Kaupin linna.Kansan tarinan mukaan.

Alas laskee huntunsa syksyinen yö,Kivirantaa laine loiskuen lyö,Ja kuivina pitkin kenttääSyystuulessa lehdet lentää.Mut laivasta hiipii hiljalleenUros uljas vankkoine miehineen;Etäältä valkea hohtaa,Hän sinne joukkonsa johtaa.He pirttiin ryntää kuin rajusää,Talon vanhin kaatui jo harmaapää;Tää taistelu voittajan hurmaa;Hän riehuu, ryöstävi, surmaa.Mut tulva hurjien hyökkääjäinSe äkkiä työntyvi taaksepäin;Ja virtaa estävi salpa,Uron nuoren nostettu kalpa.Vaan Atso, ankara valtias,Riens' esiin, päällikkö voimakas,Katseeltaan kauhea, tuima;Jo nousee ottelu huima.Nuor' urho iskusta sankarinVerihinsä jo vaipuu viimeinkin,Nuoruutensa toiveet heitti,Ja kuolema silmät peitti.Mut sulhonsa viereen impyinenNyt syöksyi itkien, huokaillenKovan tuskansa taakan allaValituksella haikeimmalla."Pois viekää neitonen laivan luo!On kullan arvoinen saalis tuo!"Niin käskee ylpeä AtsoJa tarkoin tyttöhön katsoo."Mist', impi, sait tuon renkahan,Hopeisen, kaulaa kaunistavan?" —"Emo eläissään sitä kantoi,Sen hälle taattoni antoi.""Sä näitkö taattos?" — "En milloinkaan,Sotasankari hän oli vieraan maan;Oi, jospa täällä hän oisi,Työs sullekin kostaa voisi!" —"Ylös, tyttärein! Suru poistukoon,Pois lähde taattosi kartanoon!On mulla linnoa monta,Hyvyyttä loppumatonta."On aitassa kullat, on hopeat,Tään miekan uljahan voittamat;Kaikk' aartehet sulle näytän,Sun kalliiss' silkissä käytän."Miks' jäisit sä köyhään Karjalaan?Mua seuraa rannoille Kuurinmaan!Elo meillä siellä on toista,Ei muuall' onnea moista!" —"Mit' ompi kulta, mit' ompi muu,Elon onni kaikki kun surkastuu?Sä lemmen murhasit multa,Sit' ei voi palkita kulta."Ja miekan tempasi neitonen;Hän sydämmeensä työntävi sen,Ja vierehen armahansaHän sortuvi kuollessansa.Hänt' Atso kammolla tarkastaaJa otsa synkkänä huudahtaa:"Pois paikalta hirmuisalta,Tuhon tuiman saastuttamalta!"Pois uutta saalista etsimään,Heti laivat läntehen käännetään!Kun pauhaa taistelun myrsky,Niin mielen tyyntyvi tyrsky."Jo valkeneepi syksyinen yö,Kivirantaa laine loiskuen lyö,Ja kuivina pitkin kenttääSyystuulessa lehdet lentää.

Alas laskee huntunsa syksyinen yö,Kivirantaa laine loiskuen lyö,Ja kuivina pitkin kenttääSyystuulessa lehdet lentää.

Mut laivasta hiipii hiljalleenUros uljas vankkoine miehineen;Etäältä valkea hohtaa,Hän sinne joukkonsa johtaa.

He pirttiin ryntää kuin rajusää,Talon vanhin kaatui jo harmaapää;Tää taistelu voittajan hurmaa;Hän riehuu, ryöstävi, surmaa.

Mut tulva hurjien hyökkääjäinSe äkkiä työntyvi taaksepäin;Ja virtaa estävi salpa,Uron nuoren nostettu kalpa.

Vaan Atso, ankara valtias,Riens' esiin, päällikkö voimakas,Katseeltaan kauhea, tuima;Jo nousee ottelu huima.

Nuor' urho iskusta sankarinVerihinsä jo vaipuu viimeinkin,Nuoruutensa toiveet heitti,Ja kuolema silmät peitti.

Mut sulhonsa viereen impyinenNyt syöksyi itkien, huokaillenKovan tuskansa taakan allaValituksella haikeimmalla.

"Pois viekää neitonen laivan luo!On kullan arvoinen saalis tuo!"Niin käskee ylpeä AtsoJa tarkoin tyttöhön katsoo.

"Mist', impi, sait tuon renkahan,Hopeisen, kaulaa kaunistavan?" —"Emo eläissään sitä kantoi,Sen hälle taattoni antoi."

"Sä näitkö taattos?" — "En milloinkaan,Sotasankari hän oli vieraan maan;Oi, jospa täällä hän oisi,Työs sullekin kostaa voisi!" —

"Ylös, tyttärein! Suru poistukoon,Pois lähde taattosi kartanoon!On mulla linnoa monta,Hyvyyttä loppumatonta.

"On aitassa kullat, on hopeat,Tään miekan uljahan voittamat;Kaikk' aartehet sulle näytän,Sun kalliiss' silkissä käytän.

"Miks' jäisit sä köyhään Karjalaan?Mua seuraa rannoille Kuurinmaan!Elo meillä siellä on toista,Ei muuall' onnea moista!" —

"Mit' ompi kulta, mit' ompi muu,Elon onni kaikki kun surkastuu?Sä lemmen murhasit multa,Sit' ei voi palkita kulta."

Ja miekan tempasi neitonen;Hän sydämmeensä työntävi sen,Ja vierehen armahansaHän sortuvi kuollessansa.

Hänt' Atso kammolla tarkastaaJa otsa synkkänä huudahtaa:"Pois paikalta hirmuisalta,Tuhon tuiman saastuttamalta!

"Pois uutta saalista etsimään,Heti laivat läntehen käännetään!Kun pauhaa taistelun myrsky,Niin mielen tyyntyvi tyrsky."

Jo valkeneepi syksyinen yö,Kivirantaa laine loiskuen lyö,Ja kuivina pitkin kenttääSyystuulessa lehdet lentää.

Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan.Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan.Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien,Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen.Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti,Ylt'ympäriltä kaiku etäältä vastasi.Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa,Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa.Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin,Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin:"Ei asuntoa moista maan päällä avaran!Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean!"Majasta matalasta nyt ratsun etehenKäy ukko harmaapäinen, apua rukoillen."Pois tieltä parempien!" niin hälle ärjähtääKomea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää.Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan:"Me voisimmeko tulla näin kurjiks milloinkaan?""Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais,Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!"Näin vastaa röyhkeästi ritari kerskaillen.Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen.Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin,Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin.Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoo tuijottaa:Ei linnaa näy missään, ei harjaa korkeaa.Poroksi palanunna on linna julkinen;Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen."Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!"Niin mielihaikealla ritari huudahti.Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat,Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat.Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa,Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa."Mit' ompi tää?" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan;"Aseihin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan!"Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon;Mut haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton.Ja katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa:Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa.Puun-oksilla he kiikkuu ja nauraa, irvistää,Ja joka pensahasta hänehen tirkistää.Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee;Pois miekkansa hän heittää ja kauas pakenee.Hän kauan vielä kulki, — niin kansa tarinoi, —Keräillen armon leipää, min miero hälle soi.

Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan.Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan.

Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien,Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen.

Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti,Ylt'ympäriltä kaiku etäältä vastasi.

Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa,Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa.

Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin,Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin:

"Ei asuntoa moista maan päällä avaran!Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean!"

Majasta matalasta nyt ratsun etehenKäy ukko harmaapäinen, apua rukoillen.

"Pois tieltä parempien!" niin hälle ärjähtääKomea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää.

Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan:"Me voisimmeko tulla näin kurjiks milloinkaan?"

"Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais,Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!"

Näin vastaa röyhkeästi ritari kerskaillen.Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen.

Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin,Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin.

Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoo tuijottaa:Ei linnaa näy missään, ei harjaa korkeaa.

Poroksi palanunna on linna julkinen;Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen.

"Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!"Niin mielihaikealla ritari huudahti.

Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat,Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat.

Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa,Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa.

"Mit' ompi tää?" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan;"Aseihin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan!"

Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon;Mut haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton.

Ja katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa:Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa.

Puun-oksilla he kiikkuu ja nauraa, irvistää,Ja joka pensahasta hänehen tirkistää.

Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee;Pois miekkansa hän heittää ja kauas pakenee.

Hän kauan vielä kulki, — niin kansa tarinoi, —Keräillen armon leipää, min miero hälle soi.

"Ylös, orjat, reippahasti! Dromedaarit suistakaa!Aarreaitastamme tuokaa parahinta tavaraa!Tuokaa kankaat purppuraiset, kullat, kivet kallihit,Arabian suitsutukset, meren helmet kaunihit!"Menkää erämaiden poikki kaupunkihin kaukaiseen!Siellä köyhyydessä elää runoniekka itsekseen,Jonka laulut uljahina lentää kautta maailman;Maine hälle seppelehen suopi kuihtumattoman."Viekää aarteet Firdusille palkinnoksi runojen!Hänen jalkojensa juureen laskekaa ne, lausuen:Mahmud nämä lahjat sulle antaa merkiks sovinnon,Vanha viha unhon virtaan upotettu olkohon!"Sulttani näin haastelevi, Ghaznan suuri valtias;Talttunut on tuima luonto, mielensä on laupias.Katuen hän muisteleepi, miten ennen aikoinaanMiestä mainiota vastaan rikkoi sokeudessaan.Kamelien pitkä jono aron poikki samoaa;Kohti taivasta jo tuolla Tuusin tornit kohoaa.Mutta katso, mikä siellä hiljallensa lähenee?Taajoin rivein vakavasti ihmisjoukko etenee.Kuule, soitto kajahtaapi, vieno, surunvoittoinen;Ratsuilla on mustat verhot, musta puku ihmisten;Vainajaa näin saatetahan viimeisehen lepohon.Matkamies nyt väsyneenä kuolon rauhaan mennyt on.Ken se lienee? Runoniekka, yli maiden mainio,Jolle yön, tuon pitkän, tullen vasta tuotiin palkkio.— Laulajalle eläissänsä suokaa lahjat parhaimmat!Riemua ei kuollehelle tuota kullat, hopeat.

"Ylös, orjat, reippahasti! Dromedaarit suistakaa!Aarreaitastamme tuokaa parahinta tavaraa!Tuokaa kankaat purppuraiset, kullat, kivet kallihit,Arabian suitsutukset, meren helmet kaunihit!

"Menkää erämaiden poikki kaupunkihin kaukaiseen!Siellä köyhyydessä elää runoniekka itsekseen,Jonka laulut uljahina lentää kautta maailman;Maine hälle seppelehen suopi kuihtumattoman.

"Viekää aarteet Firdusille palkinnoksi runojen!Hänen jalkojensa juureen laskekaa ne, lausuen:Mahmud nämä lahjat sulle antaa merkiks sovinnon,Vanha viha unhon virtaan upotettu olkohon!"

Sulttani näin haastelevi, Ghaznan suuri valtias;Talttunut on tuima luonto, mielensä on laupias.Katuen hän muisteleepi, miten ennen aikoinaanMiestä mainiota vastaan rikkoi sokeudessaan.

Kamelien pitkä jono aron poikki samoaa;Kohti taivasta jo tuolla Tuusin tornit kohoaa.Mutta katso, mikä siellä hiljallensa lähenee?Taajoin rivein vakavasti ihmisjoukko etenee.

Kuule, soitto kajahtaapi, vieno, surunvoittoinen;Ratsuilla on mustat verhot, musta puku ihmisten;Vainajaa näin saatetahan viimeisehen lepohon.Matkamies nyt väsyneenä kuolon rauhaan mennyt on.

Ken se lienee? Runoniekka, yli maiden mainio,Jolle yön, tuon pitkän, tullen vasta tuotiin palkkio.— Laulajalle eläissänsä suokaa lahjat parhaimmat!Riemua ei kuollehelle tuota kullat, hopeat.

