Veljeni ja hänen perheensä epäilivät varmasti jotain, koskeivät he näyttäneet hämmästyksen merkkiäkään minun äkillisen paluuni johdosta, eikä siitä, että sanoin kohta jatkavani keskeytynyttä matkaani. He kuuntelivat sanojani vaieten, eivätkä koskettaneet minun läsnäolossani siihen asiaan. Olisin itsestäni ilmaissut salaisuuteni veljelleni, mutta en ollut varma että hän ei puhuisi siitä kälylleni, joka taas omasta puolestaan ei olisi voinut olla vaiti. Nyt täytyy minun pyytää anteeksi teiltä, paras ystävättäreni, sitä, että tapasin teidät niihin aikoihin, ja kun te kysyitte olivatko huhut tosia, vastasin, ett'eivät sellaiset huhut koskaan olleet kuulemisen arvoisia. Ehkäpä ette ottaneet uskoaksenne tätä näennäistä peruutusta, koska tapanne mukaan vastasitte, että minusta on tullut suljettu kirja; kaikissa tapauksissa en ollut suora teitä kohtaan. Arvelkaahan oliko minun luonteellani helppo puhua, kun asioiden tila vielä oli niin epävarma. Jos pidätte minua syyllisenä, antakaa minulle anteeksi ja lukekaa kaikella muotoa hyväkseni ne tunnustukset, jotka uskoin teille myöhemmin pienen, lombardilaisen kirkon luona, ja se täydellinen suoruus, jolla silloin puhuin teille.
Olin saapunut kotiin toukokuun ensimäisenä kolmatta päivänä ja kesäk. ensimäisenä päivänä en vielä tiennyt mitään Violetista. Arvelin, että hän oli kirjoittanut minulleposte restanteja kiiruhdin sinne tiedustelemaan. Postista en löytänyt mitään, mutta sitten tapasin kaupunginaseman postiljoonin, joka jätti minulle ulkomaisella postimerkillä varustetun kirjeen. Tartuin siihen: se oli häneltä.
Siinä saattoi olla elämä, saattoi olla kuolemakin. En uskaltanut uhmata kohtaloani keskellä ihmisvilinää. Tunnettehan nimettömän kujan, joka kulkeeS. Maria ad muroskirkon itäsivua, parin askeleen päässä Portista? Kiiruhdin sinne. Joku pysäytti minut tiellä. Olin pahoillani, etten tervehtinyt ystäviäni. Eräs heistä muistaa vielä sanoneensa minulle: "Voitko pahoin? Olet niin kalpea." Tällä ruohoisalla kadulla yksinäisen kirkon ja vallitusten välillä avasin kirjeen ja luin seuraavat sanat:
"Jumalan tähden, antaudun, tiedättekö! Minun pitäisi olla hyvin surullinen, mutta olenkin kovin onnellinen! Ette tapaa minua enää Nürnbergistä. Lähden pois kesäkuun loppupuolella ja heinäkuun ensimäisenä päivänä olen Rüdesheimissä, Rheinin varrella vieraana Stehlen perheessä toistaiseksi, myöhemmin lähden Englantiin. Oi, ystäväni, nyt minulla ei enää ole muita kuin te! V.Y."
Santa Marian sivuovi oli auki. Menin sinne.
Vielä nytkin kaupungissa ollessani menen joka Päivä Santa Mariaan, kolmanteen kappeliin vasemmalla, joka on suuri, pimeä, molemmissa goottilaisissa akkunoissa maalatut ruudut. Sinne menin silloinkin ja minulle tuottaisi suurta surua, jos vanha penkki, jolle polvistuin, rippituolin ja reunuksen väliin, vaihdettaisiin toiseen.
Sellaisia hetkiä ei voi kuvata. Sieluni ilo ja kiitollisuus ei löytänyt sanoja. Jos joku hiljainen ääni pääsikin rinnastani, silloin kun siinä lepäsin, oli se tuskan vaikerrusta,gemitus inenarrabilis. Mitä saattaisin sanoa? Minulla oli se tunne, että Jumala oli lähelläni ja että henkeni vapautui.
Poikkean kertomuksestani puhuakseni vain teille, ystävättäreni. Toivoisin, että positiivinen filosofia tutkisi tällaisia ilmiöitä, selvittelisi puolueettomasti niiden arvon. Toivoisin, että se vertaisi niihin tiedemiehen sieluntilaa, kun hän on keksinyt tärkeän totuuden, taiteilijan liikutusta, kun hänen sielussaan välähtää suuren kauneuden aavistus, sen liikutusta, joka aikoo sankarillisesti uhrautua hyvän ja oikean puolesta. Luulen, että olisi helppo löytää niiden yhtäläisyys. Kaikki synnyttävät ne voimakkaan henkisen ilon tunteen, eroittavat ihmishengen sitä ympäröivästä, havaittavasta maailmasta, huumaavat sen saattamalla sen kosketukseen jonkun oudon kanssa, mitä heissä ei ennen ollut, mikä kuitenkin voi, sen he tuntevat, poistua heistä, ja minkä täytyy ehdottomasti olla olemassa itsensä tähden, vaikka kukaan ei voi selittää miksi. Me voimme kuitenkin kuvitella, että nämä monet kosketukset saavat alkunsa yhden, täydellisen olennon yhtälukuisista alotteista. Siis, jos tuo olento on olemassa, täytyy jokaisen mahdollisen kosketuksen olla samanluontoisen. Uskonnollinen henki koettaa päästä yhteyteen tosiaankin täydellisen olennon kanssa totuudessa, hyvyydessä ja kauneudessa; uskonnollinen innostus pyrkii hänen puoleensa kaikilla ominaisuuksillaan, ja siitä seuraa samanluontoinen liikutus, vaikka paljon voimakkaampi kuin kaikki muut, joissa huumaava kosketus on rajoitetumpi. Jos kuvittelemme mielessämme kaivoksen luolien pimeydessä eläneitä ihmisiä ja heille prisman läpi tunkeutuvan auringon säteen täällä tämän, tuolla tuon värisen, salamankaltaista vaikutusta, huomaisimme heidänkin joutuneen nimettömän liikutuksen valtaan, koska he eivät tiedä, että noilla värivaikutuksilla on sama alkuperä: aurinko, joka yhdistää kaikki värit, aurinko, joka tekee vielä onnellisemmiksi meidät, joille se loistaa koko ihanuudessaan. Te tiedätte, rakas, että minulla valitettavasti aina on ollut taipumuksia taivaansinisen metafyysiikan ongelmoihin; pelkäänpä tosiaan, että talvella olin niihin liiankin vaipunut ollessani teidän salissanne, jossa minulta ei puuttunut taivaan sineä, ei metafysiikkaa, eikä lämpöä. Tämä on varmasti viimeinen; olkaa siis huoletta.
Menin kotiin ja puhuttelin veljeäni. Hän ei hyväksynyt hommiani. Tarkoitukseni ei nyt ole moittia häntä. Hän oli kunnon mies, sydämellinen mies, ja aina ystävällinen minulle, vaikka silloin en pysynyt voimieni mukaan paikallani lasten luona, jotka olivat kuudentoista kuukauden aikana menettäneet molemmat vanhempansa. Mutta ehkäpä hän ei silloin ajatellut kyllin tarkkaan moraalista velvoitusta, joka jo yhdisti minut miss Yves'iin ja yritti liian innokkaasti muuttaa mieltäni. Minä vihastuin ankarasti ja tein väärin päästäessäni suutuksissani huuliltani muutamia sanoja hänen vastustuksensa tarkoituksesta, sanoja, jotka ehdottomasti loukkasivat häntä. Pyysin häneltä heti anteeksi, mutta niiden vaikutus ei jäänyt ilmaantumatta. Hän sulkeutui kylmään välinpitämättömyyteen ja minä lopetin keskustelun pyytäen, ett'ei hän ilmaisisi asiaa kellekään. Muutamat kälyni kysymykset protestanteista Saksassa ja Englannissa, sekä hänen kasvojensa synkkä ilme saivat minut epäilemään, että hän kuitenkin oli puhunut, sillä en ollut vielä sanonut heille, että' Violet oli katoolinen.
Eräs toinen huomautus kälyni puolelta loukkasi minua. Talossamme oli minulla neljä huonetta, ja talo, joka oli hyvin suuri, oli ainakin kolmannelta osaltaan asumaton; kaksi perhettä saattoi mukavasti asua siinä Hän pyysi minulta yhtä huonetta kotiopettajattarelle, jonka hän aikoi ottaa, osoittaen peitetyin sanoin, että talo tuskin riitti heille. Minä olin tosiaan ajatellut, ett'en naimisiin mentyäni jäisi sinne, mutta nyt harmitti minua tuo enemmän tai vähemmän salattu vihamielisyys ja silloin ajattelin ensi kertaa jättää synnyinkaupunkini ja viedä Violetin Rooman tai Napoliin.
