XVI luku.
Tuntemisvaihteen lajit.
Mitä tuntemisvaihde on, on jo edellä sanottu. Tuntemisen lajit ovat: ensiksi taiteettomin kaikista, jota kuitenkin useimmat neuvottomuudesta käyttävät, nimittäin tunteminen merkkien kautta. 2. Näistä ovat muutamat syntyperäisiä, niinkuin esimerkiksi "keihäs, jonka kantavat maankasvattamat",[108] tahi tähdet, joita Karkino "Thyesteesen" asettaa;[109] 3. toiset taas saatuja, ja muutamat näistä itse ruumiissa olevia, esimerkiksi naarmat, toiset ulkopuolella, esimerkiksi kaulaisia, ja, niinkuin "Tyrossa", veneestä tulleita.[110] 4. Näitä saattaa käyttää paremmalla tai huonommalla tavalla; niin esm. tunsi amma naarmasta Odysseyn toisella tavalla, toisella tavalla sikopaimenet; 5. sillä taiteettomammat ovat nämä uskon herättämiseksi aiotut, ja samaten myös kaikki senkaltaiset; mutta paremmat ne, jotka vastaiskäänteen kanssa yhteen sattuvat, niinkuin "Niptroissa".[111] 6. Toinen laji tuntemisesta on ruoilijan omat keksimät, jonka tähden tämmöiset tuntemisvaihteet ovatkin taiteettomia, esimerkiksi kun "Ifigeneiassa" Orestes tunnettiin Oresteeksi; sisar tunnettiin, näet, kirjeen kautta, mutta Orestes itse puhuu mitä runoilija tahtoo, mutta ei mitä taru.[112] 7. Senpä tähden onkin tämä lähellä mainittua virhettä, sillä hän olisi voinut kantaa muutamia tuntomerkkiäkin.[113] Samaten on myös "värttinän äänen" laita Sofokleen "Tereyssä".[114] 8. Kolmas laji tapahtuu muiston kautta, aistimisen avulla, kun jotain näkee, niinkuin Dikaiogeneen "Kyprioissa";[115] kuvaa nähdessään hän, näet, hyrähti itkemään. Samaten myös Alkinoo-kertomuksessa;[116] sillä kitarasoittoa kuullessansa ja muistellessaan hän itki; josta he tunnettiin.[117] 9. Neljäs laji syntyy päätelmän kautta, niinkuin "Khoeforeissa" siitä, että eräs samannäköinen oli tullut; kun, näet, ei kenkään muu kuin Orestes ollut samannäköinen, niin päätettiin hänen juuri tulleen. Niin myös sofista Polyeidon tekemä tuntemisvaihde Ifigeneian suhteen;[118] sillä todennäköistä oli, että Orestes päättäisi sisarensa olevan uhratun ja itsellensäkin siis yhtäläisen kohtalon olevan tarjona. Vieläpä Theodekteen "Tydeyssä"[119] se päätelmä, että, koska hän oli tullut muka löytääkseen poikansa, hän itsekin siis hukkuisi. Niin myöskin "Fineidaissa". Nähdessään, näet, paikan [mihin tulleet olivat], päättivät he sen kohtalon edessänsä olevan, että sallimus oli määrännyt heidänkin tähän kuolemaan, sillä juuri tähän paikkaan oli heidät ulospantukin. 10. Vielä on yksi laji syntynynnä teateri-yleisön[120] väärästä päätelmästä, niinkuin "Odyssey valelähettiläänä" nimisessä kappaleessa. Toinen, näet, sanoi tuntevansa joutsen, jota hän ei ollut nähnyt, toinen taas, luullen Odysseyn tästä jo hänen tunteneen, teki täten väärän päätelmän. 11. Paras tuntemisvaihde kaikista tulee kuitenkin itse tapauksista, kun äkkihämmästys nousee todennäköisistä asioista, niinkuin Sofokleen "Oidipossa" ja "Ifigeneiassa", sillä varsin todennäköistä on, että tämä tahtoo kirjeen antaa. Ja ainoastaan tänkaltaiset tuntemiset voivat tapahtua ilman merkittä ja kaulaisitta. 12. Näiden jälkeen tulevat tuntemiset päätelmän kautta.
XVII Luku.
Mitä runoilijan tulee runotarujen sepitsemisessä vaarinottaa.
Runotarut on runoilijan niin sepitseminen ja lausekeinolla niin valmisteleminen, että hän niitä mitä selvimmiten itse on näkevinään; sillä näin ikään kuin läsnäollen itse tapauksissa, huomaa, näet, tekijä parhaiten mitä milloinkin sopii, ja vastakohtakin jää häneltä täten vähimmin huomaamatta. 2. Todistuksena siihen on se, josta Karkinoa moititaan; Amfiarao oli, näet, temppelistä palannut, mikä seikka pysyi salassa näkijöiltä, jotka tätä eivät saaneet nähdä; ja sentähden kappale näytettäissä menikin kumoon, se kun ei katsojia miellyttänyt. 3. Niin paljon kuin mahdollista täytyy runoilijan siis sen ohessa mieleensä kuvata ulkonaisetkin muodot.[121] Sillä intohimojen alaiset ovat itse luonnoltaan uskottavimpia, ja vimmattu rajuaakin ja vihastunut raivoo luonnollisimmalla tavalla.[122] 4. Sentähden vaatii runoustaide taidokasta tahi vimmassa olevaa henkeä, sillä näistä taipuvat toiset helposti eri muotoihin, toiset ovat haltiokkaita.[123] 5. Aineet, olkootpa jo ennen tehtyjä tahi runoilijan keksimiä, pitää runoilijan itsen yleisesti järjestämän ja sitten välikertomuksilla varustaman. 6. Niin on minusta sana "yleisesti" ymmärrettävä, kuin esimerkiksi "Ifigeneiassa": Eräs neito oli uhrattavana, katosi näkymättömällä tavalla uhraavaisten silmistä, asetettiin toiseen paikkaan, jossa oli tapana uhrata vieraat jumalattarelle, sai täten tämän pappisviran. Vähän aikaa sen jälkeen sattui naispapin veli sinne tulemaan. Mutta se seikka, että jumala oli ennustanut hänen tuloansa sinne jostakusta syystä, se ei kuulu yleiseen; ja millä tarkoituksella, se sattuu kantatarun ulkopuolelle.[124] Ja kun hän, tänne tultuaan, kiini otettiin ja juuri oli uhrattavana, tunsi hän sisarensa, joko sillä tavoin kuin Euripides tahi niin kuin Polyeido antaa sen tapahtua, että hän, näet, todennäköisyyden mukaan lausuu, ei ainoastaan sisarensa vaan itsensäkin olevan uhrattavana; ja tästä pelastus. 7. Tämän jälkeen on sitten, kun nimet ensin ovat pantut, välikertomuksia asettaminen, 8. mutta sitä on vaariinottaminen, että välikertomukset ovat sopivia, niinkuin Oresteessa vimma, joka hänen valloitti, ja pelastus puhdistuksen kautta. 9. Draamoissa ovat välikertomukset lyhyemmät, mutta epopeaa saatetaan niillä pidentää. 10. Sillä Odysseian aine on pitkä: monta vuotta poissa oltuaan, Poseidonin turvassa, yksinänsä, vieläpä koti-asiain sillä kannalla ollessa, että kosijat tuhlasivat hänen omaisuuttansa ja väijyivät hänen poikaansa, tuli hän myrskyjen ajamana kotiin, tunsi muutamia, hyökäsi kosijain päälle, pelasti itsensä, mutta tappoi kaikki viholliset. 11. Tämä on itse aine, kaikki muu on välikertomusta.
XVIII luku.
Näytelmän solmiskelma ja kehitelmä.
Koko tragedia on osaksi solmiskelmaa, osaksi kehitelmää. Mitä ulkopuolella on, ja usein myös muutamat sen sisäpuolisista kohdista, on solmiskelmaa; kaikki muu kehitelmää. 2. Solmiskelmaksi sanon kaikki, mikä ulottuu alusta siihen paikkaan asti, joka on viimeinen, josta muutos tapahtuu [onnettomuuteen tahi][125] onneen päin; kehitelmä se, mikä muutoksen alusta ulottuu loppuun asti. 3. Niin on esimerkiksi Theodekteen "Lynkeyssä"[126] solmiskelma se, mikä on ennen tapahtunut, ja lapsen ryöstäminen; kehitelmä se, mikä murhasyytöksen perästä tapahtuu loppuun asti.
4. Tragedian lajeja on neljä; yhtä monta sanottiin myös sen osain olevan.[127] Ensimäinen laji on mutkallinen, jolla ymmärretään semmoinen tragedia, jonka kokonaisuus on vastaiskäänne ja tuntemisvaihde. 6. Toinen laji on intohimoinen; esimerkiksi "Aiaat" ja "Ixionit". 7. Kolmas laji on luonteen-omainen; esimerkiksi "Ftiotiit" ja "Peley". 8. Neljäs on semmoinen kuin "Forkiit" ja "Promethey" ja ne, jotka Hadesta kuvaavat.[128] 9. Parhaasta päästä tulee koettaa kaikkia lajeja käyttää; mutta jos ei sitä taideta, niin etevimpiä ja useimpia, semminkin koska nvky-aikana runoilijoita moititaan; kun, näet, joka lajissa jo on hyviä runoilijoita ilmestynyt, niin vaaditaan, että jokaisen runoilijan pitäisi nämä kaikki voittaman juuri niissä lajeissa, missä mikin näistä on etevä. 10. Oikein on myöskin[129] kutsua tragedioja erilaisiksi tahi yhdenkaltaisiksi, ei juuri runotarun puolesta, vaan siihen katsoen, onko niissä samankaltainen solmiskelma ja kehitelmä. 11. Useat runoilijat solmeavat hyvin, mutta kehittävät huonosti; mutta kumpaistakin on aina huolella sepittäminen.
12. Muistaman pitää mitä jo usein on sanottu, •ettei tragediaa sovi sepitä epopean tapaan. Epopean-tapaiseksi sanon minä monitaruista sepitystä, niinkuin jos joku esimerkiksi käyttäisi koko Iliadin runotarua. 13. Täällä saavat, näet, runoelman pituuden tähden, osat sopivaisen suuruuden; mutta näytelmissä joutuu paljon enemmän kuin arvaisikaan hukkaan. 14. Todistuksena tähän on se, että jotka ovat aineeksi ottaneet Hion koko hävityksen, eikä ainoastaan osittain niinkuin Euripides "Niobe" nimisessä näytelmässään, eikä niinkuin Aiskhylo, kaikki ovat joko joutuneet häviöön, tahi huonosti kilpaillet;[130] sillä tästä ainoasta syystä myös Agathonikin joutui häviöön. 15. Vastaiskäänteissä taas ja yksinkertaisissa tapauksissa saavuttavat he ihmeellisesti mitä tarkoittavat; sillä tämä on tragillista ja herättää inhimillisiä tunteita. 16. Tämä tapahtuu kun viisas mutta pahanilkinen, niinkuin Sisyfo, petetään; ja urhollinen mutta epähurskas voitetaan. 17. Tämä onkin todennäköistä, niinkuin Agathoni sanoo; todennäköistä on, näet, että paljon myös tapahtuu todennäköisyyttä vastaan. 18. Ja laulajisto on pidettävä yhtenä näyttelijöistä ja osana kokonaisesta, ja itse toimintaan kuuluvana, ei niinkuin Euripideen tykönä, vaan niinkuin Sofokleella. 19. Muitten tykönä laulut eivät kuulu kantataruun paremmin kuin toiseenkaan tragediaan;[131] josta syystä he laulavatkin sisäänsovitettuja lauluja (εμβόλιμα), kun Agathoni ensiksi oli alkanut näin tehdä. Ja kuitenkin, mikä eroitus siinä on, jos laulaa sisäänsovitettuja lauluja tahi sovittaa lausejakson taikkapa kokonaisen välikertomuksen toisesta kappaleesta toiseen?
