Kaikkialla sointu vallan saa:Hetkeks herjennyt on luonnon riitaIkuinen, nyt rauhaa huokuaaKunnaan jylhä metsä, laakson viita.Ilon kyyneleitä kuvussaanUinaileva kukka kantaa. — VaanNäinkö viihtyy kaikki haltiat,Tyyntä rauhaa näinkö nauttivat?
Yks ei nauti. Rauhaan, lepohonEi se viihdy, viihtyä ei koita;Aina vaan se valvehilla on,Mieli mietiskelee turmioita.Nähden luonnon rauhan, vimmahanKiihtyy kohta mieli haltian,Kiihtyy vimmaan, joutuu raivohon. —Hänpä koston hurja immyt on.
Pitkin uumentoja liehuu hänKäheästi kuiskain: »Nyt on aika!»Liike, rapse oitis metsähänSyntyy, niinkuin nostattais sen taika.Kohta kulkee synkän siimehenAlta rantaan parvi haamujen,Hiljaan hiipivät he Käärmeen luo —Kostotar ei heille rauhaa suo.
Unotar nyt Svean urhojaVirkistyttäin tuutii helmassansa,Kalvan sankartöitä uljaitaKuvailee hän heille parhaillansa.He Einherioina (10) kamppaavat,Simaa tarjoilee Valkyriat; (11)Shrimneria (12) paistetahan, mutTaas se uudestaan on toipunut.
Oden (13) Sleipnerillä (14) ratsastaa,Megingjardin urho (15) jättiläitäUhkaa, näyttäin heille, vasaraa,Frey (16) se täydentelee tähkäpäitä.Frigg (17) vaan kohtaloita ihmistenMiettii, Baldur (18) keltahapsinenKuultelee, kun Brage kanneltaanSoittaa; kultaa itkee Freya (19) vaan.
Vait! nyt kuule, Gjallartorvi (20) soi —Aasat järjestää Einherioita —Loke (21) irt' on päässyt, Surtur (22) toiHel'in veljet (22) vastaan jumaloita —Tähdet tippuu, kuu ja aurinkoSammuvat, maa vankkuu, Bifrost (23) joMustuu: viimeisen jo taistelen,Ragnarok'in päivä (24) tullut on!
Mimerlähde (25) kuivuu — OdeninVoi! jo surma saa, vaan vanhempansaKuolon Vidar (26) kostaa, MidgaardinKäärme (27) painiskelee Torin kanssa.Heimdal (28) torjuu luotaan Lokea,Kaikkialle tulta, lieskojaSurtur viskoo ympär — ammottaap'Alla kauhea Ginungagap. (29)
Nytpä Svean urhot heräjääÄkki, rynnähtävät vuoteiltansa —Ragnarok'in päivä onko tää?Kas kuin liekit lieskoo leimujansa!Hulpeisinsa miesten majasenKietoilevat lieskat räiskyen —Nauru kolkko kuuluu ulkoa —Urhot hapuilevat aseita.
Ulos syöksähtävät. RiehuvanLiekin voim' ei miesten tietä estä —Nuolituisku kohta vastahanLentää metsän mustan rintehestä.Siellä koston impi kiihoittaaJoukkoansa — silmät linkoaaVihan paateroita. — Tänne joRyntää lieskain alta joukkio.
Kuule ryskettä ja räikinää!Lounaan viima, koillistuisku tuimaVastakkainko siellä rynnistää?Ei! on kalvan, peitsen leikki huima.Kainun miehet, urhot Svean maanKoittelevat siellä voimiaan —Maassa pulppuilee jo hurmevuo,Janoisena sitä hieta juo.
Näin kun kestänyt on hetkisenTuima leikki, Voitotar jo luopiKatseen Kainun parven puolehen,Suosionsa tälle hän jo suopi.Epätoivoin vielä kohoaaSvealaisen kalpa, vielä saaHurmeriimun airut TuonelanLeikatuksi rintaan voittajan.
Miss' on Anund? Miks ei täällä nytVeristytä säilää säihkyvätä?Asalainen onko piileillytKohtaloa Nornain (30) säätämätä?Miss' on Orvar? Poiss' on peitsi tään —Johtajaa ei ole yhtäkään. —Jäntevyyttä vielä joutsess' ois,Vaan sen jännittäjä katos pois!
Vielä aikaa kotvan vaan —Svealainen kalpa viimeinenkiVaipunut jo on, jo ValhallaanSyösty joka Svean urhon henki.Näin nyt muukalaiset vainoistaanJulman koston saivat, Kainun maanMiehet turman heille tuotti — mutKostotar on heitä johtanut.
Koillistaivaalla kun kohoaaPurppuraisna aamun ensi koitto,Vait on taasen kaikki, punertaaRannikolla hurmehinen voitto.Käärmeen luona Kainun joukkionVoittoriemun pauhu laannut on,Mennyt miesten parv' on metsään pois. —Kalman luona viihtyä ken vois?
Vaan ken metsän alta astuu tuo,Rantaa kohti kulkee verkallensa?Äkkiään hän silmäns' ylös luo —Mitä kertoo hälle katsehensa?Miss' on talvipirttis, Anund? — Haa!Kekäleinä nyt se sauhuaa. —Miss' on miehes? — Kuolon riimut vaanHeistä kullakin on rinnassaan.
Mieles synkistyy. Tuot' aikaa kaiMuistelet sä, jolloin vielä maineSulle suosiota soi ja kantaa saiKäärmettäsi Eistrasaltin (31) laine?Kateusko Freyan mielehenLiekin luonut on, kun kietoenSulopauloin sun, hän kohtalonJulman sulle valmistanut on?
Julm' on Nornain tahto tää. Vaan kenKohtaloa voisi vastustella?Heidän päätöstäänhän ihmisten,Jumalainkin täytyy noudatella.Miks ei sentään suotu kuolla sunKumppaneisi kanssa, kalvat kunSorjat soivat? Yksinäänkö vaanMiehes saivat päästä Valhallaan?
