[4] Syrinki, ή σύριγξ, oli moni-, tavallisesti seitsemän-putkinen paimenpilli, jonka putket eli pillit olivat järjestänsä toinen toista lyhyempi.
[5] Hermann lukee ή τών όρχηστών = tanssitaide. Heinsius ehdottelee: οί πολλοί τών όρχηστών, jota parannusta kuitenkin Teichmüller katsoo tarpeettomaksi, arvellen, että sanoihin οί τών όρχηστών on ajateltava sana μιμόυμενοι.
[6] 'Ηϑη, πάϑη ja πράξεις ovat Aristoteleella ei ainoastaan tanssitaiteen vaan koko kaunotaiteen esineitä. Sana ήϑη merkitsee sekä luonteita, character, että myöskin ylimalkaan siveydellistä, ethillistä mielenliikutusta, affectus. Πάϑη merkitsee sekä mielenliikutusta (ankarampaa kuin ήϑος), esthetillistä tiedesanaa "pathos" (himo, intohimo), että itse kärsimystä, kärsintöä. Πράξεις käsittää Aristoteleella ei ainoastaan toimintaa ("Handlung" esthetillisessä merkityksessä), vaan myöskin kaiken sen, mitä me laveammassa ja ahtaammassa ymmärteessä kutsumme situationiksi (asema, tila). Ks. Biese, "Die Philos. des Arist." II, s. 694.
[7] Tätä paikkaa on monella eri tavalla koetettu selittää. Me käsitämme sitä näin: Tavallisen käsityksen mukaan sanotaan epopealliseksi runoudeksi ainoastaan sitä kertomarunoutta, joka on runomitalle pantu. Ja niinkuin ihmiset ovat tottuneet runomittojen mukaan nimittämään runoilijoita, muutamia elegian-, muutamia jambein-runoilijoiksi j.n.e. (§ 10), niin on kuusimittainen runomitta näihin saakka katsottu epopean varsinaiseksi runomitaksi — niinkuin se todella onkin, ainakin pidemmissä kertomarunoelmissa. Sillä jos joku on koettanut muuhun mittaan sovittaa pidemmän epillisen kappaleen, niin on se huomattu sopimattomaksi (Luku XXIV, § 12), mutta pienempiä sopii muuhunkin mittaan sovittaa. Vaan ei tämä mitta kumminkaan tee kertomarunoutta. Sillä kertomarunous voi olla suorasanainenkin ja voi käyttää mitä mittoja hyvänsä, vaikk'ei aina erittäin hyvällä menestyksellä kuten Khairemonin esimerkki todistaa (§ 12). Se mikä tekee kertomarunouden, samaten kuin muunkin runouden, on kuvailus, mimesis. Yhtä vähän kuin siis voi Empedoklesta sanoa runoilijaksi, vaikka hän on runomitalla puhunut luonnosta (§ 11), yhtä vähän sopii myöskin sanoa kaikkia suorasanaisia teoksia kertomarunoelmiksi. Niin esm. ei millään muotoa sovi siinä kohden rinnatusten asettaa Sofronin ja Xenarkhon miimejä ja Sokrateen kanssapuheita. Edelliset ovat kertomarunoutta, Sokrateen kanssapuheet ei.
[8] Miimit, οί μΐμοί, olivat pieniä, kanssapuheen muotoon sepittyjä draamallisia kuvauksia tavoista, mielenliikutuksista ja elämän-oloista. Ehkä suorasanaisina olivat nämä kuvaukset kuitenkin kirjoitetut polennonmukaisella kielellä, tavallisesti Dorilaisten murteella. Tämän runolajin ensimmäinen käyttäjä oli Sofroni Syrakusasta, Sofokleen ja Euripideen aikalainen. Xenarkho oli tämän poika ja viljeli samaa runouslajia. — Perustauten erääsen paikkaan Athenaon tykönä, joka mainitsee Alexamenoa ensimäisenä Sokratisten kanssapuheitten tekijänä, ovat selittäjät näihin asti arvelleet Aristoteleen tässä asettavan Sokrateen kanssapuheet samalle kannalle kuin Sofronin ja Xenarkhon miimit ja siis sanovan niitäkin kertomarunoelmiksi. Syystä huomauttaa kuitenkin Teichmüller, kuinka uskomattomalta se tuntuu, ettei tuo tarkka Aristoteles olisi tehnyt sen tarkempaa eroitusta prosan ja runouden välillä. Sillä mitä me tunnemme näistä kanssapuheista todistaa niissä olleen filosofiallista ja dialektillistä sisältöä, eikä mitään kuvailusta (mimesis). Muutamat ovat arvelleet, että tässä muka olisi Platonia ajatteleminen, joka hänkin teki Sokratisia kanssapuheita, jota Teichmüller kuitenkin katsoo sopimattomaksi. Ks. Teichm. m. t. I s. 1 ss.
[9] Muutamissa painoksissa luetaan φυσικόν — luonnontiedettä koskevaa, eikä μουσικον.
[10] Empedokles Agrigentosta eleli 450 e.Kr. ja kirjoitti kolmen kirjan pituisen filosofiallisen oppirunon "luonnosta" (περί φύσεως).
[11] Sekä Hermann että Bekker'kin lukee tässä οθκ ήδη καi ποϊητήν προσαγορευτέον. Koska Arist. kuitenkin juuri, § 7, sanoo, että kertomarunoilija saapi seoinkin käyttää runomittoja, milloin mitäkin, niin näkyy meidän lukulaji antavan oikeamman ymmärryksen, koska "Kentauros" näkyy olleen joku epopea. Khairemoni eli Euripideen aikana taikka vähän myöhemmin. Tiedot hänestä ovat kuitenkin epävakaiset. Muutamat, niinkuin Athenæo, sanovat häntä tragiseksi, toiset, niinkuin Suidas ja Eudocia koomilliseksi kirjailijaksi. Tästä paikasta päättäin näkyy hän olleen epillinen runoilija.
[12] Polygnoto, kotosin Thasoosta, eleskeli 80 Olympiadin paikoilla. Hän kuvaili jaloja ja hyviä luonteita, joita hän valitsi enimmiten sankari-ajan historiasta. Pausoni sitä vastaan kuvaili mielellään huonoja ja siveydellisessä suhteessa häijyjä luonteita. Hän oli Athenasta syntyisin, Polygnotoa vähän myöhempi. Dionyso, Kolofonista kotosin, koetti kuvailuksissaan jälitellä Polygnotoa, mutta kun häneltä peräti puuttui ihanteellisuutta, joutui hän todellisuuden tarkaksi jälittelijäksi. Ks. näistä Lessing, Laokoon. — Hakaisiin suljetut sanat, joita ajatus vaatii, löytyvät Hermannin painoksessa: άνάγκη μιμεΐσϑαι.
[13] Joita on lueteltu I:sen Luvun 2 §:ssä, ja ylimalkaan kaikki ne taiteet, joittenka esityskeinoja Arist. mainitsee, I Luku § 2. Ihannetaiteet ovat, ks. Alkulause 4., Aristoteleen mukaan seuraavat: veistotaide, maalaus, tanssitaide, näyttelijätaide, musiikki ja runous.
[14] Sanalla λόγοι näkyy Arist. ymmärtäneen I Luvussa mainittuja Sofronin ja Xenarkhon miimejä, jotka olivat kirjoitetut suorasanaiseen muotoon. Ψιλομετρία (paljas-mitta) taas näkyy tässä merkitsevän kertomarunollisia teoksia ilman tanssitta ja musiikitta.
[15] Kleofoni mainitaan sepittäneen kymmenen murhenäytelmää. Kun hän tässä paikassa näkyy joutuneen Arist:een mieleen kertomarunoilijana, niin sopii tässä ehkä paremmin ajatella hänen teostaan Μανδρόβουλος, jota Arist. mainitsee Sophist. Elench. XV, 14.
[16] Hegemoni eli Peloponneson sodan aikana ja oli ivamukaustensa (parodiain) kautta joutunut yleisön erityiseen suosioon. Athen. IX s. 407, A. kertoo, että kun hänen teostansa "Gigantomakhia" näytettiin Athenan teaterissa, herätti se niin vastustamatonta naurua, etteivät kuulijat voineet itsiänsä pidättää, vaikka teateriin vast'ikään oli saatettu se surunsanoma, että Athenalaisten kaunis laivasto oli Sikelian edustalla voitettu ja hajoitettu.
[17] Nikokhares oli Aristofaneen aikalainen. "Delias"-teoksessaan pilkkasi hän Deliolaisten yltäkylläistä ja hentoa elämäntapaa.
[18] Paikka on sangen turmeltunut. Muutamat, näet, lukevat 'Άργάς, eikä Πέρσας, toiset ώς πέργας και Κύκλωπας, toiset ώς περγάς κ. Κυκλ., toiset ώσπερ γάς κ. Κυκλ. j.η.e. Meidän, niinkuin Bekkerinkin lukulaji on ώς Πέρσας και Κύκλωπας. Jälkeinen nimi on monikkoon pantava, koska sekä Timotheo että Filoxeno ovat sen nimistä kappaletta kirjoittaneet; edellinen nimi on jo itsessään monikko. Timotheo, syntynyt Miletossa 446 e.Kr., oli kuuluisa nomeintekijä ja säveltaiteilla. "Persialaiset" oli nomi, jossa hän lauleli Kreikkalaisten voittoa Persialaisista. Hänen teoksensa Κύκλωψ oli dityrambi. Filoxeno, syntynyt 459 e.Kr. Kytherassa, oleskeli vanhemman Dionyson hovissa Sikeliassa, mutta ajettiin pois ystävällisen olonsa tähden tyrannin hetairan Galatean suhteen. Hän teki silloin dityrambinsa "Kyklopi", jossa hän mukaeli Dionyson kyklopiksi, itsensä Odysseyksi ja lempijättärensä Galatea-nymfaksi.
[19] Se eri tapa, millä runoilija esineitänsä kuvaelee, synnyttää siis kolme eri runolajia: 1) Jos runoilija itse kertoelee tapauksia, omilla sanoillaan, taikka antaa muiden niitä kertoella, niin syntyy kertomarunollinen eli epillinen runous; 2) jos runoilija itse yhä vaan puhuu, itsestään runoellen, niin tästä syntyy dityrambinen (meidän lyyrillinen) runous; ja 3) kun kuvailus tehdään toimivaisten henkilöin kautta, niin siitä syntyy draamallinen runous. Samalla tavoin jakaa Platonikin runoutta, ks. hänen Polit. III, 394. — Hermann lukee και έτερον τι γιγνόμενον, eikä ή. έ. τ. γ. Muutamat, niinkuin Tyrwhitt, Buhle ja Susemihl, ovat Arist:n sanoista tahtoneet saada ainoastaan kaksi runolajia: kertomarunollista ja näytelmällistä.
[20] Keinot, millä; esineet, mitä; ja tapa, miten. Ks.Luku I, §3.
[21] Hermann lukee πράττοντες και δρώντες: toimimalla ja toimittamalla.