XIX Luku.
Mielenparsi ja sen osat.
Muista on siis jo puhuttu; jälellä on puhuminen lausetavasta ja mielenparresta.[132] 2. Mitä mielenparteen tulee, olkoon siitä lausuttuna niissä kirjoissa, jotka puheentaidetta koskevat; sillä tämän tieto-alan omaa se pikemmin on. 3. Mielen-parteen kuuluu, näet, se, mikä on puheen kautta vaikutettava. 4. Tämän osat ovat: osoittaminen, kehittäminen sekä mieliliikuntojen synnyttäminen, esimerkiksi säälin, tahi pelvon, tahi vihan ja muiden senkaltaisten liikuntojen; jopa myöskin suurentaminen ja pienentäminen. 5. Selvä on, että itse tapauksissakin täytyy näitä samoja muotoja[133] käyttää, kun on tarvis saada aikaan jotain säälittävää, tahi peloittavaa, tahi suurta, tahi todennäköistä. 6. Sen verran ne kuitenkin keskenään eroavat, että toisissa[134] tämän täytyy ilmaantua myöskin ilman näytelmällistä esitystä, kun se toisissa[135] on puhujan vaikutettavana ja puheen kautta herätettävänä. Sillä mikä olisi puhujan tehtävä, jos asiat itsestään näyttäisivät hupaisilta, eikä vasta puheen kautta? 7. Mitä lausetapaan tulee, niin on yksi tieteilemisen laji, nimittäin lausekeinon muodot, joidenka tunteminen kuuluu näyttelijä-taiteesen, niinkuin senkin tehtävään, joka tänkaltaista virkaa toimittaa, esimerkiksi mikä on käskyä, mikä on rukousta, mikä kertomusta, uhkausta, kysymystä, vastausta, ja muuta semmoista. 8. Sillä näiden tuntemisesta taikka tuntemattomuudesta ei tule runoustaiteelle mitään moitetta, jolla olisi jotain arvoa. Sillä minkä hairauksen arvelisikaan tapahtuneen siinä, mitä Protagoras nuhtelee, että runoilija muka, luullen rukoilevansa, käskee sanoessaan:
Vihaa, jumalatar, laula.[136]
Sillä kehoitus jotain tekemään tahi tekemättä olemaan on käsky, sanoo hän. 9. Sentähden lykättäköön tämä tarkastus syrjälle, koska se kuuluu toiseen taiteesen, vaan ei runouteen.
XX Luku.
Lausekeino ja sen osat.
Kaikkeen lausekeinoon kuuluu seuraavat osat: kirjain, tavu, sidesana, nimisana, tehdikkö, varake, taivutus, lause.[137] 2. Kirjain on jakaamaton ääni; mutta ei jokainen ääni, vaan semmoinen, josta ymmärrettävä sana voi tulla; sillä myöskin eläinten äänet ovat jakaamattomia, mutta näistä en sano yhtään kirjaimeksi. 3. Tämä on joko ääntäväinen tahi puoli-ääntäväinen taikka äänetön. Ääntäväinen on se, jolla ilman toisen avutta on kuuluva äänensä, esimerkiksi A ja O. Puoli-ääntäväinen, jolla jonkun lisäyksen avulla on kuuluva ääni, esimerkiksi S ja E. Äänetön (kerake) se, joka itse luonnoltaan ei lisäyksenkään avulla saa kuuluvaa ääntä, mutta joka vasta ääntäväisten avulla tulee kuuluvaksi, esm. G ja D. 4. Nämä eroavat suun asennon ja asemansa, vahvemman ja keveämmän hengähdyksen, sekä pituutensa ja lyhyytensä puolesta; vieläpä korkean, syvän ja keskivälisen äännähdyksen suhteen; joidenka itsekunkin tutkiminen kuuluu runomitta-oppiin. 5. Tavu on kerakkeesta ja äänellisestä yhdistetty ääni ilman merkitystä; sillä GR ilman A:tta on tavu, niin ikään A:n kanssa, niinkuin GRA.[138] Mutta näittenkin eroituksia tulee runomitta-opin tutkia. 6. Sidesana on merkitsemätön ääni, joka ei estä eikä tee yhtäkään, useista äänistä syntyvää, jotain merkitsevää sanaa, ja jota voipi panna sekä loppuun että keskeen, jos ei sovi sitä panna yksinään lauseen alkuun; niinkuin esimerkiksi sanat μεν, ήτοι, δή. Taikka merkitsemätön ääni, joka useammista kuin yhdestä jotain merkitsevistä äänistä voipi tehdä yhden jotain merkitsevän sanan. 7. Määriö on merkitsemätön ääni, joka osoittaa lauseen alkua tahi loppua taikka eroitusta, esimerkiksi τό φημί, τό περί ja muut semmoiset. Taikka merkitsemätön ääni, joka ei estä eikä tee yhtäkään, useista äänistä kokoonpantua ääntä, ja jota sopii panna sekä lauseen päähän että keskeen.[139] 8. Nimisana on yhdistetty ääni,[140] jolla on merkityksensä, vaan ei aikaa koskeva, ja jonka osat yksinään eivät mitään merkitse; sillä yhdyssanoja emme niin käytä, että itsekukin niistä erikseen jotain merkitsisi; esimerkiksi nimisanassa "Theodoro" ei ole "doro" sanalla mitään merkitystä. 9. Tehdikkö on yhdistetty ääni ajallisella merkityksellä, jonka eri osat eivät itsestään mitään merkitse, samaten kuin nimisanojenkin on laita; sillä sana "ihminon" tahi "valkea" ei merkitse aikaa; mutta "kävelee" taikka "on kävellyt" tätä kyllä osoittavat, toinen, näet, nykyistä toinen mennyttä aikaa. 10. Taivutus koskee nimisanaa taikka tehdikköä, ja merkitsee joko "kenen" taikka "kenelle" ja muuta semmoista, taikka osoittaa yhtä tahi monta, esimerkiksi "ihminen" tai "ihmiset", taikkapa sitäkin mitä esittelymuotoon kuuluu, esimerkiksi kysymystä ja käskyä. Sillä "meni" tahi "mene" ovat tehdikön tämänlaatuisia taivutuksia. 11. Lause on yhdistetty merkitseväinen ääni, jossa muutamat osat jo itsestään jotain merkitsevät. 12. Sillä ei jokainen lause riipu tehdiköistä ja nimisanoista, esimerkiksi lause "ihmisen määritys"; vaan lause saattaa myöskin ilman tehdiköittä syntyä. Vaan sillä pitää kuitenkin aina oleman joku merkitseväinen osa, niinkuin esimerkiksi lauseessa "Kleoni kävelee" sana "Kleoni". 13. Yhtenä on lause kahdella tapaa: jos se yhtä merkitsee, tahi jos se monta yhdistää, esimerkiksi "Ilia" on yhdistämisen kautta yksi lause, vaan "ihmisen määritys" yksi yhtä merkitsemällä.[141]
XXI Luku.
Nimisana ja sen lajit.
Nimisanan lajit ovat: yksinkertainen (yksinkertaiseksi sanon sitä, mikä ei ole tehty merkitseväisistä osista, esimerkiksi γή) ja kaksinkertainen. 2. Viimemainittu on tehty joko merkitseväisestä ja merkitsemättömästä, tahi merkitseväisistä osista. 3. Saattaa myös löytyä kolmen- ja nelinkertaisia, vieläpä moninkertaisiakin nimisanoja, niinkuin esimerkiksi useimmat suurenpöyhkeistä sanoista, niinkuin 'Ερμοκαϊkόξανϑος.[142] 4. Jokainen nimisana on joko tavallinen, tahi murretta, tahi kuvantoa (metafora), tahi koriste, tahi tehty, tahi venytetty, tahi supistettu, tahi toisinnettu. 5. Tavalliseksi sanon sitä, mitä kaikki käyttävät; murteeksi, jota muutamat. 6. Näkyy siis, että sama sana voipi olla sekä murretta että tavallinen, vaan ei samoille; sillä sana σίγυνον on Kyprialaisilla tavallinen, mutta meillä murretta. 7. Kuvanto eli metafora on vieraan nimisanan siirtäminen joko suvusta lajiin, tahi lajista sukuun, tahi lajista lajiin, tahi suhtaisuuden mukaan. 8. Suvusta lajiin, esimerkiksi:
Täällä mun laivani seisoo;[143]
sillä ankkurissa olo on seisomista sekin. 9. Lajista sukuun:
Tuhansin teki jaloja töitä nyt oiva Odyssey;[144]
sillä "tuhannen" merkitsee täällä yhtä kuin paljon ja on tässä paikassa "paljon" sijassa käytetty. 10. Lajista lajiin, esimerkiksi:
Hengen hän vaskella vei
Ja
Kovalla vaskella löi hän;[145]
sillä tässä on "viedä" sama kuin "lyödä (kuoliaksi)", ja "lyödä" sama kuin "viedä;" molemmat merkitsevät, näet, surmaamista. 11. Suhtaiseksi sanon sitä, että toinen on samassa suhteessa ensimaiseen kuin neljäs kolmanteen. Sillä toisen sijaan saatetaan panna neljäs, ja neljännen sijaan toinen. 12. Toisinaan pannaan myös se, jota kuvannollisesti käytetään jonkun sijassa, alkuperäisen kanssa yhteen. Niin esimerkiksi on malja samassa suhteessa Dionysoon, kuin kilpi Areesen; jonka tähden saattaakin maljaa kutsua Dionyson kilveksi, ja kilpeä Areen maljaksi. 13. Taikka ilta samassa suhteessa päivään kuin vanha ikä elämään; josta syystä saattaakin sanoa iltaa päivän vanhaksi iäksi, ja vanhuuden ikää elämän illaksi, tahikka, niinkuin Empedokles, elämän päivänlaskuksi. 14. Muutamissa sananparsissa ei lödykkään suhtaisuuteen vastaavaa sanaa, mutta niitä käytetään yhtä hyvin; niin kutsutaan esimerkiksi siementen sirottamista kylvämiseksi, mutta auringon tulen-lähettämisellä ei ole nimeä. Tämä on kumminkin aurinkoon samassa suhteessa kuin kylväminen siemeniin. Sentähden sanotaan:
Jnmal-luotua kylväen tulta.
15. Tätä metaforan lajia taidetaan käyttää toisellakin tavalla, jos, näet, kuvausta käytettäissä, joku tämän omaisuuksista kielletään; niinkuin jos esimerkiksi kilpeä kutsuttaisiin maljaksi, ei Areen, vaan viinittömäksi maljaksi.[146] 16. 17. Tehty on se sana, jota ei kukaan yleisesti käytä, vaan jonka runoilija itse keksii; muutamia tänlaisia näkyy, näet, löytyvän, esimerkiksi έρνύγες, κέρατα sanan sijasta, ja άρετήρ, ίερεύς sanan sijasta. 18. Venytetty on sana tahi supistettu, venytetty jos on käytetty ääntiötä, joka on tavallista pitempi, taikkapa väliin pantua tavuakin; supistettu jos on jotain pois otettu. 19. Venytetty on esimerkiksi πόληος, πόλεος muodosta, ja Πηληϊάδεω, muodosta Πηλείδον. Supistettu on esimerkiksi κρί ja δώ ja
μία γίνεται άμφοτέρων όψ.
