The Project Gutenberg eBook ofRunoja. Uusi sarjaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Runoja. Uusi sarjaAuthor: Valter JuvaRelease date: June 27, 2006 [eBook #18706]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA. UUSI SARJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Runoja. Uusi sarjaAuthor: Valter JuvaRelease date: June 27, 2006 [eBook #18706]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
Title: Runoja. Uusi sarja
Author: Valter Juva
Author: Valter Juva
Release date: June 27, 2006 [eBook #18706]
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA. UUSI SARJA ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe
KirjoittanutValter Juva
Ensimmäisen kerran julkaissutBoman & Karlsson 1902.
I.Kyliltä ja mailta SivuMeidän maa……………………………. 3Jo Karjalan kunnailla lehtii puu………… 4On huolia näitä……………………….. 6Niemen neito………………………….. 7Niin onnen myyrää et löytyä voi…………. 8Myllärin tyttö………………………… 9Kieltäisin varmaan……………………. 11"Toiste tulla voin"…………………… 13Jyllin koskella………………………. 14Jyllin Inka………………………….. 16Öinen vieras…………………………. 17Oraakeli…………………………….. 19Hei, pojat!………………………….. 21Talonpoikais-serenaadi………………… 23Talon vaari………………………….. 25
II.ElegiiaGeelitär I—III………………………. 29
III.Romansseja ja ballaadejaJärven kellot………………………… 37Juhana herttuan vankeus……………….. 39Kreivi Horn………………………….. 41Sissipäällikkö……………………….. 43Bertran de Born………………………. 46Don Henriqve iltaan soitti…………….. 49Trubaduuri…………………………… 51Unelma………………………………. 54
IV.SinulleKevätsateen jälkeen…………………… 51Jäin yhtä sanaa vaille………………… 69Ma varjossa kirsikkapuiden…………….. 63Terät liitävät kirsikkapuista………….. 63Ja kun sa nyt olet ystäväin……………. 64Mun rinnassain soin sävel vain…………. 65Tääll' alla salon puiden………………. 66Kyntörastaan laulua…………………… 67Ma saaristolaulun kuulin………………. 69En ääneen henno laulaa………………… 70Sun värjyvi suusi pieli……………….. 71Sinimetsiin vien sinut, kulta………….. 73El' lehtiä kuihtuneita………………… 75
V.Eri aloiltaMiks riehuisin murhesäissä…………….. 79Kun viidakon varjoissa ilkkui kuu………. 80Pyhäkellot…………………………… 82Newton………………………………. 85Tyge Brahe…………………………… 87Hafiz'in laulu……………………….. 90Faon………………………………… 92Ol' kuningas maassa muinen…………….. 94Tuoll' linnaportin alta……………….. 96Kautt' ilmojen laulu ilkkuu……………. 97Unhola………………………………. 98Vait, viulun sävelet ne soi…………… 100Mun usein mieli suruun vaipuu…………. 102Kariittien laulu…………………….. 103Narkissos…………………………… 105Maurilaissota……………………….. 107Laulu………………………………. 110Cervantes'in Don Quijote-kirjasta……… 114Kun pitkiks taas käy maansopet nää…….. 116Taas laine nousee vielä………………. 118Ilman immet…………………………. 120
VI.KäännöksiäKota-Lassi………………………….. 125Vekkuli-Ville……………………….. 127Hyvästi, maine Skottlannin……………. 129Lorelei…………………………….. 131Ma laulun siivillä kannan…………….. 133Halutonna mieli……………………… 135
Niin, meidän on tää meidän maa,Min harjanteilta me näämme,Nuo kylät, vainiot, rannat, veet,Nuo metsäin siintävät taipaleet,Tää kirkas yö yli päämme: —Se on untemme maa, se on riemumme maa,Mi on liittynyt elämäämme,Miss' usein, kun myrsky jo meidät kaas,Nous toivo ja nosteli lippua taas —Se on Suomi, min suojaksi jäämme!
1901.
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,Jo Karjalan koivikot tuuhettuu,Käki kukkuu siellä ja kevät on —Vie sinne mun kaiho ponneton.
Ma tunnen vaaras ja vuoristovyösJa kaskies sauhut ja uinuvat yösJa synkkäin metsies aarniopuut,Ja siintävät salmes ja vuonojes suut.
Siell' usein matkani määrätöinLäpi metsäin kulki ja jylhäkköin,Ja vuorilla seisoin paljain päin,Mist' uljaan Karjalan eessäni näin.
Tai läksin kyliin urhojen luo,Miss' ylhillä vaaroilla asui nuo;Näin miehet kunnon ja hilpeän työnJa näin, miss' sykkii Karjalan syän.
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,Jo Karjalan koivikot tuuhettuu,Käki kukkuu siellä ja kevät on —Vie sinne mun kaiho ponneton!
1901.
On huolia näitä ja tuumia, päitä,Mut äitisi loihtii, usko pois!Kun on vuohi ja maita vain kankaanlaita,Ei luulis, ett' torpassa elää vois;Mut tyttösen kasvatti sirkun ja kainonJa keitti ja kitsasti töllissään,Ja pennejä ain on,Myös pennejä hällä on säästössään.
Mikä äitisi liekin, mut loihdit se siekin,Sä järkevän järjettömäksi saat.Ei mull' ole vuohta, ei tölliin tuohta,Ja taivas tiennee torppani maat;Mut kahden kun raadamme tyynellä miellä,Ja kitsas ja tarkka on tyttö tää,Niin pennejä vielä,Myös pennejä meillekin säästöön jää.
1901.
Kaiku sie, yli vetten vieLauluni kullan rantaan;Tyyni taival ja kirkas tie —Unhotettuko venho lieSolmuhun koivun kantaan?
Loitot veet jo on sumenneet,Silmä ei kanna sinne;Vielä väikkyvät saarekkeet —Missäs, kultani, taivalta teet,Minne sä jäitkään, minne?
Nähdä voin yli suvantoinJuovan, miss' siivet siukuu:Kaakkuri lentoon pyrkii noin —Ei, se on läikkeess' aallokkoinKultani venho, mi liukuu!
1901.
Niin onnen myyrää ei löytyä voi,Kuin tyttö tää — ei vaikka —!Kun rikas poika kihlat toi,Ja on katsottu torpanpaikka;Kun hiehon saan ja possun saan,Ja aura on hällä ja ruunaJa toista sataa taskussaan —Voi, onko kuultuna kuuna!
Ja kevät viihtyy mielellään,Kun kukkii heinävä rinne;Miss' aurinko keksii tähkäpään,Se hymyy ja paistaa sinne.Puut huminoi, ja kellot soi,Ja ystävä astuu tiellä —Niin onnen myyrää ei löytyä voi,Kuin nuorikko torpassa siellä.
