Kun olin ulos menossa, noin kello kuusi samana päivänä, astui tohtoriTopler sisään.
"Tässä minä olen", sanoi hän.
En ollut odottanut häntä, enkä vielä ollut ajatellut, kuinka paraiten voisin alottaa tunnustukseni. Kun Topler huomasi, että jouduin hämilleni, rypisteli hän kulmiaan ja oli vakavan näköinen niin kuin ihmiset monin paikoin maailmassa, kun pelkäävät, että heiltä tahdotaan lainata rahaa. Kiiruhdin sanomaan, että nyt oli tullut se hetki, jolloin hän saisi tietää minkä vuoksi minä olin Eichstädt'issä.
Hänen otsansa tasottui. En luullut, että hänen tulisessa ja suorassa sielussaan piilisi pieni taipumus itaruuteen, mutta niin oli asianlaita, ja auringon ja mullan hänen vaatteisiinsa jättämät pilkut eivät johtuneet, niin kuin sittemmin sain tietää, ainoastaan filosofisesta ja taiteellisesta huolimattomuudesta. Hänen otsansa tasottui ja hänen silmänsä välkkyivät uteliaisuudesta.
"Sanon sen vain ollakseni täysin suora", jatkoin. "Kun saatte tietää miksi olen tullut Eichstädt'iin — —"
"No?" sanoi Topler.
"Emme ehkä enää olekaan ystäviä."
Hän vavahti, oikaisi vartaloaan ja katsoi minua kulmakarvat koholla.Tahdoin jo päästä perille ja jatkoin.
"En nähnyt miss Yves'tä ensi kertaa eilen. Olen tavannut hänetItaliassa. Olen tullut Saksaan hänen tähtensä."
Topler katseli minua kuin kivettyneenä.
"Kuulin eräänä iltana Nürnbergissä", jatkoin, "keskustelunne 'Aurinko' kahvilan edessä ja silloin sain tietää mihin aikaan minun piti tulla asemalle saadakseni matkustaa tänne teidän kanssanne."
"Ettekö tiennyt", huudahti Topler, "että miss Yves oli kihloissa?"
"Kyllä, kyllä tiesin. Hän itse kertoi sen minulle."
"Aa, miss Yves tuntee teidät?"
"Kyllä."
"Ooh!"
Tässä pitkässä huudahduksessa, samoin kuin ukon äkkiä synkistyneillä kasvoilla, kuvastui ihmettelyä ja moittimista.
"Miss Yves panee vastaan", sanoin nopeasti. "Hän on tehnyt voitavansa, ensiksikin, ett'en tulisi Saksaan, sitten, että lähtisin nopeasti tieheni. Huomasitte kai, ett'ei hän koko matkalla Nürnbergistä Eichstädt'iin sanonut minulle sanaakaan, kun taas toiset keskustelivat kanssani."
"Mutta silloinhan te…" suutahti Topler ja keskeytti siihen. Mutistuaan jonkun aikaa epäselvästi, aivankuin epäröiden mitä sanoisi, jatkoi hän viimein hiljaisella äänellä katsellen sinne tänne huoneeseen.
"Olinpa melkein sanoa, että te — — —"
"Että olen hullu? Sitä en luule."
"Sitä juuri luulen", vastasi Topler kiivaasti.
"Minun täytyy vain sanoa", jatkoin, "että huolimatta miss Yves'in tahdosta jään tänne ja teen voitavani voittaakseni hänen vastarintansa."
"Ja mitä minun sitten pitäsi sanoa?" suutahti taas Topler.
"Etten ole tahtonut vaieta, enkä käyttää hyväkseni ystävyyttänne päästäkseni salaa päämääräni perille."
"Sen te olette jo tehnyt! Ja mitä ajattelette seuratessanne naista, joka ei ole vapaa, ja joka vastustaa teitä."
"Herra Topler", vastasin. "Älkää suinkaan tuomitko menettelytapaani."
"Minä tuomitsen sen!" huusi Topler raivoissaan. "Tuomitsen teitä ja tekojanne niin kuin minua miellyttää! Kiellän teitä jäämästä Eichstädt'iin! Kiellän teitä kiusaamasta veljeni morsianta!"
"Suokaa anteeksi", vastasin tyynesti. "Miss Yves rakastaa minua."
Nyt painoi Topler otsaansa oikean kätensä etusormella, katseli minua suu avoinna, eikä sanonut sanaakaan. Hänen kiukkunsa näytti muuttuvan hämmästykseksi.
Hänen mietittyään minuutin ajan ällistyneen näköisenä, hänen silmänsä vilkastuivat äkkiä ja hänen kasvoilleen nousi puna. Hän veti taskustaan suuren punakeltaisen nenäliinan, katsoi siihen ja murisi: "hän on hullu." Sitten niisti hän meluavasti nenänsä ja muuttuen taas kiukkuisen näköiseksi ja puristaen rajusti nenäliinaa käsissään, sopersi hän nopeasti:
"Te olette hullu, hullu, hullu!"
"En, paras herra Topler", sanoin kylmän suuttuneella äänellä. "Älkää luulko niin."
"Mutta mitä sanoitte minulle äsken?" vastasi hän kiukkuisesti. "Sanoittehan, että miss Yves panee vastaan, ja nyt tuleekin ilmi, että hän rakastaa teitä."
"Suokaa anteeksi", vastasin hänelle hiukan epäröityäni, "tunnustus, joka minun rehellisyyden nimessä tuli tehdä teille, on tehty. Ainoastaan ystävälle voin selittää enemmän. Te tulette sanomaan, ett'emme enää koskaan voi olla ystäviä. Käsitän sen. Kuitenkin tulen pitämään teitä suuressa arvossa ja ajattelemaan teitä suurimmalla myötätuntoisuudella, ja jos te olisitte halukas kuuntelemaan minua ystävänä, vielä viimeisen kerran…"
Vaikenin ja hänkin oli vaiti. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua nousin ylös alistuvalla liikkeellä. Hän nousi myöskin, ottaen hattunsa ja keppinsä.
"Kiitän teitä kaikin tavoin", sanoin hänelle alakuloisesti, ovea lähestyen, "siitä, että tulitte."
Hän katsoi minua silmiin, näytti tarkastavan minua sieluni pohjia myöten, sitten paiskasi hän hattunsa ja keppinsä pöydälle, levitti rajusti käsivartensa ja huusi:
"Puhukaa!"
Olin puristaa hänen käsiään, niin tyytyväinen olin. Hän sulkeutui taas itseensä ja heitti minuun epäilevän katseen. En ollut sitä huomaavinanikaan ja aloin kertoa hänelle rakkauteni tarinaa, luoden sen uudelleen aina siitä asti kun kohtasin Violetin Belvedere di Lanzossa. Kun mainitsin molemmista unistani, ja kerroin vaikutuksesta, minkä Violetin ääni ensin teki minuun, nyökäytti Topler hyväksyen päätään, aivan kuin lääkäri, joka kuuntelee sairaan kertomusta sairautensa uusista ilmiöistä, mitkä vahvistavat hänen huomioitaan. Mutta kun sitten puhuin miss Yves'in henkisistä taipumuksista, hänen suruisista ja katkerista ajatuksistaan, kaikesta hyvästä, jota olin aikonut tehdä hänelle, saaden häneltä paljon enemmän, niin vanhus, joka ensin oli seisonut painunein päin, katsoi minua suoraan kasvoihin, niin että näin hänen seuraavan kertomustani vilkkaalla mielenkiinnolla, epäilysten häviävän ja arvonannon palaavan.
Jätin mainitsematta Violetin minulle kirjoittamat kirjeet ja hänen viimeiset tunnustuksensa. Sanoin vain, että Violet pani vastaan, siksi että tahtoi pysyä professori Toplerille vapaaehtoisesti annetussa sanassaan. Lisäsin vielä, että noiden monien salaperäisten merkkien vuoksi uskoin minulle suosiolliseen korkeamman voiman jumalalliseen lupaukseen antaa minulle se, mitä olin uneksinut.
Topler katseli minua hetken äänetönnä, sitten huudahti hän:
"Ja mitä aiotte tehdä?"
"Kaiken mahdollisen", vastasin.
Hän pani kätensä ohimoilleen toistaen puoliääneen: "Was für eineGeschichte, was für eine Geschichte! Mikä kummallinen juttu!"
"Kuulkaapa", rohkenin sanoa. "Te ette toissa päivänä ollut mielissänne siitä, että teidän veljenne ottaisi miss Yves'in."
"Älkää puhuko siitä, en ole voinut sanoa sitä", mutisi Topler aivan kuin raskaan muiston pistämänä, nojaten yhä päätään käsiinsä.
"Minä olen kuin isä veljelleni", sanoi hän väräjävällä äänellä. "Minulla ei ole muita kuin hän, ja hän, tuo poika parka kuvittelee, että hänellä on herra ties mitä, vaikk'ei hänellä lopulta ole muita kuin minä. Jos tuo avioliitto on hulluus, niin olkoon; kaikissa tapauksissa olen selittänyt hyväksyväni sen."
