The Project Gutenberg eBook ofRunojaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: RunojaAuthor: Uno von SchroweContributor: Viljo TarkiainenRelease date: June 5, 2024 [eBook #73743]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1913Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: RunojaAuthor: Uno von SchroweContributor: Viljo TarkiainenRelease date: June 5, 2024 [eBook #73743]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1913Credits: Tuula Temonen
Title: Runoja
Author: Uno von SchroweContributor: Viljo Tarkiainen
Author: Uno von Schrowe
Contributor: Viljo Tarkiainen
Release date: June 5, 2024 [eBook #73743]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1913
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA ***
Kirj.
Uno von Schrowe
Alkulauseen kirjoittanut
V. Tarkiainen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.
Uno von SchroweHelmiKesäaamunaMorsianOrjaNeitoViimeinen yöPesijäPieni mierolainenMierolais-äijäKuusiSukkamielen kostoKaks kaunotartaPäivä nousiVainiollaKehrääjäLintu lauloiAnund I—IIIOnkija (Goethe)Laulaja (Goethe)Orvon kukka (Goethe)Tyly (Goethe)Hellä (Goethe)Toggenburgin ritari (Schiller)Hektorin jäähyväiset (Schiller)Virta (Tegnér)Lintu ja immyt (Preradovic)Hämeen maaOi terve Magyar!Efialteen rangaistusHerätys (Wörösmarty)Kansallishymni (Köllczey)Vapaus ja lempi (Petöfi)Elämä, kuolema (Petöfi)Ulkomaan magyareille (Petöfi)Koirien laulu (Petöfi)Susien laulu (Petöfi)Kansallislaulu (Petöfi)Onnela (Kellgren)Kuolohon asti (Emajõe Ööpik).Suven impiSonetteja I—IIIPäivä nousiSyksylläSonetteja I—IIKevätlauluKukan kiitosKukka ja multaSuvellaAamun sarastaessaUnelmaEnsi kerranTakkavalkeallaTurha ois matkaniSotilas kullalleenKullan luo kulkeissaLauluja Selmalle I—VIKuink' aina sua lemminKaikenlaisia kaikuja I—XXIIPegasoniMuistopatsasVaikea vaaliVihamieheniVaarallinen marjaLemmenkukkaSiljulleSiljun silmätSiljuni silmätKaksikin sydäntäErilaisia uhkauksia (Goethe)Tshekkiläisiä kansanlauluja I—IIIEspanjalaisia pikkurunoja I—IV.KehtolauluSyntymäpäiväkirjan säkeitä I—VJos pilvi öisinToivo
Uno von Schrowe.
Taiteen kauneimmat kukkaset eivät koskaan nouse raa'asta, muokkaamattomasta maasta. Tämä koskee runoutta yhtä hyvin kuin niitä taiteen haaroja, jotka käyttävät talttaa, sivellintä tai säveleitä. Runous ei ole yhdessäkään maassa tuottanut parastansa ilman edelläkäypää syvää hengen ja muodon viljelystä, niin vaikeata kuin usein onkin tarkalleen tietää, mistä ajemmista kulttuurikerroksista sen herkimmät juuret kulloinkin ovat imeneet itseensä kasvuvoimaa ja mehua.
Mitä huolta ja vaivaa onkaan suomenkieli uutisviljelijöiltään vaatinut, ennenkuin se on ottanut luontuakseen nykyaikaisiin runomittoihin ja sointuihin tulkitsemaan herkkiä sielunliikkeitä, arkoja aavisteluja ja kirkastuneita ajatuksia! Siitä kulttuurityöstä on nykypolvi — tietämättäänkin — kiitollisuuden velassa noille varhaisemmille runousopille, jotka uupumattomalla hartaudella taivuttelivat "suomen soukkia sanoja" niiden luonteelle monasti sangen vastahakoisiin muotoihin.
Ne miehet, jotka 1860-luvulla nousivat kaiuttamaan suomalaista kannelta europpalaisten esikuvien mukaan, olivat valtavien aatteiden ja uhkuvan isänmaallisuuden innostamia. Heidän tuotteissaan tulvii kuuluville tämän kansallisen nousukauden mahtava sävel: varsinkin Ahlqvistissa ja Suoniossa, mutta tavallaan myös Kivessä, joka kulkee omia teitään syrjässä muista, kuunnellen oman rintansa kaikuja ja välittämättä "kansallisista" tunnussanoista. Heidän jälkeensä tulee 1870 luvun nuori polvi jo osaksi toisenlaisilla edellytyksillä. Sillä on edeltäjien suuri perintö käytettävänä, ja se vie runoutta puolestaan hyvän askeleen eteenpäin, ei tosin ehkä aina niin paljon aatteellisesti ja sisällyksellisesti kuin kielellisesti ja muodollisesti. Edeltäjien isänmaallinen innostus ja mahtiponsi on jonkun verran laimentunut. Useimmat nuoret laulelevat vaatimattomammin omia hiljaisia mielialojaan ja tunnelmiaan, mutta tekevät sen entistä suuremmalla helppoudella ja muototaituruudella. Ainoastaan Kaarlo Kramsun runoudessa puhuu aatteellisuus vielä yhtä väkevänä, vaikka jyrkästi kielteisenä: syvästi tunnettuna persoonallisena inhona ajan keskinkertaisuutta ja laimeutta kohtaan. Ja ainoastaan Paavo Cajanderilla tapaa yhä edelleenkin isänmaallisuuden miehekkäitä, myönteisiä vakuutuksia.
Uno von Schrowe kuului tuohon seitsenkymmenluvun jälkipolveen samaten kuin hänen hämäläiset maakuntatoverinsa Tuokko, Fr.F. Brummer ja Oskari Uotila, muita sen ajan monista "albumirunoilijoista" mainitsematta. Hänessä ei paisu enää se suomalainen voimantunto ja tulevaisuuden usko, joka antoi Ahlqvistin isänmaallisille runoille niin miehekkään, sytyttävän kaiun. Hänessä ei syki se avartuva yhteishenki, mikä Julius Krohnin lempeässä, puhdassydämisessä runoudessa liittyi uskonnollisen mielen kanssa kantavaksi yhteissoinnuksi. Eikä hän myöskään kohoa Kiven tavoin alkuperäisiin mahtaviin luonnonnäkyihin tai vaivu syvästi ikävöiviin yksinäisyystunnelmiin. Hän soittaa hentoa ruokopilliä. Mutta loihtii sillä esille idyllisiä, päivänpaisteisia kuvia Hämeen viljavilta vainioilta ja tyyniltä rantamilta tai kuiskii oman herttaisen nuorukaissydämensä hiljaisia kaipuita ja onnenunelmia. Jos tähän onnen kirkkauteen välistä eksyy joku tummempi sävel, tyylittyy se kernaasti satumaisen kaukaiseksi. Ja itse tuska ja kärsimys verhoutuu hänellä tavallisesti kevyen sanamusiikin autereeseen. Hän on sanalla sanoen kevyempää metallia kuin edelläkävijäpolvi, mutta siltä inhimillisesti mieltäkiinnittävä sekä oman aikakautensa edustajana että yksilönä.
Schrowen suku on saksalaista alkuperää, niinkuin jo nimestä voi päättää. Joku sen esi-isistä siirtyi Westfalista Ruotsiin, jossa hänet sotaisten ansioittensa vuoksi aateloitiin vuonna 1650. Sotilaita olivat sitten hänen jälkeläisensäkin monessa sukupolvessa aina 1800-luvun alkuun asti. He omistivat Putkijärven tilan Hartolan pitäjässä sisä-Hämeessä. Tällä vanhalla sukutilalla syntyi runoilija Uno Gabriel von Schrowe tammikuun 28 päivänä 1853. Hänen isänsä, Johan Henrik, oli suvussaan ensimmäinen, joka antautui siviiliuralle. Hän möi Putkijärven ja muutti Joutsaan nimismieheksi Unon ollessa noin vuoden vanha. Perhe oli lapsirikas: neljä tyttöä ja kahdeksan poikaa, Uno järjestyksessä, kolmas sisaruksista. Uusi kotitalo, Puttola, jossa nimismies von Schrowe asui 11 vuotta, ennenkuin (oltuaan välillä myös maakauppiaana) muutti takaisin Hartolaan, oli kauniilla paikalla salmen rannalla. Nämä sisä-Hämeen näköalat painuivat pysyvästi nuoren runoilijanalun herkkään mieleen. Hänen äitinsä, Charlotta Sjöholm, oli vilkas ja lahjakas nainen — hyvä näyttelemään ja laulamaan —, ja nähtävästi Uno peri häneltä taiteellisia taipumuksia. Niitä ilmeni hänessä jo nuorena. Hän ei viihtynyt muiden lasten kanssa tavallisissa leikeissä, vaan istui mieluummin yksin miettimässä tai haaveilemassa. Omin päinsä hän oppi käsittelemään soitinta ja kouluaikana hän innostui näytelmätaiteeseen, niin että sepitti useita pieniä kappaleita ja näytteli niitä toveriensa kanssa.
