The Project Gutenberg eBook ofRunoelmiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: RunoelmiaAuthor: Paavo Emil CajanderRelease date: August 29, 2004 [eBook #13318]Most recently updated: December 18, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOELMIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: RunoelmiaAuthor: Paavo Emil CajanderRelease date: August 29, 2004 [eBook #13318]Most recently updated: December 18, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
Title: Runoelmia
Author: Paavo Emil Cajander
Author: Paavo Emil Cajander
Release date: August 29, 2004 [eBook #13318]Most recently updated: December 18, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOELMIA ***
Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders
Kirj.
Paavo Cajander
Koonnut ja painosta toimittanut sekä elämänkerralla varustanutA.V. Koskimies
1914.
Paavo Cajanderin elämänkerta.
I. Alkuperäisiä runoelmia.
Vv. 1866-1872.
Suomalaisen rukousLapsen sydänMieleniLuonnon rakkausRauhatonNykyinen sydämmeniJärjen taistoOhdakkeen lempiTuskaaEpätietoinenTurvan pyytäjä lapsiSyyskylvöPerpetuum mobileToivoniMik' oli syy?Iloa ja huoltaPoissa on kultaLoista, maani!Tuima tuliJohdatukseksi saarnaan 12 s. KolminaisuudestaMaljan esitys August Ahlqvistille, Yrjö Koskiselle jaJoh. Gabr. GeitlinilleElämäScipio AfricanusJoululahjaOi, jos oisiLaulukilpaKotkaTahdotko?Unien maissaOrjaEerik Juhana HiissaKullankeittäjäKateusEmmalleSydämmeniSormien lävitseMalja eräälle vanhukselleHaudallaRouva Raa'lleMaljan=esitys isänmaalleSaaren impiArvan heitto
Vv. 1875-1908.
Aleksis Kiven haudallaF.A.W. BoijeKärpänenLähdeTähdetViihdytystäTähtiJulius Krohnin ja Minna Lindroosin häissäAleksis Kiven hautakiveä paljastettaessaRuno Suomalaisen Alkeisopiston vihkiäisissäEräässä kansanjuhlassaKuvaPalvelustyttöSydämmestäniSalomaaAamullaVapautettu kuningatarMatkamiesKehrääjä=äitiRunolaulajaVaivais=AapoLeenaJohannes Takasen muistoksiKantaatti tohtorin= ja maisterinvihkiäisissä 1886Hämeenlinnan lyseekartanon vihkiäisissäAugust AhlqvistilleLaulun voimaTervehdyssanoja v:n 1890:n maistereilleLapsen laulu IsänmaalleKaarlo BergbomilleKantaatti (Kruunausjuhlan johdosta)Suomalaisen teatterin 25=vuotis=juhlassaTalven varaltaKotiliesiMe laulammeVanha lempiMarketta»Hupsu=maisteri»
Tietymättömiltä tekovuosilta.
Hämeen maljaEräälle vainajalleTaiteilijan muistolleEräille vastavihityilleAhab ja NabotLeivo ja haukka
II. Suomennettuja runoelmia.
Vänrikin tervehdys (J.L. Runeberg.)Nummero viistoista Stolt »Von Essen (J. L. Runeberg.)Veljekset »Ensi lemmelle »Augustan romanssi »Saarijärven Paavo »Aamulaulu (Z. Topelius.) »Maasi »Merimiehen ikävöiminen kotiinsa (Z. Topelius.)Meren neito (Z. Topelius.)Ahvenanmaan laulu »Inarinjärvi »Hankoniemen silmä »Kirkkaalla jäällä »Hellaan lapsi »Kaarina Maununtyttären laulu Eerikki XIV:lle (Z. Topelius.)Timantti (Z. Topelius.)Myrsky »Herra varjeleepi »Vuoden ajat »Tähtitaivas »Nuku, nuori oksani »Musti »Laakson lilja (F.M. Franzén.)Sotamiehen laulu (J.J. Wecksell.)Lapsien elämästä (Rafael Hertzberg.)PaimentyttöMarjassaKöyhän joulu=iltaEhtoolla (Lyydia Jannsen.)Isänmaan hautaus »Vapauden kuolleista nouseminen. (Lyydia Jannsen.)Runoheponi (Aleksanteri Petöfi.)Klára Zács (Juhani Arany.)Himfyn rakkaudenlauluja (Aleksanteri Kisfaludy.)Miksi metsä raskahasti huokaa? (B.E. Malmström.)Tonttu (V. Rydberg.)Nokkonen ja ruusu (C.G. v. Leopold.)Laulu Kaarina Maununtyttärelle (Eerikki XIV.)Ei saanut hän lupaa lähteä (Björnstjerne Björnson.)Isänmaan laulu »Zombi teki sen (H.C. Andersen.) »Kohtaus Schillerin näytelmästä »Orleansin neitsyt» (Fr. v. Schiller.)Sukeltaja (Pr. v. Schiller.)Hansikas »Hyvästijättö (E. Geibel.)Tervehdys (H. Heine.)Kansanlaulu (E. v. Peuchtersleben.)Sonetteja (W. Shakespeare.)
Virsiä.
Stenbäckin virsikirjasta:N:o 226 (J.L. Runeberg.)N:o 311 »N:o 345 »Lasten virsi »Isänmaan virsi »PyhäpäivänäDansk Salmebog N:o 455
Paavo Cajander.
24.12.1846—14.6.1915.
Kun Paavo Cajanderin runot nyt ensi kertaa kokoelmana tarjotaan suomalaiselle yleisölle, lienee monelle mieluista saada samalla elämäkerrallisia tietoja tästä suuresta yksinäisestä. Kuka on meillä tunnetumpi kuin Paavo Cajander, jos on kysymys suomenkielisen runouden suurtöistä, mutta kuinka moni, varsinkaan nuoremmista, tietää runoilijan elämänvaiheista juuri enempää kuin että hän oli hämäläinen ja että hän oli suomenkielen lehtori yliopistossa. Ja kuitenkin runoilijan elämän tunteminen tuo itse runoudenkin ikäänkuin lukijaa lähemmäksi ja tekee sen hänelle rakkaammaksi.
Paavo Cajanderin isoisä oli Kapakan talon vuokraaja Hauholla. Helmikuun 2 p. 1807 syntyi tälle miehelle poika, jolle annettiin nimeksi Frans Henrik ja joka lapsuudestaan opetettiin hämäläisen talonpojan ammattiin, ensin isän kodissa ja sitten renkinä. Vuonna 1826 jätti hän kuitenkin kuokan, mennäkseen Hämeenlinnaan nahkurinoppiin, mestari Juhani Aspholmin luo. Aikansa tätä ammattia hänen johdollaan harjoitettuaan meni hän Turkuun, jossa julistettiin nahkurinkisälliksi v. 1831.
Piakkoin tämän jälkeen muutti hän takaisin Hämeenlinnaan. Vuoden 1840:n lopulla tapaamme hänet sitten nahkurin lesken Helena Leanderin oikeuksien vuokraajana.
Joulukuun 18 p. samana vuonna meni hän naimisiin entisen oppi=isäntänsä, nahkurimestari Aspholmin tytärpuolenMaria Sofia Yléninkanssa. V. 1842 sai hän maistraatin hyväksymyksen kaupungin nahkurimestariksi, teki seuraavana vuonna porvarinvalan, ja oli siten hyvinarvoisa nahkurimestari Hämeenlinnan kaupungissa.
