The Project Gutenberg eBook ofRunousoppiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: RunousoppiAuthor: AristotleTranslator: J. W. CalamniusRelease date: May 15, 2017 [eBook #54728]Most recently updated: October 23, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOUSOPPI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: RunousoppiAuthor: AristotleTranslator: J. W. CalamniusRelease date: May 15, 2017 [eBook #54728]Most recently updated: October 23, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Runousoppi
Author: AristotleTranslator: J. W. Calamnius
Author: Aristotle
Translator: J. W. Calamnius
Release date: May 15, 2017 [eBook #54728]Most recently updated: October 23, 2024
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOUSOPPI ***
Kirj.
Aristoteles
Kreikan kielestä kääntänyt ja selittäväisillä muistutuksilla sekä tiedesanain luetteloilla varustanut
T:ri J. W. Calamnius
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1871.
Näytetty:L. Heimbürger.
Alkulause.
1. Johdanto.
Olen ottanut suomentaakseni Aristoteleen Runous-opin, arvellen ett'ei tämä yritys olisi niinkään turha, vaikka kyllä sen käytöllinen merkitys ei voi olla suuri. Paljas käytöllisyys ei olekkaan pantava kirjallisuus-tuotteiden korkeimmaksi määrääjäksi, eipä edes meidänkään, vähitellen kehkiävässä, suomenkielisessä kirjallisuudessa. Meidänkin kansallis-kirjallisuuden on, kuinka vähäiseksi se muutoin vähäisessä kansassa supistuneekin, noudattaminen muiden kansain kirjallisuuksien esimerkkiä. Ahkeralla työllä koettavat sivistyneet kansat hyväksensä käyttää ja omaksensa tehdä vanhan ajan klassillisia teoksia, hyvin tuntien ja tunnustaen näiden voimallista vaikutusta. Enemmin kuin millään muulla kirjallisuudella on, näet, vanhalla klassillisella ylentäväinen ja puhdistava voima sen jalon hengen kautta, joka sen teoksissa ilmestyy. Senpä tähden onkin aina, kun jonkun kansan kirjallisuus on kääntynyt riutumiseen päin. vanha klassillinen kirjallisuus ollut se puhdas lähde, josta elähyttävä uudistus on tullut, ja semmoisena se vastakin aina on oleva.
Kotimainen suomenkielinen kirjallisuutemme onneksi tosin ei ole riutumallaan; se on siheen liiaksi nuori, jonka tähden se vielä pysyykin tuoreena ja vireänä. Mutta vanhan ajan klassillisilla teoksilla on ylentäväinenkin voima suurien aatteittensa ja ylevien ajatustensa rikkauden vuoksi. Klassillisten teosten omistamisella laventaa itsekukin kansa näky-alaansa ja rikastuttaa aate- ja kieli-varastoaan, puhumattakaan niiden yleisesti tunnustetusta n.k. muodostavaisesta merkityksestä.
Tältä kuullulta olen katsonut tätäkin teosta, arvellen vaivani palkituksi, jos olen voinut kotimaiselle kirjallisuudellemme tuoda vähintäkään hyötyä ja edistymisen aihetta. Siihenkin katsoen kuinka köyhä meidän suomenkielinen kirjallisuutemme on klassillisen ajan teoksista, arvelin arvoisaksi lisäykseksi Aristotelesta saamista kirjallisuutemme omaksi, jos pienenkin teoksen kautta. Se verraton vaikutus, minkä Aristoteles on melkein kaikissa tieteiden eri haaroissa tehnyt, ja se maine, joka on kiintynyt hänen nimeensä, on, arvelin, suomenkieliselle käännökselle mistä hänen kirjasestansa hyvänsä antava pysyvän arvon.
Kaikista Aristoteleen kirjoista kuuluisimpia on hänen Runousoppinsa, jolla onkin kaunotieteen ja erittäin runotieteen historiassa ollut suuri merkitys, jopa merkillisyyskin. Se on sen ohessa Aristoteleen kansantajuisimpia kirjoituksia ja tarjoo semmoisena runsasta nauttimisen ainetta kaikille sivistyneille. Ilmoittaessaan erästä uutta, Ueberweg'in tekemää, käännöstä tästä kirjasta sanoo saksalainen arvostelija muun muassa: "Es ist ein Bedürfniss in unserer Zeit, wo man die Errungenschaften der Wissenschaft zum Gemeingute des Volkes erheben und dadurch die Bildung und Gesittuug immer mehr zu verallgemeinen strebt, eine Schrift wie die vorliegende, durch Uebersetzung und Erklärung möglichst weiten Kreisen verständlich zu machen" (ks. Heidelberger Jahrb. d. Lit. Juni-Heft. 1870).
Mitä selvempi on, että mailman historiassa Kreikkalaiset ovat olleet se kansa, jonka helmoissa kauneudeutunne on kauniimmassa muodossaan ilmestynyt ja kauniimmalla tavalla muodostunut taiteen eri haaroissa, sitä tärkeämpi on tieteelle saada selville ne aatteet ja määritykset, jotka teoriallisesti perustivat tätä kaunotaiteen harjoitusta. Samassa määrässä tärkeämmäksi tuli siitä syystä Aristoteles, joka oli tämän kanneutta harrastavan taiteilija-kansan etevin ajattelija ja filosofi, ja joka sen lisäksi eli juuri siihen aikaan, jolloin kreikkalainen taide oli päässyt korkeimpaan kukoistukseen. Esthetikan historiassa onkin Aristoteles nimi, jota ei tieteellinen kauneus-opin tutkija koskaan voi jättää huomaamatta. Senpä tähden onkin Aristoteleen Runousoppi — Aristoteleen koko kauneusopin päälähde — aina ollut tutkinnon alainen kirja. Semmoisena se on paljon meluakin saanut toimeen. Tunnettu, näet, on kuiuka franskalainen n.k. klassillinen koulu ilman mitään syytä otti perusteeksi muka Aristoteleen Runousopin, kun tahtoi puolustaa omaa keksimää oppiansa n.k. "kolmesta draamallisesta yhteydestä". Tutkimus on kyllä todeksi näyttänyt, että Aristoteles on tähän oppiin syytön. Mutta Runousopissa oli sittenkin jälellä kylläksi aivan tärkeitä aineita, jotka houkuttelivat estheetikkoja ja filosofeja yhä uudistettuihin tutkimuksiin. Erittäin ahkeria ovat tässä, niinkuin muillakin aloilla, Saksalaiset olleet. Vuosi vondelta ilmestyy vielä eri tutkimuksia tästä kirjasta, toinen toista laveampi.
Näin on Aristoteleen Runousoppi synnyttänyt varsin suuren kirjallisuuden — ehkä suuremman kuin mikään muu Aristoteleen teos, ja kaikissa tapauksissa laveamman kuin kaikki ne kirjat yhteen, joita Aristoteles itse on ikinänsä kirjoittanut. Kirjan yksityisistäkin paikoista on äärettömän paljon kirjoitettu ja muutamat eri kohdat, niinkuin esm. oppi murhenäytelmän pnhdistavaisesta voimasta, ovat, kuten eräs mainio meikäläinen kirjailija sanoo, saaneet "läkki-virtoja vuotamaan". Mutta sittenkin löytyy valitettavasti vielä muutamia ei niinkään harvoja kohtia, joita hämäryys vielä peittää.
Tätä hämäryyttä lisäävänä syynä on kirjan suuri vaillinaisuuskin. Pintapuolisinkin katsaus on, näet, kylliksi vakuuttamaan lukijata, ettei kirja ole alkuperäisessä muodossa, vaan ainoastaan tähteinä meille säilynyt. Syyksi tähän vaillinaisuuteen kerrottiin ennen erästä juttua, jonka mukaan märkä ja kosteus muka olivat Aristoteleen kirjoja pilanneet. Aristoteleen kuoltua olivat käsikirjoitukset muka joutnneet Theofraston ja Neleyn käsiin, joittenka elosta erottua Neleyn perilliset panivat ne säilytettäviksi kostean maan-alaiseen kellariin, jossa saivat maata liki 200 vuotta (muutamat sanovat 190, toiset 130 vuotta), minkä ajan perästä eräs Apellikoni ne sieltä löysi ja uudestaan kirjoitutti, sen verran kuin niitä silloin vielä tahdottiin lukea. Tämän Apollikonin kirjasto tuli sittemmin sullan kautta Romaan, jossa grammaatikko Tyrannioni oli käsikirjoituksen järjestänyt, korjannut ja täydellisentänyt.
Tarkempi tutkinto ei ole ottanut uskoaksensa tämän jutun todenperäisyyttä. Mutta koska kieltämätöntä on, että kirja nykyisessä muodossaan on typistetty, oli tähän todennäköinen syy keksittävä. Moitittua vaillinaisuutta on koetettu selittää monella eri tavalla.
2. Selitykset Runousoppi-kirjan nykyisestä muodosta.
Vaikeus löytää uskottavia syitä sai ensiksi matkaan kieltämisen: koko kirja ei olekkaan Aristoteleen omaa tekemää, arvelivat tutkijat. Vaan koska kirja muinaisuudessa yleiseen katsottiin Aristoteleen omaksi, eikä voitu kieltää, että se kuitenkin on Aristoteleen mukainen, oli se sentään jollain tavalla asetettava yhteyteen Aristoteleen kanssa.
Näitä seikkoja sovittaaksensa arveli sentähden muutamat, että joku peripatetisen koulun oppilas olisi, kauan Aristoteleen jälkeen mutta kuitenkin ennen kolmatta vuosisataa j.Kr., kirjan kokoonpannut sillä tavoin, että hän Aristoteleen tekemästä saman-aineisesta kirjasta otti ja kirjoitti ulos mitä hän katsoi sopivaksi ja tiedon-arvoiseksi jopa itsekkin siihen uutta lisäsi. Sen teki oppilas muka siitä syystä, että hän katsoi Aristoteleen kirjan kokonaisenaan sopimattomaksi ja hyödyttömäksi aikalaisillensa, kun, näet, kirja toiselta puolen sisälsi liian paljon, toiselta puolen liian vähän. Näin esin. Ritter. — Toiset taas arvelevat, että joku Aristoteleen omista oppilaisista muka on opettajan suullisesti tehdyistä esittelyistä itsellensä muistoksi piirtänyt mitä hänelle kuului hupaiselta taikka muutoin tiedon-arvoiselta. Näitä muistoonpanoja oppilaan ei muka ollut aikomus julkaista. Mutta kun sittemmin Aristoteleen kirjoja ruvettiin ahneemmasti kysymään, olivat nämä muitten Aristoteleen kirjoitusten seassa joutuneet Alexandrian kirjastoon ja siten tulleet tutuiksi. Näin Stahr.