Symbalien ääni yhtyy lyyran sulosoittohon,Ilman täyttää ambra-tuoksu, riemuitseepi Babylon.Yö se loistaa päivän lailla tulisoihtuin tuhansin,Hymenin kun soitsu syttyy häissä Aleksanterin.Sankari, jok' Aasiasta voitokkaasta voiton sai,Hänpä immen ihanaisen, tyttären Dareion, nai.Purppuran ja kullan näkee kaikkialla hohtavan;Valo lempeämpi loistaa hälle silmäst' armahan.Sama juhla yhteen liittää monen uljaan sotilaanSekä mustakiharaisen neidon kuuman Persianmaan.Ruhtinattarelle raikuu juhlakööri neitojen,Morsianta tervehtivät riemuäänin laulaen:"Vihan, vainon veriruusuist' armas nousi aamunkoi,Kansojen tää lemmenliitto päivän uuden meille toi!"Niin he laulaa. Juhlass' yhtyy tuhansien riemastus,Idän tunteet hehkuvaiset, Hellaan tyyni jalous.

Symbalien ääni yhtyy lyyran sulosoittohon,Ilman täyttää ambra-tuoksu, riemuitseepi Babylon.

Yö se loistaa päivän lailla tulisoihtuin tuhansin,Hymenin kun soitsu syttyy häissä Aleksanterin.

Sankari, jok' Aasiasta voitokkaasta voiton sai,Hänpä immen ihanaisen, tyttären Dareion, nai.

Purppuran ja kullan näkee kaikkialla hohtavan;Valo lempeämpi loistaa hälle silmäst' armahan.

Sama juhla yhteen liittää monen uljaan sotilaanSekä mustakiharaisen neidon kuuman Persianmaan.

Ruhtinattarelle raikuu juhlakööri neitojen,Morsianta tervehtivät riemuäänin laulaen:

"Vihan, vainon veriruusuist' armas nousi aamunkoi,Kansojen tää lemmenliitto päivän uuden meille toi!"

Niin he laulaa. Juhlass' yhtyy tuhansien riemastus,Idän tunteet hehkuvaiset, Hellaan tyyni jalous.

"Armas Anna, huolet heitä!Kaukomaille lähden pois.Köyhyys erottaapi meitä;Mut jos sulhos kultaa tois,Rikkaus kaikk' esteet poistais,Onnen tähti meille loistais."Niin hän lausui. Toivo hohtaaSilmäst' Antin, totinen.Sama toivo häntä kohtaaKatsehesta neitosen.Anna uskollisin mielinHälle vastaa, hellin kielin:"Katso kuusta vieressämme:Ainiaan se vihannoi;Kuvatkoon se lempeämme,Jot' ei talvi murtaa voi!Aina olkoon, niinkuin kuusi,Lempemmekin tuore, uusi!"Antti läksi. Vuodet vaipuiAjan virtaan nopeaan,Verkalleen vaan onni taipuiHälle suomaan lahjojaan.Vihdoin kultaa saatuansaPalajaa hän kotiansa.Taas hän seisoo kukkulalla,Jossa kuusi kohoaa;Armaan koti rinteen allaKoivuin takaa pilkoittaa;Kaipausta suloisintaTäynnänsä on Antin rinta.Mutta kuusen pimennossaLeikki lapsi pienoinen.Antti lapsen katsannossaHuomaa sävyt Annasen,Tuntee kuni leimauksenKummallisen aavistuksen.Heti astui lapsen luoksi,Tervehti sen hoitajaa;Ujostelematta juoksiPoika vastaan tulijaa."Mikä nimes?" — "Antti." — "Nainen,Kenen laps' on pienokainen?"Hoitajalta lapsukaisenAntti vastauksen sai:"Se on poika Peltolaisen,Joka Annan tuolta nai...""Annan! Koivulanko AnnanVaiko toisen, Metsärannan?""Koivulan. — Hän kauan vuottiEnsimmäistä sulhoaan,Uskollisna aina luottiAntin rakkauteen vaan,Kunnes viimein kertoi maine,Että Antin kätki laine."Riutuneena kuni kukka,Jonka myrsky kuihduttaa,Surkastui nyt Anna rukka,Kantain tuskaa kauheaa,Kaiken lohdutuksen hylkää,Itkien vaan kuollutt' yjkää."Aika kumminkin tuo hoivan;Annan murhe lieventyi,Rakkaudessa miehen oivanOnni jälleen lähestyi;Mutta ensi lempi yhäAnnalla on muisto pyhä.""Anna jälleen onnellisna!Muisto uuden tuskan tois",Antti mietti murheellisnaItseksensä, kääntyi pois;Kuusest' oksan taittoi vielä,Konsanaan ei nähty siellä.

"Armas Anna, huolet heitä!Kaukomaille lähden pois.Köyhyys erottaapi meitä;Mut jos sulhos kultaa tois,Rikkaus kaikk' esteet poistais,Onnen tähti meille loistais."

Niin hän lausui. Toivo hohtaaSilmäst' Antin, totinen.Sama toivo häntä kohtaaKatsehesta neitosen.Anna uskollisin mielinHälle vastaa, hellin kielin:

"Katso kuusta vieressämme:Ainiaan se vihannoi;Kuvatkoon se lempeämme,Jot' ei talvi murtaa voi!Aina olkoon, niinkuin kuusi,Lempemmekin tuore, uusi!"

Antti läksi. Vuodet vaipuiAjan virtaan nopeaan,Verkalleen vaan onni taipuiHälle suomaan lahjojaan.Vihdoin kultaa saatuansaPalajaa hän kotiansa.

Taas hän seisoo kukkulalla,Jossa kuusi kohoaa;Armaan koti rinteen allaKoivuin takaa pilkoittaa;Kaipausta suloisintaTäynnänsä on Antin rinta.

Mutta kuusen pimennossaLeikki lapsi pienoinen.Antti lapsen katsannossaHuomaa sävyt Annasen,Tuntee kuni leimauksenKummallisen aavistuksen.