Tähän verraten nopeaan kohoamiseen nähtävästi taloudellisestikin omavaraiseen asemaan oli ollut suurena apuna se vähäinen omaisuus, joka vaimon mukana oli pesään tullut. Maria Sofia Ylén omisti näet kolme kahdeksatta osaa Hämeenlinnassa olevasta talosta N:o 66, perintönä isänsä jälkeen, joka hänkin oli nahkuri ammatiltaan. V. 1845 osti Cajander muilta perillisiltä jäljellä olevat viisi kahdeksattaosaa ja oli siten koko talon omistaja.
Talo on nykyisen Rauhankadun, entisen Pyörö= (Rundel=) kadun varrella, ja on sen 1700=luvun loppupuolella luultavasti rakennuttanut Paavo Cajanderin äidinäidin isä, nahkuri Junge. Se on runoilijan syntymätalo ja vielä melkein semmoisenaan säilynyt niiltä ajoilta saakka, jolloin se vielä oli hänen kotinsa. Ollen korkealla pengermällä on talosta vapaa näköala poikki Hämeenlinnan veden ja sen luonnonihanien metsäisten niemikkörantojen Hattelmalan harjanteille saakka, näköala, tosin ei avara, vaan silmää viehättävä ja ajatusta ja tunnetta syventävä.
Nahkuri Cajander näyttää olleen arvossapidetty mies. Hänen varallisuutensakin kasvoi vähitellen, joten hänen kuollessaan 1853 perillisille jäi sen ajan oloihin katsoen sievoinen omaisuus, neljättätuhatta ruplaa, talo siihen luettuna. Leski jatkoi liikettä hyvällä menestyksellä, niin että hänen kuollessaan v. 1871 omaisuus oli jo yllämainitusta summasta viisikertaistunut.
Nahkuri Cajanderilla oli kaikkiaan viisi lasta, Frans Henrik, Henrik Juhani, Frans Juhani, Paul Emil ja Iida Maria. Kolme vanhinta kuoli pienenä, sisar, sarjan nuorin, naimisissa Hauhon nimismiehen Sigfrid Paasosen kanssa, eli keski=ikäiseksi. Nimi »Cajander» ei ollut suvussa vanha, vaan lienee vasta nahkuri Cajander käsityöläiseksi ja kaupunkilaiseksi ruvettuaan ajan tavan mukaan sen itselleen ottanut.
Mitä äidin sukuun tulee, lienee se samoin kuin isänkin suku ydinosaltaan vanhaa, vankkaa hämäläistä juurta. Hämäläisyyshän jalointa laatua olikin silmäänpistävä piirre runoilijan koko sielullisessa rakenteessa.
* * * * *
Paul EmileliPaavo Cajandersyntyi jouluaattona 1846—joululahjaksi maalleen ja kansalleen. Kotonaan sai hän yksinkertaisen, mutta huolellisen hoidon ja kasvatuksen. Isä oli ankaranlainen ja oikeudestaan kiinnipitävä mies, lapsilleen hyvä ja oikeamielinen isä. Suurella kunnioituksella mainitsi häntä Paavo Cajander, vaikka paljoa ei ollut muistiin aikaisin kuolleesta isästä jäänytkään. Pienet rikkomuksensa sai Paavo sovittaa istumalla itku kurkussa nahkurinpöydän alla, nahkurityöhuoneen väkevässä ilmanalassa. Se ulkonainen karuus ja jäykkyys sekä taipumaton tarmo, mikä oli Paavo Cajanderille ominaista, lienee ollut etupäässä isän perintöä.
Äiti oli hellämielinen ja hurskas nainen, joka oli kokenut elämän kovaa koulua, oppinut kieltäytymään ja työtä tekemään. Niin pian kuin kynnelle kykeni, hän oli kotiaskareissa saanut uurastaa ja sitten täysikasvuisena vieraissa perheissä ompelutyöllä ansaita toimeentulonsa. Paavon kehitykseen hänellä oli mitä suurin vaikutus, ei opillisen sivistyksensä tähden, sillä hädin tuskin osasi hän kirjoittaa, vaan luonteensa erikoisen lempeyden ja hienouden takia. Äidiltään Cajander kaiketi peri m. m. sen vakaan jumalanpelon, josta hän elämänsä varrella ei näytä koskaan luopuneen, sekä sen lämpimän sydämen, joka piili karun kuoren alla. Äidiltään hän myöskin arveli perineensä runolliset taipumuksensa.
Elokuun 23 p. 1855 tuli Paavo yhdeksän vuoden vanhana kotikaupunkinsa yläalkeiskouluun. Syyskuun 1 p. 1860 pääsi hän sitten kaupungin hiljan perustettuun siviilikimnaasiin, oppilaitokseen, joka kutakuinkin vastasi nykyajan realilyseoita. Nämä oppilaitokset olivat tietysti ruotsinkielisiä. Kotikielenä lienee käytetty sekä suomea että ruotsia. Mikään koulunero ei Cajander ollut, vaan laskettiin edistykseltään keskulaisten joukkoon, kuten koulusta ja kimnaasista saadut lukukausitodistukset osoittavat. Kevätlukukaudelta 1862 saatu todistus on kuitenkin poikkeus: siinä on yksi »kymppi», vieläpä suomenkielessä, jota tuleva kirjailija jo silloin oli ruvennut erikoisesti harrastamaan.
Yliopistoon kirjoitettiin Cajander lokakuun 20 p. 1863 arvosanalla »hyväksytyt tiedot».
Cajanderilla oli jo kouluaikanaan harrastuksia, jotka olivat sille iälle ja ajalle outoja sekä hänen tulevaisuudelleen ennusmerkillisiä. Hän tutustui Tegnérin, Runebergin, Topeliuksen ja Geijerin teoksiin, koetti syventyä Suomen historiaan Grönbladin keskiaikaisesta lähdeteoksesta, tutki Kalevalaa ja Korhosen runoja sekä sommitteli runoja vanhalla runomitalla, vaikkakin ontuvasti sitä yrityksissään käytellen. Seuraelämä pikkukaupunki=iloineen, lukiolais=tanssiaisineen ja muine huveineen ei näy olleen hänelle, hänen ujoudestaan huolimatta, aivan vierasta ja sai sekin, muiden runollisempien mielijohteiden ohessa, hänet runosuontansa koettamaan. Erään ensimäisistä nuorukaisajan yrityksistään on hän omistanut äidilleen tämän nimipäivänä. Toinen saman ajan runosipale viittaa heräävään suomalaisuuden tuntoon, mikä onkin ymmärrettävää, kun muistetaan 60=luvun alkuvuosien merkitystä kansallishenkemme heräämiselle.
Yliopistoon tultuaan Cajander ensin kirjoittautui luonnontieteellis=matemaattiseen tiedekunnanosastoon, mutta erosi siitä ensimäisen lukuvuoden kuluttua. Hänellä oli harrastusta luonnontieteisiin, erittäinkin oli kasvioppi ollut kouluaikana hänen lempiaineitaan. Mutta nähtävästi yhä selvemmäksi elpynyt suomalaisuuden tajunta sekä nuo jo aikaisin alkaneet kirjalliset harrastukset saivat hänet sittenkin ryhtymään opintoihin, jotka olivat omiaan niitä hedelmöittämään. Yrjö Koskinen ja Ahlqvist olivat v. 1863 tulleet professoreiksi ja heidän vaikutuksestaan kansalliset riennot näyttävät päässeen ylioppilasnuorisossakin entisestään elpymään, jopa vaikuttaen lukusuunnitelmainkin muodosteluun. Historian, suomen ja filosofian valitsi Cajander nyt opintojensa pää=aineiksi.