En kerro mitä vastasin miss Yves'ille. Silloin minusta tuntui, että koko sieluni tuli hehkui sanoissani ja siltä tuntui hänestäkin. Kun taas myöhemmin luin ne läpi, olivat ne minusta ja ovat vieläkin kovin köyhiä vastaamaan sitä, mitä silloin tunsin. Ei, en toista niitä, ne ovat agaven kuihtuneita lehtiä. Annan niiden pudota…
Kun olin järjestänyt asiani joksikin aikaa läksin Milanoon ja jatkoin sieltä Gotthardin linjaa Saksaan päin. Saavuin Frankfurtin kautta Mainziin neljäntenä kolmatta päivänä kesäkuuta. Olin saanut päähäni, että Violet oli kulkenut sitä kautta ja tein tämän oudon matkan kulkeakseni ainakin osaksi samaa tietä. Kun saavuttiin Rheinin yli vievälle rautasillalle valtasi minut syvä liikutus. Olin nähnyt Rheinin useita vuosia sitten sen lähteillä Rheinswaldshornin luona. Olin silloin aivan nuori, pääni oli täynnä Heinen säkeitä, Wunderhornin ballaadeja ja saksalaisia kuvia aina Kriemhildistä ja Hagenista Säkkingenin torvensoittajaan saakka. Minun mielestäni kätkivät Rheinin aallot, paitsi Niebelungien aarretta, suuria, runollisia rikkauksia; sen nimikin hurmasi minut ja olisin tahtonut nähdä sen komeimmillaan Wormsin ja Kölnin välillä. En tiedä mitä juhlaa Mainzissa vietettiin sinä iltana. Kuuluisa virta oli täynnä veneitä, siellä täällä kiilteli tulia; höyrylaivat menivät ja tulivat hitaasti soiton kaikuessa ja ilotulituksen räiskyessä niiden kannella; sähkömajakan tuli vilkkui kaukana ja väreili kaupungin talojen seinillä ja ihmisvirran täyttämillä rannoilla. En luullut, että Rhein olisi niin leveä Mainzin luona, ja ensimäinen vaikutelmani siitä oli hämmästys, mutta pian unohdin näyn ja ajattelin vain, että tuo mahtava virta veisi nainut tuonne, valojen ja veneiden taa, kaukaisten varjojen hämäryyteen, tuonne tuntemattomaan Rüdesheimiin, hänen luokseen.
Samana iltana kuljin pitkin Rheinin vartta. Taivaan pelottava tummuus, valot joella, hiljainen ja liikkumaton väkijoukko rannalla, riemuitseva soitto, johon tuon tuostakin sekaantui kiukustuneiden petojen mylvinä läheisessä eläintarhassa, muodostivat juhlallisen ja samalla kaamean tunnelman, mikä teki mieleni synkäksi. Läksin kiireesti pois, aloin määrättä harhailla autioilla kaduilla ja huomasin äkkiä olevani suurenmoisen hiljaisuuden ympäröimänä tuomiokirkon vieressä. Pysähdyin katselemaan hämärässä häämöttävien kupoolien ja tornien epämääräistä suuruutta. Siellä löysin jälleen suuren iloni ja palasin majataloon.
(Vihkostani).
Mainz, Hotel Karpfen 21, VI.
Rakas ystävä, sinä tahdot tietää mitä tunsin sinä iltana Mainzissa? Minä tunsin olevani iankaikkisuuden kynnyksellä. Sinä iltana kun ensi kerran kuulin sinun äänesi oli minulla sama tunne, mutta silloin oli iankaikkisuuden portti suljettuna. Nyt minä olen sinun, valittuni, ovi on auki, kuulen äänesi, tunnen nuortuvani, astuvani ylempään maailmaan. Ehkäpä laukean ylpeyden syntiin, rakkakin, mutta minusta tuntuu, ett'ei mikään muu rakkaus ole meidän rakkautemme kaltaista, että me todella olemme yhtyneet Jumalassa. Ja tämä ajatus kiihoittaa ja huumaa minua! Uskotko, uskotko sinäkin sen! Tänä yönä minussa paloi sellainen uskon into, että kun katselin tummaa kirkon tornia, joka kohosi aution torin lyhtyjen yläpuolella, kohotin ristityt käteni taivasta kohden.
Sinä, valittuni, nuorrutat minut. Jospa tietäisit: olen kuin poika, joka tuntee muuttuvansa nuorukaiseksi ja on siitä kuumeessa. Sinä olet nuoruus, täysi elämä, voima ja riemu. Sinä teet minut siksi, minä tulen aina olemaan, sillä tämä nuoruus, joka nyt alkaa, on ikuinen. Uskotko, tiedätkö, että astumme iankaikkisuuden portista sisälle? Painaudu rintaani vasten, painaudu, että sinäkin nuortuisit minun kanssani. Nyt katoavat sielustasi kaikki surusi, kaikki epäilyksesi, kaikki katkeruus, kaikki entisen, epätäydellisen elämän jäljet. Voitko kuvitella, mikä aika sitte tulee?
Sinä, lempeni, tunnet sen. Me emme vielä näe sitä kyllin selvästi. Kun olemme vain yksi henkilö, emme enää voi sanoa toisillemme: "Sinä olet elämä, voima ja riemu"; mutta meidän silmämme tulevat avautumaan, ja kun me etsimme sydämistämme, ajatuksistamme, töistämme, kaikesta, loppumatonta rakkautta, sanomme sille, aina sille: "Ole meidän elämämme, voimamme ja riemumme!"
Missähän sinä olet tällä hetkellä? Hyvästi, rakastan sinua!
— Säkeitä, jotka sepitin tänä iltana junassa Frankfurtin ja tämän paikan välillä. Hiomattomia ne ovat ja niitä on mahdoton hioa —
Juna jyskien kiitää. Ma katselen heikkoa väräjävää valoa. Aattelen hienoa, hellää, kallista, kaukaista kultaa, mi miettien uinuu ja aattelee mua, ja miettien antaa itsensä mulle. Juna jyskien kiitää. Katselen tähtiä kylmiä, kolkkoja; katselen varjoja synkkiä, tummia, ne häilyy ja hohtaa. Aattelen häntä, nään hänet yksin, hengitän häntä, mi luonani viihtyy taivahan tähdissä, varjojen lennossa, mieleni huumassa. Tunnen rintasi sykkivän, lyövän. Kuulen äänesi Kutsuen soivan: "Saavu, oi saavu!" juna jyskyen kiitää.
Viidennen kolmatta päivän aamuna puoli seitsemältä läksin Mainzista Loreley-laivalla. Satoi ja tuuli. Matalat rannat ja saaret korkeine poppeleineen katosivat sumuun. Taunusvuoren huippuja ei ollenkaan näkynyt; muutamin paikoin en nähnyt muuta kuin keltaiset aallot, joita höyrymme kynti. Lopulta tuli Rüdesheim esiin erään saaren korkeiden puiden takaa, synkkien vuorien juurella.
Asetuin Hotel Kraussiin. Tiesin, ett'ei Violet ollut Rüdesheimissä, mutta hänen tulonsa odottaminenkin, aavistus onnellisesta hetkestä, epätietoisuus siitä, missä, kuinka ja milloin saisin puhutella häntä, panivat sydämeni sykkäilemään, vaikka tuskin olin koskettanut maata jalallani. Katselin uteliaasti taloja, virtaa, kukkuloita ja tätä seutua, joka oli tuleva minulle tutummaksi ja rakkaammaksi kuin mikään muu paikka. Hotellissa sain pienen huoneen ruokasalin vieressä. Ainoa ikkuna avautui majatalon tuuheaan puutarhaan päin. Se oli pieni, varjoisa nelikulmio, täynnä vihreyttä ja ruusuja. Puutarhan toisella puolen oli rautatie, suuri, viheriä virta ja Rochusvuoren kukkulat. Kaikki oli minusta uutta, mutta mikään ei tuntunut vieraalta.
Kysyin heti kyttyräselkäiseltä, lörpöttelevältä siivoojalta, oliko Rüdesheimissä eräs perhe Stehle. Hän vastasi minulle myöntävästi, silmät seljällään ihmetyksestä. Herra Paul Stehle ja hänen vaimonsa olivat paikkakunnan huomattavimpia henkilöitä. Heillä oli mitä parhaimpia viinitarhoja Niederwäldissä ja Rochusvuorella ja suuri, komea talo Mainzissa. He matkustelivat hyvin paljon, ja siivooja luuli, että he tällä hetkellä olisivat poissa kaupungista, hän lupasi kaikin tavoin hankkia minulle tarkat tiedot. Sainkin myöhemmin kuulla häneltä, että he olivat Frankfurtissa ja olivat samana aamuna sähköteitse pyytäneet lähettämään tavaroita Mainziin missä he aikoivat viipyä muutamia päiviä. En tahtonut menettää hetkeäkään ja kirjoitin sen vuoksi Violetille missä olin. Epävarmana hänen olopaikastaan kirjoitin kaksi kirjettä ja osoitin toisen Nürnbergiin, toisen Mainziin. Sitten kysyin Stehlen taloa. Se oli sievä, muinaissaksalaiseen tyyliin rakennettu huvila, kaupungin itäreunassa, lähellä Giesenheimin tien ja rautatien risteystä.