Näillä arveluilla ei kuitenkaan ole tukevaa perustusta. Kaikkea todennäköisyyttäkin vastaan on jo se seikka, että niin tuo keksitty ulosnoukkija eli excerptori kuin myös tuo luultu muistoon-kirjoittaja olisivat olleet niin lyhytmielisiä ja yksinkertaisia, että olisivat säilyttäneet semmoisia Aristoteleen omasanaisia lauseita kuin esm. "komediasta tahdomme sittemmin puhua" (V, 12 — vaikk'ei mitään puhetta siitä sittemmin seuraa); "näistä olkoon nyt näin paljon sanottu, sillä paljon olisi työtä kutakin tarkoin seurata" (IV, 22); "komedia on, niinkuin sanoimme" (V, 1); "mutta näistä on kyllin lausuttu ennen ulosannetuissa kirjoissamme" (XV, 15.); ja muita samankaltaisia lauselmia, jotka eivät ensinkään sovi toiselle eikä toiselle. Tavallista enemmän typeryyttä ja ymmärtämättömyyttä osoittaisi sekin, että excerptori taikka muistoonpanija olisivat kokonaan jättäneet pois niin hupaisia ja painavia oppeja kuin esm. komediasta ja intohimojen puhdistuksesta, vaikka Aristoteles itse näihin viittaa toisissa kirjoissaan — komediaan esm. Rhet. I, 11. sekä II, 18. ja intohimojen puhdistukseen Polit. VIII, 7. —, mainitsematta vielä sitäkin, että dityrambi- eli lyyrillinen runous on tykkänään pois jätetty.
Näistä poiketen ovat muut oppineet Runousoppi-kirjan nykyisen vaillinaisen muodon suhteen jakauneet kahteen eri mielipiteesen, kumpasetkin tunnustaen sen Aristoteleen omaksi — jota oman-peräisyyttä tuskin enään sopiikaan millään tieteellisellä perustuksella kieltää, koska uudempi kielitutkinto on todeksi näyttänyt, että Runousoppi-kirjassa viljelty kieli pitää yhtä Aristoteleen muissa kirjoissa viljellyn kielen kanssa (ks. Teiohmüller Aristotelische Forsch. I. Beiträge zur Erklärung der Poetik des Arist., Vorrede s. IX).
Toinen mainituista mieli-piteistä — jota esm. Hermann puolustaa — on se, että nykyinen Runousoppi-kirja on Aristoteleen ensimäiuen suunnitelma eli alkupiirros, jota hän vasta sopivassa tilaisuudessa aikoi täydentää ja tarkemmin korjata, joka aikomus sittcmmou, syystä tai toisesta, jäi täyttämättä. Toiset katsovat kirjaa katkelman tapaiseksi jäännökseksi eräästä laveammasta ja täydellisemmästä kirjasta.
Edellistä mielipidettä vastaan sotii useat lauseet itse teoksessa, niinkuin esm. "Näissä kohden sanon nyt taiteiden toisistaan eriävän niiden keinojen suhteen, jolla saavat kuvailuksen aikaan" (I, 14); "Tragediasta ja toiminnan kautta kuvailemisesta olkoon kylläksi, mitä on puhuttu", (XXII, 20); "Itse tragediasta ja epopeasta, niinkuin myöskin niiden lajeista ja osista, kuinka monta näitä on, j.n.e. — — olkoon siis tämä lausuttuna." (XXVII, 16) y.m. — mitkä lauseet kaikki viittaavat johonkuhun täydelliseen ja päätettyyn teokseen, eikä suunnitelmaan. Paitsi sitä viittaakin Aristoteles itse tähän Runousoppi-kirjaansa niinkuin johonkuhun täydellisiä selityksiä sisältävään teokseen (ks. main. p. Polit. VIII, 7 ja Rhet. I, 11 ja II, 18).
Todenmukaisempi ja nähtävästi oikea on sentähden se mielipide, joka pitää Runousoppi-kirjaa jonakuna jäännöksenä suuremmasta teoksesta. Tämän arvelun kanssa sopivat kaikki mainitut lauseet hyvin yhteen. Selitystä vaatii ainoastaan se kysymys, kuinka kirja on joutunut näin katkonaiseksi. Huomattavaa tässä kohden on kuitenkin se, ettei tämä kirja ole ainoa Aristoteleen teoksista, joka on vaillinainen. Uudempi kritiikki on, näet, niin ikään vaillinaisiksi huomannut esm. Ethica Nicomachica, Politica ja Metaphysica teokset, vaikka kyllä ei samaan määrään (ks. Teichm. m. t. Vorr.). Ja eipä näin ole ainoastaan Aristoteleen kirjain laita; turmeltumisen kohtalo on, valitettavasti, tullut niin monelle muullekkin klassillisen ajan teokselle osaksi. Muistaminen onkin kuinka helposti vanhan ajan kirjat saattoivat tällä tapaa joutua vaillinaisiksi. — Sitä vastoin puolustaa tätä arvelua se seikka, että laveampi teos runousopista, joka teos oli kahteen osaan jaettu, on ollut vanhan ajan tiedossa, ja että Aristoteles itse siihen viittaa nimillä "εν τοΐς περί ποιητικής", "εν τοΐς περί ποιήδεως" (ks. mm. pp. myös Rhet. III, 1. 2. 18 y.m.).
Itse vaillinaisuuskin näkyy todistavan tätä arvelua. Kun esm. Aristoteles, Luku V. 12, sanoo: "Komediasta tahdomme sittemmin puhua", niin on myös luonnollista, että hän todella tästä vasta puhuikin. Turhaan haemme kuitenkin jotaan paikkaa, jossa hän olisi ottanut asian puheeksi. Mutta laiminlyömiseksi Aristoteleen puolelta sitä ei voi selittää, semminkin kun hän itse Rhetorikassa tähän viittaa, sanoen tässä kylliksi osoittaneensa kuinka monta lajia naurettava on. Kuinka olisi hän voinut niin lyhyellä selityksellä, kuin mikä löytyy Poet. Luku V, suorittaa niin aivan tärkeän opin, kuin oppi komediasta, josta hän ei tee täydellistä määritystäkään, vaikka hän kyllä, Luk. XXII, sanoo kylliksi puhuneensa draamallisesta runoudesta s.o. sekä tragediasta että komediasta. Vaillinainen on niin ikään intohimojen puhdistuksen oppi. Eipä myöskään oppi runouden kolmannesta eli lyyrillisestä lajista saisi jäädä semmoisesta kirjasta, joka ottaa varta-vasten pulmaksensa runousopista. Ja kuitenkaan tästä ei puhuta paljon mitään. Mihin jäivät niin ikään kaikki lupaukset, joita tekijä kirjan alussa lausuu? Kaikki nämä tekevät todennäköiseksi, että kirja on jäännöksenä Aristoteleen laveammasta kirjasta.
3. Runousoppi-kirjan sisältö.
Aristoteleen poetika jakaupi luonnonmukaisesti kolmeeu eri jaksoon.
Ensimaiseen jaksoon kuuluvat Luvut I-V, joissa Aristoteles puhuu taiteesta yleiseen ja sen jakaumisesta eri taiteisin, ja erittäinkin runotaiteen eri lajeista:
I. Taiteiden erilaisuudesta kuvailuskeinon, kuvattavan esineen jakuvailusmuodon mukaan, a) Kuvailuskeinot.II. b) Kuvattavat esineet.III. c) Kuvailusmuoto.IV. Kuvailuksen synnyttämät syyt ja miten runous jakaupieri laljeihin.V. Komediasta sekä kertomarunon ja murhenäytelmän erilaisuudesta.
Toisesssa jaksossa, Luvut VI-XXII, puhutaan murhenäytelmästä:
VI. Murhenäytelmästä ja sen kuudesta osasta: kantataru, luonne,lausekeino, mielenparsi, näytelmällinen laiton ja laulanto.VII. Tapauksien kokoonpanemisesta ja minlainen se oleman pitää.VIII. Itse kantatarusta.IX. Runoilijan tehtävistä ja mikä hänen eroittaa historioitsijasta.X. Kantatarujen eri lajeista.XI. Vastaiskäänteistä ja tuntemisvaihteista.XII. Näytelmän ulkonaisista osista.XIII. Mitä murhenäytelmän kokoonpanem isessa on vaariin otettavahenkilöiden suhteen.XIV. Mitenkä peloittavia ja säälittäviä on hankkiminen.XV. Mitä luonteisin tulee.XVI. Tuntemisvaihteen lajeista.XVII. Mitä murhenäytelmän itse kokoonpanemisessa on vaariinotettavaa, sekä runoilijan omaisuuksista.XVIII. Murhenäytelmän solmiskelemisesta ja kehittelemisestä.XIX. Mielenlaadusta ja sen lajeista.XX. Lausekeinosta ja sen osista.XXI. Nimisanasta ja sen lajeista.XXII. Lausekeinon kelvollisuudesta.
Kolmannessa jaksossa, johon kuuluu Luvut XXIII-XXVII, puhutaan erittäin kertomarunollisuudesta.
XXIII. Kertomarunosta ja sen erinkaltaisuudesta historiallisenkertomuksen suhteen.XXIV. Kertomarunon yhteisyydestä murhenäytelmän kanssa sekä senerinkaltaisuudesta sen suhteen.XXV. Miten runous paraiten voi käyttää perättömiä.XXVI. Moitteista runoutta vastaan sekä miten niistä on pääseminen.XXVIII. Miten kertomaruno eroaapi näytelmästä sekä mikä niistäon arvoisampi.
4. Aristoteleen kauneus-oppi yleiseen.
Aristoteleen runousoppia ei voi käsittää eriksensä hänen muista teoksistaan. Runousoppi on yhteydessä koko hänen viisaustieteensä kanssa ja on erittäinkin osana hänen kauneusopistaan. Mahdollisuutta myöden lyhyin silmäilys Aristoteleen kauneusoppiin yleiseen lienee tässä tarpeen, saadaksemme oikean käsityksen niistä hajallisista kauneusopin tähteistä, jotka kohtaavat meitä Poetika kirjassa.
Vaikka Runousoppi on Aristoteleen kauneusopin päälähde, niin se ei kuitenkaan ole ainoa lähde, eikä sen ohessa myöskään millään muotoa täydellinen. Aristoteles ei ole kirjoittanut mitään täydellistä kauneusoppia. Esthetika eri tieteenä on nuori eikä ollut vielä Aristoteleen aikana olemassa. Ne tärkeät eikä suinkaan aivan niukat tutkimukset, joita Aristoteles niinkuin Platonikin teki kauneudesta ja taiteesta, ovat sentähden haettavat ja kokoon pantavat heidän monista eri teoksistaan. Runousopin jälkeen tärkein lähde on Aristoteleen kirja kaunopuhetaiteesta, "Retorika", sen jälkeen kirjat "Politika" ja "Ethika", jonka ohessa myöskin "Problemit" ja "Metafysika" antavat tietoja asiasta.
Itse kauneudesta Aristoteles ei ole tehnyt mitään tieteellistä määritystä. Kauneuden luonnosta antaa hän kuitenkin jokseenkin selviä viittauksia. Itse kauniilla pitää oleman suuruutta ja rajoitusta, se ei saa olla ylen suuri, niin ettei sitä voisi helposti kerrallaan silmätä, eikä myöskään ylen pieni. Kaksi kohtaa pitää löytymän kaikessa kauniissa: järjestystä (τάξις) ja tasasuhtaisuutta (συμμετρία). Kaikki kauniin osat pitää myös oleman niin järjestettyinä, ettei toinen osa tule ainoastaan toisen perästä, niinkuin ajassa ainakin, vaan niin että kaikki osat orat toisiinsa niin olennollisesti perustetut ja kiinitetyt, että, jos yksi niistä jätetään pois taikka pannaan toiseen paikkaan, koko yhteys hajoaa. Itse kauniin on siis oleminen yhtenä ja kokonaisena, eikä kuolleena yhteytenä, vaan elävänä, elimellisenä (organisena) yhteytenä, jotta se, samalla tapaa kuin eläin, jossa on kaikki organillisesti järjestetty, tekisi omituisen vaikutuksensa.