Jumaloiden juoma suloisinVartoi heitä, sitä lakkaamattaMaistelee he nyt. Vaan sielläkinYksinäänkö ovat, johtajatta?Taisteluun ken heitä järjestäis?Anund yksinkö vaan eloon jäis?Yksin hänkö säästäis vertähän?Urhot vartokaa! Jo rientää hän —
Huotrastaan nyt Anund tempoaaKalvan — Heloittain jo koitar hohti —Loistehen niin oudon silmä saa,Kärki kääntyy omaa rintaa kohti.Hurmevirta kuuma purskahtaaSydämmestä ilmi, alla maaHietikkonsa kohta purppuroi —Urhon korviin Gjallartorvi soi.
Aukee päivän silmä kaiheton,Lehdot loistaa, kirmaa aallon pinta. —Vaan nyt uljas Anund missä on?Kuolon riimun kauniin näyttää rinta —Geirsodd (32) puhkaissut on sydämmen.Bragen soittoa jo kuullellenIstuu hän, ja juomaa kuohuvaaAasain kanssa hän nyt juoda saa.
Rientää päivä; taasen ilta tuoViileyttä, tyyntä mukanansa,Yökin joutuu, luontoon harson luo,Metsä synkistävi katvettansa.Ken nyt tuolla surmatanterenLuokse hiipii puiden siimehenAlta arkana? Se neito on;Povi paisuilevi rauhaton.
Etsien hän pitkin kenttää käy,Kulkee ruumiin luokse ruumiin luota —Kadonnutta vaan ei hälle näy,Hämäräss' ei silmä keksi tuota.Äkkiään hän kirkas — EdessäänAnundin hän tunsi — sydän täänHurmehesta on jo tyhjennyt —Armaan viereen syöksähtää hän nyt.
Yön hän viettää tässä. Vaan kun koiEnsi hohteen heittää taivahalta,Nousee hän, hän kuultelee — Mi soiKumma laulu hälle aallon alta?Mit' on elo? — kaihoahan vaan.Miss' on rauhaa? — Ah! niin rauhaisaanMainehtii nyt meri läikkyen —Aallon all' on rauha ikuinen.
Meren aalto äkki paukahtaa —Kaikk' on taasen vait. Vaan miss' onnainen? —Hän on poiss' ja hiljaan katoaaSaaliin saanut läikkyilevä laine. —Päivän tuo taas kirkas aurinko,Hongat huokaa, vilpas tuuli joAlkaa taasen mertä vellomaanKäärme vaan on talviteloillaan.
Viitteet
1) Meren haltioita. 2) Tuonela. 3) Muistoruno. 4) Jumalain runoilija. 5) Freya, lemmen jumalatar. 6) Nykyisyyden haltia. 7) Tulevaisuuden haltia. 8) Tuonela. 9) Kaksintaistelun jumala. 10) Tuonelan sankarit. 11) Tuonelan sankari-immet. 12) Odenin karju. 13) Ylijumala. 14) Odenin kahdeksanjalkainen ratsu. 15) Ukkosen jumala Tor. 16) Maanviljelyksen jumala. 17) Odenin kaikkitietävä puoliso. 18) Odenin viaton poika. 19) Freyan kyyneleet olivat kulta. 20) Jumalain kodin vartian torvi. 21) Tulen jumala. 22) Pahoja haltioita. 23) Taivaan silta. 24) Maailman häviö. 25) Viisauden lähde. 26) Odenin poika. 27) Paha hirviö. 28) Bifrost-sillan Vartia. 29) Ijankaikkisuuden pohjaton kuilu. 30) Kohtaloiden haltiat. 31) Itämeri. 32) Omatekemä haava.
(Goethe.)
Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa,Mies yksin ongell' on;Hän tyynnä aaltoon tuijottaa,Kylm' on ja tunteeton.Hän väijyy, vaanii yhtenään,Ves' kuohuu ryöhäten;Ja nainen laineen lakkapäänAlt' astuu terheinen.
Hän laulelee, hän lausuilee:Miks' istut vaanien?Tuo viekkaus, tuo juoni ain'On luonto ihmisen!Kuink' armas tääll' on laumoillain,Jos mieles tietää vois,Koht' aaltoon astuisitkin vainJa kaihos haihtuis pois.
Käy päivä aallon jäähteeseen,Myös siinä kylpee kuu,Ja näiden loisto herttainenVaan siitä kirkastuu.Kas kuinka siintoinen on ves'!Kuin taivas päilyää!Sua eikö oma kuvasesVois aaltoon viehättää?»
Ves' kiehahtaa, ves kuohahtaa,Jo kastuu jalkakin;Niin oudon halun rinta saa,Kuin vartois armahin.Hän lausuilee, hän laulelee —Kuink' onkijan nyt käy?Hän hurmaantuu, hän uppouu,Eik' enään häntä näy.
(Goethe.)
»Mi soi nyt portill ulkona,Nyt sillalla mi kaikuu?Vaan mielestämme salissa,Tääll' laulu parhain raikuu!»Näin kuningas, ja riennähtäinKäy käskyt; taas hän virkkaa näin:»Tuokaapa vanhus tänne!»
»Teit' uljaat herrat tervehdinJa teitä, sorjat naiset!Oi, taivas tääll' on loistavinJa tähdet tuikkavaiset!Kuin ihanaa tää loisto on! —Vaan silmät ummistukohon;Nyt aik' ei ihmetellä.»
Hän silmät sulkee — kaikuviJo äänet hurmaavaiset;Ritarit katsoo karkeesti,Vaan helmaan kainot naisetJa kuningasta miellyttiTää laulu, palkaks' tarjosi.Hän kultaketjut siitä.
»Mull' älkää niitä antako.Vaan jollein ritareista,Joidenka pelkkä katsantoJo murtaa vieraan peistä;Ne kanslerilles suo — hän kai,Mi muutkin raskaat kuormas sai,Kullankin kuorman kantaa.
Mä laulan niinkuin lintujenParv' oksain siimehessä;On palkkaa kyllin laulunen,Mi syntyy sydämessä,Vaan pyytää saanko, ainoaOn pyyntöin: kultamaljassaMull' oivaa viinaa tuokaa!»