1901.
Hän päivän laskussa illoinVait istuu koskella ain;Hän uinuu siinä, mut milloinKäyn luokse, hän kaikkoo vain.
Ja rusko pilvistä leijuinLuo säihkyyn immen pään,Hän siin on — ilmestys keijuin —Kuin haave, min valvoen nään.
Käy vaahtipäät sivu myllyn,Sirohelmiä rattaani luo;Mut työhön äkkiä kyllyn,Ei kannata vaivaa tuo.
Mua kumma kaiho johtaaPois tuonne, miss' immen nään,Miss' usvat ylhäällä hohtaaVesikaarena väikkeessään.
Mut taivaankaaren lailla,Mi väisti, kun eistyä koin,Hän leijuu likimaillaJa aina on loitolla noin.
Ja lempeni — laulu on vainenKesäiltahan huumaavaan:Pois liitää kaukomainen,Mut kaiku ei vastaakaan.
1900.
Jos mulle lausuisi Miska:"Ole herranterttuni, armaan'!"Niin kieltäisin varmaan.Hui, hai! Sie Miska,Nokisilmä ja tuohiniskaJa kaskijaakko, sie!Hui, hai!En kullannuppusi lie.
"Sa herranterttuni hieno,Kuun kullat ne metsässä kukkuu,Ja äitisi nukkuu.Tule pois! tule, pieno,Yö huokaa, ja tuoksuu tieno,Ja kuiskii kielot haan!Tule pois!Tule, kullannuppuni vaan"
— He hiipii, poika ja tytti,Sivu kasken, miss' sauhus rinne,Haan tuoksuhun sinne.Oi, miks — miten syttiSun rintasi pikku tytti,Sa uljas raataja, sie!Oi, miksOlen kullannuppusi mie!
1901.
Hän on kuin hymy toukokuun,Kuin sulo laulu vienon suun,Ja häll' on varsi niinipuun,Mut poski metsämarjan.Kuink' keikkuu jalka ketterään,Ja liehuu letti pienen pään,Kuink' ilakoi hän veikeäänSiin kesken tyttösarjan!
Mut vain kuin tuuli on hän siin,On päivänpaiste saada kiin;Kuin pyy hän puikkii lymyksiinJa vilahtaa ja vilkkuu.Ja jos hänt' tanssiin viedä koin,Ja tärkeät nyt syyt ois noin,Hän nauraa: "toiste tulla voin!"Ja rientää pois ja ilkkuu.
1901.
Ma Jyllin koskella neidon näin,Miss' aallot kuohuu ja pauhaa.Ja harva se häneen katsoi päinJa säilytti rintansa rauhaa.
Hän on kuin kallioruusu siin,Jot' tuskin toivosi tapaa;Hän tuottaa tuskia sydämiin,Mut itse, vieno, on vapaa.
Ja pölkyt ne tulee hiljalleenJa junnivat pitkin juohuin —Mut äkkiä, syöksyen kuiluun veen,Ne pyörivät leikissä kuohuin.
Moni poika se koskelle jäykkänä sai,Mut Jyllissä kuorensa ratkoi,Ja harva se neitoon katsoi kaiJa tyynnä tietänsä jatkoi.
Ken mielin kolhituin lähtenyt lie,Ken Jylliä julmasti kiroo —Mut harva se neitoa näin, kuin mie,Vain laulun helmillä siroo.
Tän laulun hienon nyt hälle tein,Kun ilta-aurinko hohti,Kun irrotin lautan ja pölkkyni veinPäin Jyllin koskea kohti.
1901
Ja Jyllin Inka hienoinenJos ois tän poian kulta,Hän väikkeet rusopilvienJa hohteet kesäyön sais multa.
Mut omaa väikettäänkin hänKuin ruusu kaino lymyy,Ja kastehelmet laulun tänHän puistaa päältänsä ja hymyy.
1901
Hän iltamyöhänä tupaan tunkiJa hämyyn jäi. — Teki "ehtoota" niin. —Syän meidän sätkähti kurkkuun kunki,Ja tulta sai isä hiiloksiin.Nyt nähtiin piilukirves, mi kiilsi,Ja hattu, mi keikassa korvaa viilsi,Ja pitkä, harteva, musta mies —Miten säikähti kaikki, Herran Kies!
Hän heitti pankolle piilukirveenJa kekäleesen hän tarttui kiinJa kääntyi päin ja loimussa virveenHän piippuun henkeä kiskoi niin,Nyt minuun vilkasi olkansa takaa:"Eiks tään maan tytöt ne luhrisa makaa?"Me kaikki äkkiä nauramaan:— "Ja mistäs vieras?" — "Härmästä vaan".
Ja häll' oli mäyrännahka, mi läikkyi,Ykspohjaiset saappaat ja solkivyö,Ja kirjoliiveillä vitjat väikkyi,Ja tukka ol' tumma ja silmät kuin yö!Nuo silmät loi kuin polttavan liemun,Ne tuotti tuskan ja tuotti riemun,Ne silmät sun kaikkeen saada vois,Jos vaikka kirjaton vain hän ois.
Hän siinä istuen kysyi työtä;— Isä vallesmanniin neuvoa ties —Mut meillä hän niin oli sentään yötä,Näet muurin luo kävi penkille mies.En unta mietteiltä kauvaan saanut,— Hän yksin lie koko yönä maannut! —Mut varhain, kun uineista heräjän,On penkki tyhjä ja poissa hän.
Jos nyt hän oikeaks ihmiseks nähdään,— Ja arvaan että hän oikea lie! —Ja työtä hän saa, tai rengiks tehdään,Voi sattua hälle tännekin tie;Mut väistelkää, tytöt, häntä silloin,Hänt' älkää katsoko silmiin milloin!Ne on kuin polttava liemu vain,Te väistelkää hänen silmääns' ain!
1901.
Kuin hehkuin paja leiskuu vaanJa jyskyy päivät, yöt;Niin rintani on leimussaan,Niin jyskyin, sydän, lyöt.
Vain milloin pajan eteen jäin,Nuor seppä heitti työn;Vain silmissäin kun hänet näin,Mun tyyntyi rinnass' syän.
Ja äiti sanoi: "houkka siin,Jos, lapsi, köyhän nait."Mut rovastiin kun läksin niin,Hän hetken hymys vait.
Ja kultavanhus harmaahapsHän puhui sydämeen:Ja näin nyt yksin, tyttölaps,Tän kirkkomatkan teen.
Ja vuotan, milloin kellot soisJa kutsuis juhlaisaan:Jos kelloiss' ois: — "nai pois!" — "nai pois!" —Niin sepän ottaa saan.
