Kerroin hänelle kaikki ajatukseni, kaiken hyvän ja huonon, mitä sielussani liikkui, yhtä avomielisesti kuin Jumalalle. Mitä kiusallisempi ja nöyryyttävämpi tunnustus oli, sitä suuremmalla innolla sen tein. Kun joskus olen ollut epätietoinen, oliko joku ajatus, tai teko hyljättävä vai ei, täytyi minun aina, tahtoessani haihduttaa epäilykseni, ja täytyy vieläkin sisäisesti vedota siihen tuomioon, jonka tuo tunnossani näkymättömänä piilevä Violet olisi langettanut. Ja se arvostelu on varma ja ankara, paljon ankarampi kuin ulkonaisen, näkyvän Violetin antama. Kun ajattelen tätä, pistää silmiini omituinen yhtäläisyys ja siitä johtuvat seuraavat höyrylaivalla Mainziin mennessä sepitetyt säkeet:
Nel mio mortal tu vivi, imago eterna;Ami negli amor miei, ne' pensier pensi,E, più divisa da' terreni sensi,A la mia coscienza sei più interna.
Giusto ministro a Dio, quivi governaL'occhio tuo, speglio a' Suoi chiarori immensi:Levando in core mal vapor non viensiChe l'ombra ei non ne segni e non ne scerna
Ma se da te rimorso, idea severa,Dico tremante la fralezza miaA la mortale tua persona vera,
Sorridendo mi bacia tanto piaCh'io veggo in te come in arcana speraQuanto il Signor giusto e clemente sia?
[Minun kuolevassa hahmossani elät sinä, ikuinen kuva;rakastat minun rakkaudessani, ajattelet minun aatoksissani,ja mitä vieraampi sinä olet maisille aisteille,sitä lähempi olet minun tajunnalleni.
Vanhurskaana paimenena Jumalan hallitsee täällä sinun silmäsi. Hänen äärettömien kirkkauksiensa kuvastin ei nouse sydämestä pahoja huuruja, joiden varjoa ei niihin piirtyisi ja niistä eroittaisi.
Vaan jos sinun soimaamana, aatos ankara, minä vavisten kerron raihnaan heikkouteni sinun todelliselle, kuolevaiselle persoonallesi,
niin hymyillen suutelo minut niin hurskaaksi,että minä sinussa, kuten salaisessa toiveessa,näen kuinka vanhurskas ja lempeä on Herra.]
Violet oli jäänyt Rüdesheimiin, koska muutamat hänen nürnbergiläisistä tuttavistaan olivat luvanneet käydä häntä tervehtimässä, ja minä olin valinnut tämän päivän mennäkseni Mainziin, ostamaan hänelle lahjan.
Palasin hankittuani rannerenkaan, ja näytin hänelle edellämainitun runon, jonka tarkoituksen hän kohta tajusi, vaikka sainkin selittää hänelle muutamia yksityisseikkoja. Sisällys miellytti häntä, mutta säkeet eivät hänestä tuntuneet minun sepittämiltäni; hänen mielestään ne erosivat niin paljon muista, jotka olin antanut hänelle. Käsitin sen täydellisesti, mutta kuitenkin kysyin mitä outoa hän niistä löysi. Hän vastasi, että ne olivat paljon hämärämpiä, että ne paljon enemmän muistuttivat niiden italialaisten klassikkojen runoja, joita hän oli lukenut, ja että ne tekivät häneen sen vaikutuksen, kuin olisi joku italialainen maalari 14:ltä vuosisadalta kirjoittanut ne.
"En tiedä kuinka monasti olen lukenut runon läpi", sanoi hän minulle seuraavana päivänä. "Ja se herättää minussa omituisen tunteen. Muoto ei minusta tunnu niin notkealta kuin muissa runoissasi, mutta olen hyvilläni tuntiessani itseni siinäkin."
Huomautin, että se johtui niiden yhteisestä sisällyksestä.
"Ei", vastasi hän. "Tunnen selvästi, ettei se johdu vain sisällyksestä, siihen vaikuttaa myöskin sen vanha ja henkevä kieli. Sanoppa miellyttääkö tämä muoto italialaisia enemmän kuin tuo toinen."
"Jätetäänpä minun sonettini rauhaan", vastasin minä. "Italiassa pidetään paremmista runoista kuin se.
"Muuten ei puutu niitäkään, jotka sanovat, että pitäisi liittää uusi sisällys vanhaan muotoon, mutta se on erehdys, koska uuden sisällyksen tulee luoda itselleen uusi muoto, ja uusi sointunsakin."
Violet ajatteli hiukan, punastui ja ottaen pääni käsiensä väliin, kuiskasi:
"Minä rakastan sinua aina niin kuin nyt, mutta kasvoni vanhentuvat kerran ja ääneni, joka sinua nyt niin miellyttää, ei olekaan enää suloinen. Mitä sinä sitten teet?"
"Älä ajattele sitä milloinkaan", vastasin. "Silloin en enää ole kyllin hyvä kirjoittamaan uusia runoja, vaan toistelen näitä joka päivä."
Sitten tein pilaa siitä kuinka me vanhoina kuhertelisimme. Violet pahastui, osaksi totisena, osaksi piloillaan ja sanoi, että minä olin hävytön kyynikko, joka löysin kaikessa naurettavaa, että se oli häntä ensin miellyttänyt minussa, koska naiset ovat niin hupsuja, että rakastuivat ilkeihin miehiin, mutta ett'ei häntä enää miellyttänyt nähdä minua sellaisena.
"Olin minäkin kerran", sanoi hän sitten, "sarkastinen sinulle, mutta nyt en ole enää."
Hän taisi naurahtaa niin sanoessaan, sillä sitä hän oli hyvin usein vieläkin. Hän osasi hienosti hymyillen virkkaa pieniä, pistäviä sanoja, jotka tunkeutuivat ihoon kuin piikit. Hän tunnusti sen, mutta väitti siinä suhteessa aina taistelevansa pahaa taipumustaan vastaan selittäen, että voimakas onnentunne, tunne siitä, että hän rakasti ja sai vastarakkautta, aiheutti sen, ett'ei hän huomannut asioitten naurettavia puolia.
"Siis", sanoi hän, "ei tuo tietoisuus tekojemme naurettavaisuudesta voi olla mitään hyvää, se ei voi sopeutua onnen ja lemmen yltäkylläisyyteen. Sinähän koetat myöskin kadottaa sen, eikö totta?"
Hän nauroi vieläkin nähdessään kärsivän, melkein säikähtyneen ilmeen kasvoillani ja kysyi minulta oliko tuon unhottaminen niin vaikeaa. Vastasin myöntävästi ja hän huomautti, että minä, taiteilijana, saatoin päästää tunteeni valloilleen teoksissani, ilman ilkeyttä.
"Olisiko minun sitten parempi", sanoin minä, "hillitä tunteitani niissäkin?"
"Ehkäpä", vastasi hän puoliääneen. "Tuskinpa yleväaatteiset kirjat koskaan esittävät naurettavaa."
Väitin kiivaasti, ehkäpä liiankin kiivaasti, että se ei pitänyt paikkaansa, ja koetin sen perusteella puhdistaa itseäni ilkeyden tahrasta sanoen, että kun olin ivallinen, tuotti se minulle voimakkaan hyvän tuulen tunteen.
"Ole ivallinen itsellesi", sanoi Violet. "Löydätköhän minussa koskaan naurettavaa?"
"Mikä rikos!" vastasin huoaten. "Pelkäänpä ett'en löydä."
Seuraavat säkeet ovat luultavasti kirjoitetut muutamia päiviä Heidelbergissä olomme jälkeen, koska muistelen sepittäneeni ne majatalon ikkunan ääressä, juuri kuun noustua, muistaakseni puolen yön jälkeen. Kuu nousi vasemmalla, punertavana ja sirpinmuotoisena, toisella puolen Rheiniä, Ingelheimin yläpuolella. Vinot, kultaiset säteet väreilivät virran mustalla pinnalla.
"Tiedätkö", sanoin Violetille seuraavana aamuna Stehlein kuullen, "tänä yönä on Niebelungien aarre löydetty."
Sanoin sen niin uskottavalla äänellä, että rouva Stehleltä että pääsi ihmetteleväohoh!
"Minä olen löytänyt sen", jatkoin. "Ja miss Yves saa sen kokonaan."
Annoin hänelle seuraavat säkeet:
Nouseva kuuhut kultaa mustan virran vahdon. Rikkaan, loistavan aarteen aalloista ryöstää tahdon.
Kuohuvi Rhein, ja vankatpoppelit rannoilla värjyy.Tuulet mun eelläni entäinvinkuen, tempoen ärjyy.
Hukkuneen välkkyvän korun,pyhän Rheinin kätkevi vesi.Lauluni sieltä sen noutaaKullaksi kulmillesi.
Tummat aallot ne sureemennyttä aarrettaan;Valkeelta otsaltas enääsit' ei riistetä milloinkaan.
Aioimme sinä aamuna mennä Bingeniin ja sieltä laivalla Mäusethurmille saakka. Meidän piti tavata toisemme satamassa. Violet oli mennyt sinne tuntia ennen maalaamaan harjoitelmaa vedestä ja taivaasta. Hän otti runoni ja kiitti minua pitkällä katseella, sill'aikaa kun Stehlet katselivat hänen työtään.
"Violet on jo kuvannut ja te tulette kuvaamaan meidän Rheinimme", sanoi rouva Stehle.
"On hänkin sen kuvannut", kuiskutti Violet.
"Minäkö?" huusin hämmästyneenä.
"Näyttepä olevan", sanoi rouva Stehle kysyvästi hymyillen.
"Mutta", vastasin. "Minäkin näen Rheinin ensikertaa."
"Tehkää se", sanoi herra Stehle. "Kuvatkaa se, kirjoittakaa mitä näette, niin saamme tietää kuinka runoilija näkee ja kumpi on parempi maalari: miss Yves vai te."
Stehlet olivat kuin poikia, joiden päähän pistää hullu ajatus; se valtaa heidät kokonaan, eikä kukaan voi saada heitä luopumaan siitä. He eivät voineet käsittää kuinka naurettavalta minusta tuntui myöntyä tuohon mielijohteeseen. Luulin, että Violet auttaisi minua, mutta hän liittyikin päin vastoin molempiin toisiin minua vastaan ja tahtoi itse tuoda minulle paperia ja lyijykynän.