[22] Έχεΐϑεν: Sikeliasta, eikä Megaran kaupungista Sikeliassa. Epikharmo oli, näet, Koossa syntynyt 60 ja 62 Olympiadein välillä, mutta tuli nuorena Sikeliaan. Magnes, Athenasta, mainitaan nuoruudessaan tavanneen Epikharmoa. Walz arvelee, että näin myös on voinut Khionideen laita olla, ja että tämä jo nuoruudessaan oli tullut tutuksi, koska Epikharmon kukoistus-aika Suidaan mukaan olisi ollut noin kuusi vuotta ennen Persialais-sotia, ja Khionides jo kahdeksan vuotta ennen näitä mainitaan komedian tekijänä.
[23] Tragedian itsilleen omistavan mainitaan seuraavat paikat: Korintho, Epidauro, Aigina, Flio ja etupäässä Sikyoni.
[24] Sana κωμάζειν johdetaan tavallisesti suhstantivista κώμος (kemut, juhlapidot, riemu-tilaisuus, seura) ja merkitsee kemujen pitämistä, riemutilaisuuden viettämistä juhlasaatolla, iloleikillä, musiikilla, tanssilla y.m. Tästä nyt, arvelevat Peloponnesolaiset, sanat κωμωδία (komedia) ja κωμωδός (riemulaulaja, komedian tekijä) eivät johdu, vaan sanasta κώμη, kylä, syystä että komedian ensimäiset harjoittajat kiertelivät pitkin kyliä.
[25] Paljon on riidelty, onko tässä lukeminen 'Αίτιον δε και τούτου, kuten Bekkerin, Didot'u painoksen y.m. mukaan, vai αΐτιον δε και τουτο, kuten toiset tahtovat. Edellinen lukulaji antaa sen ymmärteen, että runouden (niinkuin kaiken taiteen) syntymiseen löytyy kaksi syytä, nimittäin kuvailushalu ja ihmisen luonnollinen taipumus kuvaelmista iloitsemaan. Syynä taas tähän iloitsemiseen on se, että ihminen kuvaelmain katselemisesta oppii, mikä oppiminen kaikille on hupaista. — Jälkimäinen lukulaji taas antaa seuraavan ajatuksen: Runouteen, niinkuin taiteesen ylimalkaan, on kaksi syytä, kuvailushalu ja kuvaelmista iloitseminen. Nämä ovat yleiset syyt, joihin vielä jonakuna kolmantena, joka samalla edellisiä perustaa, tulee oppimisen halu. — Kumpanenkin lukulaji pitää paikkansa.
[26] Se ei ole kuvailusmäärä s.t.s. kuvaileminen semmoisenaan elikkä mukailemisen suurempi tahi vähempi tarkkuus, joka taideteoksissa tuottaa meille huvitusta, vaan taiteellinen täydellisyys, väri taikka muu senkaltainen syy s.t.s. itse taiteellinen puku. Käsikirjoituksissa on ουχί μίμημα ποιήσει την ήδονήν; Bekker taas lukee δια μίμημα. Verrattava on tähän mitä Arist. puhuu Rhet. I. 11, 3.
[27] Paikka on turmeltu ja lukulajit eroavaiset. Parhaimman käsityksen antaa Aldus'en lukulaji, jota Bekker ja Didot'n painos noudattavat. Useimmissa käsikirjoituksissa luetaan: έξ αρχής πεφυκότες και αυτά μάλιστα. Hermann lukee πεφυκότα κaι αυτά μιμητικά (suom.: kehittäen näitä jo alusta syntyperäisiä ja kavallukseen sopivia aineita).
[28] "Margites" nimistä teosta mainitsee Arist. Homeron tekemäksi. Myöhemmän ajan tarkastelijat ovat tahtoneet Pigresta Margiteen tekijäksi.
[29] Bekker ja Hermann lukevat και το άρμόττον, eikä κατά το άρμ. kuten Didot'n painos.
[30] Aristoteles huomauttaa L. XIII ja ss. siitä, että kertomarunollinen ja näytelmällinen runouslaji ovat toistensa kanssa aivan likeistä sukua. Sentähden pitää myös epillisten kuvailusten oleman draamallisia.
[31] Jälkimäisten runouslajien, komedian ja tragedian, muodot ovat edellisiä, jambin- ja epopean-lajeja, arvoisempia.
[32] Bekker ja Hermann lukevat κρινόμενου eikä κρίνεται. Koko tämän lauseen asettaa muutoin Hermann luvun loppuun.
[33] Falloslaulut olivat lauluja, joita laulettiin fallon juhlasaatossa (φαλλαγώγια). Ne olivat raa'at ja riettaat, jonka tähden ne eivät kaikissa paikoin pysyneet. Dityrambit ylistivät jumalien, erittäin Dionyson, töitä.
[34] Jambinen runomitta tuli tavalliseksi. Kuitenkin käytettiin myös nelimittaisia trokaioja. Näin teki välistä Sofokles, Aiskhylo ja Euripides.
[35] Tähän on ajateltava jo 19:stä §:sta ή φύσις εύρεν (Hermann), taikka 18:sta §:sta έγένετο (Walz). Lauseen lopussa lukee Hermann δέχεται eikä λέγεται, väittäen mahdottomaksi, että Arist. olisi voinut perustaa näin painavia asioita ainoastaan kulkupuheisin. Walz muistuttaa kuitenkin syystä, että Arist. sanalla τα αλλα, joihin λέγεται likimmiten kuuluu, näkyy tarkoittaneen vähäpätöisempiä muutoksia, joittenka alkuperästä eri juttuja voi olla.
[36] Ettei Arist. näillä sanoilla ole aikonut antaa mitään määritystä komediasta, sen helposti huomaa lauseen vaillinaisuudesta ja lyhyydestä, jos sitä vertaa esm. tragedian määritykseen seuraavassa luvussa. Hän vaan yleisillä viittauksilla huomauttaa komedian omituisesta luonteesta. II:sen luvun lopussa sanoo Arist., että komedia kuvaelee huonompia ja halvempia ihmisiä, tragedia taas parempia ja arvoisia. Tämä, sanoo Arist., ei nyt kumminkaan ole niin ymmärrettävä, että komedia muka kuvailisi ainoastaan siveydellisesti huonoja ihmisiä, ehkä sillä kyllä on se omituisuus, että se mielellään valitsee vähänarvoisempia ihmisiä, samaten kuin tragedia päinvastoin oman luonteensa mukaan valitsee ylhäisiä ja suuremman arvoisia. Vaan asian laita on niin, että komedian aiheena on naurettava, ja naurettava on osa rumasta. Sillä naurettava on (§ 2) hairaus, poikkeus oikeasta ja kauniista, sekä rumuus, jossa ei ole kipua eikä tuskaa. — Tämä on koko se selitys, minkä Arist. antaa komediasta ja naurettavasta. Kuinka vaillinainen se on, sen huomaa helposti. Rhetorikassaan, III, 18 (Bekk. 1419), viittaa hän, puhuessaan naurettavasta, tähän paikkaan, sanoen täällä selittäneensä, kuinka monta lajia naurettava on. Koska tältä paikalta kuitenkin kokonaan puuttuu tämmöistä selitystä, todistavat Arist:n sanat Runousopin nyt ei enään olevan alkuperäisessä kokonaisuudessaan. — Lukulajit muutoin eroovat siinä, että muutamilla on, kuten meidän painoksessa: αλλά του αίσχρου έστί το γελοΐον μόριον, muutamilla taas (Hermann): αλλά τον αίσχρου, οθ εστί τ. γ. μ., mikä käännettynä kuitenkin antaa saman ajatuksen: Komedia on halvempain kuvailus, ei niin ymmärrettynä, että kaikki pahe olisi sen aineena, vaan niin, että se on kuvailus rumasta, josta naurettava onkin osa.
[37] Vanhoilla oli kaksi luonne-naamaria eli -maskia (πρόσωπον), nimittäin koomillinen naamari, jota käytettiin ilvenäytelmissä, ja tragillinen naamari, jota käytettiin murhenäytelmissä.
[38] Kun arkhαontti otti kustantaakseen jonkun näytelmä-kappaleen, ensiksikin sen harjoituttamista ja sitten sen näyttelemistä — mikä todellakin vaati ei suinkaan vähäisiä kulunkeja — niin sanottiin hänestä χορόν διδόναι, ja runoilijasta χορόν λαμβάνειν. Kun komedia pidettiin halvemmassa arvossa, niin tämmöinen kustantaminen vasta myöhään tapahtui, jonka tähden vapaa-ehtoisten täytyi tämmöistä laulua toimittaa.
[39] Epikharmo oli Dorilais siirtokunnasta Megarasta, Formis Syrakusasta. Näihin saakka eivät komedian kantatarut olleet yhtenäisiä ja kokonaisia.
[40] Lukulajit eroovat toisistaan. Käsikirjoituksissa on: μέχρι μόνον μέτρον μεγάλου. Kun μεγάλου teki vaikeutta ehdotteli Aldus luettavaksi μετα λόγου, jota Bekker hyväksyy; näin myös Didot'n painos. Hermann ehdottaa καϊ λόγον. Reiz ja Tyrwhitt jättävät sanan kokonaan pois, pitäen sitä interpolationina. Sanalla λόγος tarkoitetaan tässä samaa kuin άπαγγελία, kertomus, narratio.
[41] Näytelmärunouden historiassa on tämä paikka tullut kuuluisaksi, koska se on ainoa, josta on voitu hakea jotain, jos kyllä horjuvaa, perustusta tuohon oppiin ajan yhteydestä. Tunnettu, näet, on että franskalais-klassillinen koulu, Corneille etunenässä, levitti ja puolusti niin kutsuttua "kolmen draamallisen yhteyden" oppia, paikan, ajan ja toiminnan. Tämän opin mukaan ei saa näytelmissä muuttaa tapahtuma-paikkaa, vaan näkymön pitää aina oleman sama; niin ikään ajan sekä toiminnan. Oppinsa tueksi he mainitsivat Aristotelesta, joka tähän kuitenkin on melkein syytön. Paikan yhteydestä ensiksikin Arist. ei virka yhtään sanaakaan. Mitä ajan yhteyteen tulee, niin Arist., kuten tästä näkyy, ei määrää mitään, vaan mainitsee ainoastaan, että tragedian tapaukset tavallisesti päättyvät yhden vuorokauden kuluessa. Tässä on siis kysymys ajan pituudesta eikä yhteydestä. Mutta ei tästäkään ole mihinkään, koska Arist. heti sen perästä moittimatta mainii, ettei sitä vanhoissa tragedioissa noudatettu. Ainoastaan toiminnan yhteyttä hän vaatii, ks. Luku VIII.