Kauniin ilmestyminen taideteoksissa perustuu ihmishengen omaan luontoon. Ihmishengelle omituista on, näet, kuvailemisen halu ynnä iloitseminen kuvailuksista, mitkä molemmat hengen omaisuudet saavat taide-toimen matkaan. Vaikka iloitseminen kuvailuksista on ihmiselle luonnonperäistä, tulee sen lisäksi vielä toinenkin syy: oppimisen halu. Siitä syystä, näet, iloitsevat ihmiset kuvailuksista, että he näistä oppivat. Nähdessään kuvia joutuu, näet, ihminen miettimään, mitä mikin on, ja sillä tapaa hän oppii.
Nämä ovat ne yleiset syyt, jotka perustavat taide-tointa, ja jotka semmoisina löytyvät kaikissa ihmisissä. Mutta koska kaikki ihmiset eivät sentään ole taideniekkoja, niin tarvitsevat he taiteilijaksi päästäksensä vielä muita erityisiä omaisuuksia. Näitä on kaksi: runo- eli taidevimma (μανία) sekä taidokkaisuus eli talangi (εύφυΐα). Kaikki taideniekat ovat siis joko runousvimmaan taipuvaisia taikka taidokkaita ja saavat semmoisina taideteoksia toimeen, sillä näistä joutuvat edelliset, runousvimman alaiset, helposti haltioihin, jälkimäiset taas taipuvat helposti eri muotoihin.
Kaunotaide ja sen toimi on itse luonnoltaan mukailusta (μίμησις). Kun taideniekka kuvailee, niin hän oikeastaan mukailee. Tämä mukaileminen ei kuitenkaan ole paljasta jälittelemistä. Taiteilija ei mukaile ainoastaan ulkonaista luontoa ja sen monenkaltaisia ilmestyksiä, vaan myöskin oman kuvituksensa sisällistä mailmata. Ja näitä mukaellessaan hän ei orjallisesti jälittele, vaan kuvailee vapaasti. Kolmesta kuvailus-laadusta täytyy, näet, taiteilijan aina valita yksi: hänen täytyy kuvaeltaviansa kuvaella joko semmoisiksi kuin no todellakin ovat tai olivat, taikka semmoisiksi kuin niitä sanotaan elikkä arvellaan, taikkapa semmoisiksi kuin niiden oleman pitäisi. Hyvän taideniekan tulee noudattaa hyvien maalaajien esimerkkiä. Kun, näet, nämä tekevät jonkun kuvan, niin tekevät he sen kyllä samannäköiseksi, mutta jalostuttavat eli idealiseeraavat sitä sen ohessa. Taideteoksen korkeimpana määrääjänä on siis perikuva eli ideali.
Eri taiteilijain eri hengen-taipumuksen johdosta syntyy näin muodoin kolme eri kuvailus-laatua: taiteilija tekee kuvaelmiansa joko samankaltaisiksi taikka paremmiksi taikkapa huonommiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Nämä kuvailus-laadut ilmestyvät joka taiteessa. Niiden eri aineiden mukaan, joilla taiteilija kuvailee kuvailtaviansa jakaupi kaunotaide erityis-taiteisin. Näitä kuvailemis-aineita on kuusi: muoto (σχήμα), väri (χρώμα), polento (ρυϑμός), ääni (φωνή), sana (λόγος) ja sointu eli sävel (άρμονία). Tästä syntyy yhtä monta erityis-taidetta: 1. Kuvanveistotaide, joka kuvailee muodoilla; 2. Maalaustaide, joka kuvailee värillä; 3. Tanssitaide, joka kuvailee polennolla (ja muodoilla); 4. Näyttelijätaide, joka kuvailee äänellä (ja muodoilla); 5. Säveltaide eli Musiikki, joka kuvailee säveleellä eli soinnulla ja 6. Runoustaide, joka kuvailee sanalla. Ainoastaan nämä kuusi taidetta ovat kaunotaiteita, joidenka yhteinen luonto elikkä olento on mukailus. Sitä vastoin esm. Rakennustaide ei ole kaunotaide, sillä se ei mukaile mitään. Se ei myöskään voi saadaa ilmi niitä esineitä, jotka ovat kaikkien kaunotaiteiden varsinaiset esineet, nim. toimintoja (πράξeίς), luonteita (ήϑη) ja himoja (πάϑη, kärsinnöt). Niin ei myöskään Kaunopuhetaide, jolla on varsinainen tarkoituksensa kaunotaiteen ulkopuolella, eikä myös Voimistelutaide.
Mitä kaunotaiteen tarkoitukseen tulee, niin on se kahdenlainen. Koska taiteen alku on luonnonmukaisesti perustettu ihmishenkeen, jolla hengellä on halu kuvaolla, halu iloita kuvaelmista ja halu kuvaolmain kautta oppia, niin on taiteen syvin tarkoitus tyydyttää juuri tätä ihmishengen tarvεtta. Taiteilija ei siis kuvaile jotain muuta ulkonaista tarkoitusta varten, hän kuvailee itse kuvailemisen vuoksi, ja taiteen korkein tarkoitus on siis itse taide. Tämä on taiteen, niin sanoaksemme, absolutinen tarkoitus. — Mutta taide voi tämän päätarkoituksensa ohessa myöskin tyydyttää muita sivu-tarkoituksia. Taiteen vaikutus ihmisissä on, näet, ylipäänsä kolme lajia. Se vaikuttaa sekä huvia (ήδονή) ja siveydellistä liikutusta (ήϑος) että puhdistusta (κάϑαρσις), ja voipi täten sekä yksityisen ihmisen elämässä että valtiossakin ajaa myös käytännöllisiäkin tarkoituksia. Puhdistusta vaikuttavana sopii taide laveasti käytettäväksi ja voipi matkaan saada paljon hyvää. Semmoisena voi sitä käyttää lääkitys-keinonakin. Tunnettu, näet, on, miten tarun mukaan muinaisuudessa moni synkkämielisyyteen ja hurmoksiin joutunut tuli parannetuksi musiikin kautta. Taide herättää myös siveydellisiä tunteita ja mielenliikutuksia ja voipi sen kautta paljon vaikuttaa varsinkin nuorison kasvatuksessa. Huvia vaikuttavana taide taas sulostuttaa inhimillistä elämätä, ja voipi olla keinona korkeimman maallisen autuuden eli onnellisuuden (ευδαιμονία) saavuttamiseksi, jopa myös kohtana eli momenttina. Tämmöisten vaikutusten ja niistä seuraavan hyödyn matkaan saattaminen on taiteen käytännöllinen ja sivu-tarkoitus.
Nämät ovat pääkohdat Aristoteleen Esthetikassa, jonka oppien totuutta Lessing on vertaillut Euklideen elementtien pitäväisyyteen. Täydellisin on Aristoteleen oppi runotaiteesta — tämän kirjan aine. Lyhykäisiä selityksiä itsekustakin sen pääkohdasta annetaan asian-omaisessa paikassa.
5. Käännöksen perusteet.
Se alkuteksti, jonka olen pannut käännöksen perustukseksi, on Didot'n suuri kollektioni-painos kreikkalaisista mestariteoksista: "Scriptorum Graecorum Bibliotheca. Parisiis, Editore Ambrosio Pirmin Didot, Instituti Franciae Typographo", jonka kauniin ja kalliin keräelmä-painoksen neljä ensimäistä niosta sisältää Aristoteleen opera omnia, ja tuli ulos, ensimäinen nios 1848, toinen 1850, kolmas 1854 ja neljäs 1857. Tämä teksti, jota kehumisella mainitaan useimmissa oppineissa aikakauskirjoissa (ks. nykyään esm. Revue Critique 1870 N:o 10), noudattaa niin tarkkaan kuin mahdollista käsikirjoituksia, turmeltuneissa paikoissa näitä parantaen parhaitten lähteitten perustuksella. Yhtäpitäväisyyden puolesta lähestyy teksti Bokkerin mainiota imperiali-painosta, jota se paikoittain korjaa.
Mitä käännökseen tulee, olen koettanut niin uskollisesti kuin mahdollista seurata alkutekstin, ei ainoastaan sanoja ja lauseita, vaan lauserakennustakin. Tällä luulen voittaneeni sen, että käännös parhaiten kuvastelee alkuperäisen omituista luontoa, joka usein ilmaupi määrättynä välistäpä melkein karkeanakin lyhyytenä ja teeskentelemättömänä suoruutena.
Perustukseksi pantua tekstiä olen ylipäänsä noudattanut. Ainoastaan semmoisissa paikoissa, joissa se joko ei anna mitään taikka minun mielestäni väärää käsitystä, olen kääntänyt muiden lukulajien mukaan, joita lukulajeja itsekussakin paikassa aina mainitsen.
Koska sen ohessa olen tarkoittanut antaa jonkunlaista yleistä käsitystä lukulajien monenkaltaisista erilaisuuksista, olen tärkeimmissä paikoissa maininnut toisistaan enimmiten eroavaisia lukulajeja. Erittäin olen aina maininnut Bekkerin ja Hermannin lukulajeja, koska nämä voivat olla esimerkkeinä suurimmasta varovaisuudesta ja suurimmasta rohkeudesta alkutekstin muuttamisen suhteen.
Käännökseen sovitetut muistutukset ovat parhaasta päästä asiain-selityksiä, jotka tarkoittavat selväksi tehdä runousopin ja sen kanssa yhteydessä olevain asiain eri kohtia, jotta myöskin ne, jotka eivät ole muinaisuuteen erittäin tutustuneet, voisivat hyödyksensä lukea Aristoteleen runousoppia. Käännös tehtiin jo moniaita vuosia sitten. Vaikka muutetut tieteelliset harrastukset ovat estäneet minua varsinaisesti seuraamasta tähän kuuluvaa kirjallisusutta, on tämä viivytys kuitenkin ollut sille suureksi hyödyksi, koska teos nyt ilmestyy melkoisessa määrässä uudistuneena. Yliopiston kirjaston hoitajan suosiollisen avun kautta olen ollut tilaisuudessa saamaan hyväkseni käyttää erään nykyisimmän Aristoteleen-tutkijan, G. Teichmüller'in, erityis-tutkiutoja tästä kirjasta. Nämä varsin arvokkaat tutkinnot ovat vakuuttaneet minua siitä, että viime-aikuiset ahkerat tutkimukset, kuinka paljon uutta ne muutoin ovatkin ilmi saaneet, eivät kuitenkaan pää-asian suhteen ole saaneet mitään muutosta toimeen Aristoteleen runousopin käsittämisessä.
6. Suomennoksen kielessä noudatetut ohjeet.
Kreikkalais-nimien, nomina propria'in, kirjoittamisessa olen noudattanut sitä, jo melkein yleiseksi tullutta, kirjoitustapaa, jonka likempiä perusteita selvitetään "Gruben kertomusten" esipuheessa. Kreikkalaisen nimen Πλάτων kirjoitan siis Platoni (genet. -in), Νηλεύς nimen Neley (gen. -eyn), 'Αιας Aias (gen. -aan), Ζεύξις Zeyxis (gen. -iin), Πρίαμος Priamo (gen. -on), Mivως Minos. (gen. -oon) j.n.e.