Mut jos ne soi: — "ehei" — "hohoo!"Ei kestä rakkaus tää,Se vastaisiss' ei luja oo,Ja seppä silloin jää.
Mik' ilo niin, jos rovastiinSen tiedon viedä vois,Ett' tarkkaan kuulin silmät kiin,Mut kellot soi: "nai pois!"
1901.
Ja hei, pojat! — kerronko lainkaan?Ja hei, pojat, enpä vainkaan!Mä tiedän perijättären,Mut missä, en hiisku, en;On torpan ainoa lapsiJa sinisilmä ja kultahapsi,Kuin ruskotus vienoinen!
On anoppi vanha ja appi: —Ei muuta vailla kuin pappi!On kahden tynnyrin kylvömaatJa heinävät niityt ja haat;Ja vaikk'en katso rahaa,Niin joshan on rahaa, se ei tee pahaa:On lainassa seitsemät sa'at!
Näin tytön kirkossa tuonaan —Kävin vieraissa hänen luonaan:Jo akka kahvit ja leivät tuo,Mut ukko käy arkun luoJa velkakirjoja kaivaa!Ja yskii: — "muistia niinkuin vaivaa —Lues äänehen mulle nuo" — —
Ja hei, pojat! — eikös totta?Ja hei, pojat! — tyttö, jotta —!Mä tiedän perijättären,Mut missä, en hiisku, en.— Vai pyytä kärpälle näätä?Ois miehessä mieltä ja viisaassa päätä,Jos kertoisin teille sen!
1901.
Hän mummonsa kanssa tuollaOn torpassa Kaunis-Maisu.Niin köyhä ja raihnas on mummo,Niin tyttö arka ja vaisu.
Ruis kypsänä raskain tähkinSe nuokkuu ikkunan alla."Voi, lasta ja voi, mua, raukkaa! —Tänä yönä on viljassa halla".
— "Ja hei, pojat, sirpit käteen,Ja hei, pojat, sukkelat työssä!Me Maisun mummolle viljanNyt leikkaamme talteen yössä!"
On siinä kuiske ja huiske,Yöss' sirpit välkkyvät varkain,Ja kuhilaille se nouseeJo vilja kultaisten sarkain.
Mut yksi on pojista sorjin —Hän kiihkeinnä leikkaa viljaa,Yks kuiskivi innokkaimmin:"Ja hiljaa vain, pojat, hiljaa!"
He mökille salaa saapui,Kun vilkkuili iltatähti;Oli aamu, kun poiat uljaatKukin omaan työhönsä lähti.
Ja Maisu jo herää ja kuuraaHän ikkunast' empien lykkii:"Voi, herttainen mummo — nähkää!"Ja hän outoa onnea sykkii.
1901.
Ei, kuulkaa vanhaa vaaria vain:Ei osaa poikamme raataa.On heillä tolkuton kiire ain;Se työtapa talon kaataa.Ei tän-ajan miehet tyynesti tenää,Ei löydy jäkkäniskoja enää,Kuten vielä nuorena ollessain —Nyt vain se on kiire ja kiire vain.
Ja harva se enää meistäkään— Mun aikana — tolkkua tiesi;Mut taatto ol' ensimmäisiään!Hidas, jäykkä ja juureva miesi!Ei jäniksen seljässä tehnyt työtään,Mut pellot korvessa laajensi myötään:Sanon, hän oli jäkkäniska, hän —Mut poissa on tolkku polven tän!
1901.
(Robert Bruceon voitettuna jaEdward I:sensotajoukot ryöstelevät Skottlantia. Harmaapää runoilija,Thomas Lermont, istuu kalliolla Loch Ness'in rannalla ja laulaa kelttiläisten kansain häviötä.)
Geelitär, äiti sä nuor, sun kirkkaat silmäsi jälleenPeittävi kyynelveet, itkuun vaipuvi pääs!Murhe, mi eksyi luotasi pois, taas luontihe, löytäinOnnesi vienon maan, minne sä heimosi veit,Veit suruteitä ja turmain pait yhä painuen Pohjaan,Siimeksiin salomaan, pois sinivetten luo:Tääll' oli armas viipyä sun; veet hohtivat iltaan,Saapui uinuen yö, kirkas, lauha ja tyyn;Lehdot kukki ja tuoksui maat, salo siintävä huohui,Rauhan juhlia vain lauleli aarniopuut.Kirjava karja jo notkoon riens sekä mylvi, ja riemuinVillavat uuhet kiis pitkin vieruja vuon;Hirnahtain hevot uljaat löi kavioita, ja koiratViehki ja hiipien luo, jäämään miehiä pyys.Riemu se miesten rintoihin nyt nousi ja naisten,Silmiin kyynelet ens, maata he katseli vait,Katseli vait sekä kuuli jo niin käen kukkuvan yöhön —Silloin kaikki jo huus: "tää Caledonia on!"Maahan heimosi niin toit, Geelitär, äiti sä armas;Murheet myrskysän yön taipale jätti jo taa,Rauha se vienona henki ja kaikk' oli lämpöä täynnä,Helkkyin kantelo soi, itse jo intouduit;Silmäsi kainona loit yli uljaan tunturiseudun,Heimosi laajan maan, — taistit taistoja sen!Näit, miten ulkosi metsät nuo sekä viljelys äärtyi,Näit tuhopäiviä myös — halloja, kylmiä koit;Halloja, kylmiä koit, näit julmia jälkiä vainoin,Polttoa, ryöstöä maan, verta ja kuoloa myös!Taas toki näit, miten uljas, tyyn sekä sitkeä heimoKorvasi tappiot ain, niistäkin intoa toi,Intoa otti ja voitoikseen joka kerta ne käänsi,Valveni, valpastui, vihdoin kansana nous!Näitäpä nähdä sä sait, näit myös valon armahan aarteenKansaan kätkeyvän, hengen voittoja näit!Rauhan töitä ja keinoja myös navan aukean alla,Riemuja lounaan-maan kesken hyyn sekä jään!"Miks", nyt mietit, "kauvemmin käyn arkana kaihoin?Silmäni nostaa voin tyynnä jo kirkkauteen!Murheen aika jo jäi, tuli toivojen aika ja onnen."Aattelit, äiti, jo noin: turhaks toivosi jäi!Mustin siivin murhe jo liis sekä mielehes iski;Myrsky jo onnesi vei, turma se maahasi löi.