Toisen päivän iltana sain seuraavan kirjeen Mainzista: "Meidän piti jäädä tänne koko viikoksi, mutta lähdemmekin jo huomenna minun tahdostani. Oi, en voi, en voi enää olla kaukana teistä! Sieluni on enemmän kuin koskaan teidän, kokonaan teidän, mutta kun olen näin kaukana, pyrkivät vanhat kuvittelut yhä ahdistamaan minua. En tahdo enää kuunnella niitä, ja kuitenkin kärsin, kärsin, kaipaan teitä sanomattomasti. Rouva Stehle tahtoo matkustaa yöllä, siksi lähdemmekin vasemman rannan junalla, joka saapuu Bingeniin aamun koittaessa. Stehleillä on siellä paljon tekemistä; enkä siis tiedä koska saavumme Rüdesheimiin. Kun te kuulette junan tulevan, sytyttäkää valo ikkunaanne. Luulen näkeväni sen aivan hyvin Rheinin toisellakin puolen ja olisin niin onnellinen sen huomatessani! Älkää tulko Bingeniin, älkääkä koettako tavata minua matkalla laivalta Stehlen huvilaan. Tulkaa sinne k:lo viisi; silloin tapaatte minut varmasti. Hyvästi, hyvästi!I love you!V.Y."
(Vihkostani).
Yön keskellä kaukana kiitijuna jyskävä eteenpäin,Minä värjyen kuistilla seisoin,Oli lyhty mun kädessäin.
Siell' kaukana kiidit sä poiesjunan vaunussa vilahtain.Kuni pienen, kelmeän tähdennäit loistavan akkunain.
Sinut silloin ma rintaani painoin,iski aatos tää välähtäin;Sinäkin minut syömmelles painoitYössä tenhojen syvimpäin.
Pois kiitivät kaukana pyörät,minä yhä jäin akkunaan;yön tyhjyyteen silmäni katsoi,yön kieliä kuuntelin vaan.
En koettanut tavata Violetia hänen saapuessaan. Siitä hetkestä, kun hän oli kirjoittanut "myönnyn", ei mikään ollut minusta mieluisempaa kuin armaani toivomusten täyttäminen, vaikka ne olisivatkin olleet itsekkyyteni ja toivomusteni vastaisia. Luulen siten rakastaneeni tuota harvinaista olentoa, luulen siten käyttäneeni tuota Jumalan lahjaa niin ansiokkaasti kuin mahdollista. Arvelin, että minulle oli luvallista mennä kuuden ajoissa aamulla höyrylaivalle, joka lakkaamatta välittää liikettä Bingenin ja Rüdesheimin välillä, koska Violetin kirjeen johdosta olin varma, ettei hän saapuisi niin aikaiseen. Jäin sinne koko tunniksi nauttimaan syvästi, mutta rauhallisesti tulevasta hetkestä, jolloin hän kulkisi ohi minun ollessani kaukana. Kuunnellen nopean virran kuohunaa, joka vaahtosi ja välähteli venheiden pingottuneiden köysien alla en voinut olla ajattelematta, että ehkäpä minunkin tuleva onneni kulkisi nopeasti ohi. En voinut sietää sitä ajatusta, vaan karkoitin sen kauhulla luotani.
Kulutin suurimman osan päivästä Niederwaldin metsiköissä, puhellen kasveille ja varjoille, hakien sydän sykkien ja löytäenkin Eichstädt'in metsien valkeita Waldmeister kukkia ja toistellen kuin juopunut, yksinäisen vehreyden keskellä, sen päivän säkeitä:
Ja aattehissain kaukaa välkkyvän ma nään nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.
Tasan viideltä astuin sisälle Stehlen huvilaan. Palvelija vei minut pieneen maan tasalla olevaan saliin, jonka ahtaat, kahdeksankulmaiset, maalatut ikkunat päästivät hyvin vähän valoa sisään. Vähään aikaan en auringonpaisteesta tulleena nähnyt mitään. Violetin ääni sanoi "hyvää iltaa" ja huomasin hänen tulevan minua kohti käsi ojennettuna. Hän osoitti toisella kädellään erästä lähestyvää varjoa. "Rouva Stehle", sanoi hän. Pidätetty ilo tuntui väreilevän hänen äänessään, mutta hän oli kuitenkin täydellisesti oman itsensä herra, ja käyttäytyi tavallisella, luonnollisella suloudellaan. Rouva Stehle lausui hyvin sydämellisesti minut tervetulleeksi, puristi lujasti kättäni ja esitti minut eräille toisille mies- ja naispuolisille varjoille, lausuen nimeni varmuudella, joka teki minut iloiseksi, ikäänkuin olisin tuntenut siinä hiukan Violetin rakkautta, sillä hän oli kai hyvin usein maininnut nimeni. Hän johti, tai mieluummin antoi keskustelun raueta niin, että vieraat poistuivat toinen toisensa jälkeen. Kun viimeinen astui ulos, löi sydämeni haljetakseen.
"Jos sallitte", sanoi rouva, "menen ilmoittamaan tulostanne miehelleni."
Jäätyäni yksin Violetin kanssa, menin kohta hänen luokseen. Hän nousi seisaalleen, taivutti pääni alas ja syleillen minua painoi kasvonsa rintaani. Emme kumpikaan voineet puhua. Olimme tuskin tietoisia ulkomaailmasta ja tuskin tunsimme olevamme eri henkilöitä.
Hän sanoi ensin tuskin kuuluvasti kohottaen minuun kasvonsa ja utuiset silmänsä, joiden katse häipyi äärettömään onneen:
"Rakastatko minua?"
Otin rakkaan pään käsieni väliin, vedin hänet luokseni vastaamatta ja laskin huuleni hänen huulilleen. Silmäni pimenivät, oli kuin olisin hengittänyt kaiken ilman, kaiken valon, kaiken elämän maailmassa. Samassa kuulimme Stehle puolisoiden äänet ja ennätimme tuskin erottautua. Minä en voinut vieläkään puhua. Onneksi Violetin ystävät ymmärsivät sen ja puhuivat vain keskenään. Ensiksi en ollenkaan käsittänyt mitä he sanoivat: minussa aaltoili yhä äskeisen hetken hillitön ilo, mieleni oli liian täynnä siitä. Vähitellen käsitin, että he kohtelivat minua kuin vanhaa tuttavaa, että he jo tiesivät hyvin paljon minusta ja perheestäni. He eivät olleet kuulleet nimeäni ensi kertaa Violetilta, vaan eräältä Kreuznachilaiselta rouvalta, jonka kanssa olin ollut kirjevaihdossa. Kun rouva Stehle kertoi minulle siitä, poistui Violet.
"Noin kuukausi sitten", sanoi nauraen herra Stehle, joka näytti olevan noin neljänkymmenen ikäinen, "en varmasti olisi voinut kuvitellakaan, että minulla näin pian olisi kihlattu tytär."
Näin alkoi keskustelu. Kiiteltyään minulle Violetia mitä parhaiten ja puhuttuaan hänen isästään, joka oli ollut Stehlen perheen paras ja läheisin ystävä, sanoivat herra ja rouva, että Violet oli antanut heille tehtäväksi kertoa, mitä Nürnbergissä oli tapahtunut sen jälkeen: kun hän oli palannut sinne Eichstädt'istä. Mutta Violet tuli takaisin ennen kertomuksen alkua ja herra Stehleä nauratti oma kiirehtimisensä paljon.
Rouva ehdotti, että mentäisiin puutarhaan, jota hän ja hänen miehensä tahtoivat hiukan silmäillä pitkän poissaolonsa jälkeen. Pian olin taas yksin Violetin kanssa ja hän vaipui äkkiä tuolille kärsivä ilme silmissään. Säikähdin.
"Ei, ei," sanoi hän. "Olen liian onnellinen."
Istuuduin hänen viereensä. Katselimme toisiamme vaieten, ja minun kasvoillani kuvastui varmaankin salainen huoli, koska Violet ojensi minulle kätensä ja hänen jäykistynyt ilmeensä muuttui äkkiä suloisimmaksi hymyilyksi.
"Pelkään kadottavani sinut", kuiskasi hän ja puristi kättäni voimalla, jollaista en luullut hänellä olevan; äsköinen kärsivä ilme palasi hetkeksi hänen kasvoilleen.
"Violet", kuiskasin. "Vaimoni!"
Hänen silmänsä himmentyivät, hänen suloinen äänensä sanoi pelokkaan kiihkeästi:
"Ainaisestiko?"
"Ainaisesti, ainaisesti!" Vielä nytkin, kun kirjoitan tätä, vastaa sydämeni samoin.
Emme puhelleet enää. Nautimme äänettöminä vihreästä, raittiista tuoksusta, kirkkaasta, puhtaasta loisteesta ympärillämme, ja omasta suloisesta onnestamme. Vasta kun hän näki Stehlein palaavan, sanoi Violet minulle:
"Tulkaa huomenna kello yksitoista, tapaatte minut täällä."
"Tulkaa?" sanoin. "Tapaatte?"