Nopeasti eivät luvut kuitenkaan edistyneet, sillä Cajander oli perinpohjin hämäläinen siinäkin, että hän teki työtä hitaasti, mutta teki vankkaa. Hänen älynsä oli niitä, jotka tarvitsevat paljon aikaa varttuakseen täyteen valmiuteensa, mutta kypsyttyään saavuttavatkin häviämättömän henkisen voiman. Kirjallisetkin harrastukset yhä enemmän veivät hänen aikaansa. Kandidaattitutkinto täten viivästyi tavallista myöhäisemmäksi. Varhaisemman ylioppilasajan runotuotteet ovat vielä kypsymättömiä harjoitelmia, samoin käännökset Runebergin, Topeliuksen, Tegnérin y.m. runoista, kaikki nekin vasta=alkajan työtä. Niitä on runsaasti Hämäläis=osakunnan lehdessä »Hälläpyörässä» sekä hänen jälkeensä jääneissä peruissa. Vähän myöhäisemmältä ajalta lienee julkaisematon suomennos Runebergin runosarjasta »Svartsjukans nätter» nimeltä »Sukkamielen yöt», mutta sekin todistaa, että Cajanderin runotar ei vielä ollut harjoitteluasteellaan kehittynyt. Hänen kielellinen taituruutensa on vielä vajavaista, samoinkuin runomitan käsittelykin sekä oikeakielisyys. Parhaat myöhemmän ylioppilasaikansa lyyrillisistä runoista julkaisi hän albumissa »Kaikuja Hämeestä I» v. 1872.
Hämäläis=osakunnan pöytäkirjat 60= ja 7O=luvulta säilyttävät monta jälkeä siitä, että Cajander innokkaasti otti osaa osakuntansa elämään, ei niin, että hän olisi ahkerasti esiintynyt kokouksissa—hänhän oli peräti hiljainen ja harvapuheinen mies—, vaan suorittamalla monenlaisia hänelle uskottuja luottamustehtäviä. Niinpä työskentelee hän kirjallisissa palkintolautakunnissa, osakunnan kassan johtokunnassa, on jäsenenä osakunnan lähetystöissä y.m. Erikoista virikettä hänen kirjallinen toimintansa sai työskentelystä v. 1869 perustetun Helsingin Suomalaisen seuran hyväksi. Seuran näytelmäosastolle suomensi hän v. 1870 erään ranskalaisen huvinäytelmän, joka jo oli tanskaksi ja ruotsiksi mukailtu nimillä »En Nat i Roeskilde» ja »En natt i Falkenberg», joiden mukaan hän antoi suomennokselleen nimen »Yökausi Lahdella»; samana vuonna Orleansin neitsyen yksinpuhelun Schillerin samannimisen kappaleen neljännestä näytöksestä, jonka käännöksen rouva Raa esitti Seuran näytelmätilaisuuksissa lokakuun 29 ja marraskuun 1 p. 1870. Mutta suurin kirjallinen työ, minkä Cajander ylioppilasaikanaan suoritti, oli hänen suomennoksensa Björnstjerne Björnsonin »Kalatytöstä», joka ilmestyi v. 1869 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Novellikirjastossa. Mainittakoon myöskin, että Cajander on suomentanut libreton Weberin »Preciosa» oopperaan, joka esitettiin keväällä 1870. Kun toukokuun 31 p. 1867 se painovapauslaki, minkä hallitsija oli maallemme yhdeksi vuodeksi myöntänyt, lakkautettiin, saa tämä tapaus nuoren kirjailijan kirjoittamaan runon, jonka hän julkaisi kotikaupunkinsa sanomalehdessä »Hämäläisessä». Se on hänen ensimäinen julkisuuteen tullut runoelmansa, nimeltä »31:nä päivänä Toukokuuta vuonna 1867».
Kevätlukukaudella 1868 perustettiin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa ylioppilasten keskuudessa vapaaehtoinen »Kielitieteellinen yhteys», joka valitsi esimiehekseen professori Ahlqvistin. Cajander oli Almbergin jälkeen tämän seuran sihteerinä. Ohjelmansa oli Yhteys suunnitellut niin laajaksi, että se ei kyennyt sitä toteuttamaan. Aate oli sama, jota elinvoimaisempi »Kotikielen seura» myöhemmin perustettiin ajamaan. Seuraan kuului useita sittemmin kirjallisuuden palveluksessa tunnetuiksi tulleita miehiämme. Myös oli Cajander niitä nuoria yliopistollisia kansalaisia, jotka J.R. Aspelin ja K.A. Castrén keväällä 1870 kutsuivat perustamaan Suomen Muinaismuistoyhdistyksen.
Kandidaattitutkintonsa suoritti Cajander toukokuussa 1875, valmistauduttuaan siihen hyvin perusteellisesti. Korkein arvosana hänellä oli filosofiassa, historiassa ja suomenkielessä, sekä lähinnä korkein kaunotieteessä ja kirjallisuudenhistoriassa samoinkuin kasvitieteessäkin, jota hän vielä ylioppilasaikanaankin innokkaasti harrasti. Samana keväänä vihittiin hänet maisteriksi, tovereinaan melkoinen joukko sittemmin aikamme tunnetuimpia miehiä.
Vaikka Cajander olikin sen ajan oloihin nähden luettava varakkaampien luokkaan—asia, josta hänen köyhemmillä tovereillaan usein oli syytä olla kiitollisia—, asui hän silti ylioppilaana, kuten muutoin koko elämänsäkin, sangen vaatimattomasti. Asuintoverinsa kanssa oli hän—ainakin osittain—omassa ruoassaan, siivouksen ja muun palveluksen suoritti joku matami. Vilpittömän ja jalon luonteensa avulla saavutti hän harvinaisen runsaasti toveriensa luottamusta ja ystävyyttä, tullen heikoimmille heistä todelliseksi tueksi ja suojelijaksi. Huvina oli hänellä teatteri, kirjallisuus ja musiikki. Soitannollisille taipumuksilleen haki hän tyydytystä huilunsoitosta, jota hän jo aikaisin oli opetellut.
Loma=ajat Cajander oleskeli enimmiten äitinsä luona Hämeenlinnassa tai jossain maaseudulla. Olo siellä viehätti häntä erittäinkin siksi, että hän oli suuri luonnonkauneuden ihailija, ja luonnon ystävä, varsinkin milloin sen vielä tapasi mahdollisimman alkuperäisenä. V. 1868 rouva Cajander osti saamisiensa turvaamiseksi Akaan Sontulasta Uotila=nimisen pienen maatalon eräältä leskirouva Walleniukselta. Siitä sai Cajander toisen kodin, jossa hän näyttää usein kesiä viettäneen, ja jota hän voudin avulla isäntänä viljeli ja hallitsi siksi, kunnes se äidin kuoltua myytiin. Tämä Akaan aika oli hänen kehitykselleen siinä suhteessa tärkeä, että hän täällä ensiksi todella likemmin tutustui kansaan ja sen oloihin. Vertaisena ja ymmärtävänä johtajana hän seurusteli talonpoikaisen kansan kanssa, puuhaillen kansanvalistus=asiain edistämiseksi.