Viihdy jo, laulaja, sie! Vait kuuntele vaisuna yöhönMyrskyä raivoavaa, miss' yli pääsi se käy:Oksia taittaa, kaataa puut, rytinällä ne ruhjoo,Raastavi viljelymaas, suojasi riuhtovi pois;Kuule ja nää tämä vait, kuni lintu, mi värjyen istuuÄäneti oksallaan, kun pesä vietynä on.Tarkkaat silloin myös surun ääntä, mi aikojen yöstäKesken pauhuakin vienona itkuna soi,Haikaa muistoja niin sukukunnan muinasen uljaan,Heimoin kansavien, joitapa kohtalo löi!Geelitär, äiti, kun istui hän kesän entisen aikaan,Soittain kanteloaan siimeiss' seijahan yön,Vaipuen aatoksiin sekä antain muistojen aaltoinHyökyä rinnassaan, noin helokyynelin ääns:"Äiti mä nuor, toki näin ilopäiviä, hetkiä riemun,Harvoja nähnyt lien — itkenen onnea nyt!Suur oli heimoni, suur sukukuntani, lapseni uljaat,Kun kotikumpuin luo kansani koottuna näin:Pien' oli lasteni joukko ja pien' oli kuoleva kansa,Konsa ma nuorintain viimein turvata koin.Riensi he päivää päin, koki katsoa laskua päivän,Poikani yltiöpäät, rakkaat lapseni nää,Yltiömielet niin, kuni myös oli yltiö äiti:Itse hän etsiä pyys säihkyä päivivän yön!Mut suru työntihe tielle ja murhe se lyöttihe matkaan,Synkkänä haamuna nous surma, mi lapseni vei,Uljaat poikani löi, haja heimot heitti ja riistiÄidin luota ne pois, kusta jo kuolo ne löys. —En toki silloinkaan, kun kaikk' oli vietynä multa,Kaikk', koko kansani suur, onni ja toivoni myös,Kun veririnnoin, harhaillen, repaleisina vaatteet,Nääntyen kurjuuteen, väistäin vaaroja tien,Vein talutellen viimeistäin — surupäiväni lasta —Enpä mä silloinkaan surrut syntymätäin!Katso, ma mietin, säilynyt on toki lapsesi nuorin:Yks, ketä lemmit, jäi! Äiti, sä riemuta voit! —Nyt ilopäivänä nään, ei ollut lempeni turha:Versovi kansastain uusia taimia taas!Nuorin poika jo varmistuu ja on intoa täynnä,Tuskani, riemuni laps surmaa välttänyt on."— Geelitär, äiti sä nuor, oi, pettikö ainoa toivos:Lapsesi viimeisen kuoloko vievä jo lie?
Nosti jo silmäns' itkeyneet nyt Geelitär-äiti,Oikeni istumahan sammalepaadellaan,Kuivasi kyynelveet käsivarttaan hienoa vasten,Suori jo järjestäin kultaa suortuvien;Hiljaa istui niin käsi helmassansa ja tähtäsKatseen jännitetyn loitos usvihin yön:Lens säde silmäst' yöhön pois, ja jo kaukana vastaanSiinteli haimentain tuikkiva, nouseva koi;Mut säde eelleen vain yhä kiis, ja nyt äkkiä tuossaRusko se kultasi maat, kultasi rannat, veet!Työhön siinä jo läks ilomielin kansa ja katsoiSilmin huikenevin säihkyä, hehkua maan.Tykki jo lämmin vuo sydämessään hällä, ja viehtyinRiemua näytelmäin ääneti katseli hän;Kantelon otti jo vienona niin sekä kieliä koski,Mutta sen unhottain vaipua salli jo taas.Mietti ja huoaten äänteli niin: "Suru etsivi pitkään!Pitkä ja raskas tie, kaamoiss' synkeän yön,Verkkaan päivään uuteen vie sekä riemuhun uuteen,Mut toki löytävi taas viimein onnea maa!"Silmä jo säihkyilee, ja jo uhmien Geelitär-äitiSääntävi kanteloaan, iskee kieltä jo sen;Helkkyvi kieli, ja kantelo soi, ja hän itse jo hehkuu,Itse jo intoutuu laulua laulelemaan;Rohkea uskallus soi siinä, ja hehkuva lauluKiirivi soinnahtain, kaikuvi noin yli maan:"Pelko jo pois! kukin urhona vain nyt järkkymätönnäSeisköhön oieti-päin suojana syntymämaan.Sortunet? Entäs siis! Mut niin nyt kasvava polviSulta jo johtoa saa tielle, mi kunnian on!Nousee aikakin uus: niin maass' on miehevä kansa,Ei suku ryömivä vain, eipähän orjia myös!Murheet pois! ei raukkana sun sovi kaihota karsaanOnnea naapurien, vaikkapa vertyvi maa:Rauha se unnuttaa, mut taistot kansoja joustaa,Nuorena säilyttää, intoa, tarmoa tuo.Sorjana seisköön, uljain päin, oma kansani siinä,Milloin saapuvi niin riemujen aika jo taas!"
1901.
Näe vaaroja silloin, kun kellot illoinNe Unnukan pohjasta soi,Ja tyyneen tienoon kun kaikuen vienoonÄän' aalloista huminoi.Kun sodat soivat — niin tarinoivat —Ja kirkkoja ryöstettiin,Niin kellot nää nyt ol' jäihin jäänytJa pohjaan vaipunut niin.
Kun viha kulki, mi kirkot sulkiJa poltti ja ryösti maat,Kun seutuun laajaan nous metsä taajaan,Ja ol' surmatut asukkaat,Niin silloin yöhön soi metsävyöhönVeen pohjasta kellot ain,Mut nyt — miten lienee, ja miks, ken tiennee? —Soi enää ne harvoin vain.
Mut niinpä luullaan, kun kelloja kuullaan,Ett' aikaa kovaa se ties,Ett' uhkaa surma, tai nälän turma,Tai sota ja vieras ies:Soi vieno soitto kuin ääni loitto,Niin murheisen kaihoisaanJa aikain mennen ne aina ennenSoi onnettomuuksiin maan.
Näe vaaroja silloin, kun kellot illoinNe Unnukan pohjasta soi:Ei onnen aikaa ne kaihoten kaikaa,Sen kyllä arvata voi.Ne itkuja ääneen soi aian jääneenJa suree murheita maan,Ett' onni ja hoivat, min maahan ne toivat,Jää tallattavaksi vaan.
1901.
Ei harjalla Turun linnanNyt lippu poimukoi;Jo mykkeni riemu rinnan,Ei soitto sen saleissa soi.Yli mustuvan meren pinnanPois herttua vietiin, oi!Se vaati kahleiden hinnan,Mitä maasta hän unelmoi.
Nuor teini astuu tieltäPois vuorille murheissaanJa kalliopaasilta sieltäHän laulua laulaa vaan.Hän laulaa öistä mieltäJa raivoa kuninkaanJa kieroa kuiskurinkieltäJa synkkiä aikoja maan.
