The Project Gutenberg eBook ofRunoja: Uusi sarjaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Runoja: Uusi sarjaAuthor: Severi NuormaaRelease date: December 12, 2020 [eBook #64027]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA: UUSI SARJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Runoja: Uusi sarjaAuthor: Severi NuormaaRelease date: December 12, 2020 [eBook #64027]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Runoja: Uusi sarja
Author: Severi Nuormaa
Author: Severi Nuormaa
Release date: December 12, 2020 [eBook #64027]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA: UUSI SARJA ***
Uusi sarja
Kirj.
SEVERI NYMAN [Severi Nuormaa]
Tampereella, Wesanderin Kirjakauppa, 1900.
Maailman Golgatalla.Laiva merellä.Laki.Itätuulessa.Revontulet.Hengen vapaus, I-III.Tampereen työväenopistolaisten marssi.Ziion.Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa.Suomen laulu.Nyt valitkaa.
Z. Topeliukselle.Juhani Aho.Vanha mökki.Toivioretki.Käynti Viktor Rydbergin luona.
Kesämuistoja, 1-6:Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan.Käyt sylihini.Mun valkolumpeeni virkenee.Sinä olet kuin kukka nukkuva.Tule tänne vielä mun luoksein.Me sousimme kerran.Sin' olit lapsuuteni Kaarin kaunis.Edelweiss.Kaksi kukkavihkoa.Uudessa purressa.Ruskeatukkani.
Joulu-yö.Joululaulu.Uuden vuoden ajatuksia.Etsinnässä.Elämä.Kansan vainoa.Itämaille.
Pakkastoiveita.Eräälle maailman parantajalle.Ritariaikaan.Jos mull' olis Buddhan viisaus.Pojalleni.Kuin hiipuva hiilos tummentuu.Kukkia.Rikas mies.Opriksella.Aleksanterin patsaalla.Integer vitae.
Loviattaren lapset, I-IX.
Din moders namn det, o yngling, ärDet käraste bland de kära.Hon gaf dig lifvet; hon det begär;Se, dagen slocknar; — o yngling, svärAtt skydda din moders ära!
Z. Topelius.
Niin liki kuin suinkin sun suuruuttasHe tahtovat heitänsä nostaa.Ja sun valtas ja voimas ja kunniasHe tahtovat kullalla ostaa.Ja Jumalan armoa julistainHe kulkevat maita ja merta,Mut sun armos he mittovat miekoin vain,Ja tiensä tihkuvat verta.
Ja orjainsa lyömistä tiilistäHe pystytit templit ja pylväät,Ja kulta- ja hopeahelyilläHe peittivät alttarit ylväät.Ja he panivat papit ja tuohuksetSun nimeäs vartioimaan,Ja kirkon kirot ja autodafet,Ja käskivät kellot soimaan.
Mut oman valtansa vartiaksHe alttarin ylle sun naulaa.Ja ne hymnit Herran kunniaksNe itsellensä he laulaa.Ja kansat on yhtynyt kuoroihin:"Tiet, portit laveiksi luokaat!"Mut kultaristillä alttarinSinä värjyt ja huudat ja huokaat.
Ja ma näen sun surusi kyyneleenLäpi juhlasuitsujen sauhun,Ja mä kuulen sun äänesi sortuneenYli Kyyrie eleeson-pauhun:"Oi isäni, miks ylenannoitkaanMinut maailman Golgatalle,Vuostuhanten tuskaan ja kuolemaan,Ja pilkan ja pistojen alle!"
Kas laiva seilaaTuoll' ulappaa!Sen silkopinnassaYlväsnä peilaaMastoa ylhää,Rautarunkoa,Kanuunaa.
Meren vapaan, laajanSe alleen sortaa,Ja sen kalvon kirkkaanSen keula murtaa.Ja kuohinat altaPisarten miljoonainNe on kulkijan kunniasoittoja vain,Ja ne tunnustaaMajesteettia laivanJa mastoa ylhää,Rautarunkoa,Kanuunaa.
Ja laivan, laivan on valta!Mut malta —
Käy henkäys ilmassa vienoinen,Se on Jumalan vapaa tuuli.Ja meressä pisara pienoinenSen tuulosenkuiskeen kuuli.Ja pisarat sadat sen kuulevat,Ja ne miljoonat.Ja värähdys ulappain pintainSe on värähdys pisarten rintain.