[42] Tämä on epäilemättä koko Aristoteleen Runousopin mainioin paikka, joka yksistänsä on selitykseksi synnyttänyt suuremman kirjallisuuden kuin monen mainion miehen kaikki teokset yhteen. Ensi katsannolta näkyy kuitenkin ajatus olevan niin selvä, että se vasta silloin joutuu epäselville, kun lukee paikan monenkaltaisia selityksiä. Mihin eri suuntiin nämä selitykset ovat kääntyneet, mainittakoon lyhyeltä. Ensinkin tulkittiin Aristoteleen sanat niin, että pelkoa piti puhdistettaman yhdessä tragediassa, sääliä muka toisessa. Tämä sotii selvästi Arist:n sanoja vastaan, koska hän, näet, juuri selittää näitä molempia mielialoja toinen toisensa kautta, Rhet. II L. 5, 12 (Bekk. 1383), opettaen säälin vasta silloin tulevan oikein eläväksi ja todelliseksi, kun pelko siihen yhdistyy, pelko, näet, siitä, että sama paha voi kohdata meitäkin tahi omaisiamme, ks. Poet. XIII ja Rhet. II, LL 8 ja δ. Sitten pantiin sanoihin se ymmärre, että tragedia pelvon ja säälin kautta vaikuttaisi puhdistusta kaikissa mielialoissa, vaikka Arist. selvään sanoo των τοιούτων παϑήματων:tämänkaltaisissamielialoissa s.t.s. pelvossa ja säälissä ja niiden kanssa yhdenlaisissa. Uusi selitystapa tahtoi osoittaa, että tragedia muka vaikuttaisi niin perinpohjaisen puhdistuksen pelvosta ja säälistä, ettei näistä jää vähääkään jälelle. Yhtä väärin. Sillä Arist. opettaa nimenomaan, että semmoinen mielenlaatu, missä ei laisinkaan ole pelkoa eikä sääliä, ei soveltuisi hyveen kanssa yhteen, koska, näet, pelvoton ihminen on tyly ja julkea, säälitön taas kova ja tunnoton, jota vastaan todellinen hyve on oikea keskisuunta liiallisuuksien välillä (Ethic., Rhet., Polit.). Toinen selitys on vielä se, ettei puhdistus tarkoittaisi katselijoita — kuten Arist:n sanat kuitenkin suoraan ilmoittavat — vaan itse toimivia henkilöitä. Mutta kun pelko ja sääli eivät ole ne intohimot, joita tavallisesti käytetään vaikuttimina toimivaisten töihin ja toimintoihin, vaan mielenliikutuksia, joita toimivien työt ja kohtalot herättävät katselijoissa, niin on vaikea ymmärtää, mitenkä ne katselijoista vaikuttaisivat takaisin toimivaisiin.
Ihan vastoin näitä tavoteltuja selityksiä näkyy Arist:n suora oppi olevan, että murhenäytelmä pelvon ja säälin kautta saa aikaan puhdistusta pelvossa ja säälissä ja samanlaisissa mielialoissa. Tämä puhdistus tapahtuu siten, että pelko ja sääli vapautetaan liiallisuudestaan ja ylenmääräisyydestään, että niistä eroitellaan se, joka on yksityistä ja subjektivistä, ja jätetään se, mikä on yleistä, kaikille yhteistä, idealista. Kun, näet, ihminen näkee, että ihmiskunnan jalot sankarit yhtä hyvin kuin muutkin ovat kärsimysten ja onnenvaiheiden alaisia, niin huomaa hän siitä, että korkeampi laki johtaa kaikkia, ja hänen itseluottamuksensa ja ynseytensä kukistuu, mieli nöyristyy jumalien tahdon suhteen, pelko ja sääli puhdistuvat. Näin puhdistettuina muuttuvat kysymyksen alaiset mielialat mielihyväksi, ήδονή, joka mielihyvä Arist:n mukaan on niin murhenäytelmän kuin kaiken muunkin taiteen tarkoitus. Laveammin olen koettanut tätä selittää väitöksessäni "Förs. t. framställning af Arist. lära om det Sköna o. Konsten" ss. 39-64.
Tekstin sanat "kaikissa kohdin kutakin osaa myöden sovitetulla kielellä" (tarkemmin alkuperäisen mukaan: kaikissa osissa itsekuhunkin lajiin j.n.e.) tietää, että kielen pitää oleman erilaista esm. köörissä, erilaista dialogissa j.n.e. Tekstin selitykseen kuuluvasta kirjallisuudesta ks. Lessing, Hamb. Dramat. Stück 74-79 (Ed. Lachm. 7:s nios); E. Müller, Gesch. d. Th. d. K. II s. 378 ss.; Herder, Werke für Litt. u. Kunst. 17 n. s. 211 j.m.
[43] Parempana pidämme Reiz'in, Hermannin y. m. lukulajin μέτρον, kuin Bekkerin, Didot'n painoksen y. m. μέλος, syystä että Arist. katsoo sävelen (lauluu) kuuluvaksi tuohon "kutakin osaa myöden sovitettuun" kieleen. Ks. § 4.
[44] Hermann lukee των ονομάτων cύvϑεσiv, eikä των μέτρων σύνϑεσιν.
[45] Taikka Hermannin mukaan, joka lukee πάσιν, eikä πάσαν: on sen voima kaikille tuttu.
[46] Mitä luonne, ήϑος, on ks. L. I. Muist. 6. — Mieli, διάνοια, on tämän suhteen ajatus, miete, mielenparsi, joka paraasta päästä osoittaa itsensä ihmisen puheissa, tuumailuissa ja sanaparsissa. Arist. eroitti nämä molemmat, mutta meillä on διάνοια suljettu luonteesen, ήϑος:een, ja on luonteen oikea lähde. "Der Zweck (johon draaman henkilöt pyrkivät) wird in Drama, wie vor dem eigenen Bewusstsein, so vor dem Freunde, vor dem Gegner gerechtferiigt, es wird mit Grunden gekämpft, bleibende Wahrheiten, Sentenzen, breitere Ausführungen gehen herüber und hinüber und stellen den Kampf der Kräfte in ein Tageslicht, das ihn nach allen Seiten beleuchtet und ihm den Stempel eines Kampfes von ldeen aufprägt. Dieses Element ist es, was Aristoteles (Poet. C. 6) die διάνοια nennt, die Rechtfertigung des Strebens durch Gedanken-Ausdruck, und was wir als das Gnomische bezeichnen." Vischer, Aestli. III. 2, 4. s. 1382.
[47] Nimittäin lausetapa ja laulanto.
[48] Nim. näytelmällinen laitos.
[49] Nim. runotoimi eli kantataru, luonne eli karakteri, ja mielenparsi eli ajatus.
[50] Hermann lukee tätä paikkaa näin: τούτοις μεν oυv άμα ολίγοις αυτών, ώς εΐπον, κέχρηται τοΐς ειδεσιν. ου γαρ 'όψεις έχει πάν j.n.e.
[51] Lukulajit eroovat. Bekker lukee: — — άλλα πράξεως και βίου και ευδαιμονίας και κακοδαιμονίας και γαρ ή ευδαιμονία (Hermann lisää: και ή κακοδαιμονία) εν πράξει έστί κ. τ. λ.
[52] Nim. hyviä taikka pahoja.
[53] Vertaile tähän mitä Arist., Poet. XXVI, sanoo Zeuxiista. Zeuxiin malauksilla ei ole ήϑος siinä ymmärteessä, että hän niissä erittäin viljelisi sitä taikka tätä laatua, niitä taikka näitä omituisuuksia, sillä hänellä on ideali ylimpänä perikuvana.
[54] Toisilla lukulajeilla on ov ποιήσει: niin hän ei tee j.n.e. Näin Bekker ja Hermann. Didot'n painoksen lukulaji on silminnähtävästi parempi, kosk'ei Arist. kiellä luonteidenkaan kuuluvan murhenäytelmään, ehkä kyllä itse kantataru ja toiminta ovat luonnetta tärkeämmät.
[55] Hermann asettaa tämän §:n 16:n §:n jälkeen.
[56] Muutamat ovat ymmärtäneet tätä koskevaksi puhujia eikä runoniekkoja, mikä kuitenkin on sopimatonta, koska Arist. sanoo έποίουν λέγοντας.
[57] Hermann lisää εί προαιρεΐται ή φεύγει: haluaako hän jotain tai välttää. Niin ikään panee hän των λόγων sanain edelle sanain ένιοι: muutamissa niistä puheista j.n.e. — Luonteesta puhuu Arist. laveammin XV:ssä L:ssa.
[58] Didot'n painoksessa luetaan μέσον δε ο και αυτο μετ' έκείνο έτερον, jota lausetta Bekker, Hermann y.m. täydentävät lukemalla μέσον δε o και αυτο μετά άλλο και μετ' έκ. έτ. Ajatus on sama.
[59] Sanojen ώσπερ ποτε και άλλοτε selittämisestä pitävät kommentatorit eri mieltä, ja Hermann, jok'ei niiden kanssa ensinkään tule toimeen, jättää ne tästä paikasta pois ja asettaa ne VIII:nen Luvun alkulauseen loppuun. Vaikeuden tekee se, kun ei ole tiedossa, että näytelmiä olisi missään näytetty vesi-uurin mukaan. Sanat näkyvät siis tarkoittavan jotain muuta, nimittäin oikeuden käynnin menoja, puhujia ja asian-ajajia, joilla, kuten tietty, oli määrätty aika, minkä saivat puhua. Näin tulisi, arvelee Aristoteles, käymään näytelmäinkin, jos niitä täytyisi näytellä suurempi lukumäärä. — Toisen selityksen tuottaa vähäinen sanojen muutos, jonka Reiz on ehdotellut, ώσπερ ποτ' άλλοτε και άλλοτε: jos niin monta kappaletta näyteltäisiin perätysten, niin tapahtuisi samaa kuin juttuja kertoessa, jolloin uuden jutun alkaessa on tapana sanoa "toisen kerran" ja "toisen kerran taas".
[60] Sana "laatuista," τω γένει, ei ole katsottu hyvin sopivaksi yhteen πολλά ja άπειρα sanojen kanssa, jonka tähden Victorius esitti luettavaksi άπ. τώ γ' ένι: paljon ja äärettömiä voipi tapahtua yhdelle. Näin Hermannkin, joka sen lisäksi jättää γ;η pois, ja tähän asettaa sanat ώσπερ ποτε και άλλοτε, ks. Luku VII, 11. Tekstinparannukset ovat tässä tarpeettomat, koska τώ γένει luonnollisesti kuuluu άπειρα sanaan: laadultansa äärettömän erilasta.
[61] Herakleis-runoelman tekijänä mainitaan Peisandro, Rhodo saaresta (n. 648 e.Kr.) ja Panyasis Halikarnassosta; Theseis-runoelman Pythostrato eli Nikostrato ja Deifilo.
[62] Odysseylle.
[63] Koska Homero kuitenkin kertoo tästä asiasta, Odyss. XIX v. 393 ss., ja Arist. nähtävästi tämän tunsi (ks. Rhet. III. 16, 10), niin on tämä paikka ehkä niin ymmärrettävä, että Homero ei kerro kaikkia, mitä kullekkin on tapahtunut, siinä ajan järjestyksessä kuin se todellakin on tapahtunut (kuten esm. Peisandro, Panyasis j.m.), vaan siinä järjestyksessä, missä se päätoiminnalle on sopivinta, ja kuten runollinen kauneus vaatii. — Parnasso oli Apollonille pyhitetty vuori Fokiin maakunnassa.