Elokuun 5 p. 1871 kuoli Cajanderin äiti. Kuinka syvästi tämä vaikutti poikaan, voimme päättää hänen runostaan »Haudalla», jonka hän nähtävästi myöhemmin samana syksynä on kirjoittanut. Siinä hän liikuttavin säkein kuvaa, kuinka ilman sitä, »ken haavat sitoo, hellä on», on »sydän puoltaan vailla». Eräässä yksityisessä, avomielisesti ystävälle kirjoitetussa kirjeessä, seuraavan vuoden helmikuulta, hän kertoo, kuinka hänellä äitinsä kuoltua tämän kuva oli alati mielessä. Kaunis se kuva oli, sanoo hän. »Se on totta, mitä joskus ennenkin on väitetty, että ihminen kuollessaan saa nuoruuden muodon takaisin… Rakastin kahdenkertaisesti tätä kuvaa: lapsena ja ihailijana… Ja silloin tein minä itselleni lupauksen, että äidilleni minä ijäti rakkauteni ytimen annan…» Hänen kaunis runoelmansa »Kuva» muistuu mieleen tätä kirjettä lukiessa.
Pesän tila oli äidin kuoltua ja kun kaikki saatavat oli peritty, niin hyvä, että Cajanderilla, sittenkun hänen sisarensa osuus oli erotettu, oli omaisuutta siksi runsaasti, että se tarkasti hoidettuna ja lisättynä kirjailijan omin töin ansaituilla varoilla takasi hänelle kutakuinkin turvatun tulevaisuuden. Tämä oli harvinaisen edullinen asianhaara, jopa miltei edellytys niin laajalle ja menestykselliselle kirjailijatoiminnalle kuin se mikä Cajanderin oli suotu suorittaa. Hyvin harva suomalainen kirjailija on voinut siinäkään määrässä leipämurheiden rasittamatta antautua työalalle, joka paitsi taitoa ja ahkeruutta vaatii huoletonta aikaa.
Kun vanha sukutalo Hämeenlinnassa ja Akaan maatalo oli myyty, tuli Cajanderista muuttolintu, jolla ei ollut vakinaista asuinsijaa. Kandidaattitutkintonsakin jälkeen näyttää hän ensimältä oleskelleen pääasiallisesti Helsingissä, jossa kuunteli lukuvuotena 1874-75 opetusta ruotsalaisessa normaalilyseossa. Kesänsä asui hän missä sattui, esim. 1875 Saarijärvellä, mutta asettui sittemmin Hauholle, ollakseen lähempänä sisartaan, nimismies Paasosen rouvaa. Vielä senkin jälkeen kun sisar miehensä v. 1880 kuoltua oli Hauholta muuttanut takaisin Hämeenlinnaan, hän asui siellä, mutta siirtyi sitten parempien kulkuneuvojen läheisyyteen Vanajan Kankaille, Parkun yksinäiselle ratsutilalle, n. seitsemän kilometrin päähän Hämeenlinnasta. Täällä hän viihtyi erittäin hyvin, lehtoriksikin ja samalla pääkaupunkilaiseksi tultuaan muuttaen sinne heti loma=aikain alettua. Vasta 90=luvun keskivaiheilla rupesi hän kaipaamaan muutosta. Yltyvä kivulloisuus sitäpaitsi pakotti hänet hakemaan terveydelleen parannusta eri kylpylaitoksista sekä kotimaassa että ulkomailla. Loppupuolella ikäänsä oleskeli hän enimmät kesänsä Keuruulla asuen siellä tunnetun hierojan Rajan emännän hoteissa. Tällä välillä oli hän kuitenkin ollut kesiä ystäviensäkin luona tai läheisyydessä, milloin mihinkin luonnon kauneus tai halu tutustua paikkakunnan väestöön häntä houkutteli.
* * * * *
Kuten jo mainittiin, kuunteli Cajander Helsingin normaalilyseossa opetusta syyslukukaudella 1874 ja kevätlukukaudella 1875. Aineet olivat historia ja suomenkieli. Hänen taipumuksensa opettajatoimeen arvosteltiin »jokseenkin hyviksi». Lieneekö hän epäillyt sopivaisuuttaan tähän toimeen, vai kirjalliset puuhatko olivat esteenä, jatkuvaan valmistaumistyöhön ei hän ryhtynyt ennenkuin syyslukukaudella 1882, tällä kertaa Hämeenlinnan normaalilyseossa ja kuunteluaineena pääasiallisesti uskonto. Mihinkään ratkaisevaan päätökseen ei hän kuitenkaan nytkään päässyt, vaan luopui pian kokonaan aikeestaan ruveta opettajaksi, nähtävästi siksi, ettei hän pitänyt menestystään tällä alalla varmana. Papiksi rupeamista hän myöskin näihin aikoihin ajatteli, mutta luopui siitäkin aikeesta, kaiketikin sopivaisuuttaan epäillen. Papin tointa hän muuten piti jalona kutsumuksena. Nämä vakinaisen viran saannin puuhat raukesivat siksi, kunnes v. 1885, jolloin Julius Krohn nimitettiin suomenkielen ylimääräiseksi professoriksi, saman aineen lehtorinvirka yliopistossa joutui haettavaksi. Etupäässä ystäväinsä kehoituksesta Cajander nyt siihen pyrki, pitäen koeluennon yliopistossa huhtik. 28 p. 1886. Virkaa haki samalla kertaa myös tohtori Porkka, joka ylemmän oppiarvonsa takia sen saikin. Mutta Porkan sairastumisen takia sai Cajander kuitenkin ruveta melkein heti virkaa hoitamaan, ja kesti tätä viransijaisuutta syksyyn v. 1888, jolloin Porkka ryhtyi virkaansa. Tuoni tempasi kuitenkin pois jalon miehen jo seuraavana vuonna, joten Cajander uudestaan virkaa haettuaan vihdoinkin elokuun 8 p. 1890 siihen nimitettiin.
Kun toivo päästä tähän lehtorinvirkaan aluksi oli rauennut, aikoi Cajander ryhtyä valmistamaan tohtorinväitöskirjaa, opillisia ansioitansa lisätäkseen. Tutkimuksensa aiheeksi hän valitsi suomalaisten häätavat, nimenomaan mikäli ne kuvastuvat vanhoista häärunoista, mutta ei ehtinyt ainesten keruuta pitemmälle. Mikäli tallella olevista muistiinpanoista huomaa, näyttää tekijän tarkoituksena olleen verrata Suomen kansan ja muiden suomensukuisten kansain häätapoja keskenään, sekä näitä taas toiselta puolen skandinaavien ja muiden germaanien, toiselta taas venäläisten häätapoihin.
Cajanderin isänmaallisille harrastuksille kuvaavana mainittakoon hänen osanottonsa »Suomen Heimokansojen Seuran» perustamiseen. Heimokansojemme kohtaloita seuraamaan innostuneena oli hän eräitten muitten suomalaisten mukana ollut Tallinnan laulujuhlilla v. 1880, ja siitä käynnistä m.m. kypsyi ajatus, että olisi jotakin tehtävä molemmin puolin lahtea asuvien sukulaisten lähentämiseksi. Niinpä katsottiin tarpeelliseksi perustaa asiaa ajamaan erikoinen seura sekä ruveta julkaisemaan asianharrastajia varten helppotajuista vironkielistä kirjallisuutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50=vuotispäivänä, maaliskuun 16:nä v. 1881 tämä seura perustettiin. Se kulkee aluksi nimellä »Viron kielen ystävät», ja »Suomen silta», kunnes se vihdoin saa yllämainitun nimen. Tarkoituksena oli »tieteellisillä tutkimuksilla valaista Suomen heimokansojen kieliä, kansatiedettä, muinaisia ja nykyisiä oloja sekä kansantajuisella kirjallisuudella levittää niistä tietoja yleisölle». Tämä puuha jäi kuitenkin silleen, kun Suomalais=ugrilainen seura muutamia vuosia myöhemmin perustettiin, mutta on merkillinen siitä, että sittemmin Suomen tieteelle niin hedelmälliseksi tullut heimoseuran aate ensiksi virisi eteväin ja isänmaallisten maallikkojen mielessä, joutuakseen sitten varsinaisten erikoistutkijain vaalittavaksi ja heidän huostassaan kehittyäkseen laajasuuntäiseksi, yli koko Europan tunnetuksi suomalais=ugrilaisen kielitieteen työpajaksi.