Ja laiva se kotkana uljasna kiitää,Meret laajat tallaa,Meret vapaat, laajat ja kummat.Ulapan päällä se leikiten liitää,Aaltoset sortuvat allaan,Aaltoset taajat ja tummat.
Mut taivahan tuulet tuiskii,Ne aaltojen korvahan kuiskii:Vapaista merten ja ilmojen ääristä,Vapahan, vapahan ylhistä määristä,Ett' on vapahan valta, voima,Jumalan antama, aateloima…
Ja aallot ne vinhasti värjähtää,Ja ulappa se yrmyy ja ärjähtää,Ja meri kuohuu ja kiehuu.Ja pisarat pienoiset, miljoonatNe vaahtivuorina hyrskyilee,Ne syvärit halkovat huimaavat,Ja ne tähtiä kohti tyrskyilee.
Ja laivaa ne lastuna kiikuttaa,Jok' aaltoset alleen sorsi,Sen rautaiset liitot ne liikuttaa,Ja sen mastot on niinkuin korsiJa sen sortajan ylväänNe yltään heittää,Ja sen hylkynä pohjaan peittää.
Siit' asti kuin Siinailla vapisi maa,Löi tulta ja suitsui sauhu,Kuin, kuullessa Herran pasuunaa,Koko kansan valtasi kauhu —Siit' asti kuin Israel siirrettiinPois orjasta vapahaksi,Kuin oikeus ohjaks piirrettiinJa laki langettajaksi —
Siit' asti se oikeus väkevä onYhä vielä, kuin salama Siinain,Ja laki on muuri murtumaton,Yli miekkojen, tykkein ja miinain.Siks vielä sen, ken sitä vilpistää,Se Herran voimana kostaa,Ja sortajan keihäät kilpistääJa sorretun pystyyn nostaa.
Täm' on isojen vihojen vaikea maa,Tämä Suomen ranta rukka,Täm' on tuhanten surujen tuttu maa,Täm' on syksyn surkea kukka.Miks vaalisin kukkaani värjyävää,Kait kohta sen hyytävi halla?Kait pian se jo kylmänä kimmeltääSen tulevan talven alla.
Vain Luojani tiesi ne viljavat veet,Ne, joilla sen kostutin juuret,Ne hurmevirrat, ne kyyneleet,Ja ne hikihelmeni suuret;Sadat kerrat jo sentän sen kylmäsi jää,Ja sen turmeli valkeat vainon,Miks vaalisin kukkaani värjyävää,Suon kuolla jo kukkani ainon.
Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa,Ei jouda se koskaan hukkaan!Niin kallis on kansalle syntymämaa,Se on suostunut surujen kukkaan.Minä valvatan vieläkin vienoistain,Siks kun mulla sykkivi rinta,Ja mä varjelen maatani mairettain,Jos henkeni ois sen hinta.
Mit' on kylvänyt runsas rakkauten',Se vihanko viimoja horjuis?Se horjuisko valtoja vääryyden,Sit' eiköpä totuus torjuis?Käy tänne vain vihan, valheen mies,On turhat sun tahratut kalpas,On tuttuja meillä sun tummat ties,Ja portill' on vartio valpas!
Sä päällemme peikot nostaos vain,Joka polvulle pankosi ansa,Ja hylkiöt kullalla ostaos vain, —Jää jäljelle Suomen kansa.Kysy, mit' on sen laki ja oikeus,Ja mihin se hintahan myödään,Jok' ainoa mies on Vibelius,Kas' jäykkänä kirjahan lyödään:
Se on ollut se yksi ja ainoa,Joka tuonut on tuskissa hoivon,Se on ollut se yksi ja ainoa,Johon onnettuudessa toivon.Se on ollut aarteeni arvokkain,Sit' ei saa tallata jaloin!Se on annettu armona Jumalain,Se on vannottu keisarivaloin!
Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas,Ja jos hetkeks sen herpoisi valta,Kuin Feeniks lintu se nousisi taasIhan turmankin tuhkien alta.Se on Vestani kallis, mi valvonut onMun kansani hengen tulta,Se on koskematon, se on kuolematon,Voi, ken sitä ryöstäis multa.
Kevättoivon ken Suomesta sammuttaisJa kansalta onnen uskon?Ken päivyen taivolta riistää taisJa pilven rannalta ruskon?Mun kansani kevät se kajastaa,Se on uskoni varma ja vakaa,Ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa,Se on tuleva talven takaa.