20. Toisinnettu on sana, kun jättää osan käytetystä sanasta muuttamatta ja tekee toisen osan, esimerkiksi
δεξιτερον κατά μαζόν,
δεξιόν sanan sijasta.
21. Nimisanoista ovat muutoin muutamat urossukuisia, muutamat naissukuisia, muutamat taas niiden välillä.
22. Urossukuisia ovat ne, jotka päättyvät N, Ρ ja Σ kirjaimiin sekä niihin, jotka ovat näistä yhdistetyt (näitä on kaksi: Ψ ja Ξ); 23. Naissukuisia ne, jotka päättyvät aina pitkiin ääntiöihin, esimerkiksi H ja Ώ, niinkuin myös pitkään Α:han; 24. niin että täten urossukuisten ja naissukuisten päätteitä on yhtä monta, sillä Ψ, Ξ ja Σ ovat yhtä. 25. Ei mikään sana pääty kerakkeesen, eikä myöskään lyhyeen ääntiöön.[147] 26. Kirjaimeen ι päättyy ainoastaan kolme sanaa: μέλι, κόμμι, ja πέπερι. Viisi kirjaimeen υ: τωυ, νάπυ, γόνυ, δόρυ, άςτθ. Välillä olevat sanat päättyvät näihin niinkuin myöskin kirjaimiin N ja Σ[148]
XXII Luku.
Lausekeinon kelvollisuus.
Lausekeinon kuntona on olla selvä eikä alhainen. 2. Selvintä on kyllä se kieli, joka käyttää tavallisia sanoja, mutta sen ohessa alhaista; todistuksena on Kleofonin runous ja Sthenelon.[149] 3. Ylhäistä ja joka päiväisestä puheenparresta eroavaa on se kieli, joka käyttää outoja sanoja. Oudoiksi sanon murteen, metaforan, venytyksen ja kaikki, mitä tavallisesta poikkee. 4. Mutta jos joku kaikkia näitä käyttää, niin syntyy arvoitus tahi barbarilaisuus: arvoitus metaforista, barbarilaisuus murteista. 5. Arvoituksen muoto, näet, on mahdottomien lateleminen todenperäistä puhuessa. Sanain[150] yhteenliittämisellä ei sovi tätä tehdä, mutta metaforan kautta sopii; esm.
Näin minä toisen toisehen liittävän tulella vasken,[151]
ja senkaltaiset. 6. Murteista taas syntyy barbarilaisuus. Täytyy siis taiten näitä käyttää. 7. Sillä jokapäiväisestä eroavaiseksi eikä alhaiseksi tekee lausekeinon murre, ja metafora, ja koriste, ja muut edellänimitetyt lajit; mutta selväksi tekee sen tavallinen lausetapa. 8. Mutta lausetavan selvyyttä, jokapäiväiseksi muuttumatta, eivät suinkaan vähimmin auta sanain venytykset, supistukset ja muutokset; sen kautta, näet, että nämä poikkeevat tavallisesta, tekee ne, juuri koska ne ovat tavallisuutta vastaan, lausetavan jokapäiväisestä eroavaiseksi; mutta yhteydellänsä tavallisen kanssa selväksi. 9. Sentähden ne eivät nuhtele syystä, jotka moittivat tätä lausetapaa, ja pilkkaavat runoilijaa; niinkuin esimerkiksi tuo vanha Eukleides, joka, ikään kuin olisi muka helppo runoella, jos on lupa venyttää[152] niin paljon kuin vaan tahtoo, ivaelee tätä, noudattaen samaa lausetapaa, esimerkiksi
ήτίχαριν εΐδον Μαραϑώναδε βαδίζοντα,[153]
ja
oυκ άv γεράμενος του έκείνον έλλέβορον.[154]
10. Ilmeisesti miten hyvänsä[155] käyttää tätä lausetapaa on naurettavaa; mutta kohtuus on paras kaikissa kohden. 11. Sillä metaforain ja murteiden ja muiden lajien sopimattomalla käyttämisellä matkaan saatetaan samaa, kuin jos niitä tahalla naurettaviksi esitettäisiin. 12. Mutta minkä eroituksen sopivaisuus siinä tekee, se havaittakoon epillisessä runoudessa,[156] kun sanoja sovitellaan runomittaan. 13. Ja jos joku murteissa, metaforissa ja muissa lajeissa asettaa takaisin tavalliset sanat, niin huomaa, että totta puhumme. Kun esimerkiksi Aiskhylo ja Euripides ovat tehneet yhdenlaisen jambi-runoelman ja yksi ainoa sana muutetaan, niin että esm. murteen-omainen pannaan tavallisesti käytetyn sijaan, tuntuu toinen kauniilta, toinen vähäpätöiseltä. Aiskhylo, näet, runoelee "Filokteteessä:"
Tuo rutto, joka lihat jalastani syöpi;
mutta Euripides panee "syöpi" sanan sijaan "ahmaa". Niin myös:
Nyt mua mitätön mies ja voimaton, kelvoton raukka;[157] jos
joku, vaihtaen nämä sanat tavallisiin, sanoisi:
Nyt mua piskunen, heikko ja huonon näkönen raukka.
Ja:
Istumen arvottoman pannen ja pöydänkin kehnon;[158]Istumen renttuisen pannen ja pöydänkin pienen.
Ja:
Nyt kaikuvat rannat;[159]Nyt karjuvat rannat.
14. Vieläpä siitäkin pilkkaa Areifrades murhenäytelmän-tekijöitä, että käyttävät semmoisia lausetapoja, joita ei kukaan tavallisessa puheessa käytä, esimerkiksi δωμάτων άπο, άπο δωμάτων sijassa, ja σέϑεν, ja έγω δέ νιν, ja 'Αχιλλέως περί, eikä περί Αχιλλέως, ja muita sentapaisia. 15. Sillä sentähden ettei nämä löydy tavallisessa kielessä, poistavat ne lausekeinosta jokapäiväisyyden; mutta sitä ei tuo moittija tietänyt.
16. Itsekunkin yllämainitun lajin sopivasti käyttäminen on suuri asia; mutta kaikkein suurinta on metaforin taitava käytäntö. 17. Sillä ainoastaan tätä ei voi toiselta saada, ja se on luonnollisen taidollisuuden merkki; 18. Sillä kuvien taitava käytäntö on yhdenlaisuuden havaitsemista.[160] Itse sanoista sopii yhdyssanat paraiten dityrambeihin; murteelliset sankaritarinoihin; metaforat jambeihin. 19. Muuten sopivat sankarirunoihin myös kaikki mainitut lajit; ja jambeihin, syystä että nämä enimmiten tavoittavat tavallista puhetta, ne lausetavat, joita puhekielessä käytetään. Tämmöisiä ovat: tavallinen puheenparsi, metafora ja koriste.
20. Tragediasta ja toiminnan kautta kuvailemisesta olkoon kylläksi, mitä on puhuttu.
XXIII Luku.
Kertomarunous.
Mitä kertoma- ja runomittaiseen[161] runouteen tulee, on selvä, että siinäkin samaten kuin murhenäytelmissä, täytyy tehdä kantatarut draamallisiksi ja yhtä ainoata kokonaista ja täydellistä toimintaa käsittäviksi, jolla on alku, keski ja loppu, jotta se kuin yksi täydellinen elävä olento vaikuttaisi omituista huviansa; 2. niin myöskin, ettei niiden pidä oleman yhdenlaisia tavallisten[162] historiain kanssa, joissa ei tule näkyviin asettaa yhtä toimintaa, vaan yksi aikakausi, mitä sen kuluessa yhdelle tai useammille on tapahtunut, miten nämä tapaukset sattuvat toinen toiseensa koskemaan.[163] 3. Sillä samaten kuin Salamiin meritappelu ja Karkhedonilaisten tappelu Sikeliassa sattuivat yhteen aikaan, ehk'ei niillä ollut sama tarkoituksen perä; niin myöskin ajan järjestyksen puolesta välistä sattuu toinen tapaus toisen kanssa yhteen ilman yhteiseen tarkoitusperään viemättä.[164] 4. Kuitenkin tekevät tätä useimmat runoilijat.[165] 5. Sentähden näyttää, niinkuin jo sanoimme, Homero tässäkin suhteessa jumalalliselta muiden rinnalla, koska hän ei yrittänyt laulelemaan koko Troian sotaa, vaikka tällä kyllä oli alkunsa niin hyvin kuin loppunsakin; sillä se olisi tullut liian suureksi, eikä helposti silmäiltäväksi; eikä myöskään semmoista, joka, ehkä suuruutensa puolesta kyllä kohtuullisena, kuitenkin olisi moninaisuuteen kietouneena. Sen sijaan otti hän yhden osan, sovitti tähän monta välikertomusta, esimerkiksi laivaston luettelon ja muita välikertomuksia, joihin hän jakaa teoksensa. 6. Vaan muut tekevät runojansa yhdestä miehestä ja yhdestä ajasta sekä yhdestä moni-osaisesta toiminnasta,[166] niinkuin "Kypriain" tekijä, ja pienemmän "Iliadin". 7. Sentähden saattaa Iliadista ja Odysseiasta tehdä yhden ainoan tragedian kumpaisestakin,[167] taikka korkeintaan kaksi, mutta Kyprioista, ja pienestä Iliadista useampia kuin kahdeksan; esimerkiksi Aseitten tarkastelu, Filoktetes, Neoptolemo, Eurypylo, Kerjääminen, Lakedaimonin naiset, Ilion kukistus ja Poispurjehtiminen ja Sinoni sekä Troiattaret.[168]
XXIV luku.
Kertoma- ja näytelmärunouden eroitus.
Kertomarunoudella pitää myöskin oleman samat lajit kuin tragedialla; sen täytyy, näet, olla yksinkertainen, tahi mutkallinen, tahi luonteen-omainen (ethillinen), taikka intohimoinen.[169] 2. Sen osatkin ovat, paitsi laulanto ja näytelmällinen laitos, samat; sillä vastaiskäänteitä, niinkuin myös tuntemisvaihteita ja kärsintöjä täytyy siinäkin löytyä. Samaten täytyy mielen-parsien ja lausekeinon olla hyvin tehtyjä. 3. Kaikkia näitä käyttää Homero sekä ensimmäisenä että täydellisesti. Sillä molemmista teoksistaan on hän tehnyt toisen yksinkertaiseksi ja intohimoiseksi, nimittäin Iliadin, toisen mutkalliseksi — sillä tuntemisvaihde siinä tuiki vallitsee — ja ethilliseksi, nimittäin Odysseian. Lisäksi hän on lausekeinossa ja mielenparressa voittanut kaikkia. 4. Mutta sepityksen pituuden ja runomitan kautta eriää kertomaruno.[170] 5. Pituuden sopivin rajoitus on tuo jo mainittu;[171] sillä sekä alku että loppu pitää oleman kerrallaan silmäiltävä. Tämä tapahtuisi, jos sepitykset olisivat vanhoja lyhyemmät, ja vastaisivat, yhdeksi kuulemis-eräksi aiottuin, tragediain tavallista lukumäärää. 6. Mitä laajentumiseen pituuden puolesta tulee, on kertomarunolla moni omituisuus; sillä tragediassa ei sovi kuvaella monilukuisia kohtia,[172] jotka yhtä aikaa tapahtuvat, vaan ainoastaan se osa niistä, mikä näkymön ja näyttelijäin osaksi tulee. Mutta epopeassa saattaa, syystä että se on kertomusta, panna monta seikkaa yhtä aikaa tapahtumaan, joidenka kautta, jos ne muuten siihen kuuluvat, ruouden jalous lisäypi. 7. Loistavuuden puolesta on sillä siis se etu, että se kuulijalle suopi vaihetusta ja sepitykseen tuottaapi monenlaisia välikertomuksia; sillä yhdenlaisuus pian kyllästyttää ja tekee, että tragediat ennen pitkää menevät kumoon. 8. Kokemuksen mukaan on sankaritaruinen runomitta ollut sopivin. Jos, näet, joku on tehnyt kertomarunollisen kuvailuksen toiseen mittaan taikka moniin mittoihin, niin on se sopimattomaksi havaittu; 9. Sillä sankaritaruisella runomitalla on kaikkein suurin vakavuus ja jalous, josta syystä se rakastaakin enimmin murteita ja metaforia; kertomarunollinen kuvailus on, näet, muita runsaampi. 10. Mutta jambinen ja nelimittainen runomitta ovat liikkuvaisia, toinen tanssiin toinen toimintoihin sopiva. 11. Vielä mielettömämpi olisi, jos joku ne sekoittaisi, niinkuin Khairemoni.[173] Sentähden ei olekkaan kukaan tehnyt pitkää sepitystä muulla mitalla kuin sankaritarullisella, vaan, kuten sanoneet olemme, opettaa itse luonto eroittamaan, mikä sille sopivaa on.[174]
XXV Luku.