Äiti oli innokas suomenmielinen ja hänen toimestaan pantiin Uno v. 1863 Jyväskylän suomalaiseen alkeisopistoon. Poika kävi sitä ensin jonkun vuoden, mutta sitten hän erosi koulusta ja häntä aiottiin käytännölliselle alalle. Siinä tarkoituksessa hänet lähetettiin Porvooseen kauppias Steniuksen sekatavarakauppaan harjoittelemaan. Tuo toimi ei kuitenkaan miellyttänyt häntä, vaan paleltuansa yhden talvikauden puodissa ja makasiinissa hän pyysi päästä takaisin kotiin tai kouluun. Hänet vietiinkin nyt uudelleen Jyväskylään ja siellä hän luki erään opettajan johdolla yhden luokan yli ja menestyi hyvin. Ylioppilaaksi hän valmistui keväällä 1872 arvosanalla "laudatur". Ystävälliset tädit, joiden suosiossa Uno oli läpi elämänsä, auttoivat häntä Helsinkiin kokoamalla ensi retkelle tarvittavat matkarahat. Hän kirjoittautui ensin jumaluusopilliseen tiedekuntaan aikoen papiksi, mutta hylkäsi sen pian ja ryhtyi lukemaan filosofiankandidaattitutkintoa varten.
Hän otti innokkaasti osaa Hämäläisen ylioppilas-osakunnan elämään, kuuluen m.m. "Hälläpyörän" toimittajakuntaan ja ollen pöytäkirjurina vuonna 1873. Pian Uno von Schrowe tuli tunnetuksi taitavana kynänkäyttäjänä ja alkoi saada tointa sanomalehdissä. Hän julkaisi runoja Hämäläis-osakunnan albumissa ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä, kirjoitteli Uuteen Suomettareen, Viralliseen lehteen ja Julius Krohnin toimittamaan Suomen Kuvalehteen, jonka aputoimittajana hän oli vuosina 1876—1880.
Hänen runojansa on seuraavissa julkaisuissa:Kaikuja Hämeestä I (v. 1872) 2 runoa" " II (v. 1874) 13 "" " III (v. 1878) 25 "" " IV (v. 1886) 4 "Suomen Kuvalehdessä (v. 1876—1880) 5 runoa.Kirjallisessa Kuukauslehdessä (1875—1876) 2 runoa."Haltia"-nimisessä vihkosessa (11.2.1881) 2 "Kansanvalistusseuran Kalenterissa (v. 1881) 1 ""Keri"-nimisessä julkaisussa (1876) 3 runoa.Unkarin albumissa (1881) 6 runosuomennosta.Syntymäpäiväkirjassa (v. 1885) 5 runopätkää
Hän sai Hämäläis-osakunnalta 1875 palkinnon runokokoelmasta, jossa oli m.m. ballaadi "Morsian". Lisäksi mainittakoon Uno von Schrowen kirjallisista toimista, että hän on v. 1875 (tarkastanut tai) kääntänyt Suomalaiselle teatterille L'Arrongen nelinäytöksisen huvinäytelmän "Oma toivoni", v. 1885 julkaissut suomentamansa (ja ensin Suom. Virall. lehdessä painetun) L. Dillingin "Jutelmia" sekä toimittanut samana vuonna muistovärsyillä varustetun "Syntymäpäiväkirjan". Eräitä alkuperäisiä ja suomennettuja suoranaisia kirjoitelmia tavataan häneltä myös Suomen Kuvalehdessä, esim. "Viikkokausi Tartossa", matkamuistelma Viron laulujuhlilta v. 1879.
Hän asui jonkun lukukauden Julius Krohnin luona ja tämän miehen vaikutus lienee ollut häneen melkoinen. Schrowe innostui suomalais-ugrilaiseen kielentutkimukseen ja opiskeli perusteellisesti viroa ja unkaria. Mutta kirjallisten toimien ja ansiotöiden takia — hän oli m.m. pikakirjoittajana valtiopäivillä — hidastuivat hänen opintonsa niin, että hän vasta vuonna 1881 suoritti opettajakandidaattitutkinnon. Jo sitä ennen hän oli toiminut sijaisopettajana parissa koulussa. Nyt hänet v. 1882 määrättiin luokkaopettajaksi Porin yksityiseen suomalaiseen lyseoon ja vuonna 1885 kolleegaksi Porvooseen. Mutta tauti tuli pian väliin ja pakotti hänen jättämään opettajauran. Uno von Schrowe oli innostunut "jaegeriläinen" s.o. hän noudatti ankaralla johdonmukaisuudella saksalaisen Jaegerin terveysohjeita, jotka siihen aikaan olivat meillä suuresti muodissa ja jotka neuvoivat käymään kesät talvet samanlaisessa villapuvussa, nukkumaan kovimmallakin pakkasella avoimen ikkunan ääressä j.n.e. Tätä luonnotonta järjestelmää noudattaessaan hän oli kylmettynyt ja saanut keuhkokuumeen, joka pian muuttui kuluttavaksi rintataudiksi. Hän matkusti silloin Saksaan Görbersdorfin parantolaan hoidettavaksi, mutta liian myöhään: kuolema saavutti hänet siellä vieraalla maalla lokakuun 1 päivänä 1886.
Uno von Schrowe oli herkkä runoilijasielu, joka eli omaa hiljaista mielikuvituselämäänsä arkisen ahertelun ohella. Hän oli ankara velvollisuuksien mies, joka täytti nuhteettomasti koulu- ja sanomalehtimiestehtävänsä, mutta palveli samalla myös runottaria. Hänen runoutensa yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä. Päivänpaiste, linnunlaulu ja aallonvälke sulautuu hänen hämäläisissä maalaiskuvissaan omituisella tavalla yhteen muodostaen maisemanä'yn, joka on kaukana arkisesta todellisuudesta. Koitar siroittelee ruusujaan, Ahti soittaa kanneltaan ja ilmassa liitelee perhosia kukasta kukkaan. Tämän romanttisen luonnonympärystön kanssa soveltuvat hyvästi yhteen runoilijan hengen haaveherkät tunnelmat, nuorekas lemmenkaipuu ja onnen odotus, valoisat toiveet maamme tulevaisuudesta ja ehyt, sovinnollinen mieli. Jos vertaamme hänen tuotteitansa ajan runouden yleisiin suuntiin, emme huomaa niissä vahvasti merkittyä persoonallisuutta, vaan pikemmin herkästi omistettuja kaikuja väkevämmistä runoniekoista. Uno von Schrowe oli jo nuoruutensakin vuoksi vaikutuksille altis. Suomennetuista kappaleista näemme hänen lueksineen m.m. Goetheä, Schilleriä ja Tegnér'iä sekä tutustuneen Saksan ja Ruotsin uusromantikkoihin. Kotimaisista ruotsinkielisistä runoilijoistamme ovat Runeberg ja Topelius ilmeisesti jättäneet merkkejä hänen runouteensa. Niin esim. muistuttavat monet hänen puoleksi leikilliset tyylitellyt pikkurunonsa ("Vainiolla", "Kaksi kaunotarta", "Päivä nousi") Runebergin idylliepigrammeja, toiset taas ("Kuusi" y.m.) vivahtavat lähemmin Topeliuksen runolaatuun. Tuntuapa hänen lauluissaan joskus soinnahdelmia Ahlqvistista, Suoniosta ja Kivestä.