Hän toisti itsekseen: "Olen hyväksynyt", ja siinä seisoessaan kuvastui hänen otsallaan, hänen liikkuvilla, mykillä huulillaan, koko olemuksensa levottomuudessa, sisäinen ristiriita. Lopuksi nosti hän kasvonsa ja huusi pontevasti aivan kuin saadakseen salaiset, kapinoivat äänet vaikenemaan:
"Lyhyesti, olen hyväksynyt!"
Ja yht'äkkiä tuli hän taas miettiväksi ja huolestuneeksi. Salaiset äänet eivät vielä olleet vaienneet. Luin sen hänen otsaltaan, hänen huuliensa äänettömistä liikkeistä. Hän olisi iloinen, jos tuo avioliitto haihtuisi savuna ilmaan; olipa hän itsekin aika lailla taipuvainen toimimaan siihen suuntaan, mutta hänen veljensä tuska peloitti häntä. Tämä huoli voitti kaikki muut vastatodistukset. Vanhus parka! Hän kolautteli joskus aika lailla veljeään ja teki pilaa hänen kuutamotunnelmistaan, mutta rakasti häntä äidin hellyydellä.
"Katsokaas", pääsi häneltä äkkiä, "muistattehan, että kun toissapäivänä tulin veljeni huoneesta, sanoin: taas tuo vanha juttu! Olin tavannut hänet itkemästä kuin pahasen pojan, siksi että miss Violet oli ollut kylmä hänelle. Sanoin silloin hänelle: Jätä hänet! Tiedättekö, mitä hän vastasi? Hän kysyi, tahdoinko että hän kuolisi? Ymmärrättehän?"
Vastauksia ja ehdotuksia tunkeili kurkussani, sanoja, joita ei yhdestä tai toisesta syystä sopinut sanoa, ehk'ei ajatellakaan. Siis vaikenin. Topler haki myöskin kuumeisella kiireellä keinoa, millä voisi vapauttaa veljensä särkemättä hänen sydäntään, mutta ei keksinyt mitään. Ehkäpä hän olisi pyytänyt minunkin apuani, mutta tunsi, ett'ei ollut sopivaa menetellä niin ja vaikeni. Ymmärsimme toisemme täydellisesti vaietessammekin, vaikk'emme katsoneetkaan toisiimme, sillä kun minä loin silmäni Topleriin, katseli hän mieluummin seiniä ja kattoa. Niin koetimme yhdessä keksiä jotain, sanomatta sanaakaan lisää, ja nousimme ylös, melkein yhtä viisaina kuin alussa.
Kun sanoimme hyvästi, olin kysymäisilläni, saisinko vielä tavata häntä, mutta jätin sen tekemättä peläten epäsuotuista vastausta. Minusta oli hienotunteisinta olla kättelemättä häntä. Hän teki ensin liikkeen siihen suuntaan, mutta katui äkkiä muistaessaan veljensä. Niin erosimme ilman ystävyyden merkkiäkään, mutta sydämissämme olimme kiintyneet toisiimme entistä enemmän.
Kirjoitin heti Violetille:
"Olen juuri puhutellut tohtori Topleria. Olen sanonut hänelle, että rakastan miss Yves'iä, että hän rakastaa minua, vaikka vastusteleekin, että Jumala antaa hänet minulle."
Vein lapun heti postiin toivossa, että Violet saisi sen samana iltana.
Kaksi tuntia sen jälkeen läksin Rossmarktille päin ainoastaan nähdäkseni hänen akkunansa. Kuljin hitaasti, vältellen kuun valoa, aivan kuin harvat vastaantulijat olisivat tunteneet minut ja osanneet lukea ajatukseni. Residenzkadulla kuulin askeleiden kaikuvan takanani tyhjällä kivityksellä ja luulin eroittavani neiti Luisen hopeisen naurun. Menin melkein Treubergin talon luo. Livahdin Residenzpuiston varjoihin ja istuuduin Marianpylvään luo kuuntelemaan ohikulkevien askeleita ja ääniä. En tuntenut Luisen ääntä. Seurue meni ohi ja loittoni: hetken kuluttua en kuullut muuta kuin lähteen lorinan. Kuu paistoi vastapäätä olevalle pitkälle, jyrkälle, neliosaiselle katolle, valaisi Marian korkean kuvapatsaan ja punakukkaisten kastanjien latvat, joita tuuli häilytti. Ajattelin, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa muistelisin tätä tunnekylläistä yötä Eichstädt'issä, kuuta, lähteitä, ja niiden lorisevaa valitusta ja omituisten talojen piirteitä. Kun tulin Rossmarktille, kuulin soittoa ja laulua. Treubergin talon ikkunat olivat auki ja äänet tulivat juuri sieltä. Menin, sydämeni ankarasti kolkuttaessa, lähimmän katulyhdyn alle ja nojasin vanhan talon pimeään nurkkaan. Kolme tai neljä henkeä oli pysähtynyt kuuntelemaan keskelle tietä. Samassa loppui soitto ja nuo kolme, neljä uteliasta menivät pois. Yö oli kirkas ja tyyni. Toivoin, että Violet näyttäytyisi ikkunassa, mutta en nähnyt ketään. Sillä välin lauloi barytonääni hirveän huonosti jotain Wagnerin aariaa ja sen jälkeen liverteli raikas naisääni sievästi SchubertinHaidenrösleinin, jota jo olin kuullut rallatettavan eräänä viileänä marraskuun iltana ruusujen keskellä kukkulallani Italiassa. Silloin oli Goethen yksinkertainen runo ja Schubertin yksinkertainen sävel mietiskelevällä alakuloisuudellaan hivellyt sydäntäni; nyt ne saivat minut värähtämään mustasukkaisesta tuskasta, nyt vääntelin käsiäni, sillä kedon suloinen ruusu sekaantui salaa minun ruusuuni, katkeran tarinan ruusuun. "Neito sanoi: taitan sinut; Ruusu sanoi: pistän sinua." Ruusu parkani! Olisinpa tahtonut suudella sitä, puristaa sitä rintaani vasten, tehdä sille pahaa ja valittaa: ruusu, ruusu, minun ruusuni, oi, ei punaruusu vaan kalpea ruusu! En kärsinyt kuulla loppua ja läksin pois.
Papereilleni joukosta löysin seuraavan, päiväämättömän runon, jonka kenties olin kirjoittanut tuona yönä, ajatellen matkaa Nürnbergistä ja aamiaista metsässä. Ennen tätä rakkauttani olin ajatellut pahaa runoilijoista, jotka laulelivat silloin kun taide oli kaukana heistä. Minä kadun sitä. Teistä, ystävättäreni, tuntunevat kertomukseni runomuotoiset välikohdat kylmiltä; kuitenkin on totta, että silloin kirjoitin runoja aivan yhtä helposti kuin joku toinen olisi vuodattanut kyyneleitä, ajattelematta taidetta vähääkään, ainoastaan tunteen pakoittamana ja innostamana:
Jos muille naisille haastelen ma,sa seisot syrjässä vaieten.Ma salaa suutelen, hellin sua.Sä siitä riemuitset, arvelen.
Ma muille haastan, hymyilen, kärsin,Ken mulle puhuu, sit' en tiedä, en;Sinulle silmin tarjoon sieluani,Kun suot vain kasvoiltasi loistehen.
Sinulle sydän, äly; sä oot ainoo,valoni, voimani ja kunniani;oot Herran hiljainen, hellä ääni,yön varjoin kuiskehessa kuulemani.
Kun minä seuraavana aamuna läksin ulosMustasta Kotkasta, tapasin sattumalta professori Toplerin, joka taas tuli puhumaan minulle italialaisista kirjoista. Minua kiukutti sydämessäni, ett'ei tohtori vielä ollut sanonut mitään hänelle. Vastasin, ett'en tosiaan voinut ottaa sitä huolekseni, ja että hänenarvoisa herra veljensätiesi syyn siihen. "Ohoh!" sanoi professori kuuliaisesti. "Ohoh, vai niin!" Muodollisessa Saksanmaassa en ole tavannut toista niin muodollista miestä kuin professori Topler, joka veljestäänkin puhuessaan liitti mukaan kunnioittavia laatusanoja. Näin, että hänestä oli epäkohteliasta jättää minut noin vain seisomaan, ja että hän, kiellostani hämillään ei tiennyt mitä sanoa.
"Eilen soitettiin ja laulettiin Treubergilla", sanoi hän.
Kumarsin vaieten.
"Siellä oli neiti Luisekin", jatkoi hän.
Kumarsin taas. Hän odotti vielä hiukan. Sitten kumarsi hän syvään ja lähti.