Rhein virtasi idästä päin suoraan meitä kohti kirkkaana kuin taivas, levitellen silmänkantamattomiin laajaa pintaansa, jonka utuinen viiva taloja ja puita erotti näköpiiristä, vasemmalla törröttivät Rüdesheimin Adlerthurmin paksut tornit, oikealla häipyivät taustalle olevat kukkulat taivaansineen. Lähellä meitä keinui oikealla rannalla pitkä rivi veneitä aalloilla, jotka kuohuivat ja välähtelivät pingottuneiden ankkuriköysien ympärillä.Kriemhild-laivan palloina pursuava savu paistoi hopealta auringossa. Luulen näin ainakin likipitäin ilmaisseeni sen mitä näin; minulla ei enää ole tuota paperipalaa, sillä heitin sen heti virtaan.
"Kuulkaas!" sanoi Stehle. "Minä, joka en ole runoilija, näen suuren vesipaljouden, paljon suuremman kuin olisi tarpeellista. En katsele poppeleita, vaan viinitarhaani Rochusvuorella ja se on hyvin surumielisen näköinen. Adlerthurmin ja minun välilläni on teidän kamaripalvelijanne kyttyrä. Hän onkii tässä lähellä ja se kyttyrä on mielestäni sen arvoinen, että runoilijankin kannattaa kiinnittää huomionsa siihen. Muuten rohkenen antaa voitonpalmun miss Yves'ille, sillä te ette ole puhuneet mitään Rheinin veden väristä."
Vastasin, että olisin mieluummin tahtonut kuvata Hegelin metafysiikan, kuin Rheinin värin, ennenkuin saksalaiset ehtivät sen tehdä. Violet sanoi minulle myöhemmin laivalla, että hän oli maalarina nähnyt samaa kuin minä, mutta ett'ei se ollut runoutta, eikä se kuvannut Rheiniä, vaan mitä virtaa hyvänsä. Runoilijana olin hänen mielestään nähnyt sen paremmin ensi kerralla Rüdesheimerin innostamissa ajatuksissani, olin kuvannut sen paremmin tahtomatta kuvata sitä parissa säkeessä.
Ma juon, ja aatoksissa kaukaa kangastavan nään ma tornit, kukat, kummut, pyhän Rheinin juoksun.
"Sellainen on oikea Rhein", sanoi hän.
Palatessamme huvimatkalta St. Goarista sanoi Violet minulle edellämainitun viheriän-valkoisenKriemhildinkannella:
"Mitä kirjoittavat ystäväsi? Tietävätkö he, että teet tämän tyhmyyden?"
Olimme keskellä väkijoukkoa ja Violet huvitteli sanomalla minulle kaikenlaisia asioita saadakseen minut suutelemaan ja hyväilemään häntä, hyvin tietäen, ett'en voinut tehdä kumpaakaan.
"Sinä et vastaa", sanoi hän katsellen minua kiusoitellen, niinkuin se Violet, jonka olin hetken aikaa nähnyt Heidelbergin metsissä. "Siitä näkee, ettet ole uskaltanut ilmoittaa hommistasi. Sinä tahtoisit nyt suudella minua, ettei sinun tarvitsisi vastata, mutt'et kuitenkaan uskalla panna aikomustasi toimeen. Minä olisin niin onnellinen jos sinä minun tähteni rohkenisit olla pitämättä väliä yleisen sopivaisuuden säännöistä; niinä puolestani voisin olla pitämättä väliä koko joukosta ympärillämme. — Älä, Herran tähden, älä, minä Pyydän!" sanoi hän hiljaa huomatessaan, että aioin toimia hänen yllytyksensä mukaan. Sittemmin toisti hän vakavasti äskeisen kysymyksensä ja minun täytyi tunnustaa, ett'ei kukaan Italiassa, paitsi veljeäni, tiennyt minun lemmenseikkailuistani.
Violet oli hetkisen vaiti.
"No niin", sanoi hän sitten. "Jos minä nyt putoaisin, Rheiniin, tietäisi tuskin kukaan Italiassa, että olemme tunteneet toisemme, koska sinä et milloinkaan puhuisit mitään, eikö niin?"
Viivytin vastaustani.
"Niin kyllä, sanoi hän. Lupaa minulle ett'et sano kellekään mitään! Minä tahdon elää sinussa. Minua ei miellytä se ajatus, että rakkautemme ilman pakoiltavaa syytä kulkisi suusta suuhun.
"Puhu vain siinä tapauksessa, että joku Italiassa saisi tietää jotain ja sanoisi, että olin rakastajattaresi, enkä morsiamesi."
"Älkäämme turhan tähden pahoittako mieltämme!" vastasin. "Alkakaamme päin vastoin laatia luetteloa kaikista omaisistamme ja tuttavistamme Italiassa, Saksassa ja Englannissa, joille täytyy lähettää kihlakortteja."
"Niin", sanoi hän. "Se on välttämätöntä ja sen me teemme. Kuitenkin tuntuu minusta paljon raskaammalta kuin äsken se, ett'ei minulla eikä sinulla ole ystäviä, tai sukulaisia, jotka olisivat onnellisia nähdessään meidät onnellisina. Mutta sen me teemme, sen me teemme."
Sitten kysyi hän uudelleen, puhuisinko minä, jos hän kuolisi, hänestä kenellekään, eikä antanut minulle rauhaa, ennen kuin selitin, että kärsisin paljon siitä, jos en avoimin sydämin voisi puhua hänestä jollekin, joka mielellään kuuntelisi minua. Tarkoitin silloin teitä, rakas ystävättäreni.
"Onhan sinulla Emma Stehle", sanoi hän.
"Niin, Stehle-parat", huudahdin vaihtaakseni aihetta. "Minun mielestäni he saavat olla liian paljon yksin."
Nousimme paikoiltamme keulassa ja menimme heidän luokseen perään. Violet alkoi jutella Emma-rouvan kanssa ja ystäväni Paul piti minulle pitkän esitelmän viinitarhoista, jotka harvalehtisinä, aivan heinämäisen alastomina ja väriltään harmaan keltaisina olivat jokseenkin surkean näköisiä vehmaiden metsien rinnalla kukkuloilla.
Oberwaldissa olin näkevinäni pienikasvuisen, tutun henkilön nousevan laivaan keppeineen ja sateenvarjoineen. Erottauduin seurueesta ja menin puristamaan hyvän ystäväni Topler vanhemman kättä otettuani tarkan selon, ett'ei Topler nuorempi ollut mukana. Hän alkoi, tunnettuaan minut pitää kunnon schwabilais-luonteensa mukaista melua ja minun oli vaikea hillitä häntä, koska miss Yves oli laivalla, enkä halunnut, välttääkseni kaikkea liikutusta, että he tapaisivat toisensa.
"Mustasukkaisuutta, mustasukkaisuutta!" sanoi hän. "Olette oikeassa: hänhän oli rakastunut minuun."
Hän kertoi minulle olleensa Oberwaldissa tapaamassa erästä tuttua maalaria, ja että hän oli käynyt katsomassa sekäKissaaettäHiirtä(pari linnan raunioita) ja nyt oli hän matkalla erään rouvan luo Kreutznachiin ja aikoi nousta pois Bingenissä. Hän tunsi Nürnbergin tapahtumat hyvin vaillinaisesti ja kysyi kuinka me olimme täällä. En ollut kysynyt häneltä mitään professorista, vaan hän sanoi olevansa jokseenkin tyytyväinen veljeensä, enempää selittämättä.
Sillävälin oli taivas mennyt pilveen ja äkillinen sadekuuro aiheutti suuren sekamelskan laivalla. Kiiruhdin Violetin luo, mutta hän oli jo mennyt katon alle. Portaat olivat niin täynnä ihmisiä, että minun täytyi luopua yrityksestäni päästä alas ja pakenin Toplerin suunnattoman, vihreän sateenvarjon alle. Hän tunsi Rheinin ulkoa, mutta oli siitä huolimatta yhtä innostunut siihen kuin nuorukainen, joka näkee sen ensi kertaa. Hän nojasi laivan kaiteeseen, pitkä nenä ilmaa imien, nauraen innostuksesta sateesta huolimatta. Hän kyseli olinko ollut tässä, olinko ollut tuossa paikassa. Neuvoi minulle Violetillekin sopivia huvimatkoja ja sai minut lupaamaan, että kävisin hänen kanssaan Drachenfelsissä Siebengebirgellä. Kerroin, että olin aikonut käydä Wetzlarissa Goethe-muistojen vuoksi, mutta silloin synkkenivät hänen kasvonsa.
"Ei, ei", sanoi hän äkkiä. "Älkää menkö Wetzlariin."
"Miksi", kysyin hämmästyneenä.
"Mitä pahaa siinä olisi?"
"Ei se maksa vaivaa", sanoi Topler ja alkoi puhua minulle Rheinsteinistä, jonka liput ja sateen syömät tornikkaat muurit näkyivät terävällä vuoren huipulla taempana vasemmalla rannalla Assmannshausenia vastapäätä. Minun vanhan ystäväni käytös tuntui minusta omituiselta, enkä osannut selittää sitä muuten kuin arvelemalla, että Topler nuorempi oli Wetzlarissa. En ollut vielä puhunut Violetille tästä huviretkestä ja päätin itsekseni olla virkkamatta siitä mitään.
Topler nousi pois Bingenissä. Juuri ennen kuin taas läksimme liikkeelle lakkasi sade ja koko ylimenon aikana Bingenistä Rüdesheimiin hymyilivät taivas ja Rhein loistavassa päivänpaisteessa. Violet oli onnellinen, hän laski leikkiä ja nauroi, kun minä puolestani en tuntenut itseäni iloiseksi: minulla oli jotain sydämelläni, enkä tiennyt mitä.
