Talonsa rannassa oli Keskitalon Hermanni kuunnellut, koska Lampan ruokakello helähtäisi. Se oli merkki, että saisivat lähteä. Kun kello, jonka ääni nyt helposti kuului Suomen puolelle, ensi kerran helähti, juoksi Hermanni pihaan.
Kaikilla kavaltajilla olivat jo kuormat pantuina ja hevoset valjastettuina. Pihaan oli kellon ääni kuitenkin kuulunut yhtä selvään kuin rantaankin; kun Hermanni rannasta saapui juosten, istuivat miehet jo kuormillaan, valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä.
Ennenkuin lähtivät, tarjosi Hermanni vielä pullostaan ryypyn kaikille muille paitsi Käyrä-Helmerille, joka oli jo melkein liiaksi maistanut.
Jussi oli määrännyt, että ainoastaan yksi kuorma kerrallaan saisi ajaa poikki. Kaikki tiu'ut ja muut helisevät piti ottaa pois ja joen yli oli ajettava kävelyä ja noustava Ruotsin puolen maantielle sitä tietä, joka vei kylän laitaan ja siitä vasta nousi maantiehen. Maantietä oli sitten ajettava pikkuhölkkää Korven Israeliin asti.
Hermanni muisti Jussin neuvon. Hän lasketti ensimäisenä jäälle ja käski toisten tulla perässä kymmenen minuutin väliajalla. Käyrä-Helmeri ei kuitenkaan malttanut vartoa, vaan sukaisi hevostaan ruoskalla ja antoi nelistää Hermannin perään. Friikon veljekset vartoivat hetken, mutta ajaa tomahuttivat sitten peräkkäin jäälle. Lampan puoti-Heikki ei halunnut yksin jäädä ja päästi menemään Friikon veljesten perään.
Ruotsinpuolisella rannalla olivat jo kaikin peräkkäin, äänettöminä kuormiensa päällä istuen. Ei kuulunut isoa ääntä, vaikka viisi kuormaa jonona meni, sillä kun pakkanen oli lauhtunut, eivät reenjalaksetkaan naukuneet eivätkä reslat natisseet. Eikä yhtään tiukua ollut helisemässä!
Hermannin hevonen nousi jo maantielle, ja hän läksi hölkkää ajamaan ja katosi pian pimeään. Käyrä-Helmeri saapui perässä, istuen korkealla kuorman päällä. Kun hänen piti kääntää Hermannin perään, notkahti hän tienkäänteessä kuormalta ja putosi pää edellä utukkaan. Ohjat sekaantuivat jalkoihin, hevonen kääntyi liiaksi ojaan päin ja kuorma kellahti kumoon, kuitenkin niin, ettei mitään pudonnut Helmerin päälle.
Kun jälessä tulevat saapuivat paikalle, kirosi ja puikkaroi Helmeri kinoksessa. Hevonen oli kääntynyt poikki päin, mutta aisa ei, kumma kyllä, ollut katkennut. Kuormana olleet säkit ja laatikot olivat singonneet sikin sokin utukkaan. Onneksi ei näkynyt ketään kulkijaa tiellä, ja ensimäisiin mökkeihinkin oli melko matka.
»Hiidessä siinä huuda ja kiroile!» sanoivat Friikon veljekset ja riensivät auttamaan Helmeriä pystyyn ja kuormaa kuntoon. Lampan puoti-Heikkikin ehti avuksi ja pian saivat kuorman reilaan, Helmerin kirotessa ja puhdistaessa lunta korvistaan.
»Onko ryyppyä kenelläkään?» rämisi hän.
»Tule kuormallesi eläkä äykkää siellä», vastattiin. »Hermannilla ryypyt ovat, ei muilla ole… Ka, joudu, tule… Pian aikaa olemme hukassa kaikin… Saattavat olla hurtat liikkeellä ja tulla milloin hyvänsä…»
»Tulkootpa… tässä… äh!»