"Neiti Luise!" Minusta tuntui, että hän toivoi paljon hyvää Violetille, ja se teki hänet minullekin hyvin rakkaaksi. Olisin tahtonut tavata hänet ja puhua hänen kanssaan Violetista, mutta en tiennyt sopisiko mennä käymään hänen luonaan. Muistin, että hän oli pyytänyt italialaista runoa, jonka olin sepittänyt häntä varten Bahnhofswaldissa, ja päätin viedä sen hänelle. Kun tulimme yhdessä Parkhausista, oli vanha Topler näyttänyt minulle von Dobran talon Marktgassen varrella. Muistin sen hyvin kahden ikkunan väliin kiinnitetystä Madonnasta. Topler oli kertonut minulle, että äidittömät tyttäret asuivat siellä isänsä kanssa, joka oli Eichstädt'in maaoikeuden jäsen.
Kello oli juuri yksitoista, ja minulle sanottiin, että neiti oli mennyt ulos puoli tuntia sitten hakemaan pikkusiskoaan Benediktininunnien kansakoulusta Pyh. Valpurin luostarista. Kysyin tietä sinne, menin luostarille ja tapasin koko joukon lapsia, jotka tulivat sieltä ulos, mutta en häntä. Jatkoin matkaani läntistä etukaupunkia kohti ja tapasin hänet hiukan kauempana poimimasta kukkia pikkusiskonsa kanssa niityllä Altmühlin rannalla. Hän kysyi meninkö Tiefenthaliin ja näytti hyvin iloiselta saadessaan kuulla, että olin tullut tapaamaan juuri häntä ja tuomaan hänelle runoja. Kysyin häneltä miss Yves'iä. Hän vastasi, että he olivat viettäneet hauskan illan Treubergilla, että hänen serkkunsa oli laulanut oikein hyvin ja eräs müncheniläinen herra hyvin huonosti.
"Teidän serkkunne lauloiHaidenrösleinin", sanoin minä.
"Oi, kuinka te sen tiedätte?" huudahti tyttö lyöden käsiään yhteen. Vastasin, että olin kulkenut Treubergin ikkunoiden alitse. Hän torui minua ja sanoi, että olin ollut hyvin paha, kun en tullut sisään.
"Eilen illalla olisi teitä juuri tarvittukin. Vanha Topler tahtoi välttämättä tietää oikean osotteen…"
Hän mainitsi tuttavan perheen, joka asui Münchenissä.
"Täti Treuberg ei oikein muistanut sitä. Luulen, että se oli tämä."
Hän toisti sen minulle ja se oli oikea. Mutia minä olin vaiti, koska koetin arvata Toplerin syitä. Äkkiä juolahti mieleeni, että hän tahtoi hankkia tietoja minusta.
"Auttakaapa meitä poimimaan kukkia", sanoi Luise. "Emme koskaan syö päivällistä ilman kukkia pöydällämme. Huomenna meillä on vieraita päivällisillä ja minä menen poimimaan kauniimpia metsästä, missä kasvaa Waldmeistereitä. Tänään minulla ei ole aikaa. Jos autatte meitä hyvin, vien teidät takaisin kaupunkiin kaunista tietä pitkin noiden poppelien ohi tuolla, linnan vieritse. Eikö meidän Eichstädt'imme olekin kaunis? Tuo suuri rakennus kellotorneineen on Pyh. Valpurin luostari, tiedättehän, tuo toinen oikealla on Jesuiittakirkko, ja tuo kolmas vielä kauempana oikealla, Pyhänhengen kirkko. Eivätkö nämä niityt ole ihania?"
Hän lörpötteli, poimi kukkia ja heitti ne sisarensa esiliinaan, jonne hän käski minuakin panemaan omani, toruen, kun varret eivät olleet kyllin pitkiä. Koetin johtaa hänet siihen, mistä keskustelu alkoi. Kysyin, voiko miss Yves nyt tosiaankin hyvin.
"Luulen, että kyllä", vastasi hän. "Mutta hän on niin surullinen. Eilen illallakin, kun serkkuni lauloi, oli hän kovin kalpea; pelkäsin että hän pyörtyisi. Luulen, että eilen on tapahtunut jotain merkillistä."
"Miksi niin?"
"Siksi, että kun menin Treubergille, oli Violet hyvin levoton, hyvin miettiväinen! Kysyin mikä hänellä oli, mutta hän vastasi vain, että oli tullut sellaiseksi neljännestunti sitten saatuaan erään kirjeen. Olin vielä läsnä, kun Toplerin veljekset tulivat!"
"No sitten?"
"En tiedä. He katselivat toisiaan toisella tavoin kuin tavallisesti. Vanha Topler ei näyttänyt olevan oikein oma itsensä. Hän oli kovin vakava!" — "Niin, niin", jatkoi hän nyrpistellen huuliaan tyytymättömänä "Te ajattelette vain Violetia, ettekä välitä minun kukistani."
Kun poimiminen oli loppunut, tahtoi Luise, että nousisimme erään kalastajan kömpelöön veneeseen joka vei meidät Altmühlen toiselle rannalle. Jokaisella meistä oli suuri kimppu päivänkakkaroita, neilikoita ja vuokkoja. Hän näytti minulle talon, jota professori Topler rakennutti vaimolleen, ja kertoi, että miss Yves jo oli käynyt siellä ja aikoi mennä sinne taas juuri tänään. Sitten sanoi hän päättäneensä miss Yves'in sanoista, että hän jäisi Eichstädt'iin lyhyemmäksi ajaksi kuin alkuaan oli aikonut. Sen ei olisi pitänyt hämmästyttää minua, mutta tunsin kuitenkin piston rinnassani. Miss Yves tahtoi siis paeta minua. Jos vanha Topler ei nyt puhuisi veljelleen, niin mitä minä silloin tekisin? Joku hetki sitten oli sydämeni täynnä toivoa, nyt pelkäsin pettyneeni. Kiltti neiti Luise mahtoi olla hyvin tyytymätön minuun, kun katselin tyhmänä vettä ja ruohikolta, sen sijaan että olisin ollut kohtelias ritari, tai olisin ainakin ihaillut hänen puhtoista kaupunkiaan, joka lepäsi laaksossa, pitkiä poppelirivejä, tai vanhaa linnanrauniota kukkulalla. Kun en puhunut mitään, oli hänkin vaiti. Muutaman askeleen päässä kaupungista poimi hän eräitä tuoksuavia lehtiä sanoen vievänsä Violetille hänen mielikkinsäsweetbriar'in. Hän kysyi minulta aioinko illalla mennä Treubergille. Ensin olin aikonut mennä sinne, mutta koska vanha Topler varmaankin oli hankkinut tietoja minusta Italiastakin, ja odotti ehkä niitä ennen kuin puhui veljelleen ja teki varman päätöksen, ja koska minun käyntini olisi voinut jouduttaa Violetin matkaa, näytti minusta viisaammalta pysyä poissa tällä hetkellä, niin tuskallinen kuin tuo uhri minulle olikin. Vastasin siis, etten mene sinne.
Saatoin neitiä hänen kotiinsa saakka, jossa hän esitti minulle isänsä, hyvin kohteliaan herran, joka nähtävästi oli kultakutrisen tyttärensä nöyrin palvelija. He kutsuivat minut teelle seuraavana iltana. "Olisin niin tyytyväinen, jos tulisitte", sanoi Luise. "Ja meidän teemme on mainiota!" Tunsin punastuvani syvästi. Luisen huulet hymyilivät tavallista hymyään, mutta silmissä oli jotain muuta. Ne sanoivat selvästi: "Tapaatte miss Yves'in!"
Seuraavana iltana menin Dobralle kello yhdeksän tienoissa. Päivällä en ollut nähnyt ketään. Herra Treuberg oli käynyt majatalossa jättämässä korttinsa ja sitä paitsi olin saanut kirjeen veljeltäni. Hän kertoi minulle leikillisesti, että kotopaikallani huhuiltiin minun olevan kosioretkellä. En voi kuvata kiukkua ja harmia, jota tunsin. Kuinka oli tuollainen huhu päässyt liikkeelle? Suutuin syyttä veljelleni tuosta harmillisesta "kosia" sanasta. Nuo tyhmät, lörpöttelevät ihmiset pilasivat rakkauteni! Silloin tuntui minusta ensikertaa vastenmieliseltä esittää Violet kotikaupunkilaisilleni, jos joskus saisinkin hänet omakseni. Se ajatus, että meidän rakkautemme ja hänen olentonsa olivat keskustelujen ja pilan aiheena, tuntui minusta sietämättömältä.
Tapasin Dobran sisarukset yksin isänsä kanssa. Neiti Luise ei ollut niin loistavalla tuulella kuin tavallisesti. Sitä vastoin puheli hänen sisarensa, jonka ääntä aikaisemmin tuskin olin kuullut, hyvin vilkkaasti, katsahtaen minuun uteliaasti silloin tällöin; siltä ainakin minusta tuntui. Kun hän kerran jutteli isänsä kanssa, sanoi Luise minulle melkein kuiskaamalla! "Tee ei olekaan niin hyvää kuin luulin!" Noin neljännestunnin minun jälkeeni tuli eräs vanha rouva, nuori herra ja neitonen, jotka Luise esitti minulle Haidenrösleiniksi, hänen äidikseen ja veljekseen, selittäen, että viimemainittu oli tuon kauniin ruusun ainoa oka. Kun oli hiukan naurettu ja laskettu pilaa kysyi neiti Haidenröslein: "Entä miss Yves?"