Vuosi 1884 on siitä mainittava runoilijan elämässä, että silloin kuoli hänen sisarensa, nimismiehen leski Iida Maria Paasonen, jättäen jälkeensä kaksi alaikäistä lasta. Vainajan pesän hoito sekä murheenpito orvoista, joiden holhoojaksi Cajander tuli, antoi tietenkin paljon huolta ja vaivaa. Nuorempi orvoista kuoli kuitenkin jo samana vuonna. Enona ja holhoojana teki Cajander kaiken voitavansa velvollisuutensa täyttämiseksi.
Paavo Cajander oli uskonnollinen mies. Surut ja ruumiilliset kärsimykset vain lujensivat sen pohjan, jolle hän elämänsä oli rakentanut. Taisteluitta hän tätä voittoa ei kuitenkaan saavuttanut, siksi ajatteleva ja syvällinen luonne hän oli. Mihinkään ahdashenkisyyteen ei hän ollut koskaan taipuvainen, yhtä vähän uskonnossa kuin muissakaan elämänkysymyksissä, joskin jyrkän ja suoran luonteensa mukaisesti arastelematta lausui käsityksensä silloin kun asia hänen mielestään niin vaati. Esimerkkinä mainittakoon eräs ote hänen muutamasta kirjeestään vuodelta 1883, jossa hän puhuu raittiusasiasta. Hiukan leikillisesti huomauttaa hän, että sekin, kuten kaikki muukin meillä, heti vaatii seuran perustamista. Raittius on kieltämättä hyvä asia, lausuu hän, mutta kysyy: mitä varten liittoja, seuroja ja lupauksia? »Onko hyveen ja velvollisuuden voima jo niin huono, etteivät ihmiset sitä voi noudattaa tekemättä liittoja ja lupauksia tovereillensa?»——»Voi, kuinka armahilta tuntuvat nuo fennomanian hyvät ajat Helsingissä. Liitot ja lupauksetko sitä kannattivat? Eikö se ollut sisällinen voima ja sydänten puhtaus?» Raamatun lukemisen tapa oli nähtävästi juurtunut jo äidistä poikaan. »Ei ole maan päällä mitään miellyttävämpää kuin naissielu, jossa hurskaus asuu»—nämä sanat hän jostakin Lutherin teoksesta on erääseen muistiinpanolippuseen merkinnyt, nähtävästi äitiään ajatellen. Myöhemmin hän uskonnollisen käsityksensä syventämiseksi jonkun verran tutki varsinaista jumaluusoppiakin. Ujo ja vaatimaton kun oli, hän ei mielellään näistä asioista muille puhunut, saatikka minään neuvojana esiintynyt. Hiljainen työmies hän oli tässäkin suhteessa, kalliin aarteen etsijään verrattava.
Hänen olennossaan oli, huolimatta hänen ulkonaisesta jäykkyydestään, jotakin erikoisesti puoleensavetävää, joka saattoi ihmiset pyrkimään hänen tuttavuuteensa, yksin ulkomaalaisetkin, vaikka eivät aina tienneetkään hänen olevan maansa merkkimiehiä… Niinpä hän kylpypaikoissa, joissa hän monesti kesäisin oleskeli, näyttää saaneen lukuisain vanhain ystäväinsä lisäksi uusia näiden jälkimäistenkin keskuudesta ja joutui joskus heidän kanssaan kirjevaihtoonkin. Muuten ilmeni hänen luonteessaan aina jotain surunvoittoista ja hillittyä. Yhtenä syynä lienee ollut jo lapsesta saakka heikko terveys. Itse hän kertoi noin 9 vuoden ikäisenä joutuneensa rajun hevosen jalkoihin ja silloin saaneensa jonkun sisällisen vamman, mikä häntä sitten myöhemmin, varsinkin vanhemmalla iällä, vaivasi. Toisena syynä saattoi olla se yksinäisyys, johon hän oli itsensä tuominnut. Nuoruudessaan hänkin tietysti, kuten useista hänen runoelmistaankin ilmenee, oli unelmoinut lemmen ja oman kodin onnea, mutta toteutumatta ne unelmat ainaiseksi jäivät, johon syynä lienevät olleet osaksi varovaisuus, osaksi pettymykset. Vilpittömiä lapsia hän rakasti isällisellä hellyydellä ja osasi heidän kanssaan vielä vanhanakin hilpeästi leikkiä.
Muuten ei läheisinkään ystävä voine kerskata tunkeutuneensa Cajanderin sydämen sisimpään, vaikka runoilija esim. kirjeissään toisinaan saattoi olla varsin avomielinen. Hänen persoonallinen tunne=elämänsä pysyi kaikilta suljettuna, mutta kätki varmaankin aarnioihinsa sydämen parasta kultaa. Niinpä hänen runoelmistaan loistaa korkeiden ihanteiden kauneus ja kirkkaus: jumalanpelko, hehkuva isänmaanrakkaus, rakkaus kotiin ja perheeseen, lämmin myötätuntoisuus ystäviä kohtaan ja samalla kaiken itsekkäisyyden ja vilpillisyyden syvä halveksinta. Seurustelussa nämä ominaisuudet myöskin tulivat näkyviin: ihailu ja kunnioitus hillittyinä vakaumuksen sanoina taikka vastenmielisyys ja inho muutamina toisinaan änkytyksen katkaisemina sydämenpurkauksina. Helposti hänen mielensä joutuikin kuohuksiin, ei ainoastaan silloin, kun se, mikä on pyhää, korkeaa ja koskematonta, vedettiin lokaan, tai kun teennäisyys pyrki esiintymään avun valhepuvussa, vaan silloinkin, kun joku, vaikkapa läheinen ystäväkin, koetti häntä hänen vakaumuksestaan luovuttaa omalle puolelleen.
Ne, jotka Cajanderin hänen elämässään tunsivat, eivät hevin unohda hänen ulkonäköänsä: hän oli tavallista pitempi, hoikanläntä mies, vartalo suora, kasvot tummaveriset, otsa korkea, nenä kaunis, roomalainen, leuka voimakas, parta aina huolellisesti ajeltu, tukka tummahko, sekin lyhyeksi leikattu, ääni syväsointuinen, silmät ruskeat, kirkkaat ja erinomaisen kauniit, milloin niihin vain ilmeni välähdys jostain kauniista sielunliikunnosta. Innostuksen hetkinä loisti niistä lämmin säteily, mielen kuohahtaessa ne singauttivat salamoita. Hänellä oli muutoin huumorille avoin mieli, hän ymmärsi ja piti sitä arvossa, mutta itse hän oli vakava ja harvapuheinen ja, jos pyrki pilantekoon, pikemmin ivallinen kuin leppoisan leikkisä. Joskus harvoin saattoi hän tuttavallisessa seurassa käydä puheliaammaksikin. Nuorempana toisinaan hän yltyi jopa vallattomaksikin, lyöden painia toveriensa kanssa. Voimistelua ja nimenomaan soutoa (uistelua) ja keilanheittoa harrasti hän miehuusvuosinaan. Vanhempana supistui ruumiillisen liikunnon tarve jokailtaiseen kävelyyn, tavallisesti pitkin Bulevardia.