Nyt alkaa kärsimysten aika, josta kerron kauhulla ja samalla halukkaasti. Minusta on kuin matkustaisin rautatiellä. Äsken juuri kuljettiin hitaasti läpi laajan laakson, jossa suloisen surumieliset ja hymyilevät näköalat vaihtelivat; nyt tunkeilevat äkkiä uhkaavat vuoret ympäri junan, joka jouduttaa ja kiihdyttää pakoaan hurjana pelosta. Ja eikö todella se kausi, jossa nyt elän ja joka seuraa edelläkerrottuja tapauksia, muistutakin kulkua Alppien jylhimpien solien läpi? Tulenhan minä päivänpaisteesta, hymyileviltä tasangoilta ja metsäisistä laaksoista tähän kaikuvaan pimeyteen, jonne joku voima on minut suin päin syössyt. Viivyn siellä rauhatonna, hätäisesti odottaen ulospääsyä, en tiedä milloin, en tiedä minne, mutta ainakin takaisin päivänpaisteeseen.
Nyt istun mietiskellen Assmannshausenin aseman pienessä odotussalissa. Kolme päivää St. Goarin matkan jälkeen nousimme Niederwaldille Stehlein ja heidän Mainzista tulleiden tuttaviensa kanssa. Oli sunnuntai ja me kohtasimme paljon iloisia ihmisiä, jotka tulivat metsistä kantaen kukka- ja lehtikimppuja. Naisilla oli niitä käsissään ja rinnoillaan, miehillä hatussa. Kansallismuistomerkin luona, josta vain jalusta oli valmis, lauloi eräs ryhmä isänmaallista laulua, joka kuului uskonnolliselta. Kaukainen raju-ilma uhkasi, enkä koskaan unohda sitä vaikutusta minkä musta taivas Ranskan puolella, suuri virta allamme, ihmisten puheen sorina ja tuo vakava, juhlallinen laulu teki. Violet oli matkustanut hevosen selässä, sillä siihen aikaan ei vielä ollut rautatietä Rüdesheimistä muistomerkille. Minusta näytti, että ratsastus oli rasittanut häntä, vaikk'ei hän tahtonutkaan myöntää sitä. Metsästyslinnalta, mistä aloimme laskeutua alas pitkin vuoren toista rinnettä, aina Assmannshauseniin saakka, jossa aioimme nousta Rüdesheimiin menevään junaan, käveli hän jalkasin nojaten käsivarteeni. Hän pysähtyi usein ja nojasi minuun vain olkapäällään; kuinka suloiselta tuo kosketus tuntuikaan, niin harvinaista kuin se olikin! Kysyin usein oliko hän väsynyt, sillä mäki oli hyvin jyrkkä. Hän vastasi joka kerran kieltävästi ja hymyili hiukan surunvoittoisesti. Lopuksi hän ei vastannutkaan kysymykseeni. "Rakastan sinua", sanoi hän. "Rakastan sinua niin. Ole minun aurinkoni, minun kaikkeni tässä elämässä. Voi kuinka surisin, jos en saisikaan olla vaimonasi!"
Hänen sanansa liikuttivat ja pelästyttivät minua enemmän kuin saatan sanoa. Miksi puhui hän noin? Nyt heti en voinut saada sitä selville tovereittemme vuoksi, jotka olivat iloisia. Kunnon saksalaisten tapaan olivat he keränneet suuren joukon kukkia ja kilpailivat nyt nauraen ja riidellen, kuka ehtisi tarjoamaan niitä Violetille. Hän oli huomannut alakuloisuuteni ja koetti tuoreella iloisuudella hälventää surullisten sanojensa vaikutusta minuun. Saavuimme näin, Herra ties milloin, synkkään Assmannshausenin kylään, syvälle, harmaiden viiniköynnösten peittämään laaksoon, jonka rinteitä myöten olimme laskeutuneet. Virtakin on siellä kuohuinen, mykkä ja vihamielinen. Violet ja minä menimme asemalle, vaikka oli vielä tunti junantuloon, toiset läksivät maistamaan seudun kuuluisaa, punaista viiniä.
Hän kertoi minulle heränneensä äkkiä viime yönä tuntien itsensä sairaaksi, melkeinpä hengettömäksi. Se oli mennyt hyvin nopeasti ohitse, mutta hänen mieleensä oli jäänyt aavistus suuresta vaarasta, joka toisella kertaa saattaisi olla turmiollinen.
Rohkaisin häntä niin kuin voin ja hyväilin häntä. Hän nosti kasvonsa, katsahti minuun ja sanoi hymyillen: "Nyt sinä olet kalpeampi kuin minä." En osannut vastata muuta kuin tyhmänlaisen: "Ei." En voinut päästää ääntäkään. Vähän sen jälkeen kuiskasi Violet, että hänen täytyi sanoa minulle toinenkin asia. Mikä? Hän ei puhunut enempää, en voinut aavistaa niitä hän tarkoitti, mutta rintaani koski.
"Eilen illalla", sanoi hän painunein päin; "sain kirjeen…"
Hän mainitsi henkilön, jota oli kerran rakastanut. Kun kuulin tuon nimen sillä tavoin lausuttuna, tunsin kateellista tuskaa ja heitin irti hänen kädestään, jota olin pitänyt omassani. Hän tarttui jälleen siihen huoaten syvään.
"Älä tee niin", sanoi hän hiljaa. "Älä pakota minua vihaamaan häntä!"
Minua harmitti oma käytökseni ja pyysin sitä anteeksi.
"Tiedäthän", vastasi hän surullisen viehkeästi, "että sinä olet kaikkeni maailmassa, että minä olen osa sinusta."
Sitten kertoi Violet rohkaistuneena, että tuo mies oli osoittanut kirjeen Nürnbergiin, eikä näyttänyt tietävän mitään hänen nykyisestä asemastaan. Hän oli kovin onneton, kaikki hänen aikomuksensa olivat epäonnistuneet ja hän oli nyt voimaton ja toivoton. Hän kääntyi nyt Violetin puoleen pyytäen ainakin säälin sanaa, sanoen, että omantunnon vaivat vääryydestä Violetia kohtaan kiusasivat häntä enimmän. Lopuksi; kysyi hän, ei tosin suoraan, vaan kiertämällä, oliko Violetin sydän vapaa, vai ei.
Kuuntelin vaieten Violetin kertomusta, arvellen, että hänen yöllinen taudinkohtauksensa ja surullinen ilmeensä johtuivat tuosta kirjeestä. Kärsin ja koetin olla näyttämättä sitä, joko ylpeydestä, tai käsittäen, ettei minulla ollut syytä eikä oikeutta valittaa. Kun hän vaikeni, en kysynyt mitään, paitsi että mistä kirje oli tullut. Toivoin vain, ett'ei siitä enää puhuttaisi, pidin parempana olla tietämättä tuon miehen olinpaikkaa, karkoittaa hänen kuvansa nykyisyydestä, siinä määrin kuin mahdollista oli. Violet ponnisti taas voimiaan sanoakseen, että hän ei voinut säälistä jättää vastaamatta sellaista kirjettä. Kateellisessa mielikuvituksessani tunsin, että hänen sanoihinsa sisältyi päätös, jossa hän, vaikka vastoin mieltänsä, olisi pysynyt minunkin mielipiteestäni huolimatta. Kuvittelin, että vaikka hän rakastikin minua, oli hänestä naisten tavoin mieluista, että tuo toinenkin rakasti häntä, ja tuo epäilys kiusasi minua. Onneksi ei Violet antanut minulle aikaa sanoa mitään epämiellyttävää, vaan jätti minulle vastauksensa, joka hänellä oli mukanaan. Siinä oli ankaroita ja tarkasti punnittuja säälin sanoja järkeviä neuvoja ja se loppui seuraavalla tavalla:
"Sydämeni kuuluu nyt, ja on ikuisesti kuuluva miehelle, joka rakastaa minua niin kuin minä häntä, syvimmällä rakkaudella. En koskaan voi kylliksi kiittää Jumalaa siitä, että hän on satuttanut elämämme yhteen. Olen tavallani paratiisissa, sillä en enää voi tulla onnettomaksi, tapahtukoon mitä hyvänsä. Jos teidän käytöksenne minua kohtaan on vaikuttanut nykyiseen tilaani, älkää suinkaan olko pahoillanne."
"Olkaa vahva ja muistakaa, että minä rakastin teitä, jos se voi auttaa teitä pysymään oikealla tiellä."
Nuo viimeiset sanat pilasivat mielestäni edellisten hyvän vaikutuksen ja pyysin Violetia pyyhkimään ne pois. Hän suostui siihen hymyillen suloisen suopeasti, kuin se, joka myöntyy ystävyydestä, eikä vakaumuksesta, ja kun olimme palanneet Rüdesheimiin pyysin Violetia lähettämään kirjeen sellaisenaan.
Hän antoi minun tehtäväkseni viedä se postiin. Näin silloin, että se oli osotettu Wetzlariin ja ymmärsin Toplerin neuvon.