"Tule", vastasi Violet hymyillen, "Tapaat minut, mutta vain näin kahdenkesken. Kun on toisia seurassa, teitittelemme. Huomenna", lisäsi hän hiljaa ja arasti. "Huomenna toivon saavani sinulta…"
Hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan ja samassa tulivatkin Stehlet.Jätin hyvästit ja herra Stehle saattoi minut kotiin.
Nyt saattoi hän viimein kertoa minulle Nürnbergin tapahtumista. Kun miss Yves palasi Eichstädt'istä olivat sedät ottaneet hänet tavallista kylmemmin vastaan. He olivat saaneet professori Toplerilta kirjeen, jossa hän, tuntien, ettei voinut tehdä Violetia onnelliseksi, antoi takaisin sanansa. Violetin seuralaiset, Luise von Dobra ja hänen isänsä, olivat heti joutuneet ankaraan kuulusteluun, joka ei tapahtunut myrskyttä, sillä Luise oli puolustanut innokkaasti ystäväänsä ja oli puhunut minunkin puolestani. Sitten eivät Yves'it olleet puhuneet mitään veljensä tyttärelle kuuteen päivään; hän ei tiennyt olivatko he sinä aikana hankkineet uusia tietoja, kirjoittaneet Toplerille, tai mitä kummia lienevätkään tehneet. Lopuksi olivat he eräänä aamuna juhlallisessa muodossa antaneet Violetin tietää mielipahansa, eikä hänen ollut onnistunut selittää heille olevansa aivan syytön, että hän aina oli omasta puolestaan pysynyt uskollisena professori Toplerille annetulle lupaukselleen, vaikka olikin heti alussa selvästi sanonut hänelle, ettei rakastanut häntä. Sedät selittivät hänelle, että Yves'in perhe oli jo liiaksi kärsinyt erään jäsenensä onnettoman avioliiton vuoksi, katolinuskoisen ulkomaalaisen kanssa, ja siksi eivät he voisi suostua siihen, että sama seikka uudistuisi. Kun Violet vastasi, ett'ei hän todellakaan ollut päättänyt mennä naimisiin, koettivat sedät saada hänet lupaamaan, ett'ei hän ainakaan ottaisi italialaista. Violetia suututti sellainen ehdotus. Sedät pysyivät päätöksessään ja antoivat hänelle viikon miettimisen aikaa, lisäten, että jos hän ei lupaisi, ei hän saisi enää olla heidän kattonsa alla. Sallimus oli tahtonut, että Stehlet tulivat sattumalta Nürnbergiin juuri silloin palatessaan matkaltaan Sachsenista. Violet kärsi kauheasti. Hän tunsi toiselta puolen, kuinka paljosta hänen oli oltava kiitollinen sukulaisilleen, toiselta puolen oli hänen mahdotonta kärsiä senlaatuista pakotusta. Stehlet asettuivat välittämään, mutta tuloksetta. Silloin päätti miss Yves suostua heidän ehdotukseensa tulla heidän vieraakseen lyhemmäksi aikaa, koska hän ei vielä tuntenut minun aikeitani avioliittoon nähden, ja koska hänen ehkä täytyi lähteä Englantiin vanhan serkun luo joka oli ollut hyväntahtoinen häntä kohtaan.
Herra Stehle arveli, että hän voisi jäädä Rüdesheimiin häihin saakka. Sanoin hänelle, että omasta puolestani koetin jouduttaa sitä niin paljon kuin mahdollista, ja että huomenna puhuisin siitä Violetille.
(Vihkostani).
Rüdesheim, 28. VI.
Kuin elävänä haudattu, mi nostaa pois paaden, ja taas karkaa kammiostaan valoa vasten.
Niin sua suutelin ma innoissani,sun pääsi, kätes, painoin rintahani,ja huules, sielus' sun.
Join ilmaa, aurinkoa, avaruutta,ja mielen viepää suurta kaikkeutta,mi sulkee maailman.
Ja kaikki ympärilläin yöhön hukkui, vain sua, sua täynnä rinta uhkui, vain sua, sua.
Seuraavana aamuna kello yksitoista tapasin Violetin puutarhassa. Kun puristin hänen käsiään, huomasin, että ne olivat jääkylmät, mutta hänen kasvonsa aivan säteilivät! Hän oli odottanut minua tunnin, vaikka hän muistikin käskeneensä minua tulemaan yhdeltätoista. Annoin hänelle edellä olevat kaksi runoa ja lipun, jossa oli viisi säettä, joita ei kenenkään muun silmät saaneet nähdä eivätkä tule näkemään. Hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun kerroin hänelle näistä, yöllä kirjoittamistani runoista.
"Kas näin täyttyi eilinen toivoni", huudahti hän.
Mutta kun hän näki, kuinka nuo viisi säettä olivat sommitellut ja mistä sanomattomasta rakkaudesta ne puhuivat, katseli hän minua tarkkaan, eilisen synkän tulen leimutessa hänen silmissään ja puristi kättäni samalla, kouristuksen tapaisella voimalla, voimatta sanoa sanaakaan.
"Minä pelkään, että Jumala rankaisee meitä", sanoi hän lopuksi puoliääneen, katsoen alas ja hyväillen kättäni. "Sen vuoksi nimittäin, että rakastuit minuun Belvederessä luullen, että olin naimisissa, ja että minä annoin sinun pysyä luulossasi. Minä olen kiihkeästi rukoillut, että hän antaisi meille anteeksi, tiedätkö? Rukoile sinäkin, rakas. En ollenkaan tahdo kadottaa sinua heti. Se tieto, että sinä olet minun tulevassakin elämässä, ei riitä minulle. Voi Jumalani! Olen niin kiintynyt maahan tällä hetkellä! Tahdon pitää sinut täälläkin. Kas, sinä et voi käsittää kuinka rakastan sinua!"
Selittäkääpä te minulle, rakas ystävättäreni, kuinka sellainen hätä ja sellainen hellyys voivat sekaantua sydämessä, sellaisina kuin ne totesin Violetin intohimoisissa sanoissa. Moitin itseäni siitä, että olin kiihottanut häntä liiaksi, ett'en paremmin hallinnut tunteitani ja pyysin häntä pysymään tyynenä, koska liian voimakas mielenliikutus voisi vahingoittaa hänen terveyttään.
"Tyynesti tyynesti siis!" sanoi hän vakavasti "Jäähtykääpä tekin."
Tuo tahtomatta lausuttute, niin luonnollinen kuin se tällä hetkellä olikin, sai meidät sydämen pohjasta nauramaan.
Otin hänen vasemman kätensä.
"Se ei saata puristaa niin voimakkaasti kuin tahtoisi", sanoi Violet surunvoittoisesti. "Mutta suothan sille yhtä hyvää kuin toisellekin."
Tuo salahaavan saanut pikku käsi oli niin siro, hento ja kuultava!
"Se on kaunein käsi, mitä maailmassa on", sanoin.
"Älkää sanoko niin", vastasi Violet punastuen, ruveten taas teitittelemään.
Hymyilin ja vastasin: "En sano niin enää." Hän huudahti kiihkeästi:"Kyllä te sanotte!"
Ajatukseni siirtyivät itsestään hänen viastaan toisiin asioihin.
"Ja sinun sukulaisesi? Mitä he sanovat? Kysyn sitä, koska minun mielestäni pitäisi kirjoittaa veljellesi."
Tässä syyttää omatuntoni minua synnistä, jota kirjoihini lakkaamatta siroteltujen ylevien aatteiden lumoama maailma ehkä ei uskoisi minun tehneen, mutta joka liiankin hyvin sopii luonteeni sisäiseen pahuuteen ja kurjuuteen. En ollut antanut anteeksi veljelleni hänen vastustustaan ja sitä seurannutta kylmyyttä, vaan kannoin yhä halpamaista vihaa häntä kohtaan. Pitäen itseäni ylpeiden ja itsekkäiden taipumusteni mukaan inhimillisen vääryyden uhrina, lisäten muuhun vastenmielisyyteen ja kateuteen kuviteltua välinpitämättömyyttä itseäni kohtaan arvelin sitäpaitsi mielessäni, että veljeni ja kälyni vastustivat avioliittoani, arvostelivat Violetia ja minua vielä katkerammin, vielä pahemmin kuin minun oli kohtuullista uskoa. Ja minä melkein iloitsin, sydämeni pahan tavan mukaan, tuosta vääryydestä, joka tavallaan teki minut vielä rakkaammaksi itselleni. Siispä Violetin aikomus kirjoittaa ystävällisesti veljilleni, herätti minussa äkillistä vastenmielisyyttä. En osannut voittaa sitä ja vielä vähemmin saatoin, sen lisäksi, olla suora. Vastasin siis, ett'en vielä ollut puhunut mitään sukulaisilleni, että tällä hetkellä ei tarvitse kirjoittaa, että avioliitostani ilmoittaminen kuului kaikella muotoa etupäässä minulle ja että veljeni velvollisuus oli sitten ensin kirjoittaa morsiamelle.