Muiden kreikkalais-sanain kieleemme sovittamisessa olen koettanut mahdollisuutta myöden säilyttää alkuperäistä muotoa, sekä vartalon että päätteen puolesta, missä vaan nämä soveltuvat kieleemme. Mutta sen ohessa olen myöskin tarkoittanut sujnvaisuutta, karttamalla raskaita päätteitä sekä vaariinottamalla mitä kielemme jo on käytännön kautta itseensä sulattanut. Luonnollisena seurauksena tästä on, etten ole voinut noudattaa jyrkkää johdonmukaisuutta. Mutta tästä on mielestäni kielellemme vähemmin haittaa, kuin säälimättömästä johdonmukaisesta kömpelyydestä. Tämmöisissä ei mikään kieli voikkaan olla yhtämukainen. Olen siis esin. kirjoittanut parodia, harmonia, tragedia (eikä: tragodia), elegia (eikä: elegeia), trokhaio, mutta dityrambi (eikä: dityrambo), lyyrillinen (eikä: lyrillinen eikä lyrallinen), mutta draamallinen (eikä: dramillinen, dramallinen). Niin ikään olen kirjoittanut esthetika (eikä aisthetika, eikä myöskään esthetiikki), mathematika (eikä mathematiikki), fysika (eikä fysiikki), mutta kyllä musiikki, joka jo on kieleen perehtynyt j.n.e.
Mitä Tiedesanojen (termini technici) käyttämiseen tulee, olen niitä osittain kääntänyt suomeksi, missä tämä on haitatta voinut tapahtua, osittain käyttänyt niitä semmoisina kuin ne vieraissa kielissä ilmaantuvat, osittain käyttänyt suomen- ja vieras-kielisiä nimityksiä rinnatusten. Jos toiselta puolen suomenkin kielen on viljeleminen yleisiä muiden kielten käyttämiä viljely-sanoja, joilla on historiallinen merkityksensä, niin toiselta puolen taas niiden kääntäminenkin, jos se nimittäin on onnistunut, on suureksi hyödyksi etenkin kansantajuisissa kirjoissa. Olen siis rinnatusten viljellyt esm. sanoja tragedia ja murhenäytelmä, draama ja näytelmä, epopea ja kertomarunoclma j.n.e.
Nämä perus-aattect tulevat näkyviin niissä luetteloissa, jotka olen kirjaan liittänyt ja joista toinen on kreikkalais-saksalais-suomalainen, toinen ruotsalais-suomalainen. Edellinen sisältää Aristoteleen tässä kirjassa viljelemät tiedesanat. Jälkimäinen sisältää sekä näitä että muistutuksissa ja tässä esipuheessa käytetyitä esthetillisiä tiedesanoja niinkuin myös muutamia muitakin, jotka kirjoittaessani ovat joutuneet mieleeni. Minun ei tarvitse mainita ettei se pyydä olla millään muotoa täydellinen. Ja vaikka kyllä tämmöiset luettelot aina ovat epäsuosiollisen kritiikin kiitollisimpia esineitä, olen kuitenkin tahtonut tämän luettelon kirjaani liittää, arvellen sen jossain määrässä voivan — joko sitten enemmän positivisellä taikka enemmän negativisellä tavalla — vakauttaa vielä vakaumattomia kaunotieteellisiä tiedesanoja. Pikaisinkin silmäys luettelossa tavattaviin sanoihin osoittaa, että sanat suurimmaksi osaksi ovat kaikille nyky-ajan sivistyneille kielille yhteisiä, joita ruotsinkielikin on lainannut. Suomenkieli on kyllä ruotsinkieltä rikkaampi ja muutoinkin paljon viljeltävämpi, niin että helpommin voi itselleen muodostaa uusia sanoja. Mutta vieraskielisten tiedesanain ainainen kääntäminen on minusta, kuten sanottu, yhtä turha kuin niiden ainainen viljeleminen. Kohtuus paras. Hyvän aistin, kieleen soveltumisen ja käytännön tulee olla kohtuuden määrääjinä.
* * * * *
En ole voinut olla tuntematta niitä esteitä, joita tämä, esthetikan alalla ensimäinen tieteellinen, yritys suomen kielellä, on tuottanut varsinkin tiedesanojen suhteen. Paljon on ollut uusia aatteita, joille oli vastaavia sanoja osittain keksiminen osittain määrääminen. Miten olen onnistunut ei tule minun arvostella. Mutta siitä hyvästä, mikä tässä kirjassa saattanee olla, tulee minun suurimmaksi osaksi kiittää niitä ystäviä, jotka suosiollisesti ovat auttaneet minua kirjan valmistamisessa. Erittäin on minun tässä kohden lausuminen syvää kiitollisuuttani Saksankielen lehtoria, maisteri B.F. Godenhjelm'ia sekä niin ikään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeriä, maisteri F.W. Rothsten'ia kohtaan.
Helsinki Marraskuussa 1870.
Tekijä.
I Luku.
Teoksen tarkoitus. Taiteiden eri esityskeinot.
Runoustaiteesta itsestä ja sen lajeista, mikä niiden itsekunkin luonto on, ja kuinka kantatarut[1] ovat yhteen sovitettavat, jos runoelmaa hyväksi mielitään, vieläpä kuinka monta ja millaisia osia siinä on, niinkuin myös muista, mitä tähän tutkintoon kuuluu, tahdomme puhua, alkaen ensin siitä, mikä luonnon mukaan ensimäistä on. 2. Kertomaruno siis ja murhenäytelmä, vieläpä komedia ja dityrambirunous, niinkuin myös enin osa huilun- ja kitaransoitto-taiteista ovat kaikki ylipäätä kuvailuksia.[2] 3. Mutta ne eriävät toisistaan kolmessa kohden: siinä, näet, että kuvailevat joko erilaatuisilla keinoilla, taikka erilaisia esineitä, taikkupa erinkaltaisesti eikä samalla tavalla. 4. Sillä samaten kuin muutamat, kuvia muodostellen, kuvailevat paljon väreillä ja muodoilla, — mikä taiteen avulla, mikä tottumuksesta — toiset taas äänellä,[3] samaten mainitutkin taiteet kaikki suorittavat tämän kuvailemisen polennolla, sanalla ja soinnulla, joko itsekullakin erikseen tai niitä yhdistäin. 5. Niin käyttävät esimerkiksi ainoastaan sointua ja polentoa huilun- ja kitaran-soittotaiteet, ja muut, joilla sattuu sama luonto olemaan, esimerkiksi syringinsoitto-taide.[4] 6. Polennolla yksinään ilman soinnutta kuvailevat tanssijat;[5] sillä polennonmukaisilla ruumiinsa liikenteillä kuvailevat tanssijat luonteita, mielenliikuntoja ja toimintoja.[6] 7. Kertomarunous käyttää ainoastaan joko suorasanaista kieltä tahi runomittoja, ja viime mainittuja joko seoin milloin mitäkin tahi käyttäen tuota näihin aikoihin saakka ainoata.[7] 8. Sillä emme saattaisi millään muotoa sanoa Sofronin ynnä Xenarkhon miimejä ja Sokrateen kanssapuheita yhtäläisiksi,[8] 9. vaikkapa joku toimittaisi tuon kuvailuksen kolmimittaisella, tahi elegiallisella, tahi jollakin muulla runomitalla; 10. vaan ihmiset yhdistävät runoilemisen runomittaan ja sanovat muutamia elegian- toisia epopean-runoilijoiksi, nimittäin heitä näin runoilijoiksi, ei kuvailuksen, vaan yhteisesti runomitan mukaan. 11. Tämän nimen ovat he tottuneet heille antamaan, vaikka he tuovatkin esiin jotain lääke- tahi sävel-tiedettä koskevaa,[9] kun se vaan on runomittaan puettuna. Eikä kuitenkaan ole Homerolla ja Empedokleella mitään yhteistä, paitsi runomitta;[10] jonka tähden toinen onkin nimitettävä todelliseksi runoilijaksi, toinen pikemmin fysiologiksi kuin runoilijaksi. 12. Samaten jos joku tekisi kuvailuksen sekoittaen kaikki runomitat yhteen, niinkuin Khairemoni sepitti "Kentauros" rapsodiansa seoin käyttäen kaikki runomitat, on tämmöinenkin runoilijaksi sanottava.[11] Näin näitä toisistaan eroitettakoon. 13. Löytyy myös muutamia, jotka käyttävät kaikkia mainitulta keinoja, nimittäin polentoa, säveltä ja runomittaa, esimerkiksi dityrambi- ja nomi-runous, niinkuin myöskin tragedia ja komedia; mutta ne ovat kuitenkin siinä kohden erilaiset, että muutamat käyttävät kaikkia näitä yht'aikaa, toiset ainoastaan osittain. 14. Käissä kohden sanon nyt taiteiden toisistaan eriävän niiden keinojen suhteen, joilla saavat kuvailuksen aikaan.
II Luku.
Mimmoisia on kuvaileminen.
Mutta koska kuvailijat kuvaelevat toimivaisia, ja näiden täytyy olla joko arvoisia tahi halpoja (luonteet jakauvat, näet, melkeen aina näihin yksistään; sillä luonteensa puolesta eriävät kaikki paheen ja hyveen kautta), niin [täytyy heidän kuvailla] joko parempia tahi huonompia taikka samankaltaisia kuin me, niinkuin esimerkiksi maalaajat [tekevät]; 2. sillä Polygnoto kuvaili parempia, Pausoni huonompia, Dionyso samankaltaisia kuin me.[12] 3. Selvä on, että mainituilla kuvailuksilla[13] jokaisella myöskin on nämä samat eroitukset, ja että jokainen niistä muuttuu toisenlaiseksi sitä myöden kuin se mainitulla tavalla kuvaelee erilaatuisia esineitä. 4. Sillä myöskin tansissa ja huilun- sekä kitaran-soitossa saattavat nämä erinkaltaisuudet ilmaantua, 5. niinkuin myös suorasanaisissa teoksissa ja soitannottomissa sankarirunoissa.[14] Niin esimerkiksi Homero toi esiin parempia, Kleofoni[15] samanlaatuisia, vaan Hegemoni Thasolainen,[16] joka oli ensimmäinen ivamukausten tekijä, sekä Nikokhares,[17] joka on sepittänyt "Delias"-runoelman, huonompia kuin tavalliset ihmiset. 6. Samalla tavalla sopii myös kuvaella dityrambeissa ja nomeissa, niinkuin Timotheo ja Filoxono ovat tehneet runoelmissaan "Persialaiset" ja "Kyklopit".[18] 7. Sama eroitus on myös tragedialla ja komedialla; jälkimäinen, näet, tahtoo kuvaella huonompia, edellinen parempia kuin mitä todellisuudessa on olemassa.
III Luku.
Millä tavalla on kuvaeleminen.