[64] Odysseystä kerrotaan, että hän alussa ei mielellään lähtenytkään Troian sotaan. Tästä kokonaan päästäksensä sanotaan hänen teeskennelleen mielipuoleksi. Hän valjasti härän ja aasin auransa eteen, otti sitten suoloja kypäräänsä ja pudisteli niitä siinä, niinkuin hänen olisi ollut aikomus niitä kylvää. Mutta kun Palamedes nyt, häntä koettaaksensa, pani hänen poikalapsensa, Telemakhon, auran eteen, ja Odyssey nosti auran pojan ylitse, niin ettei se lapseen ollenkaan koskenut, tuli hänen teeskentelemisensä ilmi.
[65] Runoilijan, sanoo Arist., ei ole pakko kertoa ainoastaan semmoista, mikä todellakin on olemassa, ja joka erittäin on historiassa elikkä todellisuudessa tapahtunut, vaan semmoista, joka määrätyillä oloilla ja ehdoilla tapahtuisi, tahi yleensä kaikkia, mitä missäkin todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan tapahtuisi. Alempana sanoo hän taas, ett'ei runoilijan suinkaan tarvitse karttaakaan todellisuutta ja olevaisia oloja, sillä το εικός ja το άναγκαιον pitää oleman hänen ylimpänä ohjeenaan, eikä mikään estäkään todellisuudessa tapahtuvaa olemasta todennäköistä ja mahdollista (§ 10). — Tätä paikkaa tarkastelee likemmin Lesssing, main. teos St. 79.
[66] Tragedia käyttää historiassa, sadussa tahi todellisuudessa olevia nimiä esm. Herakles, Oidipo, Promethey, Agamemnoni j.m.s., jota komedia ei tee. Sillä tämä, enimmiten kuvaellen vähäpätöisiä, ajateltuja, perättömiä tapauksia, rakastaa myös itse nimiinkin panna henkilöiden luonnetta. Niin esm. pannaan sotureille usein nimi Thraso (rohkea) tahi Polemoni (sotainen); kauniille nuorukaisille nimi Pamfilo (kaikille rakas) tahi Kharino (lemmittävä); kuokkavieraille Gnatho (pöhöposki) tahi Artotrogo (kakunkalvaja) j.n.e.
[67] Seuraavaa kaksi pjdiälää, §§ 11 ja 12, on Hermann, kuten näkyy hyvillä syillä, asettanut X:nen Luvun 2:sen pykälän jälkeen, johonka ne sisältönsä puolesta kuuluvat. Koko loppupuoli tästä IX:stä luvusta näkyy olevan turmeltunut.
[68] Hermann lukee δια τους κριτάς ("tuomareitten tähden") eikä, kuteen muut, δια zovg υποκριτάς. Nähtävästi onkin Hermannin esittämä lukulaji todellinen parannus. Sillä vaikea on ymmärtää, miten näyttelijät pakoittaisivat hyvät runoilijat heidän runoelmissaan käyttämään paljon välikertomuksia, kosk'ei näissä erittäin ilman mitään loistamisen tilaisuutta näyttelijöille. Tuomarien tähden saattoivat sitä vastaan runoilijat hyvinkin tulla houkutelluksi välikertomuksia käyttämään. Tuomarit olivat, näet, yleisön valitsemia ja yleisö niihin vaikutti, niin että he kyllä toisinaan yleisön suosiota myöten ratkaisivat kilvoittelemisia. Kun nyt välikertomukset antoivat hyvää tilaisuutta käyttämään loistavaa lausetapaa ja yleviä kuvauksia, niin helposti voi ymmärtää, mitenkä hyvätkin runoilijat tuomarien tähden rupesivat välikertomusten liialliseen käytäntöön. (Vert. XIII. 12.)
[69] Hermann jättää sanan μύϑον pois.
[70] Paikka on turmeltu, lukulajit eroovat, jälkilausetta ei ole ollenkaan. Hermann esittelee luettavaksi: ταντα δε γίγνετai μάλιστα τοιαύτα, όταν γένηται παρα τήν δόξαν, και μάλλον, όταν δι' άλληλα — — —.
[71] Tätä tapausta kertoo Plutarkho "De sera numinis vindicta", 8 1.
[72] Ks. seuraav. Luk. XI.
[73] Mihin καϑάπερ εΐρηται viittaa, ei ole selvää, kosk'ei Arist. missään ole selvittänyt, mitä sanalla περιπετεία ymmärretään. Kommentatorit ovat osoittaneet L. VII § 12 ja, ehkä paremmalla syyllä, L. IX. 13 (11). Näin Hermann. Mutta edelliseen paikkaan, VII. 12, se ei ensinkään sovi, sillä περιπετεία ei suinkaan ole yhtä kuin μετάβασις tahi μεταβολή. Jokainen περιπετεία on kyllä μεταβολή, mutta jokainen μεταβολή ei ole περιπετεία. Peripeteia, vastaiskäänne, on, näet, asian äkkinäinen ja arvaamaton kääntyminen päinvastaiseksi sen suhteen, minä se ennen oli ja miksi se arvattiin muuttuvan. Tapaus siis, jok'ei vienyt siihen, mihin se luultiin vievän, vaan päinvastoin; tapausten juonne kääntyy, mutta ei siihen suuntaan, johon se luultiin kääntyvän, vaan päinvastaiseen. Ks. E. Müller m. t. II. s. 143. — Millä todennäköisyydellä sitä sopii arvata jälkimäiseen paikkaan, luk. IX. 13 (Herm. IX. 11) kuuluvaksi, on vaikea sanoa, koska teksti siinä paikassa nähtävästi ei ole ainoastaan turmeltunut, vaan myöskin vaillinainen.
[74] Tulija oli Korintholaisten lähettiläs, joka tuli Oidipolle tarjoamaan kuningasvallan kaupungissa, kuolleen Polybo kuninkaan jälkeen. Kun nyt Oidipo, peläten erästä Delfon orakelin ennustusta — joka ilmoitti, että hän tulisi murhaamaan oman isänsä ja oman äitinsä kanssa synnyttämään lapsia — ei uskaltanut vastaan-ottaa tarjottua kuningasvaltaa, eikä siis, karttaakseen ennustelman toteumista, luvannutkaan tulla, niin ilmoitti lähettiläs nyt, ettei Oidipo ollutkaan Polybon oikea lapsi, vaan hänen ottolapsensa, ja johdatti täten Oidipon tutkinnot oikealle, josta sitten toivotun ilon sijaan nousi hirmuisin murhe. Sofokles, Oid. Kol. 924-1185.
[75] "Lynkey" oli nähtävästi, ks. XVIII. 3, Theodekteen, Aristoteleen aikalaisen, tekemä tragedia, jonka aineena oli taru Danaon 50:stä tyttärestä, jotka miehensä tappoivat. Tämä Danao oli tavallisen tarun mukaan Egyptiläinen, joka 50 tyttärensä kanssa läksi pakoon veljensä Aigypton 50 poikaa, jotka olivat häntä vastaan kapinata nostaneet. Danao tuli Argos kaupunkiin ja tehtiin siellä kuninkaaksi. Mutta Aigypton 50 poikaa tuli hänen perästään Argos'iin ja kosivat Danaon 50 tytärtä. Danao kihlasi ne heille, mutta käski tyttäriensä surmata itsekukin sulhonsa itse hää-yönä. Kaikki näin tekivätkin paitsi yksi ainoa, nimeltä Hypermnestra, joka säästi miehensä nimeltä Lynkey. Kun nyt Danao, joka oli tämän hirmutyön aikaan-saattanut, myös tahtoi Lynkeynkin surmauttaa, joutui hän itse surman suuhun ja Lynkey pelastettiin. Muutamat kertovat, että Lynkey itse hänen murhasi, toiset että Danao kuoli itsestään, jonka perästä Lynkey joutui Argos'in kuninkaaksi.
[76] 'Αναγνώριαις, tuntemisvaihde, on semmoinen vaihde toimivaisten henkilöiden elämänvaiheissa, että toinen tulee toista tuntemaan, heidän oltuansa siihen asti toisillensa tuntemattomia. Tuntemisvaihde voi muutoin (ks. alempana) olla joko ykspuolinen, niin että ainoastaan toinen tuntee toisen, taikka voi se tapahtua molemmin puolin, niin että kumpikin tulee toista tuntemaan. Vrt. alempana ja Luk. XVI. — Hermann lukee των j.n.e. γνωρισμάτων, eikä των j.n.e. ώρισμένων. Muutos antaa tämän ymmärteen: tuntemisvaihde on vaihtuminen tietämättömyydestä tietoon niistä tuntomerkeistä, jotka ovat aiotut onneksi taikka onnettomuudeksi.
[77] Τήs πέμψεως ei tarkkaan sovi Euripideen Ifig. Taur. 759-792 — jota paikka tarkoittaa — koska Ifigeneia, peläten haaksirikkoa merellä, suullisesti kertoili sen kirjeen sisällön, jonka hän antoi Oresteelle Kreikanmaahan vietäväksi. Syystä on kuitenkin muistutettu, ett'ei tämmöisestä pienestä epätarkkuudesta tarvitse mitään lukua pitää.
[78] Orestes sai Ifigeneian hänen tuntemaan kun kertoi eri kohtia heidän kodistansa. Ks. Eur. Ifig. Taur. 809-826.
[79] Kolmas vaikuttava asia on πάϑος, sanoo Arist. Πάϑος tässä ymmärteessä käsittää "ihmiskunnan suuret, ankarat kärsimiset, jotka liikuttavat sisimmäistä sielua taikka hävittäen vaikuttavat ihmisen luonnolliseen oloon" (Biese) ja ilmauvat tuhotöissä, niinkuin haavoittamisissa, murhaamisessa j.n.e. Kun tragediassa varsinaisesti kuvataan tämmöisiä ankaria πάϑη, niin syntyy eri laji, jota Arist. sanoo pathetiseksi. Pathos ei kuitenkaan aina ilmau näin ankarassa muodossa. Tavallisessa ymmärteessä on pathos se innostus, joka on ihmisen tekojen sisimmäinen vaikutin, ja joka semmoisena löytyy jokaisessa näytelmässä, jokaisessa draamallisessa henkilössä. Niin on esm. Antigonessa sisaren rakkaus se pathos, joka täyttää hänen mielensä ja vaikuttaa hänen töitänsä. Pathosta tässä yleisessä esthetillisessä ymmärteessä sanomme intohimoksi. — Aristoteleen mukaan löytyy neljä eri tragedian lajia, nimittäin: yksinkertainen (άπλή 1. όμαλή = yhdenmukainen), mutkallinen (πεπλεγμένη), luonteen-omainen (luonnetragedia, ήϑική) ja intohimoinen (pathetinen, παϑητικη). Ks. XVIII, XXIV j.m.