Miten tulee kertoa perättömiä.
Homero ansaitsee kiitosta yhtä hyvin monessa muussa kohdassa, kuin myöskin siinä, että hän yksin runoilijoista tuntee, mitä hänen tulee tehdä. 2. Vähimmin pitää, näet, itse runoilijan lausuman; sillä ei hän sen puolesta ole kiivailija. Muut ne kaikki joka paikassa itse tunkeuvat näkyviin, ja kuvailevat vähän ja harvoin; mutta hän tuopi heti, lyhyen alkulauseen perästä, esiin miehen taikka vaimon taikka muun siveydellisen kohdan,[175] eikä koskaan mitään luonteetonta, vaan semmoisia joissa luonnetta on. 3. Murhenäytelmiin tulee panna ihmeellisiä; mutta kertomarunouteen sopii järjettömät. Siitä syntyy näet paraiten ihmeellisyys, kun emme näe toimivaa. 4. Sillä jos Hektorin vainoomista kuvattaisiin näkymöllä, niin se näyttäisi naurettavalta, kun, näet, toiset seisoisivat eivätkä vainoisi, toinen taas heitä kieltäisi päätänsä nyykäyttäin;[176] mutta kertomuksissa tämä ei tule näkyviin. 5. Ihmeelliset taas ovat hupaisia, jota todistaa sekin, että kaikki kertoessaan panevat lisää miellyttääksensä muka. 6. Paraiten on Homero myös muita opettanut perättömiäkin sopivalla tavalla kertomaan. Tämä tapahtuu väärän päätelmän kautta.[177] Sillä ihmiset luulevat, että, jos tuon olemisesta tahi tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, myös jälkimäisen olemisesta seuraa edellisenkin oleminen tahi tapahtuminen; mutta tämä on väärin. Senpä tähden, jos edellinen on väärää, mutta toinen totta, täytyy senkin olla tahi tapahtua tahi lisäksi tulla; sillä kun tiedämme sen totta olevan, niin tekee mielemme väärän päätelmän, että edellinenkin muka on totta.[178] Esimerkkejä tähän saamme "Niptroista".[179] 7. Valitseman pitää myös mahdottomia todennäköisiä paremmin kuin mahdollisia uskomattomia. 8. Itse perustelmat eivät saa olla sepitetyt perättömistä osista, vaan paremmin olla mitään perätöntä sisältämättä; mutta jos ei tämmöisiä sattuisi saamaan, pantakoon se ulkopuolelle itse tarusepitelmää, niinkuin esimerkiksi se seikka, ett'ei Oidipo tuntenut miten Laio kuoli, mutta ei itse näytelmään, niinkuin "Elektrassa" ne, jotka Pythian juhlasta kertovat[180] tahikka "Mysoissa"[181] tuo, joka mykkänä tulee Tegeasta Mysiaan. 9. Naurettavaa on sanoa että kantataru täten hajoisi; sillä alusta alkaen ei ole ollenkaan tämmöisiä sepittäminen; vaan jos se kerran sepitetty on, ja jokseenkin järjelliseltä näyttää, niin täytyy myös järjettömyyttäkin suvaita. 10. Mitä järjettömiä tavataan Odysseian sepityksessä näyttäisivät nekin suorastaan kärsimättömiltä, jos kehno runoilija ne olisi tehnyt.[182] Vaan nyt runoilija ne peittää saattaen muilla hyvillä järjettömätkin mieluisiksi. 11. Lausekeino on huolella viljeltävä rauhallisissa paikoissa, joissa ei luonnetta eikä mieltä kuvata; toiselta puolen, näet, peittää myöskin liian loistava lausetapa luonteet ja mielenparret.[183]
XXVI Luku.
Moitteet ja niiden poistuminen.
Mitä moitteisin tulee ja niistä pääsemiseen, kuinka monta lajia ne ovat ja mitkä, tulee täten tutkijalle selväksi. 2. Koska runoilija, yhtä hyvin kuin maalaaja taikka mikä kuvantekijä tahansa, on kuvailija, niin täytyy hänen kolmesta aina kuvaella yhtä: joko mitä oli taikka on, tahi miksi sanotaan ja luullaan, taikka minä oleman pitäisi. 3. Näiden kertominen aikaansaadaan lausekeinolla, murteilla ja metaforilla. Monta muutakin intolausetta löytyy runollisessa lausetavassa, sillä tämmöisiä me sallimme runoilijoille.[184] 4. Paitsi sitä ei olekkaan sama oikeuden ohje valtio-tieteellä ja runotaiteella, eikä myöskään millään muulla taiteella ja runotaiteella.[185] 5. Itse runotaiteessa voi tapahtua kahdenlainen virhe: toinen itse luontoon toinen sivukohtiin koskeva.[186] 6. Jos, näet, joku ottaisi kuvaellakseen jotain mahdottomuutta,[187] niin se on virhe taiteen itse luontoa vastaan; mutta jos yritys on oikea,[188] vaan hevosta esitetään molemmat oikean puolen jalat yhtä aikaa ojentavaksi, tahi jotain muuta, mikä missäkin taiteessa virheenä on, esimerkiksi lääke-tieteessä tahi muussa, niin tämä, vaikka kuinka mahdottomia laadittaisiin, ei ole virhe itse luontoa vastaan. 7. Sentähden on mitä näissä asioissa on nuhdeltu, tältä kannalta tarkastaen poistettava. Ensiksikin on virhe tehty, jos semmoista sepitsee, joka itse taiteelle on mahdotonta. 8. Mutta oikein se on, jos se saavuttaa taiteen oman tarkoituksen. Tämä tarkoitus on jo mainittu: jos se, näet, täten tekee itse päätarkoituksen tahi jonkun muun osan vaikuttavammaksi. Esimerkiksi Hektorin vainoominen. 9. Mutta jos tarkoitus olisi voitu paremmin tahi kehnommin saavuttaa, ja virhe olisi näihin nähden tehty itse taidetta vastaan, niin se tosin ei ole oikein; sillä, jos vaan mahdollista on, ei saa ylimalkaan missäkään kohden virhettä tehdä. 10. Tuleepa sekin kysymykseen, mitä vastaan virhe on tehty, itse taidetta vaiko jotain muuta sivukohtaa vastaan. Vähäpätöisempi on, näet, se jos joku ei tiedä, ettei naarashirvellä ole sarvia, kuin jos hän sen kehnosti maalaisi. 11. Jos taasen sitä moititaan, ettei kuvattu ole totta, [niin siihen sopii vastata:] senlaista kuitenkin, minlaisena sen oleman pitäisi; sanoihan esimerkiksi Sofokles esittävänsä ihmiset senkaltaisiksi, kuin niiden pitäisi oleman, mutta Euripideen senkaltaisiksi kuin ovat; tällä tavalla tästä moitteesta on pääseminen. 12. Jos ei näitä kumpaisiakaan sovi esiin tuoda, niin sanottakoon, että ihmiset sitä siksi sanovat, niinkuin esimerkiksi kaikki, mitä jumaliin koskee. 13. Saattaa kyllä tapahtua, ettei näin sanotut ole parempia,[189] eikä tosiakaan; mutta, niinkuin Xenofanes sanoopi, näistä ei satu olemaan tietoa. 14. Saattaapa ne kehnompiakin olla, mutta kuitenkin todenperäisiä, esimerkiksi mitä aseista sanotaan:
Pystyssä keihäät,Maassa varsien päät.[190]
Sillä semmoinen oli tapa silloin, niinkuin vielä nytkin Illyrialaisilla. 15. Jos taas tulee puheeksi, onko joku jotain hyvin vai huonosti puhunut tai toimittanut, ei tämä ole tarkastettava ainoastaan itse tehtyyn tahi sanottuun katsoen, onko se arvoisaa vai huonoa, vaan myöskin toimittajan tahi puhujan suhteen, keneltä, milloin, kenelle ja mistä syystä se on tehty, esimerkiksi suuremman hyvän saavuttamiseksi tahi suuremman pahan estämiseksi. 16. Mitä lausekeinoon tulee, niin on se tarkastamalla selitettävä, esimerkiksi murteellisuudella:
ούρήας μεν πρώτον,
sillä luultavasti hän ei tarkoita muuleja, vaan vartijoita.[191] Ja Dolonista
ός δή τοι εΐδος μεν έην κακός,[192]
jossa hän ei tarkoita epäsuhtaista ruumista, vaan rumaa kasvojen muotoa, sillä kasvojen puolesta kaunista kutsuvat Kretalaiset kaunomuotoiseksi (εύειδές). Ja
ζωρότερον dε κέραιε[193]
ei merkitse vedellä sekoittamatonta viiniä, niinkuin sitä juomareilla on, vaan "joutuisammasti". 17. Muutamia on taas metaforissa lausuttu, esimerkiksi:
Toiset jumalat kaikki ja miehetNukkuivat koko yön;[194]
myöskin sanoo hän:
Mutta kun silmillään nyt hän tarkasti Troialais-maata,[195] — — — — — — Huilun ja syringin ääniä yhdessä — —.[196]
öillä knvannollisesti sanotaan "kaikki" monen sijasta, koska "kaikki" on jotain monilukuista. Ja
Osatonna hän ainoa[197]
on myys metafora, sillä "yksin" on tutuin. 18. Vieläpä prosodian kautta, niinkuin Hippias Thasolainen selvitti tuota
δίδομεν δέ οι.[198]
Ja:
το μεν ου καταπύϑεται όμβρω.[199]
19. Muita taas eroittamisen kautta, esimerkiksi Empedokleen
muuttui kuolevaks nyt mi kuolematont' oli ollut; Saastui mi ennen ol' puhdas.[200]
20. Muita vielä kaksmielisyyden kautta:
παρῷχηχεν δε πλέων νύξ.[201]
Sillä sana πλέων on kaksimielinen. 21. Muita vieläkin lauseparren tavallisuuden kautta, niinkuin esimerkiksi muutamia sekoitettuja juomia kutsutaan viiniksi. Tästä syystä kerrotaan runossa Ganymedeen
Kaatavan viiniä Zeylle,[202]
vaikka jumalat eivät viiniä juo. Ja vaskisepiksi, mitkä rautaa valmistavat. Josta on runossa syntynyt
Sääri-varu vasta-taotusta tinasta.[203]
Tämäkin olisi metaforaksi kutsuttava. 22. Kun joku sana näkyy merkitsevän jotain vastakohtaista, pitää myös katsoman kuinka monella tapaa sen merkitys voipi lauseessa ilmaantua; esimerkiksi.