Hän maljan saa, sen tyhjentää:»Oi, oivaa virvoitusta!Oi, onnen koti, miks' on tääVain halpaa tarjousta!Jos hyvin käy, mua muistakaa,Niin hartaast' kiittäin Jumalaa,Kuin teitä nyt mä kiitän.»
(Goethe.)
Niityllä kasvoi kukkanen,Se pieni, hellä kaunonenOI' halpa orvon-kukka.Tul' nuori paimen tyttönen,Kepeesti käyden, riemuitenSen luo, sen luoNiitylle laulellen.
Voi! mietti orvon-kukka, voi!Jos kauniimmaksi luoja loiMun, halpa orvon-kukka,Niin neito ehkä poimisiJa rinnallensa laittaisi,Ja niin, ja niinTok' hetken pitäisi!
Voi toki! Neito tuli, vaanEi häntä huomannunnakaan,Vaan polki orvon-kukkaa.Se taittui, kuihtui, kuoli niin,Vaan riemuin virkki kuitenkin:Nyt sen, nyt senSaan kuolla jalkoihin.
(Goethe.)
Kevätaamu raikas koitti,Riemuin paimentyttönenLaitumella lauloi, soitti,Metsä vastas raikuen,Hei la la! le ralla j.n.e.
Thyrsis suuta tinki tiukan,Tarjos hälle vuoniaan;Ilkkuin häneen vilkas hiukan,Rallatellen lauloi vaan,Hei la la! le ralla j.n.e.
Toisen lahj' on kukkais-ansa,Kolmas tarjos sydäntään;Niinkuin äsken vuonain kanssaLaski vaan hän leikkiään,Hei la la! le ralla j.n.e.
(Goethe).
Ilta hohteli ruskossansa,Pitkin metsää astelin,Damon soitti huiluansa,Vuoret vastas kaikusin,Hei la la j.n.e.
Luokseen sai hän, ah sai mun siellä.Suuta suikki lemmiten.Ja mä pyysin: Soita vielä!Taas soi armaan huilunen,Hei la la j.n.e.
Pois on nyt rauha rinnastani,Enään riemuita en voi,Aina vainen nyt korvissaniVielä vanha kaiku soi,Hei la la j.n.e.
(Schiller.)
»Ritar', teitä siskonanneLemmin ainiaan;Muut' en soisi vaativanne,Tuskaa tois se vaan.Rinnassa nyt tuntehenneKuumat tyyntäkää;Miksi vuotaa kyynelenne,En voi ymmärtää.»
Ritar' harmin kuulee tätä,Sydän vertyy sen,Syliin painaa ystävätä,Hyppää ratsullen.Urhojensa luo hän kiitääLaaksoin Schweizin maan;Pyhään maahan vie jo niitä,Risti rinnassaan.
Entää maine urhotöidenSankarparven tän.Taisteluissa kypäröidenTöyhdöt nähdähän;Kauhun ToggenburgilainenMoslemeille tuo;Vaan ei sydän kaihoovainenRauhaa sentään suo.
Vuoden kärsii tuskaa tätä —Ei voi kauemmin;Kaiho kun ei rintaa jätä,Turh' on mainekin.Purtta aallon selkä kantaa,Tuuli Joppeen tuo,Täältä häntä kotirantaanVie se rakkaan luo.
Matkamies nyt kolkutellenLinnaan pyrkivi;Vieras ääni tiuskaellenHälle vastaavi:»Pois jo vietiin luostarikinTaivaan morsio,Hänet eilen vihittihinHerran omaks jo».
Silloin sukulinnastansaPoistuu myöskin hän;Ei hän kaipaa ratsuansaEikä peistähän.Hän käy miellä särjetylläToggenburgistaan;Verhona on urhon ylläKarvakaapu vaan.
Majan laatii laaksoon, jossaJynkän lehmustonTummeassa pimennossaLuostar' yksin on;Aamun koista istuu sielläIllan hämäräänVartoin, toivo päilyy vieläHänen silmässään.
Luostariin hän katsehensaLakkaamatta luo,Akkunahan armaisensa,Kunnes aukee tuo,Kunnes armaan nähdä saapi,Kunnes rakkahinAlas laaksoon katsahtaapiLailla enkelin.
Vuoteelleen hän riemumielläSitten käydä voi.Rinta riemun tuntee vieläTaas kun virkoo koi.Päivät pääten, vuodet vainenNäin hän odottaaNurkumatta, akkunainenKunnes aukeaa.
Kunnes armaan nähdä saapi,Kunnes rakkahinAlas laaksoon katsahtaapiLailla enkelin.Kerran aamun koissa sielläRuumis nähdään näin;Kasvot kelmeät on vieläAkkunahan päin.
(Schiller.)
Andromache:
Näinkö, Hektor, luotain riennät tuonne,Miss' Achilleen julma sankarluonnePatroklolle kostoks uhroaa?Peitsen leikin, jumaloiden tunnonLapselles ken vasta neuvoo, kun onAhmannut sun synkkä Tuonen maa?
Hektor:
Armas vaimo, turh' on kyynel sulia!Taisteluun taas hehkuu halu mulla,Pergamon nää kädet suojaa vaan.Pyhää liettä puoltain jumalilleKaadun, astun Stygin rantamillePelastettuani synnyinmaan.
Andromache:
Kalpas kalske lakkaa ainiaksi,Tänne peitses jääpi joutilaksi,Sankarsuku sammuu Priamon.Sinne käyt, koi miss' ei päivää tuota,Vaan Cocyton kolkot vedet vuotaa,Lethen laine lempes surma on.
Hektor:
Kaikki toiveet, halut hartaimpaniLethen aaltoon kuolkoon rinnastaniVaan ei konsanansa lemp'.Kuule! raivoo muukalaisen murha,Vyötä miekkani, pois kaiho turha!Hektorin ei kuole Letheen lemp'!
(Tegnér.)
Mä katselen nyt lähteen luona tässäJuur' syntynyttä lasta toivon. HänOn vuorten kätkyessä lepäämässä,Viel' imein pilven usmaa, äitiään.