"Hän ei tule", vastasi Luisen sisar. Sitten hän lisäsi katsahtaen minuun:
"Olemme kaikki hyvin pahoillamme siitä." Näin Luisen heittävän häneen moittivan katseen.
"No, entä vanha Topler sitten?" jatkoi toinen "Tahtoisin niin mielelläni kuulla hänen soittavan! Sanotaan, että hän soittaa nenällään ja polvillaankin."
"Ette tapaa häntäkään, luullakseni", vastasi Luise.
En epäillyt enää: minä olin syynä poissaoloon ja Dobran sisarukset tiesivät siitä jotain. Kukahan oli puhunut? Mitä oli tapahtunut miss Yves'in ja Topler-veljesten välillä? Tahtoivatko he välttää minua vai toisiaan? Sekava mielikuvitukseni arveli sitäkin. Ja minä en tiennyt siitä mitään, enkä voinut saada mitään tietää! Herra von Dobra puheli minulle milloin Italiasta, milloin tyttäriensä valmistamista voileivistä. Herra tietää kuinka häntä kuuntelin ja mitä ymmärsin. Minun täytyy vieläkin hymyillä ajatellessani mahdottomia vastauksiani ja hänen hämmästynyttä ilmettään. Kun tee oli juotu lauloi serkku, jonka nimeä en enää muista, Haidenrösleinin. Tällä kertaa sain kuulla sen kokonaan, mutta vaikutus oli toisenlainen, tai paremmin sanoen, se ei vaikuttanut mitään, sillä siinä määrin oli sieluni nykyisen epävarmuuden vallassa. Sitten lauloi neiti vielä, muun muassa pitkän duetin veljensä kanssa. Sen kestäessä istuutui Luise viereeni ja sanoi hiljaa:
"Minun pitäisi sanoa teille jotain erään henkilön puolesta, mutta nyt se on mahdotonta. Menen joka aamu Benediktiiniluostarille puoli yksitoista ja sieltä niityille."
Myöhemmin sai hän tilaisuuden sanoa minulle salaa "Luulen, että hän lähtee huomenna."
Ei mikään voi kuvata hämmästystäni ja liikutustani, kun kuulin, että hänellä oli terveisiä minulle Violetilta. Se ei ollut vielä iloa eikä pelkoa, kun en tiennyt mitä terveiset sisälsivät. Kun kuulin, että miss Yves lähtisi huomenna, kohosi minussa pelon kera ja voimakkaampana pelkoa vanha usko, lannistumaton tahto voittaa. Tyynnyin jälleen, sanoin kohteliaisuuksia laulajattarelle, laskin leikkiä talon tyttärien kanssa, kehuin heidän isälleen Italiaa ja voileipiä ja jätin hyvästit seuralle hymy huulillani.
Oi, kuinka saksalainen kuu oli suuri ja aavemainen sinä yönä, kun se paistoi kasvoihini Eichstädt'in teräväharjaisten kattojen välistä. Yö, yksinäisyys ja hiljaisuus saivat kiihkoni melkein tasaantumaan. Kävellessäni tulivat huulilleni melkein itsestään säkeet, jotka muutamia kuukausia sitten olin sepittänyt öisellä kävelyretkellä kotikaupungissani.
Yön tunti on tornista lyönyt, vain askelet kadulla soivat. Väsyneenä ma astelen hiljaa ja aattehet unelmoivat.
Nuo vanhat, mustat talotkuun peittää hopeakaapu.En tiedä, mi aikojen paino,mi tuska mun sieluuni saapuu.
Vinoräystäisten kattojen takaakasvoihini kuuhut loistaa.Mitä katkeran kohtalon tuskaasun välkkyvä otsasi toistaa?
Min taivahan suuren pulman sinä yksinkulkija arvaat? Elo laulajan turha on haave, sua ilman hetkeni karvaat.
Kulin Rossmarktin yli. Talo oli aivan pimeä. Ajatellessani, ettei Violet huomenna olisikaan täällä ja ett'en ehkä tietäisi minne häntä seurata, tunsin sydämessäni terävän, vaikka lyhyen piston. Vietin suuren osan yötä ikkunani edessä miettien, mitä sinä päivänä oli saattanut tapahtua ja mitä huomenna voisi seurata.
Minun ikkunani oli Pyh. Willibaldin kaivolle päin, ja vähitellen sekaantui unelmiini lempeän piispan siunaava kuva, jonka alaosa oli pimeässä ja pää kuun valon kultaama.
Kello kymmenen seuraavana aamuna olin jo läntisessä etukaupungissa. Luise tuli sisarensa kanssa ilmoittamallaan hetkellä. Hän oli hyvin kalpea ja vakava, ja näytti yhtä liikutetulta kuin minäkin. Odotin vaieten, että hän puhuisi. Olin arvannut edellisenä iltana, että hän tiesi kaikki ja nyt vahvisti hänen ilmeensä olettamukseni. Se ja hätäinen odotus veivät puhekykyni. Minusta tuntui, että hän katseli minua hämmästyneenä ja melkein peloissaan ilmeeni vuoksi. Sitten ehätti hän sanomaan, että hänellä oli terveiset, vain terveiset minulle. Tunsin, että hänellä oli muutakin uskottavaa, mutta ett'ei hän päässyt alkuun, ja minä en puolestani osannut auttaa häntä. En keksinyt muuta kuin:
"Terveiset miss Yves'iltä?"
Hän ei vastannut, vaan sanoi minulle puoliääneen, kiireesti: "Tahdon hyvää Violetille, ja minua surettaa, että hän ottaa professori Toplerin."
Unohdin, että olimme maantiellä. Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä. Äkillinen puna peitti hänen kasvonsa ja hän veti kätensä pois. Pyysin häneltä anteeksi ja se sai hänet punastumaan vielä enemmän "Se minkä teen, on oma keksintöni", sanoi hän. "Kukaan ei saa milloinkaan tietää sitä. Lupaattehan, ett'ette sano mitään kellekään."
Rakas tyttöparka, jos hänellä vielä olisi ollut äiti, en minä luultavasti olisi saanut tietää mitään tästä keksinnöstä. Nyt seurasi hän vain lämmintä sydäntään ja kekseliästä päätään. Hän epäili kuitenkin ja pelkäsi niin kuin poika, joka yksin ohjaa tulista hevosta iloiten ja vapisten.
"Luvatkaa se minulle", jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Antakaa sananne, että olette suora minua kohtaan. Te ajattelette pahaa minusta, arvelette, että sekaannun ajattelemattomasti tähän asiaan?"
"En toki!" huudahdin.
"Kotona ajateltaisiin varmasti niin. Siksi luotankin teihin."
En oikeastaan tiedä, kuinka tuo suloinen neitonen saattoi luottaa minuun, jota hän tuskin tunsi, ja hänen tekonsa ei todella ollut sopusoinnussa ihmisten järkevyyden kanssa. Luulenpa melkein, että olisin moittinut häntä silloinkin kun hän sanoi: luotan teihin. Nyt tunnustan hiukan huonolla omallatunnolla, ett'en sanonut mielipidettäni, vaan pyysin jännitettynä häntä puhumaan.
"Tahtoisin, että ystäväni olisi onnellinen", sanoi hän taas punastuen."Ja luulen ymmärtäneeni kuinka hän tulee onnelliseksi."
Ristin vaiti käteni; liian voimakas kiitollisuus ja hellyys estivät minua puhumasta.
"Sain tietää kaikki tädiltä", jatkoi hän, "jolle tohtori Topler oli sanonut sen. Violet ei ole kertonut minulle mitään. Hän sanoi minulle ainoastaan, että hän lähtee tänä iltana, ja että jos tapaisin teidät, sanoisin teille terveisiä häneltä. Silloin ei täti vielä ollut kertonut mitään ja ihmettelin suuresti tuota äkillistä lähtöä. Violet syleili ja suuteli minua sanoen: Rakas lapsi! eikä mitään muuta. Rakastan häntä niin paljon kuin voi rakastaa ja hän kohtelee minua sillä tavoin: 'Rakas lapsi, rakas lapsi'."
Näin hänen silmiensä kyyneltyvän.
"Hän tekee väärin", jatkoi Luise, "mutta mitä minä siitä. Kysyin lähdön syytä tädiltä ja huomasin kohta, että hän tiesi jotain, mutt'ei tahtonut puhua. Täti parka, kuinka tahtoisinkaan…!"