ή ρ' έσχετο χάλχεον έγχος,[204]
joka tässä merkitsee, että se [keihäs] siihen pysähtyi. 23. Kuinka monella tapaa, sopii kenties parhaimmiten sanoa silloin kun se pannaan vastakohtaiseen merkitykseen, taikka niinkuin Glaukoni sanoo, 24. että, näet, muutamat edeltä käsin tekevät päätöksensä järjettömällä tavalla, ja, kun asia heissä itsissään jo on päätetty, siihen liittävät muka syitä, ja nyt, ikään kuin olisivat he ajatuksensa lausuneet niinkuin sopii, moittivat he mitä vaan on heidän arveluansa vastaan.[205] 25. Näin kävi myös Ikarion. Häntä arveltiin, näet, Lakonilaiseksi; mieletöntä olisi siis ollut, ettei Telemakho olisi hänen luonansa käynyt, kun hän Lakedaimoniin tuli. Tämä seikka on luultavasti niin, kuin sen Kefallenit kertovat. Nämä, näet, mainitsevat Odysseyn heistä naineen, ja nimen olleen Ikadio, eikä Ikario. Todennäköisesti on siis koko selkkaus tullut erehdyksestä.
26. Yleensä ovat mahdottomat vietävät joko runouteen tahi idealiseeraamiseen tahi luuloon. 27. Mitä runouteen tulee, niin on luultava mahdottomuus arveltava valittavammaksi, kuin epäluultava mahdollisuus; ja yleensä pitää niin oleman, kuin Zeuxis maalasi. 28. Mutta myöskin on idealiseeraaminen; sillä idealin pitää hallitseman sitä mielettömyyttä, jota puhutaan.[206] 29. Niinpä tapahtuu välistä, ettei se olekkaan niin järjetöntä, sillä se on todennäköistä että jotain tapahtuu todennäköisyyttä vastaankin. 30. Mitä vastakohtaista sanoissa löytyy on samalla tavalla tarkastettava, kuin riita-aineet väitöksissä, nimittäin onko se samaa tarkoittavaa sekä samalla tapaa; niin että siis on katsominen itse runoilijaankin, missä tarkoituksessa hän itse sitä lausuu tahi mitä ymmärrystä järjellinen ihminen siihen panee.[207] 31. Mutta oikea on moite järjettömyydestä ja huonoudesta silloin, kun ilman täytymyksettä käytetään järjettömyyttä, niinkuin Euripides "Aigeyssä", tahi huonoutta, niinkuin Menelaon "Oresteessä".[208] 32. Moitteet saattaa siis jakaa viiteen lajiin; ne, näet, tarkoittavat joko mahdotonta, tahi järjetöntä, tahi epäsiveydellistä, tahi vastakohtaista, tahi virhettä itse taidetta vastaan.[209] Moitteiden poistamiset tapahtuvat sanottujen määräin johdosta. Niitä on kaksitoista.[210]
XXVII Luku.
Murhenäytelmä kertomarunoa etevämpi.
Joku ehkä epäillee, lieneekö kerrontarunollinen vaiko murhenäytelmällinen kuvailus parempi. 2. Sillä jos vähemmin rasittava on parempi, ja tämä on semmoinen, joka sopii paremmille katsojille, niin on selvä, että se, joka kaikkia kuvaelee, on rasittava. 3. Aivan niinkuin eivät katsojat muka ymmärtäisi, jollei kaikkia tuoda heidän silmäinsä eteen, tekevät näyttelijät suurenmoisia liikenteitä, samoin kuin kehnot huilunsoittajat,[211] jotka itseänsä vääntelevät, kun tahtovat diskoa kuvaella, ja laahaavat laulun-johtajaansa, jos he Skyllaa huilullaan kuvaavat. 4. Tragedia olisi siis muka samassa tilassa kuin mihin vanhemmat näyttelijät asettivat itsiänsä nuoremmat näyttelijät; Mynisko kutsui, näet, Kallipidesta apinaksi, syystä että hän ylenmäärin liiotteli. Yhdenlainen oli ajatus myöskin Pindarosta.[212] Samassa suhteessa kuin nämä toisiinsa ovat, on myös koko taide epopeaan. 5. Tämä sanotaan olevan ymmärtäväisiä katsojia varten, he kun eivät tarvitse näyttelijäin käytöksiä; mutta tragedian halvoille. Rasittava olisi niin muodoin selvästi kehnompi. 6. Vaan ensiksikin tämä moite ei koske runoustaidetta, vaan esittelytaidetta, koska myös kertomarunonkin esittelyssä voipi keinojen suhteen liiotella, jota tekikin Sosistrato, jopa myöskin laulamisessa, kuten Mnasitheo Opuntilainen teki.[213] 7. Lisäksi ei suinkaan kaikki liikenteet ole hyljättäviä, kosk'ei tanssiakaan hyljätä, vaan ainoastaan kehnojen liikenteet, niinkuin tämmöisiä nuhteita tuotiinkin esiin Kallipidesta, ja muitakin vastaan, että he, näet, jälittelivät epävapaita naisia. 8. Vieläpä tragedia niinkuin epopeakin saavuttaa tarkoituksensa myöskin ilman liikenteittä;[214] sillä paljaan lukemisenkin kautta tulee selväksi, minlainen se on. Jos se siis on muissa suhteissa parempi, niin eivät nämäkään ole sille välttämättömiä. 9. Onpa sillä vielä kaikki mitä epopeallakin on; sillä runomittaakin saapi se käyttää. 10. Niillä on myöskin suurella osalla musiikkia ja näytelmällistä laitosta, jonka kautta huvi ilmeisimmästi syntyypi. 11. Lisäksi on sillä selvyyttä, jos sitä luetaan tahi näytetään. 12. Paitsi sitä se saavuttaa kuvailemisen tarkoituksen lyhyemmässä ajassa, sillä supistuneempi on hupaisempi kuin pitkään aikaan venytetty; esimerkiksi jos joku panisi Sofokleen "Oidipon" yhtä moneen runoon kuin Iliadi. 13. Kertomarunollisessa kuvailuksessa ei ole sittenkään vielä samassa määrässä yhteyttä. Todistus tähän on, että jokaisesta tänlaisesta kuvailuksesta tulee useampi tragedia. Niin että, jos sepitetään yksi ainoa kantataru, tämän, jos se on lyhyesti esitelty, täytyy näyttää typistetyltä,[215] taikka, jos se runomitan pituutta noudattaa, vetelältä. Vaan jos monta kantatarua käytetään, s.ο. jos se on kokoonpantu monesta toiminnasta, ei siinä ole yhteyttä; 14. niinkuin esimerkiksi Iliadissa on monta tänkaltaista osaa, jotka jo itsessään ovat pitkiä kyllä, samaten kuin Odysseiassakin; ja kuitenkin ovat nämä runoteokset mitä paraimmiten kokoonpantuja ja kuvailus miten mahdollista yhtä ainoata toimintaa. 15. Jos se siis kaiken tämän puolesta on etevämpi,[216] ja vielä päälliseksi taiteellisen näyttämisen kautta (satunnaista huvia sen, näet, ei ole herättäminen, vaan jo mainittua), niin on silmin nähtävää, että se on parempi, koska se paremmin kuin epopea saavuttaa tarkoituksensa.[217]
16. Itse tragediasta ja epopeasta, niinkuin myöskin niiden lajeista ja osista, kuinka monta näitä on, ja miten ne toisistansa eroavat, mitkä niiden kelvollisuuden ja huonouden perusteet ovat, niin myös moitteista ja miten niistä voi päästä, olkoon siis tämä lausuttuna.
Kreikkalais-saksalais-suomalainen luettelo Aristoteleen Runousopin tiedesanoista.
'Αγων (VI, 28. VII, 11. XIII, 10), die Aufführung eines Stückes: näytäntö, näytteleminen. άγονιζεσϑαι (VII, 11. XVIII, 17), ein Stück aufführen: näyttää, näytellä. άήϑης (VI, 15. XXV, 2), charakterlos: luonteeton. άϑρόος (XXVII, 12), gedrängt, concentrirt: supistunut. αίνιγμα (XXII, 4. 5), Räthsel, unverständlicher Ausdruck: arvoitus, umpipuhe, — lause. αίσϑησις (VII, 11. XV, 15), Empfinbung, Wahrnehmung durch die Sinne: aistiminen, aistinta. αίσχός (V, 2), hässlichkeit: rumuus. αίσχρόν ν (V, 1), das aesthetisch hässliche: ruma. άναγνώρισις (VI, 17. X, 3. XI, 4. 5-9. XIV, 18. XVI. XVIII, 5. XXIV, 2. 3), das Wiedererkennen: tunteminen, spec. tuntemisvaihde. άναγνωρισμός (X, 2), ks. edellistä. άνάλογος (XXI, 7. II. 14), verhältnismässig: suhtainen; κατά ro άνάλογον, ex analogia: suhtaisuuden mukaan. άνάπαιστος (XII, 8), Anapäst: anapesti. άνώμαλος (XV, 6. 9), inconsequent: epämukainen. άπαϑές (XIV, 10), h. l. schmerzlos, ledenschaftslos, ohne παϑήματα: kärsintöä vailla, kärsintöä puuttuva. άπο σκηνής (XII, 3. 9), τά ά. σκ., von der Scene gesungene Gesänge: näkymältä esitetyt puheet l. laulut. άρετή (II, 1. XIII, 5), Tugend: hyve. άρϑρον (XX, 1. 7), Artikel: varake, määriö. άρμονία (I, 4-6. IV, 7. 20. VI, 3), Harmonie: sointu, harmonia. άτεχνος (VI, 28. XIV, 3. XVI, 1. 5. 6), kunstlos, unkünstlich: taiteeton. άτράγωδος (XIII, 3), untragisch: epätragillinen. αυλητική (I, 2. 5) scil. τέχνη, Flotenspielerkunst: huilunsoitto-taide. αυτοσχεδιάσματα (IV, 7), Improvisationen: suorapäiset l. äkkimietteiset tuotteet, äkkimietelmät. αυτοσχεδιαστικός (IV, 5), improvisirt: suorapäinen, äkkimietteinen. άφωνον (XX, 3. 5. XXI, 25). Consonant: kerake, äänetön.
Βαρβαρισμός (XXII, 4. 6), Barbarismus: muukulaisuus, barbarilaisuus. βλαβερός (XXVI, 32), unsittlich: siveytön, epäsiveydellinen.
Γελοίος (IV, 12. 17. V, 1. 2), lächerlich, Lachen erregend: naurettava, nauruttava. γλωττα (XXI, 4-6. XXII, 3. 6. 7. 11. 13. XXVI, 3. 16), fremdartiger Wort, Dialect: kielimurre, murre, murteellisuus. γραφεύς (II, 2. VI, 15), Maler: maalaaja. γραφή (VI, 15), Malerei: maalaus. γραφική (VI, 20) scil. τέχνη, Malerkunst: maalaustaide, maalaus.