Kas! metsässäpä paisuu nuoren rinta,Ja urotöitä haaveksii hän vaan.Kuut', aurinkoa tuudittaa sen pintaJa iki-halun tuntee povessaan.
Ei viihdy kauemmin hän hongistossa,Jo vuorten seinät häntä ahdistaa.Kas! kuinka riehuu laakson louhikossa!Ja kallioilta syöksyin raivoaa!
Nyt tulkaa! lausuu joka puroselle,Tääll' päivä polttaa, teidät hieta juo!Oi tulkaa! Halki ketoin johdatellenVien teidät alku-lähtehemme luo!
Tän kuulee sateen poi'at, riemumieliäHe nuorta seikkailijaa seuraavat.Kuin kuninkaan, pov' uljaan paisuu tiellä,Ja metsät, kalliotkin suortuvat.
Nyt voiton sankar' astuu tasangoille,Seurassaan parvi tumman sininen,Hän virkistykää kedot kuivat, joilleNimensä antaa ohi kulkien.
Runoja kaikuu hänen kunniakseen,Ja laivat uljaat kanssaan matkailee.Kaupungit pyytää häntä vierahakseen,Ja kukkaisniityt häntä syleilee.
Ei sentään viivy. Ohi kiiruhtaapiHän kukkaiskenttäin, kaupunkien vaan,Ain' yhä kiiruhtaapi, kunnes saapiEmonsa, meren, helmaan kuolemaan.
(Preradovic'in mukaan.)
Lintu lauloi oksasellaAavan meren rantuella,Edessänsä aallon syli;»Lennän siintomeren yli,Lennän kolme päivää myötä,Lennän, liidän kolme yötä.»Linnun laulut immyt helläKuuli, alkoi liverrellä:»Heitä, lintu, loruelma!Liian laaj' on meren helma.Lepopuut' ei laine anna,Hento siip' ei kauaks kannaEikä heikon voimat riitäKolmin öin ja päivin liitää.»Immen laulun lintu helläKuuli, alkoi liverrellä:»Immyt, kas kuin taivahallaSinisiltä korkeallaKaartuu yli laajan laineen!Usko mua: vaikka vainenLemmen siipi riutuis tiellä.Sinitaivas kestää vielä.»
Kas kuinka rinteet kunnastenNe siintää etähällä,Ja laaksot verho lehtojenVaatettaa vehreällä!Ja niityt kuinka kukoistaaJa viljapellot aaltoaa!Soi luonto kaikkialla:Oi, tää on Hämeen maa!
Kas vetten seljät suuteleeHopeisna taivaan rantaa!Ja läikkyellen loisteleeJa saaren kuvan kantaa!Kuohussaan kosket ryöppyää,Ne louhistossa rynnistää,Ja Ahti siellä soittaa:Oi, Hämeen maa on tää!
Kas taivahalla aurinkoKuin hymyy tuttavasti!Ja kankahilla hongistoSe huokuu rakkahasti!Ja katvehessa lehdikonLuo lähde silmän taivohon;Sen luona kukat kuiskaa:Oi, Hämeen maa tää on!
Oi, kuule kuinka paimentenSoi torvet laitumilla!Etäällä kaiku kiireillenVastailee kunnahilla.Niin ruusut lännen ruskojen,Kuin hohto aamun koittarenIlmoittaa ihastuttain:Tää maa on Hämehen!
Oi, Suomen sydän, Hämeen maa!Miss' on sun vertaisesi?Mik' on niin armast', ihanaa,Kuin sinä lapsillesi?Miss' ääni vapauden onAin' valpas, puhdas, tahraton? —Se kaikuu sydämmissäHämehen nuorison.
Oi terve Magyar, jalo pustan mies!Sua veljesi tervehtää.Jo mainehen luo sinun kulkee ties,Minun viel' olon' oudoks jää.
Kun soi sotatorvesi, ratsus kunSotakentällä hirnahti,Jo ympäri mait' urotöitäs sunHuhu kaukainen kanteli.
Vaan pois sotasoihdun sä sammutit,Elämää opit rauhaisaa:Ja auralla pelloksi perkailitHeti maatasi viljavaa.
Ja kunnahan rinteellä helle saaRypäleesi jo hehkumaan;Sen nestettä maistaen, kaiuttaaRunoniekkasi kanneltaan.
Ja pustalta pustalle hurmaavatSävelet tulistuttain saa —Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnatIhastuttaen maailmaa.
Mut tuntematonnapa SuomenmaanMinä korpia raivailenJa kontion kanssa mä painin — vaanKuka muualla huomaa sen?
Maat kaukaiset kerranpa peljättiSotaratsuni temmellys:Se ui meren poikki — jo valtasiKoko maailman hämmästys.
Vaan kunnian kentällä synnyinmaanUnohuttanut hänkö ois?Ei, taas ikävöi se jo PohjolaanTyveneen pian sieltä pois.
Tään maan tosin vierahat hylkäjää:Perin halpa se heistä on,Vaan mulle on herttaisin, armain tää —Koti kultainen, verraton!
Tääll' lehtojen siime ja kunnastenSinisyys mua riemastaa,Oi, tääll' ikihonkapa huokaillenMinun huoleni ilmi saa!
Oi, miss' sini taivahan kuulaamp' on,Suvi-yö valoinen on näin?Miss' yhtyvi tähtien loistohonPalo hulmuva talvissäin?
Soi sorjana kuohussa koskienSävel kantelon kaikuvan —Vaan sen sulosoittoa kuullellenMinä mainehen unhoitan.
Oi terve Magyar, jalo pustan mies!Sua veljesi tervehtää.Jo mainehen luo sinun kulkee ties,Minun viel' olon' oudoks jää.
Kun kurjan EfialteenSokasi kiillollaanKult'aarteet muukalaisen,Hän petti synnyinmaan.Jo kauhistuivat tuostaOlympon haltiat —Ikuisen rangaistuksenNäin hälle laativat:
Ain' ai'ast' aikaan olkoonHän kaikkein kauhistus,Ain' olkoon korvissansaMaailman kirous!Erynnein vaivatessaHenk' kurja joutukoonIkuisten tuskain alleSyvimpään Tartaroon!