Tästä hetkestä aikain sekautuu tunteeseeni katkera ja jäytävä kärsimättömyys. En uskonut olevani mustasukkainen kenellekään, mutta kateuden tuli paloi kuitenkin sielussani, vaikka se olikin ottanut kärsimättömyyden muodon. Tein kaikkeni jouduttaakseni häitä. Koetin vielä, vaikka turhaan, saada Stehlet hyväksymään suunnitelmani, että kirkolliset menot toimitettaisiin Rüdesheimissä, ja siviilivihkiminen Italiassa. Violet olisi suostunut siihen mielelläänkin, mutta hänestä oli vastenmielistä toimia vastoin isäntäväkemme mielipiteitä, koska Stehlet pitivät häntä aivankuin tyttärenään, ja sai minutkin luopumaan siitä. Niin päätettiin, että kirkollinen ja siviilivihkiminen tapahtuisi elokuun viidentenä kolmatta päivänä, mikä tavallisten sääntöjen mukaan oli lyhin mahdollinen aika. Häiden jälkeisestä ajasta tiesimme varmasti vain sen, että lokakuun puolivälissä menisimme Roomaan, viettääksemme siellä ainakin talven, vapaina asettumaan sinne varsinaisesti, jos se meitä miellyttäisi, muutaman kuukauden koeajan jälkeen. Elokuun viidennestä kolmatta päivästä lokakuun puoliväliin oli kaikki epävarmaa. Violet puhui minulle kerran Schwartzwaldista, yksinäisestä mökistä aaltoilevilla niittymailla, sinisen Tonavan rannalla, Willigenin ja Donaueschingenin välillä. Ehdotin hänelle Veneziaa ja hän suostui heti, ei ainoastaan tehdäkseen minulle mieliksi, sanoi hän, vaan myöskin sievistelyhalusta, koska minä en siellä, kiitos gondolien, niin hyvin huomaisi hänen vajavaisuuttaan. Hän jatkoi sanoen tulevansa mielellään Veneziaan minun vaimonani, muuten häntä pelottaisi, sillä sellaisen vaikutuksen se oli jättänyt häneen. Hän ei tahtonut antaa tarkempaa selitystä, väittipä jo sanoneensa liikaakin. Sitten nojasi hän kasvonsa olkapäähäni ja kuiskasi, että kaikki selviäisi Veneziassa. Usein muistellessani hänen kuolemansa jälkeen sitä vaikutusta minkä nämä sanat, tuo kevyt kosketus ja lämmin henkäys olkapäälläni minuun tekivät, ajattelin, että Jumala, erottaessaan meidät niin pian, tahtoi estää meitä liian voimakkaan tunteen tuottamasta sokeudesta, intohimosta, joka minua sisäisesti jäytämällä ei olisi jättänyt sydämeeni sijaa yhdellekään ihmisolennolle, ehkäpä ei Jumalallekaan. Kenties siitä olisi kehittynytkin sellainen intohimo, jollei rakastettuni olisi osannut, voimakkaampien tunteenpurkausten jälkeen johtaa minua, huomaamattani, paremmin hillitsemään tunteitani. Minä, joka tuntiessani hänen henkäyksensä kadotin silmieni valon intohimosta, olin kuitenkin sama, joka Heidelbergissä olin suudellut hänen lämpöistä, tuoksuvaa tukkaansa, melkein uskonnollisella, rauhan täyttämällä hartaudella. Kuinka kurjia me ihmiset olemmekaan, joka hetki outoja itsellemme, ja kuinka halpa onkaan inhimillinen ylpeys, joka raivostuu tästä syytöksestä! Illalla me kumarrumme maahan, aamulla me kohoamme taivasta kohti, emme osaa rakastaa, emmekä tahtoa samaa aamusta iltaan, vaikka ylpeä suumme niin puhuukin. On oikein tunnustaa, että jos henkemme pimenemisen syy joskus onkin tuntematon meille itsellemme, teemme taas toiselta puolen pahaa aivan tahallamme, tapahtukoon se sitte vaikka ajatuksissamme, silmänräpäyksen aikana.
Olin aina rakastanut Violetia koko voimallani, mutta kun ylevämmät tunteeni tällä hetkellä melkein vaikenivat ja minut valtasi kuume, joka vei unen ja levonkin, tulin sen tuottaman häiriön vuoksi mustasukkaiseksi tahtomattanikin.
On kyllä totta, että olin sanonut Violetille "suo anteeksi", ja inhimillinenkin anteeksianto puhdistaa, mutta Violet oli tässä suhteessa liian vaatimaton eikä tahtonut löytää aihetta anteeksipyyntöön.
Kun keskustelimme Stehlein kanssa häämatkastamme, sanoi Violet, että hänestä oli ikävää lähteä Saksasta Kölniä näkemättä. Stehle ehdotti heti, että tehtäisiin huvimatka Kölniin. Ehdotus ei miellyttänyt minua, koska kaikki, paitsi Violet oli minulle samantekevää ja minusta oli epämieluista menettää taas kahden päivän aikana nuo suloiset hetket, jotka vietimme kahden Violetin kanssa. Mutta Violet näytti tulevan niin iloiseksi tästä aikeesta, että minä olin onnellinen voidessani uhrata hänen tähtensä ihanimman ilonikin.
Viimeisiä miellyttäviä muistojani on tuntematon ruskeatukkainen, tavattoman kaunis nainen, joka nousi laivaan Bonnissa. En enää varmasti muista hänen kasvonpiirteitään, mutta varmasti oli mahdotonta olla ihailematta hänen hurmaavaa ihanuuttaan, hänen vilkkaita, puhuvia ja intohimoisia silmiään. Melkein kaikki matkustajat olivat sisällä, heihin luettuina Stehletkin, eikä kannella ollut muita kuin Violet ja minä. Niinpä alkoi kaunotar katsella minua kuin saalistaan viettääkseen aikaansa matkalla tullen yhä julkeammaksi huomatessaan, että minä ja toverini kuuluimme yhteen. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kun näin Violetissa jotain kateuteen vivahtavaa. Häntä se harmitti ja nauratti samalla kertaa. Hyvin innoissaan nauroi hän itselleen ja puhui halveksien tuosta naisesta arvellen häntä joksikin kiertäväksi muotikauppiaaksi hänen hienon vaatetuksensa vuoksi. Hän nauroi tunnustaessaan, ett'ei pelännyt mitään minun puoleltani, vaan että tuollainen töllistely harmitti häntä; nauroipa hän vielä sille ylpeydelle ja taisteluhalulle, joka hänessä sillä hetkellä tahtomattaankin paloi. Minusta oli tuo hänen mustasukkaisuutensa niin uutta ja suloista, että minä kiihotin sitä, vaikenemalla, tai kiittämällä toisen kauneutta ja hienoutta. Hän huomasi sen pian ja koko juttu loppui siihen, että nauroimme molemmat täydestä sydämestämme siksi kunnes Kölnin tuomiokirkon suunnattomat tornit kohosivat eteemme näköpiiristä sumuisella virralla, keskellä alastonta, matalaa maisemaa.
Kölnissä viivyimme puolitoista päivää. Jos te, rakas ystävättäreni, joskus käytte pyhässä, kuunvaloisessa Kölnissä, menkääpä Pyhän Gereoneen haaveelliseen kirkkoon ja rukoilkaa sen puolesta, joka siellä ollessaan oli niin iloinen ja onnellinen ja nauroi niin tavattomasti esipihan veistetylle munkille, että tuntee melkein tunnonvaivoja sen tähden. Menkää myöskin Pyh. Pietarin luostariin, joka on niin musta vihreän puutarhan keskellä, ja poimikaa sieltä kukkanen muistoksi siitä, että Violet virkosi sen tyynessä rauhassa siitä kauhuntunteesta, minkä Rubensin kamala taulu kirkossa oli jättänyt häneen. Menkää lopuksi Museoon ja katselkaa, eräässä ensikerroksen salissa, Wilhelm Kölniläisen madonnan henkimäisiä käsiä. Ne nähtyänne voitte sanoa nähneenne Violetin kädet. Emma rouva sanoi löytäneensä saman yhdennäköisyyden kasvoissakin, mutta vanhan maalarin piirtämät jumalaiset kasvot olivat paljon pehmeämmät ja salaperäisemmät, niiden luonne oli aivan toinen kuin Violetin kauneuden, jonka nykyaikainen ajatustapa ja kätketty tunne oli muovaillut.
"Minun mielestäni," sanoi herra Stehle sattuvasti, "ei tuo madonna ole miss Yves'in näköinen, mutta sillä on hänen äänensä."
Palatessamme Kölnistä pysähdyimme Königswinteriin ja nousimme illalla Drachenburgiin. Stehlet osoittivat huudahduksilla ja eleillä innostustaan katsellessaan loistavaa, omituista linnaa, tornin huippuja terävine kärkineen, pihoja, rappuja, marmori- ja pronssikoristeisia parvekkeita, sananlaskuja ja muistolauselmia, jotka puhuttelivat aurinkoa ja tuulia, syvää Rheiniä, joka kaartui leveänä taivaanrannalla idässä ja lännessä. Se oli kuin näky nykyaikaisen käsitystavan innostamasta muinaisuudesta, jonka runoilija oli veistänyt kiveen tässä suuressa yksinäisyydessä, kaksisataa metriä joen pintaa ylempänä. Violet oli mykkänä ihastuksesta. Hän istui takasivun oven edessä, aivankuin lepuuttaen katsettaan Drachenfelsin takaa nousevien kukkuloiden keilanmuotoisilla, vihreillä huipuilla. Hän selitti, ettei hän voisi heti kohta ihailla muuta, ja ett'ei hän sen vuoksi tahtonut nousta huipulle, jossa vanhan linnan rauniot olivat. Kuitenkin tahtoi hän, että ainakin minä kiipeisin sinne. Stehlet, jotka jo ennestään tunsivat rauniot, päättivät jäädä Violetin luo. Herra Stehle meni tarkastamaan lähempää pronssieläimiä, jotka lepäsivät ulkoterassilla, ja Emma rouva alkoi kopioida muistikirjaansa linnan lounaiskulmassa olevia kirjoituksia. Kun läksin, oli Violet yksin. Hänen vieressään oli maassa mosaikkikirjoitus:
Geh' hin, geh' ausBleib' Freund dem Haus.
[Käynet ulos tai sisään, pysy talon ystävänä.]
"Bleib' Freund!" sanoi hän ojentaen hymyillen kätensä minulle.
Minä viittasin kieltävästi, sillä nyt vihasin tuota kylmää sanaa:ystävä! Hän ymmärsi sen, lakkasi hymyilemästä ja ojensi minulle toisenkin kätensä hyväksymisen merkiksi. Pidin hänen käsiään hetkisen omassani. Kun päästin ne, sanoi hän minulle puoliääneen:
"Minulla on pahoja aavistuksia." Säpsähdin, sillä niin oli minunkin laitani Assmannshausenin matkan jälkeen, mutta karkoitin ne, niin kuin pahat ajatukset karkoitetaan. Violetin kalpeuden ja laihuuden panin entisten vaivojen syyksi, en tahtonut tunnustaa itselleni, että joka aamu, mennessäni hänen luokseen, luulin tapaavani hänet sairaana. Nyt kysyin häneltä voiko hän pahoin, enkä tahtonut nousta Drachenfelsille. Hän vastasi voivansa hyvin ja että minun piti mennä mitä pikimmin; hänellä olisi paha mieli, jos minä en saisi nähdä sitä hänen tähtensä.