Ma jo auteret armaat siinnossa nään,Ja virtojen vuolahat välkyt;Kotirantojen koivut on vihreissään,Ja mä kuulen jo lintujen helkyt!Ja se kansani kevät se kaunis on,Sen on siivillä siunaus Herran.Ja se kevät on lämmin ja loppumaton,Ja se kevät on koittava kerran.
[Kokoelmasta "Kotoisilla rannoilla", hiukan muutettuna.]
On päivä poissa, ei hohda hanki,Ja yöhyt uhkavi Pohjolaa,Ja vait on järvi ja virta vanki,Ja yllä pakkanen paukkuaa.Mut kohta öisessä sankeassaJo taasen taivolla salamoi,Ja päivä uusi on alkamassa,Ja koittamassa on uusi koi.
Kas kuin jo loistavat pohjan pielet,Ja taivas kaarena kirkastuu!Ja tuolla, katsohan, valokieletJo halki taivahan viskouu!On niinkuin taistoa tulten julmaaTai valomerten tää myrsky ois,Kun liekin leiskuvin pohja huimaa,Ja päiv' on kirkas ja yö on pois!
Kuin Noan aikoina taivahalleSai Luoja kaarensa korkean,Ettei hän vast'edes vetten alleHukuta kansoja kuolemaan,Niin meill' on merkkinä pohjan puolla,Kun tulet ilmoissa öiset lyö,Ettei oo Suomenkaan suotu kuolla,Vaikk' uhkais kylmä ja uhkais yö.
Jos teräskahlein raskain ruumiin kietois,Ja alppein hurjain alle orjan hautais,Ja vuoren ylle vangin vartioksiOis' asetettu Rooman armeijoita —
Niin kauvemma kuin kantais kotkain siivet,Ja loitomma kuin loistais tähtitarhat,Ja ylemmä kuin riittäis ääretyyttä,Sen vuoren alta nousisi orjan aatos.
On ihmishenki vapaa sukujaan,Ja siks ei siedä painoa kahlehen halvan.Ja kukin yhtä hengen on aateliaan,Vaikk' yks on ritar' auran ja toinen kalvan.
Ja hengen oma yksin on ikuisuus,Siks ei sitä sammuta sortajan miekka.Se tuhat vuotten vanhana aina on uus,Vaikk' kaikki muu on haihtuva niinkuin hiekka.
Mut vapaus ja aateli velvoittaa,Ja ikuisuuden-aatteess' on tarkoitustaan.Siks hengen määr' on päin yhä korkeampaa!Ja aatos ei saa maatua multaan mustaan.
Ja hengen mailla heimous yhdistää,Ja valon maill' on vallassa veljeys-aate.Siks katso kumi veljeä, ystävää,Jos sarkanuttu yll' on tai purppuravaate.
Ja miss' on orja ainehen kahleissaan,Tai taisteluissa sortunut nukkumass' untaan,Sa avuks riennä veljenä holhoamaanJa saata valon, vapauden valtakuntaan!
Näet, ihmishengen vapauden valtakuntaSe taisteluist' on nouseva vasta.Mut useat on uupuneina nukkuneet,Ja sadat ovat sotateillä hukkuneet,Ja tuhat on orpolasta.
On tuhatmäärät turvatonta orpolastaJa osatont', onnetonta.Te veljenkättä vaimeloisen antakaa,Ja pimeähän valoa kantakaa,On pimeätä pirttiä monta!
On pimeätä, valotonta pirttiä monta,Ja rintaa turtumillaan.Te lämpöä luomahan rientäkää,Ja lemmettömän elontietä lientäkää,He kostavat siunauksillaan.
He kostavat hyväntyön siunauksillaan,He kostavat töin sekä toimin.He kostavat tahdoin tarmenneinJa katsehin kirkkahin, varmennein,Ja vapaan hengen voimin.
Työ Suomen hyväks uhratkaamme,Kaikki työhön, taistohon!Siinä, miss' on onni maamme,Siinä meidän onni on.Kiistamieliin meill' ei aikaa,Kas kuin päivä kiiruhtaa!Kuule, kuinka huudot kaikaa:Työhön, työhön koko maa!
Yks halla-yö voi viljat kaataa,Tai voi tulla turma muu!Nyt on tarvis kaikkein raataa,Työssä voima vahvistuu.Kiistamieliin meill' ei aikaa,Rivit tarkoin sulkekaa!Kuule, kuinka huudot kaikaa:Työhön, työhön koko maa!