Heti astui lapsen luoksi,Tervehti sen hoitajaa;Ujostelematta juoksiPoika vastaan tulijaa."Mikä nimes?" — "Antti." — "Nainen,Kenen laps' on pienokainen?"

Hoitajalta lapsukaisenAntti vastauksen sai:"Se on poika Peltolaisen,Joka Annan tuolta nai...""Annan! Koivulanko AnnanVaiko toisen, Metsärannan?"

"Koivulan. — Hän kauan vuottiEnsimmäistä sulhoaan,Uskollisna aina luottiAntin rakkauteen vaan,Kunnes viimein kertoi maine,Että Antin kätki laine.

"Riutuneena kuni kukka,Jonka myrsky kuihduttaa,Surkastui nyt Anna rukka,Kantain tuskaa kauheaa,Kaiken lohdutuksen hylkää,Itkien vaan kuollutt' yjkää.

"Aika kumminkin tuo hoivan;Annan murhe lieventyi,Rakkaudessa miehen oivanOnni jälleen lähestyi;Mutta ensi lempi yhäAnnalla on muisto pyhä."

"Anna jälleen onnellisna!Muisto uuden tuskan tois",Antti mietti murheellisnaItseksensä, kääntyi pois;Kuusest' oksan taittoi vielä,Konsanaan ei nähty siellä.

Kaikk' ompi hiljaa. VinttikamarissaanHän uupuneena istuu yksinään;Pää käteen vaipuneena, aatoksissaanHän näkee entisiä päiviään;Nuoruuden ajan armas aamukoittoLuo säteitänsä synkkään mielehen,Ja muistot elpyneet, kuin vieno soitto,Sydäntä sykittävät vanhuksen.Tuo mennyt aika kirkkaudessansaTaas uudistuen herää unhostansa,Sen raikas riemu, toiveet uljahatJa ensi lemmen utu-unelmat.Runotar hälle antoi suosionsaJa hänen rintahansa innon loi;Niin jaloin äänin kaikui kantelonsa,Ja mainehen se laulajalle toi.Mut riemu raukesi ja toiveet haihtuiJa into, maine hukkui myrskyihin,Ja kolkon kylmäks elon päivä vaihtui,Jo aikaa kuihtui lemmenkukatkin.Nyt hyljättynä, yksin muistoinensa,Hän riutuu painamana murheittensa,Kun rintehellä yksinäinen puu,Syystuulten revittävä, surkastuu.Mut kuule: hiljaa ovi aukeaapi,Arasti nainen tuolta lähenee,Ja vanhus mietteistänsä havahtaapiJa tulijata tarkkaan katselee.On, niinkuin vanhat muistot elon saisi;Näin entisyyskö hälle kangastaa?Se onko ihme? Kuinka rohkeaisiHän todeks uskoa, mit' aavistaa?Niin, hän se on, jot' oli kaipaellutJa unissansa usein ajatellut,Ei nuorna, kaunihina loistaen,Vaan vanha, harmaantunut, ryppyinen.Niin ruusuisena hymys neitoselleElämän aamu hänen kodissaan;Mutt' onnen kukkaset, ne päivän helleJa harmaat hallat saattoi kuihtumaan,Ja tuhat huolta syvää, haikeataHän rintahansa oli sulkenutJa kokein monta vaivaa vaikeataNäin tuskain teitä oli kulkenut.Mut vastoinkäymistenkin pyörtehessäYks muisto kallis säilyi sydämmessä;Tää muisto kuihtumaton vihdoin tuoNyt vanhan vaimon ystävänsä luo.Ja silmä silmään vaipuu, kädet yhtyy,Ja mielet valtaa aika entinen.Mut nainen lempeä nyt toimeen ryhtyyJa somaks järjestääpi huonehen;Ja pientä pöytää, tuoksuin armahasti,Jo kukkaisvihko tuore kaunistaa.Näin vaimo, askaroiden taitavasti,Tuon halvan huoneen kodikkaaksi saa.Sydämmet avautuu. Mut tuskin kieliKaikk' ilmaistuksi saa, min kätkee mieli;Vaan ilohonkin kaiho kuvastuu,Kuin veden kalvoon tyyni illan kuu.Mut vaimon poistuttua vanhus vieläJäi hetken istumahan tuolilleen,Ja rauha laskeusi hälle siellä,Niin valoisa ja tyyni, sydämmeen.Viel' asuu rauha hänen otsallansaJa onnen hymy hänen huulillaan,Kun illalla hän lepää vuoteellansaJa uni pitää häntä vallassaan.Hän nukkuu näin, kun aamuloistehensaLuo aurinkoinen hänen kasvoillensa,Niin unta viimeistä hän uinuaa,Ain' yhtä hiljaista ja rauhaisaa.

Runotar hälle antoi suosionsaJa hänen rintahansa innon loi;Niin jaloin äänin kaikui kantelonsa,Ja mainehen se laulajalle toi.Mut riemu raukesi ja toiveet haihtuiJa into, maine hukkui myrskyihin,Ja kolkon kylmäks elon päivä vaihtui,Jo aikaa kuihtui lemmenkukatkin.Nyt hyljättynä, yksin muistoinensa,Hän riutuu painamana murheittensa,Kun rintehellä yksinäinen puu,Syystuulten revittävä, surkastuu.

Mut kuule: hiljaa ovi aukeaapi,Arasti nainen tuolta lähenee,Ja vanhus mietteistänsä havahtaapiJa tulijata tarkkaan katselee.On, niinkuin vanhat muistot elon saisi;Näin entisyyskö hälle kangastaa?Se onko ihme? Kuinka rohkeaisiHän todeks uskoa, mit' aavistaa?Niin, hän se on, jot' oli kaipaellutJa unissansa usein ajatellut,Ei nuorna, kaunihina loistaen,Vaan vanha, harmaantunut, ryppyinen.