[80] Ks. VI, 11.
[81] Parodos-laulua sanoo Arist. esitelmäksi, λέξις, syystä että se välistä keskeytettiin anapeestisilla värsyillä, joita laulajiston johtaja yksin esitteli lausumalla. Näin ei ollut Stasimon-laulun laita, joka laulettiin alusta loppuun asti yhtä mittaa, keskeymättä, josta sen nimi onkin tullut. Stasimon, näet, merkitsee seisovaa, keskeymättä pitkittyvää yhtämittaista laulua.
[82] Tämä on niin ymmärrettävä, ett'ei Stasimon-lauluissa käytetty kokonaisia anapaeston- ja trokhaion-peräisiä värsy-järjestelmiä (systemejä), joita aina oli tapa lausua eikä laulaa. Sitä vastaan voi kyllä laulannossa löytyä anapaesto- ja trokhaio-värsyjä, niinkuin niitä on Sofokleellakin.
[83] Näyttämön laulut, τα άπο τής σκηνής, syntyivät jonkunlaisesta lyyrillisestä innostuksesta taikka toimivain henkilöiden tunteitten yltymisestä ja innon kohoamisesta puheenvaihtelossa. Jos nämä olivat surullista laatua ja laulajistokin yhtyi laulamaan toimivaisten kanssa, niin syntyivät n.k. valituslaulut eli kommot.
[84] Tämä lause ei löydy Hermannin editionissa.
[85] Inhoittavaa, μιαρόν, se loukkaisi siveydellistä tunnettamme.
[86] Tätä paikkaa on Lessing tutkinut, ks. m. t. Hamb. Dramat., jossa hän myös selittää mitä φιλανϑρωπία on.
[87] Näitä sanoja arvellaan jonkun interpolatorin tekemäksi.
[88] Kun § 2 sanottiin, että runotarun parhaiten tulee olla mutkallinen, ja tässä taas sanotaan, että sen pitää oleman yksinkertainen, niin näyttää tämä ristiriitaiselta. Niin ei kuiteukaan ole. Edellisessä paikassa, § 2, vaaditaan, että kantarun pitää oleman mutkallisen siinä ymmärteessä, että muutos tapahtuu vastaiskäänteen ja tuntemisvaihteen kautta, mutta tässä, § 6, että sen pitää oleman yksinkertaisen siinä ymmärteessä, että kantataru on yksi ja yhdestä, niin että se kertoo yhden sankarin elämätä, töitä ja kohtaloita, eikä niinkuin Odysseiassa kaksinainen. Tässä, näet, seikat tapahtuvat ja edistyvät kahdella eri taholla yhtä aikaa, nim. Ithakassa Penelopeian ympärillä ja Odysseyn ympäri hänen harhamatkoillansa. Vrt. § 11.
[89] Tästä havaitaan, ett'ei vanhan ajan tragilliset henkilöt ole niin peräti ilman syyttä, kuin niitä toisinaan esitellään, ehkä he kyllä ovat syyllisiä toisessa ymmärteessä kuin nyky-ajan draamalliset karakterit.
[90] Sanalle παϑός sopii tässä molemmat sen merkitykset, nimittäin sekä sisällinen — intohimo, että ulkonainen — παϑήμα, kärsiminen, joka on edellisen tuoma.
[91] Khairemoni mainitaan (Athen. XIII, s. 562 F.) kirjoittaneen "Haavoitettu Odyssey" nimisen murhenäytelmän, joka kuvaelee Odysseyn, Kirken kanssa synnytettyä, poikaa Telegonoa. Tämän pojan lähetti, näet, äiti isää hakemaan. Myrsky ajoi hänen Ithakaan, jossa hän joutui asukasten kanssa riitaan, ja haavoitti tietämättä isäänsä Odysseytä.
[92] Πάϑος on tässä paikassa nähtävästi käytetty samassa ymmärteessä kuin XI, 10.
[93] Useat kommentatorit arvelevat näitä sanoja epäperäisiksi eikä Arist:n kirjoittamiksi. Oli miten oli niin moite Sofoklesta vastaan on perätön, koska Sofokleella oli täysi syy, minkä tähden hän ei voinut antaa Kreonin kuolla poikansa kädestä, ennenkuin Kreoni oli saanut nähdä huoneensa perikadon.
[94] Tämä näyttää ensi silmäyksellä ristiriitaiselta ja onkin siksi julistettu. Lessing oli ensimäinen, joka koetti osoittaa lausuttujen mietteiden todenperäisyttä. Huomattava on, että Arist. tässä puhuu ainoastaan tuntemisvaihteen, vaan ei murhenäytelmän hyvyydestä, niinkuin myöskin ettei paras tuntemisvaihde suinkaan välttämättömästi kuulu yhteen parahimman murhenäytelmän kanssa, ikään kuin ei myöskään paras luonne ole soveliain parahimmalle tragedialle. Parahimpaan murhenäytelmään soveltuu päin vastoin ainoastaan parasta lähin tuntemisvaihde. Ks. Teichm. Aristotel. Forsoh. I. s. 78 ss. — Kresfontes on Euripideen tekemä näytelmä, josta Lessing, Hamb. Dram. 37 ja 40, laveasti puhuu.
[95] Hermann lukee Valckenaer'in parannuksen mukaan εν τή 'Αντιόπη eikä εν τή ''Ellη, niinkuin käsikirjoituksissa on. Antiope on Euripideen tekemä. Helle nimisestä kappaleesta ei muutoin tiedetä mitään. Helle oli kuningas Athamaan ja hänen puolisonsa Nefelen tytär ja synnytti Poseidaonin kanssa Almops nimisen gigantin.
[96] Walz muistuttaa, että tämä pykälä, samaten kuin koko Luku XV, nähtävästi on sattunut saamaan väärän paikan, se kun keskeyttää puheen kantataruista. Niiden oikeana sijana sopisi olla Lukujen XVIII ja XIX välillä.
[97] Aristoteleen ensimäistä vaatimusta luonteiden suhteen, että, näet, heidän pitää oleman hyviä, ovat eri selittäjät käsittäneet eri lailla. Mitkä arvelevat, että vaaditun hyvyyden pitää koskeman henkilön siveydellistä luontoa, niin ett'ei tragediassa kuvata pahantekijöitä ja kelvottomia ihmisiä; mitkä taas, että luonne on oleva hyvä taiteelliselta ja esthetilliseltä kannalta s.t.s. taitavasti ajateltu ja sepitty. Kummallakin selitystavalla on perusteensa. Jos pidetään sitä mieltä, että Arist. tässä puhuu ainoastaan murhenäytelmässä kuvaeltavista luonteista, niin sopii siveydellinen selitys paremmin, koska Arist. opettaa, että tragedia, vastoin komedian tapaa, kuvaelee arvoisia ja jaloja ihmisiä. Tätä ei silloin vastusta mikään muu, kuin sanat παράδειγμα σκληρότητοs 14:ssä §:ssa, mikä ei aivan hyvin sovi siveydelliseen hyvyyteen. Sentähden ovatkin tämän selitystavan puolustajat σκληροτητος sanan sijaan ehdotelleet άπλότητος, perustukseksi tuoden esiin Rhet. Lib. I. 9. Jos taas arvellaan, että Aristoteleella, näistä puhuessa, on laveampi näkyala, niin on taiteellinen ja esthetillinen ymmärre sopivampi. Tätä selitystä puolustaa § 7, missä Arist. moittii Menelaon luonteen huonoutta, kosk'ei voi siveydellisessä katsannossa sanoa Menelaoa syylliseksi, kun ainoastaan heikkous on hänen vikansa. Tätä puolustaa niin ikään mainittu 14 §. Tämän selitystavan puoleen taipuu, paitsi muita, Lessing, Schick ja Hermann — viimeinen kyllä pannessaan vastalauseen Arist:sta vastaan — edellisen puoleen E. Müller, Twining ja muut. Ks. E. Müller s. 162 muist. 16. Koska muutkin Arist:n vaatimukset luonteiden puolesta ovat yleisiä eikä ainoastaan murhenäytelmälle omituisia, ja useat muutkin hänen tässä kirjassa tehdyistä määrityksistään soveltuvat taiteesen ylimalkaan, katson tässäkin yleisemmän esthetillisen selityksen sopivammaksi.
[98] Todellinen, όμοιον, oikea, s.t.s. että se on semmoinen, kuin se historiassa tahi sadussa ilmauupi, taikka ylimalkaan todellisuuden mukaan tehty, eikä vääristelty.
[99] Yhtämukainen, όμαλόν, konseqventi, itsensä kanssa yhtäpitävä, eikä ristiriitainen.
[100] Syyksi tähän Menelaon moitittuun luonteen kehnouteen on tahdottu huomata Athenalaisten kansalais-vihaa Spartalaisia vastaan. Kuten sanottu, tämä kehnous ei kuitenkaan ole muussa, kuin hänen mielensä heikkoudessa ja päättämättömyydessä.
[101] Skylla oli nähtävästi Euripideen tekemä Satyridraama.
[102] Melanippe oli eräs Euripideen tragedia. Melanippe oli Neptunolle synnyttänyt kaksi poikaa, Boioto ja Aiolo. Kun isä aikoi lapsensa surmata, pani äiti Melanippe ne navettaan ja väitti Neptunolle, että lapset olivat lehmän synnyttämiä, mutta ei sittenkään luoden kannetuita. Tästä sofistillisesta väittelystä mainitaan Melanippelle tulleen liikanimi ή σοφή.
[103] Euripideen Medeiassa saadaan loppukehitelmä toimeen ainoastaan sillä keinoin, että Medeia yhtäkkiä viedään pois konstillisella teateri-koneella, joka oli kuvaelevinaan kärmevaunuja (Deus ex machina). — Tämän paikan (§§ 11, 12 ja 13) asettaa Hermann XVIII:een lukuun 11:nen §:n jälkeen.
[104] Kun ei Arist. missään muualla moiti Homeroa, jota hän päin vastoin aina ylistää, niin ovat muutamat kommentatorit arvelleet, että tällä "Iliadilla" kenties tarkoitettanee jotakuta tragediaa, jonka tekijätä he eivät kuitenkaan ole tietäneet tarkkaan määrätä. Huomattavaa on kuitenkin, että Arist. tässä puhuu näytelmien kehitelmistä eikä kertomarunouden. Se, mikä näytelmärunoudelle on sopimatonta, voi aivan hyvin sopia kertomarunoudelle, ja päin vastoin. Alentamatta Homeron arvoa voipi siis Arist., esimerkkejä mainitesaan, sanoa, ettei kehitelmä näytelmissä saa tapahtua samalla tavalla kuin esm. poispurjehtiminen on kuvattu Iliadissa. Paikka, jota tässä tarkoitettanee, on arvattavasti Iliad. II. 155 ss. Kun, näet, Agamemnoni, tutkiaksensa sotalaumojen mieltä, oli esittelevinään palausmatkaa takaisin Hellaasen, niin olisi syyllä saanut odottaa, että Odyssey ja muut ruhtinaat olisivat itsestään olleet niin rohkeamieliset ja uskaliaat, että olisivat vastustaneet tätä Agamemnonin esittelyä. Kuitenkin tarvitaan Iliadissa Heran lähettämä Pallas jumalatar Odysseyn mieltä yllyttämään. Tätä ehkä katsoo Aristoteles joksikin tarpeettomaksi "Deus ex machina"-keinoksi, jota ei sovi näytelmissä käyttää.