Luo työssä silmät taivaan puoleen,Sielt' on valo, vapaus,Sielt' on armot tulleet huoleen,Sielt' on työssä siunaus.Kiistamieliin meill' ei aikaa,Työ on kansan kunniaa!Kuule, kuinka huudot kaikaa:Työhön, työhön koko maa!
(Aihe v:lta 586 e.Kr.)
Tytär Ziionin kaunis suree niin,Sen on suistunut uljas muuri.Laki Herran templissä tallattiin,Sen tallasi Baabel suuri.
Tiet, portit Ziionin ikävöi,Ken juhlille enää kulkee?Sen palmuinkantajat Baabel löi,Sen portteja Baabel sulkee.
Yli yötä hän itkee niin katkeraanSen kaupungin ulkopuolla.He sortivat Ziionin, syntymämaan,Tekis itsekin mieli jo kuolla.
Ei Ziionin tarhoissa tanssia näy;Päämiehet on verrattu peuraan,Jok' ei laidunta löydä, vaan harhaan käy,Jonk' on juoksu kuin vainotun teuraan.
Te ohitse käyvät, katsokaa!Tää eikö koske jo teihin,Kun pakanat templiä saastuttaaJa kajoo kanteleihin?
He koskevat kansani pyhimpään,Kalut kallihit vievät he meiltä,Ne jotk' ovat Ziionin yksinään,Ja Herra on kieltänyt heiltä.
He ryöstit mun parhaat poikani pois,Pojat Ziionin kempit ja korjat;Kuin kulta ne poikani puhtoiset ois,Ne nyt ovat Baabelin orjat.
He polttavat ihon mun pojiltan',Ne jauhavat Baabelin viljaa,Ja Juudan neitsyet suruissaanHeit' itkeskelee hiljaa.
— —Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois?Joko silmät liinalla peittäis?Joko kulkisi kauvas, ja hyljäis pois,Ja rannat raukat heittäis?
Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon,Mut ei raukene rakkaus laisin;Käten' oikia ennen unhottukoon,Kuin, Ziion, sun unhottaisin!
Yli yötä mä valvon sun nousentaas.Ja mä huudan sen Herran puoleen,Jok' on turvanas ollut, ja kuninkaas, —Hän on katsova kansan huoleen.
— —Ja silloin on Ziionin loppuva yö,Kun sana saapuvi kerran,Ja se sana kuin tuomion leimaus lyö,Ja se sana on itse Herran:
On Baabel suuri ja mahtava maa,Sen viinaa pakanat juovat,Siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa,Ja suruja sillen tuovat…
Mut Ziionin tyttären kyyneleetMinä pyyhin pois ja sen haavat,Ja sen hipiät, huolista mustenneet,Taas rieskan valkeiksi saavat!
Siirryn linnani summiin suojiin,Astun hyllyjen huimain taa,Katselen Suomeni suuriin luojiin,Kuuntelen, kuinka ne lohduttaa:Tulkate tänne, pajarit tuhmat,Maatani väellä valloittamaan,Täällä on uskot, täällä on uhmat,Täältä, täältä me ammutaan!
Tuoss' on Lönnrot, vartio vakaa,Suojassas ei surua lain:Huoleti tähtään töittesi takaa,Kanteletarten, Kalevalain.Siin' on Suomeni seinähirretTuimat, tuhannenvuotiaat,Siin' on taistoimme tenhovirret,Voittolaulumme voimakkaat.
Katsos velhojen suuret sarjat,Näetkös noitien armeijaa!Niill' on hiittenkin kaadettu karjat,Lyöty Louhea, Pohjolaa.Tääll' on turmihin tappaviinkin,Tääll' on taikoja tuhansiin,Tääll' on käärmeitten pistoksiinkin,Pahansuopainkin panemiin.
Tuoss' on kieleni tutkijajoukot,Urhot uutterat, seppelepäät.Kiertivät korvet, kahlasit loukot,Tunsivat tundrat ja Vienan jäät.Etsivät yhteen heimoni suuren,Liittivät siskot siskoksiin,Juuttivat syvähän tammen juuren,Latvan työnsivät taivosiin.
Sinis suruissa suurimmissainSilmäni toivoa välkähtää,Kunis pirtissä pienoisissainLaulut heimoni helkähtää.Niiss' on Suomeni seinähirretTuimat, tuhannenvuotiaat,Niiss' on taistoimme tenhovirret,Voittolaulumme voimakkaat.