Hän laulaa raunioistaHovilinnojen uhkeainJa puistojen viidakoista,Miss' sarvas on rauhassa vain;Kuink' uljaat ratsaat ei loistaKera rouvien rinnakkain,Ja kielet kanteloistaJo katkesi näillä main.
1901.
Nuor Horn, ori parhain tallista tuoJa se kengitä kerkeään;Ja Ruotsiin ratsasta herttuan luoYli särkyvän saaristojään.
On painunut marskin mahtava pää,On kuollut Kuitian Klaus;Taas Suomi helpommin hengittää,Savon, Hämeen ja Pohjan taus.
Kuin hurja ratsuas lennätä sie,Vaikk' uida se jäissä sais:Jos leikin Sigismund alkava lie,Nyt hauska se tulla tais.
Ja tietköön herttua: "SuomenmaaOn veljenä vaarassa ain".Hän tietköön myös: "jää SuomenmaaHänen kanssaan pohjalle lain.
"Yli hetken tunteen, pyyteidenKäy valtion vankat lait,Ja heikkona vielä jos horjuis ken,Ei kansa se horju kait."
Jos herttua kulmia rypistääVait jalkaa polkien niin,Sa katso päin ja tyyneksi jää,Mut seiso ääneti siin.
Mut jos hän ilkkuu: "vaarako—haa!Syvin rauhahan vallitsee!"Niin tiuskaise: "kavaltajaaEi maastamme kenkään tee!"
1901.
"Ja Kivekäs uljaat sissinsä veiJo metsiin partioteille:Me vanhat — nuorison malja, hei!Me toivomme voittoa heille!
"'Ja voittoon, tai kuoloon!' — hän huusi noin —'Mut ei kuolohon hirsipuuhun!'Taas kuulu päällikkö pelvotoinVie kauhua Laatokan suuhun!
"Niin, voittoon he läksi — tietäkää!Tai kuolohon isäin sotiin.Ja Kivekkäillemme malja tää —Ja tulkoot he terveinä kotiin!"
Niin hiljaa joukko äänetönJo saapuu metsän rantaa;He havupaarilla päällikönVait kievarin tupaan kantaa.
Sinihaljakka sissin hurmeissa on,Sideliinat ei verta salpaa,Mut vielä on silmä murtumaton,Ja käsi se kourii kalpaa.
"Ei miehet, ei naiset nyt itkeä saa,Jo vainoojat saivat juoksun —Mut ikkunat, ikkunat aukaiskaa,Ett' tuntisin kevään tuoksun!
"Kun tuoksuu metsä ja huminoi,Se on sissille mieluisinta:Taas taistot entiset muistiin soi,Ja vastaiset tajuu rinta;
Siks, miehet, haarikka täyttäkää,Niin niistä nyt kiertää taari!Mut, neidot, te nuorille näyttäkää,Mik' on kaatuneen kunniapaari!"
Vait immet viehkeät ruusuja haanJo sissin paarille tuovat,Mut haarikka miehissä kiertää vaan,Ja he tuimina ääneti juovat.
"Ja isäini rinnalle uinailuunMa tahdon jo saloon sankkaan,Miss' yhdestä juuresta aarniopuunNous neljä runkoa vankkaa.
"Niist' ammoin kaksi jo karsittiin,Pian kirves kolmannen merkkii;Mut vihreä puu jää jäljelle niin,Mi nuoria oksia kerkkii!"
1901.
Miks vait on kanteles, min ään'Niin rohkein innoin soi,Mi Provencen sai syttymäänJa syämet liekkiin loi?Jos henkes uljas vait nyt on,Jää sortoon Ventadorn,Jää Roussillon ja — sortohonJäät myös, Bertran de Born!
Kai käsivartes iskenee,Mut sit' ei pyydä maa:Mit' itse miekkaskaan ei tee,Yks laulus aikaan saa!Se mielet kaikki sytti ain,Se epätoivon kaas —Maa kuoloaan nyt vuottaa vain:Se laula intoon taas!
"Bertran de Born — ja orjan ies?Ei, sit' ei nähdä kai!Mua pelko ei saa mykäks, mies,Sen harmi aikaan sai:Kun toivo laulajalta jää,Niin tunteit' uhkuu syän,Maanystävää jos peljättää,Hän itkee kaihoon yön.
"Mut harmista ken kalvistuu,Ei puhkee säveliin;Vait kiukuissaan on ylväs suu,Jää huulet tiukkaan kiin!Se mieltä polttaa, pakottaaJa rintaa painaa vain:Te muut, te laulut laulakaa,Ma isken harmissain.
"Provence jos tajuis häpyään,Kenties tää kannel sois;Jos uljain päin ois yksikään,Taas aika laulaa ois.Ei isäin ylpeyttä näy,Jäi kunnia jo pois;Vain nöyrin päin nyt oikeus käy,Ja vapaus on vain lois.
"Mut silti viel' ei huku maa —Kas, katso pois ja nää!Jo into mieliin leimahtaa,Ja haihtuu arkuus tää.Mies mieheen kautta seudun soi:Pää pystyyn! pystyyn pää!Ei kuolla koskaan kansa voi,Mi aina jäykäks jää!"
1901.
Don Henriqve iltaan soittiIkkunahan infantinnan,Missä oranjit ne varjosKuutamilta Tajon pinnan.
Donna Juanita iltaanKaihos ikkunassa linnan;Oranjit hän päästään puisti,Lausui suistain tuskaa rinnan:
"Häät ois meillä valmiit, armas,Jos nyt ois kuin onnen aikaan;Mutta aattelitko, minneVapaan maamme Maurit saikaan?
"Ei, nyt täytyy eriin meidän,"— Ja hän peitti silmää sorjaa: —"Kuolla voin, mut ei enää rinnatImettää voi Maurein orjaa!"
1901.
Kuningas ylhänä istui Toulousessa loistossaan,Hän valloittanut oli helmen, kevätriemujen maan."Ja nyt, kun taisto taukos, kun vaipui miekat,Ma hoviini tahdon liittää maan lauluniekat.
"On laulajan äsken nähty sivu linnan kulkeneen,Ja juuri uljaimman heistä, Guillem Dorén.Kai uhman nään, mut loistoon hän salaa huokaa!Te lempein väkivalloin mies luokseni tuokaa."
On kuninkaan sana soinut, on vartiat kuulleet tään,He trubaduurin jo sisään tuo keskessään.Vait kirkkain otsin seisoo siin lauluniekka;On olalla kannel kuulu, mut vyöllä miekka.
"Haa, valtaherraas vältät? — ties hiipivä vuorille on,Miss' yöhön huutavi huuhkain, rajakreivi Raymond.Mut hänet löin ja rauhan Provence'iin saatoin:Lie kuningas uljaampi laulaa kuin kreivi maatoin.