Helmeri kompuroi kuormalleen ja yhä äykkyi ryyppyä. Kun sai ohjat käsiinsä, niin kiljaisi ja sivalsi hevosta ruoskalla ja ajoi laukkaa menemään. Toiset seurasivat perässä, täyttä neliä hekin.
Niin katosivat eikä sattunut yhtään tulijaa vastaan ennenkuin siinä kohden, jossa Korven Israelin tie erkani maantiestä. Mutta sekin vastaantulija oli vain joku rahdista palaava mies, joka näytti nukkuvan raanujen alla.
Kun ehtivät Korven Israelin pihaan ja ajoivat kookkaan aitan eteen, olivat Hermanni ja Israeli jo kuormaa purkamassa. Nopeasti ja supattamalla puhuen siinä liikuttiin ja keveästi nousivat säkit, nousivat varsinkin Friikon veljeksillä, jotka olivat kuuluisia voimastaan.
Käyrä-Helmeri kyllä vieläkin äykkäili, eikä hänestä ollut isoa apua kuormien purkauksessa, mutta työ sujui hänen avuttaan niin, että ylen äkkiä olivat kaikki reslat tyhjennetyt.
Kun kaikki tuodut tavarat oli saatu aittaan ja ovi lukittu, otti Hermanni pullonsa ja tarjosi kaikille, tarjosi Israelillekin, joka, vaikka ei ollutkaan viinamies, otti aika siemauksen.
Sitten lähtivät täyttä juoksua ajamaan Makon kylään päin, josta vasta oli määrä poiketa Suomen puolelle. Nyt ajoivat kaikin peräkkäin, tyhjillä liisteillä istuen ja rallatellen. Ennen Makon kylää tuli taas joitakuita kuormahevosia vastaan, mutta kavaltajat ajoivat juoksua sivu, että lumi pölisi. Makon kylästä ajoivat jäälle ja siitä Suomen puolelle.
Kun pääsivät perille Keskitaloon, oli määrä, että heti pannaan uudet kuormat ja lähdetään yhtäkyytiä toistamiseen, ellei Ranta-Jussi ole kieltoa lähettänyt. Mutta konjakki oli loppunut, sillä Jussi ei ollut Hermannille antanut kuin verrattain vähän, luvaten poikansa Jannen matkassa lähettää lisää, jotta saavat uudet virkistykset, kun toisen kerran lähtevät poikki viemään.
Ja kun nyt yhtaikaa tomahuttivat ajaa Keskitalon pihaan, ilmestyiRanta-Jussin Janne tallin porstuasta ja kuiskasi Hermannin korvaan:
»Apepurtilossa on kaksi pulloa… Mutta käski olla vinkeästi matkassa ja panna heti uudet kuormat…»
»Hyvä on!» sanoi Hermanni. »Mitä sanoi Jussi kuuluvan?» kysyi hän sitten Jannelta.
»Käski sanoa, että tie on auki taivasta myöten», vastasi Janne, hänkin innostuneena kavalluksen onnistumisesta.
Hermanni komensi toiset miehet panemaan kuormia ja alkoi itse kiskoa pulloista korkkia…
»Vähänpä sitä tuli!» sanoi Käyrä-Helmeri, kun näki, ettei Hermannilla ollut kuin kaksi pulloa.
»Ei kaikkia yhdellä kertaa», vastasi Hermanni.
Ryyppyjen toiveessa Helmerikin innostui uusia kuormia panemaan.
Yö oli jo silloin alkanut, ja kylän joka talossa nukuttiin.
* * * * *
Kun Joonas oli ruokakelloa soittanut, oli hän, Jussin käskyä totellen, mennyt maantielle vahtiin, mutta Jussi hiihteli itse Tirkan tuvalle, nähdäkseen ja ollakseen varma, ettei mitään vaaraa ollut pelättävissä.
Metsän puolelta hän taas lähestyi pirttiä ja näki peitteettä olevan ikkunan läpi, että syntymäpäivän vietto oli kauniissa alussa. Jönssoni oli jo aika lailla humalassa ja lisää näkyi juovan. Fynke ja Kruuki näyttivät vielä olevan verrattain selviä, mutta vilkkaasti puhelivat ja nauroivat. Tirkka nousi kai kellarista, koska ilmestyi äkkiä keskelle lattiaa, aukaisematon pullo kädessään…
Sen nähtyään tullimiehet hurrasivat ja nauroivat päälle.