Violet näytti hämmästyvän ja tulevan pahoilleen sanoistani. Silloin ymmärsin, että pitkitetty vaitiolo minun ja sukulaisteni välillä saattoi loukata häntä ja se tuotti minulle enemmän surua kuin se, ett'en ollut puhunut totta.
"En tahtoisi erottaa sinua perheestäsi", sanoi hän katsomatta minuun.
Pyysin, ett'ei hän kiusaisi itseään ajattelemalla sellaista, selitin hänelle, että naimisiin mentyäni olisi minun taloudellisista syistä mahdotonta jäädä kotitalooni ja että aioin siirtää asuntoni Firenzeen, tai Romaan, yleensä johonkin suureen kaupunkiin, missä olisi helpompi opiskella ja parempi ilmanala kuin synnyinseudullani.
Näytti siltä, ett'eivät suunnitelmani juuri saaneet Violetia vakuutetuksi ja että hän pelkäsi olevansa syynä moiseen päätökseen.
"Älkäämme puhuko siitä", sanoi hän, hymyillen suloista hymyään. "Puhukaamme vakavasti, monista vakavista asioista, eikö niin? Meidänhän pitäisi olla erittäin ymmärtäväistä väkeä!"
Puhelimme sitten avioliitostamme. Ensin oli Violet aikonut, että häämme vietettäisiin Englannissa erään vanhan orpanan luona, joka aina oli suonut hyvää hänelle, siksi, ett'ei hän kyllin hyvin tuntenut harvoja ja kaukaisia sukulaisiaan Roomassa. Mutta orpana, jolle Violet oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, pelkäsi nähtävästi, heikon terveytensä vuoksi, näitä hänen kodissaan vietettäviä häitä, ja vastasi puoleksi kieltäen. Päätettiin siis hyväksyä Stehlen kunnon perheen ystävällinen tarjous, ja sen vuoksi jouduttaa hääpäivää niin paljon kuin mahdollista. En tuntenut preussilaista, ulkomaalaisten avioliittoja koskevaa lainsäädäntöä, en tosiaankaan tiennyt miten tuli menetellä ja mitä todistuksia tarvitsisin. Ei herra Stehlekään, jolle heti puhuimme siitä, tiennyt niitä asioita. Silloin juolahti mieleeni, että voisimmehan vihityttää itsemme ainoastaan kirkollisesti Rüdesheimissä vapaina toimituttamaan siviilivihkimisen Italiassa. Violetista oli se yhdentekevää, mutta minusta näytti, ettei ehdotus oikein miellyttänyt Stehlejä.
Sen vuoksi hylkäsimme sen ja koetimme heti ottaa selvän preussilaisen lain vaatimuksista.
Kun sinä päivänä palasin Hotel Kraussiin, painoi sydäntäni epäsuoruuteni Violetia kohtaan, omaisiini nähden. Majatalossa odotti minua pahaa ennustava kirje veljeltäni. En muistaisikaan sitä, jollei se selittäisi miksi hän ei ollut saanut varmoja uutisia siitä, mitä Rüdesheimissä tapahtui, ennen minun paluutani.
Nähtävästi oli veljeni kirjoittanut ja kälyni ajatellut. En tahdo, enkä saakkaan kantaa vihaa tuota nais-raukkaa kohtaan, mutta kaikissa tapauksissa oli kirje pahantuulen vallassa kirjoitettu ja sen joka rivillä näkyi jonkunmoinen taistelu kynää kuljettavan käden ja ajatusten välillä.
Sen sisällys oli seuraava. Minun veljeni ilmoitti minulle, että jos palaan kotia emme voi elää saman katon alla. Ja jatkoi, että koska kotitalomme on yhteistä omaisuuttamme, tahtoi hän tietää suunnitelmani ajoissa. Hän oli valmis lunastamaan minun osani omaisuudesta, ja jos sovimme sillä tavoin, ja jos en aikonut asettua muuanne, hankkisi hän meille asunnon ja järjestäisi sen ohjeitteni mukaan. Violetista hän ei puhunut sanaakaan, eikä lähettänyt sanaakaan hänelle.
Vastasin hänelle heti muutamalla kylmällä rivillä. Sanoin, että aioin asettua muualle, ja että olin antanut eräälle asianajajalle tehtäväksi neuvotella hänen kanssaan yhteisen omaisuuden luovuttamisesta. Sen jälkeen ei veljeni enää kirjoittanut minulle.
Kun muistelen seuraavia kahtakolmatta päivää, häikäisee valo minut. Muistan muutamia hetkiä kirkkaan selvästi, mutta en enää tiedä kuinka ne liittyivät toisiinsa, en enää muista, mikä tuli ensin ja mikä sitten, olen kadottanut käsitykseni ajasta; kaikki muistuu mieleeni vielä nytkin ja ainaisesti, aivan kuin nuo muistoni odotetun onnen osina jo kuuluisivat ikuisuuteen, ottaisivat ikuisen nykyisyyden muodon. En ensin aikonut puhuakaan niistä, mutta niiden suuri suloisuus viettelee mieltäni ja minä antaudun niiden valtaan, koska vain te, rakas, uskollinen ystävättäreni, kuuntelette minua. Kerron siis tuosta onnenajasta siinä järjestyksessä kuin muistot nousevat sydämestäni.
Kerran auringon laskiessa istuimme, Violet ja minä, Geisenheimin lehmuksen alla, sillä aikaa kun rouva Stehle oli vieraisilla Monrepos'n huvilassa. Muistan vanhan, neljä vuosisataa nähneen lehmuksen, läheisen kirkon keskiaikaisine torneineen, huvilat kukkien keskellä, lintujen liverryksen ja suihkukaivojen lorinan ympäröiminä, hetken ja kirkkauden ihanuuden, kukkien ja ruohojen tuoksun tiellä. Olimme puhelleet yhdentekevistä asioista. Tuskin oli seuralaisemme poistunut, kun Violet kysyi: "rakastatko minua?" Vastasin silmilläni enkä huulillani, ja sitten ei puhuttu enää, joll'ei intohimon täyttämällä hiljaisuudellakin ollut sanoja.
"Kuinka täällä on suloista!" sanoi hän jonkun ajan kuluttua.
"Tahdotko, että jäämme tänne?" vastasin. "Elämään ja kuolemaan?"
"Oi, en!"
Hän sanoi "oi en" niin päättävästi! Katselin häntä ihmetellen. Hänkin katseli minua hymyillen. Näki, että hänellä oli sana sydämellään. Hän kuiskasi: "Missä agave kasvaa?" ja hieno puna levisi hänen kasvoilleen. Puhuimme italiaa, enkä tiedä miksi nyt vastasin englanniksi, aivan kuin joku olisi voinut ymmärtää puhettamme:
"I kiss you."
Sitten oltiin taas vaiti vähän aikaa, ja sitten pyysi Violet minua lausumaan runon agavesta:
Agaven kukka ylpeänä nousee,taivaalla häikäisevi hehku auringon.
Lausuin sen ja lisäsin heti, ett'en enää ajatellut kunniaa, vaan tahdoin ainoastaan olla onnellinen hänen kanssaan, hänen vuokseen ja hänen kauttaan. Sitä parempi, jos voimme piiloutua elämään jossain Giesenheimin tapaisessa vaatimattomassa paikassa.
Violet silmäili minua kaukaisin, utuisin katsein, ja nyökkäsi kieltävästi. Vasta jonkun ajan kuluttua vastasi hän vienosti "Ei, rakkahin, ei." Ja kun minä katselin häntä aivan kuin odottaen, että hän ilmottaisi syynsä, jatkoi hän, että hänellä olisi niin paljon sanottavaa minulle, mutta kun hän oli seurassani, tuli hän kykenemättömäksi muistamaan niitä, kykenemättömäksi keskustelemaan. Hän kirjoittaisi mieluummin. Tuskin oli hän sanonut tämän, kun hän hymyili, ja ymmärsin kohta, mitä hän oli ajatellut. Hän luki sen kasvoiltani ja kiiruhti sanomaan, että nyt ei ollut kysymys katkerista asioista, kuten Belvederessä, jossa hän oli samoilla sanoilla ilmoittanut minulle ensimäisestä kirjeestään. Pyysin häntä kirjoittamaan pian.
Hän lupasi tehdä sen samana iltana.
Ajattelin, mitä hänellä oli sanottavaa kirjeessään, ja luulen vastoin tahtoani tulleeni vakavan näköiseksi. Silloin sanoi hän vuorostaan: "I kiss you", ja lisäsi suloisen hätäisellä äänellä:
"Älä ole noin vakavan näköinen!"
Rouva Stehle tuli meitä kohden ja samalla hetkellä kulki ohi pikku tyttö kukkia kantaen. Violet kutsui häntä aivankuin salatakseen hämminkimme ystävättäreltään. "Mitä kukkia sinulla on?" sanoi hän.
"Waldmeistereita."
"Mistä olet niitä poiminut?"
"Niederwaldilta."
"Ja mikä sinun nimesi on?"
"Luise."
"Oh!", huudahdimme kumpikin. "Luise!"