Niin ruusuisena hymys neitoselleElämän aamu hänen kodissaan;Mutt' onnen kukkaset, ne päivän helleJa harmaat hallat saattoi kuihtumaan,Ja tuhat huolta syvää, haikeataHän rintahansa oli sulkenutJa kokein monta vaivaa vaikeataNäin tuskain teitä oli kulkenut.Mut vastoinkäymistenkin pyörtehessäYks muisto kallis säilyi sydämmessä;Tää muisto kuihtumaton vihdoin tuoNyt vanhan vaimon ystävänsä luo.

Ja silmä silmään vaipuu, kädet yhtyy,Ja mielet valtaa aika entinen.Mut nainen lempeä nyt toimeen ryhtyyJa somaks järjestääpi huonehen;Ja pientä pöytää, tuoksuin armahasti,Jo kukkaisvihko tuore kaunistaa.Näin vaimo, askaroiden taitavasti,Tuon halvan huoneen kodikkaaksi saa.Sydämmet avautuu. Mut tuskin kieliKaikk' ilmaistuksi saa, min kätkee mieli;Vaan ilohonkin kaiho kuvastuu,Kuin veden kalvoon tyyni illan kuu.

Mut vaimon poistuttua vanhus vieläJäi hetken istumahan tuolilleen,Ja rauha laskeusi hälle siellä,Niin valoisa ja tyyni, sydämmeen.Viel' asuu rauha hänen otsallansaJa onnen hymy hänen huulillaan,Kun illalla hän lepää vuoteellansaJa uni pitää häntä vallassaan.Hän nukkuu näin, kun aamuloistehensaLuo aurinkoinen hänen kasvoillensa,Niin unta viimeistä hän uinuaa,Ain' yhtä hiljaista ja rauhaisaa.

Istui neito nurmikolla,Riippakoivun katvehessaLauloi hiljaa itseksensä:"Menin männikköön mäelle,Kuljin kurja kuusistossa;Helmet kaulasta karisi,Sinne helmeni hajosiMetsän impien iloksi;Ken tuo helmeni takaisin?"Kävin kerran kylpemässäKotilahden lainehissa,Sormus sormesta solahti,Järven pohjahan pakeniVeden neitojen varahan;Ken tuo sormuksen takaisin?"Mull' oli muinoin armahainen,Sydämmelleni suloisin;Sulhoni meni sotahan,Vaaroihin verisen leikin;Monta siit' on aikaa mennyt,Vuotta kymmenen kulunut,En ole kuullut kullastani,Liekö taistelu tuhonnut,Sota vienyt surman suuhun.Ken tuo kultani takaisin?"Pian muistosta mureniHelmet kaulasta karisseet;Sormuksenikin unohtuiVeden valtahan vajonnut;Kultani ei konsanahanSinä ilmoisna ikänä."Tuli pensaston takoaMiesi varteva, verevä,Neidon luo lähentelihe,Lempeästi lausutteli:"Helmet metsähän hajosi,Tässä sull' on toiset helmet,Heleämmät, hempeämmät;Sormus järvehen solahti,Onpa tässä toinen sormus,Kaunihimpi, kiiltävämpi;Sota sulhosi kadotti,Tulipa jo toinen sulho,Miesi muhkea, sorea,Armahakses aikovainen.""Huoli en, hurja, helmistäsi,Hele'istä, hempe'istä,Enkä suostu sormuksehen,Kaunihisen, kiiltävähän,Itsehes en ensinkänä;Sulho entinen sulompi,Oma armas armahampi."

"Kävin kerran kylpemässäKotilahden lainehissa,Sormus sormesta solahti,Järven pohjahan pakeniVeden neitojen varahan;Ken tuo sormuksen takaisin?

"Mull' oli muinoin armahainen,Sydämmelleni suloisin;Sulhoni meni sotahan,Vaaroihin verisen leikin;Monta siit' on aikaa mennyt,Vuotta kymmenen kulunut,En ole kuullut kullastani,Liekö taistelu tuhonnut,Sota vienyt surman suuhun.Ken tuo kultani takaisin?

"Pian muistosta mureniHelmet kaulasta karisseet;Sormuksenikin unohtuiVeden valtahan vajonnut;Kultani ei konsanahanSinä ilmoisna ikänä."

Tuli pensaston takoaMiesi varteva, verevä,Neidon luo lähentelihe,Lempeästi lausutteli:"Helmet metsähän hajosi,Tässä sull' on toiset helmet,Heleämmät, hempeämmät;Sormus järvehen solahti,Onpa tässä toinen sormus,Kaunihimpi, kiiltävämpi;Sota sulhosi kadotti,Tulipa jo toinen sulho,Miesi muhkea, sorea,Armahakses aikovainen."

"Huoli en, hurja, helmistäsi,Hele'istä, hempe'istä,Enkä suostu sormuksehen,Kaunihisen, kiiltävähän,Itsehes en ensinkänä;Sulho entinen sulompi,Oma armas armahampi."

Kun lasna vielä heiluin huoletoinna,Ma päivänpaistett' aina rakastin;Auringon heltehessä istuskelinJa leivon laulelua kuuntelin;Mietettä monta silloin mietiskelinJa lämmint' aurinkoa ihaelin.Ja nytkin vielä iän kukkuloillaValoa, lämmintä ma rakastan.Muut viihtyköhön myrskylinnun laillaPyörteissä raju-ilman ankaran.Ma hiljaisemman onnen kukkaismaillaEn mielen viihdykettä ole vailla.Oi, jospa päivänpaistetta ma voisinMyös luoda sydämmihin ihmisten,Mi murheellisten huolet huojentaisi,Jäät sulattaisi mielten tylyjenJa myrskypilvet kauas karkoittaisi,Niin että valo lämmin voiton saisi!

Kun lasna vielä heiluin huoletoinna,Ma päivänpaistett' aina rakastin;Auringon heltehessä istuskelinJa leivon laulelua kuuntelin;Mietettä monta silloin mietiskelinJa lämmint' aurinkoa ihaelin.

