The Project Gutenberg eBook ofRunouden kuvastimessaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Runouden kuvastimessaKirjoja ja kirjailijoita neljäs sarjaAuthor: Veikko Antero KoskenniemiRelease date: March 5, 2024 [eBook #73108]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1925Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOUDEN KUVASTIMESSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Runouden kuvastimessaKirjoja ja kirjailijoita neljäs sarjaAuthor: Veikko Antero KoskenniemiRelease date: March 5, 2024 [eBook #73108]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1925Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Runouden kuvastimessa
Kirjoja ja kirjailijoita neljäs sarja
Author: Veikko Antero Koskenniemi
Author: Veikko Antero Koskenniemi
Release date: March 5, 2024 [eBook #73108]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1925
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOUDEN KUVASTIMESSA ***
Kirjoja ja kirjailijoita
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
Nietszche lyyrikkona.Heinrich Heine.Johdatus Goethe-luentoihin.
Gundolfin Goethe-teos.Eräs itävaltalainen kertoja.Historian ja runouden rajoilta.Kaksi venäl. emigranttikirjallisuuden tuotetta.Anker Larsenin "Viisasten kivi".Birger Sjöbergin "Fridas bok".
Montaignen "Tutkielmat".Anatole France tohveleissa ja ilman tohveleita.Paul Bourget'n romaani perinnöllisyydestä.Joseph Caillaux'n muistelmat.Giovanni Papini ja hänen teoksensa "Kristuksen historia".
Fredrik Cygnaeus redivivus.Gunnar Castrénin teos Juhani Ahosta.Kirjojen elämä.
Se joka ensi sijassa etsii lyyrikkoa Nietzschessä, löytää hänet epäilemättä alkuperäisimpänä ja voimakkaimpana niistä proosateoksista, jotka ovat antaneet Nietzschen nimelle sen aseman europpalaisessa tietoisuudessa. Hänen omalaatuisessa aforistisessa proosatyylissään tunnemme hänen lyyrillisyytensä väkevimmät siivenlyönnit. Mutta varsinaisen runomuotoisenkin lyriikan alalla on Nietzsche piirtänyt lähtemättömästi nimensä kirjallisuuden historiaan, niin ettei voi ajatella mitään edustavaa saksalaista runo-antologiaa, josta yli-ihmisen filosoofi olisi unohdettu. Itse asiassa luovat Nietzschen harvat runot mieltäkiinnittävää valaistusta tekijänsä kehityshistoriaan, samalla kun monet niistä kuuluvat tiiviissä voimassaan niihin lyyrillisiin tuotteihin maailmankirjallisuudessa, jotka kerran luettuina jäävät elämänajaksi lukijan mieleen. Tällaisten runojen merkitys on arvaamattoman suuri, ne muuttuvat vereksi meidän vertamme ja lihaksi meidän lihaamme, ne eivät vain puhu meille, ne puhuvatmeissä, ja virittäessään tunteitamme ja ajatuksiamme muuttuvat ne mahdiksi meidän elämässämme. Ne nousevat, kerran kuultuina ja luettuina, elämämme vaiheissa usein huulillemme tietämättämme, ne ovat kuin sanantuojia niistä sielun hiljaisista syvyyksistä, joissa kohtalomme taotaan. Runoilijalle saattavat hänen tuotteensa ennustaa hänen tulevia vaiheitaan, koska hän luomisensa hetkenä ei anna muotoa vain sille, mitä hänessä on tietoista ja valmista, vaan myöskin sille, mitä hänessä on tiedotonta ja epävalmista, aavistelevaa ja itävää. Sama on tavallaan laita sen joka tiedottomasti muististaan reprodusoi runoilijan säkeitä. Hän "näkee unta" runoilijan sanoilla ja hänen uneensa voi menestyksellä sovittaa psykoanalyysin menettelytapoja. Niin saattavat lyyrikon säkeet välittää meille silmänräpäykseksi yhteyden sen kanssa mitä meidän sisässämme tapahtuu, antaa meidän aavistaa sen virran syvyyttä ja suuntaa, joka mahtavilla aalloillaan kuljettaa meidän tietoisuutemme kevyttä purtta.
Nietzschellä on eräitä tällaisia suuria, sykähdyttäviä säkeitä ja säkeistöjä. Jos tapaamme niitä uusista saksalaisista antologioista, niin saattaa meistä tuntua kuin päivän lyriikka niiden ympärillä ikäänkuin taikaiskusta vaikeneisi ja me vain niiden kohdalla kuulisimme kaiken suuren runouden kutsun:tua res agitur!
Suurin osa Nietzschen runoista on syntynyt vuosina 1881 ja 1882. Tosin osoittavat Nietzschen jälkeenjättämien runojen päiväykset, m.m. Dionysos-dityrambit vuodelta 1888, ettei hän myöskään muina aikoina elämässään ollut lyyrillisesti täysin tuottamaton, mutta mainittuja vuosia voi pitää hänen varsinaisena lyyrillisenä kautenaan. Mitä vaihetta merkitsevät nämä vuodet Nietzschen kehityshistoriassa? Hän oli äsken sivuuttanut sen ikärajan, jota Dante sanoo "elomme vaelluksen keskitieksi", 35:nnen ikävuotensa, hänen takanaan oli joukko syviä, persoonallisuutta muodostavia elämyksiä ja kipeitä, myrskyisiä ratkaisuja, joiden mainingit eivät olleet ehtineet laantua. Hänen innostunutta, kiihkeää Wagner-kauttaan, jonka kirjallisena muistomerkkinä voi pitää nuoruudenteosta "Tragedian synty", oli seurannut ankara, intohimoinen vastavaikutus, joka ei ainoastaan kaikiksi ajoiksi erottanut entisten ystävien teitä toisistaan, vaan sai lisäksi aikaan täydellisen uuden orienteerauksen Nietzschen maailmassa. Ero Wagnerista oli epäilemättä Nietzschen elämän syvin murros, kriisi, jota voi verrata persoonallisuutta järkyttävässä voimassaan uskonnolliseen murrokseen. Se teos, jossa Nietzsche särki vanhat jumalansa ja tunnusti uskoaan uusiin oli aforismi-kokoelma "Inhimillistä, liian inhimillistä" vuodelta 1878. Jos Nietzsche Wagner-kautenaan oli uskonut ennen kaikkea taiteilijan kutsumukseen elämän selittäjänä uskoi hän nyt tiedemieheen ja tieteeseen. Nietzsche, joka vuodesta 1869 oli ollut klassillisen filologian professorina Baselissa, lähenee tällä ajankohdalla sisäisesti omaa ammattialaansa. Mutta myöskään usko tieteeseen ei tullut pitkäksi aikaa hänen elämänsä tunnukseksi. Professorinviran hoito, mihin Nietzsche perusteellisen luonteensa mukaisesti pani suurimman osan työvoimaansa, oli jo usein herättänyt hänessä ristiriidan ammattifilologin ja vapaan kirjailijan välillä ja tämä ristiriita syveni, kun filosoofi hänessä yhä voimakkaammin alkoi vaatia oikeuksiaan. Yliopistonopettajan toimi ei voinut häntä tyydyttää eikä se myöskään antanut hänelle riittävästi tilaisuutta elämänkutsumuksen suorittamiseen ammatin ulkopuolella. Nietzschen elämä kypsyi vähitellen uuteen ratkaisuun, jota väliintullut sairaus joudutti. Jo v. 1868, suorittaessaan asevelvollisuuttaan, oli hän eräässä tapaturmassa saanut vaarallisen vamman rintaansa ja ottaessaan v. 1870 sairaanhoitajana osaa Saksan-Ranskan sotaan puhkesi hänessä vaikea sairaus, joka tosin sillä kertaa meni ohi, mutta joka kuitenkin järkytti hänen terveyttään, niin ettei se koskaan sen jälkeen tullut täysin entiselleen. Mahdollisesti on tätä sairautta pidettävä ensi oireena siitä taudista, joka kaksi vuosikymmentä myöhemmin tuomitsi hänet mielisairaan varjoelämään. Unettomuus ja vaikea päänsärky vaivasivat häntä jatkuvasti ja niihin liittyi muitakin ruumiillisia häiriöitä, m.m. silmätauti, joka teki hänelle lukemisen vaikeaksi, ajoittain mahdottomaksikin. Hän on pakoitettu ottamaan virkavapautta yliopistonopettajan toimesta, mutta kun hänen terveytensä ei loma-aikanakaan parane, kypsyy hänessä päätös luopua professorinvirasta. Hän ei tunne tarvetta vain päästä rasittavasta virantoimituksesta, hänessä syntyy tarve ja halu etääntyä yleensä yhteiskunnasta ja ihmisistä, saadakseen yksinäisyydessä koota voimansa siihen filosofiseen elämäntyöhön, joka näihin aikoihin alkoi hahmottua hänen eteensä. Hän saa pyytämänsä eron professorinvirasta v. 1879. Hänen kevennyksen-tunteensa pukeutuu melkein poikamaisiin huudahduksiin: "On lystillistä että minut sekoitetaan Baselin professoriin Friedrich Nietzscheen. Vieköön piru hänet! Mitä minulla on tekemistä sen miehen kanssa." Hänen ruumiillinen tilansa kuitenkin huononi vielä entisestään, ja vuodet 1879 ja 1880 merkitsevät tässä suhteessa hänen elämänsä vaikeinta aikaa. Jatkuva unettomuus ja päänsärky sekä silmien näkövoiman heikentyminen, ajoittain miltei täydelliseen sokeuteen saakka, saivat hänen toivottamaan itselleen kuolemaa pelastajaksi kärsimyksistä. V. 1880 kirjoittaa hän sisarelliselle ystävättärelleen neiti von Meysenbugille: "Elämäni kauhea, miltei herkeämätön kärsimys panee minut janoamaan loppua, ja eräistä merkeistä päättäen onkin vapauttava aivohalvaus kyllin lähellä herättääkseen toiveita. Mitä kärsimykseen ja kieltäymiseen tulee voi viime vuosieni elämä kilpailla minkä hyvänsä askeetin elämän kanssa minä aikana hyvänsä. Luulen suorittaneeni jo elämäntyöni, tosin kuin mies, jolle ei ole suotu riittävästi aikaa."
Tauti irroitti Nietzschen hiljalleen, ei vain kirjoista, jotka olivat olleet hänen kenties läheisin seuransa, vaan myös sosiaalisista suhteista: Nietzsche, jolle varsinkin syvästi eletyt ystävyyssuhteet olivat merkinneet suorastaan elämänvaiheita, alkaa kulkea sitä yksinäisyyden tietä, nousevaa vuoripolkua, jolla hän kohtaa varsinaisen filosoofisen geniuksensa. Lääkärin neuvosta vaihtaa hän usein olinpaikkaa, hän oleskelee vuoroin Engadinin ihanassa vuoristossa Sveitsissä, vuoroin Naumburgissa, vuoroin Välimeren rantamilla ja kirjoittaa — tai oikeammin runoilee pitkillä kävelyretkillään luonnossa — aforismikokoelmansa "Kulkija ja hänen varjonsa" ja "Aamuruskoja". Viimeksimainitun teoksen motoksi lainaa hän vanhasta intialaisesta hymnikokoelmasta nuo lyyrillisen aavistuttelevat sanat, joita ei voi olla sovittamatta hänen omaan tulevaan suureen luomiskauteensa:
Es giebt so viele Morgenröthen, die noch nicht geleuchtet haben.