Kolmas eroitus näiden välillä on vielä tapa, jolla näitä kaikkia kuvaellaan. 2. Sillä keinojen yhdenlaisina ollessa voipi kuvaella samoja esineitä joko sillä tavalla, että itse joko kertoelee tahi muuksi muuttaupi, niinkuin Homero tekee; taikka että pysyy itsenään,, eikä muuttau; taikkapa siten että kuvaa kaikki toimimisen ja toimittamisen kautta.[19] 3. Nämä kolme eroitusta löytyvät, niinkuin jo alussa sanoimme, kaikessa kuvailuksessa, nimittäin: millä, mitä ja miten kuvaillaan.[20] 4. Näin saattaa siis Sofokles toiselta puolen olla yhdenlainen kuvailija kuin Homero, siinä kohden, näet, että he molemmat kuvaelevat arvoisia, vaan toiselta puolen yhdenlainen kuin Aristofanes, koska he molemmat kuvaelevat toimivia ja toimittavaisia.[21] Sentähden sanovatkin muutamat näytelmiä nimitettävän toimintarunoelmiksi (draama), syystä että ne kuvaelevat toimivaisia (δραν). 5. Tästäpä syystä omistavatkin Dorilaiset itselleen sekä tragedian että komedian; komedian, näet, Megaralaiset, sekä täällä asuvaiset koska se muka kansavallan kukoistaessa olisi heidän luonansa syntynyt —, että Sikeliassa asuvaiset — täältä[22] oli, näet, kotoisin Epikharmo runoilija, joka oli Khionidesta ja Magnesta paljoa aikaisempi —; tragedian taas muutamat Peloponnesossa,[23] jotka todisteeksi tuovat esiin nimitykset. 6. Nämä, näet, sanovat kutsuvansa ympärillä olevia kyliä koomiksi (κώμαι), joita Athenalaiset nimittävät demoiksi (δήμοι), ja vakuuttavat, ett'ei nimi κωμωδός tule sanasta κωμάζειν, vaan siitä että he, kaupungissa ylenkatsottuina, kiertelivät pitkin kyliä;[24] niin myös on toimittaminen heidän puheenparressaan δράν, mutta Athenalaiset sanovat πράττειν. 7. Ja tämä nyt olkoon sanottu kuvailuksen eroituksista, kuinka monta ja mitkä ne ovat.
IV Luku.
Runoilun alku. Miten runous jakaupi eri lajiin.
Kaksi syytä näkyy yleensä synnyttäneen runouden, ja molemmat ovat ne luontoperäisiä. 2. Sillä kuvaileminen on ihmisissä lapsuudesta saakka syntyperäistä, (ja juuri sen suhteen eroaa ihminen muista elävistä että hän on kuvailevaisin ja saapi ensimäiset tietonsa kuvailuksen kautta) niinkuin myöskin se, että kaikki iloitsevat kuvaelmista. 3. Todistuksena siihen on se, mikä tämmöisten teosten johdosta tapahtuu; sillä, joita semmoisinaan vastenmielisesti näemme, niiden kuvaelmia katselemme mieluisesti, jos ne ovat hyvästi tehdyt, niinkuin esimerkiksi ylenkatsottujen eläinten ja kuolleitten muotoja. 4. Syynä tähän on taas se,[25] että oppiminen on mitä hupaisinta ei ainoastaan filosofeille, vaan myös muillenkin, vaikka oppimisen halu näissä viime mainituissa kestää lyhyemmän ajan. 5. Sentähden, näet, iloitsevat ihmiset kuvia nähdessään, että heidän sopii, katsellessaan, oppia ja miettiä mikä mikin on, esimerkiksi että tämä on se tahi se; 6. sillä jos ei ole kuvailtua ennen sattunut näkemään, niin ei itse kuvailusmäärä tuota huvitusta,[26] vaan täydellisyys tahi väri taikka joku muu senkaltainen seikka. 7. Ja kun luontoomme kuuluu kuvaileminen, sointu ja polento, (— että runomitat ovat osia polennosta on selvä —) niin ovat vanhastaan ne ihmiset, jotka luontonsa puolesta tähän ovat olleet parahiten sopivia, synnyttäneet runouden, suorapäisistä kokeistaan, näitä vähitellen kehittäen.[27] 8. Jaknantuipa sitten runous runoilijain omituisten luonteiden mukaan; sillä totisemmat kuvailivat kelvollisia töitä ja kelvollisten ihmisten toimintoja, mutta kevytmieliset halpojen, tehden ensiksi soimausrunoja, samaten kuin toiset ylistys- ja kiitos-runoelmia. 9. Homeroa aikaisemmista emme tunne ketään, joka olisi tämmöistä runoelmaa runoellut, vaikka kyllä on luultava, että niitä on useitakin ollut; 10. mutta Homerosta alkaen niitä löytyy, niinkuin esimerkiksi tämän "Margites"[28] ja senkaltaiset kappaleet, joissa myös, kuten niille sopikin,[29] jambinen runomitta ilmaantui. Sentähden sanotaankin tätä nyt jambiseksi, että he tällä runomitalla soimasivat toisiansa (ίάμβιξον). 11. Ja näin tuli vanhoista muutamat sankarirunoelmain muutamat jambein runoilijoiksi. 12. Niinkuin Homero näytti olevan paras runoilija arvoisan runolaadun alalla (sillä yksinään on hän siinä, ettei hän tehnyt kuvailuksiansa ainoastaan hyvin, vaan myös draamallisiksi),[30] niin oli hän myös ensimäinen, joka toi esiin komediankin muodot näytelmän tapaan esittäen, ei soimauksia, vaan naurattavia; sillä mitä Iliadi ja Odysseia ovat tragedian suhteen, samaa on "Margites" komedian suhteen. 13. Mutta kun tragedia ja komedia olivat ilmaantuneet, niin muuttuivat myös ne, jotka omituisen luontonsa mukaan antausivat jommallekummalle runouslajilie, mitkä jambein tekijäin sijasta komedian runoilijoiksi, mitkä taas epopeantekijäin sijasta tragedian harjoittajiksi, syystä että näiden[31] muodot ovat edellisiä suuremmat ja arvoisemmat. 14. Vaan tutkimus siitä, onko tragedia nyt jo laatujensa puolesta tarpeenmukainen vai eikö, tarkasteltakoon sitä itsensä puolesta taikka teateriin katsoen, se on eri asia.[32] 15. Alusta ne siis olivat äkkimietteisiä, niin tragedia kuin komediakin; edellinen syntyi dityrambien, jälkimäinen falloslaulujen alottelijain kautta, mitkä viimemainitut laulut vielä nytkin useissa kaupungeissa pysyvät arvossa,[33] ja ne laajentuivat aikaa voittaen sillä tavoin, että yhä tuotiin esiin mitä selvästi huomattiin niihin kuuluvaksi; 16. Ja monen muutoksen alaiseksi jouduttuaan seisahtui tragedia, kun oli omituisen luonteensa saanut. 17. Ja Aiskhylo oli ensimäinen, joka saattoi näyttelijäin lukumäärän yhdestä henkilöstä kahdeksi, ja joka vähensi laulajiston lauluja sekä antoi puheenvaihtelolle ensimäisen sijan; vaan kolme näyttelijää ja näytelmäpaikan maalaamisen toimitti ensin Sofokles. 18. Mitä sen suuruuteen tulee, niin kohosi se vasta myöhään arvoonsa noista pienistä jumalaissaduista ja naurattavasta lausetavastaan, se kun, näet, oli saanut alkunsa ilkkurunoudesta; ja runomitta muuttui nelimittaisesta jambiseksi.[34] 19. Ensiksi käytettiin, näet, nelimittaista, syystä että runous oli ilkku-aineinen ja tanssiin enemmin sovitettu; mutta kun haastelo ilmausi, keksi luonto itse soveliaan runomitan, sillä kaikista runomitoista on jambinen puheenvaihteloon sopivin. 20. Todistus siihen on se, että me jokapäiväisessä puheessa keskenämme parhaasta päästä puhumme jambeja; mutta kuusmittaisia harvoin ja ainoastaan poikettuamme tavallisen puheen soinnusta. 21. Sitten [keksi luonto] myös joukon välikertomuksia ja muuta semmoista, kuten kaikkien näiden koristeiden kerrotaan vähittäin järjestyneen.[35] 22. Näistä olkoon nyt näin paljon sanottu, sillä paljon olisi työtä kutakin tarkoin seurata.
V luku.
Ilvenäytelmä. Kertoma- ja murhenäytelmä-runouden eroitus.
Komedia on, niinkuin sanoimme, halvempain kuvailus, ei niin ymmärrettynä, että kaikki pahe olisi sen aineena, vaan niin että naurettava on osa rumasta.[36] 2. Naurettava on, näet, hairaus ja rumuus, joka on kivuton eikä turmiollinen. Niin on esimerkiksi nauruttava naamari suorastansa jotaan rumaa ja väänneltyä ilman kivutta.[37] 3. Tragedian muutokset ja kenen kautta ne tapahtuivat, se tosin ei ole tietämättömyyteen joutunut, mutta komedian ovat joutuneet, syystä ettei tätä alusta alkain harrastettu; sillä vasta myöhään varusti arkhontti ilvelaulukunnan, vaan ennen sitä toimittivat sitä vapaa-ehtoiset.[38] 4. Vasta kun se oli jonkunmoisia muotoja saanut, mainitaan sen runoilijoita. Mutta ken naamarit toimitti tahi puheet, tahi suuremman näyttelijä-luvun ja muut semmoiset, sitä ei tunneta; 5. mutta Epikharmo ja Formis alkoivat sepittää yhtenäisiä kantataruja. Alusta tuli tämä siis Sikeliasta.[39] 6. Vaan Athenalaisista oli Krates ensimäinen, joka, jambisen lajin heitettyänsä, alkoi sepitä yleisiä puheenvaihteloita ja runotaruja.
7. Paitsi paljaan runomitan ynnä puheella toimitetun kuvailuksen suhteen noudattaa kertomarunous tragediaa siinä, että se on kuvailus arvoisista; mutta ne eroovat toisistaan sillä tavoin, että epopealla on yksinkertainen runomitta ja että se on kertomusta.[40] S. Lisäksi eroo se pituutensakin puolesta; sillä tragedia pyrkii, jos mahdollista, päättymään yhteen vuorokauteen tahi ainoastaan vähän siitä poikkeamaan, mutta epopea on aikansa puolesta määräämätön; tässäkin kohden se siis eroopi.[41] 9. Alussa tehtiin kuitenkin tämän suhteen samoin tragedioissa kuin kertomarunoelmissakin. 10. Osat taas ovat joko yhtäläiset taikka tragedialle omituiset. 11. Joka siis ymmärtää tragedian arvon tai halpuuden, se ymmärtää myös epopean. Sillä mitä kertomarunoelmalla on, se on myös murhenäytelmällä, mutta kertomarunoudessa ei löydy kaikkia mitä murhenäytelmärunoudessa on. 12. Vaan kuvailemisesta kuusjalkaisella runomitalla, niinkuin myös komediasta tahdomme sittemmin puhua.
VI Luku.
Murhenäytelmä ja sen osat.