Λέσις (XVIII, 9-11), Verknipfung ober Verwickelung in der Tragödie: solmiskelma. διάλεκτος (IV, 20), h. l. das alltägliche Gespräch: jokapäiväinen puhe, puhekieli. διανοητικός (XXV, 11), h. l. Gesinnung, διανοία enthaltend: mieltä kuvaava. διάνοια (VI, 7-9. 11. 16. 22. 25. XIX, 1-3. XXIV, 2. 3. XXV, 11), Gesinnung: mieli, mielenparsi. διδασκαλία (XIX, 6), die äussere Darstellung eines Stückes: näytelmällinen esitys. διϑυραμβοποιητική (I, 2), Dithyrambendichtung: dityrambirunous. διϑυραμβος (II, 6. IV, 15. XXII, 18), Dithyramb: dityrambi. διηγηματικός (XXIII, 1. XXIV, 8. 9), erzählend: kertova, kertoma διήγησις (XIX, 7. XXIV, 6), Erzählung: kertomus, kerronta. δράμα (III, 4. XIV, 13. XVII, 9. XVIII, 12. 16. XXV, 8), Drama: draama, näytelmä. δραματικός (IV, 12. XXIII, 1), dramatich: draamallinen, näytelmällinen. δραματοποιείν (IV, 12), dramatisiren: näytelmän tapaan esittää. δράν (III. 4.6. VI, 2), haindeln (in aesthetischem Sinne): toimia, toimittaa.
'Εγκώμιον (IV, 8), Loblied: kiitosrunoelma. είδος (I, 1. IV, 14. VI, 2. 4. 11. XII, 1. XIX, 5. XX, 10. XXVI, 32), Art: laji, muoto. εικονογράφος (XV, 14), Maler: kuvanmaalaaja. είκονοποιός (XXVI, 2), Bilder verfertigend: kuvantekijä. εΐκών (VI, 20), Bild: kuva. εκστατικός (XVII, 4), ekstatisch: haltiokas. ελεγεια (I, 9), Elegie: elegia, huolivirsi. έλεγοποίς (I, 10), Elegiendichter: elegianrunoilija. ελεινός (IX, 13. XIII, 2. 3. 4. XIV, 1. 7. XIX, 5), mitleidswerth, Mittleid erregenb: säälittävä, sääliä vaikuttava. 'έλεος (VI, 2. XIII, 4. XIV, 5. XIX, 4), Mitleid: sääli. έµßόλιµa (XVIII, 19), eingeschobene Gesänge: sisään-sovitettuja lauluja. έμμετρος (VI, 26. IX, 2), metrtsch: runomitallinen. έξάμετρον (IV, 20. V, 12. XXIII, 1), Hexameter: kuusjalkainen runomitta. έξοδος (XII, 1. 6), Abschluss der Tragödie: päätäntö. έπεισόδιον (IV, 21. IX, 11. XII, 1, 5. XVII, 8. 9. 11. XVIII, 22. XXIII, 5. XXIV, 7), Episode: välikertomus. έπεισοδιον (XVII, 5. 7. XXIV, 7), Episoden anbringen: varustaa välikertomuksilla, asettaa l. käyttää välikertomuksia. έπεισοδιώδης (IX, 11), an Episoden reich: jolla on paljon välikertomuksia, välikertomuksista rikas. έπέκτασις (XXII, 3. 8. 12), Ausdehnung: venytys. έπη plur. (IV, 13. V, 9. 11. XXV, 4), Epos, Heldengedicht: epos, epopea, kertomaruno. έποποία (I, 2. 7. V, 7. 8. 10. 11. XVII, 9. XXIV, 1. 6. XXV, 3. XXVII, 4. 8. 9. 15), Epos: epopea, epos, kertomarunoelma. έποποιητικός (XXVII, 1), episch: epopeallinen, epillinen, kertomarunollinen. έποποιηϊκός (XVIII, 15), ks. edell. έποποιϊκός (I, 10. XXVII, 13), Epifer: epillinen l. kertomarunon runoilija, eepikko. έρυον (XXVI, 11. 15), h. l. die Aufführung eines Stückes: näyttäminen. ευειδής (XXVI, 16), schöongestaltet: kaunomuotoinen. ευμνημόνευτος (VII, 10), leicht im Gedächtnis zu behalten (als aesthetische Bestimmung für das Schöne): helposti muistettava. ευπλαστος (XVII, 4), an verschiedene Formen und Stuationen sich leicht schmiegend: eri muotoihin taipuvainen. ευσινοπτος (VII, 10), leicht übersehbar (aesthetische Bestimmung für das Schöne): helposti kerrallaan silmättävä. ευφυής (XVII, 4), talentvoll: taidokas. ευφυΐα (XXII, 17), glückliches Talent: taidollisuus, taidokkaisuus.
Ζωγράφος (XXVI, 2), Maler: maalaaja.
'Ηδονή (XIII, 13. XIV, 4. 5), Vergnügen: huvi, mielihyvä. ήϑικός (VI, 10. XVIII, 4. XXIV, 1. 3. XXV, 11), 1. ethlich, 2. charaktericstisch: 1. siveydellinen, 2. luonteenomainen. ήϑογράφος (VI, 15) Charaktermaler: luonteen kuvaaja. ήϑος (I, 6. II. 1. VI, 7-9. 11-13. 15. 20. 24. XV. XXV, 2. 11), Charakter: luonne. ήμίφωνον (XX, 3), Halbtonend, Halblauter: puoliääntäväinen. ήρωικός (IV, 11. XXII, 18. XXIV, 8. 9), heroisch, substant. Heldengedicht: sankarillinen, sankari-, subst. sankarirunoelma. ήρώoς (XXIV, 12) ks. ηρωικός.
Θέατρον (IV, 14. XIII, 12), Theater: teateri. ϑρήνος (XII, 9), Klagelied: valituslaulu.
'Ιαμβείov (IV, 10, 18-20. XXII, 18), scil. μέτρον, jambishes Metrum: jambinen runomitta. ιαμβικός (XXIV, 10), jambisch|: jambinen. ίαμβίζεiv (IV, 10), schmähen: soimata. ίαμβος (IV, 11. 13), Jambus: jambi. ίαμβοποιός (IX, 5), Jambendichter: jambirunoilija. ίαμβοποιειν (XXII, 9), verhöhnen: ivaella. ίδέα (V, 6. VII. 7. XIX, 5), Art: laji. ίδιοτικόν (XXII, 3. 7. 8. 15), alltägliches Gespräch: jokapäiväinen puhe.
Κάϑαρσις (VI, 2), Reinigung: puhdistus. κακία (II, 1. V, 1. XIII, 5), Uebel, Unsittlichkeit (oppos. άρετη'): pahe. καλόν (VII, 8. 9. 12), das aesthetisch Schöne: kaunis, substantiviter: kauneus. κιϑάρισις (II, 4), das Sitherspielen: kitaransoitto. κιϑαριστική (I, 2. 5) scil. τέχνη, Sitherspielerkunst: kitaransoittotaide. κόμμος (XII, 3. 9), das Kommos-Lied, Klaglied: Kommos-laulu. κόσμος (VI, 5. XXI, 4. XXII, 7. 19), rhetorische Zier: koriste. κύριον όνομα (XXI, 4-6. XXII, 3. 5. 7. 8. 13. 16. 19), gewöhnliches, allgemein gebräuchliches Wort: tavallinen sana. κωμώδία (I, 13. II, 7. III, 5. IV, 12. 13. 15. V, 1. 3. 4. 12. IX, 5. XIII, 13) Komödie: komedia, ilvenäytelmä. κωμωδοποιός (IV, 13), Komodiendichter: komedianrunoilija. κωμωδός (V, 3), Komodie-Sänger: komedianlaulaja, ilvelaulaja.
Λέξις (IV, 18. VI. 6, 9-11, 16. 18. 26. ΧII, 7. XIX, 1, 7.XX 1. XXII. XXIV. 2, 3. XXV, 11. XXVI, 3. 16), Rede, Gespräch,Dialog, Diktion: puhe, kanssapuhe, puheenvaihtelo, haastelo,lausetapa, lausekeino.λόγος (als Darstellungsmittel der Dichtung I, 4; als ungebundene,Dichtungsart I, 7. II. 5. VI, 26; als Gespräch, zusammenhängendeRede IV, 17, V, 4. 6. 7. XXII, 19; als Sprache VI, 2; als RedeVI, 22. XV. 2. XIX, 3. 6. XXVI, 30; als mit μύϑος synonymXVII, 5; als Satz XXII, 11). Wort, Lagen, Dialog, Gespräch, Rede,Fabel, Satz: sana, suorasanainen teos, kanssapuhe, puheenvaihtelo,puhe, kieli, aine, lause.λύσις (XVIII, 1-3. 10), die Lösung eines Stückes (oppos.δέσις): kehitelmä (oppos. solmiskelma).
Μανικός (XVII, 4), in Wahnsinn versetzt, zum Wahnsinne geneigt:vimmassa oleva, vimmaan taipuva.μελοποΐα (VI, 5. 6. 9. 27, XXIV, 2), das Ververtigen von Liedernund das Tonsetzen (als Theil der Tragödie): laulanto,säveltäminen.μέλος (I, 13. VI, 4. 11. XII, 8), Lied, it. Melodie: laulu,laulanto, sävel, sävellys.μεταφορά (XXI, 4. 7. XXII, 3. 5. 7. 11. 13. 18. 19. XXVI, 3. 17)Metapher: kuvanto, metafora.μετρικη (XX, 4. 5) scil. τέχνη die Metrik: runomitta-oppi.μέτρον (I, 7. 10-13. IV, 7 10. 18. 19. V, 7. VI, 3. 4. IX, 2. 9.XXII, 10. 12. XXIV, 4. 8. 9. XXVII, 10), Metrum, Versmass:runomitta.μιαρός (XIII, 2. XIV, 16. 18), widrig: inhoittava.μιμηίσϑαι (I, 3. 4. 6. II, 1. 6. 7. III, 1. 2. 4. IV, 2. 7. 8.IX, 9. XV, 14. XXII, 19. XXV, 2. XXVI, 2. 6. XXVII, 2. 7),nachahmen, mimetisch darstellen: mukailla, kuvailla.μιμησις (I, 2. 4. 9. 10. 14. II, 3. III, 3. 7. IV, 1. 12. V, 1. 7.VI, 2. 5. 7. 8. 12. 21. VII, 1. 2. VIII, 4. IX, 9. 11. X, 1.XI, 7. XIII, 2. XIV, 5. XV, 11. XII, 20. XXIV, 8. 9. XXVII,1. 12. 13), Nachahmung, Mimesie: kuvailus, kuvaileminen.μιμητής (III, 4. XXV, 2. XXVI, 2), Nachahmer, Künstler, spec.Dichter: kuvailija, taideniekka, taiteilija, vars. runoilija.μιμητικός (VI, 12. VIII, 4. XXIII, 3), mimetisch: kuvailukseenkuuluva, kuvailevainen, kuvailus —.μίμοι (I, 8), die Mimen: miimit.μουσική (XXVI, 10), Musik: musiikki, säveltaide.μυϑευμα (XXV, 8), das Erzählte: taru-sepitelmä.μύϑος (I, I. IV, 8. V, 5. 6. VI, 8. 9. 11. 13. 16. 17. 19.VII, 7. 10. VIII, 1. 3. 4. IX, 5. 8. 9. 15. ΧIII, 6. 7.XIV, 2. 10. 20. 2!. XV, 11. XVI, 7. XVII, 1. 6. XVIII,10. 15. 22. XXV, 9. XXVII, 13), Mythe, die mythische Erzählungdie Fabula eines Stückes: jumalais-satu tai -taru,jumalais-sadullinen runotaru, kantataru.