Vaan harhailkohon haamuMait' ympär ainiaanJa turhaan tyrkytelköönKansoille orjuuttaan!Se kaikkialla kammonJa inhon kohdatkoon!Saatelkoot sadatuksetSen hautakammioon!
Vaan kansain sadatuksetNe kalvain kaikukoonAin' alle vaivain hälleSyvälle Tartaroon!Ja kymmenkertaiseksiTuskansa tulkohonJok'ainoon kerran, niitäKun tänne kuulev' on!
(Mikael Wörösmarty.)
Sä uskollinen maallesiAin ollos, Magyari!Se kehtos on ja kerta myösSe on sun hautasi.
Et maailmassa muuallaSä konsaan turvaa saa;Sun elääkses, sun kuollakseson ainoa tää maa.
Tän maan es'isäin hurmehetMonasti kasteli,Ja tähän muistos pyhimmätVuos'tuhat yhdisti.
Arpádin urhot taisteliEdestä tämän maan,Tääll' orjanikeen murtumaanSai Hunyad voimallaan.
Oi vapaus! sun verisetTääll' lippus liehuivat,Ja sota sorti, kalma veiPois poikas parhaimmat.
Niin paljon vaikka kärsi maaJa kalma paljo vei,Tää maa ei sentään sortunut,Tää kansa kuollut ei.
Maailma, kansain isänmaa!Soi huuto puolees sun:»Suo elää tahi kuolla joVuos'sadan sorretun!»
Niin moni sydän turhaan eiVoi vuotaa hurmettaan,Niin mon' ei rinta riutuaEdestä synnyinmaan.
Ei järki turhaan, voima ei,Ei pyhin innostusVoi raueta, jos painaiskinSen päällä kirous.
On tulevat, ja tuleekinViel' ajat armahammat,Joit' ikävöiden kansan nytHuokailut kohoovat.
Tai tulee, jos on tullakseen,Kuolema maineikas,Ja verisenä silloin maaSä vaivut hautahas.
Ja haudan, kansan haudan luokansoja kaihoon jää,Ja murhekyynel miljoonainSilmässä kimmeltää.
Ain' uskollinen ollos säMaallesi, Magyari!Se turvasi on eläissäis,Kuoltuas hautasi.
Et maailmassa muuallaSä konsaan turvaa saa;Sun elääkses, sun kuollaksesOn ainoa tää maa.
(Frans Kölcsey.)
Herra taivaan armias,Siunaa Magyar-kansaa!Taisteluissa voimallasOllos kalpanansa;Riemun hetket, suosioSuo jo kärsineille;Rangaistuksen aika joKyllin riittää meille.
Kárpátien rintamanKauttas isät peri,Voitti maamme ihananBendegúzin[1] veri.Tisza kuohuu, TonavaLäikkyy lavealta,Niin myös muinoin avaraArpádinkin valta.
Peitit kedot KunságinTähkälainehilla,Rypäleet sä TokajinTäytit nektarilla;Tuhoks Turkin useinkinNostit lippusemme.Kauhun tuotti WienihinKalske kalpojemme.
Ah, vaan rikoksemme loiVihan rintahasi,Kostoasi salamoiJulmat vasamasi:Vihas villin MongolinNuolet sataa antoi,Turkkilaisen ikeetkinHartiamme kantoi.
Voittokulut OzmáninHurjan kauhuksemmeKaikui kyllä useinkinHaudoill' urhojemme.Usein poikas povehes,Armas maani, syöksi,Rikoksista lapsiesPäiväs muuttui yöksi.
Vainon miekka piileväUhkaa, valmis murhaan;Hälle isänmaansa tääSuojaa tarjos turhaan.Vuoret laaksot tulvallaanHuuhtoo kansan veri,Kaikkialla yli maanLieskoo liekkimeri.
Miss' on ennen liidellytRiemua ja rauhaa,Siellä tuska itkee nyt,Kuolonparku pauhaa.Ah, ei vihma hurmehenVapautta tuota,Orjuudessa orpojenKyynel vielä vuotaa.
Armon Herra laupias,Muista Magyar-kansaa!Tuskan alla voimallasOllos turvanansa.Riemun hetket, suosioSuo jo kärsineille;Rangaistuksen aika joKyllin riittää meille!
[1] Bendeguz, hunnien kuningas, Attilan isä.
(Petöfi.)
Vapaus ja lempi!Kump' on herttaisempi?Lemmelleni uhrajaisinHenken' iki,Vapauspa uhriks saisiLempeniki.
(Petöfi.)
Miekkonen se mies on, kelleKohtaloksi annetaan:Elää viinin, lemmen vuoksi,Kuolla edest' isänmaan!
(Petöfi.)
Voi te paiseet ruumiiss' isänmaani!Mitä teistä virkkaa vois?Jospa tulta oisin, teidät tyynniPolttain kaluaisin pois.
Tult' en ole enkä liekin kieli;Mut on teräv' ääneni.Kirousta vaan se huutaa teille,Kirousta yhäti.
Niinkö maallamme on aarteit', etteiSiihen kaikki mahtuisikaan?Köyhyyttäänhän yhä tää maa raukkaSairastaa ja potee vaan.
Ja, te rosvot, minkä lääkkeeksensäMaamme hikoo tuskissaan,Se te viette epäjumalilleAlttareille ulkomaan.
Isänmaa tää leipää kerjää, vaan eiSille riitä säälinne;Verta itkee se, vaan pikarinneViinillä te täytätte.
Isänmaahan vasta mieron sauvoinTakaisin te palaatte,Kerjäläiseltä, min siksi teitte,Vielä kerjätäksenne.
Niinkuin tästä köyhäst' isänmaastaItsenne pois syöksitte,Helmastaan niin hauta luokoon luunne,Taivaskin niin sielunne!
(Petöfi.)
Myrsky myllertääpi,Pilviin peittyy taivo;Talven hyiset lapset,Vihur', tuisku raivoo.
Siit' ei huolta. OnhanKyökki lämmin vielä,Armollinen herraSuojaa suopi siellä.
Ravinnost' ei huolta:Herra kyllästääpiOman vatsan ensin,Tähteet meille jääpi.