Tule, laulamme laulua Suomenmaan,Tule, laulamme raikkahin rinnoin!Koko kansa nyt käykösi soittelemaan,Sitä kannelta kuulua koittelemaan,Jota Väinämö soitti jo innoin!
Se laulu on uskoa, toivoa täys,Se on tenhona taisteloihin!Ken vihamies kansalle surmaa suo,Hänet laulumme taika jo hurmaa tuo,Hänet laulaen sorramme soihin!
Nyt valitkaa!Joko lepo ja yö,Tai taisto ja työ.
Nyt valitkaa!Joko toivottuus,Tai se usko uus,Se usko, mi surman vuoretkin siirtävä on.Joka hakatun haudankin paatehen piirtävä on:Kuolematon.
Nyt valitkaa!Joko orjan kieliJa orjan mieliJa orjan omatunto,Tai Suomen kieliJa Suomen mieliJa Suomen tunto ja kunto.
Nyt valitkaa!Joko kulta ja kullan kunniaa,Tai isänmaa!
KuningassurussansaIhanteen mailma seisoo nyt,Ja runotarten kansaOn harsoin peittäynyt.Ja aatteiden impeinOn silmät kyynelin välkkyelleet,Ja kauneuden impeinOn kaipiolaulut helkkyelleet,Ja ääressä paarien verhotuidenOn kuoro impien itkusuiden,Rakkauden impein.
Ja oksalla ylimmälläNyt Sylvia siipehen painaa pään,On kaihomieli hällä,Hän kaipaa ystävätään.Ja kukkaset SuomenOn murheissa mielin, kun hoitaja kuoli,Ja kesä-yöt SuomenOn kuin olis niidenkin väikyssä huoli.Ja tuhanten rantojen partahillaOn kuin olis mielillä murheisillaSiniveet Suomen.
Mut urhoin vuosisadatKiitostas kantaa maineistaan,Ja Suomen vuoksein radatVapaista laineistaan.Ja nuorien kiitosOn kiitos suurista aattehista,Ja pienoisten kiitosOn kiitos riemuista puhtoisista.Ja ääressä paarien kallihittenSoi suista satojen, tuhansittenKansasi kiitos.
(Kirjailijan kuvaan "Joululyhteissä" 1899).
Sä ethän paho,Juhani Aho,Kun piirsimme tuohon kuvan?Ei palstan täytteeks,Mut miehen näytteeks,Ja pyysimmehän me luvan.
Niin — näytteeks miehen,Mi kansan tiehenLoi viitat katajasta.On oksat suuret,Ja huimat juuret;Ne viitat on viittoja vasta!
Ne siintävät julki,Ja ne suoraan kulkiPäin korpea, suota ja selkää;On määrämme loitos,Lie raskas se koitos —Mut eksymist' emme pelkää.
Kun viitat on vankat,Ja vartiot sankat,Ja tulet kukkuloilla.Jos herpoisi työkin,Ja jos yltäisi yökin —Me jatkamme aamun koilla!
Kun sinut muistan, niin jo värähtääSielussain omituinen onnen soitto;Järvellä aallot armaat läikkyää,Ja pihamaalla perhot väikkyää,Ja kallioilla hehkuu aamun koitto.
Ja aamuruskon säihke kirkastuu,Ja mökistäni saapi kultalinna,Min pihall' leikkii prinssi hymysuu,Ja kuningatar kaunis kumartuuSen puoleen, silmä välkkyin ihaninna.
Ja min' oon hohtolinnan prinssinen,Ja kuningatar se on äitikulta.Ken linnaan veis mun vielä hetkeks, ken?Ja sois mun nähdä välkyn silmien,Tuon välkyn äidinrakkauden tulta!
Oi, sinne kotipirtin hämäriin,Ja vuotehelle kaikkein rakkaimmalle,Jons' äidin silmä valvois nukuksiin! —Mut siell' on ovet lyöty laudoin kiinn',Ja isä, äiti viety mullan alle.
Me kuljemme kirkkotiellä,Kun aamu on kirkkainnansa,Kun kaikki on hiljaa siellä,Ja kun poikessa viel' on kansa.
Me siirrymme hautausmaalle,Siell' lemuu ruusujen tuokse,Ja istumme pihlajan alleTuon vanhan ristin luokse.