"Tai onko laulujen maassa jo laulu laannut — vai?Miss' urhot sankaritöistään ikimaineen sai!Ei yössä laulu viihdy, sä käy siis valoon:Ma tahdon sun kuuluksi saattaa ja loistoon jaloon."
Jo hehkuu laulajan poski, jo silmä säihkyilee;Hän soljesta kantelon päästää, Guillem Doré,Sen kultakieltä iskee, ja laulu raikuu —Hänen äänensä viime kerran Provencessa kaikuu.
"Ma urkkijajoukkoos mustaan jo herjaa laulanut oon,Mut toinen lauluni vielä jäi kanteloon:— He väijyi sielun rauhaa ja raasti tunnot —Sä miehet ja vaimot surmaat ja ruumiit runnot.
"Tääll' laaksojen suojassa väikkyi tää sorja Provence,Ja kevään hehkuhun puhkes la gaye science.Tääll' luona meren vienon ja vihreän vuorenSe riemussa, innossa sykki syän kansan nuoren.
"Sa katsos, sankari, työtäs! — on poltettu, ryöstetty maa!Ei päivän paahdetta vastaan pääs siimestä saa.On orjan arkuus mykkä tai kuolon yötä,Ja jos maassa on rauha, se tullut on korppein myötä.
"Sa, rauhanruhtinas, kerskaat nyt tehnees mainetyös,Jota palkattu valhe lauluin ois laulava myös.Ja laulu soikin sulle, et toivo turhaa,Väkivaltaa laulu on soiva ja inhoa, murhaa.
"Mut rinnalla toinen laulu se pilviin nouseva on,Ja sen saa urhea kansa, saa uljas Raymond.Kautt' aikain ne laulaa rinnoin, kuink' kuoli kansa" —Ei loppuun laulanut koskaan hän lauluansa.
Kuningas raivoten värjyy, veri miekasta hurmeilee,Ja kannel kädessä vaipuu Guillem Doré.On otsa kirkas vielä, ja hymyy huuli,Ja herjasi viimeinen lause, min kenkään kuuli.
Mut laulu, min trubaduuri on laulanut kuollessaan,On veikaten lentänyt halki Provencen maan.Ja vaikk' on kuningas kuollut, viel' laulu raikuu,Väkivaltaa ja murhaa soiden kautt' aikain kaikuu.
1901.
Näin unta aavikoistaJa kaupungin raunioista,Min kirjokuvut hohtaaSiin kesken aromaan.Sen palatseihin santaaNyt ilman tuulet kantaa,Ja minne silmä kohtaa,On tyhjyys ja kuolo vaan.
Jo sortui muurit ylväät,Jo templein marmoripylväätJa malakiittilaikatNe raukee, lohkeaa.Miss' aukes siimeet puistoin,Ei tiedä tarut muistoin,Siell' ehkä laidunpaikatNyt aron paimenet saa.
Miss' oikeutt' istui valta,Ja purppurateltan altaSoi käskyt, joita kuuliMaat, kansat nöyrretyt,Ei herruus sieltä uhkaa!Nään tomua ja tuhkaa —Siell' loiston jäljet tuuliVain peittää ja hautaa nyt.
Mut omaa kieltään ääneenNuo jättehet aian jääneen,Nuo rauniot ja laatatNe vielä puhui siin:Maan valtain mitätyyttä!Ett' orjaks nöyrryt syyttä!Ett' yössäs luottaa saatatSa valtoihin ylempiin!
1901.
Mun korvihini vieno sävel ääntyi,Kuin kielen hienoisen, mi sointuun sääntyi.
Kun hiljaa heilahteli puiden kerkät,Niin suhinassa kuului äänet herkät.
Kun lehvä huiskahti, niin hiehkaan soidenNe kieri helmet sadepisaroiden.
Ja joka korsi, missä kaste vilkkui,Se päätään puisteli ja hiljaa hilkkui.
Ja eläväin ja kaikkein, miss' on henki,Myös puiston pienoisimman hyönteisenki,
Ja leppälintuin, jotka lauloi puissa —Tuo sävel vienoinen soi kaikkein suissa.
Ja huultas lämmintä kun koskin huulin,Sun hengähdyksessäs tuon äänen kuulin.
Se soi kuin sävel ikisointuin maista,Se sanomaa toi salaa ihmeenlaista.
Se hiljaa kuiski, miss' on kaiken juuri,Ja mik' on luomakunnan sielu suuri.
1901.
Jäin yhtä sanaa vailleElon suurehen ongelmaan;Kesä riemuten saapui mailleJa loi jumaluudessaan.
Mut nuoren vaimoni silmiinLuon katseen uskotun niin,Ja ilmoista soi sana ilmiinElon suurihin ongelmiin.
1900.
Ma varjossa kirsikkapuidenSun polvelles lasken päänJa haaveiss' uinailuidenKesän valkoista unta nään.
Puu varttaan hiljaa huiskii,Terät kukkien valkeainNe olkapäillesi tuiskiiNiin hienon puhtaina vain.
Ota vastaan vihmova heileJa maasta unelmoi,Min taivas on antanut meille,Jot' ei keruubit vartioi.
1901.
Terät liitävät kirsikkapuista,Ja virta vieno ne vie.Se tyynine suvantoineenMun onneni kymi lie.
Suviyössä, mi tuoksuu ja värjyy,Veet kultahan sulautuu;Se lekkuu lännessä päiväJa idässä kuultaa kuu.
Niin hiljaist' on ja tyyntä!Ja koskien alla veetNe ahtaassa piirissä viipyy,Mut siinä on syvenneet.
1901.
Ja kun sa nyt olet ystäväin,Niin liekuta pääni uinuksiin.Se on mietteissä harhaillut pois ja päinJa retkeilystä on uupunut niin.
Oi, lämpöä hiukan se etsi vain,Se kulki ja eksyi toivottomiin —Kun nyt olet lämmin armahain,Niin liekuta pääni uinuksiin.
Mun rinnassain soi sävel vain,— En tiedä, mikä toi sen —Se hiljaa helkkyy huulillain,Ja laulan lauleloisen.
Se ailakois ja metsään soisJa liitäis mielimaitaan,Se tietämättäin vie mun poisLuo kullan kankaan laitaan.
Ja syyn jos hait, niin kyllä kait,Kun näin jäin laulun taikaan,Sen aikaan vain sa yksin sait,Vain yksin sait sen aikaan.
1901.
Tääll' alla salon puidenNiin vienon tyyntä on.En tiedä tuskista muiden,Ja mieli on huoleton.
Kuin kultaverkkoja kutooJoka oksalle sädevuo,Ja puista kun piskoja putoo,Kuin rubiinit säihkyy nuo.