Nyt välkkyivät sinisilmät veitikkamaisuutta ja ylpeyttä. Sitten kertoi hän minulle, että Topler oli pyytänyt täti Treubergia hankkimaan tietoja minusta. Sitäpaitsi oli hän tutkinut Violetia, joka näytti järkkymättömästi pysyvän lupauksessaan, jonka hän oli antanut professorille, ja oli sen vuoksi lämpimästi pyytänyt rouva Treubergia olemaan puhumatta tästä kaikesta hänen sulhaselleen. Silloin oli Topler palannut rouva Treubergin neuvosta, joka miss Yves'in päättäväisyyteen nähden oli tuuminut, että minun tulisi pitää itseäni voitettuna, ja että asiain näin ollen voitaisiin sulhaselta salata kaikki. Sen vuoksi päätettiin, että Violet jollain tekosyyllä äkkiä lähtisi Nürnbergiin. Topler parka, joka ei ollut tottunut tällaisiin pulmiin, joutui milloin raivoihinsa, milloin vaipui alakuloisuuteen. Hän sekaantui kokonaan ja luotti ainoastaan rouva Treubergiin, joka oli sangen hyväntahtoinen henkilö, vaikka hän, Luisen mukaan, ei ollutkaan personoitu viisaus.
"Entäs sitten?" sanoin minä ällistyneenä.
Luise katsoi minuun. Hänen läpitunkeva katseensa nöyryytti minut ja ilmaisi minulle, että nuoressa tytössä piili nainen. Vielä te kysytte? sanoi se katse. Kuinka ette ymmärrä, että teidän täytyy seurata Violetia? Ettekö siis rakastakaan? Ei mikään ihmiskieli olisi voinut ilmaista sitä tarkemmin kuin nuo silmät.
"Minä tiedän jo!" huudahdin ennen kuin hän oli ehtinyt avata suutaan. "Minä en pidä itseäni voitettuna! Luulin vain, että teillä on vielä jotain sanottavaa."
Luise kutsui pikku sisartaan, joka juoksi joelle päin.
"Ei", sanoi hän sitten. "Ei minulla muuta ollut. Niin", jatkoi hän nopeasti. "Tietäisin minä vielä yhden asian, mutta sen ilmaiseminen ei ole välttämätöntä." Minä vannotin häntä sanomaan aivan kaikki.
"Ei", sanoi hän äänellä, jossa säkenöi hiukan hänen entistä eloisuuttaan. "En sano sitä, en sano."
Luulen, että hän oli osaksi itsepäinen aivan kurillaan, osaksi ylpeän luonteensa vuoksi, joka vastusti kaikenmoista pakotusta. Samalla luin hänen kasvoistaan, ett'ei hän olisi antanut perää kuninkaallekaan.
"Älkää luulkokaan", jatkoi hän, "että kun olen puhunut näin paljon, sanoisin kaikki! Ja nyt palaan yksin kaupunkiin. Ilmoitan teille, että Violet lähtee puoli viideltä."
Kiitin häntä kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt puolestani, kaikesta mitä tiesin ja mitä en tiennyt. Mutta hän hylkäsi kiitokseni, sanoen hakevansa vain ystävättärensä onnea, ja ett'ei hän voinut suvaita herra Topleria, joka aina oli niin ikävystyttävän hyvä, ja jota kaikki kiittelivät. Tuollainen vanha, kömpelö mies, tahtoi muka naida miss Yves'in! Mutta vielä syyllisempiä olivat nuo tyhmyrit Nürnbergissä.
Me erosimme. Hän palasi kaupunkiin ja minä harhailin vielä hetken niityillä koettaen saada selville mikä tuotoinensalainen asia olisi.
Epäilemättä olisin seurannut Violetia Nünbergiin, mutta säästääkseni häntä, Topleria ja melkeinpä itseänikin en olisi seurannut häntä liian julkisesti, samassa junassa matkustamalla. Tahdoin kuitenkin nähdä hänet lähtöhetkellä, vaikka kaukaakin, ja olin aseman läheisyydessä junan lähtöön saakka. Raitiovaunun ajurit ja jalankulkijat saapuivat; miss Yves'iä en nähnyt. Münchenin junan lähdettyä kuljin jalkaisin Eichstädt'iin maantietä pitkin. En tavannut ketään, en tiennyt mitä ajattelisin. Kuljin Rossmarktin yli ja kun lähestyin Treubergin taloa näin kahden miehen menevän kiireesti sisään. Tunsin heidät laihemman sateenvarjosta ja sauvasta Toplerin veljeksiksi. Palasin asemalle pikajunalle, joka lähti kaksikymmentä yli yhdeksän illalla. Ei ketään.
* * * * *
(Vihkostani).
"Miksi et olekaan lähtenyt? Toivon, toivon. Mutta jos oletkin sairas?
"Olen pannut kynäni pois, olen kätkenyt kasvoni käsiini, olen poistunut, saadakseni rauhaa paikan ja ajan yhteydestä, olen nauranut sinun kanssasi vaimoni, yhdentekevää missä, samantekevää milloin, kestetyille tuskille.
"Palatessani asemalle kuljin varjossa; kuu valaisi laakson toista puolta. Muistatko yötä Belvedere di Lanzossa? Olimme varjossa, kuu kultasi Luganon ja kaikki vuoret edessämme, kultasi kallioni kärjet. Silloin sai kuu minut haaveilemaan, mutta ei nyt. Silloin istumme lähellä toisiamme ja kuitenkin niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin emme näe toisiamme, emme kuule toistemme ääntä ja olemme kuitenkin niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin emme näe toisiamme, emme kuule toistemme ääntä ja olemme kuitenkin lähetysten. Olen kuin matkamies, joka vuoren huipulta näkee läheisen, vaikka tiettömän metsän takaisen rauhan majan katon. Kuinka pääsisin luoksesi? En tiedä vielä, kuljin eteenpäin levitetyin käsivarsin. Ja ehkäpä, kun sinä olet kaikkein lähimpänä minua, kadotan sinut näkyvistä, pelkään, kaipaan tietämättä saavutanko sinut, mutta minä kiiruhdan edelleen, ja jos kaadun, kaadun sinun syliisi.
"Entä jos sinä olisit sairas? On hermostuneita, herkkiä ihmisiä, joille minun asemassani ollessaan sisäinen ääni ilmottaisi, tunne sanoisi, että sinä kärsit. Minun hermoni ovat tunteettomat, mykät.
"Neiti Luise on sanonut minulle, että pidätsweetbriarpuusta. Olen poiminut muutamia lehtiä siitä kotiin tullessani. Niiden tuoksu puhuu minulle sinusta, sinun olennostasi, sinun hiuksistasi. Kerran Belvederessä ohjatessani kiikaria sinulle, ja täälläkin, suloisen ruusun päivänä, tunsin hiuksiesi hienon tuoksun. Se muistuttaa tätä. Minä pidän tuosta suloisesta nimestäsweetbriar, se tuo mieleeni sinun vehreän isänmaasi meren keskellä. Jos en voisi elää kanssasi Italiassa, uneksisin pienestä, ruusujen peittämästä majasta, sinun rakkaan Englantisi kukkuloiden välissä, valtameren rannalla. Mitä uneksin! Siellä kasvaisisweetbriarikkunoittemme ympärillä ja en toivoisi muuta maailmassa.
"For in my mynde — off all mankyndeI love but you, but you alone."
[Sydämestäni rakastan ainoastaan sinua kaikkein ihmisten joukossa.]
"Tiedätkö, että ennenkuin sinut tunsinkaan ei mikään kotimaasi kansanlaulu, ei mikään saksalainen Lied ollut minulle rakkaampi kuin tuo vanha englantilainen ballaadi?
"Olen niin surullinen, kalpaan sinua niin että tahtoisin mennä ikkunan luo ja kutsua sinua yössä."
"Violet, Violet! Darling!" [Violet, Violet! Lemmittyni!]
Hyvin aikaiseen seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen:
"Fanny Treuberg o.s. von Dobra. Olen pahoillani, että et ollut kotona toissa iltana, odottaa herra — — — tänään, sunnuntaina, kello yhdentoista jälkeen."
Kellon yhtätoista lyödessä soitin Treubergin talon ovikelloa: ei kukaan olisi, minun asemassani, voinut odottaa minuuttiakaan kauempaa. Minut vietiin samaan salonkiin kuin viime kerralla ja minua pyydettiin odottamaan rouvaa, joka kohta tulisi. En uskaltanut kysyä miss Yves'ia. Maljakoissa oli yhä kukkia, mutt'ei silloisia ruusuja, ja siellä olivat valokuvatkin. Tuolit vain olivat toisessa järjestyksessä kuin tuona päivänä. Menin pöydän luo. Tunsin vieläkin hänen hiustensa tuoksun, puristin taas hänen kylmiä käsiään rintaani vasten. Rouva Treuberg astui sisään.
"Mieheni on ollut vuoteessa eilisestä saakka", sanoi hän. "Tauti on aivan viaton, mutta hän on hyvin huolissaan ja tahtoo, että olisin aina huoneessa."
En tiennyt, mitä tämä johdanto tarkoitti.
Tein liikkeen kuin pyytääkseni anteeksi ja lähteäkseni pois.