— Hyvä tulee! — arveli Jussi itsekseen, loittoni sitten metsän reunaan ja kuunteli siellä.
Pari tuntia hän vahtaili. Tullimiehet pyörähtelivät jo aika keveästi, ja laulunloilotus kuului joukkoon. Silloin Jussi lähti hiihtämään Lampalle päin ja tapasi tiellä Joonaan, joka koko ajan oli kävellyt kahakäteen, tarkastellen kulkijoita.
»Jää sinä nyt tähän vielä, minä käyn tuolla ylempänä», sanoi Jussi, mutta ylemmäksi hän ei hiihtänytkään, vaan meni suoraan Lampalle. Siellä olivat jo puodin ovet kiinni ja talossa näyttiin nukkuvan.
Mutta patruuna valvoi konttorissaan, ja valveilla oli Tiltakin, vaikka liike jo oli Jussin neuvon mukaan lopetettu. Hiljaa hiipien Jussi meni konttoriin ja kuiskaamalla puheli patruunan kanssa.
Lähtiessä olisi Jussilla povi täynnä konjakkipulloja. Niistä hän antoi kaksi pojalleen, joka vartoi ulkona ja oli tullut niitä noutamaan. Ne oli pojan määrä viedä Keskitalon Hermannille.
»Eikö ole Rämä-Heikkiä näkynyt?» tiedusteli Jussi.
»Ei ole!» vastasi poika ja sanoi sitten kuin nuhdellen isäänsä:
»Menittekin antamaan semmoiselle juopolle koko säkillisen…»
Sitä oli Jussikin katunut, vaikkei vielä tiennytkään, oliko Heikki myyntihommassaan menestynyt vai eikö. Mutta pahinta Jussi kuitenkin pelkäsi, sillä huhuja oli kulkemassa, että Suomen puolen tullimiehet nykyisin olivat vireitä ja valppaita ja kävivät metsäkylissäkin viinanmyyjiä ahdistelemassa.
Mutta sitä hän ei kuitenkaan nyt joutanut miettimään, vaan läksi hiihtämään ylöspäin siihen kohtaan, jossa tie joelta nousi Ruotsin puolen valtatiehen ja jota kavaltajien oli määrä kulkea. Kun hän ehti käänteeseen, huomasi hän heti pimeässäkin, että tienhaarassa oli kuorma kaatunut ja laaja siljo polkeentunut lumeen molemmin puolin tienhaaraa. Se harmitti Jussia samoin kuin sekin, etteivät poikkituojat olleet kääntäneet niin varovasti haarassa kuin Jussi oli neuvonut. Nyt näkyi selvään, että jalaksenjäljet veivät Makon kylään päin.
— Ei ole siitäkään Hermannista! — sanoi hän ja häntä alkoi arveluttaa.Kuitenkin hän toivoi parasta ja palasi maantietä myöten Lampalle.
Joonas käveli vielä tiellä eikä sanonut ketään sellaista henkilöä olleen liikkeellä, josta olisi mitään epäiltävää.
Ehtivät siinä muutaman sanaparin vaihtaa, niin alkoi Tirkan tuvalta päin kuulua tallatusta. Jussi ja Joonas kuuntelivat henkeä pidättäen, ja Jussin tarkka korva erotti Jönssonin äänen.
»Se piru on lähtenyt liikkeelle!» kuiskasi hän Joonaalle.
Rallatus tuntui tulevan yhä likemmäksi, kuuluen nyt jo tieltä, suoraan heidän edestään.
»Jönssoni on!» vakuutti Jussi, ja he lähtivät molemmin kävelemäänLampan tienhaaraan, josta kääntyivät pihaan.
»Menemme piiloon, jos pihaan tulee», sanoi Jussi. »Jos se piru tuntee meidät, niin se arvaa, että jotakin on tekeillä!»