Uno von Schrowe on kuitenkin silloin tällöin tavannut omintakeisesti kiinni runon päästä ja saanut yleisesti lauletusta aiheesta houkutelluksi esiin poljennollisesti ja yleensä muodollisesti sangen viehättäviä puolia. Hyvin luonteva ja vaikuttava on esimerkiksi tuo tunnettu "Pieni mierolainen", joka muistuttaa jonkun verran Aleksis Kiven runoa "Äiti ja lapsi" ja jonka aiheen von Schrowe kuuluu saaneen kotonaan nälkävuonna 1867 todellisuudessa näkemästään pienen kerjuripojan kohtalosta. Mieleen jääpää havainnollisuutta on semmoisissa runoissa kuin "Pesijä" ja "Neito", hivelevää sointua ja poljennollista tehoa runossa "Ensikerran" ja ballaadissa "Morsian", joista viimemainittua voinee pitää von Schrowen runotaidon mestarinäytteenä. Siinä on käsitelty samaa "rakkaus ja kuolema"-aihetta, josta Paavo Cajander myöhemmin sepitti ballaadinsa "Leena", mutta von Schrowe mielestäni — jos kahta niin erilaista käsittelytapaa voi verrata — koko joukon onnistuneemmasti. Mikäli säilynyt perintötieto on luotettava, on tälle von Schrowen ballaadille antanut aiheen hänen lähimmässä ympäristössään sattunut tositapaus, joka ei kuitenkaan päättynyt niin kohtalokkaasti kuin runon viime säkeet kertovat: — esimerkki siitä, kuinka runoilijan mielikuvitus pystyi luomaan uuden, taiteellisesti tehoisemman todellisuuden. Mahdollista kuitenkin on, että joku syrjästä tullut kirjallinen vaikutus on puolestaan tukenut ja ohjannut tuota mielikuvituksen toimintaa. Niin on ainakin käynyt eräässä toisessa ballaadimaisessa von Schrowen runossa "Neito", joka kuvaa kuinka rannalla istuva neitonen vaipuu hukkuneen sulhonsa kuvaa tavoittaen kosken kuohuihin suvi-iltana Ahdin soittaessa kanneltaan, jommoisia aiheita sekä Saksan että Ruotsin uusromantikot suosivat. Hauskan näytteen von Schrowen leikinkyvystä tarjoaa hänen runonsa "Pegasoni", mahdollisesti Petöfin runon "Runoheponi" haltioittama. Ja hänen mielessään soivat perinnäiset isänmaalliset kaiut ovat pukeutuneet semmoisiksi kauniiksi runoiksi kuin "Oi terve Magyar" ja "Hämeenmaa" jotka molemmat ovat tekijälleen sangen kuvaavia.
Se kehittynyt muodontaju, joka tulee näkyviin kaikissa von Schrowen omintakeisissa tuotteissa, teki hänestä myös etevän runonsuomentajan. Hän ei tosin ehtinyt tällä alalla tuottaa paljon, ainoastaan parikymmentä pienehköä kappaletta, mutta ne ovat paraita mitä siihen aikaan voitiin aikaansaada. Varsinkin ovat onnistuneet hänen käännöksensä unkarilaisesta runoudesta. Esimerkiksi semmoiset kappaleet kuin Petöfin "Kansallislaulu" ja Köllczeyn "Kansallishymni" ovat kerrassaan loistavia näytteitä silloisesta runonsuomennostaidosta.
Yleensä täytyy tunnustaa, että vaikka von Schrowen runous ei lumoa lukijaa voimakkaalla alkuperäisyydellään, se vaikuttaa hienosti ja sivistyneesti sekä tyydyttää kuitenkin joltisetkin muodonvaatimukset. Hänen esitystapansa on kauttaaltaan sujuvaa ja helppotajuista. Runo luistaa häneltä valtoinaan, selvänä ja soinnukkaana — soinnukkaampana kuin ehkä yhdeltäkään hänen aikalaiseltaan. Hän on rikastuttanut suomalaisen runokielen ilmaisukykyä monilla helposti laulahtelevilla poljennoilla ja viehättävillä runokuvilla. Jo senkin vuoksi hänen tuotantonsa ansaitsee muistamista ja tuntemista vielä nykypäivinä, sillä nykyisyys on menneisyyden perijä.
V. Tarkiainen.
Yöllä raivos syksyn myrsky,Rannan hietaa huuhtoi hyrskyPitkin selkää aalto telmi,Senp' on harjanteella helmi.
Hälle hellin silmäyksinTuikkain, taivaan tähti yksin,Pimeässä vilkutteli,Näinpä helmi huokaeli:
»Oi, jos saisin, tähti hellä,Sua hetken päilytellä!Kirkkautes kohta saisin,Riemuin aaltoon sukeltaisin.» —
Taivaan impi huokauksenKuuli, täytti toivotuksen. —Loistain harjanteilla kieriHelmi, aallon alle vieri.
Päivä nousee, koittareltaRuusut kohta kelmenee,Viidassa jo siivekkäisenLauman laulut kaikuilee.
Niityn kukat kainostellenUinailuistaan heräjää,Lammen tyyntä kuvastintaTuulonen jo röyheltää:
Hymyhuulin Liisa karjaaLaitumelle saattelee,Lehmät ammuu, härkä mylvii,Karjan kellot kilisee.
Perttu kujan suussa yksinRallatellen laulelee,Tuolle Liisa ohi mennenLempeästi myhäilee.
Hälle Perttu silmää iskee:»AamU-muiskun annat kai?»Ilkkuellen Liisa vastaa:»Sulle muiskun! Vielä vai!» —
»Muisku mulle, muuten en mäSua päästä luotani! —»Nopsana kuin tuulen henkiLiisa ohi kiitävi.
Lehmät ammuu, härkä mylvii,Liisa yksin myhäjää.Muiskutappa tällä erääPerttu kujan suuhun jää. —
Hän kangasta helskytellenNyt kutovi uutteraanJa kultainen kihlasormusHänen kiiltävi sormessaan,Ja niidet ne nousee, laskeeJa sukkula suihkailee,Jalat tanssivi polkusillaJa loimet ne lyhenee.
Vaan kalpeus poskipäilläOn kutoissa morsion,Ja silmässä luonti, tuikeNiin outo ja kumma on.Mut sukkula kiirein lentääJa neitonen myhäjää,Ja kutrien kultalaineetNe harteilla läikkyää.
»Jo herkeä lapsi parka!Mi kankaalla kiire on?Jo toisehen kuuloitettiinSun kultasi uskoton».Vaan sanoja näitä äidinEi kuulevan neito näy,Sen sormissa vinhemmästiVaan sukkula suihkain käy.
Näin kutonut viikon, kaksiJa kolmekin kohta on.»Jo herkeä tyttö raukka,Käy lapseni lepohon!Sun uskoton kulta petti,Jo huomenna häät on senJa alttarin luona pappiHänet vihkivi toisehen».
Jo lankevi illan varjotJa himmeä ehtii yö.Kaikk' käyvät jo leposalle,Vaan neitoa estää työ.Hän loppuhun kankaan saapi,Sen puista jo irroittaa;Läp' yön puvun neuloo siitä,Sen aamuhun valmiiks saa.
On aamu ja käy hääsaattoNyt kirkkohon verkalleenJa vieressä sulhon uljaanKäy morsian kruunuineen.Ja uhkea Herran huoneLuo tuntehet hartahat;He saattoa johdatellenLuo alttarin astuvat.
Vaan alttarin luona nainenOn kalvea, verho senOn palttinakaapu, sormusSen sormessa kultainen.Ja keltaiset kutrit liehuinLuo sulhasen rientää hän:»Et uskoton ollut sentään,Oi armahin ystävän'!
Nää morsiusvaatteet vastaTän' aamuna valmiiks sain —Sun pettävän äiti luuli —Mä luotin ja toivoin vain,Sun valasi kalliit muistin —Voi kuinka sä rikkoisit ne! —Ja tänne mä riensin — KultaNyt käymmehän vihille!»