Siinä esipuheessa, minkä Nietzsche puolikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti tähän aforismikokoelmaan, vertaa hän itseään tämän teoksen luojana maanalaiseen työntekijään, myyrään, joka nousee päivänvaloon ja kohtaa pitkäaikaisen pimeyden jälkeen aamuruskon säteet. Italian taivaan alla, Välimeren rannoilla, alkaa hänen terveytensä parantua, Genovassa, Kolumbuksen kaupungissa, herää kuin taikaiskusta uudelleen hänen elämänuskalluksensa ja hänen työilonsa. Hän tuntee uusia voimia liikkuvan itsessään, hän on kuin uusi Kolumbus, joka kääntää laivankokkansa uusia meriä kohden:
Nach neuen Meeren.
Dorthin will ich, und ich traue mir fortan und meinem Griff. Offen liegt das Meer, ins Blaue treibt mein Genueser Sohiff.
Alles glänzt mir neu und neuer, Mittag schläft auf Raum und Zeit —: nur dein Auge — ungeheuer blickt michs an, Unendlichkeit!
Tämä toivorikas, hedelmällinen mieliala, tämäamor fati, jatkuu vielä, kun hän uudelleen vaihtaa Välimeren rannat Sveitsin vuoristoon. Hänessä tapahtuu yksi noita radikaaleja muodonmuutoksia, joita hän itse vertasi käärmeen nahanluomiseen ja jotka itse asiassa osottavat, miten suuressa määrässä hänen sielunelämänsä oli mielialojen, lyyrillisten imperatiivien hallitsema ja ohjaama. Oppi-isänsä Schopenhauerin pessimistisen tahtometafysiikan muuttaa hän voimakkaaksi elämän myöntämiseksi. Schopenhauerin sokean elämäntahdon sijaan asettaa hän yksilön määrätietoisen pyrkimyksen valtaan ja vaikutukseen: hänen yli-ihmisfilosofiansa alkaa kypsyä hänessä. Näihin aikoihin — elokuussa 1881 — välähtää niinikään hänen vuorivaelluksillaan, "6000 jalkaa ihmisen ja ajan tuollapuolen", hänen mieleensä ensi kertaa ajatus kaiken elämän ikuisesta paluusta, tuo omituinen ajatus, jonka lumoavaa vaikutusta hän on eräässä kirjeessään kuvannut runoilijan dityrambisella kuvakielellä. Tämä ajatus tai oikeammin tämä taiteellinen näkemys kuvastaa ehkä paremmin kuin mikään muu hänen uutta suhdettaan elämään, hänen "traagillista" optimismiaan. Nietzsche on tullut elämänsä onnellisimpiin vuosiin. Hän mainitsee kirjeissään tältä ajalta että hän jälleen osaa "iloisesti elää ja iloisesti nauraa". Onnentunteen rinnalla on hänen itsetuntonsa kasvanut, itsetunto, joka oli välttämätön edellytys yli-ihmisfilosofian syntymiselle. On kuin Nietzschelle ei näihin aikoihin, miehuutensa parhaina vuosina, olisi ollut vieras se keskipäivän demooni, josta munkkikronikat puhuvat ja jonka sanotaan antavan miehelle uuden ylpeyden ja itsetunnon ja uuden siveysopin. Hänen kaikkia arvoja uudestaan arvioiva filosofiansa ja hänen jättiläismäinen poleeminen tarpeensa alkavat syntyä hänessä, mutta niillä ei vielä ole sitä kovuutta ja ankaruutta, sitä leppymättömyyttä, joka niille myöhemmin on ominainen. Nietzschen sisar mainitsee elämäkertateoksessaan usein veljensä raikkaasta, iloisesta naurusta. Nietzschen teoksista kuulemme tämän naurun tuskin muulloin kuin juuri näinä vuosina, joita hän itse myöhemmin nimitti odottamattoman parantumisensa ajaksi. Hän tunsi vapautuneensa "tuskan tyranniasta", hän oli uudelleen saanut uskonsa "huomiseen ja ylihuomiseen", hän aavisti "läheisiä seikkailuja ja jälleen avoimia meriä". Ja kun hän muutamia vuosia myöhemmin muistelee tätä aikaa vertaa hän sitä huhtikuuhun, jolloin vielä tuntee talven läheisyyden, mutta samalla kevään voiton. Se kevät, jonka tulo täytti hänet "saturnaalisella" ilolla, oli hänen luomisensa suuri kausi, se, joka oli antava hänen ajatukselleen aavistamattoman kantavuuden ja tekevä hänestä, joka alkoi nähdä pyrkimyksessä valtaan elämäntahdon ylevimmän ilmaisun, yhden vuosisatansa henkisistä mahtajista. Hän tuntee tiensä johtavan ylös huimaaviin korkeuksiin, henkiseen vapauteen, jota hän ei tähän saakka ollut kokenut, eikä hän vielä aavista sitä kuilua, joka uhkaa häntä näiden korkeuksien takana. Lähestyvä luomiskausi luo eteensä iloisen varjonsa, Nietzsche elää "halkyonisia" päiviä, käyttääksemme hänen rakastamaansa sanaa, hiljaisia onnenpäiviä, joiden juhlatunnelma vaistomaisesti etsii itselleen rytmin ja riimin muotoa. Näihin aikoihin, vuosina 1881 ja 1882, osaksi Italiassa, osaksi Sveitsissä, kirjoittaa Nietzsche ne lyyrilliset runot, jotka sisältyvät teokseen, minkä pelkkä nimikin jo ilmaisee meille tämän elämänkauden perustunnelman, teokseen "Die fröhliche Wissenschaft". "Iloinen tiede" merkitsee käännekohtaa Nietzschen elämässä ja ajattelussa, se merkitsee, kuten hän itse on sitä maalailevissa, inspiroiduissa säkeissä kuvannut, lopullista ankkurinnostoa pitkälle, tuntemattomalle, suuria vaaroja ja voittoja lupaavalle matkalle lähtiessä:
Tämä ei ole kirja: on kirjat hautoja, on käärinliinoja, arkun lautoja. Tämä tahtoa on ja lupaamista, täm' on viimeisten siltojen purkamista, täm' on merituulta ja ankkurin kitinää, täm' on rattaan vääntöä, ruorin ritinää. Jo paukkuu tykki, jo tupruu sauhut, meri edessä nauraa ja merten kauhut!
Mikä matkalle-lähtö: filosoofi viikinkipurressa!
Nietzschen runotyylin ymmärtäminen edellyttää hänen proosansa tuntemista. Hän on itse sanonut, että hyvän proosakirjailijan tyylille on ominaista, että se kulkee niin liki runoutta kuin suinkin, muuttumatta kuitenkaan runoudeksi. Nietzsche on vienyt proosansa lähemmäksi runotyyliä kuin kukaan toinen saksalainen kirjailija, ja ylimeno toisesta toiseen tapahtuu hänellä vaivattomasti ja luontevasti, melkein kuin tekijän itsensä huomaamatta. Antiikin runousopin ja retoriikan oppilaana ei hän kuitenkaan sekoita proosaa ja runoutta toisiinsa — niinkuin jotkut n.k. vapaiden runomuotojen viljelijät vuosisadan vaihteessa ja sen jälkeen — vaan esiintyy hänellä aina runo runona ja proosa proosana. Molemmissa saavuttaa hän tuloksia, jotka eivät ainoastaan ole muodostaneet koulua, vaan ovat, mikä merkitsee enemmän, jääneet pysyviksi saavutuksiksi saksankieleen: Nietzsche ei syyttä ole suurin kielellinen uudistaja saksalaisen kulttuurin piirissä Lutherin ja Goethen jälkeen.
Nietzschen proosatyyli ei vielä hänen ensimmäisissä teoksissaan ole saavuttanut sitä persoonallista luonnetta, mikä myöhemmin tekee sen niin helposti tunnettavaksi. Vasta siitä lähtien kun hän — ensi kerran teoksessa "Menschliches, allzumenschliches" v:lta 1876 — omaksuu aforismin tyylikeinokseen tulevat hänen proosansa loistavat ominaisuudet täysiin oikeuksiinsa. Nietzschen aforismi ei kehittynyt, kuten esim. ranskalaisen La Rochefoucauld'in, hienostuneen salonkikeskustelun kukkana, se muodostui kirjalliseksi työaseeksi kovan käytännöllisen välttämättömyyden koulussa. Nietzschen ankarat päänsärkykohtaukset pakottivat hänet liikkumaan paljon ulkoilmassa, ja pitkillä kävelyretkillään oli hänelle mahdollista merkitä muistiin tai säilyttää mielessään vain yksityisiä ajatuksia, jotka vähitellen, pitkäaikaisesta tottumuksesta keskittymiseen kiteytyivät yhä iskevämpään muotoon. Siten on hänen iskulausetyylinsä syntynyt ja kehittynyt luonnon läheisyydessä, Sveitsin vuoristopoluilla ja Välimeren rantamilla, vapaan taivaan alla, ja siten on hän niin helposti voinut runoilijan välittömyydellä saada vertauskuvansa elävästä luonnosta. Nietzschen sanonnalta puuttuu tykkänään se seurallinen piirre, joka on ominainen ranskalaisten aforistikkojen tyylille, hän ei ole keskustelija, kuten he, hän on yksinpuhuja, ja jos hän on sen ohella jotakin muuta, on hän julistaja. Hänen seurakuntaansa ei ole vielä olemassa, vasta hänen sanansa keräävät sen kokoon maailmalta, elävien ja syntymättömien joukosta. Hänen Zarathustransa käyttää uskonnonperustajan juhlallisen pateettista kieltä. Nietzschen iskulauseet ovat ajatusrunoutta — vieläpä voimakkaasti tunneväritettyä ajatusrunoutta —, niillä on varsin vähän yhteistä sen kylmän älyllisen leikin kanssa, johon varsinkin ranskalainen henkevyys mielellään pukeutuu, ne eivät loista hiotun floretin kylmällä vaan tulenlieskan polttavalla valolla. Hänen proosatyylinsä on voimakkaan subjektiivisen taiteilijaveren tuote, jonka syvästi persoonallinen luonne ilmenee m.m. siinä, että se toisten jäljittelemänä vie kohta ajatukset esikuvaan. Me tunnemme Nietzschen tyylin jäljittelijän yhtä helposti kuin tunnemme renessanssimestarien, jonkun Michelangelon tai Rembrandtin vaikutuksen määrätyissä 1600-ja 1700-luvun taiteilijoissa. Nietzschen persoonallinen proosatyyli osoittaa usein maalarin silmää, se puhuu meille musikaalisen henkilön hienosta korvasta, mutta ennen muuta ilmenee siinä syntyperäisen lyyrikon kyky pukea määrätty tunnesisältö lyhyeen, iskevään sanallis-rytmilliseen muotoon. Monet Nietzschen aforismeista ovatkin verrattavat lyyrillisiin runosäkeihin.
Useat Nietzschen runomuotoisista lyyrillisistä tuotteista liittyvät niin läheisesti hänen proosa-aforismeihinsä, että ne eroavat jälkimmäisistä oikeastaan vain säännöllisen rytmirakenteensa ja riimiensä puolesta. Sellaisia ovat — valitaksemme joukosta muutamia — esim. seuraavat epigrammit:
Mua kapeat sielut kauhistaa: heiss' ei hyvä ei paha sijaa saa.
*
Hän heitti ilmaan tyhjän sanasen — ja nainen siihen kaatui langeten.
*
On aurinko kirous väsyneille: puun arvo on yksin varjossa heille.
*
Viha yhdestä puusta parempi on kuin ystävyys liimattu kokohon.
*
Pyyntö, poru alas paina.Ota, pyydän, ota aina!