"Ei, ei toki!" huudahti rouva. "Olen todella pyytänyt teitä tulemaan.Istukaa! Jumalani, en tiedä kuinka alottaisin!"
Istuuduin vaieten.
"Te ymmärrätte jo", jatkoi hän.
"Kyllä, rouva hyvä, puhukaa vain."
"Kaikkea sitä saattaa tapahtua. Herra Jumala. Asia on niin monimutkainen ja tämä keskustelu teidän kanssanne on kovin outoa minulle! Ja sitten vielä mieheni sairaus. Melkeinpä menee pääni pyörälle. Odottakaa siis. Te olette puhutelleet tohtori Topleria?"
"Kyllä, rouva."
"Topler tuli tänne torstaiaamuna. Mies parka oli aivan ymmällä. Hän on puhunut miss Yves'in kanssa. Miss Yves selitti hänelle asian aivan suoraan, sanoen, että hän pysyy lupauksessaan ja pyysi häntä, ett'ei hän puhuisi mitään veljelleen. Sitten neuvotteli Topler minun kanssani. Nyt puhun suoraan: minä neuvoin menettelemään miss Yves'in tahdon mukaan, ettei sanottaisi professorille mitään ja että miss Yves kiirehtisi paluutaan Nürnbergiin jollain tekosyyllä. Niin päätettiinkin. Minä puhuin miss Violetille ja hänen piti lähteä eilen lauantaina puoli viiden junassa, sillä minä tahdoin saattaa häntä. Kun muka oli saapunut huonoja uutisia setä Yves'istä, siitä, joka on ollut Italiassa, sanottiin professorille, että Nürnbergin matkaa joudutettiin hänen tähtensä. Silloin tulee vanha Topler eilen, hiukan ennen kuin mieheni voi vähän paremmin, aivan hengästyneenä, kuohuksissaan ja sanoo, että matka täytyy lykätä, koska hän tietää uutisia, ja ne uutiset kertoivat, että hänen veljensä tietää kaikki."
"Tietääkö?" huudahdin. Ei niin paljon itse asia, vaan tapa, jolla tunsin Toplerin tuoneen sanoman, sai sydämeni toivosta sykkimään.
"Varmasti", vastasi rouva. "Professori sai tietä kaikki kirjeestä, jonka hän sai eilen aamulla. Se näyttää olleen nimellä varustettu, mutta henkilö, joka on kirjoittanut sen, pyytää ett'ei häntä mainittaisi. Ja professori ei ole tahtonut ilmoittaa hänen nimeään. Hän vakuuttaa vain, että te ette ole sitä kirjoittanut."
"Luise", ajattelin salaa syvällä kiitollisuudella. "Luisen salaisuus!"
Rouva jatkoi kertomustaan. Topler oli sanonut, että hänen veljensä välttämättä tahtoi puhutella Violetia niin pian kuin mahdollista, vaikka hän tuskin olin kyennyt sitä tekemään. "Vanhempi veli", sanoi hän "oli hyvin levoton ja näytti ihmettelevän sitä, että hänen veljensä vielä eli, huolimatta sellaisesta iskusta. Hän ei voinut pysyä alallaan tuolillaan ja juoksi tiehensä ehdittyään tuskin kertoa asiansa."… "Minun täytyy vielä kertoa", lisäsi hän hetken epäröityään. "Topler näki minulla Münchenistä tulleen kirjeen, jossa puhuttiin paljon teistä ja niin vakuuttavasti, että täytyy uskoa tytön tulevan todella onnelliseksi — — —"
Siinä keskeytin hänet ja hän jatkoi, että Toplerin levottomuuteen vaikutti tuo kirje paljon.
"Muutamia tunteja myöhemmin", jatkoi rouva, "palasi hän veljensä kanssa."
Samassa soi kello.
"Mieheni", sanoi hän. "Palaan heti." Hän palasi Herra ties kuinka pitkän ajan jälkeen ja huudahti:
"Voi noita miehiä, noita miehiä." Ja valitteli huimalla sanatulvalla miehensä kärsimättömyyttä, ikäänkuin minä en olisikaan istunutkaan hehkuvilla hiilillä. Lopuksi palasi hän asiaan.
"Olisinpa melkein toivonut, että olisitte nähnyt hänet. Olemme tunteneet Toplerin veljekset, etenkin vanhemman, vain lyhyen ajan; miss Yves'in sukulaiset tunnemme hyvin läheisesti. Niinpä täytyy minun sanoa, ett'ei tuo avioliitto minua miellyttänyt, niin arvokas herra kuin professori onkin. Mutta eilen nuo ihmisparat liikuttivat sydäntäni. Professori oli aivan kuin kuollut ja hänen silmänsä paistoivat punaisilta silmälasien alla. Tiedätte, ett'ei hän suinkaan ole kaunis; kaikkea vielä! Ja vaiti hän oli. Yleensä säälitti nähdä hänen ikäistänsä ja näköisiänsä miestä tuollaisessa tilassa. Ja kuitenkin tuli ukkoa vielä enemmän surku. Saattoi nähdä, että hän kärsi, kun veli oli tuollainen ja että hän kaikin voimin koetti peittää sitä ja näyttää rauhalliselta. Hän puhui. Oli vaikeaa kuulla, millä äänensoinnilla hän sanoi sanan veljelleen. Oli vaikeaa nähdä, kuinka hätääntyneillä silmillä hän tuon tuostakin tarkasteli veljeään, aivan kuin salaa. Professori meni miss Yves'in luo ja minä jäin kahden tohtorin kanssa. Sen näki, että hän uhrautui ollessaan seuraamatta häntä, mutta antoi hänen kuitenkin mennä. Vähäväliä liitti hän kätensä yhteen, nosti silmänsä korkeuteen ja meni ovelle kuuntelemaan odottaen veljensä askeleita. Professori tuli pitkän ajan kuluttua. En tiedä, mitä hän ja Violet olivat sanoneet toisilleen, mutta hän oli vielä sortuneemman näköinen kuin äsken. Veli otti häntä kädestä ja vei hänet pois. En voinut heti mennä miss Yves'in luo, sillä mieheni oli saanut pahoinvointikohtauksen. Kävin siellä myöhemmin. Hän sanoi tahtoneensa salata kaikki sulhaseltaan, mutta ei voinut valehdella, kun hän kysyi. Hän ei tiennyt mitä professori Topler aikoi tehdä, vaan tahtoi kaikella muotoa lähteä Nürnbergiin niin pian kuin mahdollista. Kuvitelkaahan sitä pulaa. Ei ollut enää muuta junaa kuin puolen kymmenen. Minä en voinut lähteä häntä saattamaan, kun mieheni oli sairas, ja en millään olisi antanut hänen lähteä yksin. Oli tuskin aikaa päättää, että veljeni ja sisareni tytär Luise, jonka tunnette, lähtisivät hänen kanssaan tänä aamuna. Silloin tuli sulhaselta kirje, jossa tämä ilmoittaa päästävänsä Violetin lupauksestaan.
"Ah!" huudahdin.
"Kuulkaapa, herra", jatkoi rouva Treuberg hiukan hämillään. "Ymmärrän syyn iloonne. Violet Yves'in ystävättärenä luulen minäkin voivani iloita, mutta en tiedä, hyväksyisikö hän kosintaanne, vaikka onkin kiintynyt teihin, ja minä olen pyytänyt teitä luokseni sanoakseni teille sen. Älkää Herran nimessä menkö heti Nürnbergiin, älkää Herran nimessä esiintykö kosijana Yves'in perheessä! Ette tunne Yves-setiä. Se veisi ystävättäremme onnettomuuteen."
"Onnettomuuteenko?"
"Niin, Jumalan tähden. Ette ajoivat avioliittoa Toplerin kanssa, että päin vastoin — — —"
Hän keskeytti.
"Eivätkö he tyytyisi minuun?"
"Mitä te ajattelette!" huusi
"He olisivat väärässä, mutta luulen, että niin kävisi. Violetin äiti oli Roomatar, suloinen olento! Mutta minun tietääkseni hän ja hänen lankonsa eivät olleet samaa mieltä yhdestäkään asiasta; ja nyt he kuvittelevat, että kaikki italialaiset ovat sellaisia. Sitäpaitsi on pohjalla uskonnollinen kysymys."
Pyysin häntä selittämään nuo viimeiset sanat. Violetin katoolinen äiti oli mennyt naimisiin protestanttisen William Yves'in kanssa, sillä välipuheella, että poikalapset kastettaisiin protestanttiseen, tyttölapset katoliseen uskoon. Sitten kerrotaan, että William olisi hiukan ennen kuolemaansa omistanut valittunsa uskon, koska hän oli, lähtiessään iankaikkisuuteen ennen miestään, toivonut sitä. Yves'it uskoivatkin, että niin oli heistä hyvin katkeraa ja he syyttivät siitä italialaisten käännytysintoa.