Näin lausuen autuaastiMielipuoli nyt myhäjää,Käs'vartehen sulhon tarttuu,Luo alttarin lähentää.Taas morsiussaatto kohtaKäy kirkosta palaten —Kaks keskessä mielipuoltaJa morsian murheinen.
Hän maata laski olkipehkuihinsa,Helteisen päivän työstä tultuaan,Ja kohta hänen silmä-luomihinsaSoi unottaret uni-lahjojaan.Ja orjan sielu irti kahleistaanTaas vapautta pääsi nauttimaan.
Hän unelmissa kotomaassaan kulkee,Ja näkee Gylbin rakkaat rantuet.Hän armastansa sylihinsä sulkee,Sen lempi-kuiskut kuulee suloisetJa nauttii alla palmun tuuheanNyt ihanuutta illan raikkahan.
Ja innostuksissaan häntä kansaNyt tervehtivi ruhtinaanansa,Hän onnellisna kuulee kunniansaKun kaikuu nuorten, vanhain huulilta —Vaan näin kun entisyyttään uneksi,Voi kurjaa; — ruoska orjan herätti!
»Ma paimentyttönä ennenKävin riemuten laiduntain,En murhetta tuntenut silloin,En kaihoa rinnassain;Vaan tuttuna mulle nyökkiHymy huulilla kukkaset,Puro lehdossa leikiten soitti,Yhä pulppuili lähtehet.
Oli naapurin paimen silloinKesäkumppali kanssani:Kuin tuulonen nopsaan kiitää,Hän niityllä kirmaili,Kuin aalloilla sorsa soutaaYli ahnahan Ahdin maan,Niin läikkyvä lammin pintaHänt' tuuditti siinnossaan.
Mä partaalle kosken kerranSuvi-iltana istahdin,Sinisirkuista, ruusuisistaMä seppelen solmisin.Vaan äkkiä seppel vieriVahavaippahan kosken sen,Ja nopsana jälkeen kohtaNäin syöksevän paimenen.
Hän syöksähti kuohuun. SittenHänt' en ole nähnytkään. —Kai Ahtolan immet häntäNyt tuutivat sylissään?Vaan tuolla hän kuohuista nousee — —Käsi viittovi tänne — — voi!Mua kutsuvi luokseen! Varro!Heti riennän jo, armas oi!»
Näin partaalla kosken laulaaSuvi-iltana neitonen,Ja hyrskyhyn silmä tuijaa:Näky outo jo hurmaa sen — —Hän kuohujen helmaan syökseeHymy autuas huulillaan. —Ja ilta on tyyni; AhtiVain soittavi kanneltaan.
»Äit', eikö vaaleaks jo yöKäy aamun salavasta?»»Oi nuku Anni parka! lyöKaksioista kello vasta».»Hän eikö saavu kohta?» »Ken?»»Hän, pappi — yö on mullaJo viimeinen.» — »Voi tyttären',Hän aamuks lupas tulla».
Ja hetkeks äiti nukahtaa.Vaan sairas vuoteellansaEi unta silmäluomiin saa,Hän voihkaa tuskissansa.On syysyö synkkä ulkonaJa riehuin ulvoo myrsky,Ei tähdet tuika taivaalla,Ves'sade rankka hyrskyy.
Ja myrsky kiihtyy raivossaan,Sen ääni ulinoipi;Vaan kalman hiki otsallaanNyt Anni vaikeroipi.Ja silmissä yht'äkkiäKäy huone valoiseksi,Hän vuotehensa vieressäNiin oudon haamun keksii.
Luuranko häneen tuijottaaNyt tyhjin silmälominJa tervehtii kuin tuttavaaSe leu'oin huulettomin.Ja viikate on kädessään,Sen kirkas terä hohtaa;Vaan tuonen mies, näin kuiskaa hän:»Jo joudu, Anni, kohta!
Nyt kuule myrskyn raivoa —Se niinkuin muinoin riehuuJa sade rankka tulvanaKuin kosken kuoha kiehuu.Niin synkkä nyt on yökin. — VaanSe mielees mitä johtaa?»Ja sairas huokaa vuoteellaan:»Nyt koston hetki kohtaa».
»Nyt muistatko kuin muinoinenÄit' yötä myöten kulki?Vaan tunteet äidin sydämmenPois rinnastaan hän sulki,Hän riensi — vastasyntynytHänen itki povellansa». —Ja Anni voihkaa: »kuolo nytJo saapuu koston kanssa».
»Laps itki — hurja äiti senEi ääntä kuullut, juoksiVaan myrskysäässä eellehenJa saapui kosken luoksi.Kuu himmyt pilvivaipastaanNäk' yksin öisen retken». —Ja sairaan vaivat kiihtyy vaan:»Voi tuskaa koston hetken!»
»Ja pauhain kosken kannel soi —Mik' on nyt äidin mieli?Mit' aikoo hurja? — Lapsen, voi!Jo ärjyin aallot nieli —Sit' eikö nähnyt kenkään? luoUnheeseen jäädä voisko?»Ei sairaan tuskat hoivaa suo:»Viel' armoa nyt oisko?»
»Sa näätkö lasta pienoistaTuolt' enkeljoukkiosta?Näin rukoilee hän Luojaansa:Äl' äidilleni kosta,Nyt työtään älä rankaise.Oi armon runsas lähde.» —Ja sairas huokaa: »rukoileLaps kurjan äitis tähden!»
»Sä kuule, rukouksehenKun parvi enkelittenNyt yhtyy kultakruunuinenJa joukot taivahitten:Suo katuvalle armosi,Ja vihas kasvot peitä.» —Ja Anni huokaa: »Luojani,Oi armoin kuule heitä!»
Jo koitti aamu, vaikeniJo myrsky, tulva herkesJa äitikin jo heräsiJa pappi tulla kerkes.Tät' enään ei hän kaipaillut:Jo hänen kasvoillensaSai kalma — Anni muuttanutOI' luokse pienoisensa.
On suvipäivän helle,Ei tuulen henki käy,Värettä vienoisint' eiKalvolla lahden näy.Tuo siintäväinen taivasHeijastaa siinä vaanJa rannan äyräät, kunnaatKuvastaa kupeitaan.
Rannalla lahden tyynenOn nainen yksinään,Hän sotkee, huljutteleeJa huuhtoo pyykkiään.Ja lip-Lap uutterastiKäy läiky tappuimenJa lip-Lap vastaa kaukaaMyös kaiku kiireillen.
Ja tapuin vinhaan läikyy,Mut naisen silmä tuoSe veden tyyneen kalvoonVaan katseitansa luo.Mik' kumma silmät yhäNäin puolehensa saa? —Tuo kaukainenko kunnas,Mi siinä heijastaa?
Niin, kaukainen tuo kunnasJa laakso kaukainen,Mi kauempana vieläNyt kätkyy taakse sen.Ja mieleen hälle muistuuAik' armas kevähänJa muistot menneen ai'anJa niiden kanssa — hän.
Niin — helteisenä paistoiNäin päivä silloinkinJa kirkas, tyynen tyyniOl' lahden kuvastin.Sen pintaa pitkin soutiKaks sorsaa kaislistoon —Ne pesäsensä laatiRannalle juurikkoon.
Näin entisaikain muistotNyt mieleen heräjääJa kyynelpari naisenSilmissä kimmeltää,Rinnasta häitä nouseeHiljainen huokaus —Sen ilmi tuoko kaipuu.Vai unheen katkeruus?
Ja tapuin vinhemmästiTaas läikyy entistäänJa polttavammin päiväValavi hellettään.Mut tuuli herää vieno,Se lahden röyheltää —Jo katoo kuva kunnaan,Sen muistot hälviää.
Armas päivä paistaa, kohtaLämpimäks jo muuttuu sää,Hanki loisteessansa hohtaa,Sulain kiteet kimmeltää.
Poika repaleissa vallanSaloss' yksin kuljeksii.Hongat, kuuset huminallaanHäntä täällä tervehtii.
Pieni mierolainen ainaYhä rientää eteenpäin,Eipä murhe mieltä paina,Rallatellen laulaa näin:
»Hopsis, jalat! VäsymystäTunnetteko? TalohonKohta päästään, siellä kystäMinullekin kyllin on.