Νομοί (I, 13. II, 6), die Nomen: nomit; νόμων ποίησις:nomirunous.
Ξενικός (XXII, 3), fremd, ungewöhnlich: outo, vieras.
'Oyxos (XXIV, 6), Erhabenheit (des Styls): jalous. όγκώδης (XXIV, 9), erhaben: jalo. όμαλός (XV, 6. XVIII, 5), consequent: yhtämukainen. όμοιος (XV 5), h. l. mit der Wirklichkeit übereinstimmend (vom Charakter): todellinen. όρος (VΙΙ, 11. 12), Definition: määritys. όρχησις (II, 4. XXVII, 6), Tanz: tanssi. όρχηστής (I, 6), Täntzer: tanssija. όρχηστικός (IV, 19. XXIv, 10) zum tantz gefügt, geneigt: tanssiin sovitettu l. sopiva: ή όρχηστική. Tantzkunst: tanssitaide. όρις (VI, 5. 9. 11. 28. XIV, 3. 4. XXIV, 2. XXVII, 10), die scenische Ausrüstung: näytelmällinen laitos.
Πάϑημα (VI, 2. XXIV, 2), Leidenschaft, Leid: mieliala, kärsintö, kärsimmen. παϑητικός (ΧVIII, 6. XXIV, 1. 3) pathetisch: intohimoinen, pathetinen. πάϑος (I, 6. XI, 9. 10. XIV, 4. 7. 9. 20. XVII, 3. XXVI, 3), Gemüthsbewegung, Pathos, schmerzvolles Leid, it. affektvoller Ausdruck: mielenliikutus, intohimo, kärsintö; intolause. παραδειγμα (XXVI, 28), h. l. Ideal: ideali (ihanne, perikuva). πάροδος (XII, 2. 4. 7), der erste Gesang des gesammten Chors: laulajiston ensimäinen laulu, köörin tulo-laulu, parodos. παρωδια (II, 5), Parodie: ivamukaus, parodia. πεπλεγμενος (X, 1. 5. XIII, 2. XVIII, 5. XXIV, 1. 3), verwickelt (von Mythen und Tragödien): mutkallinen. περιπέτεια (VI, 17. X, 2. 3. XI, 1. 5. 7. 9. XVI, 5. XVIII, 5. 18. XXIV, 2), Peripetie: vastaiskäänne. πλοκέ (XVIII, 10) i. q. δέσιs: solmiskelma. ποιημα (IV, 9), Gedicht: runoelma. ποιησις (Ι, 13. IV, 7. 8. 13. 19), Dichtung: runous. ποιητική scil. τέχνη (I, 1. IV, 1. VI, 28. XXVI, 4), Dichtkunst: runoustaide, runous. πολυμυϑος (XVIII. 12), viele Mythen enthaltend: monitaruinen. πράγμα (VI, 8. 12. 13. 17. 20. VII, 1. 12. IX, 7. XIV, 1. 2. 5. 21. XV, 10. 11. XVIII, 13. 18. XIX, 5), das Geschene, Umstand: tapaus, seikka. ποάξις (VI, 2. 7. 8. 12-14. 21. VII, 2. VIII, 1. 3. 4. IX, 9. 13. X, 1-3. XXIII, 1. 2. 6. XXVII, 13), Handlung: toiminta. πράττειν (II, 1. III, 2. 4. 6. VI, 5. 7. 13. IX, 4. XIV, 13. 15-17. XV, 10. XVII 1. XXII, 20. XXIV, 6), handeln (aesthetisch): toimia, toimittaa. πρόλογος (XII, 2. 4. 7), Prolog: alkajaispuhe. προσωδία (XXVI, 18), Prosodie: prosodia. πρόσωπον (V, 2. 4), Maske: naamari. πτώσις (XX, l. 10), Biegung: taivutus.
Ραψωδεϊν (XXVII, 6), Rhapsodien vortragen: esitellä kertomarunoa. ραψωδία (I, 12), Rhapsodie: rapsodia. ρήυα (XX, 1. 9. 10. 12), Verbum: tehdikkö. ρητορική scil. τέχνη (VI, 22), Rhetorik: puhetaide, retorika. ρητορικός (VI, 23), rhetorisch: puhetaiteellisesti. ρυϑμόs (I, 4. 5. 6. 13. IV, 7. VI, 3), Rhytmus: polento.
Σατυρικός (IV, 18. 19), satyrisch, zum Satyrspiel gehörig: ilkkuminen, ilkku- l. satyri-. σκενοποιός (VI, 28), Maschinenmeister: koneenkäyttäjä. σκηνή (XII, 3. ΧΙΠ, 10. XVII, 2. XXIV, 6), Scene: näyttämö, näyttöpaikka, näkymö. σκηνογραφία (IV, 17), Theatermalerei: näytelmäpaikan maalaaminen. στάσιμον (XII, 2. 8), Chorgesang ohne anapästische und trochäische Systeme: stasimon. στοιχεϊον (XX, 1. 2), Buchstab: kirjain. συλλαβή (XX, 1. 5), Silbe: tavu. συρίγγων τέχνη (I, 5), Flotenspielerkunst: huilun- l. syringinsoittotaide. σχήμα (I, 4. IV, 12. 13. V, 4. XVII, 3. XIX, 7. XX, 4. XXVII, 5), Form, Gestalt: muoto, asento, käytös (XXVII, 5: näyttelijäin käytöksiä).
Τάξις (VII, 8), Ordnung: järjestys. τελος (VI, 12. 13. XXVII, 12), Zweck: tarkoitus. τετράμετρον (IV, 18. 19. XXIV, 10), Tetrameter: nelimittainen. τέχνη (I, 4. 5. VII, 11. VIII, 3. XIII, 8. XIV, 20. XVI, 6. 7. 9. 10. 32. XXVII, 4. 15), Kunst: taide. τραγικός (XIII, 10. XIV, 16. XVIII, 18. XXVII, 1. 5), tragisch: tragillinen, murhenäytelmällinen. τραγωδία (I, 2. 13. II. 7. III. 5. IV, 12. 14. 16. V, 3. 7-11. VI, 1. 2. 5. 9. 12. 13. 16. 17. 19. 21. 28. VII, 1. 2. 11. IX, 6-8. XI, 7. XII, 1. 4-6. XIII, 1. 7-9. 13. XIV, 4. 13. 20. XV, 11. 13. XVIII, 4. 10. 15. 22. XXII, 20. XXIII, 1. XXIV. 1. 5. 6. XXV, 3. XXVII, 4. 8. 13), Tragödie: tragedia, murhenäytelmä. τραγωδοδιδάσκαλος (IV, 13), Tragödiendichter: tragedian harjoittaja. τρίμετρον (I, 9), Trimeter: kolmimittainen. τροχαίος (XII, 8), Trochäus: trokhaio.
'Υμνος (IV, 8), Loblied: ylistysruno. ύποκριτής (IV, 17. V, 4. VI, 28. XVIII, 21. XXIV, 6. XXVII, 4), Schauspieler: näyttelijä. ύποκριτική (XXVII, 6) scil. τέχνη, die Kunst des Vortrages: esittelytaide.
Φαλλικά (IV, 15), Phallos-Gesänge: fallos-laulut. φοβερός (IX, 13. XIII, 2-4. XIV, 1. 4), fürchterlich, Furcht erregend: pelättävä, pelkoa herättävä. φόβος (VI, 2. XIII, 4. XIV, 5. XIX, 4), Furcht: pelko. φωνήεν (XX, 3), Vokal: ääntiö, ääntäväinen.
Χορικόν μέλος (XII, I. 5. 7), Chorgesang: laulajiston laulu, köörilaulu. χορός (IV, 17. V, 3.; XII, 4. 7-9. XVIII, 21), Chor: laulukunta, laulajisto, kööri. χρώμα (I, 4), Farbe: väri.
Ψιλομετρία (II, 5), ungebundene Poesi: suorasanainen runoelma.
Liite.
Ruotsalais-suomalainen kaunotieteellisten tiedesanain luettelo.
Absolut = ahsolutinen, ehdoton affekt = mielenvaikutus, mielenliikutus, -kiihoitus agera (utföra) = näyttää, näytellä, esitellä, suorittaa, toimittaa akt = näytös aktion (utförande) = näytäntö [näytös: akt; näyttely: exposition], toimittaminen, esitys, esittely, suoritus aktör = näyttelijä allegori = allegoria [liknelse: vertaus] allegorisk = allegoriallinen arkitekt = rakennustaiteilija, arkitekti arkitektur = rakennustaide arkitektonisk = rakennustaiteellinen.
Behag = sulo [Behagens gudinnor, Gracerna: sulottaret, ihattaret] behagfull = suloisa, sulokas, mieluisa behaglig = suloinen, mieluinen bild = kuva, kuvaelma bildrik = kuvakas, kuvallinen bildhuggare = kuvanveistäjä, veistotaiteilija bildhuggeri = kuvanveisto, veistotaide bildhuggerikonst = kuvanveistotaide.
Danskonst = tanssitaide deklamation = lausunto, deklamationi deklamator = lausuja, deklamatori deklamera = lausua, deklameerata dialog = puheenvaihtelo, haastelo dikt = runoelma, runous dikta = runoella, (fig.) sepitä diktion = lausekeino dithyramb = dityrambi dithyrambisk = dityrambinen dram = draama, näytelmä dramatik = näytelmätaide, dramatika dramatiker = dramaatikko dramatisera = draamatiseerata, näytelmän tapaan esittää dramatisk = draamallinen, näytelmällinen.
Elegi = elegia, huoliruno elegiker = eleegikko, elegian runoilija elegisk = elegiallinen, huoli- entusiasm = into [inspiration: innostus] entusiasmera = innoittaa entusiast = intoilija, innostelija entusiastisk = innollinen, intoisa, innokas epos = epos (-ksen), epopea, kertomaruno epiker = eepikko, epoksen l. epopean l. kertomarunon runoilija episk = epilliuen, epopeallinen, kertomarunollinen epilog = päättäjäispuhe, jälkipuhe, epilogi episod = välikertomus, -kohtaus, episodi erotik = lempirunous erotiker = lempirunoilija erotisk = lemmellinen, lempi- esthetik = kaunotiede, ihannetiede, esthetika esthetiker = kaunotieteilijä, estheetikko esthetisk = kaunotieteellinen, ihannetieteeellinen, esthetillinen ethik = siveysoppi, ethika ethisk = siveysopillinen, siveydellinen, ethillinen extas = haltioissa olo extatisk = haltiokas, haltioissa oleva.
Fabel = eläinsatu, satu; (se intrig) fabelaktig = satumainen fabulos = satuperäinen, sadunomainen fantasi = mielenkuvitus, kuvausvoima, fantasia flöjtspelarekonst = huilunsoittotaide form = muoto ful = ruma, oppos. kaunis; det fula = rumuus, ruma fulhet = rumuus föredrag (ett styckes utförande) = esitys, esittely, suoritus föredraga (utföra) = esittää, esitellä, suorittaa förnimmelse (den sinnliga) = aistinta, aistiminen. Geni = nero genremålning = laatukuva gest = liikenne, käytökset (plurale) grace, Gracerna ks. Behag graciös = suloisa, sulokas grotesk = kuvaton, eriskummainen; subst. groteski grupp = ryhmä gruppera = ryhmittää gruppering = ryhmitys gåta = arvoitus, umpipuhe, -lause.