Se haipui kauas sumuunJo äskeinen ukkossää,Ja salon hauskaan humuunMun untuu viileä pää.
1901.
"Tui, tui, tui, sie!Vaimo ja mie, vaimo ja mie,Eikös meill' oo riemu, jotta —!Totta, totta, totta"!
Soi kuusesta laulu, ja keikkuvan näinPuun latvassa kyntörastaan;Se yöhön helkytti riemupäin,Ja kaiku se helkkyi vastaan.
Mut laulaja otti jo kaiusta kiinJa sen kanssa nyt kilpailla koittaa;Se onnessa, innossa tahtoi niinTuon vieraan kumppalin voittaa:
"Mi'un vaimo, mi'un— Eipäs si'un! eipäs si'un! —Hellä on ja silmän sirkku,Virkku, virkku, virkku!
"Vait, vait, vait, vait!Häijyn sait, häijyn sait!Tartuit kiinni kitupiikkiin,Kiikkiin, kiikkiin, kiikkiin!"
Mut kaiku ei antanut myöten vain,Ja kiista ei päättynyt laisin,Ja viimein mä itse jo innoissainSiin yhdessä kiistellä taisin!
1901.
Ma saaristolaulun kuulin,Min lauloi venhossa yölläNuor poika raikkain huulin,Käsi tyttönsä liivivyöllä.
"Miks pitkää elonlankaaMa enää taivaalta tahdon?Ma purjehdin myötähankaa,Ja kokka nosti jo vahdon!
"Jos vaipuisin vaikkapa juuri,Ois hautani lemmen merta;Kuin meri on lempeni suuri,Ja lempeen kuolen kerta".
1901.
En ääneen henno laulaa,Mitä hienoimmin tuntenen,En punoa kultapaulaaVain siteeks aatosten.
On herkkä perhon siipi,Ei siedä siteitään —Ajatukseni liidehtiipiNyt vapaana väikkeessään.
1901.
Niin tunteekas sun on mieli,Niin aatokses hienot, puhtoiset;Sun värjyvi suusi pieli,Kun missä vääryyttä huomannet.
Miten silmissäs lienen raaka,Miten useinkaan sua loukannen,Miten jäykkä on tuntoni vaaka,Kun hyvää ja pahaa punnitsen!
Oli aika, kun vihaan kiihdyinKoko huonoudesta, min mailmassa näin —Mut kuontui pinta, ja viihdyinJa välttämättömän orjaks jäin.
Ja kuitenkin se on tuossaSisin aatoksein, jota lausut noin:Oi, tuotahan myrskyjen vuossaViel' ihannelmana varjella koin!
Se vaatisi vielä, kuin lassa,Jumaluutta, mi tuomiot langettais,Min silmä on rankaisemassa,Jolt' tunto eksyvä johtoa sais.
Niin suusi pielen kun milloinNään värjyvän omaa huonouttain,Mitätönnä, mut riemuten, silloinVait jalkojes juureen lankean vain.
Sinimetsiin vien sinut, kulta, missäElo innon saa sekä uutta voimaa,Sydän suurentuu, ja on jäävä unhoonIhmisten pienuus.
Sulo siimeksen ma jo siellä tiedän,Jota takaa vuor kuni templi suojaa;Punaruskossaan kiviseinä hohtaaSiintohon taivaan.
Ikihongat siell' yli pääsi huojuu,Kahapuolen näät salon ylhän, tyynen,Mut on eessäs veet sekä rannan puhdasHelkkyvä hieta.
Sitä painaa saa siro paljas jalkas,Mut jo pitkäkses ilakoiden heitytJa sa annat niin kesäpäivän paahtaaRuskeaks rintaas.
Himot haihtuu pois, — tuli siell' ei polta,Joka mailman muun erämaaksi martaa;Elo heelmöittyy, sekä luonto suuriUhkuvi luoden.
Tähän seutuun niin sinut vien mä, kulta,Ja sa lemmelläs tämän rinnan uljaan,Jota näännyksiin erämaat ei saaneet,Elvytät intoon.
1901.
El' lehtiä kuihtuneitaNää syksyn saapuen;Nää näköalat laajatJa väriloistoa sen.
Joka lehti, mi väikkyen hohtaa,Se menneitä muistoja tuo:Näät elon rikkaat vaiheet,Sen riemut ja tuskat nuo.
Kun haipui viime lehtiSyysiltaan vienoiseen,Niin vaivu, kuin illan rusko,Vain lepoos tyveneen.
Oi vielähän puistossa kukkiiTaas oksat kirsikkapuus —Sa nuori puoliso armas,Miks hymyy miettivä suus?
1901.
Miks riehuisin murhesäissäLaill' lammin liedon pinnan?Miks suotta ma kiihkopäissäVain hämmentäisin rinnan?
Vain kirkas, selkeä pintaLuo riemun heijastusta: —Lie tyyni, tai riehuva rinta,Siin aina on murhe musta.
1901.
Miss' oksat raidan ne kaareutuuYli lammikon rantarimmen,Kun viidakon varjoissa ilkkui kuu,Näin lapsuussatujen immen.
Hän kuunteli vait ja säpsähtäin,Kun hiljaa ma luokse hiivin;Hänen luotaan häämyssä yökön näinPois liehuvan kevein siivin.
Kun salaa taivutin lehvää niinPuun sammalpeitteisen tieltäJa nähdä jo koitin siimeksiin,Hän pois oli kaikonnut sieltä.
Kai tiesin nuo vain kujeiksi kuun,Mut tahdoin taas olla lasna:Olin sormea painanut pielelle suun,Kun kurkistin uteliasna.
Ma tahdoin tuntea uudestaanKoko satujen viehkeiden taikaaJa uinua, vaikkapa hetken vaan,Taas armasta lapsuusaikaa.
1901.
Käy henkäys siimeissä illan suun,Ja kullassa välkkyvät pellot;Läpi hienon auteren heinäkuunSoi kaikuen iltakellot.
Pien' poika on kuistilla telminyt,Miss' siimestä köynnökset loivat;Hän miettien kääntyy äitiin nyt:"Miks kellot kirkossa soivat?"
Saa äiti syliinsä pienen pään,Mi on uupunut leikkilöistä,Ja pienistä pojista kertoo hänJa häijyjen peikkojen töistä.
* * * * *
"He läksi ruusuja poimimaan,Rusoruusuja lehtikoista;He perhoja liidätti laitaan haan,Ja sai jo kyllänsä noista.
"He metsään jatkoi kulkuaan,Vain kauemmas yhä ko'ista:Salon synkkiä teitä jo astutaan,Mihin päivä ei enää loista.