Samalla ilmoitti rouva minulle, että herra Topler oli protestantti. Hämmästyin suuresti, muistellessani vanhan ystäväni arveluita ja hänen naurettavaa varovaisuuttaan, kun oli puhe Romasta ja paavista. Kerroin sen rouvalle ja hän sanoi, ettei kukaan voinut varmuudella sanoa mihin se mies kuului.
Lupasin rouva Treubergille, ett'en näyttäytyisi Nürnbergissä ainakaan muutamiin päiviin ja kiitettyäni häntä sanoin hyvästi. Kiiruhdin juoksujalkaa kotiin kirjoittamaan miss Yves'ille.
En ole löytänyt sitä kirjettä. Se oli ilon purkaus ja hyökkäys viimeisiä esteitä vastaan, jotka eroittivat Violetin minusta. Ilmaisin myöskin aikomukseni lähteä Italiaan parin kolmen päivän kuluttua, järjestääkseni asioitani pitemmän poissa-olon varalta. Niin minä kirjoitin, mutta ollakseni täysin suora, olisi minun pitänyt sanoa, että viivytin lähtöäni Eichstädt'istä pari, kolme päivää, siksi että odotin Luisen paluuta. Enkä suinkaan yksistään siksi, että tahdoin ilmaista kiitollisuuteni hänelle, vaan myöskin toivoen, että hän toisi minulle ainakin terveisiä.
Maanantai-aamuna menin kysymään herra Treubergin vointia toivoen saavani kuulla jotain Luisesta, koska von Dobralla sanottiin, että toinen neiti oli tätinsä luona, eivätkä palvelijat tienneet koska heidän, isänsä palaisi. Siellä sain tietää, että he palaisivat samana iltana, tai ainakin huomenaamuna ja siellä tapasin sitä paitsi ystäväni Toplerin.
Olin jutellut noin kymmenen minuuttia rouvan kanssa kun vanhus tuli sisään hyvin innoissaan, silmät loistaen. Nousin ylös lähteäkseni.
"Älkää menkö", sanoi hän viitaten minua jäämään. Hän tervehti rouvaa ja tuli sitten avosylin minua kohti. "Hyvästi, hyvä ystävä", sanoi hän syleillen minua muitta mutkitta. Sitten puhuttiin musiikista, Eugène Beauharnais'sta, kuningas Ludvigista, kaikesta, paitsi siitä, mitä sydämissämme liikkui. Yht'äkkiä kysyi tohtori aioinko jäädä Eichstädt'iin joksikin aikaa.
"Lähden huomenna", vastasin.
Hän ei sanonut mitään siihen ja sitten puhuttiin muistaakseni neiti Luisesta. Toplerin hymy, muutamat rouva Treubergin lausumat ankarat sanat saivat minut epäilemään, että hänen salaisuutensa oli arvattu. Pelkäsin, että keskustelu kääntyisi epämieluisaan suuntaan ja nousin ylös. Topler nousi myös ja lähti mukaani. Kun laskeuduimme rappuja, kysyi hän tapaisiko hän minut kotoa illalla. Hänen äänensä oli ystävällinen, mutta hyvin vakava. Hän ei sanonut muuta. Puristimme toistemme käsiä ja erosimme.
Hän tuli "Mustaan Kotkaan" yhdeksän jälkeen. Tuskin sisään päästyään tarttui hän käsivarteeni ja sanoi päättävästi: "Tulkaa mukaan!"
Kysyin, minne hän aikoi viedä minut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta sitä toistaen: "Tulkaa mukaan, tulkaa mukaan!" Ajattelin, että von Dobrat olivat Palanneet, ja että hän tiesi heidän tuovan terveisiä minulle.
Mutta emme menneetkään von Dobralle, menimme Toplerille.
Oliko se mahdollista? Kun en voinut enää epäillä sitä, jäin seisomaan kysyvä "mutta" huulillani.
"Se on välttämätöntä", vastasi Topler nopeasti puristaen käsivarttani."Se on välttämätöntä!"
"Mutta se ei ole mahdollista!" huudahdin.
Luullakseni ei kukaan ole ollut niin pulmallisessa asemassa kuin minä nyt olin. Asiain näin ollen saattoi minut viedä professori Toplerin eteen vain loukkaus taisteluvaatimus, eikä, niin totta kuin Jumala eli, mikään muu. Siis ei hänen veljensä tarkoittanut sitä, mutta mitä sitten? Topler väitti itsepäisesti:
"Sanon, että se on välttämätöntä!"
"Mutta veljenne? Onko hän siellä?"
"Varmasti."
"Mutta tietääkö hän, että te tuotte minut hänen kotiinsa?"
"Kyllä, kyllä! Hän tietää. Hän odottaa. Se on välttämätöntä."
No hyvä, ajattelin, jos he kaikissa tapauksissa niin tahtovat, on se heidän asiansa.
Kun olimme tulleet perille vei Topler minut ensimäisen kerroksen saliin ja jätti minut yksin. Odotin noin neljännestunnin. Tuon tuostakin kuulin ukon äänen toisesta huoneesta, mutta sanoja oli mahdoton erottaa. Lopuksi aukeni ovi. Ensin tuli ystäväni ja toinen seurasi jälessä epäröiden. Lampun varjostin esti minua tarkkaan näkemästä hänen kasvojaan.
Kumarsin vaieten, enkä edes nähnyt vastasiko hän tervehdykseeni. Vanhempi Topler saattoi hänet tuolin luo ja käski häntä lempeästi istumaan. Kun hän oli istuutunut saatoin nähdä hänet.
Huomasin ensi kertaa omituisen yhdennäköisyyden, en hänen ja Nürnbergin munkin, mutta hänen ja erään toisen munkin välillä, josta minun hallussani oleva latinankielinen, satiirinen kirjoitus mainitsi. Syvän surun aikaansaama alakuloisuus, joka olisi tehnyt hänet hullunkurisen näköiseksi maailman silmissä, teki hänet minun silmissäni päin vastoin kunnioitettavaksi ja liikuttavaksi. Tunsin, että pieninkin viettelys salaisesti nauramaan olisi alentanut arvoani omissa silmissäni.
"Sinulla on jotain sanomista hänelle, eikö totta?" sanoi ukko Topler ystävällisesti. Professori myönsi päätään nyökäyttäen. Silloin kääntyi toinen minun puoleeni ja toisti:
"Hänellä on jotain sanomista."
Samalla hän nousi ja meni sulkemaan ikkunan, josta saattoi vetää hänen veljensä päälle.
"Onko hyvä?" kysyi hän.
Pitkä hiljaisuus seurasi.
"No, veljeni?" sanoi ukko.
Toinen oli yhä vaiti ja vastasi vihdoin: "Voisithan sinä puhua, kuitenkin." Topler vanhempi hymähti ja mutisi: "Emmekö sopineet, että — —? No, minä puhun", sanoi hän sitten huoaten. "Ja sinä korjaat, jos erehdyn."
Sitten jatkoi hän minuun kääntyen:
"No niin. Veljeni tuntee omantuntonsa velvoittavan häntä ilmaisemaan teille jotain. Oikeastaan pakoittaisi häntä kaikki asiain tällä kannalla ollessa tekemään ilmoituksen teille välillisesti joko minun tai jonkun muun kautta, tai ainakin kirjeellisesti. Mutta minun veljestäni on vastenmielistä kirjoittaa eräistä asioista ja näyttää siltä, ettei hän tahtoisi sanoa kaikki minullekaan. Minun piti nyt olla läsnä vain todistajana, mutta käsitän, että veljeltäni puuttuu rohkeutta alkaa keskustelu. On turhaa sanoa, että on kysymys henkilöstä, jonka suhde veljeeni on muuttunut näinä päivinä. On kysymys tämän henkilön onnesta. Ennen kuin hän läksi Italiaan viime vuonna, oli hänellä varsin vakava taudinkohtaus. Se oli muistaakseni toukokuussa. Eikö niin, Hans?" —
"Huhtikuussa", vastasi professori melkein puoliääneen. "Huhtikuun toisena kolmatta päivänä."
"Hyvä", jatkoi vanhempi Topler. "Huhtikuun toisena kolmatta päivänä."
"Kun hän oli parantunut, tahtoi hänen lääkärinsä puhella veljeni kanssa."
Tässä keskeytti Topler ja katsoi veljeensä, joka peitti kasvonsa käsillään.
"Tahdotko itse kertoa siitä?" kysyi hän.
Toinen pudisti päätään.
"Siis", jatkoi ukko alistuen.
"Lääkäri alkoi sanoen, että hän tahtoi varoittaa…"
Heikko ääni tuolilta keskeytti:
"Että hänen velvollisuutensa oli…"
"Oi, hyvä Jumala!" huudahti vanha Topler kiukuissaan. Hän hillitsi itsensä äkkiä ja korjasi tyynesti:
"Niin, että hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa veljelleni, ett'ei tuon henkilön terveys tällä kertaa antanut aihetta huoleen, vaan että vakava vaara saattoi uhata tulevaisuudessa, etenkin katsoen siihen…"
Tässä Topler epäröi, aivan kuin ei olisi ollut varma sanottavastaan ja kääntyi veljeensä.