Lehtorinvirkaansa Cajander hoiti suurella tarkkuudella ja täsmällisyydellä; opiskelevan nuorisoparven tasaisesti kasvaessa hänenkin työnsä karttui ja tuntui hänestä toisinaan rasittavalta, olletikin kun hän samalla oli yliopiston virallisena kielenkääntäjänä ja pakotettu milloin mitäkin suomentamaan. Osittain sairauden, osittain kirjallisten töiden tähden oli hän virkavapaana 1905—31/5 1911, ja otti virastaan eron toukok. 8 p. 1912. Samana vuonna sai hän valmiiksi Shakespeare=sarjan kaksi viimeistä näytelmää.
Cajander karttoi ulkonaisia suosionosoituksia, mutta joutui sittenkin toisinaan kansalaistensa kunnioittavan huomion esineeksi; niin esim. silloin, kun kymmenes Suomalaisen teatterin esittämä Shakespearen näytelmä »Antonius ja Kleopatra» maaliskuun 11 p. 1896 annettiin— juhlahetki sekä teatterille että näytelmän suomeksi tulkitsijalle—, ja silloin, kun runoilija täytti 60 vuotta. Yliopiston seppelejuhlassa keväällä 1907 hänelle suotiin kunniatohtorin nimi ja arvo. Erinäisiä kertoja hän myös sai kirjallisista töistään kunniapalkintoja Suomalaiselta Kirjallisuuden Seuralta.
Sairastettuaan jonkun aikaa tuskaisaa sappikivitautia Paavo Cajander kuoli kesäkuun 14 p. 1913 ja haudattiin saman kuun 19 p. Helsingin Vanhalle luterilaiselle hautausmaalle, tuohon isänmaallisista muistoista rikkaaseen kalmistoon. Ruumiinsiunaustekstinä oli vertaus miehestä, joka löysi kalliin päädyn ja möi kaikki mitä hänellä oli, ostaaksensa sen. Niin kätkettiin synnyinmaan poveen suomalaisen Suomen aamulaulaja, jonka elämä oli ollut opetusta koko kansallemme.
* * * * *
Edellä on lyhyesti mainittu Cajanderin kirjallisista harrastuksista koulu= ja varhaisempana ylioppilasaikana. Ne olivat olleet alkuharjoittelua, henkevää huvitusta lukuharrastusten lomassa. Muutamat myöhäisemmän ylioppilasajan runoelmat ovat jo Cajanderin parhaita, esim. »Scipio Africanus» v:lta 1869 ja »Saaren impi» v:lta 1870, mutta vasta 1870=luvun jälkipuoliskolla tekijän varttuessa parhaimpaan miehuudenikäänsä, voi sanoa hänen runoutensakin saavuttavan täyden miehuutensa: sen kuulakan kirkkaan ja samalla välittömän yksinkertaisen muotonsa sekä kansallisesti ja yleisinhimillisesti täysipätöisen sisällyksensä, jotka piirteet ovat sille tunnusomaiset, samoin kuin se sydämeen tehoova lämmin ja miltei yhä lämpenevä sävy, mikä niissä aallehtii runoilijan lämpimän sydämen maininkeina. Tila ei myönnä tässä ryhtyä hänen runottarensa luonnetta tarkemmin tutkimaan, eikä se ole tarpeellistakaan, sillä kirjallisuuteen perehtynyt yleisömme tuntenee Suomen runoniekoista juuri hänen runottarensa parhaiten ja voi nyt kun hänen runoelmansa ovat koottuina saatavissa tätä tuntemustaan itse mielensä mukaan syventää ja uudistaa. Runoelmista itsestään useimmiten ilmenee, missä olosuhteissa ja tilanteissa ne ovat syntyneitä. Lukuunottamatta nuoruudenrunoelmia sekä niitä harvoja, jotka hän miehuusikänsä loppuvietteellä julkaisi, ovat ne useimmat tavallaan tilapäärunoja, usein erityisestä pyynnöstä aiheutuneita. Lienee sen sijaan paikallaan mainita, mitä periaatteita on noudatettu tätä kokoelmaa tehtäessä.
Mitä valintaan tulee, on toimittaja katsonut oikeammaksi antaa ennemmin liian paljon kuin liian vähän. Kun Cajanderin runoja ei ole tätä ennen koottuna ilmestynyt, lukuunottamatta sitä pientä valikoimaa, joka julkaistiin Kansanvalistusseuran v. 1898 ilmestyneessä »Helmiä Suomen runoudesta» sarjan kuudennessa vihossa, on näyttänyt olevan syytä tarjota ensiksikin yhteen koottuina ylimalkaan kaikki, mitä runoilija itse on siroittanut hajalle kymmeniin eri julkaisuihin; sen lisäksi on otettu mukaan vainajan säilyneistä käsikirjoituksista hänen nuoruudenaikaisista tuotteistaan melkoinen joukko runoelmia, jotka kyllä osoittavat vielä tekijänsä vasta=alkajan kantaa, mutta ovat silti runoilijan ja runokielemmekin kehitykselle kuvaavia ja tärkeitä todistuskappaleita. Niissä Cajanderin sisin olemus tulee ikäänkuin meitä lähemmäksi siitä jylhän umpinaisuutensa kuoresta, johon se jokapäiväisessä elämässä yleensä oli verhottuna. Kun valinta oli sittenkin tehtävä melkoisen runsaasta varastosta, on tekijän vaikea mennä onnistumistaan arvioimaan; työssään on hän neuvotellut runoudentutkijain ja Cajanderin ystäväin kanssa. Suotakoon muuten toimittajalle anteeksi, että hän noudattaen tapaa, joka ei ole harvinainen tällaisia teoksia toimitettaessa, on joskus harvoin uskaltanut jollakin aivan pienellä muutoksella parantaa muotoa tai selventää ajatusta jossakussa nuoruudenaikaisessa runoelmassa taikka jossakin virressä.
Käännöksistä on uudestaan julkaistu enimmät, jotka Cajander itse on tekemikseen merkinnyt tai muuten siksi tiedetään, ja on samalla koetettu valikoida sellaisia, jotka vieläkin olisivat lukijalle sinänsäkin mielenkiintoisia.
Joku määrä on varmaankin vielä olemassa Cajanderin runotuotteita, joista toimittajan on ollut mahdoton saada tietoa. Niin vähän piti Cajander huolta siitä, että tämmöiset pienemmät jäljet hänen elämäntyöstään jäisivät jälkipolven tietoon, ettei hän ole säilyttänyt mitään likimaillekaan täydellistä kokoelmaa käsikirjoituksistaan tai luetteloa julkaisuistaan. Toisinaan ovat käsikirjoituksetkin vain ensi luonnosten tapaisessa muodossa, jotenka on hyvin mahdollista, että hän ne kädestään laski jonkun verran toisellaisina, ehkäpä sujuvampaan asuun viimeisteltyinä. Näissä luonnoksissa tavatuista sana= ja lausetoisinnoista on valittu ne, jotka tuntuvat parhaimmilta, jommoinen valikointi ei ole aina ollut helppoa. Tämä erittely on varsinkin Shakespearen sonettien käännöksissä tuntunut vastuunalaiselta. Toimitustyössä on silmällä pidetty alkukielistäkin muotoa, avuksi ottamalla Bodenstedtin saksankielinen ja Nyblomin ruotsinkielinen käännös.