Näissä sananlaskun tapaisissa säkeistöissä ei vielä persoonallinen aines oli kovinkaan esiinpistävä. Ylläolevat epigrammit ovat muodollisesti kuin Goethen "Sprüche in Reimen"-kokoelmasta lainattuja ja myöskin sisällyksellisesti voisivat ne, viimeistä lukuunottamatta, olla Goethen käsialaa. Jotkut Nietzschen pitemmistä epigrammeista muistuttavat taasen tyylillisesti, joskus myös ajatustensa puolesta, Faustin yksinpuheluja. Epäilemättä olikin Nietzsche saanut Saksan suurimmalta runoilijalta, varsinkin Weimarinaikaiselta Goetheltä — kuten m.m. Ernst Bertram on osoittanut — voimakkaita vaikutteita. Saattaa melkein kysyä, eikö Nietzsche itse asiassa kaikesta luonnonlaatunsa erilaisuudesta huolimatta ole Goethen ensimmäinen ja kenties ainoa todellinen oppilas — oppilas, ei jäljittelijä.
Jos ylläolevat säkeet eivät anna meille Nietzschen persoonallisinta runotyyliä, saamme sensijaan seuraavasta, niiden joukkoon sijoitetusta epigrammista, joka minämuotonsa puolesta jo lähentelee subjektiivista lyriikkaa, elävän vaikutelman tyypillisesti nietzscheläisestä sanonnasta:
Bei der dritten Häutung.
Schon krümmt und bricht sich mir die Haut, schon giert mit neuem Drange, so viel die Erde schon verdaut, nach Erd' in mir die Schlange. Schon kriech' ich zwischen Stein und Gras hungrig auf krummer Fährte, zu essen das, was stets ich ass, dich, Schlangenkost, dich, Erde.
Kuinka luonteenomaisesti nietzscheläisiä ovatkaan nämä säkeet rohkeassa realismissaan käärme-mielikuvineen, mikä — salaman ja haukan rinnalla — on niitä runollisia symbooleja, joita Nietzsche on enimmän rakastanut! Sanonnan, rytmin ja loppusointujen energia sekä kuvakielen omalaatuisuus puhuvat näissä säkeissä synnynnäisestä, voimakkaasta lyyrillisestä temperamentista. Ero näiden rivien ja Goethen epigrammien välillä on ilmeinen. Niin realistinen kuin Goethe enimmäkseen onkin iskulauseissaan — niiden sanonnassa on usein ikäänkuin kaikua hänen käsityöläis-esi-isiensä kansanomaisesta viisaudesta ja kielenkäytöstä — niin olisi Nietzschen nerokas käärme-mielikuva kuitenkin liian epäplastillinen, liian "patolooginen" Goethen mielikuvaksi. Goetheen verrattuna vaikuttaakin Nietzsche äärimmäisyystunteineen usein hauraalta ja hennolta, toisinaan ehkä hiukan naiselliselta. Nietzschen runous on haavoittuneen tai toipuvan runoutta eikä hänellä ollut, kuten Goethellä — dramaatikolla ja ihmiskuvaajalla — kykyä runouden avulla objektivoida omia sisäisiä taistelujaan ja siten vapauttaa itseään sielullisista kärsimyksistä. Goethe tyyntyy kirjoittaessaan, Nietzsche kiihtyy.
Toisessa, ylevämmässä äänilajissa kuin yllä siteeratut säkeet on Nietzschelle niinikään erikoisesti ominainen se pieni runo, joka päättää hänen epigrammisikermänsä ja jossa yli-ihmisen siveysoppi on lausuttu ennen "Zarathustraa":
Tähti-moraalia.
Ken tähtiradoin kulkemaanoot luotu, pimeyskö maan
sua liikuttaisi, onnekas,sen kurjuusko sun kulkuas?
Oot valo kaukomaailmain,on sääli sulle synti ain.
Oo puhdas — ainut käskys vain!
Tämä aito nietzscheläinen säkeistö johtaa ajatuksellisen sukulaisuuden perusteella toiseen pieneen runoon, runoon "Pinjapuusta ja salamasta", joka ei merkitse vain Nietzschen tuotannon vaan yleensä saksalaisen lyriikan korkeimpia huippuja, niitä, joilla ennen häntä kenties vain Goethen ja Hölderlinin runous on liikkunut:
Pinie und Blitz.
Hoch wuchs ich über Mensch und Thier,und sprech ich — niemand spricht mit mir.
Zu einsam wuchs ich und zu hoch —ich warte: worauf wart ich doch?
Zu nah ist mir der Wolken Sitz —ich warte auf den ersten Blitz.
Pinjapuu, joka on kasvanut korkeaksi "ihmisten ja eläinten yläpuolelle", jolle pilvetkin kulkevat liian alhaalla ja joka voi löytää arvoisensa puhekumppanin vain salamasta, joka iskee sen runkoon ja pirstoo sen, on Nietzschen uusi dionyysinen minä, joka traagillisessa optimismissaan kurkottuu korkeinta kohti, mikä merkitsee samalla äärimmäistä voittoa ja lopullista tuhoa. Kuinka usein onkaan tätä Nietzschen asennetta uudemmassa kirjallisuudessa jäljitelty ja kuinka sovinnaisilta ja tyhjiltä tuntuvatkaan nämä jäljitelmät Nietzschen yksinkertaisten, tulisten säkeiden rinnalla! Ero on sama kuin bengaalitulen ja salaman.
Samaan lyyrilliseen lajiin kuin edellä siteeratut runot kuuluu myösZarathustran yölaulu
"O Mensch! Gieb Acht!Was spricht die tiefe Mitternacht",
joka myöhään unohtuu siltä, joka sen kerran on tunteellaan ja ajatuksellaan omaksunut. Tässä Zarathustran mystillisessä "piirilaulussa" nyyhkyttää elämän tuska ja riemu, nyyhkyttää ilman kyyneliä ja huokauksia, niin ettemme tiedä eikö se lopultakin ole dionyysisen elämänhurman ääni jostakin olevaisen uumenista. Runo onkin tunnevärityksessään Nietzschelle ominainen: hänen henkinen taloutensa ei tunne ilon ja kärsimyksen dualismia, pientä elämänsaitaa kirjanpitoa hyvistä ja huonoista hetkistä, onnesta ja onnettomuudesta.
Epigrammin tapaan tiivistetyt mietesäkeistöt ja filosoofiset kohtalorunot muodostavat kuitenkin vain lajin sinänsä Nietzschen runomuotoisten tuotteiden joukossa. Myöskin lyriikan muilla keskeisillä aloilla on hän liikkunut. Nietzschen synnynnäinen musikaalisuus, joka ilmenee sekä hänen omissa yrityksissään säveltaiteen alalla että varsinkin hänen intohimoisessa tavassaan vastaanottaa musiikkia, on tullut produktiiviseksi myöskin hänen lyriikassaan. Hän on kirjoittanut laulu-tyyliin runoja — sellaisia kuin "Venedig", "Der Tag klingt ab" — jotka laulavat itsensä lukijan korvaan ilman musiikkitaiteilijan sävelasua. Nietzschellä on ollut erinomaisen herkkä korva sanojen rytmillisille ja meloodisille arvoille ja koko hänen luomistavassaan suurissakin teoksissa, sellaisissa kuin "Zarathustra", on jotakin joka lähinnä vie ajatuksen musiikkiin. Mutta ei vain musiikin, vaan myöskin tanssin kanssa on Nietzschen lyriikka sukua. Tuskinpa on kukaan moderni lyyrikko, tuskin edes Goethe Strassburgin-aikansa jälkeen, osannut viedä runouden niin lähelle sitä primitiivistä alkutaidetta, jossa lyriikka vielä oli erottamattomasti liittynyt lauluun ja tanssiin, kuin Nietzsche. Ajattelen tällöin varsinkin hänen tunnettua lauluaan mistral-tuulelle:
Mistral-Wind, du Wolken-Jäger, Trübsal-Mörder, Himmels-Feger, brausender, wie lieb ich dich. Sind wir zwei nicht eines Schoosses Erstlingsgabe, eines Looses vorbestimmte ewiglich?
Hier auf glatten Felsenwegen lauf ich tanzend dir entgegen, tanzend, wie du pfeifst und singst: der du ohne Schiff und Ruder als der Freiheit freister Bruder über wilde Meere springst. – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – Raffen wir von jeder Blume eine Blüthe uns zum Ruhme und zwei Blätter noch zum Kranz. Tanzen wir gleich Troubadouren zwischen Heiligen und Huren, zwischen Gott und Welt den Tanz.
Vielä yhden lyyrillisen tyylilajin valtaa Nietzsche edellisten lisäksi "Zarathustran" aikoihin ja sen jälkeen: dityrambisen hymnin, mitä pindarolaista runomuotoa olivat ennen häntä saksalaisessa kirjallisuudessa viljelleet m.m. nuori Goethe, Heine Pohjanmerisikermässään ja ennen kaikkea Hölderlin, joka dityrambi-runoudessaan sisällyksellisestikin usein tulee niin lähelle yli-ihmisen filosoofia että häntä on voitu nimittää nietzscheläiseksi ennen Nietzscheä. Zarathustradityrambit, jotka Nietzsche kirjoitti vähän ennen lopullista murtumistaan, muodostavat hänen filosoofisen runoutensa mahtavan epilogin, hehkuvan auringonlaskun ennen pimeän tuloa. Niissä saa Nietzschen lyriikka viimeisen, ikäänkuin ylimaallisesti aineettoman ilmaisunsa:
Kultainen kuulaus joudu, kuoleman esimaku, salaisin, suloisin. Kuljinko tieni ma liian nopeaan? Nyt kun jalkani uupuu, pysähdytti minut katseesi, saavutti onnesi minut. Yltympäri leikkivät aallot. Mik' oli raskasta ennen vaipui siniseen unhoon. Jouten venheeni soljuu, retkeni myrskyt se unhotti. Toive ja toivehet hukkui, kirkkaat on sielu ja ulappa. Seitsemäs yksinäisyys. Koskaan en tuntenut ennen lähempänä suloista varmuutta, lämpimämpänä auringon katsetta. Viel' eikö vuoreni jäähuippu hehku? Hopeisna kuin kala ui minun ruuheni ulapoita kohti.
Dityrambeissaan tulee Nietzsche symbolistisen runouden rajoille, astuu kenties rajan ylikin. Samalla tulee hänen runouteensa jotakin mystillistä ja transscendenttia, mikä sille yleensä on vierasta. Hänen "minänsä", hänen rajusti tunteva ja kärsivä minänsä, joka on elänyt yli-inhimillisesti voimakkaiden imperatiivien alaisena, ei enää seiso samassa kireässä taisteluasenteessa elämään nähden kuin ennen, kamppailun kipeys ja voiton ilo ovat laanneet, hän on yhtä ideaalisen minänsä Zarathustran kanssa, hän on tavannut tunnussanansa, symboolinsa ja levon sen mukana. Rauhaton, kuohuva virta on löytänyt rauhan meressä. Nietzsche-julistaja on lakannut olemasta, hän elää, kaukana ihmisistä ja oppilaista, Zarathustran "seitsemättä yksinäisyyttä" ja tervehtii hänen huulillaan kuolemaa, joka lopullisesti vapauttaa hänet yksilöllisyyden kahleista. Harvoin on maan tomu painanut runoilijan hyvästijättöä elämälle vähemmän kuin se painaa Nietzschen dityrambia "Die Sonne sinkt", josta ylläolevat säkeet ovat lainatut. Harvoin on niinikään runoilijan hyvästijättöä elämälle vähemmän -painanut se maailmallis-"uskonnollinen" mieli, joka tahtoo siirtää jotakin maailman iloista kuoleman rajan toiselle puolen. Harvoin on puhdas henki ripittäytynyt kuoleman edessä paljaammin kuin eräissä Nietzschen viimeisten dityrambien säkeissä, yli-ihmisen filosoofin joutsenlaulussa.