Minusta tuntui, että matkaan Drachenfelsille kulutin noin viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia. Mikä kansankokous Drachenfelsillä lie ollutkaan sinä päivänä: ihmiset kiipeilivät ylös ja alas jalkaisin ja hevosella, joukossa herroja, sotilaita ja Bonnin ylioppilaita monivärisine lakkeineen. Kulin Terassiravintolan ohi, joka oli täynnä ihmisiä ja melua, pääsin vuoren huipulle, poimin sirpaleitten välistä kukkasen Violetille ja pintapuolisesti katseltuani murtuneita torneja ja rotkoja laskeuduin harpaten vuorta alas kärsimättömänä tapaamaan morsiantani, kuvitellen onnettomuuksia ja moittien itseäni aivan kuin olisin tehnyt tyhmyyden.
Muutaman askeleen päässä Drachenburgin muuriovesta tapasin herra Stehlen. Hän hymyili hämillään ja kysyi minulta hyvin kiireellisesti miltä näköala minusta näytti. Huomasin, että hän oli kalpea. Hän näki silmistäni, että epäilin jotain, ja teki liikkeen pidättääkseen minua. "Jumalan tähden", huusin syöksyen eteenpäin. "Mitä on tapahtunut?"
Hän tarttui käsivarteeni ja toisti: "Pysähtykää, ei mitään, mutta odottakaa hetkinen!" Minä riistäydyin irti ja juoksin sinne, minne olin jättänyt Violetin.
Hän ei ollut siellä enää; kaikki oli tyhjää. Katsoin tuskaisena ympärilleni. "Kuulkaahan!" huusi Stehle, joka oli kiiruhtanut jälessäni. En kuunnellut häntä, vaan kiersin nopeasti linnan. Sen takana näin Violetin ja seisahduin äkkiä, hengittämättä, kuin olisi jokin sattunut sydämeeni.
Häntä ei näyttänyt vaivaavan mikään ja hän puheli selin minuun oudon nuoren herran kanssa. Siellä oli vain rouva Stehle, joka minut nähtyään kiiruhti luokseni pidättämään minua niin kuin miehensäkin. Violet puhui kiivaasti herralle, joka kuunteli muutaman askeleen päässä hänestä tukien päätään kädellään, otsa vihaisissa rypyissä.
Arvasin heti, että mies oli Wetzlarista. Hänkin huomasi minut ja arvasi kuka minä olin.
Violet ymmärsi hänen silmiensä välähdyksen ja kääntyi puoleeni:
"Tässä hän on," sanoi hän ja lisäsi hymyillen: "tule!" nyökäten päällään, ja katsoen minua niin hellästi ja iloisesti, että kaikki mustasukkaisuuteni haihtui ja olin kohta paikallani, hänen vieressään.
"Eräs tuttavani Nürnbergistä, Herra ———", esitteli Violet. Sitten sanoi hän nimeni ja lisäsi, "sulhaseni." Samalla otti hän käsivarteni, nojasi siihen ja tervehti vierasta päällään ojentamatta kättään.
"Hyvästi, herra. Voikaa hyvin!"
Luulin ensin, että mies aikoi vastata terävästi ja valmistauduin vastaamaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä, kumarsi liioitellun kohteliaasti ja iroonisesti ja lähti sitten pois pitkin askelin heiluttaen hattuaan kädessään.
Violet veti minua toiseen suuntaan puristaen kovasti käsivarttani. Stehlet vetäytyivät hämillään syrjään ja jättivät meidät kahden. Luulin tukehtuvani kiihkosta, en voinut sanoa sanaakaan, saatoin vain käsivarteni liikkeillä vastata hänen puristukseensa. "Rakas, rakas", sanoi Violet minulle hellästi, puoliääneen, katsellen minua hätäisin silmin. "Oi, kuinka rakastan sinua! Tiedätkö, että olet minun kaikkeni? En voisi enää luopua sinusta, enkä tiedä kuinka saatoin vastustaa sinua niin kauan. Kärsitkö, armas? Kärsitkö vielä? En tahdo, että kärsit. Olenhan minäsinä."
Vastasin, että olin kiihoittunut, ja kuinka en olisi? Mutta ett'en kärsinyt, sillä tiesinhän, kuinka syvästi hän minua rakasti. Tunsin, että äänessäni oli vieras sointu ja koetin tehdä sen luonnolliseksi onnistumatta. Jatkoin, että pelkäsin hänen puolestaan, pelkäsin, että hänen terveytensä kärsisi tuosta kolauksesta.
"Ei toki", sanoi hän. "Minä voin hyvin, todellakin hyvin."
Olin tyhmä ja sokea, kun en nähnyt hänen ponnistelevan sankarillisesti hillitäkseen itseään ja salatakseen tilaansa minulta. Muutaman askeleen päässä Königswinteristä pysähtyi hän ja näytti minulle hehkuvaa aurinkoa, joka laski suurien poppeleiden taa, kylmällä, talvisella taivaalla.
"Täällä tuntuu Pohjoisen puhallus!" sanoi hän. "Voi, kuinka olen onnellinen siitä, että sinä sait nähdä tämän seudun."
Tuskin oli hän, ponnistettuaan viimeiset voimansa, sanonut nämä sanat, kun hän pyörtyi ja olisi kaatunut, joll'en minä olisi ehtinyt ottaa häntä käsivarsiini.
Nyt seurasi hermokohtaus, jota kesti melkein koko yön. Hänen luonaan oli lääkäri, rouva Stehle ja majatalon isännän tytär. Minä valvoin viereisessä huoneessa.
Lääkäri tahtoi lähteä heti, mutta viipyi kuitenkin minun pyynnöstäni keskiyöhön saakka. Sitten lähti hän hymyillen pelolleni ja sanoi sytyttäessään piippuaan:
"Tiedän, tiedän! En huomaa mitään vaarallista, ei mitään vaarallista."
Aamupuolella rauhoittui Violet hieman. Emma-rouva tuli luokseni ja sanoi, että Violet tahtoi välttämättä lähteä ensimäisellä junalla.
"Mutta ettehän ole suostunut siihen?" sanoin minä.
Rouva Stehle ei vastannut ja minä käsitin hänen vaikenemisestaan, että hän ei ollut pannut vastaan ja että hänellä oli joku salainen syy, jota hän ei uskaltanut tunnustaa.
"Luulen, että se on parempi", sanoi hän lopuksi, "ja olen myös sitä mieltä, että miss Yves kykenee lähtemään matkalle."
Tiesin rouva Stehlen järkeväksi ja ymmärtäväksi naiseksi ja myönnyin sen tähden vaikka vastenmielisestikin hänen salaisten syittensä vuoksi. Puoli tuntia sen jälkeen kutsui Violet minua. Hän oli hyvin heikko, mutta oli jo noussut ja tahtoi pakostakin lähteä. Kun rohkenin sanoa sanan saadakseni hänet luopumaan päätöksestään, vastasi hän, että hän piti jo itseään vaimonani, joka tottelisi minua kaikessa, ja pyysi, että minä tässä asiassa luottaisin hänen arvostelukykyynsä. Violet pyysi katseellaan rouva Stehleä poistumaan ja minä käsitin, että hän aikoi kertoa minulle Drachenfelsin tapahtumat. Koetin saada hänet vaikenemaan, ettei hän kiihtyisi, mutta hän syleili minua kätkien kasvonsa rintaani ja sanoi, pitkän hiljaisuuden kuluttua, vaikeroivalla äänellä:
"Pyydän sinua; mennään pois."
Muutama tunti sen jälkeen saavuimme jokseenkin hyvinvoipina Rüdesheimiin. Matkan kestäessä ei puhuttu mitään tapahtumasta ja kun tulimme kotiin, kävi Violet vuoteeseen, meidän pyynnöistämme. Aikaisin seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen.
"Rakas!
"Kun eilen jäin yksin sinun kanssasi Könisgwitterissä, olisin halunnut kertoa sinulle kaikki, mutta en voinut; huomasithan sen. Saatoin vain puristaa sinua rintaani vasten, siksi että sinä olet minun voimani ja elämäni ja minä kaipasin sinua niin! Aioin ensin antaa Emman, joka tietää melkein kaikki, puhua sinulle, mutta sitten arvelin, että sinun ja minun välilleni ei kukaan saa tulla ja että minun velvollisuuteni oli puhua.
"Sinä tiedät miten ja miksi lakkasin rakastamasta häntä; nyt on hän, pahaksi onneksi, saanut päähänsä pakoittaa minut rakastamaan häntä uudelleen ja ottamaan hänet miehekseni. En usko, että rakkaus voi syntyä sillä lailla, sillä kerran oli hetki, jolloin hänkään ei näyttänyt todella rakastavan minua, vaikka hän nyt sen kieltääkin. Hän tuntee Emman, joka kerran oli hänen uskottunsakin, ja kun hän tapasi meidät yhdessä Drachenfelsillä, tahtoi hän, että Emmakin kuulisi hänen intohimoiset pyyntönsä. Minä hylkäsin ne niin ankarasti kuin saatoin, kauhulla, joka loukkasi häntä. Hän uhkasi vaatia sinulta selitystä, toivoen voivansa sen kautta purkaa kihlauksemme, vaikka selitinkin hänelle, että sinä tiedät jo kaikki. Uhkasipa hän tappaakin itsensä, joll'ei saisi minua.
"Minä pakenin sinun turviisi, minä tartuin kiinni sinuun. Sano, Jumalan tähden, ettei mikään, ei kukaan saata koskaan erottaa meitä.
"En tahdo, että sinä puhut hänelle, en tahdo, että sinä tapaat hänet. En tosin pelkää, että hän osaisi sanoa sinulle muuta kuin sen, minkä minä olen sinulle puhunut, mutta tiedän, että hänellä on oikeus puolellaan kertoessaan, kuinka minä rakastin häntä, kuinka sammumattomalta minun rakkauteni näytti, kuinka minä itse uskoin, että niin oli ja kuinka tuskallista on, että minäkin olen samanlainen kuin ne, jotka voivat rakastaa kahdesti. Ei, hän on raskaasti rikkonut minua vastaan, eikä hänellä ole oikeutta valittaa sitä, että minä rakastan sinua; vain niillä, jotka uskovat ihmisluonteen ylevyyteen, on oikeus olla pahoillaan siitä. Mutta kun sinä kuulisit kaiken tuon hänen suustaan, et saattaisi tehdä muuta kuin nöyrtyä. Mutta minä en tahdo, että sinä kumartaisit pääsi hänen edessään minun vuokseni. Ei koskaan!