"Se ei ole niin tärkeää," mutisi professori. "Se ei ole tärkeää."
Vanhempi Topler ei ymmärtänyt veljensä estelemisiä ja katsoi häntä kummissaan.
"Jos on puhe perheen menneisyydestä", sanoin minä, "puhukaa vain; minä tunnen sen."
"Koska sen tiedätte", jatkoi tohtori katsahtaen veljeensä aivan kuin pyytäen silmillään anteeksi. "Koska sen tiedätte, niin jatkan. Juuri katsoen perheen entisyyteen on lääkärin mukaan mahdollista, että kaikki käy hyvin pitkän aikaa vahingotta, jos vältetään kaikkea voimakasta liikutusta, johtui se sitten ilosta tai surusta. Neidille sopii paraiten hiljainen, rauhallinen elämä. Voimakas mielenliikutus olisi tuhoisa."
Kuuntelin kauhistuen. Se, mitä kuulin ei herättänyt ihmetystäni. En ollut koskaan tahtonut ajatella sitä seikkaa, koska se peloitti minua. Tietämättäni olin samaa mieltä kuin lääkäri.
"Te olette mahdollisesti kutsuttu", lopetti Topler, "valvomaan hänen terveyttään. Ymmärrätte siis, miksi veljeni olisi toivonut…"
Kiitin ja kysyin, oliko heillä muuta sanottavaa. He katselivat toisiaan ja professori sanoi hiljaa jotain. Vanhus nousi nähtävästi hiukan epäillen ja meni mutisten ulos huoneesta, tervehtimättä minua.
"Suokaa anteeksi", sanoi professori. "Arvoisa veljeni ei tiennyt… ei voinut… Asia oli neidin ja minun välilläni sovittu…"
Hän oli ehkä valmistanut johdannon, mutta liikutuksen ja luontaisen kömpelyytensä vuoksi sekaantui hän heti ensi lauseessa ja luopui johdannosta.
"Ainakin", sanoi hän, päästäen sanat huuliltaan nopeasti ja minuun katsomatta, "olisi hänen henkensä ollut paremmassa turvassa minun kanssani."
"Paremmassa turvassa?" Hänhän loihti kauhun kuvan silmieni eteen näillä sanoilla.
"Se", huudahdin, "on Jumalan kädessä!" Huutoni intohimo näytti tarttuvan häneen. "Kyllä, herra!" vastasi hän hypäten pystyyn. "Paremmassa turvassa! Sitä te ette voi tietää!"
Tiesin aivan hyvin mitä hän tarkoitti ja luulin, että se oli hänen mustasukkaisuutensa kosto. Koettiko hän myrkyttää tulevaisuuteni? Keskeytin hänet suuttuneena ja puhuin kiivaasti hänelle. Hän väitti vastaan, vääntynein, kalpein kasvoin kuin kuollut. Minä toistin syytökseni. Hän vastasi taas. Hänen veljensä syöksyi huoneeseen ja erotti meidät. Haukkui häntä, haukkui minua puristaen meitä käsivarsista, huutaen minulle, että olin hävytön mies, kun en luottanut maailman rehellisimpään sydämeen, huutaen hänelle, että hän oli tyhmyri, kaksin-, kolmen-, kymmensatakertainen tyhmyri. Sitä mukaan kun me rauhoituimme leppyi hänkin, ja alkoi moittia lievemmin, puhua hyväntahtoisesti ja pyydellä anteeksi. Lopuksi ojensi hän kätensä minulle, syleili veljeään ja rupesi sitten kävelemään huoneessa hieroen käsiään, mutisten kulmat rypyssä, mutta kuitenkin täysin tyytyväisen näköisenä: "Me olemme kolme kunnon miestä, kolme kunnon miestä."
Läksin nopeasti pois ja hän saattoi minua rappuja myöten alas: "Te vihastuitte", sanoi hän erotessamme, "mutta minun veljeni on parempi kuin pyhimys. Minä puolestani olisin antanut lyödä itseni kuoliaaksi, tai lyönyt hänet kuoliaaksi. Nämä ovat vain puheita, mutta yleensä, ymmärrättehän! Vien hänet huomenna pois, vien hänet Schwarzwaldiin. Siellä hän paranee. Minulla on jo rouva valmiina hänelle. Toista lajia!"
Tässä teki Topler liikkeen, jota en olisi odottanut häneltä: Hän taivutti kyynärpäänsä ulos ja hieroi kämmenillään rintaansa. "Onneksi olkoon!" sanoi hän.
Te ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat, sanokaa oliko Hans Topler teidän mielestänne parempi mies kuin minä? Siihen aikaan epäilin sitä, nyt olen siitä varma. Hän oli niitä viimeisiä, jotka kerran tulevat ensimäisiksi. Tein hänelle vääryyttä, ehkäpä olin hävytönkin häntä kohtaan sinä iltana. Sen tunnustaminen tuottaa minulle aivan kuin lievitystä. En voi puolustautua, enkä saada anteeksi, mutta tahtoisin, että tiedettäisiin kuinka syytin itseäni. Jumala tietää, että kun tyynnyin, surkuttelin käytöstäni ja moitin luonnettani, joka on aina altis kauneihin sanoihin, rikas ylevistä tunteistain abstracto, ja sitten taas heikko ja alhainen jokapäiväisen elämän koettelemuksissa.
Seuraavana päivänä menin käymään von Dobralla. Tapasin Luisen hyvin alakuloisena, mutta hän ei ollut yksin. Hän otti minut vastaan suopeasti, mutta ei näyttänyt millään tavalla, että hänellä olisi terveisiä minulle. Hänen isänsä näytti olevan hämillään. Ei kukaan puhunut miss Yves'istä, eikä Nürnbergin matkasta; kaikki keskustelu pyrki taukoamaan. Nousi pian lähteäkseni ja sanoin matkustavani Italiaan ja käyväni Münchenissä yhteisten tuttaviemme luona.
"Teitä ei kai saa enää nähdä Eichstädt'issä", sanoi Luise.
"Tuskin", vastasin minä. "Mutta jos joskus tulen Saksaan, palaan tänne varmasti ja pian."
"Hyvä", sanoi hän hiljaa. Se oli ainoa merkittävä sana, minkä hänen suustaan kuulin. Sitten sanoi hän huolimatta isänsä ja sisarensa synkästä vaitiolosta: "Muistelettehan hiukan meitäkin."
En ole sen jälkeen nähnyt Luisea, joka jätti Eichstädt'in jonkun ajan kuluttua. Nyt en tiedä hänestä mitään ja toivon tapaavani hänet ainakin siellä, miss Violet on. En ole unohtanut, enkä tule hetkeksikään unohtamaan rakasta kultatukkaistani. En ole vielä kertonut, että hän antoi minulle kirjoitettuina, vastalahjaksi runostani, tuon kansanlaulun säkeet, jotka hän oli laulanut Bahnhofswaldissa. Säilytän niitä rakkaimpien muistojeni joukossa, Waldmeisterin kukkien kanssa, ja kuinka usein silmäilenkään niitä yhä, kuinka usein luenkaan hellyydellä:
Du mei flachshaarets DeandlI hab di so gernUne i kunnt weg'n dein FlachsGlei a Spinnradl wer'n.
[Rakastan sinua liinatukkainen tyttöni niin, että liinasi vuoksi voisin muuttua rukiksi.]
En koskaan voi unohtaa metsän suloista laulajatarta, ja vielä vaikeammin unohdan Altmühlin rannalta poimitut kukkaset, von Dobran talon salin ja tulisen pikku neidin, joka uskalsi niin paljon Violetin tähden. Jospa hän olisi tavannut ylevän sydämensä arvoisan lemmen, jospa hän olisi onnellinen! Hänellä oli varmasti uskollinen sydän, sydän, joka ei muutu, joka ei unohda. Jos nämä rivit joskus näkevät päivän valon, jos ne joutuvat hänen käsiinsä, tapahtukoon se miten pitkän ajan kuluttua hyvänsä, tuntee hän samaa liikutusta kuin minä nyt tunnen. Tiedän, että hän vuodattaa kyyneleen Violetin muistoksi, että hän ajattelee minua samoilla tunteilla kuin sanoessaan: minä luotan teihin. Rukoile silloin meidän puolestamme, rakas Luise, ja jos suret meidän tähtemme, ystäväsi ja minun kohtaloani, rukoilemme hellällä kiitollisuudella puolestasi.
Tahdoin mennä asemalle jalkaisin, metsän kautta, kun tavarani kulkivat raitiovaunulla. Sanoin hyvästi kuusille ja pyökeille, jotka olivat nähneet minut Violetin seurassa. Mitä kaikkea olikaan viikon kuluessa tapahtunut. Aurinko laski, se kultasi autiot metsiköt aseman takana. Mitä olikaan tapahtunut! En aikonut koskaan palata Eichstädt'iin, ja sen vuoksi poimin muistoksi muutamia Waldmeisterin tuoksuvia kukkia.