Jos tahtoisi kysyä, mikä ominaisuus Nietzschen runoudessa ennen muuta pysähdyttää meidät sen eteen, niin olisi kaiketi lähin ja lyhyin vastaus: sen syvällinen vakavuus. Sen ankaruudessa on jotakin profeetallista, joka viittaa runouden yli mieskohtaiseen julistukseen. Me tunnemme vaistomaisesti että Nietzschen lyriikassa tapahtuu jotakin inhimillisesti merkitsevää, jotakin ainutkertaista. Me tunnemme että Nietzschen lyriikka on kaikkein loistavimpia näytteitä runoudesta, missä todella merkitsevä — me voimme Nietzschen vaikutukseen nähden liioittelematta sanoa: maailmanhistoriallisesti merkitsevä — persoonallisuus on saanut puhtaasti lyyrillisen ilmaisun. Me tunnemme että aikakauden väkevimmät tunteet ja suurimmat ajatukset ovat siinä saaneet muodon, ovat hehkuvassa runoilijasielussa muuttuneet eläväksi syväksi inhimilliseksi elämäksi.
Eräs Nietzschen viimeisistä saksalaisista tulkitsijoista, Heinrich Römer, on nimittänyt Nietzschen runotartaancilla philosophica'ksi— ikäänkuin Nietzschen runouden tehtävä olisi ollut vain palvella hänen filosoofisia tarkoituksiaan. Tällainen tulkinta ei tee oikeutta Nietzschen lyriikalle, joka ei ollut hänen filosofiansa palvelija, vaan hänen yksilöllisyytensä välittömin, korkein ja puhtain ilmaus. Filosoofi Nietzschessä ei suinkaan sanellut hänen runojaan, vaan pikemminkin runoilija hänessä saneli hänen filosofiansa. Tai ehkä oikeammin: filosoofi ja runoilija olivat hänen yksilöllisyydessään yhtä, olivat erottamattomat.
Nietzschen voimakkain lyyrillinen kausi sattui hänen elämänsä merkitsevimpään käännekohtaan, niihin vuosiin, jotka edeltävät hänen suurta luomisaikaansa, sitä, joka teki hänestä henkisen mahdin Euroopassa. "Die fröhliche Wissenschaft"-kokoelman runous on kuin iloinen aamusoitto pitkän hedelmällisen työpäivän alkaessa tai kuin uhritanssi ennen taisteluun-lähtöä, ja dityrambit ovat tämän työpäivän epilogi, iltalaulu yötä odotellessa. Kun ajattelemme, mikä valtava henkinen luomiskausi mahtuu tämän prologin ja epilogin väliin, ymmärrämme, mistä Nietzschen lyriikka on saanut voimansa: siitä luomistyön ahjosta, mistä uusi tahto, uusi julistus syntyi maailmaan, Zarathustran julistus "korkeammille ihmisille".
Max J. Wolffin Heine-elämäkerran johdosta.
Meillä on ensimmäinen Hieine-kautemme tavallisesti hyvin varhain, monessa tapauksessa ylioppilastutkinnon kahden puolen. Että se käy ylitsevuotavan ihailun merkeissä, on anteeksiannettavaa, ei vain meidän nuoruutemme takia, vaan myöskin siksi, että se kohdistuu melkein yksinomaan siihen osaan Heinen tuotantoa, joka kieltämättä onkin ihailun arvoinen: "Laulujen kirjaan". Riippuu mieskohtaisista elämänvaiheista — tai sattumasta — seuraako tätä Heine-kautta myöhempi, kriitillisempi kausi, joka samalla sulkisi mielenkiintonsa piiriin myös sen osan Heinen tuotantoa, mikä ei puhu meille satakielten, liljojen, ruusujen ja lothos-kukkain kielellä. Kun tämä kausi tulee — ja jos se tulee — saattaa se hämmentää käsitystämme nuoruutemme runoilijasta, jonka hengessä näimme kulkevanim wunderschönen Monat Mai, rakkauden maailmantuska sydämessään ja tunteellinen kyynel silmäkulmassaan. Joskin saamme tällöin tinkiä ensimmäisestä ihanteellisesta Heine-kuvastamme, käy meille usein korvaukseksi ilmi, mikä mielikuvitusta kiihoittava, syvällinen probleemi Heinen henkilöllisyyteen sisältyy. Ja perehtyessämme tähän probleemiin voi käydä, että tunnemme hetkellistä halua sanoa jäähyväiset nuoruutemme eleegiselle Heinelle tervehtiäksemme satiirikkoa, journalistia, taistelijaa, jonka polemiikki yhä vielä ärsyttää mieliä ja jonka yhdistetty henkilöllisyys kiihoittaa aina uusiin selityskokeihin. —
Taistelu Heinestä alkoi hänen eläessään ja jatkuu vielä, enemmän kuin puolisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, hellittämättä. Se ei pohjimmaltaan ole kiistaa hänen yksityisten runojensa ja teostensa esteettisestä merkityksestä tai hänen esittämiensä mielipiteiden ja ajatusten oikeutuksesta, se on viime kädessä taistelua hänen persoonallisuutensa arvosta. Tämän taistelun polttopisteessä ei ole kysymys siitä, onko "Laulujen kirja" asetettava Goethen nuoruudenlyriikan rinnalle vaiko kauas sen alapuolelle, ei myöskään kysymys siitä, onko Heine valtiollisissa, uskonnonhistoriallisissa ja muissa poleemisissa teoksissaan esittänyt kantaa, jota voi pitää epäisänmaallisena tai siveellisesti epäilyttävänä, riita tässä taistelussa koskee viime kädessä sitä, tarjoaako Heinen henkilöllisyys sellaisen persoonallisen lähtökohdan, sellaisen elimellisen yhteyden, jossa hänen ristiriitainen tuotantonsa ja väkivaltainen polemiikkinsa saavat selityksensä ja ainakin eräänlaisen subjektiivisen oikeutuksensa. Kuta enemmän aikaa kuluu, sitä helpommaksi tulee historiallinen suhtautuminen häneen ja sitä ratkaisevammin astuu Heine-tutkimuksessa persoonallisuuden probleemi puhtaasti psykologisessa mielessä etualalle.
Saksassa tämä historiallisen arvioinnin ajankohta Heineen nähden tuskin vieläkään on tullut, keisarikunnasta se oli varsin kaukana. Kun Treitschke sanoi Heinestä ja Börnestä, että he, juutalaiset, aloittivat vastenmielisimmän ja hedelmättömimmän aikakauden uudemmassa saksalaisessa kirjallisuudenhistoriassa, niin lausui tämä "Hohenzollernien historioitsija" epäilemättä Saksan keisarikunnan virallisen mielipiteen, mikä koulujen oppikirjoissa toistui vieläkin havainnollisemmassa ja ehdottomammassa mielessä. Useimmat tunnetut saksalaiset kirjallisuushistorioitsijat ovat — muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, joihin kuuluu m.m. Gottschall — säestäneet Treitschken kantaa. Sellaisen tunnustetun auktoriteetin kuin Goedecken laajan kirjallisuushistoriallisen hakuteoksen toisiaan seuraavissa painoksissa uudistuu vuosikymmenestä toiseen mitä kielteisin arvostelu kirjailijasta, jonka lyriikan saavuttama suosio joka tapauksessa kilpailee vain nimettömien kansanlaulujen maantieteellisiä rajoja ja vuosisatojen vaihteluja uhmaavan suosion kanssa. Tähän tapaan muodostuu Goedecken arvostelu Heinrich Heinestä: "Heinen vaikutus saksalaiseen kirjallisuuteen on ollut hyvin suuri, mutta läpeensä turmiollinen. Hän riisti runoudelta niinhyvin vakavuuden kuin iloisuuden ja antoi sille sijaan pilkan ja irvistyksen. — Jos uudelleen lukee hänen teostensa sarjan levollisesti ja kritiikillä, niin peljästyy melkein niiden henkistä autiutta ja tyhjyyttä. — — Hän ei koskaan ole synnyttänyt positiivista, vapauttavaa ajatusta, joka olisi hänen omaisuuttaan, sillä kaikkien hänen teostensa läpi kulkevaa ajatusta, että siveettömyydellä on olemassaolon oikeutus, ei voi kutsua vapauttavaksi eikä positiiviseksi." Sen synnin nimi, jonka johdosta Treitschke, Goedecke ja lukemattomat pienemmät profeetat ovat tuominneet Heinen kadotukseen, ei ole lainauksessamme mainittu, mutta kuultaa kyllä sanojen lävitse: se on epäkansallisuuden, epäsaksalaisuuden, isänmaattomuuden synti. Jos Heine jo juutalaisen syntyperänsä perusteella tässä suhteessa oli epäilyksenalainen, niin on hän tuotannossaan lisäksi tarjonnut yllinkyllin tilaisuutta lainauksiin, jotka — varsinkin temmattuina yhteydestään ja sopivalla tavalla tulkittuina — eivät voi olla haavoittamatta mitä syvimmin saksalaista kansallistunnetta. Jos joku vielä niiden lisäksi kaipaa vahvistusta Heinen isänmaattomuudelle, viittaa virallinen saksalainen kirjallisuushistoria siihen tosiasiaan, että Heine nautti eläkettä Ranskan hallitukselta.