Tosin ruoska läiskyy —Ken vois sitä estää? —Iskut kirveltää; mut:Koiran luut ne kestää.
Taas kun herra leppyy,Hyväellä alkaa:Armost' autuainaNuoleksimme jalkaa!
(Petöfi.)
Myrsky myllertääpi,Pilviin peittyy taivo;Talven hyiset lapset,Vihur', tuisku raivoo.
Meillä kolkko pusztaVaan on asuamme,Pieninkään ei pensasTäällä suojanamme.
Nälkä kurnii suoltaVilu vihloo pintaa,Nää kaks vainoojataMeill' on katkerinta;
Tuim' on tuliluikkuKolmas vaanijamme;Hangen helmaan vuotaaSydänhurmettamme.
Nälän, vilun, vainonAlla kohtalommeAinainen on kurjuus;Vaan me vapaat oomme!
(Petöfi.)
Ylös Magyar! huudot kaikaa —Nyt jos milloinkaan on aika!Orjatko vai vapahat te?Nyt on valta, valitkaatte?Magyarien jumalalle vannokaa:Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Kirottuna meidän kansaKantanut on orjuuttansa;Vaan ken vapaan' eli, kuoli,Orjan maat' ei haudaks huoli!Magyarien jumalalle vannokaa:Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Kurja, ken ei maataan puolla,Uskall' ei sen eteen kuolla;Hälle miero totta vainenKalliimp' on kuin maansa maine.Magyarien jumalalle vannokaa:Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Ijäti ei kansan autaKalistella kahlerautaa.Orjat oltiin, kehnot, halvat;Kalskukoot jo vapaat kalvat!Magyarien jumalalle vannokaa:Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Taas saa nimi magyarlainenEntisyyden puhtaan maineen;Aikain tahra, häpeämme,Yltä pois se peskähämme!Magyarien jumalalle vannokaa:Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Kiitollisna jälkikansaMuistaa meitä urhoinansa,Siunaellen hautojammeKertoilee se mainettamme.Magyarien jumalalle vannokaa:Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
(Kellgren.)
Missä piilet sä, oi! orjan ja ruhtinaanKaihon kaipaama, mis? Uumeissa vuorenko,Jonne kitsaana kätkeeKullan hohtavan himmyt yö?
Totuudessako sun tutkiva tiede löys'?Veikö vaan Runotar luoksesi armostaan?Vaiko hurmeista tietäSeuraat urhoa voittoisaa?
Kaihoin, kylmänä vaan Bagdadin valtiasSuutelee ikävin impeä taivahan.Niin, oi onnela! vainenVuoteell' et ole nautinnon.
Lapsen, syntyneen juur' tervehdys itku on;Viimeinen lepoyö huokaus vanhuksen.Eipä poskelta kuivaaMurheen kyyneltä kuntokaan.
Synny, kaihoa, maaks muutu: on määräys —Un'ko onnela on? Tunteiden kangastusOnko? vai kuva taivaanOnko vastaisen autuuden?
(Emajõe Õõpik).
Kuolohon asti mulleAin' olet kallehinSä kukkakumpuinesiMaa isäin ihanin.Te maani joet, pellot,Sä äidinkieleni,Teit' yli muiden kiitänMä kuollessaniki!
Niin hellään lastas kannat.Kuin äiti armainen,Ja annat leivän, suojan,Suot sijan viimeisen!Ah maani, suloisempiOn povees nukahtaa,Kuin muilla mailla saadaOnnea, kunniaa!
On vakavat sun poikas,Vaan uljaat, reippahat!Kuin kedon kukat kainotTyttäres loistavat!Sua päivän silmä seuraa,Tuulonen tuudittaa!Ja korkeen kotkan siivetSua hellään suojustaa.
Vaan usein sentään löydänSilmässäs kyyneleet!Ah toivo, maani! kohtaOn ajat muuttuneet,Ja tulevaiset hetketNe meille voimaa luo.Pois pelko! Työsi täytä,Kyll' aika selvän tuo.
Suven sorja impiSai jo Pohjolaan,Kukkain kaunihimpiKaapu verhonaan.Hänen kutriansaKietoo vehryt ansa,Hänen poskillansaRuusut hohtaa vaan.
Maan hän kinoksistaVapahaks jo saa,Talven kahlehistaPurot irroittaa,Lehdet puihin luopi,Tuoksut lehtoon tuopi —Koivun alla juopiKotvan mahlajaa'
Sitten halki kiitääKunnaat, notkelmat;Jälkeen perhot liitääKullan hohtoisat, —Maan hän kulkeissansaPeittää nurmillansa —Hänen helmastansaKukat siruvat.
Hälle paimentorvetSoi ja toitottaa —Kuule! metsät, korvetKuinka raikuaa —Häntä tervehtäenKaikuu kukku käen,Vierelmällä mäenKertut sirkuttaa.
Terve tultuasiImmyt Pohjolaan,Tänne kukkiasiTuoden tuoksumaan!Anna silmäs, hellä,Kirkkaan päilyellä!Luonnon hymyskelläKauan loistossaan!
Tuoll' lehdon helmass' yksin laulujansaNyt rastas visertää. Vaan miksi soiSen ääni suruisesti? Miks' ei voiHän riemuella? — Pois' on armahansa.
Ja kosken kuohuloissa kanneltansaNyt Ahti soittaa. Tuulen henki toiSen säveleitä korviini. Ne loiMieleeni oudon halun kai'uillansa.
Ja kuullessani niitä, rinnassaniMyös herää, syntyy, virtaa säveleitä.Ne pulppuilevat ylös sydämmestä
Ja sormimaan ne käskee kanneltani.Työ turha silloin vastustella heitä.Siis soikaa säveleet; en teitä estä.
Ken kevätt' ylistämään kyllin riittää?Nyt Mielikki jo hameen viherjänTaas pukee ylleen, kukkasia hänRiemuiten lieve-kaunisteiksi liittää.
Kas, lähteet lehdoissa hopeeta siittää!Ja puron immet raidan välkkyvänKutovat helmaan metsän emännänJa linnut laulain kevään tuojaa kiittää.