[105] Ymmärtämättömien joukkoon on ehkä esm. sekin luettava, miten Oidipo oli voinut olla niin monta vuotta tietoa saamatta Laion surmasta.
[106] Teksti niinkuin sen selityskin ovat riidan alaiset. Ensiksikin lukee Hermann οικείαν μορφήν eikä ιδίαν μορφήν, jok'ei kuitenkaan tee eroitusta. Tärkeämpi on eroitus pykäleen loppupuolessa. Parhaimmissa käsikirjoituksissa luetaan paikka näin: τα τοιαύτα 'έχοντας επί τών ήϑών τοιούτους όντάς επιεικεΐς ποιεΐν παράδειγμα σκληρότητος κ. τ. λ., joka Didot'n painoksessa on seuraavalla tavalla välimerkeillä jaettu: τα τ. 'έ. ε. τ. ήϑών, τ. ο. ε. ποιεΐν παραδ. σκλ. κ. τ. λ. Bekker ja Hermann lukevat, jättäen pois sanat τοιούτους όντας: τα τ. 'έ. ε. τ. ήϑων, έπιεικείας ποιεΐν παράδειγμα ή σκληρότητος δει' οίον κ. τ. λ., josta syntyy se yinmärre, että runoilijan, kuvatkoon hän joko tuimia taikka mietoja taikkapa millaisia luonteita hyvänsä, aina on niitä kuvaaminen sillä tavalla, että ne tulevat esikuviksi joko hyvyydessä taikka ankaruudessa. Pää-asiallisesti ajavat kuitenkin selitykset yhteen: παράδειγμα, esikuva, merkitsee tässä samaa kuin perikuva, ideali. Jos nyt runoilija, sanoo Arist., kuvailee tuiman taikka miedon miehen, täytyy hänen tätä kuvata niin kuin todellinen ideali vaatii, olkoonpa sitten hyvyys, suopeus, taikka ankaruus, jäykkyys, hänen luonteensa. Näin ovat esm. Homero ja Agathoni — viimemainittu "Telefo" nimisessä näytelmässään — kuvaelleet Akhilleytä, joka kaiken tuimuutensa ohessa kuitenkin aina vetää puoleensa myötätuntoisuuttamme. Heinsius ehdottelee, että παράδειγμα sanan jälkeen ajateltaisiin μάλλον. Ehkä tämä antaisi hyvän ymmärteen kyllä, on se kuitenkin tarpeeton.
[107] Hermann, joka lukee τα περι τάς εξ ανάγκης eikä τα παρά τ. ε. α. (täytymyksen ulkopuolella, rinnalla, Bekker, Didot), viittaa tanssi- ja säveltaiteisin.
[108] Sanat ovat jonkun runoilijan käyttämiä, jota todistaa sekä varakkeen pois jättäminen γηγενείς-sanan edeltä, että myöskin itse tämä laatusana, joka runollisesti on käytetty Σπαρτοί sanan sijasta, Herm. Tarkoitetaan, näet, Thebalaisia, joita sanottiin "kylvetyiksi" (σπαρτοί), syystä että Kadmo tarun mukaan kylvi tappamansa louhikärmeen hampaita, joista sitten nousi aseellisia miehiä, joilla oli keihään merkki ruumiissa.
[109] Pelopsille antoivat tarun mukaan jumalat elfenluisen olkapään, ja sen muistoksi syntyivät kaikki hänen jälkeisensäkin valkoisella loistavalla pilkulla olkapäässä. Näitä oli myös Thyestes. Karkino sanoo runollisesti pilkkua tähdeksi.
[110] Tyro oli Sofokleen tekemä kappale. Tyro oli Salmoneyn ja Alkidiken tytär, ja hänestä mainitaan, että, kun hän oli Enipey jumalaan lemmistynyt, ja Poseidaoni tämän jokijumalan muodossa tuli neidon luoksi ja hänen kanssa synnytti pojat Pelias ja Neley, hän, Tyro, pani pojat veneesen, jonka hän lykkäsi lainehille menemään. Eräs hevospaimen kuitenkin havaitsi lapset ja otti ne kasvattaakseen.
[111] Niptroiksi, Νίπτρα, kutsutaan XIX:s runo Odysseiassa, jossa amma Eurykleia Odysseylle valmistaa jalkavettä, ja pesiessään tuntee hänen eräästä naarmasta. Niptrat mainitaan myös XXV. 6. Niptra oli muutoin myös toinen nimi Sofokleen tekemällä Όδυσσεύς άκανϑόπληξ nimisellä kappaleella, jot'ei kuitenkaan täällä tarkoitettane.
[112] Lukulajit eroovat, Didofrn painoksen lukulaji on käsikirjoituksia lähimpänä. Bekker ja Hermann lukevat: oΐον 'Ορέστης εν τη 'Ιφιγενεία ανεγνώρισε την αδελφην, άναγνωρισϑείς ύπ' εκείνης (Hermann lisää οτι 'Ορέστης)' εκείνη μεν yap δια της επιστολής, εκείνος δε δια των σημείων, ταντα ούν αυτός λέγει α βουλεται ο ποιητής, αλλ' ουχ' ο μύϑος.
[113] Hermann lukee έλέγχείν eikä ένεγκείν: hän olisi saanut ainakin vähän tutkia (ennenkuin hän sisarensa tunsi).
[114] Värttinän äänellä, κερκίδος φωνή, tarkoitetaan nähtävästi sitä, kudotun kankaan avulla toimitettua sanomaa, jonka kautta muinaisuudessa kuuluisa Filomela ilmoitti onnettomuutensa sisarelleen Proknelle. Värttinä siis tässä efficiens pro effectu. Thrakian kuningas Terey, kurjasti pilattuaan kälynsä Filomelan, leikkasi tämän kielen poikki, jott'ei hän siitä voisi mitään kertoa ja sulki hänen vankiuteen. Filomela kutoi nyt kankaan, johon hän taitavasti teki kuvauksen kärsimyksistään, ja toimitti sen sisarensa Proknen käsiin. Prokne sen heti ymmärsi ja yhdessä kostivat nyt sisaret Tereylle hänen ilkityönsä.
[115] Tämä Dikaiogeneen tekemä kappale, Κυπριοι, ei ole tarkemmin tunnettu.
[116] Alkinoo-kertonmkseksi, Αλκίνου άπόλογος, sanotaan koko sitä Odysseian osaa, jossa Odyssey Alkinoolle kertoo elämänsä vaiheet, Od. VII-XI. Oikeastaan tarkoittaa tämä paikka runoa VIII v. 521 ss.
[117] Nim. Odyssey ja Kyprioi-runoelman sankari (jonka Arist. jättää nimittämättä) — sen sokeakin näkee, sanoo Hermann. Buhle selvittää: Odyssey ja hänen toverinsa (jotka olivat mereen hukkuneet!).
[118] Polyeido mainitaan kuuluisana dityramhin runoilijana 93:n Olympiadin aikoina. Sofista-nimensä arvellaan hänen saaneen monenpuolisesta taidostaan ja tiedostaan. Hän tunsi hyvin maalausta ja musiikkia.
[119] Theodekteen Tydeystä ei ole tarkkoja tietoja. Yhtä vähän Fineidaista.
[120] Hermann lukee εκ παραλογισμού ϑατέρου (jommankummanväärästä päätelmästä) eikä εκ παρ. του ϑεάτρον, ja puolustaa lukulajiansa sillä, ett'ei tässä ole puhe katselijoista, vaan näytelmässä toimivaisista henkilöistä.
[121] Alkutekstin seitsemän sanaa pitkä lause ei tuota käännöksen suhteen aivan vähää vaikeutta. Mitä osoittaa tässä merkityksiltään laaja sana σχήμα? Saksalainen kääntäjä, tai Walz, käyttää sanan "Bewegung", joka on sen puolesta mukava, että sitä voi sovittaa sekä runoilijan omaan sisälliseen liikutukseen eli intoon että ulkonaisiinkin ruumiin liikenteisin eli käytöksiin (joko sitten runoilijan taikka näyttelijän), mutta sopimaton sen puolesta, ett'ei se asiata ratkaise vaan kiertää. Latinaiset kääntäjät käyttävät "habitus corporis", ja ymmärtävät sillä siis ainoastaan ruumiin liikenteet eli käytökset (joko runoilijan taikka näyttelijän). Molempia olen katsonut sopimattomiksi, edellisen, näet, liian laveaksi, jälkimäisen liian ahtaaksi. — Arist:n ajatus näkyy olevan seuraava: Kun runoilija runoelmansa sepittää, täytyy hänen niin tyyni ajatella kuvaeltaviansa, että hän itse on tapauksissa läsnä, itse ikään kuin näkee sekä tapaukset että ne henkilöt, jotka tapaukset toimittavat. Sentähden täytyy hänen myös elävästi ajatella, selvästi mielessään kuvitella sekä tapauksien että henkilöiden ulkonaisetkin muodot. Tapauksien, näet, jotta hän välttäisi semmoisia virheitä kuin esm. Karkino teki "Amfiaraossaan"; henkilöiden taas, jotta hän osaisi oikein kuvaella miten minkin intohimon alainen henkilö itsensä käyttää, miten hän puhuu, mitä tekee. Täten soveltuu σχήμα sana sekä edellisiin että seuraaviin. — Teichmüller arvelee σχήμα sanan tässä käsittävän ainoastaan lausetavau (λέξις) muotoja: runoilijan pitää niin paljon kuin mahdollista hyväksensä käyttämän myöskin kuvanto- ja intolauseita, puheen koristeita j.n.e.