Epäilemättä oli saksalainen kansallistunne Heinessä heikosti kehittynyt (joskaan ei olematon). Voi sanoa että Heinekin on tuntenut jotakin siitä "toivottomasta rakkaudesta" germaanilaisuutta kohtaan, jota m.m. Wassermann ja Bartsch, kuvatessaan tyyppejä valitun kansan keskuudesta, pitävät sivistyneelle saksanjuutalaiselle ominaisena. Heine on turhaan etsinyt itselleen kotia saksalaisessa kansansielussa ja vain vuosikausien oleskelun jälkeen romaanisen kansan keskuudessa saattoi hän kuvitella kerran omistaneensa isänmaan Reinin toisella puolen. Perusluonteeltaan kuului hän siihen isänmaattomien laajaan, yhä kasvavaan sukuun — hän on itse asiassa sen ensimmäisiä tyypillisiä edustajia —, joka ei saa jäseniään vain suurkaupunkien juutalaiskortteleista, vaan, kuten tiedämme, suurista sosialistisista ja kommunistisista järjestöistä, vieläpä eräiden vapaiden intellektualistienkin keskuudesta eri maissa. Mutta jos Heine epäkansallisen laatunsa ja juutalaisen syntyperänsä vuoksi herättää voittamattomia vastenmielisyyden tunteita saksalaisessa isänmaanystävässä, niin on kirjallisuustutkimuksen, joka tahtoo syventyä Heine-probleemiin, asetuttava näiden tunteiden ulkopuolelle, koska ne jo sisältävät ennakollisen kannanoton ja helposti luovat mielivaltaisia, toivottuja tuloksia objektiivisten tosiasiain sijaan. Aivan riippumatta siitä, minkä merkityksen antaa isänmaa-tunteelle persoonallisuutta arvostellessa, on joka tapauksessa sanottava, ettei Heinen elämään sisälly mitään Ephialtes-tekoa (ranskalainen eläke vuosina 1835-1848 ei ollut mikään sellainen). Tosiasia kuitenkin on, että Heine on löytänyt Saksan ulkopuolelta, Englannista, Italiasta, Tanskasta ja ennen kaikkea Ranskasta ymmärtävimmät ja ihailevimmat elämäkerralliset kuvaajansa ja arvostelijansa, joskin heidän joukossaan on niitäkin, jotka, kuten Georg Brändes, ovat kenties antaneet luonnonlaadun heimolaisuuden ja veren sukulaisuuden johtaa itseään liian pitkälle toiseen, myönteiseen suuntaan. Mutta itse Saksassakin on nykyhetken valtiollinen asema helpottanut puolueetonta suhtautumista Heineen, sillä nykyisen nöyryytetyn ja kidutetun Saksan kansallinen kunniantunne ei luonnollisesti ole yhtä arka eikä itsetietoinen kuin äskeisen loistavan keisarikunnan eikä sentähden katso jokaista saksalaiseen kansallisuuteen kohdistunutta arvostelua epäisänmaalliseksi teoksi. Viime aikojen maailmanhistorialliset tapaukset, m.m. bolshevismi Venäjällä, antavat niinikään Heinen radikaalisten poliittisten lausuntojen esiintyä uudessa valossa, sillä hänen vanhoillisinkaan vastustajansa ei voi olla myöntämättä, että Heine, joka tosin suhtautui innostuksella vuoden 1830:n tapahtumiin, mutta jolla ei ollut enää mitään ymmärtämystä helmikuun vallankumousta kohtaan, ei kuulu niihin maailmanparantajiin, jotka uskovat, että jokainen yhteiskuntajärjestyksen kumous on askel ihannevaltiota kohti. Mikään nykyisistä puolueista ei voi omaksua häntä omakseen ja jos Pietarin kommunistit pystyttävät hänelle — niinkuin lehdissä on ollut luettavana — sen muistopatsaan, jonka virallinen Saksa on häneltä evännyt, niin perustavat he toimenpiteensä epäilemättä enemmän siihen tosiasiaan, että Marx ja Heine olivat persoonallisia ystäviä kuin Heinen teosten ja hänen valtiollisten mielipiteidensä todelliseen tuntemiseen. Tosinhan Heine on "Luteziassa" lausunut tunnustavia, jopa mairitteleviakin sanoja kommunisteista, mutta hän on myöskin saman teoksen ranskalaisen painoksen esipuheessa häijyllä ironialla kuvannut heidän tulevaisuudenyhteiskuntaansa, jossa laakerilehdot muutetaan perunamaiksi ja missä "Laulujen kirjan" lehdistä tehdään nuuskatötteröitä tulevaisuuden vanhoille akoille! Jos joku valtiomies haluaisi mielipiteidensä tueksi siteerata Heineä, saisi hän olla valmistunut siihen, että hänen vastustajansa lyövät hänet aseilla, jotka ovat lainatut saman kirjailijan henkisestä asevarastosta. Itse asiassa on Heine liian ristiriitainen ja liian suuressa määrin vailla positiivista kannanottoa ja vakaumusta, jotta hänestä voisi puhua poliittisena persoonallisuutena. Heine ei tosin ole niinkuin Pietro Aretino, renessanssin peljätyin häväistyskirjailija, jota hän häikäilemättömyydessä muistuttaa ja jonka hän vitsinsä ja ivansa neroudessa voittaa, käyttänyt kynäänsä kiristysvälineenä, mutta hän on suuremmassa määrässä kuin mitä voi puolustaa omaksunut poleemisen kykynsä oman turhamaisuutensa palvelukseen. Valtiollinen elämä on ennen kaikkea ollut hänelle vain kiitollisin areena, millä hän on voinut näyttää maailmalle älynsä loistoa ja aseidensa terävyyttä, ja yleisön kättentaputukset ovat näissä gladiaattorinäytöksissä epäilemättä merkinneet hänelle monin verroin enemmän kuin moraalinen voitto. Hänen vallankumouksellisuutensa, mikäli sellaisesta voi puhua, on vailla kaikkea muuta paatosta paitsi retoorista. Heine ei suinkaan kärsinyt niin paljon yhteiskunnallisten olojen kurjuudesta tai aineellisesta hädästä — hänhän tuli itse huomattavalla tavalla osalliseksi rikkaan pankkiirisetänsä miljoonista — kuin hän kärsi siitä, ettei yhteiskunta antanut hänelle riittävästi tilaisuutta hänen pohjattoman turhamaisuutensa tyydyttämiseen. Eipä hänen kirjeissään puutu viittauksia siitäkään, että hän on tuntenut pettymystä sen johdosta, ettei Preussin hallitus, hänen päävastustajansa, ymmärtänyt arvostella niin korkealle hänen aseittensa iskuvoimaa, että se olisi puolestaan tehnyt jotakin hankkiakseen itselleen hänen ystävyytensä ja kenties samalla ostaakseen liittolaisekseen hänen kynänsä, Europan henkevimmän journalistin kynän.
Että nykyinen valtiollinen asema Saksassa on helpottanut objektiivista arviointia Heineen nähden myöskin runoilijan kotimaassa ja sallinut entistä ratkaisevammin hänen persoonallisuutensa probleemin, erillään kaikesta ennakollisesta kannanotosta, astua etualalle, sitä todistaa m.m. äsken ilmestynyt Max J. Wolffin Heine-elämäkerta [Max J. Wolff, Heinrich Heine, — 1922], joka epäilemättä on paras tähän saakka ilmestynyt kokonaisesitys Saksan kansanomaisimmasta laulurunoilijasta ja terävimmästä poleemikosta. Wolff ei pyri, niinkuin uusimmat Goethe-monografioiden tekijät, antamaan tutkimukselleen mitään filosoofista tai metafyysillistä taustaa, hänen esityksensä pysyy kauttaaltaan kirjallisuus- ja henkilöhistorian puitteissa. Heine ei ole hänelle, kuten Goethe Simmelille ja Gundolfille, mikään "alku-ilmiö", hän on hänelle ennen kaikkea vain ihminen ihmisten, kirjailija kirjailijain joukossa, jonka älyllinen ja moraalinen persoonallisuus ei tarjoa mitään aavistamattomia syvyyksiä. Moni nuori Heine-ihailija tuntee varmaan Wolffin kirjan luettuaan pettymystä, mutta se, jolle Heinen persoonallisuuden monet varjopuolet ovat olleet yhtä näkyvästi luettavina hänen teoksistaan kuin hänen loistavat luonnonlahjansa, on epäilemättä kiitollisuudella myöntävä, että runoilija ei ole kadottanut mielenkiintoaan ja viehätystään sentähden, että hänen henkilöllisyytensä on asetettu kriitilliseen valaistukseen.
Sitä kuilua, jonka monet ovat olleet näkevinään runoilijan ja ihmisen välillä Heinessä, hienojen, vakavien, toisinaan myös syvää tunnetta todistavien rakkauslaulujen tekijän ja nautinnonhimoisen seikkailijan välillä, joka ei antanut moraalisten epäilysten sitoa vapauttaan, sitä kuilua ei tosin Wolffinkaan onnistu täyttää. Mutta hän ei pyrikään ensi sijassa sovittamaan tätä dualismia, sillä hänen käsityksensä mukaan on yleensä olemassa vain sangen heikko yhdysside taiteilijan elämän ja luovan toiminnan välillä. "Taiteilija elää, toisin kuin tavallinen ihminen, kahdessa olomuodossa, todellisuuden valtakunnassa, niinkuin jokainen meistä, ja muodon valtakunnassa (im Reiche der Form), jonne hän ja vain hän voi jokaisen meistä teoksensa välityksellä kohottaa. Suuri ihminen voi olla hyvin pieni taiteilija, suuri taiteilija pieni ihminen. Runous ei ole luonnetta, ei kykyä, vaan tunnelmaa. Esteetikon tulee tarkastaa taideteosta sellaisenaan, riippumattomana sen luojan elämästä, samalla tavalla kuin suhtaudutaan Shakespearen ja Homeroksen teoksiin, runoilijoihin, joiden maisesta elämästä emme tiedä mitään tai niinhyvin kuin emme mitään. Heinen runous pysyy samana, se ei tule paremmaksi eikä huonommaksi sen johdosta, että nykyään jommoisellakin varmuudella voidaan sanoa, että tuo runo tarkoittaa Thereseä, tuo Amalieta, tuo kreivitär Bothmeria." Wolff hylkää, kuten lainauksestamme näkyy, kokonaan n.k. elämys-estetiikan, meilläkin sangen yleisen hyväksymisen saavuttaneen teorian, jonka mukaan kirjallisuus tutkimuksen päätehtäviä on osoittaa runoteoksen pohjalla piilevä mieskohtainen elämys, mikä vasta antaa täyden takeen taideluoman aitoudesta. On ilmeistä, että Wolff menee liian pitkälle erottaessaan toisistaan taiteilijan ja ihmisen — en tahtoisi allekirjoittaa hänen väitettään, että suuri taiteilija voi olla pieni ihminen — mutta en voi puolestani kieltää, ettei Wolffin kerettiläisyys elämysestetiikkaan nähden eräissä suhteissa vaikuttaisi suorastaan kuin vapauttava sana. Wolffin vastustusasenne tuntuu liioitteluineenkin terveelliseltä ja oikeutetulta, jos muistaa jostakin tuoreesta esimerkistä, minkälaiseen naurettavaan naiselliseen uteliaisuuteen ja suorastaan julkeaan urkintatoimintaan elämys-esteetikot ovat alansa kehittäneet, koettaessaan omalla tavallaan selittää taideteoksen syntyä. Ei vakoilemalla runoilijan yksityistä elämää, vaan syventymällä runoteoksen sisältöön ja muotoon, täyttää kirjallisuustutkija parhaiten tehtävänsä välittäjänä runoilijan ja yleisön välillä. Olkoon, että taiteilijan mieskohtaisten kokemusten ja hänen luomistyönsä välillä on olemassa yhdysside — millä tavalla ja miksi nuo elämykset saavat määrätyn taiteellisen muodon, se on joka tapauksessa taidepsykologialle ratkaisematon probleemi. Mutta jos elämysestetiikka tässä kohdassa — luomisen ihmeen edessä — on yhtä voimaton kuin kaikki muutkin taideteoriat, on se saanut aikaan paljon sekaannusta sen johdosta, että se on yrittänyt yksipuolisesti siirtää huomion taideteoksesta sen tekijään, runoluomasta runoilijaan, asettaen samalla taideteoksen ja yleisön väliin omia subjektiivisia käsityksiään taideluoman suhteesta tekijän yksityiselämään. Toinen asiahan on, että taiteilijan persoonallisuuden ja elämäkerran tuntemusrinnantaideteoksen analyysin kanssa, lisää historiallis-psykologista mielenkiintoamme teokseen, vaikkakin epäilemättä jokainen oikea taideteos ja runoluoma on esteettisesti nautittavissa myöskin ilman elämäkerrallisia selityksiä.
Mutta kun Heinessä tästä huolimatta hänen persoonallisuutensa probleemi astuu niin vaativana esiin, johtuu se epäilemättä siitä, että hän esiintyy meille — senjälkeen kuin "Laulujen kirja" ei enää merkitse meille koko Heineä — enemmän taistelijana kuin runoilijana, enemmän poleemikkona kuin lyyrikkona. Me kysymme vaistomaisesti, mitä hän ontahtonut, mikä oli hänen yksityis-ihmisensä suhde hänen julkiseen toimintaansa, mikä oli hänen ohjelmansa, mikä hänen moraalinsa. Me koetamme häikäisevän, eksyttävän kuoren alta löytää hänen persoonallisen vakaumuksensa, erottaa niinsanoakseni hänen oman äänensä siinä ivan ja leikin orkesterissa, jota hänen mielikuvituksensa soittaa. "Laulujen kirjan" lyyrillisen maailman ulkopuolella, poleemisessa runoudessaan ja proosassaan esiintyy hän meille sotilaana, kynän ritarina, ja meidän täysi oikeutemme on kysyä, minkä puolesta hän on taistellut, kenen asiaa hän on ajanut.