"En tahdo enää ajatella häntä, enkä hänen itsemurhauhkauksiaan. Olen moittinut häntä siitä sanoen sitä pelkuruudeksi, ja minulla ei voi olla muita velvollisuuksia. Nyt tahdon tulla vain sinun omaksesi, niin pian kuin mahdollista ja sitten lähteä kauas pois, minne vain tahdot, mutta hyvin kauas.
"Tule kello yhdeksän. Olen jo puhunut Stehleille, että vihkimistä pitäisi jouduttaa. Paul on rakas, innokas ystäväni ja on onneksi mitä parhaissa suhteissa Mainzin piispaan. Niin järjestämme kaikki."
Olen jo kertonut, että ystävämme eivät hyväksyneet sitä, että vain kirkollinen vihkiminen toimitettaisiin Rüdesheimissä. Nyt oli siviilivihkimistä varten tarvittavat muodollisuudet pantu alulle, mutta ei vielä saatettu loppuun ja Violetin tila oli sellainen, että Paul sanoi minulle: "Nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta" ja lähti heti Mainziin.
Nyt oli tiistai, ja ensimäinen kuulutus, niin Rüdesheimissä kuin Italiassakin, julkiluettaisiin seuraavana sunnuntaina. En tiedä kuinka Stehle ystäväni oli saanut piispan vakuutetuksi; kaikissa tapauksissa vaihdettiin koko joukko sähkösanomia Mainzin ja Rooman välillä ja perjantaina saapui vihkimälupa. Paul itse toi sen Rüdesheimiin. Olimme juuri salissa, kun hän astui sisään. Violet luki heti hänen silmistään, että lupa oli saatu, että hän muutaman hetken jälkeen olisi puolisoni. Hän tuli kuolon kalpeaksi ja painoi käsillään rintaansa. Minä kiitin Stehleä syleillen häntä sanaakaan sanomatta.
"Olkaa aina yhtä onnellisia!" sanoi rouva Stehle syleillen morsiantani.
"Äiti parka", kuiskasi Violet nyyhkyttäen. "Isä raukkani!"
"He ovat täällä sinun kanssasi", vastasi rouva Stehle liikutettuna. "Emme näe heitä, mutta he ovat täällä ja siunaavat sinua, uskovat sinut miehellesi."
Violet tarttui käteeni, peittäen toisella kädellään silmänsä.
"He antavat sinut minulle", sanoin puristaen sitä.
"Tunnen, että… he…"
En voinut jatkaa. Silloin tuli hän luokseni kasvoillaan suloinen, vakava ilme, pani kätensä olkapäilleni ja kuiskasi korvaani:
"Niin, sinunkin isäsi ja äitisi ovat täällä. Pidän heistä niin!"
Läksin yhdessä Stehlen kanssa kirkkoherran luo puhumaan vihkimäajasta. Minä olin raskaalla mielellä, sillä aamulla olin saanut tuolta herralta Bingenissä päivätyn kirjeen, jossa hän pyysi saada puhutella minua seuraavana päivänä. Violetille en ollut virkkanut sanaakaan siitä, mutta nyt täytyi minun ilmoittaa asia Stehlelle, että hän auttaisi minua taivuttamaan kirkkoherran toimittamaan vihkimisen salaa, keskellä yötä. Tuo herra oli neljännestunnin matkan päässä Rüdesheimistä, hän seurasi varmasti asioiden kulkua ja Herra ties mitä hän olisi tehnyt, jos olisi saanut tietää mitä me valmistimme. Kirkkoherra uskoi meidän selityksemme, että samat vakavat syyt, joiden tähden anottu lupa oli saatu, pakoittivat toimittamaan vihkimisen yöllä. Niin voimme lähteä kirkosta asemalle heti vihkimisen päätyttyä noustaksemme kello kolme etelään päin menevään junaan matkustaaksemme ehkä aina Tribergiin, tai ensimäisenä päivänä vain Stuttgartiin saakka.
Kun kerroimme tästä päätöksestä naisille, oli rouva Stehle hyvin ihmeissään; hän ei voinut saada rauhaa sen tähden, että oli valittu niin epämukava ja romanttinen hetki. Miksikä ei voitaisi lähteä puolipäiväjunalla ja toimittaa vihkiminen yhdeksän, tai kymmenen ajoissa? Nyt ei Violet edes voisi pukeutua valkoiseen pukuunsa, vaan olisi pakotettu käymään alttarin eteen matkapuvussa.
Minä vastasin, että tahdoin mieluummin matkustaa yöllä, päästäksemme kuumuudesta ja pölystä ainakin muutamaksi tunniksi. Violet hymyili. Näin, että hänkin oikeastaan piti suunnitelmaani hullunkurisena, mutta hänen mielestään riitti jo se, että minä olin sen laatinut, hyväksyäkseen ja puolustaakseen sitä. Pelkäsin, että hän huomaisi merkit, joita herra Stehle teki vaimolleen rauhoittaakseen häntä. Onneksi ei hän nähnyt niitä.
"Tulkaa katsomaan!" sanoi Emma-rouva. "Te raaka ja julma mies!"
Ja hän näytti minulle viereisessä huoneessa vuoteelle, kahden ruusunpunaisen kengän väliin levitetyn hienon hienon hääpuvun, joka kuului morsiamelleni. Minusta tuntui, että tällä hetkellä olin väkisin joutunut tuon sievän henkilön pienimpienkin salaisuuksien perille, henkilön, joka kohta kuuluisi minulle, ja ilo ahdisti rintaani.
Violet ajatteli kai samaa, koska hän punastui korviin saakka.
Sanoin nopeasti hyvästi ja kiiruhdin Hotel Kraussiin. Tarvitsin muutaman tunnin järjestääkseni tavaroitani.
Kirjoitin suunnattoman määrän kirjeitä sukulaisille ja ystäville ilmoittaen aivanex abruptoavioliitostamme. Minä aioin panna ne postiin myöhemmin Tribergissä, tai Stuttgartissa, mutta kun kuvittelin seuraavaa päivää en luullut päähäni mahtuvan muuta kuin rakkautta ja iloa. Kirjoitin veljellenikin, koska se ajatus, että veisin alttarin eteen vihan varjonkin häntä kohtaan, sai minut kauhistumaan. Kirjoitin hänelle lyhyesti, mutta ystävällisesti ja lisäsin kohteliaan rivin kälyllenikin. Aluksi luulin, että tuo rivi maksaisi monta ponnistusta. Niin ei kuitenkaan ollut; olin onnellinen ja tunsin itsessäni Violetin jalomielisen hengen, aivan kuin hän ja minä jo olisimme olleet sama henkilö.
Oli jo yö, kun aloin kirjoittaa pitkää nimi- ja osoiteluetteloa, jonka aioin jättää Stehlelle, että hän myöhemmin painattaisi ja levittäisi viralliset ilmoituskortit. Nostaessani joskus silmäni ajatellakseni ja palauttaakseni mieleeni puoleksi unohtuneita nimiä, näin ikkunasta Bingenin tulet ja silloin ahdisti minua tuon miehen kuva tuon vieraan, joka oli halunnut puhutella minua. Jumalani, arvasin mitä hänellä olisi ollut sanottavaa ja mahdollisuuskin joutua kuulemaan sitä kiihoitti minua tavattomasti. Miksi hän oli itsepäinen? Aikoiko hän ehkä anastaa Violetin väkisin, luuliko hän, että hänellä oli oikeus puolellaan? Oliko hän niin hullu, että tahtoi sanoa sen minulle?
Niin puhuin itsekseni kiukuissani ja arvelin, missä mies tällä hetkellä saattoi olla, kulkiko hän ehkä kaukaisten lyhtyjen alla, vai valvoi ikkunani ääressä, tai vakoiliko hän ehkä epäluuloisena, intohimoisesti Violetin asuntoa? Silloin kolkutti sydämeni vihasta. Sitten suututti mielikuvitukseni minua, rauhoituin ja rupesin jälleen kirjoittamaan. Yhdentoista seudussa käskin viemään tavarani asemalle ja läksin pois majatalosta.
Ei näkynyt tähtiä eikä kuuta, ja Rüdesheimin hiljaisilla kaduilla oli niin pimeä, ett'en millään lailla voinut nähdä kulkiko joku edessäni tai takanani. Pysähdyin vähän väliä kuunnellakseni. Ei ääntä, ei askeltakaan; kuulin vain junan jyrisevän toisella rannalla ja ajattelin junaa, joka oli tuonut Violetin tänne, kun minä seisoin ikkunassani sydän sykkien, kynttilä kädessä.
"Te olette oikea runoilija", sanoi Emma rouva, kun astuin sisään. "Ette ole hankkinut edes todistajiakaan."
Löin otsaani, sehän oli totta! Tai paremmin sanoen, olin kyllä ajatellut sitä ja valinnut ritarillisen professori Andreas Grossmannin Wiesbadenista. Hän oli ollut opettajanani Italiassa ja palannut kotiin vuoden 1866:n jälkeen, mutta tässä kiireessä olin unohtanut hänet. Olin varmaan hyvin surkean näköinen, koska rouva kiiruhti nauraen sanomaan, että hänen miehensä, Violetin todistaja, oli ajatellut sitä, ja puolituntia sitten oli hän mennyt herättämään erästä ystäväänsä antaakseen hänen tehtäväkseen toisen puolen. Sillä aikaa kun keskustelimme aukeni ovi hyvin hiljaa ja Violet astui sisään puettuna samaan valkoiseen hääpukuun, jonka olin aikaisemmin nähnyt. Huudahdin yllätettynä. "No katsokaa häntä edes", sanoi Emma rouva. "Katselkaa häntä, minä laitan sillä aikaa hiukan illallista."
Hän meni ja minä ojensin käsivarteni morsiantani kohden.
"Oletko iloinen nähdessäsi minut tässä puvussa?" kysyi hän pää rinnallani. "Kaikki muut saavat nähdä morsiamensa tällaisena, ja minä tahdoin, että sinullakin olisi se ilo."