Handla (i esthetisk bemärkelse) = toimia, toimittaa handling (esthetisk) = toiminta harmoni = sointu, harmonia harmonisk = sointuisa, soinnullinen, harmoniallinen heroisk = sankarillinen, sankari- hjeltedikt = sankarirunoelma humor = humori humoristisk = humorillinen hänförelse = into.
Idé = idea, aate ideal = perikuva, ihanne, ideali idealisk = ihanteellinen, idealinen idyll = idylli idyllisk = idyllinen, idyllintapainen improvisation = äkkimietteinen tuote, äkkimiettielmä improviserad = äkkimietteinen, suorapäinen inkonseqvent = epämukainen intrig = perusjuoni, juoni, kantataru intrigant = juonikas inspiration = innostus inspirera = innostuttaa ironi = ironia, sala-iva, -pilkka [satir = ilkku; karikatyr = irvikuva; parodi = ivamukaus] ironisk = ironiallinen, sala-ivaiuen.
Karakter = luonne karakteristisk = luonteen-omainen, luonnetta kuvaileva, kuvailevainen karikatyr = irvikuva, karikatyri [se ironi] karikera = karikeerata, tehdä irvikuvan (jostakusta), irvikuvassa esittää klagodikt = valitusrunoelma, valituslaulu komedi = komedia, ilveilys, ilvenäytelmä komiker = koomikko, komediantekijä, -näyttelijä komisk = koomillinen (ks. löjlig), ilve-, ilveellinen koncentrerad = supistunut konflikt = ristikohta, -kohtaisuus [motsägelse = ristiriita, -riitaisuus; kontrast = vastakohta] konseqvent = johdonmukainen, yhtämukainen konst = taide konstnär = taiteilija konstnärlig = taiteellinen kontrast = vastakohta (se konflikt) konträr = vastakohtainen kontur = ääriviiva, ääritelmä kör = kööri, laulukunta, laulajisto.
Lofsäng = ylistyslaulu logik = logika, ajatustiede logiker = loogikko logisk = logillinen, ajatustieteellinen lustspel = huvi-näytelmä lyrik = laulurunous, lyriikki, lyyrillinen runous lyriker = lyyrikko, laulurunoilija lyrisk = lyyrillinen, laulurunollinen löjlig, löje förtjenande = naurettava; löje uppväckande = naurattava lösning (ett styckes), lat. solutio = kehitelmä [oppos. solmiskelma].
Mask = naamari, maski melodi = sävel, nuotti melodisk = sävelikäs, sulosointuinen, -ääninen metafor = metafora, vertauslause metaforisk = metaforallinen, vertauslauseellinen meter = runomitta metrik = runomitan oppi metrisk = runomittainen, runomitallinen mim = miimi mimik = mimiikki mimiker = miimikko mimisk = miimillinen monolog = yksinpuhe, monologi motiv = vaikuttava syy, motiivi, aihe musik = musiikki, säveltaide musiker = muusikko, säveltaiteilija, sävelniekka myth = taru, jumalaistaru mythisk = tarumainen, taruperäinen, jumalaistarullinen målare = maalaaja måleri, målarekonst = maalaus, maalaustaide målning = maalaus, kuvaelma.
Naiv = naivi naivitet = naiviteetti novell = novelli, uutelo nätt = sievä.
Objektiv = ohjektivinen, ulkokohtainen okonstnärlig = taiteeton, epätaiteellinen ologisk = epälogillinen osedlig = epäsiveydellinen, siveytön osedlighet = epäsiveys, siveyttömyys otragisk = epätragillinen.
Parodi = ivamukaus, parodia (se ironi) passion = intohimo, himo, kiihko passionerad = intohimoinen, himokas, kiihkoinen pathetisk = intohimoinen, intomielinen, pathetinen pathos = intohimo, intomieli, pathos (-ksen) person = henkilö pittoresk = ihailtava plastik = kuvaustaide plastisk = kuvaustaiteellinen, plastillinen poem = runoelma poesi = runous poet = runoilija poetik = runousoppi poetisk = runollinen porträtt = muotokuva praktisk = käytöllinen, käyttöpuolinen prolog = alkajaispuhe, prologi.
Rhapsodi = rapsodia rhetor = puhetaiteilija rhetorik = puhetaide, retorika rhetoriker = puhetaiteilija, retoorikko rhetorisk = puhetaiteellinen, retorillinen rim = loppusointu, riimi roll = rolli, osa roman = romaani romantisk = romantillinen rythm = polento rythmisk = polennollinen.
Samtal = kanssapuhe; (dialog) puheenvaihtelo, haastelo satir = ilkku, ilkkuruno, ilkkukirjoitus (se ironi) satirisk = ilkkuinen scen = näyttämö, näkymö; kohtaus scenisk = näytelmällinen, näkymöllinen sentimental = hempeä-, hento-tuntoiuen sinne = aisti sinlig = aistillinen sinnesförfattning (Gesinnung) = mieli, mielenparsi situation = asema, tila skald = runoilija skaldekonst = runoustaide skaldestycke = runoelma skizz = eskissi, suunnitelma skulptera = veistää skulptur = veistotaide skulpturbild = veistokuva, veistämä skulptör = kuvanveistäjä, veistotaiteilija skådespel = näytelmä skådespelare = näyttelijä skådespelarekonst = näyttelijätaide skön = kaunis, oppos. ruma [vacker = korea, fager = sorea, täck = soma; sievä = nätt, ihana = förtjusande, pulska = prydlig]; det sköna = kauneus, kaunis skönhet = kauneus spela (utföra) = näyttää, näytellä, suorittaa, toimittaa stans = säkeistö strof == säe subjektiv = subjektivinen, itsekohtainen sublim = ylevä symmetri = tasasuhtaisuus symmetrisk = tasasuhtainen.
Talang = taidollisuus, taidonlahja, talangi talangfull = taidokas, taidollinen talangfullhet = taidokkaisuus teater = teateri teoretisk = tietopuolinen, teoriallinen tillknytning (ett styckes), lat. implicatio = solmiskelma (oppos. kehitelmä) tragedi = tragedia, murhenäytelmä tragiker = traagikko, tragediantekijä, -näyttelijä tragisk = tragillinen, murhenäytelmällinen täck = soma (se skön).
Uppränning = alkuluonnos (se utkast) utföra = toimittaa, suorittaa (se agera, spela) utförande = toimittaminen, suoritus (se aktion) utkast = suunnitelma, kehäys.
Vacker = korea (se skön) vältalare = kaunopuhelija (se rhetor) vältalig = kaunopuheinen (se rhetorisk) vältalighet = kaunopuheisuus (se rhetorik).
Viiteselitykset:
[1] Tekstissä on μύϑος, jumalaistaru, -satu. Koska, näet, enimmät sekä kertomarunolliset että mnrhenäytelmälliset aineet olivat vanhimpina aikoina otetut jumalaissaduista, tuli sana μύϑος myös merkitsemään kanta- eli runo-tarua, runon alkutarua, fabula; eikä ainoastaan semmoisissa kappaleissa, joissa aine todella olikin jumalaissadullinen, vaan myös missä näin ei ollut laita.
[2] Knvailus, ή μίμησις, oikeastaan jälitteleminen, mukaileminen, on Aristoteleen, niinkuin jo Platonin, ja heidän jälkeen koko muinaisuuden kaunotieteilijäin mukaan kaunotaiteen varsinainen olento, ja kaikki ihanne-taiteet, esm. musiikki, ovat kuvailuksia, jälittelemisiä. Kun sentähden Aristoteles tässä sanoo, että huilun- ja kitaran-soittotaiteesta — s.t.s. siitä musiikin osasta, jota esitettiin huilulla ja kitaralla — ainoastaan "enin osa" on kuvailusta, niin kuuluu tämä ristiriitaiselta. Ristiriitaisuus häviää kuitenkin, kun tiedetään, että mimesis-sanalla on kaksinainen merkitys: ahtaampi ja laveampi. Kuvailus ahtaammassa merkityksessä käsittää luonnon todenperäisten olojen huolellista jälittelemistä ja mukailtavain tarkkaa mukailemista, niinkuin esm. näyttelijät mukailevat esikuvaansa. Tätä näyttelijäin kuvailemista tahtookin Hermann yksinomaisesti viedä kuvailuksen ahtaampaan merkitykseen, ks. Herm. Comment, s. 84: "angustior significatio haec est,, qua imitari dicitur is, qui aliam in se personam suscipit". Laveampi merkitys taas käsittää taiteen oikean vapaan kuvailemisen, kuvituksen, fantasian, ja ihanteen, idealin, mukaan: "fictio rei alicujus ad similitudinem veritatis", kuten Hermann sanoo. Esimerkkinä näihin merkityksiin mainittakoon Polit. VIII 5, Bekk. 1340; Probl. XIX 15, Bekk. 918 ja XIX 27, Bekk. 919. Ks. näistä muutoin Herm. s. 84 ss. ja E. Müller: "Geschichte der Theorie der Kunst bei den Alten", II Osa, ss. 355 ja 356 ss. — Huomattavaa on muutoin, ettei tässä §:ssä mainittuin taidelajien luetteleminen suinkaan ole pidettävä minäkään varsinaisena selityksenä siihen, mitä Arist. sanoo I:ssä §:ssä, sillä muodoin että Arist. muka tässä nyt erittäin ja täydellisesti luettelisi niitä runoustaiteen lajeja, joista hän vasta aikoo puhua. Sillä hän puhuu tässä yleiseltä kannalta ja luettelee ainoastaan summassa niitä kaunotieteen lajeja, jotka ovat ahtaammassakin merkityksessä kuvailuksia.
[3] Bekker'in, Reiz'in ja muitten kanssa luemme tässä δια φωνής, eikä δια τής φύσεως. Koska Arist. tässä luettelee ne keinot, joilla taide kuvailee, niin on tämän paikan kanssa pantava yhteyteen Rhet. III Luk. 1, Bekk. 1403, jossa Arist. niin ikään mainitsee ääntä kuvailuksen keinona. Tässä ei kuitenkaan tarvitse ajatella elävien kuvailemista, esm. lintujen viserrystä, hevosten hirnumista, koirien haukuntaa j.n.e. — niinkuin sitä Hermann selittää, jonka tähden hän, syystä katsoen tätä sopimattomaksi, ehdotteleekin luettavaksi δια τής φύσεως, josta syntyisi se käsitys, että muutamat kuvailevat taiteen voimasta, muutamat tottumuksesta, muutamat taas luontonsa voimasta. Sen sijaan sopii tässä ajatella laulua ja lausuntoa, deklamatioma, joittenka käyttäjinä ilmaantuvat etenkin näyttelijät. Ks. Herm. s. 90; E. Müller, Gesch. d. Th., II, s. 346. — Niinkuin nähdään, alkaa Arist. heti selvittämään niitä eroavaisuuksia, jotka syntyvät esityskeinojen erilaatuisuudesta. II:ssa luvussa puhuu hän eri esineistä, III:ssa eri tavoista. Ett'ei Arist. kuitenkaan muuhun kuin esityskeinojen erilaatuisuuteen perustanut taiteen jakaumista eri taiteisin, olen koettanut osoittaa akademiallisessa väitöskirjassani "Försök tili framställning af Aristoteles' lära om det Sköna och Konsten", H:fors 1865 s. 66 ss.