Ja kuolemanristin juureenMa vaivun elohon omaan,Ma haivun onneen suureenJa kaihoon sanattomaan.
Ja mist' on riemuni siellä?Mä sylihin lastani suljen.Ja mist' olen murhemiellä?Mä isäni haudalla kuljen.
Eräänä kirkkaana syyskuun päivänä sähkövaunu lähti suhisten kiitämään Humlegårdin ääreltä, ja moniaiden minuuttien kuluttua se jo poimutteli Djursholman kauniita lehdikkomaisemia.
Sinä päivänä oli luonnossa erityinen juhlatunnelma. Koivut ja lepät laaksojen rinteillä olivat minusta sypressejä, ja oli kuin niiden latvoissa olisi suhahdellut outo, leppeä tuuli. Ohi vilahtavan virran polvekkeessa uiskenteli tyttö, ja sille lauloi aallotar tuttua laulua:
Väna barn, ännu i hågenlika kyligt frisk som vågen,skönsta aeckros, som jag gungat skäroch hvit på bölja sval!Blott en tid, och da skall drömmadrömmur underliga, ömma,medan jemt sig lik min källa sorlarunder björk och al.
Ja kun puro edempänä, tuokioksi kadottuaan, jälleen kimalti esiin tuolta puiden lomista, tunsin minä siinä Kastalian laineet, ja rannalla seisoi Hermione puettuna laakeriseppeleeseen, tulevaisuutta kyselevä katse tummissa silmissään.
Svea-tien risteyksessä vaunu pysähtyi. Vasemmalla kohoavalle kukkulalle kierteli polku puiden alla, ja siellä ylhäällä oli matkani määrä, Ekeliden. Mutta noustessani ylös kukkulan käytävää, tuntui mielessäni, kuin olisin astunut vanhan Parnasson harjanteita ja siellä nähnyt Kryysanteun, filosoofin, suremassa helleeniläisen hengen häviötä…
Ja kohta olikin, Ekelidenin verannalla, edessäni hän, Viktor Rydberg, tämä pohjoismaiden Kryysanteus, tämä kaunisajatuksisen Gudmund-sepän jalo isä, sanomassa minulle sydämelliset: tervetuloa!
Hän vei minut työhuoneeseensa. Minä katselin häntä ihastuksella ja kunnioituksella, joka yhä suureni, mikäli hänen puheissaan, katseissaan ja jaloissa piirteissään minulle selvisi täydellisin sopusointu henkilön ja kirjailijan välillä. Hän puhui paljon Suomesta, kansanrunoudestamme ja nuoresta kirjallisuudestamme, joista hänellä oli ihmeteltävän tarkat tiedot. Kertoi Indian ja Skandinaavian muinaistaruista, joista oli luonut oman syvämielisen, kauniin käsityksensä. Jutteli kohtia oman elämänsä ja teoksiensa historiasta — kaikkea hienoudella, vaatimattomuudella ja sydämellisyydellä, joka sai minut paljon unohtamaan siitä,mitähän sanoi, ja kiintymään vain siihenkukasanoi jamitensanottiin. Mutta erittäin muistan, kun hän, suomenkielisistä sivistysriennoista puhuessaan, lausui: "Minusta on kaikki, mitä tehdään suomenkielen eduksi, rakkauden työtä".
Ja hän, joka oli rehellisempi kuin muut totuuden etsinnässä, jalompi kuin muut rakkaudessaan osatonta kohtaan, hän, isien perinnön ja entisyyden muistojen suuri suojelija — hän saattoikin niin sanoa.
Huolimatta ikävuosistaan, oli hänen ryhdissään ja kaunismuotoisissa kasvoissaan pojan ilme. Ja kun hän, kertoessaan isästään, vanhasta soturista, oli vaipunut lapsiaikojensa muistelmiin, juoksimme me yhdessä lahdelle viettävällä viheriällä nurmikolla! Silloin, nuoruuden säteily silmissään, kuvittelin häntä Deksippoksena puhumassa Ateenan nuorisolle:
Hvad vår verld är kallt förståndig, hvad vårverld är fåvitskt klok!ooh hon lönas för sin klokskap med ett bly-tungt träldomsok:verldens klokskap föder henne sorg och feghet,skam och svek.Fyll vårt land, o Zeus, med gossar, mod ochtro och lust och lek!