Nyt mieli talven synkistämä saaTaas uutta toivoa ja virvoitusta.Kas kuinka särkyy koteloinen musta,
Ja perho kulta-siivin liihoittaaSen sisältä. Niin luonto virkoaaNyt kaikkialla talven uinailusta.
Kas, tuolla vuoren yli taivaan rantaaNyt heleästi kultaa illan rusko!Se turha oisi valon heijastusko,Mi mielen kaukomaille rientää antaa.
Ja sydän oudon tunteen tuosta kantaa,Se kuiskuttelee hiljaan: älä uskoSen loistoa! Näin tyhjään luottamuskoSais mielen autuaitten koti-rantaan?
Näin kuiskaa. Vaan ei mua loisto petä:Sen ihanuus vain mulle muistutustaOn autuudesta menneen lapsuus-ai'an.
Siks mieli ihastuu. Ja moinen ketäEi muisto hurmaa, ai'an huntu mustaKun siirtyy eestä sen kuin kautta tai'an!
Kas kuin idän taivahallaAamukoi jo heloittaa!Punapurppurassa vallanIlman ranta leimuaa,Kultaa kunnahilla puita,Lintusia sulosuitaLaulamaan jo kehoittaa.
Koittaresta syntyneviKohta kirkas aurinko. —Mutta kas! taas pimeneviTaivaan itä-ranta jo:Pilvi nousee kolkko, musta,Paisuu, uhkaa turmellusta;Koin jo peitti pimento.
Öinen huntu leviäviYli koko luonnon taas,Lintusien herkeäviAamulaulu riemukas:Pimeyttä, kolkkouttaPilvi musta tuottaa, muttaNäinkö päivä katoais?
Ei! koht' yli pilven loistaaAurinkoinen hohtava,Tummat öiset varjot poistaaLaaksoista ja kunnailta:Kaikkialla luonto tointuu,Lintusien laulu sointuuLehdoissa taas riemuisa.
Jospa joskus vielä voisi,Suomi, armas synnyinmaaPilvi musta aamukoisiPimeyteen kietoa,Muista: aurinkosi kohtaKohoaa ja kerran hohtaaYli pilven kirkkaana.
Raivossa riehuuTuulien henget,Lehto jo verhonPäähänsä loi.Vaahdossa tanssiiVellamon neidot,Kolkosti AhdinKantele soi.
Kukkaset kuihtuu,Niittynen haamunYllensä saapiKellertävän.Nyt noro-neidonTurmio-töitäTaivaskin heltiiItkemähän.
Syömmeni, miksiSynkeys syksynValtoinsa myöskinNyt sinun saa?Muistatko ettäKaikki kun syntyy,Kaikki kun kasvaa,taas katoaa.
Huolesi heitä,Murheesi mustat!Rinnassa toivonElpyä suo:Syys jospa riistääKukkaset, kohtaToisia meilleTaas kevät tuo.
Hiljaan rauhallisna tuulen henkiHuokuu, hiljaa lehto hymäjää,Lammen tyyni kalvo levähtää,Kuikka uinuu, nukkuu perhonenki.
Hiljaan liristen soi puronenki,Lähde sille virttä synnyttää,Kyntörastas yksin ystävääKutsuu; kaukaa kuuluu ääni senki.
Pohjoisessa välkkäväinen vyöKaareen kääntyy pitkin taivaan rantaa.Päivän tuskin umpeen käydä antaa.
Oi jos aina oisi suvi-yö!Hetkisen se kestää vaan — ja kohtaAamun koitto koillisessa kohtaa.
On yö ja kaikki lepää. PiilossansaVaan yksin turman imp' ei rauhaa saa,Sen rintaa kateus jo paisuttaa —Hän hiipii hiljaa ulos uumeistansa.
Ja levitellen usmahulpeitansaNyt viljapellon yli leijastaaJa tuoden turmiota, kuolemaaKäy pitkin vainiota huokunansa.
Ja halme heilinänsä pudottainNyt kastekyyneleitä itkee, turhaanArmoa, säälimystä pyytää vain.
Jo julman mieli piintynyt on murhaan —Voi! kyyneleet jo jäänä kimaltaa,Kun koitar kunnahalle kohoaa.
Jo kinos sulaa, katoaaPois noron ouruvesiinJa roudatonna taasen maaKäy hangen alta esiin,Jo päivän silmä keväinenTaas paistaa meille myhäillen —Jo kevät tullut on!
Jo riutuu ulapalla jääJa laineen kahle irkoo,Taas tantereella nukkapääJo kohta nurmi virkoo,Jo koivun urvut aukeaaJa vihannaksi lehto saa —Jo kevät tullut on!
Taas taivaan alla kiurusenSoi ääni korkeallaJa tuttavamme käkönenTaas kukkuu kankahalla.Ei malta pieni perhokaanNyt uinailuaan jatkamaan —Jo kevät tullut on!
Siis mielen routa, murhe pois!Sen kevään lämmin voittaa —Ken kaihon orja olla vois,Kun riemun aika koittaa?Siis kevään laulu raikas vaanNyt kaikkialla kaikukaan!Jo kevät tullut on!
Perho kuiski kukkaselleIllan viileydessä:»Kukka kulta! virka kelleIlolle vai murehelleVuodattelet kyyneltä,Koska aurinkoinen tuoltaLännen puoltaVuoren yli loistavi?»
»Eipä kummallenkaan», kukkaKuiskaa kyynel kuvussa,»Vaan kun muistelevi kukkaLuojansa hyvyyttä, rukkaKyyneltävi kiitosta». —Kukan lailla jos on kelläSydän helläEikö niin myös tekisi?
»Multa rukka», virkki kukka,Maahan alleen katsahtain,»Musta, kolkko olet vain,Ellei peittäis nurmen nukka.Kukan laita toisin on:Autuaana taivohonHymyhuulin silmät luo,Tuoksun ympärilleen suo,Ihmislapsillenkin riemunSuloisuudellansa tuo».