Nyt tahdomme tragediasta puhua, kun olemme esiin tuoneet sen, edellisestä johtuvan, luonnon-määrityksen. 2. Tragedia on siis arvoisan ja täydellisen sekä tarpeeksi suuren toiminnan kuvailus, joka on suoritettu miellyttävällä, kaikissa kohdin kutakin osaa myöden sovitetulla kielellä, ja, toimivain eikä kertomuksen avulla, pelvon ja säälin kautta vaikuttaa puhdistusta näissä mieli-aloissa.[42] 3. Miellyttäväksi sanon sitä kieltä, jolla on polentoa, sointua ja säveltä;[43] 4. eri osia myöden sovittamiseksi sitä, että muutamia osia toimitetaan ainoastaan runomitoilla, toisia taas laululla. 5. Ja koska kuvailusta suoritetaan toimimalla, niin täytyy ensiksikin yksi kohta tragediasta olla itse näytelmällinen laitos; sitten laulanto ja lausetapa; sillä näiden kautta suoritetaan kuvailus. 6. Lausetavalla ymmärrän itse runomitallisten säkeiden sepittämisen;[44] ja mitä säveltämiseen tulee, niin on koko sen voima tunnettu.[45] Vaan koska toimintaa kuvaellaan ja tätä toimitetaan toimivaiston kautta, mitkä välttämättömästi luonteensa ja mielensä puolesta ovat jonkunlaisia (sillä näiden kautta sanomme myös toimintojenkin jonkunlaisiksi tulevan), niin tulee löytymään kaksi toimintain perustetta: mieli ja luonne,[46] ja näitä myöden kullakin on menestys taikka ei. 8. Mutta kantataru on toiminnan kuvailusta, sillä kantataruksi sanon tapauksien yhteensovittamisen; ja luonne se, minkä nojalla sanomme toimivaisten olevan tuon tahi tämän laatuisia; mieli taas se, jonka kautta he puhuessaan osoittavat jotain taikka ilmoittavat ajatuksiansa. 9. Kaiken tragedian peruskohtain täytyy siis olla kuusi, joittenka mukaan tragedia on milloin minkin kaltainen. Nämä peruskohdat ovat: kantataru, luonne, lausetapa, mielenparsi, näytelmällinen laitos ja sävellys. 10. Kaksi näistä peruskohdista ovat ne keinot, joilla kuvaillaan;[47] yksi muoto, miten kuvailus tapahtuu;[48] ja kolme ne esineet, joita kuvataan;[49] eikä sillä paitsi näitä ole mitään peruskohtaa. 11. Näitä, niin sanoakseni, muotoja ovat useat runoilijat käyttäneet; sillä jokaisella murhenäytelmällä on näytelmällinen laitos, luonne, kantataru, lausetapa, sävellys niinkuin myöskin mielenparsi.[50] 12. Mutta etevin näistä on tapausten yhteensovittaminen; sillä tragedia ei ole kuvailus ihmisistä, vaan toiminnasta, elämästä ja onnesta (onnettomuuskin on toiminnassa); ja tragedian tarkoitus on toiminta, eikä laatu.[51] Luonteitten puolesta ovat, näet, ihmiset erinkaltaisia,[52] mutta toimintain puolesta onnellisia taikka päin vastoin. 13. Senpä tähden he eivät toimi kuvaellaksensa luonteita, vaan toiminnat käsittävät myöskin luonteet. Niin ovat siis tapaukset ja kantataru tragedian päätarkoitukset; ja päätarkoitushan onkin kaikista painavin. 14. Tähän tulee vielä ettei tragediaa voi saada aikaan ilman toiminnatta, vaan kyllä ilman luonteitta; 15. sillä useimpain viime-aikuisten runoilijain tragediat ovat luonteettomia, ja ylipäänsä ovat useat runoilijat samanlaatuisia, niinkuin esimerkiksi myös maalareista Zeuxis on tämän laatuinen Polygnoton rinnalla; sillä Polygnoto on hyvä luonteenkuvaaja, mutta Zeuxiin maalauksessa ei ilmaannu luonetta ollenkaan.[53] 16. Ja jos paitsi tätä joku laatisi perätysten hyvin sepittyjä, luonteita kuvaavia puheita, lausetapoja ja mielenparsia, niin hän kyllä tekee sitä,[54] mikä tragedian asiana sanottiin olevan; mutta paljoa enemmin tekee tätä kumminkin se tragedia, joka vähemmin käyttää näitä, mutta jolla on kantataru ja yhteensovitettuja tapauksia. 17. Tämän jälkeen etevin niitä keinoja, joittenka kautta tragedia vaikuttaa mieleen, on osa kantatarusta, nimittäin vastaiskäänne (peripeteia) ja tuntemisvaihde (anagnorisis). 18. Todistuksena tähän onkin se, että niiltä, jotka runoilemiseen ryhtyvät, ennen onnistuu lausetavan ja luonteiden tarkka suorittaminen, kuin tapausten yhteensovittaminen; niin esimerkiksi melkein kaikki alkaavaiset runoilijat. 19. Alku siis ja ikään kuin koko tragedian henki on kantataru, vaan sen jälkeen tulee luonteet. 20. Samoin tapahtuu myöskin maalauksessa; sillä jos joku maalaisi kauniimilla väreillä sikin sokin, niin hän ei ilahuttaisi samassa määrässä, kuin jos hän liidulla piirustaisi kuvan.[55] 21. Sillä tragedia on kuvailus toiminnasta ja sen kautta parhaasta päästä myös toimivista. 22. Kolmas on mielenparsi. Tähän kuuluu taito puhua mitä mahdollista ja sopivaa on; mikä seikka puheitten pitämisessä erittäin on valtio- ja puhetaiteen asiana. 23. Sillä vanhat panivat toimivaiset puhumaan valtiolliselta kannalta, mutta nykyiset puhetaiteelliselta.[56] 24. Luonne on se, joka ilmoittaa mimmoiset aikeet jollakulla on;[57] josta syystä ei luonnetta olekkaan semmoisissa puheissa, joissa ei laisinkaan löydy mitään, jota puhuja haluaisi tahi välttäisi. 25. Mieli taas on se, jonka kautta osoitetaan mitenkä joku asia on, tahi mitenkä se ei ole, elikkä jolla yleiseen jotain näytetään. 26. Neljäs on sanojen lausetapa. Lausetavalla ymmärrän, kuten jo ennen on sanottu, sanoilla selittämisen, jolla niin runomittaisessa kuin suorasanaisessakin muodossa on sama voima. 27. Jälellä olevista on viides, laulanto, etevin huvituskeinoista. 28. Ja näytelmällinen laitos taas on kyllä mieltä viehättävä, mutta taiteettomin, ja runoustaiteelle vähimmin omituinen. Sillä tragedian voima pysyy myös ilman näyttelemättä ja näyttelijöittä. Paitsi sitä on näyttölaitoksen valmistelemisessa koneenkäyttäjän taito painavampi kuin runoilijan.
VII Luku.
Mimmoinen tapauksien yhteensovittaminen pitää oleman.
Nämä nyt määritettyämme, tahdomme tämän jälkeen sanoa minlaisen tapausten kokoonpanon pitää oleman, koska tämä on ensimäinen ja etevin asia tragediaasa. 2. Se on meille tiettynä, että tragedia on kuvailus täydellisestä ja kokonaisesta toiminnasta, jolla on jommoinenkin suuruus; sillä kokonaista voipi olla ilman suuruuttakin. 3. Kokonainen on, näet, se, millä on alku, keski ja loppu. 4. Alku on se, joka itse luonnoltaan ei ole täytymyksestä toisen jälessä, vaan jonka perästä joku muu joko on tahi syntyy. 5. Loppu sitä vastaan se, joka itse luonnoltaan on toisen jälessä joko täytymyksestä taikka useimmiten, mutta jonka perässä ei mitään muuta ole. 6. Keski taas se, joka itse luonnoltaan on toisen perässä, ja jonka perässä vielä jotakuta muuta on.[58] 7. Kantatarujen pitää siis oleman hyvästi sepittyinä, ei alkaman mistä vaan sattuu, eikä myöskään loppuman mihin tahansa, vaan noudattaman edellä-mainituita aatteita. 8. Koska sen lisäksi kaunis, olkoon se elävä olento tahi mikä kappale tahansa, on yhdistetty joistakuista osista, niin siinä ei ainoastaan täydy olla nämä osat järjestettyinä, vaan sillä täytyy myöskin olla suuruus, joka ei ole sattunainen; sillä kauneus on suuruudessa ja järjestyksessä, 9. jonka tähden ei voikkaan ylen pieni elävä olla kaunis (sillä katselus hämmentyy tapahtuessaan melkein havaitsemattoman ajan kuluessa) eikä myöskään ylen suuri, sillä katselus ei saata silloin tapahtua yhtä haavaa, vaan yhteys ja kokonaisuus katoopi katseluksesta katselijoilta, niinkuin jos esimerkiksi joku elävä olisi kymmenen tuhatta stadiota. 10. Samaten kuin kappaleilla ja elävillä siis täytyy olla suuruus, jota helposti voi kerrallaan silmätä, niin täytyy myös kantataruillakin olla pituus, jota helposti voi muistaa. 11. Pituuden rajoitus näyttelemisen ja aistinnan suhteen ei kuulu taiteesen; sillä jos tarvittaisiin näyttää sata tragediaa, niin näytettäisiin ne varmaan vesi-uurin mukaan niinkuin se joskus muualla tapahtuukin.[59] 12. Mitä asian luonnonmukaiseen rajoitukseen tulee, niin on pituuden puolesta suurempi aina kauniimpi, niin kauan kuin sitä vaan voi kerrallaan silmätä; ja asiata yksinkertaisesti määrätäksemme saatamme sanoa, että suuruuden oikea määrä on se, jonka sisällä todennäköisesti tahi välttämättömästi jossakin järjestyksessä tapahtuvat asiat ennättävät kääntyä onnettomuudesta onneen, tahi onnesta onnettomuuteen.
VIII Luku.
Kantataru.
Kantataru on yksi, ei niinkuin muutamat arvelevat silloin kuin se koskee yhtä ainoata henkeä; sillä paljon ja äärettömän monenlaatuista[60] voipi tapahtua, mutta muutamista näistä ei tule mitään yhteyttä. Samaten on myös yhden henkilön toiminnat monilukuiset, mutta näistä oi tule mitään toiminnan yhteyttä. 2. Sentähden ovat kaikki ne runoilijat erehtyneet, jotka ovat tehneet "Herakleis" ja "Theseis" nimisiä runoelmia,[61] tahi muita senkaltaisia; sillä he arvelevat, että, koska Herakles oli yksi, niin täytyi muka kantatarunkin yhdeksi tuleman. 3. Tähän katsoen näkyy Homero, niinkuin hän muunkin puolesta eroopi, oikein huomanneen asiata, joko taiteen tahi luontonsa kautta; Odysseiaa tehden hän, näet, ei kertonut, kaikkia mitä tälle[62] tapahtui, niinkuin esimerkiksi ei haavoittamista Parnassolla,[63] eikä hänen teeskenneltyä mielenpuolisuuttansa sotajoukkojen keräytessä,[64] mitkä asiat eivät täytymyksestä eivätkä todennäköisesti toinen toisesta riippuneet; vaan hän järjesti Odysseian yhden toiminnan ympäri, senkaltaisen kuin sanoneet olemme; ja niin ikään myös Iliadin. 4. Niinkuin siis kuvailus muissakin kuvailevaisissa taiteissa on sekä yksi että yhdestä, niin täytyy myös kantatarun, koska se on toiminnan kuvailus, käsittää yksi ainoa ja kokonainen toiminta, ja tapauksein osain olla sillä tavalla kokoonpantuina, että, jos joku osa muutetaan tahi pois-otetaan, kokonaisuus hajoo ja turmeltuu. Sillä mikä lisäksi pantuna tahi pois otettuna ei vaikuta mitään huomattavaa, se ei olekkaan mikään osa kokonaisesta.
IX Luku.
Runoilijan tehtävä ja mikä eroittaa runoilijan historioitsijasta.