[122] Näin tämä paikka mielestämme paraiten käännetään. Ajatus on se, että ne runoilijat, jotka itse ovat ikään kuin intohimoissa, myöskin paraiten tietävät kuvaella intohimoisten lauseita ja käytöksiä. Niin puhuu esm. vimman alainen luonnollisimmalla tavalla vimmatun kieltä sekä kuvailee paraiten tämmöisen tilaa, ja vihan alainen paraiten vihastuneen. Luonnollista on, ett'ei asia ole niin ahtaasti sanojen mukaan ajateltava, että muka runoilijan on toden perästä hurjaan vimmaan joutuminen, ennenkuin hän voi vimman alaista kuvaella, niinkuin muutamat ovat selittäneet. Asia on aatteellisesti ymmärrettävä. Nämä lauseet ovat pantavat yhteen sen kanssa, mitä Arist. ylempänä puhuu (ks. Muist. 120), että, näet, runoilijan pitää kuvaeltaviansa niin ajatella, että hän niissä on ikään kuin itse läsnä, ja mieleensä kuvata ulkonaisetkin kohdat. Jos runoilijan tulee kuvaella esm. isänmaanrakkaudesta elähytettyä henkilöä, on hänen ajatteleminen itsensä niin syvälle tämmöisen luonteesen ja tekoihin, että hän ikään kuin omin silmin näkee hänen intohimonsa ja siitä syntyvät käytökset ja omin korvin kuulee hänen sanansa ja sillä tavalla itse on ikään kuin saman intohimon alainen. Teichmüller koettaa osoittaa, että nämäkin lauseet ovat ymmärrettävät ainoastaan lausetapaa tarkoittaviksi: joka parhaiten osaa käyttää ja kuvata vimmatun kieltä, se muka vaikuttaa myös meissä todellisinta vimmaa, ja se runoilija, joka parhaiten tuntee vihastuneen kieltä, herättää meissäkin todellisinta vihaa. Ks. Teichm. m. t. s. 100 ss. Ehkä tämä selitys on yksinkertainen kyllä, niin sen kielitieteellinen perustus ei ole mielestämme tyydyttävä (vrt. Müller, Hermann, y.m.). Huomattava on muutoin, ettei Arist. katsonut kaikkia intohimoja sopiviksi vaikutus-aineiksi näytelmiin, ks. Luku VI. — Hermann lukee meidän mielestämme sopivammin άπ' aυτής της φύβεως: itse luonnoltaan, eikä άπο της αυτής φύβεως, joten se käsikirjoituksissa on, ja jota Teichmüller'kin tahtoo puolustaa ja kääntää: saman luonnon tähden. Teichmüller selittää: intohimon alaisia uskomme siitä syystä, että heillä on sama luonto kuin meillä; vaikuttimena heidän puheissaan on sympathiallinen tunne, joka meitä heidän kanssansa yhdistää. Teichm. m. t. s. 119.
[123] Tätä, Aristoteleen koko kauneus-opille niin tärkeätä, paikkaa, jossa Arist. mainitsee niitä omaisuuksia, jotka synnyttävät runoutta ja taidetta yleiseen, vaikeuttaa valitettavasti paitsi erinomainen lyhyys ja selitysten niukkuus (— nimittäin Aristoteleen, vaan ei suinkaan kommentatorien puolelta —) vielä lisäksi tekstin epätarkkuus. Useimmat käsikirjoitukset kuuluvat: — οί μεν εύπλαστοι οί δε έξεταστικοί, jolla viimeisellä sanalla ei pääse mihinkään. Sen merkitys: valmis eli kykenevä arvostelemaan eli tuomitsemaan, ei sovi epithetiksi ευφνής sanalle, vielä vähemmin μανικός sanalle. Edellinen merkitsee, näet, hyvillä lahjoilla varustettua, taidokasta, talangikasta, jälkimäinen haltiokasta, runovimman alaista, runovimmaan taipuvaista miestä. Mutta jos se on jommallekummalle epithetinä annettava, niin täytyy se selittää edellistä, taidokasta, tarkoittavaksi. Silloin jääpi ενπλαστος määräyssanaksi haltiokkaalle — joka taas on mahdotonta kosk'ei haltiokasta voi millään muotoa sanoa "eri muotoihin helposti taipuvaksi". Paitsi sitä osoittaa jo sanojen järjestyskin, että ευπλαστος pitää kuuluman sanaan ευφυής ja έξεταστικός sanaan μανικός. Kun näin ei sovi, niin on arveltu että tämä sana ehkä onkin joku erehdys käsikirjoituksissa, ja että se kenties olisi luettava εκστατικοί kuten se löytyykin kirjoitettuna yhdessä käsikirjoituksessa. Näin Hermann, jonka lukulajia me tässä hyväksymme. Runoustaide ja kaikki taide vaatii siis Arist:n mukaan joko taidokasta (talangilla varustettua) tahi vimmassa olevaa miestä. Nämä ovat kumpikin runouteen kykeneviä. Ei asia kuitenkaan ole niin ymmärrettävä, että näiden molempain omaisuuksien aina pitäisi löytymän erillään toisistaan, vaan pikemmin niin, että joku määrä toista aina on olemassa siinä, missä toinen pää-asiallisesti hallitsee. Kokonaan väärin arvelee Tyrwhitt, että ευφυούς sanan jälkeen olisi ajateltava sana μάλλον, jonka kautta taidokkaisuudelle, ευφυΐα, myönnettäisiin etevämpi sija taiteen synnyttämisessä kuin runovimmalle, μανία. Sillä jos jompikumpi näistä on arveltava etevämmäksi, niin teksti aivan selvään antaa etu-oikeuden μανία'lle. Sen huomaa myöskin Arist:n vasta lausutuista sanoista οι εν τοίς πάϑεσιν — - — άληϑινώτατα κ. τ. λ. Tarkemmin olen koettanut tätä todeksi näyttää Arist. Lära om d. Sköna o. Konst, s. 31 ss. Ks. muutoin tästä paikasta Müller m. t. II. s. 363 muist. 9.
[124] Paikka on turmeltu ja monenkaltaisia lukulajia löytyy, joista mainittakoon ennen vanhaan tavallinen: χρόνω δ' ύστερον τω άδελφω συνέβη ελϑεϊν της ίερείας' δια τί; 'ότι άνείλεν ο ϑεος διά τινα αίτίαν, έξω του καϑόλου, ελϑεϊν έκεί, και εφ' ότι δε έξω του μύϑον. Hermann lukee: χρόνω δε ύστ. τ. ά. συνέβη της ίερείας (το δε, ότι άνείλεν ο ϑεός, και διά τίνα αίτίαν, έξω τοθ καϑόλου) ελϑείν εκεί' (και εφ' ο τι δέ, έξω του μύϑον).
[125] Hakaisiin suljetut sanat ovat Hermannin, joka lukee: εις δυστυχίαν ή εις ευτυχίαν. Nämät pykälät, 1, 2 ja 3, asettaa muutoin Heim. 8:nen pykälän jälkeen (= 9, 10, 11).
[126] Lynkeystä ks. XI. 3.
[127] Ks. XI. 9-10.
[128] Hermann ja muut lukevat: το δε τέταρτον όμαλόν: "neljäs laji on yhdenmukainen", jota viimeistä sanaa Bekker, Didot'n painos y.m. jättävät pois. Sana όμαλός merkitsee tässä samaa lajia kuin XI:ssä luvussa sana άπλή.
[129] Hermannilla on: δυνατόν δε κ. τ. λ. λέγειν (tragediaa sopii nimittää) eikä δίκαιον.
[130] Niiden joukossa, jotka ovat aineeksi ottaneet Ilion hävityksen, mainitaan Kleofoni, Iofoni, Nikomakho y.m. — Pykälän seuraavat sanat kuuluvat käsikirjoituksissa: ώσπερ Έυριπίδης Νιόβην, και μή ώσπερ 'Αισχύλος. Vaikeutta tekee sana "Niobe", koskei sen nimistä Euripideen tekemää näytelmää tunneta; puhumatta siitä, ettei Nioben-taru ensinkään koske Troian hävitykseen. Paikka on siis epäilemättä turmeltu. Tyrwhitt ehdottelee ja häntä seuraa Hermann y.m. ώσπερ Έυρ. Έχάβην, ή ώσπερ 'Αισχύλος. Parhaana pidämme Reizin emendationin, joka jättää Νιόβην ja lukee: ώρπερ Έυρ., ή ώσπερ 'Αισχ.
[131] Käsikirjoitusten lukulajissa: τοίς δε λοιποίς τα διδόμενα μάλλον του μύϑον ή 'άλλης τραγωδίας έστίν, ei ole mitään järjellistä mieltä, jonka tähden olen kääntänyt paikan Hermannin lukulajin mukaan: τοίς δε λοιπ. τα άδόμενα ου μάλλον κ. τ. λ. Teichmüller ehdottelee: τά άδόμενα άλλου του μύϑον.
[132] Hermann lukee και διανοίας, eikä ή διανοίας, mikä viimemainittu nähtävästi on väärin, koska λέξις ja διανοία eivät ole yhtä.
[133] Hermannilla on άπο των αυτών ειδών — näitä samoja lajeja.
[134] Nim. tapauksissa eli toiminnoissa (έν τοίς πράγμασiv).
[135] Mm. puheessa (έν τω λόγω), runoilijan ja näyttelijän.
[136] Iliadin alkusanat. — Protagoras, joka tieteellisesti selvitti runoilijain teoksia, näkyy arvelleen, että imperativia käytetään ainoastaan käskyissä.
[137] Niinkuin hänen jälempänä seuraavista määrityksistään huomataan, käyttää Arist. näitä kolmea viimeistä sanaa toisessa ymmärteessä kuin me niitä käytämme.
[138] Hermann parantaa: και γαρ το ΓΡ ανευ του Α ουχ εστι συλλαβή, άλλά μετά του Α.
[139] Tämä monin puolin turmeltu ja monenlaisilla eri lukulajilla varustettu paikka, §§ 6 ja 7, on, kirjan itse aineesen katsoen, kaikeksi onneksi aivan vähän arvoinen, jonka tähden voimmekin jättää eri lukulajien luettelemisen. Otollisimman lukulajin näyttää meistä Hermann esittäneen, vaikka se kyllä paljon poikkee käsikirjoituksista. Ks. Herm. Comment s. 164.
[140] Hermann arvelee, että Arist. sanalla συνϑετός, korkomerkki viimeisellä tavulla, ymmärsi välipuheella eli sovinnolla asetettua, mistä ihmiset pitävät yhtä mieltä, sovinnaista (konventionel), mutta sanalla σύνϑετος, korkomerkki ensi tavulla, liitettyä, yhdistettyä, kokoon pantua.
[141] 'Ο δέ sanojen lisäksi on λόγος ymmärrettävä.
[142] Käännämme Hermannin mukaan, joka lukee τα πολλά των μεγαλeίοτέρων οίον 'Ερμοκαϊκόξανϑος (Bekker ja Didot'n painos Μεγαλιωτών). Hermokaikoxanthoksi nimitti eräs pöyhkeä runoilija Megale-saarta, syystä, kuten arvataan, että joet Hermo, Kaiko ja Xantho sen tienoilla juoksivat mereen.
[143] Odyss. I. 185. XXIV. 307.
[144] Iliadi II. 272.
[145] Nämä esimerkit näyttävät olevan Homerosta otettuja, mutta eivät enään siinä löydy.
[146] Bekker lukee οίνον eikä άoivov. Neljännestä lajista, κόσμος, ei tässä puhuta mitään. Tästä puhuu Arist. Rhet. III. 7.
[147] Nim. semmoisiin lyhykäisiin ääntiöihin, jotka aina ovat lyhyitä: ε ja o.
[148] Herrmann: A ja N ja Ρ ja Σ.