Waldmeisterit toivat mieleemme Eichstädt'in ja ystävättäremme, rakkaan neitosen nimen. Omantunnon vaivat ja suru pistivät sydämeen häntä muistellessa, vaikka se, ettemme vielä olleet puhuneet hänestä, oli kuin yhteinen syy.
Violet kirjoitti näin:
4 p:nä heinäkuuta.
Tuskin olit lähtenyt, kun sanoin hyvää yötä ystävilleni ja nyt olen huoneessani. Soisin niin paljon hyvää näille kelpo ystäville, mutta kun sinä jätät minut, kärsin muitten seurasta, tahtoisin olla yksin, tullakseni luoksesi, painaakseni sinut sydämmellenisyvimmässä salaisuudessa, niin kuin tuossa rakkaassa runossa sanotaan.
En kirjoita sinulle sanoakseni, että rakastan sinua, siksi että siitä asiasta täyttyisi monta nidettä. Kirjoitan sinulle täyttääkseni Giesenheimissä antamani lupauksen.
Luulen, että rakastuin sinuun Belvederessä liian pian, rakkahin; paljon aikaisemmin kuin sinä luulitkaan. Silloin ajattelin vastoin tahtoani, että olisin onnellinen saadessani elää lähellä sinua, halvimpana majassasi, ottaen tietämättäsi osaa sinun sisäiseen elämääsi; saadessani kuulla sinun puhuvan minua arvokkaampien kanssa ja lukea… niin, ajattelin sitäkin syntiä! lukea salaa sinun papereitasi. Sitten, kun sain tietää, että sinäkin rakastit minua, huimasi päätäni ja toivoin mielessäni, että sinun pitäisi kirjoittaa vain minulle. Tätä toivoin kerran myöhemminkin. Kun matkustin rautateitse Firenzestä Roomaan kuulin mainittavan sinua ihanteellisena kirjailijana, sillä tavoin, että se koski minuun. Valitin tuskasta ja ajattelin, että kun sinä tulisit omakseni, et kirjoittaisi riviäkään maailmalle. Mutta se oli ajatus, joka ei silloin voinut toteutua. Tunsin sinun sielusi paljon paremmin kuin ennen kirjeittesi kautta, tiesin, että mitä aatteisiisi tulee, kykenit sinä jatkamaan tietäsi halveksien päättävästi hyökkäyksiä, jotka tapaavat, tai eivät tapaa sinua. Nyt olen sinun ja tässä se, mitä sydämelläni on:
Meidän pitäisi viettää elämämme sinun kotipaikallasi, siellä missä sinun rakkaimmat muistosi ovat, missä luonnon äänet ovat puhuneet sinulle ensikertaa, kerran lapsuutesi päivinä, saattaa sinut suuresti hämmästymään ja ihmettelemään, ja missä ne myöhemmin osottivat minulle, että olit runoilija, ja että ne vaativat vastausta. Muistathan, eikö totta, että olet kertonut minulle sen? Siellä olet oppinut tuntemaan niiden ihmisten ajatukset ja elämän, jotka jo osaksi ovat kirjoissasi ja osaksi mielessäsi; siellä sinä usein olet tuntenut koko kansan tavalla. Siellä tulee meidän viettää elämämme, ei sen tähden, että sinä nauttisit synnyinseutusi koko sulosta, vaan siksi, että tuo nautinto mielestäni kuuluu runoilijan tarpeisiin, ja sinun täytyy olla runoilija loppuun saakka, koko sielullasi ja minunkin sielullani.
Olen osaksi ehkä liian epäilevä ja osaksi liian innostunut: viimemainittuun vahinkoon et sinä, joka annoit minulle takaisin kahdeksantoistavuotiaan sydämen, ole syypää. Minun mielestäni sinä runoilijana voit tehdä hyvää vain muutamille sieluille, ja ajattelen samalla, että tuon rajoitetun hyväntyön arvo on määräämätön, ja että olisit syyllinen pahaan, jos et tekisi sitä. Ja vielä lisäksi olen minä hyvin tietämätön ja mitätön henkilö, mutta kuitenkin sangen vaativainen; uskallanpa sanoa mielipiteeni siitä mitä sinun pitäisi taiteilijana tehdä tulevaisuudessa. Romaani, jonka olet alkanut, miellyttää minua tavattomasti, ja tiedän kuinka yhdessä kirjoitamme sitä sittenkun sinä olet minun. Näen jo itseni istumassa sinun vierelläsi, paljon mitättömämpi työ käsissäni, katsellen ja suudellen sinua, toivoen, kun sinä kirjoitat, ja laskien silmäni alas, kun sinä nostat katseesi paperista, ett'en häiritsisi sinua, ja saisit olla rauhassa. Tahtoisinpa vielä, ettei ainoastaandie vornehme Welt, niinkuin täällä sanotaan, esiintyisi tulevissa teoksissa, tuo hieno herroista ja naisista muodostettu seurapiiri. En myöskään tahtoisi, että niissä olisi vain talonpoikia ja työmiehiä. Vaan sitä minä tahtoisin, että sinä kuvailisit kaikenlaisia ihmisiä, sellaisina kuin ne sekaantuvat ja vaikuttavat toisiinsa, tai ainakin sellaisina kuin ne rinnatusten elävät todellisessa elämässä. Ja tahtoisinpa vielä suurempaakin: että olisit näille ihmisille totuuden ja oikeuden runoilija.
Oi Jumalani kuinka sydämeni lyö kun ajattelen, että sinusta tulee sellainen! Syleilen sinua, puristaudun rintaasi vasten ajatuksissani, rakastan sinua ja olen niin onnellinen, että kärsin siitä.
5 p:nä heinäkuuta.
Aamu sarastaa ja minä kirjoitan avonaisen ikkunan edessä paremmin nähdäkseni. En ole voinut nukkua, mutta olen levännyt, ja puhdas, raitis ilma virkistää minua, tekee minut rauhallisen iloiseksi.
Jokseenkin liikkuvan elämäni ehdot ja vaiheet ovat tutustuttaneet minut useihin henkilöihin, näiden henkilöiden moniin tekoihin, joita suurin osa heitä ympäröivistä ihmisistä ei tunne. Olen kuullut maailman ylistävän tai halventavan heitä erehdyttävillä tuomioillaan ja harva seikka on minua siinä määrin vihastuttanut ja katkeroittanut. Olin tuskin kolmentoista ikäinen, kun nuo tyhmät, inhimilliset arvostelut alkoivat tuottaa minulle kärsimystä. Nuoruudessani olin jokseenkin luulotteleva ja kunnianhimoinen. Kuudentoista vuotiaana uneksin mainetöistä kuin poika, luulin, että minusta tulisi suuri runoilija, huumauduin ajatuksesta jakaa oikeutta kynälläni huolimatta inhimillisistä sovinnaisuuksista. Ehkäpä silloisen tulisen ja ylpeän luonteeni tähden ajattelin enemmän tekopyhyyden rankaisemista, kuin väärinkäsitetyn kunnon palkitsemista. Unelmani, turha kunnianhimoni sammuivat pian, ja noista ihanteista on minulle jäänyt vain korkea, luoksepääsemätön kuva. Olen kuitenkin aina ajatellut, että sen sijaan kuin runoilija asettaa näyttämölle olemattomia luonteita ja sieltä täältä temmatuista kappaleista muovailtuja tekoja, tulisi hänen mieluummin esittää kirjoissaan henkilöitä, joihin hän elämässään on tutustunut, ja kuvata heitä oikeuden ja totuuden mukaan, niin että teos voisi olla sekä rangaistuksena että palkintona. Tiedän, ettei meidän pitäisi tuomita veljiämme, ja ettei täydellinen tieto eivätkä ihmissydämen vaivat ja tuskat ole meidän ohjattavissamme, mutta minä tunnen koko sielullani, että runoilijan kutsumus maan päällä vaatii sekä muotoa että sisältöä, se on jumalallinen tehtävä ja sitä ei ole täytettävä intohimoisilla purkauksilla, niinkuin minä kerran olisin tehnyt, vaan yksistään hyvän ymmärtämisellä, korjailuilla ja esimerkeillä, ja sillä ymmärtävällä varovaisuudella, mikä pitäisi olla sillä, joka kirkossa julistaa Jumalan sanaa, silloin kun hän avaa sielut ja paljastaa niissä piilevän synnin.
Saanko sinut hymyilemään, rakkahin? Uskon todella, että sinä hymyilet, hyväilet ja suutelet minua, niin kuin rakastettuasi, jona olen, tai niin kuin tyttöstä, jolta sinusta tällä hetkellä näytän. Senpätähden luulen teidän voivan, te sarkastinen herra, tehdä niinkin kauheaa kuin minulle nauraminen on. Se on teko, jota muuten ette kerran saakaan tehdä rankaisematta, sillä jos minä olen purrut teitä pikkuisen, rakkaudesta, osaan minä myös purra kostostakin, ja kovasti! Mutta ei, eihän todellakaan ole minun asiani sanoa sinulle minkälainen sinun elämäsi on; minun tulee vain seurata sinua, seurata sinua aina, kulkien rinnallasi, kun tie on tasainen, ja sylissäsi, kun se on vaikea. Tiedätkö: minä toivon, että se olisi hyvin vaikea?