Ja nytkin vielä iän kukkuloillaValoa, lämmintä ma rakastan.Muut viihtyköhön myrskylinnun laillaPyörteissä raju-ilman ankaran.Ma hiljaisemman onnen kukkaismaillaEn mielen viihdykettä ole vailla.

Oi, jospa päivänpaistetta ma voisinMyös luoda sydämmihin ihmisten,Mi murheellisten huolet huojentaisi,Jäät sulattaisi mielten tylyjenJa myrskypilvet kauas karkoittaisi,Niin että valo lämmin voiton saisi!

Armahani nukkuu! Hyvät henget,Viatonten unta valvovaiset,Kuvat taivaalliset, ihanaisetEteen silmiensä lumotkaa,Onnen saareen häntä saattakaa!Sulosaareen, jossa suru kuolee,Kultalatva-kuuset humiseepi,Ikirunojansa kertoileepi,Riemua ja rauhaa mielehenLuopi laulu satakielisen.Armahani nukkuu! Suuta suihkaanHiljaa otsallensa kaunihille;Suuteloni unen kankahilleArmahani luokse lähteköön,Kultalintusena lentäköön.Lennä, lennä kultalintusena,Laula lauluasi suloisinta,Että täyttyy armahani rintaTuntehilla onnen, autuuden,Laulaessa kultalintusen.

Armahani nukkuu! Hyvät henget,Viatonten unta valvovaiset,Kuvat taivaalliset, ihanaisetEteen silmiensä lumotkaa,Onnen saareen häntä saattakaa!

Sulosaareen, jossa suru kuolee,Kultalatva-kuuset humiseepi,Ikirunojansa kertoileepi,Riemua ja rauhaa mielehenLuopi laulu satakielisen.

Armahani nukkuu! Suuta suihkaanHiljaa otsallensa kaunihille;Suuteloni unen kankahilleArmahani luokse lähteköön,Kultalintusena lentäköön.

Lennä, lennä kultalintusena,Laula lauluasi suloisinta,Että täyttyy armahani rintaTuntehilla onnen, autuuden,Laulaessa kultalintusen.

Mit' ihanaa ja jaloaTajuat ihmetellen,Sen anna mielees valua,Sen säteet kokoellen,Ja siitä kuva kasvakoon,Sydämmen pohjaan juurtukoon,Valaisten elämääsi.Ja siitä valo käyköhön,Levitköön kirkkahanaSielusta ympäristöhön;Ja kahta kauniimpanaSua kaikki kohtaa jällehenValossa tuossa säteillen,Ja riemun, rauhan suopi.

Mit' ihanaa ja jaloaTajuat ihmetellen,Sen anna mielees valua,Sen säteet kokoellen,Ja siitä kuva kasvakoon,Sydämmen pohjaan juurtukoon,Valaisten elämääsi.

Ja siitä valo käyköhön,Levitköön kirkkahanaSielusta ympäristöhön;Ja kahta kauniimpanaSua kaikki kohtaa jällehenValossa tuossa säteillen,Ja riemun, rauhan suopi.

Kontion kovaotsaisenOman kämmenen oikeusSääsi korpien kuninkaaks.Afrikan hieta-aavikollaLoistavasilmäisenArmahan antiloopinRuntoo ruskean jalopeuranValtava voima.Haukan harmajan kynsihinSortuvi turvatonLeivo, laulaja ilmojen.Niin ikivanhuudestaSääntö on luonnon säälimätön.Sääntöä luonnon noudattaen,Mahtava ihmismaailmassaSortavi, herjaa heikompaansa.Oikeus oiva,Lain ankara aitaus,Väkivallan vaihtuvi vartijaksi.Vaan jo historian jalo haltijatar,Väkivallan kostaja lahjomaton,Käsin voimakkain monet kahleet katkoi.Alas astui jo linnastaanRosvo ylpeä, ylhäinen;Ijäks murtui jo orjanruoska,Lain turvissa yhteisenMaamies pelvotonna kyntävi peltoansa,Verin kostutetusta maastaKasvoi kansojen vapaus.Mut ei maailman mahtaviltaVielä uupunut unhotukseenMielivalta mieluinen;Raskas rautavaltikkansaVielä pyytää maahan painaaPäätä kansojen sorrettuin.Suakin, Erin vihriäinen,Sorea smaragdi-saari,Ihana aaltojen impi,Ahdin morsio murheinen,Painavat verivainon vaivat.Kaiholla kaipaellen katsot,Erin, entistä aikaa,Muistat muinoista onneas.Kuivaa kyyneles, poistukoonOtsaltas surupilvi, Erin!Kerran on kaikuva kultakannelTharan linnassa taas.Sua suojelemaanJo nousi sankari kunniakas,Jalo vanhus valkeahapsi;Ei teräsmiekoin iskein,Vaan oikeus sotakilpenäänJa viisauden voima huulillansa.Tietäs kuljet, Gladstone,Vankkana vain,Sankari rauhan ja oikeuden,Horjahtamatta, halveksienHalpaa joukkoa pilkkaajain.Aattehes, jalo vanhus, kerran voittaa,Vielähän väistyy pois väkivallan haamu,Kansoille sun työstäsi kerran koittaaArmahin aamu.

Sääntöä luonnon noudattaen,Mahtava ihmismaailmassaSortavi, herjaa heikompaansa.Oikeus oiva,Lain ankara aitaus,Väkivallan vaihtuvi vartijaksi.

Vaan jo historian jalo haltijatar,Väkivallan kostaja lahjomaton,Käsin voimakkain monet kahleet katkoi.Alas astui jo linnastaanRosvo ylpeä, ylhäinen;Ijäks murtui jo orjanruoska,Lain turvissa yhteisenMaamies pelvotonna kyntävi peltoansa,Verin kostutetusta maastaKasvoi kansojen vapaus.

Mut ei maailman mahtaviltaVielä uupunut unhotukseenMielivalta mieluinen;Raskas rautavaltikkansaVielä pyytää maahan painaaPäätä kansojen sorrettuin.