Hongat, kuuset, vaiheitaniTahdotteko tietää te?Kuulkaa! tässä kulkeissaniNyt mä teille kerron ne.
Aina muistan riemuin vieläIsän armaan mökkiä,Viisi meit' oi' lasta siellä,Vanhin niistä olin mä.
Muistan kuinka kotikaskiTähkäpäin jo kellerti;Noro hallan irti laski,Julma viljan runteli.
Talvi tuli, loppui leipä,Petäjäistä syötihin —Äitiin tarttui tauti, veipäHänet kohta hautaankin.
Häntä multaan saatoin, itkinHaudallaan mä hetkisen,Kyynel poskipäätä pitkinVieri, jääksi hyytyen.
Siitä asti tepastellutOlen mieron tietä ain';Jopa sulle kertoellutOlen, metsä, muistelmain.
Hopsis, jalat, joutukaa jo!Muuten yövyn korpehen,Varjot synkät lankeaa jo,Tuolla päivä laskeiksen». —
Yhä kiitää, vaan ei vieläIhmisasuntoa näy.Metsän haamut poikaa tielläUhkaa, mustaks yö jo käy.
Kylmä yltyy. Tähtein valoSyttyy taivahalle jo,Leimuelee pohjanpalo,Huokaa jynkkä hongisto.
Kohta aamun koittehessaÖinen jylhyys häviää —Vaan ken tuolla kinoksessaKalvenneena lepäjää?
Pieni mierolainen sielläLepoon vaipui viimeiseen —Jäätyneenä kiiltää vieläKyynel silmän murtuneen.
Päivän läike kirkas akkunoistaPirttiin tunkee, kimallellen loistaa,Pitkin seinuksia angervoidenTuoksut leviävät; askaroidenEmänt' yksin kotitöissä hyörii,Ketteränä permannolla pyörii.
Repaleinen vanhus sauvoinensaPirttiin astuu, kasvoin piirroksensaOn jo aika ammoin uurreskellut,Hopeata hapsiin hajotellut,Jotka tummankellervinä kerranLäikkyilivät. "Taloon rauha Herran!"
Vuotta kolmekymment' aalloissansaAi'an virt' on vienyt mukanansa;Kaikk' on muuttunut, jo kaikk' on toisin:Tuskin silmää uskoa mä voisin,Jollei synnyinpaikan muisto pyhäMieless' säilyis muuttumatta yhä.
Tässä synnyin, tässä mieheks vartuin,Auran kurkeen ensi kerran tartuin.Toisin silloin elettihin: eipäPöydäll' ollut puhtaan viljan leipäUsein silloin, harvoin halla säästiPellon halmeen, joutumahan päästi.
Usein kyllä vilja heilimöidenLoisti, hedelmänä vuoden töiden,Silloin elpyi toivo rintaan, vaivatUnhottuivat, päiväpaisteen saivatMieleen tähkät nuokkuvat — vaan vaihtuiYöksi päivä kohta, toivo haihtui.
Nousi suosta vainioiden allaTurmiota tuoden harmaa halla,Ahmusteli halmeen ilkkumiellä…Mutta rinnass' sentään toivo vieläKyti: jospa suon vaan kuivaks saisiEhkä turman tuoja katoaisi.
Petäjäistä, vehkaa kaiken vuottaSyötiin, ojitettiin suo, — vaan suotta!Julmempana vielä entistänsäNoro huokui kylmää henkeänsä…Ojat suossa laajennettiin vielä,Sentään hallan henki piili siellä.
Voimat murti petäjäinen, karttuiYhä kurjuus, tauti viimein tarttui…Isän, äidin, veikan, siskon vei seArmotonna mullan poveen, — ei seSääliskellyt. — Yksin jäin mä, muttaKärsimähän mieron surkeutta.
Siitä kolmekymment' on jo vuotta.Nyt nään vasta ettei työtä suottaTehty ole: kuiva nurmi-niittySuo on nyt ja viljapellot liittyyHallatoinna siihen. — Kiitos Herran!Toisin kun nään kaikki vielä kerran».
Näinpä vanhus. Emännältä kieriKyynel, poskipäätä pitkin vieri;Huoaten hän otti päästä vartaanLeivän, antoi vanhukselle. HartaanKiitoksen tää lausui — sauvahansaTarttui taas ja jatkoi kulkuansa.
Kas korven lasta tuollaKuin loistaa verhossaan!Ei lehvää ransistuttaaVoi kylmä talvenkaan.Ei; kahta kauniimmastiNyt vasta vihannoi,Sen juurille kun hankiNoin puhtaan peitteen loi.
Kun viimat vinkuin soittaaJa pohja pauhajaa,Se rauhallisna seisooJa latvaa huojuttaa.Sen lehvät puhdistellenKäy tuiskun tuiverrusJa latvan huminassaNäin kuuluu kuiskutus:
Mä aikakaudet halkiJo seissut olen näin,Vaan vielä vanhan vammatEi vaivaa sydäntäin.Mun rinnastani riuduEi koskaan nuoruus — saanAin' uutta voimaa juurinMä sydämmestä maan.
Toi lännen tuuli muinoinEtäältä siemenen,Sep' iti juurellaniJa kasvoi pensainen.Se varjossani versoi,Sai kohta kukkimaan —Ma ihastuksen tunsinKatsellen loistoaan.
Näin armas kukkiellutOn suojass' siimehen,Ei rynnistystä tunneHän tuiman pohjasen.Ja talven tullen hankiSen käärii peittohon,Vaan vapaaks taasen pääseeKun kevät tullut on.
Mä häntä suojustellutAin' olen oksillain,Hän myrskyn pauhun kuullutOn latvastani vain.Jos juuriltani kaataaMun pohjan raivo vois,Jo silloin pensahankinSe maasta nuolee pois.
Näin kuiskutellen kuusiLatvaansa huojuttaa,Sen ympär' yltyy viimaJa tuisku tupruaa;Vaan suojassa sen säilyyNyt ruusupensainen,Se siellä herätystäOdottaa keväimen.
Lähteen luona tuoksussansaKukkaskenttä lainehti,Siellä yksin vuoteellansaSukkamieli uneksi.
Riemuin poika lauleskeliLehdon viertä kulkeissaan,Laitumella toitotteliPaimentyttö torvellaan.
Kukkasissa nukkuvainenNiiden riemuun heräsi.»Kostan vielä!» jumalainenSuuttuneena uhkaili.
Sipsutteli poi'an luokse,Hänet lehtoon johdattaa —Laitumella tyttö juoksee —Poika myöskin sinne saa.
Kuule kummaa! toitotukset,Laulut raikkaat vaikenee —Hiljaan kahden huokauksetSalaiset vaan kohoilee.
Voiton hymy huulillansaSukkamiel' taas uneksii,Kukkaskenttä tuoksussansaYmpärillä lainehtii.
Kaks istuu kaunotartaNyt luona lähtehen,Ja toisen silm' on kirkas,Vaan toisen sumeinen.
»Hän uskoton mun petti,Voi armas siskosein!Jo murhe murtaa mielein,Pakahtuu sydämmein —»
Kaks taasen kaunotartaOn luona lähtehen,Taastoisensilm' on kirkas,Vaantoisensumeinen.
»Ei uskoton hän ollut,Oi armas siskosein!Kun riemusta nyt vaan eiPakahtuis sydämmein —»
Ja kirkkaat silmät riemuNyt saapi päilymään,Vaan sumeiset ne tuskinVoi estää kyyneltään.
Päivä nousi. Lähteen partahallaKukka kaino kastehelmen itki,Luonto heräsi ja sirkutustaKuului niityn heinikköä pitkin.
Päivä nousi. Niityn mättähälläNuoret istui siellä vieretyksin —Vaiti istuivat, ei tunteitansaVaihdelleet he edes silmäyksin.
Päivä nousi. Kohtasivat viimeinNuorten silmäykset toisiansa;Kainostellen hämillänsä LiisaSilloin liinaan peitti kasvojansa.
Päivä nousi. Kainostellen päivääMarja punastui ja sukelteliHeinikköön — niin Liisan poskuvillaLiinan alla puna leimueli.