He kuulivat Jönssonin rallattavan tienhaarassa ja askelen äänestä päättivät, että pihaan kääntyy. Ja kuta likemmäksi taloa saapui, sitä hiljemmin alkoi rallattaa, ja kun pihaan tuli, niin lopetti laulunsa kokonaan.
Joonas ja Jussi piiloutuivat halkovajaan. He kuulivat Jönssonin kävelevän ympäri pihaa ja itsekseen kiroilevan. Talo oli aivan pimeänä ja ovet lukossa. Konttorista ei päässyt valo tuikkimaan, ja muissa huoneissa oli pimeää. Jönssoni kävi kuistin ovella, jyskytti pirtin ovea ja tallin oveen potkaisi ja itsekseen kuului kiroilevan.
»Kyllä se siitä lähtee ja menee takaisin Tirkan tuvalle», toivoiJussi… »Eivät sieltä juotavat kesken lopu!»
Tallin luona tuntui Jönssoni kuitenkin seisahtuvan, koska ei askelten ääntä kuulunut. Mutta hetken kuluttua alkoi kuulua niinkuin kävelisi keskellä pihaa. Nyt ei kiroillut, vaan ärisi muuten.
»Jo lähtee maantielle päin!» kuiskasi Jussi.
Askelten ääni kuuluikin jo maantiehen nousevalta tieltä, mutta samalla alkoi maantieltä päin kuulua muita ääniä, jotka Jussi hoksasi heti Fynken ja Kruukin ääniksi.
»No nyt tuli kumma! Ne tulevat toisetkin! Kelvotonta miestä sitä Tirkkaa, kun ei saattanut nyt noita viekastella pysymään sisällä, vaan päästi ulos!» päivitteli Jussi.
Hän toivoi kuitenkin, että poistuvat pian takaisin, kun eivät mitään näe eivätkä kuule. Mutta tullimiehet olivat jo siksi maistelleet, ettei heidän ollut kylmä eikä nälkä. Jussin ja Joonaan harmiksi jäivät he, kun vastakkain tulivat, juttelemaan keskelle tietä.
Yö oli hiljainen, lauhkea ja pimeä, eikä mistään päin kuulunut ääniä. Kerran kuitenkin tuntui Jussista, että ylempää, missä kavaltajain tuli poikki kulkea, kuului kuin ulvova huuto.
— No, ei hätää vielä, — mietti Jussi. — Mutta jos lähtevät ylöspäin, niin…
Hän ei saanut selvää, mistä tullimiehet puhelivat, mutta Jönssonin nauru kuului joskus joukosta.
Silloin yhtäkkiä otti Jussin korva ääntä joelta päin, suoraan Lampan rannasta. Se ääni tuntui syntyvän siitä, että hevonen juoksi ja reki ratisi.
»Kuka perkele…!»
Jussi ei ehtinyt sanoa muuta ennenkuin hevonen porhalsi pihaan, ajaja istuen korkean kuorman päällä. Silloin vasta tullimiehetkin tulijan äkkäsivät, ja rohkeimmillaan kun olivat humalassa, karkasivat he hevoseen kiinni…
Syntyi kauhea meteli. Jussi tunsi selvästi Keskitalon Hermannin äänen… Huutoa, kirouksia ja pauketta kuului, laukesi kerran revolverikin…
Jussi kuunteli kuin tulisten hiilten päällä ja hänen ajatuksensa lensivät kuin salama… Sen se teki Hermanni! Siinä nyt patruuna näkee!
»Missä Ranta-Jussi on? Hoi!» kuuli Jussi Hermannin hoilaavan.
»Sinä saatana!» noitui Jussi, mutta hän ymmärsi hyvin, ettei mikään enää auttanut. Ja äkkiä selvisi hänelle sekin, minkävuoksi Hermanni oli suoraan Lampalle ajanut. Oli tahtonut näyttää, että hän uskaltaa! Ja ehkä sen vuoksi, että saisi lisää konjakkia!