"He tahtoi tietää ihmeet maanJa saavuttaa suurenmoista —Ja tuossapa aurinko lappeellaanSe kiiluili kanervoista!
"Mut peikko se noin teki taikojaan,Hän häijyin haltioista:Jos poiat hän lumoo, ei aiatkaanLumouksesta poikia poista.
"Ja he juoksee joutuun ja joudumpaanMuka kiinni jo auringoista!Ja silloin peikko julmimpinaanKäy vastahan loukeroista.
"Mut vait! — pyhäkellot soi yli maan —Ään' kaikuu kallioista!Heti poissa on peikko — ja peloissaanPojat katsovat toinen toista.
"Ja soittoa kohden he juoksevat vaanPois yöstä ja synkistä soista;Ja he niin tuli kotiin nukkumaan —Tui, tuuti! — ja uinuvat ko'ista."
* * * * *
Pien' poika on nukkunut vienoiseenPää kutrikas äitiä vastaan;Tää poian silmistä pyyhkii veenJa katsoo herttaista lastaan.
Niin vienon kaihosa tunne, oi,Se ahdisti äidin rintaa —Mut kellot ne pyhää maahan soiJa kaiutti vetten pintaa.
Tyyn' valtameriVain hiljaa rantaanTuo maininkeitaanJa luo ne santaan.
Mies uljas katsooPäin ulapoita,Kuin urkkiakseenVeen ongelmoita.
Mut sivu siitäPien' poika töytääJa riemuin huutaa,Kun raakun löytää.
Vait lapsen leikkiinMies katseen kääntää;Hän kaihoin hymyyJa hiljaa ääntää:
"Näin totuudestaSen ilmeet suuret,Hain niiden summatJa syyt ja juuret: —
"Vain rannall' lassaMa leikin, toimin,Vain raakun oudonSiin joskus poimin;
"Mut valtameriSen koko alaan,Juur totuus itseJäi multa salaan."
1901.
(Kuolinvuoteellaan.)
Hyvä ja paha — mit' on tuo?Kaks eri valtaa hallinneeko noitaValaisten, pimittäen maailmoita?Mit' onni, kurjuus, terveys ja sairausJa elo, kuolo — mit' on tuo?Jo silmä kirkastuu, jo haihtuu hairaus,Ja aatokseen, mi kiersi sokkeloita,Nyt valkeus outo leimahtaa:Mit' usein aavistin, nyt näkee sielun'!Jo maiset vastakohdat kaikki laukeeJa yhteen sulaa — eri puoliks aihtuuVain yhden suuren ilmiön!Mut sulkeutuu jo kuilut hornan nielun,Ja maasta usvat häätyy, kauhut haihtuu,Ja eteeni vain taivaansäihke aukeeSun, Ylhän, Tuntemattoman!
Oi, luonnosta sun kirjoitustas tutkin:Mut harhaan tavailin sun sormes työtä!Kuink' kiinnitin mä katseen monta yötäPäin tähtitarhaa säihkyvää,Kuink' usein aineita ma monin mutkinKoin sulattaa ja johdatin ne putkinJa niiden voimaa lusikoin!Hain elinsääntöä, mi kokoon kiintääKaikk' alkuaineet sekä luonnon kaikenJa johon salavoimain yhdistyksinKaks vastavaltaa vaikuttaa,— Hyvän ja pahan! —Mut jo valkeus siintää,Ja todeks nään, mit' tuumin epäilyksin:Nään Yhtyyden, mi toimii kaikkiossaJa aineen on ja hengen herra yksin,Nään Suuren Jakaumattoman!
Sa ylhä Paracelsus—Faust!Sa oppi-isäni, sa uljas henki,Miks näitä oivaltaa et saanut, voinut?Ei mielessäs ois epätoivo soinut,Mi hornan houreihin sun vei,Vaan kirkastunna, kautta taistojenkiJa kautta harharetkein elos tiellä,Sa oisit innoissas ja riemumielläTaas Suureen Alkuun palannut!
Ma itse: edessäin on kuolinhetkiJa kohta päättymässä mainen retki,Ja kanssani nää tiedot vien. —Mut vielä avoinna on ihmishenki,Ja vaikka jälkeen aikain kaukaistenki,Myös muille valkeus leimahtaa!Yön usvissa ei silloin kammot väijy,Ei sieluja saa kauhuun hirmu häijy,Mi riemut maasta kaihtaa nyt,Vaan valoisana astut, ihmiskunta,Ja unelmoit vain kirkkauden untaJa näät vain taivaan yli pääs!
1901.
Ken niikuin Hafiz riistää voisTän mailmansalaisuuden hunnun,Kuin hän, mi aatteiss' entäin poisSai ajantakaisista tunnun;
Mi luopui irti aisteistaan,Min yli maan vain liiti mieli,Mi erakkona vuorillaanSai nimen Mystillinen Kieli!
Shiraassa, ruusustoissa nytTeen salatiedoistani selon:Ken syvimmin on miettinyt,Hän etsii ihanuutta elon.
Ken vaipuu Sulon koraaniinJa sitä tutkii myöhään, varhain,Hän opin kiistat välttää niinJa totuuteen käy tieltä harhain.
Kun perho liitää ruusun luo,Se siinä vain on syvä mieli,Ja viisaus ainoa on tuo,Mit' yöhön laulaa satakieli.
Mut hienoin ongelmista maanOn vyö Suleiman vyötäreillä:Hän sais Bokhaaran ja Shiraan,Jos sen hän sois mun selvitellä.
1901.
Sa Lesbon impi, hehkuva, lemmekäs,Mi valko-olkas paljastat houkuttain,Sa suotta viehkees hymyin näytät —Mieltäni vain meri aava hurmaa.
Ja turhaan huokuu lyyrasi helkkynäänSun lempes kaiho lauluna myrtistöön;Vain tuulten huohuntaa ma kuulen,Aaltojen taistohon halaan luotas,
Veenpiirin taa, pois retkille seikkailuin,Hyaadein kanssa voimia koittamaan,Miss' suola tyrskyilee mua vastaanPyyhkien otsalta ruusuöljyn.
Kythere ain ei valjasta kyyhkyjään,Ja usein Zevs, kun hehkeinnä paahti maa,Luo ryppyyn kulmiaan ja puistaaYltämme velttoa unteluutta.
Oi, Sapfo, kuolemattomat varmaan kaiNe urhon poveen laskivat vaiston tuon,Mi viehtäin luo taas eriin työntääRinnoilta hempeiltä miehen mieltä.
Iki-vastakohta noinpa se vallitsee,Ja pakko miestä tietöntä määrää päinVie elon ulapoille taistoon,Impeä kaiho kun tuhkaks polttaa.
1901.