Ja hän nosti hymyillen kasvonsa, arat ja loistavat kasvot minua kohti.Sitten painui hänen päänsä taas ja hän sanoi hiljaa:
"Olenko sen arvoinen?"
En vastannut sanoilla, mutta hän ymmärsi hyvin vastaukseni.
"Nyt me olemme viimeistä kertaa", jatkoi hän pitkän hiljaisuuden jälkeen, "viimeistä kertaa yhdessä sulhasena ja morsiamena. Pelkäsin niin, että kuolisin sitä ennen! Tiedätkö mitä kirjoitin vähän aikaa sitten?"
Hän nauroi kevyttä, kultaista nauruaan, pani kätensä olkapäilleni ja suunsa korvaani.
"Testamenttini", sanoi hän. Hän käänsi kasvonsa pois ja jatkoi yhä nauraen:
"En jätä sinulle mitään."
Sitten tuli hän taas vakavaksi, kiersi käsivartensa kaulaani ja suuteli minua rajusti.
"Jumalani!" huudahti hän. "Kuinka on mahdollista, että vastustin sinua niin kauan."
Kerroin hänelle, että minäkin olin tehnyt testamenttini melkein samaan aikaan.
"Oi, jospa Jumala antaisi meidän kuolla yhdessä," sanoi hän. "Minulla ei ole rohkeutta pyytää, että hän soisi minun kuolla ensin; sinä kärsisit niin kauheasti."
"Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoin minä.
"Niin, niin, tapahtukoon hänen tahtonsa, mutta jos minä menen pois ennen sinua, älä lannistu. Olen sittenkin sinun kanssasi ikuisesti. Jumalan ja sinun kanssasi."
Puutarhasta kuului ääniä ja askeleita ja Violet poistui.
Sieltä tulivat Stehle ja minun todistajani, jota en koskaan ollut nähnyt, en edes kuullut mainittavankaan. Stehle oli sen näköinen kuin olisi hän tehnyt hyvän kepposen lähimäiselleen ja iloitsisi siitä. Toinen oli täydellinen goottilainen tyyppi puettuna hännystakkiin valkeine kravatteineen, suunnaton röyhelö niskassaan, liian pitkät liepeet selässä ja tavattoman suuri, museosta lainattu silinterihattu kainalossa. Hän näytti yhä jatkavan untansa ja kumarsi minulle pari kolme kertaa hyvin kunnioittavasti ja pelokkaasti, aivan kuin minä olisin ollut Kiinan keisari.
"Ah, täällähän te olettekin", sanoi Stehle. "Kun kuljin Hotel Kraussin ohi olin näkevinäni yksinäisen varjon tulevan kadulle majatalon puutarhasta ja luulin sitä teiksi."
Tuo varjo Hotel Kraussin luona hämmästytti ja harmitti minua. "Oh, se oli kai vain joku haaveileva ulkomaalainen", sanoi Stehle.
Hän esitti vieraan minulle ja kiiruhti sitten hakemaan vaimoaan näyttääkseen vieraamme hänellekin tässä asussa. Emma rouva nauroi hänelle vasten kasvoja ilman muuta. Violet tuli myöskin kohta, mutta ei häntä, eikä minuakaan naurattanut herra Stehlen merkeistä ja eleistä huolimatta. Puolen yön aikaan kutsuttiin meitä illalliselle herra Bröhlin, minun todistajani, suureksi hämmästykseksi. Hän rohkaisi lopulta luontonsa ja kysyi minulta salaa, vietettäisiinkö häät todella, vai oliko kaikki vain hänen parhaan ystävänsä keksimää hauskaa pilaa.
Illallinen ei ollut erittäin hauska huolimatta herra Stehlen hupaisesta kertomuksesta yöllisestä käynnistään herra Bröhlin luona. Violet ja minä emme voineet syödä ja liian monet valot synnyttivät sitä paitsi ankaran kuumuuden. Avoimista ikkunoista näkyi tiheitä salamoita, kuului ukkosen synkkä jyrinä. Lopuksi joimme isännän mainiota Rüdesheimeriä ja Emma rouva, joka oli kuullut tarinan Eichstädt'in metsässä juodusta Rüdesheimeristä pyysi minua lausumaan nuo Luiselle sepitetyt säkeet. Stehle huomautti, että minun pitäisi muuttaa ensimäinen säe seuraavasti:
Sinulle, nuori morsian, juon viinin tään.
Ja sepittipä hänkin runollisen tervehdyksen Violetille. Sitten tahtoi hän pakoittaa herra Bröhl-paran laatimaan runon minulle. Tämä kielteli voimainsa mukaan väittäen, ettei hän ollut mikään runoilija.
"Mutta Herran tähden!" huusi Stehle. "Nosta lasisi ja huuda, eläköön sulhanen ja juo sitten!" Bröhl nosti lasinsa, mutta silloin kajahti peloittava jyrähdys, Bröhl pudotti lasinsa, viini roiskui ympäri, Emma-rouva kirkaisi, Stehle melusi neljän edestä ja minun onneton todistajani oli kuin kivettynyt. Violet nauroi sydämensä pohjasta ja minä tunsin selittämätöntä iloa sen johdosta. Minusta tuntui, että tuo kirkas nauru karkoitti hänen sielustaan surun viimeisenkin varjon.
Puoli yhden tienoissa alkoi sataa ja olimme tilanneet vaunut ainoastaan kirkolta asemalle. Läksimme heti kirkkoon välttääksemme uhkaavan rankkasateen. Emme menneet Hotel Kraussin kautta ja sen vuoksi en voinut nähdä oliko Stehlen keksimä varjo yhä siellä. Sitäpaitsi olisi minun sateen vuoksi ollut vaikea erottaa mitään. Kirkko oli vielä suljettuna ja me saimme odottaa yli viisi minuuttia sateessa, joka nyt juoksi virtanaan. Ei sielläkään ollut ketään.
Kun viimeinkin sain polvistua Violetin viereen hämärässä kirkossa, pelkäsin, ett'en kyllin nöyrästi osannut kiittää Jumalaa siitä, että hän oli antanut minulle yössä kuulemani sanan lihassa ja veressä; pelkään, että tunsin hiukan ylpeyttä ajatellessani pitkää, kärsivällisyyden ja voiman avulla voitettua taistelua. Violet taas rukoili hartaasti pää penkkiin painettuna, ja kun astuimme kohti alttarin valoja sanoi hän rukoilleensa voimia tehdä minut oikein onnelliseksi.
Nyt alkoi vihkimätoimitus. Ennen kuin vastasin saksaksi papin kysymykseen, sanoin "si" ["kyllä"] italiaksi ja minä luulin kuulleeni Violetinkin huulilta hiljaisen si-sanan. Tästä lähtien olimme sama henkilö ja samoin tuntein kunnioitimme kaukaista, rakasta Italiaakin, minun äitiäni. Vaunut lähestyivät jyristen ja pysähtyivät oven eteen. Pappi sanoi meillegratulor, gratulortervehtien molemmin käsin. Tarjosin käsivarteni vaimolleni ja niin poistuimme, Jumalani, kuinka onnellisina!
Violetin tavarat olivat asemalla, mutta vaunuihin noustessaan muisti hän, että hän oli unohtanut muutamia avaimia huoneeseensa. Rüdesheimin asema oli Stehlen huvilasta tultaessa toisessa päässä kaupunkia ja katolinen kirkko on melkein keskivälissä. Ei ollut paljon aikaa menetettävänä, koska matka-arkut täytyi jättää kuljetettaviksi. Stehle tarjoutui hakemaan avaimet yhtyäkseen meihin asemalla. Suostuimme siihen. Satoi yhä rankasti.
Kirstuja oli paljon ja asemamiehet jokseenkin unisia. Kysyttiin kärsivällisyyttä ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Sillä aikaa kun minä puuhasin tavaroitten kanssa, olivat Violet ja Emma rouva kahden odotushuoneessa, sillä he olivat lähettäneet herra Bröhlin kotiin. Kohta kuulin Stehlen äänen, kun hän naureskeli näitten kanssa helisyttäen avaimia. Hän kiiruhti heti minun luokseni kehuen toimineensa nopeasti, ja kun hän tuli lähemmäksi, kuiskasi hän: "Olkaa varuillanne, Bingeniläinen on täällä!"
Ensin aioin mennä ulos puhuttelemaan häntä. Olin puhuvinani Stehlelle kuitista, jota pidin kädessäni, ja kysyin oliko hän asemalla.
"Ei", vastasi hän. "Näin hänen soittavan Hotel Krassin ovikelloa. Hän epäilee kai jotain ja haluaa ottaa selvän asioista." Hengitin kevyemmin. Toivoin, että avaamiseen, kyselemisiin ja vastailuihin kuluisi aikaa. Viiden minuutin kuluttua saapuisi juna ja minä toivoin pääsevämme lähtemään ennen kuin hän ehtisi asemalle, siten peittääkseni jälkemme.
"Nyt jätämme teidät", sanoi Stehle. "Jos tapaan hänet, pidätän häntä."Palasimme naisten luo. Stehle otti vaimonsa käsivarren.
"Pelkään", sanoi Stehle, "että nuo ihmisparat eivät ehkä onnistu löytämään tyhjää vaunua. Jättäkäämme heille viisi kallista minuuttia yksin oloa varten."
Rouva avasi suunsa välttääkseen vastaan, mutta miehen paljon sanova käsivarren puristus sai hänet vaikenemaan. Ei hän eikä Violet ymmärtänyt tuollaista ajatuksen juoksua, ja Stehle ei jättänyt heille ajatusaikaa. Ehdin tuskin syleillä tuota verratonta ystävää ja sanoa hänelle pari kiitoksen sanaa. Hän kiiruhti tiehensä vaimoineen ja katosi sateeseen.
Kaksi minuuttia sen jälkeen saapui juna Asmannshausenista. Nostin Violetin ensimäiseen avonaiseen vaunuun, vaikka siellä jo olikin kaksi herraa, ja Violet epäröi katsellen kysyvästi minuun. Kuljimme molempien, oven ääressä seisovien matkustajien ohi ja sijoituimme osaston toiseen päähän. Äkkiä näin jonkun juoksevan ja kuulin huudettavan, "pian!" Varjo näyttäytyi ovessa, aikoi pistää päänsä sisään katsellakseen, mutta molemmat matkatoverimme lähettivät hänet edelleen sanoen, ettei ollut tilaa. Hän juoksi pois, junailijat huutelivat yhä: pian pian! lähtökello soi, juna lähti hiljalleen liikkeelle. Jumalani, tuo varjo! Hän oli siis päässyt pakoon Stehleltä? Oliko hän noussut junaamme, vai ei?