Mikäli lukija edellä olevaa lyhyttä elämäkertaa lukiessaan kaipaa enempiä tietoja Cajanderin runoilusta, sikäli hän hakekoon niitä itse runoelmista, joiden yhteyteen on merkitty erinäisiä niitä koskevia tiedonantoja.
Mutta Cajander ei ole vain maamme huomattavimpia alkuperäisiä runoilijoita, vaan myöskin suuri käännösrunoilija, jos niin voi sanoa. Muistomerkillisen elämäntyönsä toisen ja painokkaamman puolen rakensi hän tulkitsemalla korkeamman sivistyksen alkutaipaletta vaeltavalle kansalleen ihmiskunnan suuria aikaansaannoksia kirjallisuuden alalla. Hänen elämäntyönsä ei olisikaan saavuttanut sitä suuripiirteistä eheyttä, joka on sen lopullinen päätunnus, jos hän olisi hajoittanut voimansa tilapäisiin töihin milloin minkin hyvän asian edistämiseksi. Hänellä oli ratkaistavana, kumpiko kirjallisen työskentelyn haara, omintakeinen ja itsenäinen tuotanto vaiko tulkitsijan tehtävä, oli elämäntyöksi otettava. Ja hän epäilemättä katsoi tuottavansa isänmaalleen suuremman hyödyn ryhtymällä pukemaan kielemme asuun häntä itseään mahtavampain laulajain ikituotelmia. Ei kyvyn puute, vaan velvollisuuden tunto, suurempi itsensä voittaminen, kuin mikä tavalliselle ihmiselle on ominainen, vei Cajanderin sille alalle, josta häntä iäti Suomessa kiitoksella muistetaan.
Ennenkuin sanomme sanasen hänen suurtehtävästään, saanemme mainita, vaikkapa vain luettelemalla, tunnetuimmat hänen muista kirjallista töistään. Vv. 1873-75 Cajander kuului Kirjallisen Kuukauslehden toimitukseen kirjoittaen lehteen kirjallisuudenarvosteluja, kuvauksia ja tutkielmia eri aloilta, runoja y.m. Suomen Kuvalehdessä Cajander oli aputoimittajana vv. 1875-80. Hänen siihen antamansa kirjoitukset, mikäli ovat tunnettavissa, ovat enimmäkseen kirjallisuuden, taiteen ja sielutieteen alalta. Huomattava on elämäkerrallinen kirjoitus J.F. Granlundista. Paitsi jo aikaisemmin mainittuja käännösharjoitelmia, on Cajanderin kädestä lähtenyt m.m. seuraavat käännökset: runoja Z. Topeliuksen »Lukemisiin lapsille» (K.A. Hougberg=Vaarasen valikoima, 1874-1882); E. Brachvogel: »Narcisse Rameau» (1874, käsikirjoituksena Kansallisteatterin kirjastossa); Otto Ludwig: »Taivaan ja maan välillä» (1875); J.J. Wecksell: »Daniel Hjort» (esitettiin ensi kertaa huhtikuussa 1877); Z. Topelius: »Maamme kirja» (parannettu J. Bäckvallin suomennoksesta, 1878); J.L. Runeberg: »Hanna» (1880) ja »Jouluilta» (1881); yhdeksän arkkia K.J. Gummeruksen kustannuksella vv. 1883-1887 ilmestynyttä J.H. Merle d'Aubignén »Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksen historiaa»; »Vänrikki Stoolin tarinat» (lopullisessa asussa v. 1889); Z. Topelius: »Luonnonkirja» (parannettu laitos J. Bäckvallin käännöksestä, 1886); teokseen »Suomi yhdeksännellätoista vuosisadalla» Topeliuksen kirjoittamat osastot »Maa» ja »Kansa», sekä L. Mechelinin kirjoittama »Valtiollinen katsaus» (1893).
Viimeisinä elinvuosinaan otti Cajander osaa Kaarlo Bergbomin kirjallisen perinnön julkaisemiseen. Hänen tehtäväkseen tuli semmoisten sitä varten valittujen tuotteiden suomentaminen, jotka tekijä alkujaan oli ruotsiksi kirjoittanut. Huomattavin näistä on Bergbomin mielenkiintoinen nuoruudendraama »Pombal ja Jesuiitat», jonka osaksi runomittaisen teoksen Cajander tottuneen taitavin käsin puki suomenkieliseen asuun. Kuten tunnettua, ilmestyivät Kaarlo Bergbomin kirjoitukset Suom. Kirj. Seuran toimesta v. 1907.
Mutta tätä niin sanoaksemme ohjelmatonta käännöstoimintaa rupesi jo aikaisin vaatimaan palvelukseensa se innostus, jonka 70=luvun sivistyselämässämme herätti nuoruudenvoimaansa päässyt Suomalainen teatteri. Olemme jo nähneet, kuinka Cajander mielellään riensi sitä näytelmäin ja oopperatekstien suomentamisella avustamaan. Ja perehdyttyään draamallisen runokielen käyttelyyn Daniel Hjort =suomennoksessaan hän jos kukaan meillä pystyi toteuttamaan suurempiakin samanlaatuisia tehtäviä. Vastaanottavaisena luonteena Cajander vain tarvitsi tielletoimittajaa, sitten ottamansa tehtävän tunnontarkasti täyttääkseen. 70=luvun alkupuolella oli Helsingin teatteriyleisössä ilmapiiri, rouva Raan vierailunäytäntöjen johdosta suomalaisella näyttämöllä ja J.A. Lindbergin ruotsalaisella, niin Shakespeare=sähköinen, ja nimenomaan juuri Hamletin ihailua täysi, että ajatus tämän draaman suomeksi saamisesta oli niinä aikoina aivan luonnollinen. Niinpä olikin jo päätetty, että K. Slöör, joka jo 1860=luvulla oli sangen ansiokkaasti suomentanut Macbethin, kääntäisi Suomalaiselle teatterille myöskin Hamletin, vaikka asia sitten kumminkin raukesi ja tehtävä siirtyi Cajanderille. Daniel Hjortin suomentajana ja teatterin etevän johtajan sekä sen näyttelijöiden, Vilhon ja Leinon, hyvänä tuttuna häntä tietenkin kehoitettiin, ellei hän sitä omasta alotteestaan olisi tullut ajatelleeksi, tähän työhön ryhtymään. Niinpä hänen pyynnöstään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri Rothsten tiedustelee huhtikuun 5 p. 1878 Seuralta, ottaisiko se kustantaaksensa Shakespearen draamalliset teokset suomeksi käännettyinä; Hamlet=käännös olisi jo melkein valmiina. Marraskuun 8 p. samana vuonna Seura päätti suostua Cajanderin pyyntöön. Seuraavan vuoden alkupuolella valmistuu sitten Hamlet lopullisesti ja ilmestyy painosta samana vuonna. Venetsian kauppias näyttää olleen toisena välillä, mutta suomalaisen teatterin johtokunta ja Ida Aalberg anovat häneltä hartaasti Romeota ja Juliaa. Niin tuli alkuunsa tämä suurenmoinen tehtävä, jonka loppuunsaattaminen tosin muiden suomennoksien sekä virkatöiden ja sairalloisuuden viivästyttämänä, vaati neljättäkymmentä vuotta. Sen suoritettuaan tekijä pian oli muunkin tehtävänsä tässä maailmassa toimittanut.