Päivä nousi, kirkas päivä nousi.Niinkuin kypsä marja hohti silloinLiisan poski — mutta eihän PerttuRakastakaan raakuleita milloin!
Poutaisina pilvet väikkyySäteillessä auringon,Tähkälainein pelto läikkyy,Joutunut jo vilja on.
Tähkät päätään nyökytellenKutsuu luokseen leikkaajaa.Talkookansa riemuellenVainiolle kiiruhtaa.
Sirpit siellä kilvan kapsaa —Kas mi liike, häile kas!Oljet katkee, sänki napsaa,Päätään nostaa kuhilas.
Perttu leikkaa saran viertä,Hiki otsan kostuttaa,Hänpä Liisan saareen kiertää —»Tuokaa venhe — auttakaa!»
Nauru kaikuu pitkin sarkaa,Liisan posket punastuu —»Ken nyt auttaa tyttö parkaa?Perttu vainen — kenpä muu!»
Perttu ilkkuu: »ruuhen sulleSoudan, aimon palkinnonSaanen tuosta: totta mulleAnnat suu —». »Vait vallaton!»
Jääkö Liisa saareen, vaikoHänet Perttu pelastaa?Palkintonsa siitä saiko? —Min' en tiedä. — Arvatkaa! —
Rukki hyrrää, ruskottaaLiisan poskuainen,Kuontalosta kuitunenJuoksee pellavainen.
Poljin käy, vaan polkijanAatos poissa kiertää —Sulloo suot ja tallaa maat,Astuu ahon viertä.
Kylm' on kyllä talvi nyt,Hanki halmeet peittää,Vaan kun kevät joutuu, maaPois taas peiton heittää.
Taasen lehto lehvästyy,Taas on kukkas-aika,Paimen huijaa, huilut soi,Raitis metsä raikaa.
Lammin laine läikkyilee,Sorsat rantaan soutaa —Pertun pirtti valmistuu,Vaimon hän nyt noutaa.
Silloin riemuin vietetäänHäät ja läksiäiset —Suvi rientää, talv' on taas —Kenties ristiäiset.
Hyrrää rukki, poljin käy!Loimet, langat laita!Kohta vainen tarvitaanPappilaan jo paita.
Liisan posket pohtaa. KasLoppuu kuontolainen!Ei nyt aikaa arveluun —Pannaan tutti toinen.
Lintu lauloi illan suussa:»Käy, käy, neito, lepohon!Utuhelma unotar tuoKullaltasi suutelon.»
Neito nukkui. PoskipäilleNousi ruusun ruskoiset,Povi paisui, huulosillaLeikki hymyn värehet.
Lintu lauloi aamun tullen:»Nouse, neito, herää jo!Kultasesi vartoo sua,Vartoo kullan suutelo.»
Herää neito. Lintu vainenPetti, lauloi omiaan:Vartoneet ei kullan muiskutEmintimän torat vaan.
Yön hämärtävä harso laskeksen,Maat, meret kiedoskellen katveesensa,Ja rannan hietaa yhä huuhdellen,Mainingin aalto liikkuu hiljallensa.
Ja rantasell' on parvi haamujen.Ne rauhatonna tummat katsehensaNyt luovat väreleikkiin laineiden,Ja häilyen ne viittoo toisillensa.
Mut ympärillä synkkä hongistoHohisten nyökyttelee latvojansaJa kuiskaa heidän kolkon tarinansa.
Ja kohinassa kaikuu kantelo.Sen kultakielet itseksensä soivat:Puutetta soittajan ne vaikeroivat.
»Taivaan ympäri jo keväinenLuopi hohtavaisen kulta-päärmeen,Kohta helmass' irtipäässeidenAaltoin kylpee rinta uljaan Käärmeen.Kiteilevän kannen linnastaanKohta murtaa puhki viekas Ran, (1)Kohta tanssii helmoin kuohaisinRauhattomat immet Aegirin. (1)
Vielä kerran tahdon KainunmaanKontioiden kanssa painiskella,Rintaan korven tuiman kuninkaanPiirtää riimun raudan tutkaimella,Nähdä kuinka ruusut hurmeisetKaunistelee hangen jättehet,Kuulla huokausta viimeistäOtson kuolon maille mennessä.
Orvar, uljain parvess' uljasten,Sinä nyt saat Käärmettäni kaita;Purjeet, nuorat, sointu-airot sen,Paluumatkaan valmihiksi laita. —Korven rämeiköstä kun ma vaanKarhun taljan hartioille saan,Palaan oitis tänne luoksesi —Peijaiset siks hanki valmiiksi.»
Anund toverilleen lausuu näin,Jättäin hänet muiden miesten kanssaHaaksen vartijaksi; metsään päinYksin ohjailee hän kulkuansa.Kädessänsä keihäs vankka on,Karkaisema monen taistelon,Vyöllä riippuu kalpa huotrassaanValmis vainoon, valmis puoltamaan.
Ruusuisesta kartanostaan onKevään koitar noussut taivahalle,Kunnaat luo hän kullan loistohon,Tervehdykset sanoin maailmalle.Tyttärensä, päivättären, hänHerättää ja kimmeltelevänSädesarjan kantain helmoissaan,Saapi ilma-rannan leimuumaan.
Päivän ruhtinatar kohoaa,Viittaa luonnon yli valtikalla:Ilman immet kohta sukkulaaLiikuttavat, niidet vaihtumallaHohteen luovat, milloin hopeiset,Milloin kullan, loistaa värehet —Koitteen ruusut siintoon taivosenSulaa viimein, yhdeks yhtyen.
Hangen jätteet pitkin laaksojaEivät päivän silmäilyjä kestä,Öinen kylmäkään ei huuruisaEnää niitä sulamasta estä.Kyyneleitä vuotain poistuviTalven peitto aina yhäti;Kevätpuro siitä riemuitenKiitää vallatonna riehuen.
Noroloissa pajupensahatKaunistettuina on kissaksilla,Koivuin, haapain oksat notkuvat,Koristetut urpuin terttusilla.Mist' on hanki pois jo hiukan vaan,Siinä vuokko aukoo nuppuaanLuoden kainon katseen taivohon,Ujostellen silmää auringon.
Rannalt' astuu Anund metsähän,Halki sen hän rientää vuorta kohti,Jonka harja kaukaa silmähänPäivän paisteess' yli puiden hohti.Kohta saapuu hän sen juurehen,Verkkaan vuoren rinnett' astellen,Kukkulalle viimein ylenee;Täältä hetken urho katselee.
Lännen puolella, niin pitkällenKuin vaan silmä pitkin merta kantaa,Riutuu hiljaan jää ja loistehenHopeaisen päivä sille antaa.Vuoren alla meren rannallaHavaitsee hän Käärme-laivansa;Senpä luona maja seisovi,Jossa talven pitkän oleksi.
Idän puolehen hän katsahtaa;Silmää Kainu laaja kukkuloineenKohtaa, siellä metsä verhoaaLammit, rannat rämeineen ja soineen;Siellä, täällä väliin vilkuttaaKunnaan rintehellä ahomaa.Hiljaan kuuluu kosken kuohuvanÄäni kaukaa urhon korvahan.
Hetken Anund katsoo seutuja,Joille loisteen kevätpäivä valaa;Eteenpäin jo hehkuu halunsa.Rämeisiinpä urhon mieli palaa.Hän jo kukkulalta kiirehtääAlas kohti suota hyllyvää,Jopa astuu vaivoin halki sen,Rientäin synkkään rämekorpehen.
Näin hän kulkenut on tuokion.Metsä ympärillä synkemmäksiMuuttuu yhä, näkyvistä onPois jo vuori, jolta äsken läksi.Hiiskaust' ei kuulu; vallitseeSyvä hiljaisuus ja yleneeIlmaisella radallansa joTaivaan kiirehelle aurinko.
Vaiti! — Korven keskell' yksinäänKenpä viheltää noin kimakasti?Anund seisahtuu nyt äkkiään,Ääntä kohti katsoo karskeasti.Hetkeks vaan hän seisahtavi, mutVihellyksen on jo tuntenut:Tuop' on kutsu korven kuninkaanKanssaan käydä painiskelemaan.