Saatpa pitkän kirjeen ja siinä ei vielä ole sitä, minkä vuoksi sen sinulle kirjoitin. Se asia ei miellytä sydäntäni, mutta sitä enemmän mieltäni ja omaatuntoani. En ottanut ollenkaan vakavasti esitystäsi Giesenheimissä, mutta tiedätkö miksi en tahtoisi elää Giesenheimissä, enkä missä yksinäisessä paikassa hyvänsä? Siksi, että minä yksin täyttäisin sinun elämäsi! Se olisi paratiisi minulle, mutta sitä se ei saa olla, minä en tahdo. Tahdon olla sinulle uusi innostaja taiteeseen ja hyvään ja tulen tapaamaan itseni kaikessa mitä ajattelet, kaikessa mitä teet, vaikkakin näöltäni outona, ja ylevämpänä kuin todellisuudessa! Tahdon myöskin olla sinun turhamaisuutesi esineenä, minä, osa sinusta, halvempi osa, minä tahdon olla sinun turhamaisuutesi esineenä. Jos tahdot pakostakin olla huolimatta sanomalehtien ja kansanjoukkojen kiitoksesta, olisit kuitenkin mielissäsi siitä, — huomaatko, kuinka ylpeä olen! — että minä kiitän sinua, vaikken vielä osaakaan kiittää — ja sen vuoksi kadehdin italialaisia naisia, — mutta minä aion oppia sen taidon ja jos en osaa puhua kahlitulla kielelläni, puhun sinulle hyväilyilläni!
Pelkään vain, että jos sinun kirjoissasi on klassillista muodon hienoutta, puhtaasti italialaisia kauneuksia, en osaisi antaa arvoa niille. Mutta opetathan sinä minulle sen taidon, rakkahin! Kuinka paljon sinun pitääkään opettaa minulle! Kun ajattelen, kuinka tietämätön olen monista asioista, jotka joka koulutyttö tuntee, peitän kasvoni. Pidätkö siitä, että peitän kasvoni?
Palasimme puutarhaan kävelyretkeltä.
"Minkä tähden rakastat minua?" kysyi hän. "Yhäkö unen vuoksi?"
"En toki", vastasin nauraen. "Unelmien takia… Pyydän teitä sanomaanunelmien takia, neiti… ymmärrän nyt, ett'en ole teitä koskaan rakastanut."
"Mitä?" huudahti Violet yllätettynä, mutta onnellisen näköisenä. "Silloin olette te hävyttömästi loihtineet minut, hyvä herra. Te olette näytellyt mainiota ilveilyä Belvederessä kauneine lauseparsinenne äänestäni, elämästä ja toivosta. Mutta hyvä! Ja milloin olen tullut osalliseksi siitä kunniasta, että olette alkanut harrastaa parastani?"
"En ole loihtinut teitä hetkeksikään", vastasin. "Mutta luulen noituneeni itseni, uskon että sinun äänesi aikaansaama voimakas liikutus johtui ainoastaan huumautuneesta mielikuvituksestani. Tiedätkö, koska arvelen ruvenneeni sinua todella rakastamaan? S. Nazaron niityllä, kun seisoin siinä niin alakuloisena ja sinä sanoit minulle tuon sievän hävyttömyyden jokapäiväisestä vesijohtotorvesta."
"Oi kuinka myöhään!" sanoi hän lyöden nauraen käsiään yhteen. Oli niin hupaista ja virkistävää muistella hänen pistäviä sanojaan, hänen silloista arvokasta kankeuttaan ja kuulla hänen nyt nauravan noin ja sanovansinä!
Hän tuli hetkeksi aivan murtuneen näköiseksi, katsoi maahan ja huokasi!
"Minä raukka aloin paljon aikaisemmin."
"Roomassako?" sanoin minä. "LuettuasiLuisan?"
Violet purskahti nauruun: "Liian nopeasti!" sanoi hän. "Onpa herra itserakas!"
Sitten tunnusti hän minulle vakavasti, että kun hänelle Belvederessä sanottiinLuisantekijän olevan siellä, oli hän, luultuaan kirjaa naisen tekemäksi, saanut, vastoin tahtoaankin, piston sydämeensä.
"Siinä näet", jatkoi hän. "Ennenkuin olit puhutellutkaan minua. Olit mielestäni niin vakavan ja ankaran näköinen, että rakkauden ajatus loittoni minusta, ja siitä olin tyytyväinen; mutta kun puhuttelit minua toisen kerran, huomasin jotain sattuneen itseeni, ja sitten kun kätemme hipaisivat toisiaan kiikarilla, tunsin joka solullani, että voisimme rakastaa toisiamme. Sinun sanasi niistä, jotka rakastavat kahdesti, saivat ajatukseni sekaantumaan. Kuitenkin vastustelin ja etenkin tahdoin salata tunteeni sinulta. Muutamat sanasi, joista en tosiaan pitänyt, auttoivat minua teeskentelemään. Jumalani, rakastin sinua jo S. Nazaron niityllä tavatessamme ja kovana oleminen kysyi minulta paljon! Saatoin hyvin käsittää, että olin liiankin kova!"
"Ja tuo pois lähtö", sanoin. "Kuinka se koskikaan minuun!"
"Älä puhu siitä," sanoi Violet puoliääneen, mutta voimakkaan kiihkeästi. "Älä koskaan puhu siitä pahasta, mitä olen sinulle tehnyt!"
Kuljimme vaieten kotiin saakka. Olimme tuskin päässeet kynnyksen yli kun Violet lähensi huuliaan korvaani ja kuiskasi hitaalla, intohimosta syvällä äänellä:
"Tiedätkö, että minua täytyy rakastaa sydämellä, eikä mielikuvituksella!"
Nyt nousee sydämestäni rakkaan, valkean Heidelbergin kuva. Olimme menneet Hotel Viktoriasta linnalle Wolfshöhlen kautta ystäviemme seurassa, jotka olivat ehdottaneet ja järjestäneet tuon kolmipäiväisen huvimatkan.
Varjot olivat rauhaisat, vehreys tuoksuava, kevät soitteli syvässä metsässä kukkuloilla, missä tiet nousivat, kiertelivät, risteilivät ja katosivat yksinäisyyteen. Tien risteyksissä osoittivat vaikenevat viitat näkymättömiä paikkoja.
"Fairyland" [Keijukaisten maa], sanoi Violet hymyillen.
"Niin", vastasin koneellisesti "Fairyland." Ja sydämeni läpi kulki aavistus ajasta, jolloin tämä hetki olisi kaukaisena muistossani, muuttuisi siellä näyksi Fairylandista, jossa nautin hetken, joka ainaiseksi katosi. Violet katsoi minuun:
"Mitä ajattelet?" kysyi hän.
"En mitään", vastasin.
Hän torui ja nauroi samalla kertaa, ja sanoi sitten hiljaa:
"Näin, että ajattelit jotain surullista. Sellaista minäkin ajattelin."
"Mitä?" kysyin.
"Että minä olen sinunFairyraukkasi, keijukaisparka niin heikko ja väsynyt, siipeenammuttu."
Hän sairasti sinä päivänä outoa heikkoutta ja minä olin pyytänyt häntä luopumaan kävelyretkestä, mutta hän pani vastaan ja minä myönnyin koska huomasin, että pahamieli pois jäämisestä aiheutti ehkä vielä enemmän pahaa. Ajatus, että hän tahtoi olla terve ja voimakasminun tähteni, tuli jo kerran hänen huulilleen; hänen silmistään voi aina lukea milloin hän oli sairas.
Stehlet tahtoivat kiivetä Molkenkuriin ja me odotimme heitä muistaakseni Kauzelin luona, josta tie nousee kiertäen vuorta rinteen puolivälissä.
Jalkojemme alla näimme Neckarin suljetun laakson ja edessämme, kaukana reunavuorten kukkulalla, vanhan linnan suurine, hajonneine torneineen, hukkuneena vehreään. Valkeat pilvet kulkivat juuri auringon ohi, lempeä tuuli leyhyi kasvojamme vastaan. Tie oli autio, tunsimme olevamme vielä yksinäisempiä kuin Giesenheimissä. Violet antoi kätensä levätä kädessäni ja minä puhuin käsiemme ensi kosketuksesta Belvederessä, riemastuksestani sillä hetkellä.
"Nyt et tunne enää samalla lailla", sanoi Violet. "Olet liian tottunut pitämään kättäni kädessäsi. Sinun täytyy tulla samanlaiseksi kuin Belvederessä", jatkoi hän, ottaen pois kätensä.
Hän alkoi lyödä leikkiä sanomattoman notkeasti ja sirosti. Nyt oli meillä usein sellaisia suloisia hetkiä jolloin Violet näytti aivan toiselta henkilöltä. Edessäni oli sellainen Violet, jota en koskaan olisi uskonut olevan olemassa, ja joka teki minut melkein hulluksi rakkaudesta ja mustasukkaisesta pelosta. Entä jos hän joskus näyttäytyisi muillekin sellaisena! Olin sulkemaisillani hänet syliini. Hän ei sitä ensin huomannut, mutta sitten säikähti hän, muuttui vakavaksi ja hiljaiseksi ja kuiskasi minulle, etten vielä tiennyt mitään, etten vielä tuntenut hänen hellimpiä sanojaankaan ja että minun pitäisi odottaa siksi kun hän olisi vaimoni.