* * * * *
Kaksi viikkoa senjälkeen olin Kööpenhaminassa varustanut matkalaukkuni kotimatkaa varten. Viktor Rydberg oli, lähtiessäni, kehottanut minua palaamaan Tukholman kautta ja luvannut silloin kutsua luoksensa myöskin pari ystäväänsä. Olin jo päivät pitkät elänyt tuon luvatun, minulle suuren juhla-illan iloisessa kaipuussa. Astuin ravintolan lukusaliin ja otin käteeni sanomalehden; mutta siinä oli suuri musta risti, ja alla kirjoitettuna: Viktor Rydberg.
Kuinka paljon olisin vielä tahtonut kysyä häneltä, ja kuinka paljosta häntä nöyrästi kiittää!
Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen —
A. Oksanen.
1.
Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan,Mihin käänteli leyhkä tuulen,Niin leutohon lapsuusmaailmaanMa soutelevamme luulen.
Ann' mennä salmesta seljällen,Vaikk' ei se määränä oiskaan,Niin saapihan silmätä väljällen,Vaikk' emme sen yli voiskaan.
Kah, kuinka kummasti ihanaaOn katsoa kaukorantaa,Kun on hohdetta, heloa, tunnelmaaNiin loitos kuin silmä kantaa!
Hei vain, nyt salmi jo soljuttiin,Ja tuoss' on aavaa selkää!Se haipuvi kiiltäen auteriin —Sä ethän, tyttöni, pelkää?
Ei tuossa luonasi lummekaan,Mi valkolehtenä päilyy,Ei pelkää se tuulta ja lainettakaan,Vaan huoletonna häilyy.
Kait kohta kyllä, kun aamu saa,Sen koittaret hyppyyn vievät,Ja silloin sen posket punertaa,Ja sen lehdet on ihmeen sievät.
Nyt, tyttö, on niinkuin jo ruskottais!Saa koittaret lumpeen viedä.Mut entä jos rusko se myrskyks sais?Mut siit' ei lumme tiedä.
Jos meidätkö myrsky nyt yltelis?Niin onpahan allamme haaksi.Ja lumpeen lehden se huuhtelisVain puhtoista puhtaammaksi.
Mitä kuiskiko tuul'? Älä huoli lain,Ei kannata kuunnella heitä;Vedet välkkyvät nää — se kuiskasi vain —Olis itkujen kyyneleitä.
On tuulilla turhaa tarinaa,Kun leikkivät kera hapsein:Tämä maa muka ois surun synkeä maa;Äl' usko niitä, lapsein!
Nyt, tyttö, me käännämme venhon pois,Jo rastaat laulavat puissa.Tää rusko jos tyynen päivän toisMun lumpeeni punertuissa!
2.
Käyt sylihini, tyttö, mä tiedänSun suureksi ystäväksi,Ja sun raittiit naurusi uskonMa iloksi vilpittömäksi.
Ja kesken leikkisi jällenSun silmäsi kyynelehtii.Vain syämehen surun pisar,Se jo silmäkulmahan ehtii.
On somat nuo aaltoset rannan,Sinä mullen aaltona välkyt.On lystit ne lintuset lehdon,Sinä mullen lintuna helkyt.
Ja ma tiedän sun silmäsi välkynIhan aallonpuhtoiseksi,Ja ma tiedän sun laulujes helkynElos aamukiitokseksi.
Mut — kertako sullakin leikitVain surujen summia salaa?Ja kertako vienoiset silmäsSalatulla outoja palaa?
Ja sittenkö haudalla seisot,Johon toiveita tuhansin kannat,Ja vilppiä siekinkö saisitSijast' uskollisuuden, jot' annat?
Niin, silloin, silloin — mä soisinOlis parhainta lapsi sun olla,Tai nukkuva nurmen kukka,Tai raita rannikolla.
3.
Mun valkolumpeeni virkenee,Kun jo luulin tuulen sen taittavan,Sen posket ja silmät sirkenee,Sen tuuloset tuutivat terveeks vaan
Se heilui jo heikkona, hentoisna,Kun aurinko kerran viipyili pois,Oli poskilta haipunut purppura,Ja oli kuin ihan se riutunut ois.
Ja ma mietin jo: miksikä, luonto, luotTän taimen kukkahan ehtoiseen,Ja sitte sen syksyn viedä suot,Ihan niinkuin toivehen rauvenneen?
Mut pilvet poistui ja päivyt nous,Ja rannat laajalti kirkastui,Ja rannoilla allit ja sorsat sous,Ja seljillä auteret kultina ui.