Dramat ilmestyivät seuraavassa järjestyksessä:
IHamlet, 1879, 2 pain. 1899; IIRomeo ja Julia1881, 2 pain. 1907; IIIVenetian kauppias1882; IVKuningas Lear1883; VJulius Caesar1884; VIOthello1884; VIIMacbeth, 1885; VIIICoriolanus1887; IXKesäyön unelma1891; XMyrsky1892; XITalvinen tarina1894; XIIAntonius ja Cleopatra1895; XIIIKuningas Henrik IV, edell. osa, 1897; XIVKuningas Henrik IV, jälkim. osa, 1898; XVKuningas Richard III1897; XVILoppiaisaatto1899; XVIITimon Ateenalainen1900; XVIIICymbeline1901; XIXKuningas Juhana1901; XXKuningas Richard II1905; XXIKuningas Henrik V1905; XXIIPaljo melua tyhjästä1906; XXIIIIloiset Windsorin rouvat1906; XXIVKuningas Henrik VI ensim. osa1907; XXVKuningas Henrik V toinen osa1907; XXVIKuningas Henrik VI kolmas osa1907; XXVIITurhaa lemmen touhua1910; XXVIIIMiten haluatte1910; XXIXKaksi nuorta veronalaista1910; XXXHairauksia1910; XXXIKuningas Henrik VIII1910; XXXIILoppu hyvä, kaikki hyvä1911; XXXIIITroilus ja Cressida1911; XXXIVVerta verrasta1911; XXXVKuinka äkäpussi kesytetään1912; XXXVITitus Andronicus1912.
Näiden lisäksi tulee vielä 30 Shakespearen sonettia, joiden suomentamisen Cajander suoritti nähtävästi loppupuolella vuotta 1912 ja kentiesi alkuvuodesta 1913—viimeinen kirjallinen työ, minkä tiedämme hänen tehneen.
Jos runoilijalle olisi suotu elonpäiviä pitemmälti, hän tähän Shakespearen suomennosten sarjaan vielä olisi liittänyt suuren brittiläisen runoilijan elämäkerrankin viimeiseksi osaksi, mutta tämä työ samoinkuin sonettienkin loppuun kääntäminen on siirtyvä nuorempien voimien tehtäväksi. Shakespearen jälkeen Cajander vielä toivoi ehtivänsä suorittaa Miltoninkin »Kadotetun paratiisin» suomentamistyön—niin haaveili hän terveenä ollessaan,—mutta saatuaan Shakespearenkin käännöksen valmiiksi hän tunsi elinvoimansa jo niin väsähtyneen, että hän, kuten valtioneuvos Aspelin=Haapkylä kertoo kauniissa jälkimuistossaan, minkä hän Cajanderin kuoltua julkaisi Aika=lehdessä, ystävän kysyessä, mihinkä hän nyt aikoo ryhtyä Shakespearetyönsä päätettyään, oli vastannut: aion kuolla! Runoilijat ovat tietäjiä.
* * * * *
Näin lähtevät nyt Paavo Cajanderin runoelmat ensikerran yhtenä parvena kaikkeen maailmaan suomalaisten iloksi. Olkoon niillä yhäkin se sama sytyttävä, innostava ja jalostava vaikutus, minkä niiden parhailla tietää olleen se sukupolvi, joka on saanut kokea niiden ensi salaman iskevän tenhon. Vasta valkenemassa oli silloin suomalaisuuden taivas ja ilmaa puhdistavana ja elähdyttävänä kajahteli runoilijan herätyshuuto; synkkää synkempiin pilviin on se jälleen peittynyt—uutena kajahtakoon siis runoilijankin kirkassointuinen kehoitus.
Ja hätäpäivä raskas kun joskus päälle saaJa tukala ja ankea on aika,Se sana tenhovainen se kansat nostattaa,Ja kauas käy sen lumoava taika;Ja silloin sana kaikuu: »isänmaaeläköönJa rauha yksityisen sen tieltä väistyköön,Ja etu menköön, ajallinen onni!»
A.V. Koskimies.
Huomautuksia ja oikaisuja.
Niiden runoelmien vuosituksessa, joiden tekoaikaa ei ole käsikirjoituksissa merkitty tai muuten tunneta, ovat viitteinä olleet muutamat ulkonaiset asianhaarat, semmoiset kuin käsikirjoituksessa esiintyvän käsialan tai paperin laatu, sekä varsinkin sellainen sattuma, että samassa käsikirjoituspaperissa toisinaan tavataan tekovuodeltaan ennen tunnettu kappale, taikka on myös syntyaikaan nähden tehty johtopäätös runon sisällyksen perusteella, silloin kun se on näyttänyt liittyvän muihin tekoajan puolesta tarkemmin määrättäviin kappaleisiin. Mutta koska tämmöiset ajanmäärittelyperusteet sittenkin voivat tulokselleen olla jonkun verran epävarmat, on otaksuttu vuosiluku muutamissa tapauksissa varustettu kysymysmerkillä, tahi on kaksi vierekkäistä vuotta ilmoitettu.—Runo »Rouva Raa'lle» on merkitty vuosiluvulla 1872, mutta lienee oikeammin v:lta 1875 ja kentiesi se runo, jonka näyttelijä Vilho sanomalehtien kertomuksen mukaan luki mainiolle näyttelijättärelle 25/9 s. v. pidetyissä jäähyväiskekkereissä.—»Maljan=esitys isänmaalle» on painettu »Kaikuihin Hämeestä» v:sta 1872, jota seikkaa ei ole tekstin alla mainittu.—»Saaren impi» on oikeastaan sijoitettava v:n 1870:n runotuotteisiin.—»Runoon Suomalaisen alkeisopiston vihkiäisissä» on 4:ksi säejaksoksi otettu mukaan säkeistö, jonka sensuuri aikanaan pyyhki. Se tavataan eräässä alkuperäisessä käsikirjoituskappaleessa samoin kuin muutamassa korjausvedoksessa, jonka prof. A.V. Streng on säilyttänyt.—»Eräässä kansanjuhlassa» on kirjoitettu v. 1877. —»Vapautetun kuningattaren» loppusäkeistöksi on jälleen pantu se säejakso, joka alkuaankin oli runoelman päätteenä, mutta joka myöhemmistä painatuksista; tavallisesti on jätetty pois.—»Vänrikki Stoolin tarinoista» on uudestaan painettu näytteiksi vain ne neljä, jotka Cajanderin tiedetään yksinomaan itse kääntäneen.—Schillerin »Sukeltaja» poikkee hiukan K.P.T. albumissa painetusta kappaleesta; syynä ne lukuisat painovirheet, jotka tuossa ensi painatuksessa tavataan ja nyt on korjattu sisällyksen vaatimusten mukaan; m.m. muotoraadinkuuluu nytraidin, Kajaanin murteessa = laivanantura, jota vastoin edellistä muotoa tämänmerkityksellisenä ei mistään murteesta tavattane.—Virsi 455 tanskalaisesta virsikirjasta on tekstissä otaksuttu olevan v:lta 1909. jolloin Cajander vietti osan kesäänsä Skodsborgin parantolassa Tanskassa, mutta jälkeenpäin saadun tiedon mukaan se onkin jo v:lta 1904 ja käännetty lehtori Kaarlo Länkelän pyynnöstä.