Suakin, Erin vihriäinen,Sorea smaragdi-saari,Ihana aaltojen impi,Ahdin morsio murheinen,Painavat verivainon vaivat.Kaiholla kaipaellen katsot,Erin, entistä aikaa,Muistat muinoista onneas.

Kuivaa kyyneles, poistukoonOtsaltas surupilvi, Erin!Kerran on kaikuva kultakannelTharan linnassa taas.Sua suojelemaanJo nousi sankari kunniakas,Jalo vanhus valkeahapsi;Ei teräsmiekoin iskein,Vaan oikeus sotakilpenäänJa viisauden voima huulillansa.

Tietäs kuljet, Gladstone,Vankkana vain,Sankari rauhan ja oikeuden,Horjahtamatta, halveksienHalpaa joukkoa pilkkaajain.Aattehes, jalo vanhus, kerran voittaa,Vielähän väistyy pois väkivallan haamu,Kansoille sun työstäsi kerran koittaaArmahin aamu.

(Mukaelma Herderin runosta "Das Kind der Sorge".)

Mustasilmä Murheen impi istuiAjatellen itseksensä kerranPyöriväisen virran penkereellä;Kuvan miettiessään muodosteliSavesta hän silloin sormillansa."Mitä teet sä, miettiväinen neito?"Kysyy Luoja hältä tullessansa."Kuvan tein mä savesta, voi, annaEläväinen henki sille, Luoja!""Eläköön, vaan olkoon hallussani!"— Kuva kohta liikkuu, hengittävi;Mutta Murheen impi rukoileepi:"Heitä, Herra, heitä valtahaniOmain sormieni valmistama!" —"Mun se on, ma hengen sille annoin",Vakavasti Luoja vastaa hälle. —Näin kun väittelivät keskenänsä,Tuli siihen myöskin Mannun eukko:"Mun se onpi, Murheen tyttö multaSylistäni otti lapsukaisen."Silloin Luoja lausuu viisahasti:"Tulee tuolla vanha Väinämöinen,Hänpä olkoon seikan selvittäjä."— Vaka, vanha, viisas VäinämöinenTaitavasti riidan ratkaiseepi:"Omaksenne ottakaa se kaikki,Sillä niin on Onni sallinunna;Sinä, jonka elämäns' on lahja,Ota henki siltä kuoltuansa;Sulle, Maa, sen luut on heitettävät,Sillä muu ei ole antamaasi.Valtahasi on se, Murheen impi,Elin-ajaksensa annettava.Jolloin vielä maassa hengittääpi,Et sä koskaan luovu lapsestasi;Päivä päivält' on se puuhoava,Kunnes viimein vaipuu hautahansa."Onnen päätös onkin toteentunut:Ihminen on lapsi nimeltänsä;Murheen oma on se eläissänsä,Mutta kuoltuansa Maan ja — Luojan.

(Suomennos A. v. Platenin mukaan.)

On yö ja viuhuin myrskyt raivoaa,Hispaanian munkit, uksi auvaiskaa!Tääll' antakaa mun siksi levähtää,Kun rukouskellonne mun herättää.Min voitte, tarjotkaatte vieraallen,Vain munkinkaapu, ruumis-arkkunen.Mua vihkikää, ja suokaa kammio!Mun oli maailman toinen puolisko.Ja moni kruunu seppelöitsi pään,Mi saksille nyt alttiiks heitetään.Ja keisar'-arvon puuhkat, purppuratKaunisti muinoin nämä hartiat.Ma kuolen pois jo ennen kuolemaa,Kuin vanha valtakunta raukeaa.

On yö ja viuhuin myrskyt raivoaa,Hispaanian munkit, uksi auvaiskaa!

Tääll' antakaa mun siksi levähtää,Kun rukouskellonne mun herättää.

Min voitte, tarjotkaatte vieraallen,Vain munkinkaapu, ruumis-arkkunen.

Mua vihkikää, ja suokaa kammio!Mun oli maailman toinen puolisko.

Ja moni kruunu seppelöitsi pään,Mi saksille nyt alttiiks heitetään.

Ja keisar'-arvon puuhkat, purppuratKaunisti muinoin nämä hartiat.

Ma kuolen pois jo ennen kuolemaa,Kuin vanha valtakunta raukeaa.

[1]"Suomalaisen naissivistyksen työmailta" (1912) nimisen kirjan johdannossa.

[2]Päiväkirja-muistiinpanoja on v:ilta 1859-63. Kesällä 1859 hän C.A. Gottlundin kanssa teki tutkimusmatkan läntiselle Uudellemaalle ja Hämeeseen. Helsinkiin perustetusta suomalaisesta koulusta hän syks. 1862 sanoo: "Suomalainen koulu on taas alkanut. Se on paraasta päästä mamselli Palanderin ansio; sillä koulu oli häviämäisillään, kun hän lupasi ottaa sen haltuunsa ja avukseen hankki pastori Sihvosen. Heidän hallussa se nyt on. M:li Palander on hyvin harras..."

[3]Mitäkauneusjakaunissanojen merkitykseen tulee, on huomattava, että jokapäiväisessä puheessa ylimalkain sanotaan kauniiksi kaikkea, mikä ulkomuodollansa miellyttää, s.o. missä aate osittain tulee näkyviin, vaan että taiteellinen kauneus on ainoastaan siinä, missä aate täydellisesti ilmaantuu. Tuota jokapäiväistä kauneutta varten on muutamissa kielissä erityinen sana; niin on kaunis tässä merkityksessä saksaksi "hübsch" ja ruotsiksi "vacker".

[4]Seuraavan esittelyn pohjana on etupäässäF. Th. Vischerinoppi kuvausvoimasta:Aesthetik, II, sivv. 299- 402.

[5]Vertaa:Max Müller, Einleitung in die vergleichende Religionswissenschaft, Strassburg 1874;Max Müller, Über Henotheismus, Polytheismus, Monotheismus und Atheismus; aikakauskirjassa "Deutsche Rundschau", 1878, 12, sivv. 374 seurr.;Moriz Carriere. Die Kunst im Zusammenhange der Culturentwickelung und die Ideale der Menschheit. I.