Meidän päivinämme, jolloin juutalaisten osa Euroopan politiikassa on joutunut niin monenlaisten — ja niin eriarvoisten — selitysten alaiseksi, haluaisi varmaan moni nähdä Heinenkin valtiollis-yhteiskunnallisen polemiikin lähteen olevan veren määräämässä vihamielisyydessä kaikkea kristillistä valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan. Kieltämätöntä lienee, että Heinen psykologia on tyypillisen juutalaisen, mutta myös siinä mielessä, että hän on jyrkkä individualisti — aivan kuten sosialismia saarnaava Lasallekin — eikä hän sentähden ole tuntenut mitään voimakasta yhteistunnetta juutalaisten heimo veljiensä kanssa tai antanut heidän pyrkimystensä, ainakaan jatkuvammin sitoa itseään. Hän on vailla syvempää sosiaalista tunnetta, niinkuin hän on myös vailla varsinaista uskonnollista mieltä. Hänen oma nautintonsa, hänen oma menestyksensä on ollut hänen ylin johtotähtensä, ja varmaan on Wolff oikeassa, kun hän näkee Heine-poliitikossa, ei vain individualistia, vaan myöskin puhdasverisen egoistin. Heine ei suinkaan perusluonteeltaan ollut vallankumouksellinen tai, mikäli hän sitä oli, oli hän sitä vain niin kauan ja niin pitkälle kuin se oli hänen etujensa mukaista. Niin pian kuin hän itse tunsi istuvansa katetun pöydän ääressä, oli hän valmis puolustamaan olevia oloja. Epikurolaisine taipumuksineen oli hän itse asiassa varsin kaukana katusulku-sankarista. Hän ei pohjimmiltaan ollut mikään taistelija-luonne, vaikka hänen elämänsä kaksi suurta intohimoa, turhamaisuus ja kostonhimo, veivät hänet loppumattomaan kirjalliseen sissisotaan. Valtiolliset vastustajat olivat itse asiassa hänelle persoonallisia vihamiehiä ja hänen polemiikkinsa muuttui sentähden aina mieskohtaiseksi. Asia saa unohtua. Hän tekee vastustajistaan, heidän henkilöllisyydestään, heidän moraalistaan ja heidän ulkonäöstään oman "aristophanisen" mielikuvansa, muuttaa heidät naurettaviksi huvinäytelmä-henkilöiksi, joiden yhtäpitäväisyys todellisuuden kanssa saattaa olla huimaavan kaukainen. Kun Börne ja Platen, joilla kirjailijoilla oli paljon yhtymäkohtia Heinen kanssa, olivat loukanneet hänen turhamaisuuttaan, teki hän koko kykynsä sukkelan häväistyskronikan alalla aktiiviseksi toimittaakseen mahdollisimman tehokkaalla tavalla heidän julkisen mestauksensa suuren yleisönsä edessä. Tosin voi Heinen puolustukseksi sanoa, että jo Platen, ennen Heinen suurta hyökkäystä, oli antanut tälle polemiikille eräissä epigrammeissaan hyvinkin persoonallisen kärjen, mutta sen ei suinkaan voi katsoa oikeuttaneen Heineä niihin rehevällä mielikuvituksella keksittyihin alhaisuuksiin, jotka ovat antaneet "matkakertomukselle" "Die Bäder von Lucca" oman asemansa häväistyskirjojen joukossa. Tämän polemiikin luonteen ja tason määrää yksinomaan mieskohtaisen kostontunteen tuottama tyydytys. Mutta olisi väärin kieltää, ettei se usein olisi sukkela ja huvittava. Eikä ole luultavaa, että se, joka kerran on joutunut tämänlaisen polemiikin esineeksi, on löytänyt paljonkaan lohdutusta siitä, monien hyvien saksalaisten antamasta todistuksesta, että Heinenesprit'stä puuttuu oikea saksalainen henki. Voipa päinvastoin väittää, että Heinen häväistyskirjoitus vielä meidän päiviimme asti omalta osaltaan on estänyt Platenia pääsemästä kirjallisella parnassolla siihen asemaan mikä tälle hienolle, omalaatuiselle lyyrikolle oikeudella kuuluisi. Varsin epäkaunis moraalisena todistuskappaleena tekijästään on niinikään Heinen sukkela Börne-kirja, jossa Heine on häijyllä huumorillaan tehnyt heimo- ja puoluetoveristaan ja entisestä aseveljestään "saksalaisen kirjallisuuden parhaimman komedia-henkilön", niinkuin hiukan liioitellen on sanottu. On tahdottu, eikä kenties syyttä, nähdä Heinen poleemisessa häikäilemättömyydessä tyypillisesti juutalaisia ominaisuuksia, mutta toiselta puolen ei ole aihetta unohtaa, että m.m. pohjoismaisessa kirjallisuudessa kilpailee germaanisen Strindbergin "Svarta fanor" monessa suhteessa — ei vähimmin juuri hyökkäävässä raivossa — juutalaisrunoilijan mielikuvitusrikkaiden, häijyjen vapaan käden maalailujen kanssa. Jos palkinto olisi annettava suuremmasta häikäilemättömyydestä, niin ei olisi aivan helppo päättää, kummalleko voitonpalmu tässä tapauksessa kuuluisi, juutalaiselleko vai "aarialaiselle".
Wolff ei aseta teoksessaan suorastaan vastattavakseen sitä kysymystä, joka useimmille saksalaisille määrää heidän suhteensa Heineen ja joka tavallaan on uudelleen tullut päiväjärjestykseen: onko Heinen vaikutus saksalaiseen yhteiskuntaan ollut turmiollinen ja onko hänellä ehkä oma osansa siinä tragediassa, jonka Saksan kansa eli maailmansodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen? Siitä, joka nykyään lukee Heinen valtiollisia kirjoituksia ja hänen poleemisia artikkeleitaan ja runojaan, tuntuu tämä kysymys hyvinkin luonnolliselta — samoinkuin myöskin myönteinen vastaus siihen. Heine on aivan varmaan vaikuttanut yhteiskuntasiteitä höllentävästi, valtiollista edesvastuuntunnetta heikontavasti, hän on pinnalla liikkuvalla polemiikillaan banalisoinut yhteiskunnallista ajattelua. Vaikkakin vaistoiltaan täysin epäpoliittinen, joutui hän, oikeastaan itse siihen pyrkimättä, liberaalisen puolueen johtoon, ja huomattuaan, miten vakavasti niinhyvin vapaamielisellä kuin vanhoillisella taholla otettiin hänen kevyet paradoksinsa, pakoitti hänen turhamaisuutensa hänet jatkuvasti tähän puoluepäällikön näkyvään osaan, minkä hän suoritti etupäässä vain siirtämällä valtiolliselle alalle kirjallisissa polemiikeissa harjoitetun menettelytapansa. Asiallisuudella on tässä valtiollisessa kirjailussa varsin pieni osuus — asia niissä useimmin kokonaan jätetään syrjään —, mutta sensijaan on kirjoittajan koko kunnianhimo keskittynyt iskusanoihin tai persoonallisiin syrjäpistoihin, joiden läpinäkyvä tarkoitus on koko maailmalle osoittaa, mikä älykäs mies Heinrich Heine on. Nykyajan lukijan on usein hiukan vaikea käsittää, miten Heinen pintapuolinen valtiollinen kirjailu on voinut aikoinaan herättää sekä ystävien että vastustajien puolelta niin suurta huomiota ja hankkia hänelle eräissä piireissä myös yhteiskunnallisena ajattelijana jatkuvaa suosiota. Heinen turmiollinen vaikutus ei suinkaan johdu hänen poliittisen julistuksensa positiivisesta sisällöstä — hänen hiukan lapsellisesta saint-simonistisesta intoilustansa tai hänen vuoroin liberalistisesta, vuoroin sosialistis-kommunistisesta haaveilustansa — se johtuu ennen kaikkea siitä tavattomasta pintapuolisuudesta, mikä on hänen poliittiselle kirjailulleen tunnusmerkillinen ja mikä varmaankin on ollut osaltaan edellytyksenä sille valtiolliselle humalalle, joka Saksan koettelemuksien päivinä maailmansodan lopussa vietti surullisia riemuvoittojaan. Mutta pintapuolisuuden, epäasiallisuuden lisäksi on vielä eräs toinen luonteenominaisuus Heinessä ollut omiaan vaikuttamaan vahingollisesti yhteiskunnalliseen ajatteluun Saksassa: hänen taipumuksensa kielteisyyteen. Rakentava, myönteinen puoli puuttuu miltei kokonaan hänen ajattelustaan, mutta sensijaan on kritiikki ja oppositsioni siinä sitä voimakkaammin edustettu. Vastustus, kieltäminen, hävityshalu on se elementti, jossa Heinen valtiollinen kirjailu elää, eikä ole suinkaan sattuma, että hän on luonut jo 1840-luvulla järkyttävän "Weberlied'insä", jossa hän lähes vuosisadan takaa inspiroiduissa säkeissä laulaa Saksanmaan häviötä:
Das Schiffchen fliegt, der Webstuhl kracht, wir weben emsig Tag und Nacht — Altdeutschland, wir weben dein Leichentuoh, wir weben hinein den dreifachen Fluch wir weben, und weben!
Kun Heinen polemiikin kärki kääntyy jotakin henkilöä vastaan, on se yhdeksässä tapauksessa kymmenestä mieskohtaisen kostontunteen aiheuttama. Heine ei itsekään ollut tietämätön siitä, että kostontunteen tyydyttäminen oli huomattavalla sijalla hänen elämännautintojensa joukossa. Hän on täysin selvästi ja ilman kainoutta tuntenut tämän puolen luonteessaan ja sen myöskin tunnustanut, m.m. seuraavassa aforismissa, joka muutenkin sattuvasti kuvaa hänen psykologiaansa: "Minulla on mitä rauhallisin mielenlaatu. Toiveeni ovat: vaatimaton maja, olkikatto, mutta hyvä vuode, hyvä ruoka, maitoa ja voita, aivan tuoreeltaan, ikkunan edessä kukkia, oven edessä joitakin kauniita puita ja jos hyvä jumala tahtoo tehdä minut täysin onnelliseksi antaa hän minun kokea sen ilon, että noihin puihin ripustetaan noin seitsemän tai kahdeksan vihollisistani. Liikutetuin sydämin tulen heille ennen heidän kuolemaansa antamaan anteeksi sen pahan minkä he minulle elämässään ovat tehneet — niin, meidän on annettava vihollisillemme anteeksi, mutta ei ennen kuin he riippuvat hirressä."
Siinä kylmässä, itsekkäässä ja nautinnonhimoisessa ihmisessä, mikä Heine pohjimmaltaan oli, tapaa epäilemättä sovittavia, jopa ihailuakin ansaitsevia piirteitä. Sellaisia on se alistuva kärsivällisyys, millä hän kesti patjahaudassaan tautinsa tuskat kahdeksan vuoden aikana, henkisesti lamaantumattomana, vaikka ruumiillisesti halvattuna. Ja joskin hänen suuri turhamaisuutensa osaltaan kiihoitti häntä näyttelemään maailman edessä sen "henkevän kuolevan" osaa, mihin hänen kirjallinen maineensa Euroopan kuuluisimpana leikinlaskijana tuntui häntä velvoittavan, niin on sanottava, että nämä viimeiset kärsimyksen vuodet joka tapauksessa osoittavat, että hänellä oli voimaa nousta kohtalonsa yläpuolelle. Hän ei luopunut iroonikon ja satiirikon asemastaan, vaikka julma kohtalo oli osoittautunut häntä suuremmaksi leikinlaskijaksi. Hänen viimeinen lyriikkansa saa eräissä runoissa eteerisen nousun, jota emme tapaa hänen nuoruudentuotannossaan, se kohoaa kuoleman syleilystä niihin voitollisiin korkeuksiin, missä tuska lakkaa ja missä kaipauksen ääneen yhtyy jotakin saavutuksen riemusta. Heinen hienoin rakkaussuhde sattui näihin vuosiin, suhde salaperäiseenLa mouche'iin, tuohon naiseen, joka Heinen viimeisenä elämänvuonna ilmestyi hänen vuoteensa ääreen ja katosi hänen kuolemansa jälkeen maailman silmistä niin hyvin, ettei kirjallisuushistorian ole onnistunut koskaan täysin tyydyttää uteliaisuuttaan hänen persoonaansa nähden. Hän on taas runoilija, niinkuin kolme vuosikymmentä sitten, niin, suurempi, aidompi kuin nuoruutensa päivänä. Hänen rakkauslyriikkansa saa vakuuttavamman äänenpainon kuin koskaan ennen:
Es kommt der Tod — jetzt will ich sagen, was zu verschweigen ewiglich mein Stolz gebot: für dich, für dich, es hat mein Herz fur dich geschlagen!