Ennen mainitusta on selvä, ettei runoilijan asia ole kertoella tapahtumia, vaan sitä, mikä tapahtuva olisi, ja mitä tapahtua saattaa todennäköisyyden taikka täytymyksen mukaan.[65] Sillä historioitsija ja runoilija eivät eroa runomitallisen tahi runomitattoman lausetavan käyttämisellä; saattaisi, näet, panna Herodoton teokset runomittoihin, eivätkä nämä näin runomittaisessa puvussa olisi vähemmin historiaa kuin ilman runomitatta; vaan siinä he eroavat, että toinen kertoo mitä tapahtunut on, toinen mitä tapahtua voisi. 3. Sentähden onkin runoustaide filosofiallisempi ja ylevämpi historiata, sillä runous kertoelee enemmin yleisiä, mutta historia erityisiä. 4. Yleiseen kuuluu mitä kunkin sopii puhua tahi tehdä todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan, johon pyrkiikin runoustaide antaessaan henkilöille nimiä; mutta erityiseen mitä Alkibiades teki tahi mitä hän kärsi. 5. Tämä onkin jo tullut ilmi komediassa; sillä kun kantatarua sepitsevät todennäköisyyden mukan, panevat he myös henkilöille satunnaisia nimiä, eivätkä huoli erityisistä, niinkuin jambein kirjoittajat tekevät. 6. Mutta tragediassa käyttävät he todellisia nimiä.[66] Syynä tähän on se, että mahdollinen myös on luultavaa. Mikä siis ei ole tapahtunut, sitä emme uskokkaan mahdolliseksi, mutta mikä tapahtunut on, se on nähtävästi myös mahdollista, sillä eihän se olisikaan tapahtunut, jos se olisi mahdotonta ollut. 7. Kuitenkin on tragediassakin asian laita niin, että muutamissa ainoastaan yksi tahi kaksi nimeä on tunnetuita, mutta muut tehtyjä; muutamissa taas ei yhtään tunnettua, niinkuin Agathonin "Anthos" nimisessä tragediassa; sillä tässä tragediassa ovat niin tapaukset kuin nimetkin tehtyjä, eikä se sentähden vähemmin huvita. 8. Ei siis suinkaan aina tarvitsekkaan pyrkiä kiinipitämään ainoastaan entis-aikojen jumalais-saduista, joittenka ympäri tragediat liikkuvat. Tämmöinen pyrintö olisi naurettavaakin, koska tunnettukin on ainoastaan harvoille tunnettu, mutta kuitenkin kaikkia ilahuttaa. 9. Tästä on siis selvä, että runoilijan sitä enemmin pitää oleman kantatarujen kuin runomittain tekijänä mitä enemmin hän on runoilijana juuri kuvailuksen kautta ja kuvailus koskee toimintaa. 10. Ja jos hän sattuu kertomaan todellisia tapauksia, niin hän sentähden ei ole vähemmin runoilija, sillä ei mikään estä muutamia tapauksia olemasta semmoisia, kuin niiden todennäköisyyden ja mahdollisuuden mukaan olisi pitänyt oleman; ja tämänpä tähden hän saattaa tämmöisiäkin runollisesti käyttää.[67] Yksinkertaisista kantataruista ja toiminnoista kehnoimmat ovat ne, joilla on paljon välikertomuksia. Välikertomuksia paljon on sillä kantatarulla, missä välikertomukset eivät seuraa todennäköisyyden eikä täytymyrksen mukaan toinen toisestaan. 12. Tänlaisia tekevät huonot runoilijat itsensä tähden, mutta hyvät runoilijat näyttelijäin tähden,[68] sillä kilvoitelmiin ruveten ja kantatarua[69] ylenmäärin venyttäen, ovat he usein pakoitetut järjestystä rikkomaan. 13. Mutta kun kuvailus ei kuvaele ainoastaan täydellistä toimintaa, vaan myös pelättäviä ja säälittäviä toimintoja, ja tämmöiset parhaasta päästä syntyvät toisensa kautta, varsinkin kun jotain tapahtuu vasten luuloa;[70] täten saadaan, näet, helpommin ihmeellisiä aikaan, kuin jos se tapahtuisi itsestään ja sattumuksesta, koska myöskin sattumuksen tuomista tapauksista se näyttää ihmeellisimmältä, joka näkyy tapahtuneen ikään kuin tarkoituksesta; niinkuin esimerkiksi kun Mityyn kuvapatsas Argos kaupungissa, kaatuen katselijan päälle, löi kuoliaaksi sen miehen, joka oli syypää Mityyn kuolemaan; 15. sillä tämä ei näy tapahtuneen ainoastaan sattumuksesta;[71] niin tämänkaltaiset kantatarut siis välttämättömästi ovat kauniimmat.
X Luku.
Kantatarujcn erilaisuus.
Kantatamista ovat muutamat yksinkertaiset, toiset mutkalliset; sillä myös toiminnat, joittenka kuvailuksia kantatarut ovat, saattavat olla samankaltaisia. 2. Yksinkertaiseksi sanon sitä — itse luonnoltaan, niinkuin jo määritetty on, keskeymätöntä ja yhtä — toimintaa, jonka kuluessa muutos tapahtuu ilman vastaiskäännettä ja tuntemisvaihdetta.[72] 3. Mutkallinen taas on se, jossa muutos tapahtuu tuntemisen tahi vastaiskäänteen tahi kumpaisenkin kautta. 4. Näiden täytyy kuitenkin syntyä kantatarun itse kokoonpanosta, niin että johtuvat ennen tapahtuneista asioista joko täytymyksen taikka todennäköisyyden mukaan. Sillä eroitus on suuri, jos se tahi se tapahtuu sen tahi sen kautta taikka vaan sen tahi sen jälkeen.
XI Luku.
Vastaiskäänne ja tuntemisvaibde.
Vastaiskäänne on, niinkuin jo on sanottu, tapausten muuttuminen päinvastaisiksi; muuttuminen, näet, kuten sanomme, todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan.[73] 2. Niin esimerkiksi "Oidipo" nimisessä kappaleessa se, joka tuli Oidipoa ilahuttamaan ja hänestä poistamaan pelvon hänen äitinsä suhteen, vaikutti päin vastoin, ilmoitettuaan ken hän oli.[74] 3. Ja "Lynkey" nimisessä tragediassa, kun tätä miestä vietiin kuolemaan ja Danao seurasi häntä muka surmatakseen, sattui edellisten tapausten johdosta, että tämä, Danao, surmattiin, mutta toinen, Lynkey, pelastettiin.[75] 4. Tuntemisvaihde taas on, niinkuin jo nimikin ilmoittaa, onnettomuuteen määrättyjen joutuminen tuntemattomuudesta tuntemiseen, tulkoonpa siitä ystävyyttä tahi vihollisuutta.[76] 5. Kauniin on tuntemisvaihde kun se sattuu vastaiskäänteen kanssa yhteen, niinkuin asian laita on "Oidipossa". 6. On niitä toisiakin tuntemisvaihteita; sillä myöskin hengettömien ja sattunaisten kappalten suhteen saattaa se tapahtua, niinkuin onkin jo sanottu; ja siinäkin voi tunteminen tapahtua, jos joku on jotain tehnyt tahi ollut tekemättä. 7. Mutta kantatarulle ja toiminnalle on yllä mainittu laji eniten sopiva. Sillä tänkaltainen tuntemisvaihde ja vastaiskäänne tuottaa sääliä ja pelkoa, ja juuri tänlaistenhan toimintain kuvailus tragedia onkin. Paitsi sitä tapahtuu tämmöisten kautta myös onni ja onnettomuus. 8. Mutta koska tunteminen on joidenkuiden tunteminen, niin löytyy semmoisia tuntemisvaihteita, että vaan jompikumpi tulee toista tuntemaan, kun on tullut ilmi, ken tämä toinen on, toisinaan taas on tarpeellista, että molemmat tulevat toisiansa tuntemaan. Näin esimerkiksi tuntee Orestes kirjeen lähettämisestä Ifigeneian;[77] mutta Oresteen tutuksi-tuleminen Lfigeneialle vaatii toisenlaista tuntemisvaihdetta.[78]
Kaksi kohtaa on siis tässä katsannossa kantatarussa, nimittäin vastaiskäänne ja tuntemisvaihde. Kolmas on kärsintö. Näistä on jo vastaiskäänteestä ja tuntcmisvaihteesta puhuttu. Kärsintö on turmiollinen tahi tuskallinen toiminta, niinkuin esimerkiksi silmin nähtävät murhat, suuret surut, haavoittamiset ja senkaltaiset.[79]
XII Luku.
Murhenäytelmän ulkonaiset osat.
Ne tragedian osat, joita on käyttäminen ikäänkuin eri muotoja, olemme ennen maininneet.[80] Ulkomuotoon katsoen ovat ne eri osat, joihin se jakauu, nämä: alkajaispuhe, välikertomus, päätäntö, laulanto. 2. Laulannon osat ovat parodos (sisääntulo-laulu) ja stasimon (pitkittyvä laulu). 3. Nämä ovat kaikille yhteiset, mutta yksinäisiä ovat näkymö-laulut ja kommot. 4. Alkajaispuhe on koko se tragedian osa, joka on ennen laulajiston sisääntulo-laulua. 5. Välikertomus on koko se tragedian osa, joka on kahden kokonaisen köörilaulun välillä. 6. Päätäntö koko se tragedian osa, jonka jälkeen ei enään tule köörilaulua. 7. Laulannosta on parodos koko laulajiston ensimäinen esitelmä.[81] Stasimon on laulajiston laulu ilman anapaestoitta ja trokhaioitta;[82] ja kommos laulajiston ja näkymöllä olijain yhteinen valituslaulu.[83] Niistä tragedian osista, jotka ovat käytettävät, olemme ennen puhuneet, mutta ulkopuoleen katsoen ovat ne eri osat, joihin se jakaantuu, nämä.[84]
XIII Luku.
Mitä kantatarujen sepitsemisessä on silmällä pitäminen ja mitä välttäminen, ja mimmoisen murhenäytelmän aineen tulee olla.