Melun kestäessä aukenivat paukahtaen molemmat kuistin ovet selälleen, ja patruuna pullahti pihalle niinkuin viskattu…
»Kuka perkele…! Minun pihallani…» kuului patruunan järeä ääni.
Salaman nopeudella käsitti Jussi, kuinka asiat ovat, ja Joonaan rientäessä joukkoon livisti hän suksilleen ja painui kujasta jäälle.
Yhteen mellakkaan ja rähinään sotkeutuivat tullimiesten, patruunan, Joonaan ja Hermannin äänet. Mutta Jussi hiihti jäälle ja tielle. Hän arveli toistenkin poikkitulevien olevan yhtä hulluja kuin Hermannikin ja päätti ehtiä palauttamaan heidät… etteivät joutuisi tullimiesten käsiin.
Oikein oli hän arvannutkin. Puolijoessa jo ajaa kaahatti Käyrä-Helmeri ja huusi, ja vaikka Jussi asian selitti, ei Helmeri sittenkään aikonut totella, vaan aikoi ajaa Lampalle. Jussi sai kuitenkin ohjat käsiinsä ja käänsi hevosen takaisin Suomen puolelle. Helmeriltä hän kuuli, että Friikon veljekset ja Puoti-Heikki olivat ajaneet entistä tietä, jota oli ollut määrä kulkea…
Hän pyörsi takaisin Lampalle ja kirosi Hermannin tyhmää menettelyä.
»Koko hyvän yrityksen pilasi!» hän noitui. »Mitä nyt patruuna sanonee!»
Kun hän saapui pihaan, olivat kuorma, hevonen ja tullimiehet kadonneet. Pihalla makasi Hermanni ja valitti, että häntä oli potkaistu rinnan alle…
Konttorista kuului kauhea elämä. Patruuna kirosi, polki jalkaa ja pui nyrkkiä Joonaalle, joka seisoi oven suussa.
»Auta minua ylös!» pyysi Hermanni Jussia. »Itsehän kehuit tullimiesten juovan Tirkassa…»
»Mitä varten ajoit tänne!… Nyt menetit hevosesi ja pilasit koko hyvän yrityksen…»
»Pimeässä kääntyi…» puolusteli Hermanni tekoaan.
Jussi mietti hetkisen mitä tekisi. Patruunan puheille ei nyt ollut hyvä mennä ja koston himosta sekä patruunalle että Hermannille hän jätti Hermannin makaamaan pihalle ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.
»Siitä korjatkoon omansa!» arveli hän.
Häntä kaiveli niin koko epäonnistunut yritys, että hän päätti jättää siihen kaikki. Kuka käski patruunaa ottamaan semmoista tolvanaa joukkoon ja johtajaksi vielä, joka tahallaan tekee tyhmyyksiä! Pitäköön nyt vahinkonaan…
Mutta jäälle tultuaan alkoi hän kuitenkin katua ja päätti hiihtää Keskitaloon toisia kieltämään. Voisivat vielä joutua tullimiesten käsiin hekin. Ja patruunan vahinko oli jo melkoinen, sillä Hermannin kuormassa oli ollut viisi isoa voiastiaa, jotka olisivat olleet Jällivaaraan menevät.
Kun hän rantakujasta nousi Keskitalon pihaan, seisoi Käyrä-Helmerin ajettava hevonen tallin edessä ja Helmeri itse oksenteli, kuorman päällä oihkaten. Jussi riisui hevosen ja vei talliin.
Silloin ajoivat Friikon veljekset pihaan ja vähän ajan perästä puoti-Heikkikin. He palasivat jo kolmannelta kierrokselta, ja hyvin oli onnistunut.
Mutta kuultuaan kuinka Hermannille oli käynyt he kirosivat, ja miehissä pantiin kaikki Hermannin syyksi.
Jussi ojensi Friikon veljeksille pullon ja pyysi ryyppäämään. Ja kun olivat ryypänneet, niin alkoivat mainoa Hermannin tyhmyyttä.