Myöskin uskonnollisten tunteiden alalla, joita Heineltä ei puuttunut, vaikk'eivät ne hänessä olleet erikoisen voimakkaita, tapahtuu hänessä kehitystä näinä hänen elämänsä viimeisinä vuosina: hän kääntyy takaisin "vanhaan taikauskoon, uskoon persoonalliseen Jumalaan". Mutta tämä hänen jumaluutensa ei ole kristinuskon, jota kohtaan Heine ei koskaan voittanut vastenmielisyyttään, huolimatta muodollisesta kääntymyksestään, se on Vanhan testamentin Jahve. Heine palaa isiensä luo. Hän tekee jumalansa kuvan lähinnä oman kuvansa mukaan, lainaten sille samalla rotunsa luonteenomaisimmat tuntomerkit:
Unser Gott ist nicht die Liebe, Schnäbeln ist nioht seine Sache, denn er ist en Donnergott und er ist ein Gott der Rache. —
Wolffin elämäkerta, joka pyrkii tekemään oikeutta Heinelle, paljastamatta silti mitään syvempää henkistä sympatiaa kuvattavaa kohtaan, on omiaan kehoittamaan lukijaa uudelleen tilittämään suhdettaan kiisteltyyn, ihailtuun ja parjattuun runoilijaan. Moni lukija saa kenties tällöin, niinkuin näiden rivien kirjoittaja, ihmeekseen havaita, että tämä uusi tilinteko on edullisin juuri meidän nuoruutemme Heinelle, "Laulujen kirjan" runoilijalle. Sitävastoin antaa uudistettu tuttavuus Heinen proosan ja varsinkin hänen valtiollisen polemiikkinsa kanssa paljon epäedullisemman tuloksen: me alamme ymmärtää Treitschken ja Goedecken kantaa. Mutta kriitillisinkään tarkastelu ei voi meidän silmissämme horjuttaa "Laulujen kirjan", "Uusien runojen" ja La Mouche-lyriikan tekijän asemaa laulurunouden parnassolla, runoilijan, jonka jalkojen juureen jokainen uusi nuoruus jo vuosisadan ajan on laskenut ensimmäisen kirjallisen ihailunsa. Ja me toteamme — emme ilman pientä tyydytyksen tunnetta — että meidän miehuutemme Heine ei olennaisesti eroa nuoruutemme Heinestä, hänestä, joka kerran on puhunut meille sydämensä surusta satakielten, liljojen, ruusujen ja lothos-kukkien kielellä.
[Ensimmäinen kirjallisuushistorian luento Turun Suomal. Yliopistossa, pidetty 29.VI.1922.]
Arvoisat kuulijat!
Lähtiessämme seuraamaan Goethen, kolmen viimeisen vuosisadan suurimman runoilijan elämää, on meidän varustauduttava sillä mielellä kuin varustautuu se, joka lähtee löytömatkalle tuntemattomaan maahan. Meidän on jätettävä kotia kaikki ennakkoluulot, kaikki etukäteen tehdyt otaksumat, kaikki iskusanat, jotka jo ennen matkamme alkua toimeliaasti tahtovat meille ilmoittaa, mitä tulemme näkemään ja mitä kokemaan, ja jotka palvelusinnollaan vain lamauttavat oman tarkkaavaisuutemme ja oman ajatuskykymme. Sillä vaikkakaan Goethe ihmisenä ja luovana nerona ei ole mikään tuntematon maanosa, vaan päinvastoin tutkittu ja selitetty kuin vain harva historian henkilö, seikkaperäisesti ja laajasti, niin on kuitenkin jokaisen, joka tahtoo päästä persoonalliseen suhteeseen häneen, jokaisen, joka elävästi tahtoo tuntea hänen runoutensa yhteyden hänen inhimillisyytensä kanssa, itse raivattava itselleen tie hänen luokseen. Ihmishengen syvimpiin salaisuuksiin, suurten persoonallisuuksien ja nerojen yksinäisyyteen ei kulje mitään makadamisoituja valtateitä. Meidän on hitaasti ja kärsivällisesti, alati vastuksia voittaen, lähestyttävä heitä, ja jos luulemme päässeemme käsittämään vain osankin heidän arvoituksestaan, on meillä syytä iloon, sillä lopullisin ja ratkaisevin jää salaisuudeksi. Yhtä vähän kuin kykenemme selittämään sen luomisen ihmeitä, joka on pannut taivaankappaleet kiertämään ratojaan, joka on antanut auringolle sen elämääherättävän kyvyn ja rajumyrskylle sen hävittävän voiman, yhtä vähän kykenemme selittämään sitä luomista, joka jatkuvasti tapahtuu nerojen työssä. Mutta silti ei retkemme ole tulokseton eikä vaivamme hukkaan mennyt. Neron henkilöllisyys auttaa meitä ymmärtämään hänen luomaansa, runoilijan elämä ja persoonallisuus antaa, niihin tutustuessamme, uutta valaistusta hänen runouteensa, jonka täten voimme omaksua syvemmin, täydellisemmin kuin ennen. Näin hyödymme aina pyrkiessämme lähestymään luovien nerojen persoonallisuutta. Kirjallisuushistoria ennen kaikkea, johtaessaan lukijan runoteoksesta tekijään, tahtoo syventää ja avartaa käsitystämme runoudesta, antaa meille jotakin siitä eletystä elämästä, josta runoluoma on saanut alkunsa ja siten opettaa meitä itse elämään tämän runoluoman arvot itsessämme. Sillä ainoa oikea tapa vastaanottaa runoutta onelääse itsessään.
Meillä on edessämme pitkä, usein varmaan kärsivällisyyttä kysyvä matka, joka ei jokaisessa vaiheessaan tule antamaan yhtä paljon tyydytystä, mutta joka, niin toivon, kuitenkin on runsaasti palkitseva vaivamme — meillä on edessämme matka halki rikkaan, pitkän elämän, luovalla toiminnalla, kärsimyksillä ja inhimillisillä iloilla kyllästetyn elämän halki. Meidän on matkamme varrella kiinnitettävä huomiomme näköjään merkityksettömiin ja vähäpätöisiinkiin ilmiöihin, koska emme milloinkaan etukäteen tiedä, mikä suhde niillä mahdollisesti voi olla siihen mikä on tutkimuksemme keskeinen esine ja aihe: runoilijan persoonallisuus ja sen kuvastus eri kehityskausina runoilijan tuotannossa. Meidän on näin ollen verraten laajasti tutustuttava siihen paikalliseen ympäristöön, jonka piirissä Goethen elämä eri kausinaan on liikkunut, niihin henkilöihin, jotka pitemmän tai lyhyemmän ajan ovat häneen vaikuttaneet samoin kuin siihen kirjallisuuteen ja filosofiaan sekä siihen aikakauden henkeen, josta hän on vastaanottanut herätteitä. Ahkera, vuosi vuodelta yhä lisääntyvä Goethe-tutkimus tarjoaa tässä aulista apuaan. Mutta myöskin Goethe itse on jättänyt jälkimaailmalle runsaasti arvokkaita autobiografisia todistuskappaleita kirjeissään, päiväkirjoissaan, "Dichtung und Wahrheit"-teoksessaan sekä Eckermannin muistiinpanemissa keskusteluissa, puhumattakaan siitä todistuksesta, minkä koko hänen runoutensa välillisesti antaa hänen elämästään. Usein saamme Goethen runoudesta sen elämäntunnelman, joka kunakin ajanjaksona ja hetkenä on hänet täyttänyt, määräten hänen harrastustensa ja hänen mielikuviensa suunnan ja värityksen — elämäkerrallisista lähteistä taasen saamme tutustua niihin ulkonaisiin vaiheihin ja kohtaloihin, jotka ovat vaikuttaneet tämän elämäntunnelman syntymiseen. Vertaamalla näitä vaikutelmiamme toisiinsa voimme aavistaa sen yhteyden, joka on eletyn elämän ja runouden välillä.