[6]Vertaa:Th. Rein. Försök till en framställning af Psykologin. I, sivv. 17-23.

[7]Jos, niinkuin Budenz selittää (Magyar-Ugor Összehasonlitó Szótár, s. 146-149),jumalaon pantava yhteyteen unkarilaisen jó (= hyvä, alkuansa: autuas) sanan kanssa, lienee tämä nimitys jollakin myöhemmällä edistyskannalla syntynyt.

[8]T. Aminoffin kirjoitus Kirj. Kuukauslehdessä 1879, siv. 93 seurr.

[9]Katso:O. Donner, Der Mythus vom Sampo. Helsingissä, 1871.

[10]Mitä sanoihintarujatarinatulee, olen ottanut viljelläkseni edellistä samassa merkityksessä kuinmyytti, joka etupäässä osoittaa semmoista kertoelmaa, mikä on yhteydessä jonkun kansan uskonnollisten käsitysten kanssa; tarina sitä vastoin perustuu historialliselle pohjalle, vaikka se on mielikuvituksen muodostama, eikä tarkoita suorastaan uskontoa.

[11]Mitä vanhimpaan runouteen tulee, katso erittäin: M. Carriere, Die Kunst j.n.e. I.

[12]Esim. Lappalaisilla "Kosijan laulu", katso:O. Donner, Lappalaisia lauluja, sivv. 128 ja 129. Tuota alkuperäistä eepillis-lyyrillis-draamallista lajia on samassa teoksessa mainittu vuorolaulu varkaan ja noidan välillä (sivv, 155 ja 157).

[13]Zeitschrift für Völkerpsychologie und Sprachwissenschaft: Das Epos (1868) ja Über Homer u. insbes. die Odyssee. Bd. VII.

[14]Vertaa, mitä itämaan kansoihin tulee, erittäinkin:Moriz Carriere, Die Kunst im Zusammenhange der Culturentwickelung j.n.e. I. sekäF.T. Vischer, Aesthetik II, sivv. 223-233.

[15]Vertaa: Sakuntala, Schauspiel von Kalidasa. Aus dem Sanskrit übersetzt von Friedrich Rückert. Leipzig 1876. — Siv. 69, 70.

[16]Tätä todistaa muun muassa se ristiriitaisuus, jota usein havaitaan saman kuvauksen eri kohdissa. Kun esim. Pohjolan tupa on "sivulta yheksän syltä, päästä seitsentä leveä", niin sitä seikkaa, ett'ei kukon ääni laesta kuulunut maahan eikä koiran haukunta perästä ovehen asti, ei voi käsittää muuksi kuin kuvaannolliseksi lausetavaksi, hyperholaksi. Se leikillinen tapa, jolla puhutaan Pohjolan isosta härästä, osoittaa niinikään, ett'ei sitä juttua saa katsoa totiselta kannalta, vaan että Runotar lystillisellä liiennyksellä kuvailee noita suuren suuria häävalmistuksia Pohjolassa. Ja onhan tällainen leikillinen puoli-iva ihan suomalaisen luonteen mukaista. — Tällä en tahdo kuitenkaan väittää kaikkien Kalevalassa löytyväin suurennusten olevan tätä laatua.

[17]Samaa laatua ovat Egyptiläisten äsken löydetyt demootiset historiankertomukset, vrt. G. Ebers'in kirjoitusta "Neue Ergebnisse der ägyptologischen Studien auf dem Gebiete der hieroglyphischen Volksschrift", Deutsche Rundschau 1880, Heft 8. siv. 274.

[18]Psaltari, 104:s psalmi.

[19]K. Lehrs, Pop. Aufsätze aus dem Alterthum vorzugsweise zur Ethik und Religion der Griechen. 2:nen pain. Leipzig 1875. Siv. 204. Vrt. mainitussa kirjassa erittäinkin kirjoitus "Zeus und die Moira", sivv. 200-231.

[20]Aisch. Eum. 534-537;ygieia foeron, mielen eli hengen terveys, on tietysti sama kuinsofrosyne.

[21]Niin esim. Aristoteleen käsityksen mukaan; vertaa: J.F. Perander. Aristoteles' Idealstat, siv. 3-5 y.m.

[22]Yrjö Koskinen lausuu siitä (Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa, siv. 50): "Romalaisille oli itse kansallisuus ainoastaan välikappaleena — nimittäin valtion tarkoitusperää varten. Roma oli valmis vastaan-ottamaan kaikkia kansallisuuden-aineita ja muodostelemaan omaa kansallisuuttansa niiden mukaan. Koko maailma saattoi mahtua Roman kansalliseen elinrakennukseen sillä ainoalla ehdolla, että maailma itse mukaantui Roman valtio-aatteen alle. Roma oli sen vuoksi aivan omansa valtiollisesti sulattamaan, koska se oli aivan altis kansallisesti sulautumaan".

[23]Vertaa Deutsche Rundschau, 4:ter Jahrg. 1877: E. du Boys- Reymond, Culturgeschichte und Naturwissenschaft, sivv. 225, 226.

[24]Vrt. Vischer, Aesthetik II § 450.

[25]Kuvaus löytyy saksalaisen runoilijan "pappi Lambrecht'in" Alexanderslied'issä (12:nelta vuosisadalta).

[26]M. Carriere on teoksessaan "Die philosophische Weltanschauung der Reformationszeit" miellyttävällä tavalla esittänyt tämän aikakauden filosofiset mietinnöt ja erittäin selittänyt Giordano Bruno'n systeemin ja merkityksen, niinkuin myös seuraavan aikakauden nerokkaan ajattelian Jakob Boehme'n tärkeyden filosofisen ajattelun historiassa.

[27]King Richard II, toinen näytös, 1., muutamissa painoksissa 2:nen n., 2.

[28]King Richard II, I. 3.

Back to Index Next