Violet ei ollut huomannut mitään. Hän riisui hattunsa ja hansikkaansa, ja kun vaunun lampun varjostin jätti meidät pimeyteen, nojasi hän päänsä olkapäähäni ja antoi kätensä minulle. Vähän väliä painoi hän ne hymyillen sydäntään vasten, katsoen tarkastelivatko matkatoverimme meitä ja sanoi minulle puoliääneen kun juna jo kulki nopeasti:
Tunnen rintasi sykkivän, lyövän, kuulen äänesi kutsuvan, soivan: "saavu, oi saavu."
Minä olin vaiti ja suutelin hänen hiuksiaan, hengitin hänen rakkauttaan, hänen henkeään ja ruumistaan.
Olimme ehkä kulkeneet parikymmentä minuuttia, kun juna hiljensi kulkuansa ja pysähtyi. Ääniä ei kuulunut, ovia ei avattu, katsoimme ulos. Olimme pysähtyneet keskelle autiota kenttää, lähelle pimeän, kohisevan Rheinin rantaa, luullakseni jonkun matkan päähän Erlachista. Toinen matkatovereistamme nousi ja puhutteli ohikulkevaa junailijaa ja hänen vastauksestaan kuulinfünf Minuten, viisi minuuttia. Matkustaja rupesi jälleen nukkumaan. Violet oli vain katsahtanut ulos ikkunasta, nojasi taas päänsä minuun ja kysyi pitikö hänen, sittenkuin pysähdyimme Stuttgartissa olla samassa puvussa, vai pidinkö enemmän siitä valkeasta liinahameesta, jossa oli reunukset valkeasta sametista, ja jota olin suuresti ihaillut. Olin juuri vastaamaisillani, kun ikkunamme puitteiden välissä näin kasvot, jotka pysyivät siinä hiukan aikaa ja katosivat sitten. Tunsin miehen, ja hypähdin ylös, puristaen kovasti Violetin käsiä; hän kääntyi heti ympäri. Mies oli jo kadonnut.
"Mitä nyt? kysyi hän.
"Ei mitään," vastasin.
"Ei, siellä oli jotakin, sano mitä se oli."
Hän oli nähnyt hämmästyksen ja suuttumuksen kuvastuvan silmissäni eikä tahtonut uskoa minua. Emme olleet yksin ja siksi ei hän voinut tutkia minua niin kiivaasti kuin olisi tahtonut. Hän puristi käsivarttani ja toisteli hiljaa englanniksi: "Sano, sano!" Vastasin, että olin luullut jonkin liikkuvan pimeässä, vaan ett'ei siellä ollut ketään.
Violet ei sanonut sanaakaan. Hän katseli minua kuitenkin niin levottomasti, kuin olisi pelännyt jotain. Juttelin hänelle valkeasta liinapuvusta, johon puettuna tahdoin nähdä hänet huomenna; ja tasareunaisesta valkonauhaisesta panamahatusta, joka sopi hänelle mainiosti tuon puvun kanssa. Hän ei vastannut sanaakaan, eikä hymyillyt, vaan katsoi minua yhä. Yht'äkkiä tarttui hän käsivarteeni molemmin käsin ja kuiskasi aina sama katse silmissään:
"Älä koskaan petä minua."
Molemmat matkatoverimme nukkuivat, minä kumarruin ja suutelin koko sielullani valittua vaimoani, joka tällä kertaa ei ymmärtänyt pitkän suuteloni tarkoitusta. Hän tuli jälleen iloiseksi ja nojautui taas olkaani, hymyillen.
Toinen juna kulki ohi ja me läksimme taas liikkeelle. Saavuimme neljännestunnissa Bieberichiin, jossa täytyi vaihtaa Wiesbadenin junaan. Tunsin, että minun tuli estää Violetia näkemästä tuota miestä, ettei hän saanut tietää hänen läsnäolostaan. Ja koska nyt oli mahdotonta paeta häntä, ei ollut muuta keinoa kuin hakea hänet ja pakottaa hänet luopumaan takaa-ajostaan. Sen vuoksi läksin ulos sanoen vaimolleni palaavani kohta.
Tapasin hänet viereisessä vaunussa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuskin olisin tuntenut häntä, mutta hän huomasi minut ja tuli ulos. Puhuimme yht'aikaa ja minä kysyin häneltä hiljaisella mutta päättävällä äänellä mitä asiaa hänellä oli minulle ja vaimolleni; hän taas riidanhaluisesti, kasvot vääntyneinä kuin mielipuolella, miks'en ollut suvainnut vastata hänen kirjeeseensä. Vastasin, ett'en ollut pitänyt sitä tarpeellisena ja kielsin häntä kiusaamasta meitä tästälähin. Hän alkoi silloin puhua vihaisesti ja uhkaillen ja sanoi, ettei hän välittänyt mokomista vaatimuksista. Minä puolustin oikeuttani tehdä hänelle niitä, samalla kun hän kirkui, ettei hänen tapanaan ollut kiusata naisia, vaan että hän vaati hyvitystä minulta. Vastasin ett'en pelännyt häntä.
Junailijat käskivät ihmisiä nousemaan vaunuihin.
"Menkää!" sanoi mies kovaa. "Te saatte nähdä minut liiankin pian. Sen, minkä tahdoin sanoa salaa, sanon teille julkisesti, rouvanne kuullen, sinä päivänä ja hetkenä, jonka parhaaksi näen."
Käänsin hänelle selkäni ja nousin vaunuun. Molemmat matkustajat olivat menneet pois. Tapasin Violetin yksin ja käsitin kohta, että hän oli kuullut kaikki. Hän katseli minua, hengittäen raskaasti, ääneti, vääntynein kasvoin, jotka pelottivat minua, hän tarttui kaulaani ja kaatui minua vasten. Juna läksi liikkeelle. Istuuduin hänen viereensä tukien käsivarsillani rakasta, värisevää ja nytkähtelevää ruumista, suudellen vaaleaa päätä, joka lepäsi olkapäälläni, huohottaen ja vavisten itsekin, ymmärtämättä vielä, mikä kauhea asia, Jumalan käsittämättömän tahdon kautta, nyt tapahtui. Kutsuin: rakas! rakas! Hän ei vastannut. Hänen käsivarsiensa ote kaulani ympäri heikkeni, mutta niitä ei vielä voinut erottaa toisistaan. Silloin kohosin pystyyn laskeakseni hänet istuimelle: hänen päänsä liukui pitkin käsivarttani, kädet jäivät yhteen. Huusin turhaan valittaen junan jyristessä, kutsuin epätoivoisella äänellä Jumalaa, joka yksin saattoi kuulla minua. Polvistuin ja laskin hänet selälleen. Peitin hänen kasvonsa suudelmilla ja kyynelillä, kohottaen joka hetki kasvoni hänen liikkumattomasta ruumiistaan huutaakseni apua, pyytäen häntä kuulemaan, vastaamaan minulle. Hänen elottomat käsivartensa puristivat minua vielä, mutta nyt aloin kauhistuen peljätä, että hän kuolisi, ja pahoitin itseni huutamaan ja taas huutamaan. Minulla ei ollut enää ilmaa, ei ääntä voittamaan junan itsepäistä jyrinää, hakkasin nyrkeilläni kuin hurja pysäyttääkseni sen. Ja hänen kätensä eivät eronneet toisistaan. Suutelin hänen suutaan, olkapäitään, rintaansa. En olisi voinut suudella enempää, rakas lemmittyni, vaikka olisin ollut täysissä voimissani. Kun junan nytkähdykset saivat hänen päänsä, tai jalkansa liikahtelemaan, nauroin toivoen ja iloiten. Mutta hänen armaat kasvonsa tulivat kylmiksi, juhlallisiksi; en huutanut enää, kutsuin vain hellästi häntä.
Pitkän ajan kuluttua saavuimme Hasteliin. Huusin niin kovasti, että ovi avattiin ennenkuin juna oli pysähtynyt ja useita henkilöitä juoksi luokseni.
"Lääkäri", huusin ja kannoin yksin valittuni pois ihmisten keskitse toistellen: lääkäri, lääkäri! Laskin hänet sohvalle ensiluokan odotushuoneeseen. Silmänräpäyksessä oli se täynnä uteliaita. Joku tahtoi rohkaista minua sanoen, että rouva kyllä toipuu, toiset tulivat katsomaan ja poistuivat vaieten. Kun lääkärin tulo ilmoitettiin näin kahden herran tunkeutuvan olkapäitten välistä. Lääkäri astui sisään, läheni lepäävää ja katsoi hänen kasvojaan; salissa syntyi kuolon hiljaisuus. Minä katselin häntä pidättäen hengitystäni. Hän kohotti kulmakarvojaan sanomatta sanaakaan. Sitten koetti hän erottaa toisiinsa takertuneita käsiä, mutta minä pyysin häntä, enemmän katseellani kuin sanoilla, että hän antaisi niiden olla. Hän koetteli pulssia, kuunteli sydäntä ollenkaan ilmaisematta mitä hän ajatteli. Sitten hän pyysi vahakynttilää, jota ei ollut löytyä. Kun hän lähensi sen Violetin suuta kohden, en uskaltanut katsella, vaan peitin kasvoni. Silloin kuulin, että kaikki lähestyivät varpaillaan. Sitten seurasi syvä, pitkä hiljaisuus, sitten huokaus, hiljainen kohina monista poistuvista askeleista, sitten taas hiljaisuus.
Käsi kosketti minua. Avasin silmäni, mutta en nähnyt mitään. Lääkäri kysyi, oliko nainen vaimoni. Saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän vain: "Mies parka!"
Polvistuin sohvan ääreen, kohotin hiljaa rakkaita käsiä. Asetin ne pääni päälle, kaulalleni, enkä liikahtanut enää.
Nyt se on lopussa. Olen sanonut kaikki.