Mihin kantatarujen sepitsemisessä on pyrkiminen ja mitä välttäminen niinkuin myöskin mistä tragedian aine on otettava, siitä olisi vuoro puhua vasta sanotun lisäksi. 2. Koska siis kauniimman tragedian kokoonpanoltaan ei pidä oleman yksinkertaisen, vaan mutkallisen, ja kuvaeleman jotain pelättävää ja säälittävää (sillä tämä on tänlaiselle kuvailukselle omituista), niin on ensiksikin selvä, ettei sovi esitellä hurskaiden ihmisten joutuvan onnesta onnettomuuteen (sillä tämä ei ole peloittavaa eikä säälittävää, vaan inhoittavaa);[85] 3. eikä myöskään ilkiöiden onnettomuudesta onneen (sillä tämä on kaikesta vähimmin tragillista; tässä, näet, ei ole mitään siitä, mitä siinä oleman pitäisi; sillä se ei koske ihmisrakkauttamme, eikä vaikuta sääliä eikä pelkoa); 4. eikä myöskään täydellisen pahantekijän joutuvan onnesta onnettomuuteen. Tämmöinen sepitys, näet, liikuttaisi kyllä inhimillistä tunnettamme, vaan ei synnytä sääliä eikä pelkoa; sillä edellinen koskee syyttömästi kärsivää, jälkimäinen vertaistamme;[86] sääli, näet, syytöntä, pelko vertaistamme,[87] joten tämä siis ei herättäisi sääliä eikä pelkoa. 5. Näitten keskivälillä oleva jääpi siis yksin jälelle. Tämä on nyt semmoinen ihminen, joka ei ole erittäin huomattava hyveen ja hurskauden puolesta, eikä myöskään paheen ja ilkeyden, vaan jonkun hairauksen kautta joutuu onnettomuuteen, varsinkin jos tämä mies on niitä, jotka elävät suuressa arvossa ja onnessa, niinkuin esimerkiksi Oidipo ja Thyestes ja muut senkaltaisten sukujen silmiin astuvat miehet. 6. Hyvästi sepityn kantatarun on myös oleminen pikemmin yksinkertainen kuin kahdenkertainen, niinkuin muutamat arvelevat,[88] ja kääntyminen, ei onnettomuudesta onneen, vaan päin vastoin onnesta onnettomuuteen, ei ilkeyden vaan suuren hairahduksen kautta, jonka on tehnyt semmoinen mies, kuin sanottiin, tahi parempi ennemmin kuin huonompi.[89] 7. Todistuksena tähän on kokemuskin; sillä ennen muinoin kertoivat runoilijat mitä jumalaissatuja vaan sattui, mutta nyt sepitetään kauniimmat tragediat muutamista perheistä, niinkuin esimerkiksi Alkmaionista, Oidiposta, Oresteesta, Meleagrosta, Thyesteestä, Telefosta ja muista semmoisista, jotka ovat sattuneet hirmuisia kärsimään tahi tekemään. 8. Taiteen puolesta kauniin tragedia syntyy siis tänkaltaisesta sepityksestä. 9. Sentähden erehtyvät ne, jotka moittivat Euripidestä siitä, että hän näin menettelee tragedioissaan, ja että useat hänen tekemänsä murhenäytelmät päättyvät onnettomuuteen. Sillä niinkuin sanottu tämä juuri oikein onkin. 10. Ja tärkeinpänä todistuksena siihen on se, että tänkaltaiset tragediat aina näkymöillä ja kilvoitelluissa näyttävät tragillisimmilta, jos ne muutoin ovat oikein sepitetyt; ja jos ei Euripides muun puolesta asioita hyvästi asetakkaan, niin näkyy hän kuitenkin olevan tragillisin runoilijoista. 11. Arvon puolesta toinen, jonka muutamat toki ensimäisenä pitävät, on se sepitys, jolla on kaksinainen kehäys, niinkuin Odysseialla, ja joka päättyy tuoden vastakohtaisen lopun hyville ja pahoille. 12. Ensimmäiseltä se näyttää teateri-yleisön heikkouden tähden. Sillä runoilijat mielistyttävät katselijoita noudattaen heidän tahtoansa. 13. Mutta tämä huvi ei ole tragediasta tavattava, vaan pikemmin se on komedialle omituinen. Sillä nekin, jotka tarussa ovat verivihollisina, niinkuin Orestes ja Aigistho, saattavat tässä lopulla muuttua ystäviksi, eikä toinen huolekkaan toisen kautta.
XIV Luku.
Miten tulee herättää pelkoa ja sääliä.
Pelkoa ja sääliä voipi herättää näytelmällisen laitoksen, mutta myöskin itse tapauksien sepityksen kautta, mikä viimeinen onkin parempi ja todistaa parempata runoilijata. 2. Sillä kantataru on sillä tavalla kokoonpantava, että, joka kuulee miten asiat tapahtuvat, myös näkemättäkin tuntee kauhistusta ja sääliä tapahtuvain johdosta, niinkuin jokaisen käypi Oidipo-tarua kuullessa. 3. Tämän vaikutuksen aikaan-saaminen näytelmällisen laitoksen kautta on taiteettomampi ja vaatii suurimaksuisia hankkeita. 4. Mutta jotka näytelmällisen laitoksen kautta eivät hanki pelättäviä vaan kummastuttavia, niillä ei ole tragedian kanssa mitään yhteyttä; sillä kaikenlaista huvia ei ole tragediasta etsiminen, vaan ainoastaan mitä sille omituista on. 5. Ja koska runoilijan pitää kuvailuksen kautta hankkiman huvia pelvosta ja säälistä, niin on selvä, että tämä on pantava itse tapauksiin. 6. Sentähden tahdomme nyt tarkastella, mitä tapahtumissa näyttää kauhealta taikka surkuteltavalta. Niiden, jotka tämänkaltaisia toimittavat, täytyy olla keskenänsä joko ystävät tahi viholliset, taikkapa ei kumpaakaan. 7. Jos nyt vihollinen vihollisensa surmaa, niin hän ei teossaan eikä aikeissaan osoita mitään säälittävää, paitsi mitä itse intohimoon tulee.[90] Samaten on myös laita niidenkin, jotka eivät ole ystäviä eikä vihollisia. 9. Mutta kun intohimot joutuvat ystävällisiin oloihin, niinkuin esimerkiksi jos veli veljensä surmaa elikkä on surmaamisen aikomuksessa, tahi poika isänsä, tahi äiti poikansa, tahi poika äitinsä, taikkapa jotain muuta semmoista tekee — tämmöisiä on etsiminen. 10. Vanhojen jättämiä jumalaissatuja ei pidä hajoittaman, tarkoitan, näet, miten esimerkiksi Orestes surmasi Klytaimnestran, ja Alkmaioni Erifylen; 11. mutta runoilijan tulee itse tämmöisiä keksiä ja muinais-ajan taruja hyvin käyttää. Mitä sanalla "hyvin" ymmärrämme, tahdomme tarkemmin selvittää. 12. Toiminta voipi, näet, tapahtua siten, että toimivaiset toisistaan tietävät ja toisiansa tuntevat, kuton entiset runoilijat runoelmissaan tekivät ja niinkuin myös Euripides kuvaili lapsensa surmaavaa Medeiaa; 13. mutta silläkin tavalla voi se tapahtua, että henkilöt tietämättä tekevät hirmuisen tekonsa, ja vasta sittemmin tulevat ystävyyttänsä tuntemaan, niinkuin Sofokleen Oidipo. Ja näin saattavat tehdä joko ulkopuolella draamaa, tahi itse tragediassa niinkuin Astydamaan Alkmaioni tahi Telegono "haavoitetussa Odysseyssä".[91] 14. Paitsi näitä saattaa vielä kolmanneksi tapahtua, että se, joka tietämättömyydestä juuri on aikeissa tehdä jotain parantamatonta, ennen tekemistänsä tulee toista tuntemaan. Eikä muulla tavalla voi tapahtua kuin näin. 15. Täytyy, näet, toimia taikka olla toimimatta, ja sitä tietävänä taikka tietämättä. 16. Kehnoin näistä on se, kun joku on tietäväisenä jotain tekemäisillään, eikä kuitenkaan tee; sillä tämä on inhoittavaa, eikä tragillista; puuttuu, näet, kärsintöä.[92] Sentähden ei kenkään näin tee, pait hyvin harvoin, niinkuin esimerkiksi "Antigonessa" Haimoni Kreonia vastaan.[93] 17. Sen jälkeen tulee aikeen täyttäminen. 18. Mutta parempi on, kun joku tuntematta tämmöistä tekee ja vasta tehtyänsä toisen tuntee, sillä mitään inhoittavaa tässä ei ole, mutta tunteminen on kauhea. 19. Parasta on kuitenkin viimeksi mainittu. Tarkoitan sitä kun esimerkiksi "Kresfonteessa" Merope aikoo poikansa surmata, mutta ei surmaa, vaan hänen tuntee;[94] ja "Ifigeneiassa" sisar veljensä; ja kun "Hellessä"[95] poika, äitinsä juuri ulosantamaisillaan, hänen tuntee. 20. Tästä syystä eivät tragediat, niinkuin jo on sanottu, käsitä monta sukua. Hakiessaan osasivat näet runoilijat, ei taiteesta mutta sattumuksesta, sovittaa tänlaisia kohtia kantataruihinsa, ja senpä tähden niiden täytyikin kääntyä semmoisiin perheisin, joissa on ollut tänkaltaisia intohimoja. 21. Tapausten sepitsemisestä siis, niinkuin myös minlaiset kantatarujen pitää oleman, on tarpeeksi puhuttu.[96]
XV luku.
Mitä luonteiden suhteen tulee vaariinottaa.
Luonteisin katsoen löytyy neljä asiata, joita on vaariinottaminen. 2. Yksi ja ensimäinen oη, että ne ovat hyviä.[97] Luonnetta on jollakulla silloin, kun, kuten sanottu, hänen puheensa tahi toimintansa ilmoittaa joitakuita aikeita, pahoja, näet, jos hän luonteeltansa on paha, hyviä, jos hän on hyvä. 3. Tämä koskee jokaiseen ihmisluokkaan, sillä myös nainen on hyvä, vieläpä orjakin, jos toinen näistä ehkä lieneekin huononlaisempi, toinen peräti kehno. 4. Toiseksi pitää luonteiden oleman sopivaisia. Luonne saattaa esimerkiksi olla miehevä; mutta naisen ei sovi olla miehevänä taikka peloittavana. 5. Kolmanneksi sen pitää oleman todellinen; sillä tämä ei ole samaa kuin luonteen saattaminen hyväksi ja sopivaksi, josta puhuimme.[98] Neljänneksi pitää sen oleman yhtämukainen.[99] 6. Sillä jos kuvaeltava onkin epämukainen ja tämmöisen luonteen alainen, niin täytyy häntä kuvaella yhtämukaiseksi epämukaisuudessansa. 7. Esimerkkinä huonosta luonteesta ilman täytymyksettä on Menelao "Oresteessa";[100] 8. säädyttömästä ja sopimattomasta Odysseyn valitus "Skyllassa"[101] ja Melanippen lause;[102] 9. epämukaisesta "Ifigeneia Auliissa", sillä rukoillessaan hän on aivan toisenlainen kuin sittemmin. 10. Samaten kuin tapausten sepittämisessä on luonteissakin joko täytymystä tahi todennäköisyyttä noudattaminen, niin että sen kaltainen sitä tahi sitä puhuu taikka tekee täytymyksen tahi todennäköisyyden mukaan ja toinen tapaus toisensa jälkeen seuraa täytymyksen tahi todennäköisyyden mukaan. 11. Selvä on myös, että runotarujen kehitelmienkin täytyy tapahtua itse tarun johdosta, eikä niinkuin "Medeiassa"[103] mielivaltaisen keinon avulla, eikä myöskään niinkuin Iliadissa poispurjehtiminen.[104] 12. Semmoista mielivaltaista keinoa saattaa käyttää näytelmän ulkopuolella tapahtuvissa, joko jo ennen tapahtuneissa, jota ihminen ei voi tietää, taikka jälestä päin tapahtuvissa, joka tarvitsee ennustamista ja ilmoittamista; sillä Jumaloilla tunnustamme olevan voiman kaikkia nähdä. 13. Mitään ymmärtämätöntä ei saa olla tapauksissa; mutta jos senkaltaista löytyy, niin on se asetettava tragedian ulkopuolelle, kuten Sofokleen "Oidipossa".[105] 14. Ja koska tragedia on jaloimpain kuvailus, niin on meidän hyviä kuvan-maalaajia jälitteleminen; sillä kun nämä kuvaavat jotain kuvaa, niin tekevät he sen kyllä samannäköiseksi, mutta kaunistavat sitä kuitenkin. Samaten pitää myös runoilijan, kun hän kuvailee joko rajuluontoisia ihmisiä tahi suopeoita taikka muita luonteensa puolesta yhdenkaltaisia, tekemän nämä tämmöiset hyviksi; niinkuin esimerkiksi Agathoni ja Homero ovat tehneet Akhilleyn ankaruuden esikuvaksi.[106] 15. Tätä pitää siis vaariinottaman ja paitsi sitä myös niitäkin aistintoja, mitkä eivät täytymyksestä ole runotaiteen kanssa yhteydessä;[107] sillä näihinkin katsoen voipi usein erehtyä. Mutta näistä on kyllin lausuttu ennen ulosannetuissa kirjoissamme.