»Kukka kulta», virkki multaMusta alla nurmikon,»Turha korskeilusi on:Kas jo kuihtuu lehdet suita!Kohta vaivut itsekinMullan mustaan sylihin;Siellä siemen turvan saa,Eloon kunnes virkoaa.Mullan povi enkeleitäTaivahasen johdattaa. —»
Kukoisteli, tuoksueliKukka huoletonna vain.Syyspä kohta lakastainLehdet maahan varisteli.Kukkanen jo kamppaileeKalman kanssa, kelmenee,Viimein vaipuu, kätkienMullan säilyyn siemenen;Senpä eloon herättäviSieltä kutsu keväimen.
Kas vaihtuvina väikkyyYlhäällä poudan hattaratJa lehdot alla loistavatJa vihertelee maa!Kas laineet kuinka läikkyy,Kuin kultaisina kimmeltää!Ja taivas kantta siintävääYlt' ilman kaarittaa!Ja raittiit tuulet ratsuillaanNe kiitelevät matkojaan.
Nyt laitumilla karjatNe ammuu, huijaa paimenetJa lehtoloissa lintusetSorjasti sirkuttaa.Ja mättähiä marjatYlt'ympärinsä purppuroiJa niityt, halmeet vihannoi,Tohisten tuoksuaa,Ja juhlaverhoon kukkasetLuo laaksot, ahon rintehet.
Niin kauaks' kuin vaan kantaaNyt silmä, sauhupatsahatNe nousee, kaskivalkeatLyö liekit ilmahan.Ja pitkin taivaan rantaaNiin keltainen ja himmyt onNyt siinto, auer luontohonLuo harson harmajan.Kas silmä päivän impisenKuin katsoo alas myhäillen!
Ja vilkas elon henkiNyt kaikkialla valtailee,Sen virkeyttä nautitseeNyt luonto suvinen.Ja mielen ihmisenkiSe tenhollansa vilpastaa,Luo toivon rintaan, luota saaPois kauaks kaiho sen.Kuin tuttu on sen suloisuus,Vaan ain' on sentään viehkee, uus!
Näin lausutte: »Yö on niin ihanainen,Sen ilmakin niin raitis, vilvakkainen;Tuo rastaan soitto lumoo mieltä luokseen —Mi voittais uinailevan nurmen tuokseen!
Mit' onkaan päivä? Sen kun herää koitto,Jo vaikenee yörastaan hellä soitto;Sen helle kukkasenkin lakastuttaa,Sen kirkas valo silmää huijennuttaa.
Voi teitä! öisen kaihon lauleluitaTe lemmitte, kun ette tunne muita.Vaan malttakaa! kun aurinkoinen koittaa,Silloinpa vapaus ja riemu soittaa.
Helteessä kukka kuihtuu — turha pelko!Sit' älkää konsaan todeks uskotelko!Jos päivä tuntuneekin helteväksi,Ei kuihdu kukka — käy vaan hedelmäksi.
Silmänne päivän valoa ei kestä —Se liekin totta; yönpä peittehestäSe kurjuutenne tyyni ilmi toisi —Ken tuota toisten nähtäväksi soisi!
Ja näätte leimut ilman rantuella!Jo aamun koitto alkaa sarastella,Jo kohta haihtuu öinen peitto musta,Ja luonto toipuu, virkoo uinailusta.
Iltaruskon liekitessäIstuin yksin siimehessäAlla tuomen tuuhean.Lunta päällein tuiskutteliKukat, allain tuoksueliNukka nurmen nukkuvan.
Silloin sinne, armaiseni,Hiivit hiljaan rinnalleniKeveenä kuin keijuinen.Kulta kuulti kutriltasi,Ruusut uhkui poskillasi,Luoden niille hohtehen.
Oi — sun silmissäsi lempiKuinka loisti, kuinka hempiSilloin niissä myhäili!Oi — sun huultes herttaisintaHymyilyä silloin! — RintaKaksoislainein aaltosi. —
Jo mä innostuksissaniPainoin vasten poveaniSilloin sua, armahain!Poskea jo poltti poski —Huulihin jo huulet koski!Heräsin: oi' unta vain.
Ensi kerran kun äänes kuulin,Luulin lintusen laulavan,Kun näin silmäsi tuikkeen, luulinArmaan päivyen nousevan.
Ilt' ol' leuto ja päivä laski,Rusko luodetta purppuroi,Heilimöissänsä nukkui kaski,Laulu lehdosta silloin soi:
»Onnellisna jo pesässäsiNukut, pienoinen lintunen,Sull' on luonasi ystäväsi,Oi — on määrä jo toivojen».
Näin sä laulelit. Luokses silloinAhon reunahan astuin ma,Silloin silmäsi näin — oi milloinEn sen tuiketta unhoita! —
Aina vieläkin, armahani,Korvissani sun äänes soi,Päivä virkosi rinnassani —Ol'pa silmäs sen aamukoi.
Kuule kuinka viima vinkuu,Pakkanen kuin paukkuvi!Helmoihinsa luonnon kääriKalma, raukan runteli.Suvi sydämeni munSentään täyttää sulollansa,Takkavalkealla kunIstun impyeni kanssa.
Kesän kukat lakastuttiHarmaa syksyn hallanen,Talven lumi raukat peitti.Kaipaanko mä niitä? — En.Ruusuisia tiedän mä,Jotk' ei kuihdu syksysäillä,Joit' ei talvi kelmennä:Ne on impein poskipäillä.
Kinoksia viima nuolee,Lumi nousee, tuprutenTähdet tuikkavaiset peittää.Tähtiäkö kaipaan? — En.Kaksi tiedän tähtistä,Jotk' on aina tuikkavaiset,Joit' ei tuisku himmennä:Impein silmät, ihanaiset.
Talven kylmää, kolkkouttaPäivä, tytär koittaren,Pakoon riensi etelähän.Kaipaanko mä häntä? — En.Kyllä tiedän auringon,Jok' on mulle lämpöisempi,Armahampi: sepä onImpein uskollinen lempi.
Vingu viima, ryskä kylmä,Pauku uhan pakkanen!Näytä tuimuutesi talvi!Pelkäisinkö sua? — En.Suvi sydämmeni munSentään täyttää sulollansa,Takkavalkealla kunIstun impyeni kanssa.