»Itse se joikin kuin sika ja tuota renkipörröään juotti, niin sillälailla nyt kävi», sanoivat Friikon veljekset, mutta ehdottelivat Jussille, että yritettäisiin vielä. Sillä hyvin luultavaa oli, että tullimiehet saadessaan monesta aikaa voikuorman ja hyvän hevosen eivät enää tänä yönä vahtaisi, varsinkin kun humalassa olivat ja Saalkreeni oli poissa. Sitä oli Jussikin miettinyt jo poikki hiihtäessään, sillä hän ymmärsi vallan hyvin, että tämän homman jälkeen oli mahdoton saada mitään viedyksi yli.
Siinä nyt tuumailivat, hevosten seistessä valjaissa ja miesten ottaessa naukkuja Jussin pullosta. Käyrä-Helmeri torkkui vielä kuormansa päällä ja väliin yökkäili…
Silloin kuulivat he jonkun hiihtävän saaloen ja huokuen rannasta pihaan. Mutta vaikka oli pimeä, tunsi Jussi pian hiihtäjän Tirkaksi, joka oli hiihtänyt, ettei tahtonut saattaa puhua, niin läähätti.
Miehet kokoontuivat Tirkan ympärille, sillä he arvasivat hyvin, että hänellä oli tärkeitä uutisia. Ja kun Tirkka sen verran oli hengähtänyt, että alkoi saattaa puhua, niin kummia kertoi…
Tullimiehet olivat ajaneet takavarikkoon ottamallaan hevosella kuormineen Tirkan pihaan, huutaneet kuinka he Keskitalon Hermannilta olivat saaneet viisi astiaa voita ja hyvän hevosen »peslaakiin». Hevonen oli pantu kiinni seinään ja itse olivat tulleet sisälle syntymäpäiväjuominkia jatkamaan. Tirkka kuultuaan kuinka oli käynyt oli lyönyt pullon pöytään ja käskenyt maistella sillä aikaa kun hän muka käy lisää juotavaa hakemassa. Oli selittänyt, että hänellä muka oli jonkun tuttavan huostassa vielä… Siihen olivat jääneet juomaan, nauraneet ja olleet hyvillään… Tirkka oli lähtenyt hengen hädässä asiasta ilmoittamaan, että nyt sopii… että nyt ne ryyppäävät siinä aamuun asti…
»Ja siihen ne vielä nukkuvatkin», lopetti Tirkka. »Nyt joutukaa, pojat!»
Äkkiä selvisi Jussille, mitä oli tehtävä.
»Pankaa pian kuormat!» sanoi hän Friikon veljeksille ja puoti-Heikille.»Nyt yritämme! Muu ei auta!»
Jussi valjasti Helmerin hevosen uudestaan äskeisen kuorman eteen, kiskoi Helmerin pois kuorman päältä, venytti talliin ja jätti siihen.
Tirkka oli samaa vauhtia mennyt takaisin ja oli Jussi määrännyt, että juottaa tullimiehiä niin paljon kuin juovat, että nukkuisivat.
Tulisesti nostelivat Friikon veljekset säkkejä ja laatikoita, ja äkkiä olivat kuormat pantuina.
»Kuka ajaa edellä?» kysyi Friikon Antti, vanhempi veljeksistä.
»Aja sinä edellä!» kehoitti Jussi.
Friikon Antti, maankuulu naukka ja tappelija, löysäsi menemään edellä jäälle ja toiset seurasivat perässä, Jussi ajaen Käyrä-Helmerin äskeistä hevosta.
Kiire oli kavaltajilla nyt mielessä eivätkä malttaneet ajaa kävelyä joellakaan, vaan antoivat juosten mennä väylän poikki.
Hiljainen, tuuleton ja pimeä oli yö eikä Ruotsin puolen maantiellä näkynyt ketään kulkijaa.
»Antakaa juosta!» huusi Jussi, joka oli jälkimäisenä.
Friikon Antti ropsaisi ruoskalla hevostaan ja kiljaisi kerran ja ajoi nopeasti menemään. Pian olivat perillä Korven Israelissa, purkivat kuormat ja palasivat Makon kylän kautta.