Goethesta voinee erehtymättä väittää, että hänen runoutensa ei ole läheskään samassa määrässä tunnettu kuin hänen nimensä ja osaksi myöskin hänen persoonallisuutensa. Monikin, jonka huulilla usein on Goethen nimi, omistaa hänen runoudestaan vain toisenkäden tietoja, ei mieskohtaista tuntemusta. Ja niidenkin tuntemus, jotka jollakin oikeudella voivat sanoa lukeneensa ja harrastaneensa Goetheä, rajoittuu tavallisimmin pieneen osaan hänen valtavaa tuotantoaan. Sitä epäsuhtaa, joka on olemassa Goethen runoilijamaineen ja hänen teostensa yleisömenestyksen välillä, ei ole luettava yksistään yleisön syyksi — jos tällaisissa tapauksissa yleensä on oikeutta muuta kuin todeta asianlaita. Jollei ota lukuun lyriikkaa, joka onkin ehkä parhaiten tunnettu osa Goethen tuotantoa, sisältävät hänen yksityiset teoksensa enemmän pyrkimystä, etsintää, kokeilua kuin lopullista saavutusta, kiteytynyttä, valmista, virheetöntä taidetta. Suurella osalla Goethen tuotannosta on torson luonne. Hän tunsi alituista tarvetta muodostella ja muutella omia teoksiaan, kokoamatta koskaan itseään mihinkään lopulliseen, niinkuin esim. Dante "Jumalaiseen näytelmäänsä". Hänen kootut teoksensa sisältävät joukoittain katkelmia, aloitteita, joita ei koskaan ole kehitetty, aineskokoelmia ja tilapäisteoksia ilman suurempaa arvoa. Useimpien hänen teostensa kehityshistoriassa on monta vaihetta. "Götz von Berlichingenistä" on olemassa kolme eri muunnosta, "Iphigenie" on kirjoitettu neljä kertaa uudelleen. "Wilhelm Meister" on niinikään elänyt monta vaihetta ja valmistunut lopulta toisen suunnitelman mukaan kuin tekijä alkuaan itse oli ajatellut. "Faust" muodostui kuuden vuosikymmenen aikana, niin että voimme sanoa ihmiselämän jokaisen ikäkauden jättäneen siihen jälkensä ja muodostelleen sitä, mutta valmiiksi siinä mielessä kuin Danten mestariteos ei sekään koskaan tullut. Mikään Goethen näytelmistä ei ole saavuttanut teatterilavalla samaa kestävää menestystä kuin esim. Schillerin draamat, ja hänen romaaniensa teknilliset puutteellisuudet ovat myöskin kertomataiteen alalla pelottaneet hänen myöhempiä lukijoitaan. Jokaisella Goethen lukijalla on enemmän tai vähemmän tietoisena tunne siitä, että Goethe on paljon enemmän kuin jokainen hänen yksityinen kirjansa, niin, enemmän kuin kaikki hänen teoksensa yhteensä, jos niitä arvostelee saavutuksena, ei pyrkimyksenä. Tämä tunne on epäilemättä oikea. Sekin, joka tuntee Goethen koko kaunokirjallisen tuotannon, mutta ei hänen tieteellisiä harrastuksiaan, ei hänen persoonallisia suhteitaan sellaisina kuin ne ilmenevät hänen kirjeissään eikä hänen toimintaansa valtioministerinä, tuntee Goethen vaillinaisesti. Jokaisen tarkkaavaisen Goethe-lukijan johtavat hänen teoksensa hänen elämäkertaansa, samoinkuin hänen elämäkertansa taas takaisin hänen teoksiinsa. Homeroksen runous samoinkuin Danten, Shakespearen ja Calderonin teokset elävät ihmiskunnan tietoisuudessa aivan toisessa määrässä riippumattomina tekijöistään, ne eivät, kuten Goethen runous, alati muistuta meitä siitä runoilijasta ja siitä persoonallisuudesta, joka on taideluoman takana, ne elävät itsenäisempää, objektiivisempaa elämää. Goethen koko runouden, yhtä hyvin hänen lyriikkansa kuin hänen kertomataiteensa ja dramatiikkansa keskeisin henkilö on hän itse, enemmän tai vähemmän näkyvänä, aina läsnäolevana. Tässä mielessä on koko hänen tuotannossaan jotakin lyyrillistä tai, mieluummin, jotakin tunnustuksellista. Jos tahtoisimme yhdessä ainoassa näkökulmassa tarkastaa Goethen valtavaa, henkisen elämän eri aloille haaraantunutta produktiviteettia, olisi varmaan hedelmällisin — ja sentähden juuri goetheläisessä mielessä oikein — näkökulma se, joka käsittäisi koko hänen tuotantonsa suureksi ripiksi, tunnustukseksi, jossa hän on pukenut sanoiksi, mitä hän eri aikoina on tuntenut ja ajatellut, mitä kärsinyt ja toivonut, mitä rakastanut ja mihin uskonut. Välittömimmin puhuu tämä rippi meille hänen lyyrillisissä runoissaan, jotka antavat meille hänen lämpimällä tunteella täytetyn silmänräpäyksensä, välillisemmin hänen epiikassaan ja draamarunoudessaan, joissa hän on pyrkinyt luomaan elämäntunteelleen taiteellisesti objektiivisen muodon, välillisemmin niinikään hänen tutkimuksissaan, mihin hän joutui etsiessään niitä lakeja, jotka hallitsevat luontoa ja elämää. Tässä valtavassa tunnustuskirjassa vaatii jokainen yksityinen osa, jokainen lause kokonaisuuden tuntemusta tullakseen oikein ymmärretyksi, niin, vielä enemmän kuin tuntemusta, vaatii intuitiivistä eläytymistä siihen persoonallisuuteen, joka tässä tunnustuskirjassa kertoo taisteluistaan ja kärsimyksistään, voitoistaan ja tappioistaan retkellänsä elämän läpi. Yksityisillä, yhteydestään irroitetuilla lainauksilla Goethen teoksista emme voi todistaa mitään siitä yksinäislaatuisesta henkilöllisyydestä, siitä alkuilmiöstä, joka sisältyy käsitteeseen Goethe. Se joka etsii Goethen elämäntyöstä jotakin teoreettista, loogillista oppirakennelmaa ilman riitaisuuksia, samoin kuin se, joka siitä hakee kaikille käyttökelpoista käytännöllistä elämänohjetta, pettyy odotuksessaan. Goethe ei ole filosoofi eikä moralisti siinä mielessä. Ainoastaan se, joka voi tajuta Goethen koko elämän ja toiminnan sisältäpäin, omista edellytyksistään alati kehittyvänä tapahtumana, missä yksityiset teokset merkitsevät vain sitä tietä, jonka kautta kehitys on kulkenut, olematta siis mitään tarkoitettuja tuloksia ja päämääriä, ainoastaan se voi nähdä yhteyden Goethen teosten ja harrastusten moninaisuudessa.
Goethen henkilöllisyys seisoo kirjallisuushistorian kirkkaimmassa valaistuksessa. Itse on Goethe, joka varsinkin elämänsä loppupuolella tunsi tarvetta katsoa itseään ja omaa kehityskulkuaan historiallisesti, antanut arvokkaan ainehiston elämänvaelluksensa valaisemiseksi ja ymmärtämiseksi. Kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, lopulla vuotta 1809, koottujen teostensa ensi kertaa ilmestyttyä, alkoi Goethe kerätä aineksia omaelämäkerrallista teosta varten ja niitä kronologisesti järjestellä, alussa vuotta 1814 oli neljä osaa "Dichtung und Wahrheit"-teosta valmiina. Senjälkeen veivät toiset harrastukset runoilijan mielenkiinnon, kunnes hän taas vuosina 1825, 1830 ja 1831 jatkoi omaelämäkertaansa pääsemättä kuitenkaan pitemmälle kuin vuoteen 1775, siis Weimaraikaansa saakka. Näihin muistelmiin liittyvät välittömästi hänen 1815 kirjoittamansa italialaiset matkakuvaukset ja 1822 syntynyt "Sotaretki Ranskaan", jotka kumpikin ovat ikäänkuin luonnoksia elämäkertateoksen jatkoksi, sekä hänen päiväkirjansa, "Annalen oder Tag- und Jahreshefte", joihin vanha Goethe sihteerinsä avustamana on koonnut joukon tietoja ja piirteitä elämästään. Nythän saattaisi ehkä kuvitella, että perehtymällä yksistään tähän Goethen omaelämä-kerralliseen ainehistoon ja varsinkin lukemalla hänen omaa esitystään lapsuus- ja nuoruusvuosistaan, saisimme historiallisesti tarkimman ja psykologisesti tyydyttävimmän kuvan runoilijan kehityskulusta. On kuitenkin muistettava, että "Dichtung und Wahrheit"-teoksessa on Goethe antanut runoilijafantasialleen, kuten nimikin osoittaa, verraten vapaat ohjat, joten meidän yksistään tämän kirjan perusteella on mahdotonta muodostaa itsellemme oikeata kuvaa siitä, minkälainen hänen lapsuutensa ja nuoruutensa todellisuudessa on ollut — meidän olisi sitä varten riistettävä historiallisten tosiasiain yltä se runouden harso, johon vanha Goethe ne on verhonnut, ja se on enemmän kuin mitä kriitillisimmältäkään lukijalta voi vaatia. Tähän tulee lisäksi että Goethe hienotunteisuus-syistä ei voinut kertoa suhteistaan ihmisiin täysin vapaasti — seikka, joka lienee suurelta osalta ollut syynä siihen, että hänen muistelmansa katkesivat niin varhain. Muistettava on niinikään, että Goethen elämäkertateoksessa puhuu maailmankuulu runoilija lapsuudestaan ja nuoruudestaan sellaisena kuin ne hänestä näyttivät katsottuina siltä korkeudelta, jonne hän ikänsä, maineensa ja yhteiskunnallisen asemansa puolesta oli joutunut elämänsä iltana. Näin pitkä perspektiivi ei luonnollisesti ole voinut olla jonkun verran väärentämättä mittasuhteita, puhumattakaan siitä, että paljon on voinut painua muistin taivaanrannan taakse. Siihen, mikä kaksikymmenvuotiaalle kerran oli merkitsevää ja tärkeää maailmassa, siihen kuuden- tai seitsemänkymmenvuotias tuskin enää löytää samaa suhdetta. Goethen syvällinen ja hieno elämäkertateos ei näin ollen oikeastaan, ilmaise meille mitä hän todella tunsi ja koki kuumeisimpana kehitysaikanaan, kun hänen tuleva elämänratansa vielä oli tuntemattomuuden peitossa, ja kun hän verensä levottomuudesta loi ensimmäiset runonsa ja ensimmäiset kirjansa. Meidän on koetettava — silti hylkäämättä Goethen omaa elämäkertateosta — päästä takaisin hänen nuoruutensa lähteille, meidän on pyrittävä seuraamaan häntä hänen kehitysvuosiensa iloissa ja suruissa sellaisina kuin hän ne silloin tunsi, tietämättömänä päämäärästään, usein onnettomana, jo kuolemattomien runotarten valitsemana, vaikka siitä itse tiedottomana, harrastuksissaan hajanaisena, tunteissaan kiihkeänä, usein mieleltään ja ruumiiltaan sairaana, itseään soimaavana, mutta samalla itsetietoisena neronsa aavistelussa, täynnänsä elämänjanoa, nerokkaana nuorukaisena, vaikkei ehkä vielä nerona, vastaanottavana elämälle, väsymättömänä sydämeltään, joka aina oli altis rakkauteen ja ystävyyteen. — Se runsas ainehisto, jonka Goethe-tutkimus aikojen kuluessa on kerännyt, antaakin meille tilaisuuden täydentää ja tarkistaa, jopa osaksi asettaa toiselle psykologiselle pohjalle, mitä runoilija omaelämäkerrallisessa teoksessa on kertonut lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Me opimme siitä, ettei nuori Goethe suinkaan kulkenut suoraviivaisesti maailmanhistoriallista kutsumustaan kohti — mistä hän nuoruusvuosinaan ei voinut olla edes tietoinen — vaan hapuillen ja etsien, erehtyen ja kärsien. Hänen neroutensa ei varjellut häntä niistä kokemuksista ja kärsimyksistä, jotka kuuluvat jokaiseen ihmiselämään. Goethe ei olisikaan se inhimillisyyden edustaja, joksi hän on kasvanut jälkeentulevien silmissä, jos hänen elämänsä olisi ollut poikkeuksellinen siinä mielessä, että siitä olisi puuttunut jotakin siitä inhimillisestä, jonka erottamattomasti katsomme kuuluvan ihmiskohtaloon. Niinpä ei Goethe suinkaan ollut riippumaton ulkonaisista olosuhteista. Saamme havaita, että ne päinvastoin hyvinkin ratkaisevasti vaikuttivat hänen kohtaloihinsa, jopa hänen runoilijatoimintaansa, m.m. siten, että ne eräänä aikakautena hänen elämästään melkein kokonaan vieroittivat hänet runon työstä, vieläpä kymmeneksi vuodeksi. Me voimme niinikään havaita, miten ulkoapäin tulevat vaikutukset ja herätteet antavat, ei ainoastaan ainehistoa hänen runolliseen tuotantoonsa, vaan myöskin usein itse sen tyylin, johon hän kulloinkin valaa runosuoniansa. Hän on eri aikoina elämästään tietoisesti lähennellyt, jopa suorastaan jäljitellyt Shakespearea, Rousseau'ta, kansanlaulua, kreikkalaista tragediaa, roomalaista lemmenlyriikkaa, persialaista Hafista ja Saadia, hän on löytänyt sekä gotiikassa että klassillisuudessa omaa itseänsä, antiikissa ja keskiajassa, mutta hän ei ole pysähtynyt mihinkään, hän on rientänyt alati eteenpäin, tyydyttämättömänä valtavassa kaipuussaan löytää lopullinen ilmaisu sille, mitä hän sisimmässään oli ja mitä hän sisimmässään tunsi liikkuvan. Ulkonaiset olosuhteet ja ulkoapäin tulevat vaikutukset eivät kuitenkaan koskaan orjuuttaneet häntä eivätkä hänen luovaa nerouttaan. Hän löysi vapautensa, oman itsensä, myöskin hänelle alkuaan vieraissa olosuhteissa, samoinkuin hänelle vieraissa tyylilajeissa. Sillä hetkellä, jolloin ulkonaiset olosuhteet olisivat muuttuneet hänelle kahleiksi tai hänen omaksumansa tyyli maneeriksi, oli hän jo molemmat jättänyt. Goethen näennäisen passiivisuuden takana piili herkkä itsesäilytysvaisto. Niinkuin kaikki, joiden elämäntyössä ja henkilöllisyydessä me näemme jotakin jumalallista, on Goethe tuntenut, niin maan lapsi kuin hän olikin, että pahinta mitä elämässämme voi tapahtua on että tuotamme sielullemme vahingon.