[149] Kleofoni, ks. II. 5. — Sthenelo oli tragillinen runoilija Aristofaneen aikana, joka häntä pilkkasi.
[150] Hermannilla on κυρίων: tavallisten sanain avulla.
[151] Arvoitus tarkoittaa mitenkä rokonpano-rauta (χαλκός) polttaa ihmistä rokkoa pantaessa, sanoo Arist. Rhet. III. 2, jossa tämä arvoitus mainitaan.
[152] Hermannilla on ή εξαλλάττειν: venyttää taikka muuttaa.
[153] Tähän löytyy monta lukulajia: ήτοι Χάριν (Hermann), ή τάχ' 'Αρην (Gräfenhan), ήτοι 'Αρην (Ritter). Venytystä tapahtuu sanassa βαδίζοντα, jossa ensimäinen tavu väärin venytetään.
[154] Tähänkin paikkaan löytyy eri lukulajeja: γευσάμενος τών έλλεβώρων (Hermann); γέρανος (Gräfenhan); γ' εράμενος j.η.e.
[155] Hermannilla on πάντως eikä πώς: kaikissa paikoin näkyä.
[156] Hermann lukee: έπι τών έπεκτάσεων, eikä έπών.
[157] Odyss. IX. 515.
[158] Odyss. XX. 259, jossa tavallisesti καταϑείς sanan sijasta luetaan παραϑeίς.
[160] Yhdenlaisuuden havaitseminen = kyky huomaamaan kahden kappaleen yhtäläisyyttä. 'Ευφυΐα = luonnollinen taidollisuus, talangikas luonto.
[161] Hermann lukee: έν έξαμέτρω eikä έν μέτρω.
[162] Hermannilla on: τάς συνϑέσεις, eikä τάς συνήϑεις.
[163] Tämä Arist:n oppi kertomarunon, niinkuin tragediankin, yhdestä toiminnasta ja rajoitetusta runon-aineesta, jolle Arist. vaatii täydellisyyttä ja tarkasti määrättyä loppua, nosti aikanansa ankaraa vastustusta muutamain saksalaisten oppineitten puolelta, jotka tämän opin johdosta kielsivät Aristoteleella olevan tunnetta vanhalle luonto- ja kansarunoudelle (F.A. Wolff, Friedr. Schlegel, W. Müller y.m.). Samaten kuin nykyisempi aika yhä enemmin on tunnustanut Arist:n luonnontieteellistä arvoa, on se tässäkin asiassa jälleen kunniaan asettanut mainion filosofimme. Vrt. Zimmermann, Gesch. d. Aesth. als philos. Wissensch. s. 85.
[164] Kuten tietty mainitsee Herodoto Salamiin ja Himeran tappeluin tapahtuneen samana päivänäkin. — Hermannilla on: ϑάτερον μετα ϑάτερον.
[165] Nimittäin sovittavat yhteen semmoisia tapauksia, joilla, ehkä ne ovat samaan aikaan tapahtuneet, ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä.
[166] Vertaile VIII, alussa.
[167] Aineena tähän Iliadin yhteen tragediaan olisi siinä tapauksessa nähtävästi sovinto Akhilleyn ja Agamemnonin välillä ja edellisen uudestaan ryhtyminen sotaan, joka päättyy Hektorin kuolemalla. Odysseian tragedian aineena taas olisi arvattavasti Odysseyn kotiin palaaminen ja Penelopeian vapautus, joka päättyy kosijain kuolemaan.
[168] Sanat "useampia kuin" ja "Sinoni sekä Troiattaret" arvellaan myöhemmän interpolatorin tekemiksi, koska se kuuluu oudolta, että Arist. ensin sanoisi "useampia kuin kahdeksan" kun hän heti lukee kymmenen näitä tragedioja. Näytelmäin tekijöitä, niinkuin myöskin niiden teosten aineita kokee Hermann selville saada. Comment, s. 170.
[169] Yksinkertainen laji, jolla L. XVIII on nimi όμαλή, mainitaan tässä nimellä άπλή. Epopealla on samat lajit kuin tragediallakin, sanoo Arist. Samaten kuin siis mutkallinen epopea on semmoinen kertomaruno, joka tapahtuu vastaiskäänteen ja tuntemisvaihteen kautta, on se laji yksinkertainen, jossa näitä ei ole. Kolmatta lajia, ή ήϑική, joka tragediassa parhaasta päästä on luonteen-omainen s.t.s. luonteita kuvaava, sopii epopeassa paremmin sanoa siveydelliseksi, ethiseksi, siinä ymmärteessä että se kuvaelee kohtia siveyden alalta — kotoa, perheellistä elämätä ja hallitusta, kotitapoja ja kotitöitä j.n.e. — jota myös Arist:n mainitsema esimerkki todistaa. Sillä tunnetu on, että Odysseia juuri tämän puolesta on siveydellinen elikkä ethillinen. Kieltää ei kuitenkaan voi, että me muutoin Odysseiassa — esm. semmoisissa paikoissa kuin ne, missä siko- ja karjapaimenet kestitsevät Odysseytä, taikka missä uskollinen talonkoira kuvataan, sekä monessa muussa omituisessa koti-elämän kohdassa — tunnemme, niinkuin Vischer (Aesth. III s. 1201) sanoo "ein erstes Auftauchen der charakteristischen, wiewohl natürlich noch fest am Bande des plastischen Schwunges gehalten." Luonteen-omainen laji ei siis ole kertomarunolle vieras, vaikka siveydellinen on yleisempi. Intohimoinen eli pathetillinen laji on taas se, missä πάϑη ja παϑήματα kuvataan, niinkuin esm. Iliadissa Akliilleyn viha ja raivo, Patroklon kuolema, Hektorin surma y.m.
[170] Kolmas, suurin, eroavaisuus syntyy kertomarunon muodostumisen kautta (ks. V. 7, 8 sekä XXV, XXVI ja XXVII). Tämän suhteen on epopea, "diegematinen" s.t.s. kertovainen ja myönnyttää tämmöisenä kaikenlaisia omituisuuksia, joita näytelmäruno ei salli.
[171] Ks. VII. 12.
[172] Sanan μέρη jättää Hermann pois.
[173] Khairemonista ks. I. 12.
[174] Bekker panee Luvut XXIV ja XXV yhteen jaksoon, josta syystä hänellä yhteensä onkin ainoastaan XXVI lukua.
[175] Sanalla ήϑος, jonka muutoin Hermann jättää pois, on tässä lavein merkityksensä: ethillinen, siveydellinen kohta, ks. L. I, muist. 6.
[176] Hektorin vainoomista mainitaan myös XXVI. 8. 'Οι μεν tarkoittaa Kreikkalaisia, o δε Akhilleytä. Uskomattomalta, jopa naurettavaltakin näyttäisi, jos Kreikkalaiset parhaassa sodan vimmassa äkkiä olisivat la'anneet keihäitänsä viskaamasta ainoastaan Akliilleyn päännyykähyksestä, kosk'ei tämä kumminkaan voinut näkyä niin suurelle joukolle, kuin Troian edustalle levitetty Kreikan armeija.
[177] Nämä sanat kuuluvat yhteen ώς δει ("sopivalla tavalla") sanain kanssa, eikä ψευδή λέγειν sanain kanssa. Oikealla tavalla puhutaan perättömiä, jos toinen tämän kautta joutuu tekemään väärän päätöksen.
[178] Tämän, tekstin turmeluksenkin kautta vielä enemmin hämärtyneen, paikan ymmärrän näin: Homero opettaa miten perättömiä voi runoudessa käyttää. Perättömien käyttämisen tekee mahdolliseksi ne väärät päätelmät, joita ihmiset aina ovat niin valmiit tekemään. Ihmiset arvelevat, näet, tavallisesti näin: jos tuon olemisesta, tahi tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, niin seuraa myös tämän olemisesta tahi tapahtumisesta tuon oleminen tahi tapahtuminen. Mutta tämä on ihan väärin. Jos, näet, esm. ensimäinen olisi väärää toinen totta, niin pitäisi ihmisten arvelun mukaan ensimäisenkin muka oleman totta (tahi tapahtuman taikka lisäksi tuleman s.o. ajateltaman todeksi). Pää-asiallisesti sama ajatus syntyy Hermannin lukulajista, vaikka se eriää sekä sanain että välimerkkien kautta. Se kuuluu näin: 'Οίονται γαρ άνϑρωποι κ. τ. λ. ή γίγνεσϑαι. τούτο δε έστι ψεύδος. δι ο εΐη αν το πρώτον ψευδος. άλλ' ουδε τούτου όντος, ανάγκη είναι ή γενέσϑαι ή προςϑείναι. Käännettynä: ihmiset, näet, luulevat, että, jos tuon olemisesta tahi tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, myös jälkimäisen olemisesta tahi tapahtumisesta seuraa edellisenkin oleminen tahi tapahtuminen. Tämä toinen on nyt väärää. Senpätähden pitäisi muka myöskin ensimäisen oleman väärää. Mutta jos tämä toinen olisikin totta, niin ei sittenkään ensimäisen tarvitsisi täytymyksestä olla totta tahi lisäksi tulla. — Sanoja τούτο δε έστι ψευδός pitää siis Hermann polvena tuossa ihmisten tekemässä väärässä päätelmässä, kun ne sitä vastaan Didot'n painoksessa ovat Aristoteleen ajatuksena samasta ihmisten väärästä päätelmästä.
[179] S.t.s. XIX:stä Odysseian runosta, jota nimitettiin Niptroiksi. Arist. tarkoittaa niitä Odysseyn valhe-juttuja, joitten kautta hän Penelopeiaa pettelee. Ks. L. XVI. 5.
[180] Sofokleen "Klektra" v. 680 ss. — Pythian juhlat eivät Oresteen aikana vielä olleetkaan olemassa, vaikka Sofokles antaa Oresteen niissä kamppailla.
[181] "Mysoi" oli eräs Aiskhylon tekemä kappale. Mykkä arvellaan olleen eräs Telefo.
[182] Esm. Odyss. XIII. 119.
[183] Missä ei varsinainen luonne ole kuvailuksen tarkoituksena taikka missä ei erinomainen mielenparsi ole kuvattavana, semmoisissa paikoissa pitää erittäin huolellisesti viljelemän lausekeinoa ja kieltä. Mutta päin vastaisissa paikoissa katsottakoon toiselta puolen, sanoo Aristoteles, ett'ei kovin loistava lausekeino ja sulat koristuspuheet vie ydintä pois.
[184] Runoilijalle myönnämme, sanoo Arist., käyttää semmoisia lauseita ja sanoja, joita emme käytä tavallisessa ja jokapäiväisessä puheessa.
[185] Hermann, joka arvelee kummalliseksi, että Arist. muka olisi sanonut valtioviisaudella ja runoustaiteella ei olevan samat ohjeet, jota ei kukaan järjellinen ihminen väitäkkään, ehdottelee luettavaksi ποιητικής και τής ύποκριτικής = runoustaiteella ja esittelys- elikkä näyttelijä-taiteella.