Ja taas ilokyynelet poskillaanSe vienona, armasn' ailakoi,Se kaipasi päivyttä, päivyttä vaan,Ei päivyttä ilman se elää voi.
4.
Sinä olet kuin kukka nukkuva,Joka metsän piilossa lymyy,Joka illat arkana kimaltaa,Ja yöset uinuu ja hymyy.
Sinä olet kuin kukka nukkuva,Joka auringon nousten herää,Joka valossa vartta ja väriä saa,Ja lämmössä tekevi terää.
5.
Tule tänne vielä mun luoksein,Tule vaikkapa loitommas,Tule entisin kevättuokseinJa hajahiuksissas!
Tule, nyt on säihkyssä rannat,Täm' on onnemme maa, tule oi!Näm' on entiset leikintäsannat,Ja saarilta laulut soi.
Tule, juoksemme niinkuin lapset,Ja ystävät vallattomat,Ja tuulessa hulmuvat hapset,Ja posket hohtavat!
Tule nauruhun rattoisimpaan,Tule itkuihin yhteisiin!Tule kaulahan uskollisimpaan,Tule siskon suudelmiin!
6.
Me sousimme kerran kun aurinko nousJa kultasi sumuja veen,Oli aamuviherä vieno,Ja me keijuimme hiljalleen.
Sinä lausuit: "Sumut ne meidän on!Kevät-untemme purppuraa"…Ja sun poskipäilläsi silloinOli sumujen purppuraa.
Kevät lyhyt se oli, mut me muistamme senIhan aikoihin syksyisiin,Se loi ruusuja onnemme usviin,ja ruusuja unelmiin.
Se on totta, ne usvat on haihtunut pois,Ne jo syyskesän tuulet laas.Mut muistojen kevät kestää,Ja me rannalla istumme taas…
(Säveleeseen: Om Gud så vill).
Sin' olit lapsuuteni Kaarin kaunis,Mä kuutamosta sulle kruunun tein,Ja hunnut hienot virran välkkehistä,Sun unelmaini linnaan vein.
Oi Kaarin, Kaarin! silloin iloeltiin,Sun päilyi kevätkaste silmissäs.Oi Kaarin… sitten päilyi kyyneleitä,Mut Eerik on sun ystäväs!
Alppien tyttönen antoi sen,Tyttönen tummatukka.Hältä se mulla muistona onVienoinen vilukukka.
Kalpea kukkanen edelweiss,Kukkanen ikilunten, —Vilukko toivoini valkeain,Lumikki lempeni unten!
He koristivat mun kukkasilla,Lemmikeillä ja resedoillaJa hienoilla heinän helpehilläJa ruususillaJa vienoilla violoilla.
Ja toinen lausui: "Sun lauluistasiSekin yks on niin nätti, että"…Mut toinen taas oli veitikas:"Täm' on kaikesta siitä", hän ilkkui näin,"Jota et ole laulanut, ystäväin".Mut hälle ma pilkat kostin,Kun kihlat hälle mä ostin.
Tuuliko se lempemme purren kaas,Vai sousinko matalikkoon?Tai sinäkö se ruorissa istuissasSen ohjasit haaksirikkoon?
En muista, mut siinä me erottiin,Me eri suuntihin uimme.Mut olipa se onni kun kuitenkinMe kumpikin — pelastuimme.
Sinut korjasi kulkija venheeseen,Ja ma seisoin rannalla surren.Mut sitte ma kuivasin kyyneleen,Ja tein ihan uuden purren.
Sun valkean tukkas ma liehuvan näin,Siks, kunnes se haipui hukkaan; —Ja minä taas tuuditan venheessäinYht' impeä ruskeatukkaa.
Ja hän se on veitikas! RinnallaanEn jouda ma senttimenttaaliks'.Ja niin sirkkasen sievä — ma sanoa saanTän oikeaks onnen vaaliks!
Ruskeatukkaista pikkuruistani.Naurusuistani,Voi sua veitikka vieno!Kuinka sa mun niin hullusti hurmasit,Sitte mun suuret toivoni surmasit,Sinäkin, sinäkin pieno!
Hurmasit silmillä vilkkuvaisilla,llkkuvaisilla,Hurmasit kesää pitkin.Syksyllä sitte sä toisen kihlasit,Silloin niin sä mun sydäntäni vihlasit,Että mä oikein itkin!