Kuule! — Temmellys ja ryske käy —Uljas urho voimias nyt koita!Katso! — mättäällä jo eikö näyRuusun kukkasia ihanoita?Hurme niitä korpeen lumoaa,Taistelo vaan niitä kasvattaa —Kuule! ryske yltyy ankaraks:Voimakasta siellä painii kaks.
Anund, Anund! miehen yhdeksänVoima aukoo sulle syliänsä —Pelotonna sentään seisoo hänOjennettu keihäs kädessänsä,Pistos vaan! jo, korven kuningas,Veren tulva taas käy rinnastas —Taasen rynnistys — Mi rusahti?Anund, keihääs varsi katkesi! —
Viel' ei maassa makaa kontio —Sankar', ulos huotrastasi kalpa!Otson kämmen sua tähtää jo —Väisty, ellei henkes ole halpa!Kas kun vihoin, vimmoin säihkyenSilmä säkenöi! kas verinenKieli kuinka nuolee huulia,Kuinka pursuu kuoha kidasta!
Kalvan saa juur' Anund huotrastaan —Myöhäist' on! — jo otso päälle urhonRyntää raivossaan, jo iskuaanTähtää kohti päätä: vastus turh' on —Näinkö Svean urhon ahmustaaJulma Tuonen poika? Varjoin maaTyven saako uljaan sankarinAsujaks jo horhoin synkkihin?
Joko uljaan katseen verhoaaKaihen lailla kuolon huntu musta?Tuiman isku juuri maaliin saa —Anund, kuulitko sa suhausta?Lyöntis jäi jo, korven ruhtinas:Nuoli tunki syvään rintahas! —Lävistetyin sydämminpä joMaahan syöksyi kuollen kontio.
Mistä, sankar, saapui pelastus?Otson rintaan mistä nuolen kärkiSyvään tunki? Kenen laukausElon voimat voimakkaalta särki?Anund katseen vierellensä loi —Vaan nyt silmiinsäkö luottaa voi!Luonnotarko sorjin, ihaninIlmestyi nyt luokse sankarin?
Immen ihmeen kauniin näkee hän,Jousi käessä, viini hartioilla,Luonaan seisovan. Hän hempeänKatseen urhoon luo. Kuin aamun koillaRuusut hohtaa taivaan punaten,Niinpä poskipäille impyenKevään raitis ilma purppuraaHellin henkäyksin vuodattaa.
Talvisyön kun taivas kirkas on,Näät kuink' ilmass' säihkyy pohjan palo,Kuin sen liekehtivään loistohonVielä yhtyy tähtitarhan valo;Niinpä immen kutrit kultaisetLiehuin loistaa, niinkuin tähtyetNiiden hohtesehen yhtyen,Silmäin helmet luovat tuikkehen.
Vaivoin Anund nousee kontionHengettömän alta, hämmästyksinSilmänsä hän luopi neitohon,Jonka huomaa lähellänsä yksin.Ei hän tiedä näkeekö nyt hänKuolevaisen tässä edessään,Taikka onko joku taivainenApuun tullut, häntä säälien.
Hiukan toinnuttuaan sankariAstui kaunotarta lähemmäksi.Kohta neito, sen kun huomasi.Metsään päin jo kiirehesti läksi:Korven horhoon rientää nopsaan pois.Niinkuin vaara uhkaamassa ois —Vielä katvennosta välkkävätLiehuin immen kultakähärät.
Niin hän riensi pois kuin ilmestysTaivahaisten luota ollut oisi —Ihanuus sen sulo, viehkeysKetä viehätyttää se ei voisi!Pakenevan jälkeen tuijottaaAnund, kunnes se jo katoaa —Kas! mik' ihme tenhovoimallaanUrhon impeä saa seuraamaan? —
Neitonen kun huomaa seuraajan,Edellensä kiivaammasti kiitää.Kas kuin rientää viertä kunnahan!Kyyhkykään ei nopsemmin voi liitää.Päivätär jo kääntyy länteen päin,Aina vainen kestää kulku näin.Saavuttaako Anund impyen? —Illan varjot voivat virkkaa sen.
Suvi kohta puoleen käynyt on.Vallatonna irti kahleistansaMyllertelee karja VellamonUlapoita pitkin vaahdossansa.Saaret, niemet, laaksot, kunnahatLehtiverhoinensa loistavat,Niitty kukkaislainein aaltoaa,Tuoksun tuulen henki kuljettaa.
Viel' on Käärme talviteloillaan.Vielä Anund viipyy miehinensäKainunmaalla; koillistuuli vaanSveahan vie heidän terveisensä.Talvimajassansa loikoenToimeton on nuori parvi urhojenIkävöiden merta vellomaan;Eipä lähde vielä Anund vaan.
Sakkisilla hän kanss' OrvarinOmpi uljaan kasvikumppanuksen;Käsin vaan hän yhtyy pelihin,Toisiall' on kulku ajatuksen.Keskenänsä kiistäin voimistaanToiset urhot käyvät painimaanTanhualla; yhä kulkevatYmpär' olvisarvet vaahtoisat.
Orvar virkkaa: »orren nokisenAlta sua, Anund, houkutellutPuolen kesää on jo aaltojenPauhu, maine luokseen viittaellut.Poispa Käärmekin jo ikävöi,Kuullen kuinka myrsky mylleröi.»Anund siirtää nappulata, vaanToisen lauseita ei huomaakaan.
"Vanha Emund Valhallaan (2) jo käy,Draappaa (3) veisaa Brage (4) kohta vainen.Fyrin luon' ei kansan turvaa näy,Kaukan' ainoa on Aasalainen.Onko Kainun velhot taioillaanLumonneet jo Svean ruhtinaan?"Orvar toverille lausuu näin;Aatos sen on toisialla päin.
Näinpä päivänsä he viettävätSakkinappuloita liikutellen.Kohta illan varjot viileätLankee, luonnon huntuun kiedoskellen,Päivätär jo riensi hellettäänAallon helmaan jäähdyttelemään;Senpä jäljet pukee purppuraanLänness' illan rusko ruusuillaan.
Hiljaan nousten, laskein, maininkiLäikkyelee pitkin hietarantaa,Senpä pintaan taivas peilaavi,Rusko sille kultahohteen antaa.Metsän hongat hiljaan hohisee,Kukka mättähällä tuoksuilee;Sitä perho lemmen kuiskuillaanViihdyttelee hetkeks uinumaan.
Rauhan, tyyneyden ruhtinasVallitsee nyt luonnoss' kaikkialla.Kaikk' on vaiti. Herjennyt jo, kasMiestenkin on paini tanhualla.Siellä tyhjät olvisarvet vaanPäivän leikkejä saa muistamaan;Unottaren hulpeisiin nyt joVaipunut on sankarjoukkio.
Anund vaan on valveill' yksinään,Kaikki toiset on jo leposalla.Kalpaa heilutellen kädessäänHän nyt istuu majan edustalla.Hetken näin on liikkumatta, vaanHiljaan hän jo nousee seisomaanTarkkaan kuullellen ja tähystäin;Korsaus vaan kuuluu lepääväin.
Kohti metsän rintaa mutkivaaVerkallensa astuin urho kulkee.Ranta-aukeelta jo katoaa.Hongat hänet siimeeseensä sulkee.Nytpä astelee jo kiireemmin,Syvemmälle tunkein horhoihin.Suot ja kunnaat jälkehen jo jää;Eteenpäin hän yhä kiirehtää.
Näin hän viimein saapuu lehtohon.Äkkiään jo seisahtuu — vaan miksi?Soipa lehdoss' ääni kantelon,Säveleet sen vienot kuuluviksiTuulenhenki sankarille tuo.Mistä kaikuu hurmovaiset nuo? —Tuolla tuomen alla, lähtehenReunall' istuskelee impinen.
Yksin istuu. Tuomi tuiskuaaKukkaisnietoksia kiharoille.Lähteen kirkas silmä heijastaaImmen ihanaiset kasvot, joilleSukkamieli siroo ruusujaan;Silmiin taivas lainaa siintoaan,Tähti tuikkavaista tulta. MutAatoksiin hän nyt on vaipunut.