Vaikenimme, koska seurue poikia ja herroja lähestyi. Kun se oli mennyt ohi, ojensi hän minulle pienen muistikirjansa, että kirjoittaisin siihen jonkun säkeen Heidelbergin muistoksi. Hän näytti hiukan hämmästyvän ja ehkä myöskin tulevan pahoille mielin saadessaan tietää, etten osannut sepittää runoja yht'äkkiä, ja minä luulen tulleeni hiukan hämilleni hänen hämmästyksestään, aivan kuin arvoni alenisi hänen silmissään taitamattomuuteni vuoksi. Hän kielsi sen vaieten, mutta mikä tuli paloikaan hänen olennossaan, mikä leimu hänen silmissään.
Otin muistikirjan.
"Tiedätkö", sanoi hän hiljaa, "vaikka sinä menettäisit runoilijanlahjasi, rakastaisin sinua aina näin?"
Hänen vieno äänensä värisi aivankuin minulle juuri nyt tapahtuisi tuo onnettomuus, josta hän puhui. Hän tahtoi, en tiedä miksi, salata liikutuksensa minulta ja kätki kasvonsa kirjaan, jota hän piti käsissään.
Kosketin kevyesti huulillani hänen paksua, vaaleaa tukkaansa, mutta en sillä kertaa tuntenutkaan pyörrytystä.
Huomasin, ett'en ollutkaan suudellut rakastajattaren, vaan armaan toverini hiuksia, hänen, jonka yhdisti minuun pyhä ja juhlallinen tunne, mikä ei pitänyt väliä nuoruudesta, kauneudesta ja kaikesta siitä, mikä katoaa.
Kirjoitin muistikirjaan:
Fairyland
On satujen maassa metsä, niin synkkä ja varjoinen. Minä kuljen ja huoaten mietin missä piilevi keijut sen.
Ja viidakko viuhuu ja vait' on,se tummuu ja kirkastuu;Se tyyneenä välistä uinuu,ja taas virkkuna havahtuu.
Ihmeissäni katselen tietä,mi nousee ja häipyy pois;minä tahtoisin tunkea sinne,miss' vehreys tummin ois.
Jos jonne mun tieltäni karkaatläpi lehvikön leppoisan,sinut, säikkyvä, suudelmillaminä jälleen rauhoitan.
Ja vaikka en tunne ma metsää ja outo on mulle tie, Sinun hennot huulesi mulle pimeässäkin tutut ne lie.
En ollut eläissäni kirjoittanut kahtakymmentä säettä niin nopeasti. Senpätähden olikin niissä niini paljon korjattavaa, että Violet hämmästyi. Hän koetti ottaa selvää niistä, mutta turhaan; minun täytyi lukea ne. Luotin paljon viimeisen värssyn vaikutukseen, mutta erehdyin, sillä jo ensi värsyn lopussa ei Violet ollenkaan epäillyt, että juuri hän oli tuo keijukainen.
"Kuinka sinä voisit olla keijukainen", huudahdin, "kun juuri sanon, että tahtoisin tietää missä hän piilee?"
"Niin, niin", sanoi hän. "Mutta minä se sentään olen."
Ja kun hän oli kuullut viimeisen värssyn, sanoi hän vain:
"Kas, minäpä se olin!"
Nyt saapuivat Stehlet niin ihastuneina Molkenkuriin, että päättivät palata sinne meidän kanssamme auringon laskiessa. Me nousimmekin sinne, herra Stehle ja minä jalkaisin, naiset vaunuilla. Vietimme siellä kaksi ihanaa tuntia varatussa pöydässämme, palava iltarusko ja Pfalzin utuiset kukkulat silmäimme edessä, jalkojemme alla alhaalla Neckarin laakso ja linna. Hengitimme metsien raitista tuoksua, johon ystävämme Stehle puolestaan lisäsi muutaman lasin olutta. Pikkuinen, pyöreähkö Emma rouva, täynnä ymmärrystä ja hyvyyttä puolusti saksalaisen kirjallisuuden etevämmyyttä englantilaisen rinnalla minun vastaväitteistäni huolimatta, kun taas hänen paljon nuorekkaampi, paljon vilkkaampi ja vähemmän lukenut miehensä milloin nautti oluestaan, milloin tarkasteli näköalan yksityiskohtia, suutahtaen, kun ei saattanut eroittaa Speyerin kirkon torneja näköpiirissä.
"Voi helposti käsittää", sanoi rouva nauraen, "että te ihailette kaikkea englantilaista. Mutta koettakaapa sanoa suoraan, voinko minä ajatella niin. Sanokaapa pidättekö te taiteilijana enemmän naisesta meidän vai Englannin kirjallisuudessa; sanokaapa, eivätkö Goethen naisolennot ole todellisempia kuin itse Shakespearen!"
"Ohoh!" sanoi Violet aivan kuin ei olisi voinut uskoa korviaan.
"Kyllä", jatkoi Emma rouva. "Todellisempia juuri! Luulen, ettei yksikään runoilija ole luonut niin miellyttäviä ja viehättäviä naisolentoja. Shakespearen naiset ovat kaikki osaksi kotoisin unelmien maasta; pahat ovat kauheita hirviöitä ja hyvät, suo anteeksi, rakas Violet, tuntuvat minusta hiukan tyhmiltä."
"Jokohan", vastasin leikilläni. "Desdemona, Miranda, Julia ja Jessika olivat kaikki onnettomia 'ulkolaisia', jotka eivät olleet opiskelleet Nümphenburgissa, eivätkä voimistelleet Jägerin sauvoilla; heillä ei ollut pienintäkään käsitystä tahdon vapaudesta, eivätkä he pitäneet luistelemisesta. Ofelia ei seurannut veljeään Göttingeniin, ja nyt luullaan, ettei hän kuulunutGartenlaubentilaajiinkaan."
"Te olette kavala!" huudahti rouva.
"Mitä nyt, mitä nyt?" huusi hänen miehensä, joka, huomattuaan mahdottomaksi löytää Speyeriä, palasi hitaasti kannunsa ääreen.
"Kuulehan", vastasi hänen vaimonsa, "auta minua. Ystävämme pitää enemmän naisesta englantilaisessa, kuin saksalaisessa kirjallisuudessa. Mitä sinä siitä arvelet."
"Minun mielestäni", vastasi hänen miehensä filosofisella tyyneydellä, "minun mielestäni on sellainen nainen paras, joka ei kuulu mihinkään kirjallisuuteen."
Nauroimme ja rouva kohautti olkapäitään. "Entäs sinä, Violet", sanoi hän. "Mitä sinä arvelet. Unhotappa hetkeksi isänmaasi ja sano mielipiteesi."
"Minulla on oma mielipiteeni", vastasi Violet. "Enkä osaa pitää kauniita puheita. En ole oppinut", jatkoi hän hymyillen. "Enkä osaa muuta kuin kirjoittaa nimeni tähän."
Hän veti luokseen Molkenkurin käyntikirjan, joka oli tuotu sinne hiukan aikaisemmin. Siinä oli sarake nimiä ja toinen kotipaikkaa varten. Violet kirjoitti siihen omansa sijaan erään minun keksimäni naisolennon kuvitellun nimen ja sen viereen toisen suloisen sanan: Italia. Stehlet olivat jo aamulla kirjoittaneet albumiin ja minä yksin huomasin Violetin rakastavan ajatuksen. En puhunut siitä, enkä missään tapauksessa olisi puhunut, vaikka Violet ei olisikaan tehnyt minulle vaitiolon merkkejä. Tunsin, että sen täytyi pysyä hänen ja minun välilläni, että ne olivat vain kaksi rakastavaa sanaa, ehkäpä mahdollisimman helliä ja hyväileviä. Olin niin onnellinen, että annoin Emma-rouvan jäädä taistelukentän herraksi.
Kun laskeuduimme alas nousi kuu Königstuhlin metsäisten kukkulain takaa. Violet tahtoi kulkea alamäkeä jalan, minun käsivarteeni nojaten. Kaupungin kellojen kaukainen ääni saapui ja katosi tuulen mukana, käki lauloi metsässä, jonka häilyvät latvat kuu hopeoi. Stehlet kulkivat edellä naureskellen keskenään, ja minä puhuin Violetille liikutuksesta, jota olin tuntenut lukiessani hänen uuden nimensä, hänen uuden isänmaansa. Hän puristi kovasti käsivarttani vastaamatta, ja koska juuri kuljimme kastanjoiden varjossa, oli hyvin luonnollista, että keijukaiseni muistutti minulle suloisemmalla tavalla hänelle kirjoitettuja säkeitä:
Sinun hennot huulesi mulle pimeässäkin tutut ne lie.