Kohoilevi hiljaan hengitenKaunottaren lainehtiva rinta,Niinkuin vuoroin nousee, laskeksenMainehtien tyynen meren pinta.Hellästi hän sormii kanneltaan —Miekkoinen mi hänen polvillaan! —Säveleitä vieno tuulonenKuljettelee uneen tuutien.
Anund seisahtaen edessäänNäki moisen näyn taivahaisen.Kauniimp' Niordin ei tytärkään! (5)Katein myös ois lemmen jumalaisenSilmä nähnyt moista kuolevaa.Eipä harsoansa tummeaaYökään muista heittää luontohonKunnolleen: niin hämillään hän on.
Kotvan Anund seisoo paikallaan,Äänetönnä neitoon katsahtaapi,Tuomen katveessa mi kanneltaanHajamielin sormii; kohta saapiRinnasta jo ilmi ihastusHuudahduksen — neidon katsausUrhon katseen kohtaa — vaihtuvatSähköisinä lemmen salamat.
Kanteloisen kauno heittää pois,Oitis riennähyttää urhon luokse.Nopsaan, niinkuin tuulen henki ois,Avosylikin sen kohta juoksee.Kas jo huulet yhtyy huulihin!Niinpä sulaa sieluun sielukin,Autuaana täältä kohotenPoies Sukkamielen taivaasen.
Onnellisna kaiken yötä heLähteen luona nauttii autuuttansa —Immelt' unhottuu jo kantele,Armaan pää vaan hänen polvillansa —Nytkö kaiunnoita kanteleenKaipais kauno! — soihan vienoiseenHellät kuiskut hänen korvissaan —Nyt hän muistaa lempeänsä vaan.
Svean urhon rinnan riemastusTäyttää, pään hän immen syliin painaa,Sydämmestä hiipii huokaus:»Oi Verdandi (6), viihdy luonain aina!»Skuldpa (7) kuuli toivomuksen sen;Sisarelleen on hän kateinen.Oitis askeleitaan kiiruhtaaMuotoaan jo näyttäin uhkaavaa.
Vielä kerran huulten hunajaaUrhollensa immyt tarjoaapi —Silmät armaastaan nyt kohottaa,Säikähtäen kohta huudahtaapi —Tuolla kuusen tumman katvehenAlla miehen haamu piileksen;Peljästyen immen silmä nytSieltä piilevän on keksinyt.
Seisaalleen jo ryntäs Anundkin,Impyen kun huudahduksen kuuli,Äkkiään, kuin hiekan pilvihinMaasta nostaa vihurpäinen tuuli.Tuskin kuusen alla piileivänKeksii, kun jo sinne ryntää hän,Silmät säihkyen, jo vimmassaanKalvan oivan tempaa huotrastaan.
Syöksee kohti piileilevää — MutVoiko uskoa nyt silmiänsä?Miehen on hän kohta tuntenut:Sep' on Orvar, parhain ystävänsä,Kasvikumppaninsa. NeitohonTämä tuijottelee yhä, onOuto liekki hänen silmissään —Miekkaa hapuilee hän kädellään.
Anund seisahtuu. Kun suvell' onIlman kerros raskas, painavainen,Hauteeks kun käy helle auringonEikä tuuli viivy vilvakkainen,Taivaan ääret silloin synkistyy,Vaippaan harmahasen vetäyyIlman kansi; kuulas siinto senPiiloutuu jo alle pilvien.
Kaikk' on vielä vait. Nyt kuulee kuinJymy käypi kaukaa kolkko, vaisu!Pilvet taivahalla tummentuinJylhiks vuoren röykkiöiksi paisuu.Salamat jo säihkyy, tuulispääRaetulvin maahan syöksähtää:Ukkoisvaaru myrskyy, raivoaa —Vavistuksen tuntee alla maa.
Niinpä synkistyvät AnundinKasvot, suonissa jo hurmekosketKuohuu kuumina, vaan OrvarinKalvehiksi oitis lentää posket.Äänetönnä hetken toisiaanSvean miehet katselevat, vaanOrvar viimein virkkaa: »HillitseMieltäs, Anund, mua kuultele.
Usein näin, kun varjot ilta loi,Kuinka riensit kumppaneisi luotaPois ja palaavan sun aamun koiNäki vasta; kummeksin ma tuota.Nyt mä jäljessäsi seurasinTänne jylhän metsän horhoihin —Kaiken yötä täällä neitonenSua hurmas luonaan lumoten.
Kasvattajamme Ulv VikinginMuistatko sä vielä ennustusta,Koska laskeita jo silmihinVanhan alkoi kuolon varjo musta?'Vielä kaukaisen maan kyyhkynenKotkanpoikaseni lumotenKynsimään saa toisiansa', niinEnnustain hän vietiin Helheimiin. (8)
Orvarinpa keskeyttäin näinHuudaht' Anund: »Kotkat kynsielläSaakoon toisiaan, vaan kyyhkyäinHellää ei saa kenkään säikytellä!Ken sen tohtii, sydänhurmeellaanHuuhdelkoon hän poies rikostaan —Jospa taivaaseeni tunkee ken,Kohta Valhallaan mä laitan sen.»
Anund näin. Vaan Orvar kiivastuinKuulee uhkausta närkästyksin.Kasvinkumppaniinsa ivasuinKatsoo hän ja pilkan silmäyksin:»Haamullapa maat sä jumalainPian täytät kalpas kautta vain,Jos ois yhtä työ ja kerskaus!Kalpa toisenkin on puolustus — .»
Kipinä kun piistä kirpoaa,Kuivaan taulaan kohta haluaapi;Siitä ilmaliekiks lieskahtaa,Ruokaans' ahnaasti se ahmustaapi.Niinpä Anundkin nyt vimmassaanSyttyy, toisen sanat kuultuaan —Posket hehkuu, tulta tupruttaaSilmät — Kas jo kalpa kohoaa!
Pois jo lehdon rauha pakenee.Tyynen rikkoo tuulispäinen tuima —Kuule! miekkain kalske kaikuilee —Ullerinp' (9) on siellä leikki huima.Ketä voiton tuoja suosittaa?Kelle Skuld jo viittoo Valhallaa?Tasan voimat taistelevain on,Tasan viipyy vaiheet taistelon.
Väistä, Orvar, väistä! AnundinKalpa kohden otsaas kohouu jo!Turhaan väistää — isku kohtaakin —Silmiss' urhon päivä tummentuu jo.Tantereelle uljas Orvar näinKuollen vaipuu murskaantunein päin —Sormet vielä miekkaa etsii, mutPois jo niist' on voima rauennut.
Anund jäykin silmin katseen luoKaatuneeseen: siinä ruskottaapiHurmehesta maa. Vaan näky tuoMitä sankarille mieleen saapi?Hänkö voitostansa riemuitsee,Tyytyväisenäkö katseleeVimman työtä? vaiko kauhistusMieleen saa, sen kanssa katumus?
Näin hän seisoo siinä tuokion,Mutta äkkiään jo silmät nostaa —Missä Kainun kaunokainen on?Kyyhky säikkyi kotkain ottelosta.Pois jo riensi luota lähtehenKauas pelästynyt neitonen.Mättääll' Anund näkee kantelonYksin; pois sen soittaja jo on.
Mitä aikoo Anund? Kalvan hänHurmehisen painaa huotrahansa;Silmä murtunut viel' ystävänHäneen tuijaa. Kauhun rinnassansaTuntee Svean urho, kiirehtäinJylhään horhoon rientää rantaan päin.Koilliseen jo koitar sirottaaAamun ensimäistä salavaa.
Yö on tyyni, vienoin tuulikinMetsän uinailevan lehväsissäNukkuu rauhallisna, maininginKuvastin ei läiky värehissä.Lehdon siivekkäiset laulajat,Kukin pesässänsä, nukkuvatLuona armahan; he siivilläänHellään suojailevat pieniään.
Taivaan kuulaan siinnon päärmettääPohjaisessa vyöhyt purppurainen,Senpä hohteess' yksin väikkyääVillankarva pilven hahtuvainen.Länness' illan tähti tuikkaenVielä vilkuttelee, hymytenKatselee se sieltä alas; vaanMeri kuvan kantaa kalvossaan.