* * * * *
Tullimiehet olivat, saatuaan »peslaakiin» kuorman voita ja hyvän hevosen, lähteneet takaisin Tirkan tuvalle.
Siellä jatkoivat syntymäpäivän viettoa, koska viljalti oli juotavia. Nyt olivat he kuitenkin niin varovaisia, että kävivät joka viiden minuutin kuluttua katsomassa hevosta ja kuormaa.
Tirkka tarjosi yhä lisää ja oli olevinaan itsekin jo hyvin humalassa.
Jönssoni, Fynke ja Kruuki eivät olleet koko syystalvena saaneet mitään takavarikkoon; muualla, pitkin jokivartta, oli niitä tehty tuon tuostakin, ei kuitenkaan suurempaa. Tämä kaappaus oli onnen potkaus heille, nyt varsinkin kun saivat sen Saalkreenin poissaollessa. Senpävuoksi tekikin mieli vähän hihkaista ja laulella ja maistella näin onnistuneen homman jälkeen.
Mietittiin miehissä, kenen voikuorma oikeastaan oli, oliko Lampan vai oliko Keskitalon Hermannin yksinään? Siitä eivät kuitenkaan selvää saaneet. Uskoivat lopuksi, että Lamppa ei tätä kuormaa omistanut, vaikka olikin tullut pihalle mellastamaan.
»Hermannin on», päättelivät he. »Se oli viemässä tätä Jällivaaraan!»
Ja sitten maistoivat taas. Aamupuoleen he kuitenkin väsyivät ja nukkuivat kaikin, mikä sänkyyn mikä lattialle.
Oli jo selvä päivä, kun Jönssoni heräsi surkeassa kohmelossa ja kipeänä. Toiset nukkuivat vielä sikeää unta, Tirkka keskellä lattiaa. Jönssoni ei joutanut toisia ensiksi herättämään, vaan riensi ikkunaan nähdäkseen, oliko siepattu hevonen ja kuorma paikoillaan…
Silloin hän kiljaisi niin että toisetkin heräsivät ja riennettiin kohmeloisina ja avopäin pihalle katsomaan…
Marhaminta, jolla hevonen oli ollut kiinni, oli solmustaan jäänyt seinässä olevaan sinkilään. Siitä kohden, josta oli katkennut, näkyi selvään, että hevonen oli sen hampaillaan jyrsinyt poikki. Tirkan loimi, joka yöllä oli pantu hevosen selkään suojaksi, oli pudonnut pihalle…
Siinä miehissä tutkivat ja miettivät, kirosivat ja toinen syytti toistaan. Reen jäljet veivät maantielle päin…
Aamuilma virkisti heitä ja he tajusivat, kuinka onnettomasti on käynyt. Avopäin siinä kirosivat tyhmyyttään, sillä siinä uskossa olivat, että hevonen oli heidän nukkuessaan jyrsinyt marhaminnan poikki ja lähtenyt kävelemään. Kaikista merkeistä niin näytti. Ei osannut Tirkkakaan muuta kun kirota ja mainoi sitä, että kun tuli juoduksi niin paljon, että nukkui sitten niin siki…
Mutta semmoinen kiire tuli tullimiehille, etteivät joutaneet Tirkkaa kiittämään eivätkä hyvästiä jättämään, vaan puolijuoksua painuivat tielle päin, jalaksen jälkiä seuraten. Ne näkyivätkin selvään maantielle asti, mutta siinä katosivat, kun kova tie tuli eteen. Kuitenkin näytti heistä, että ylöspäin oli hevonen kääntynyt, mutta mihin oli mennyt, sitä oli mahdoton arvata. Oliko osannut mennä takaisin Suomen puolelle, Keskitaloon, kotiaan? Vai oliko kävellyt suoraan maantietä ylöspäin? Olisiko kukaan nähnyt?
»Helvete… i helvete», hoki Jönssoni, painellen kipeää päätään.
»Viisi astiaa voita!» päivitteli Fynke.
»Niin, ja hyvä hevonen ja luja reki!» sanoi Kruuki, joka jälkimäisenä kävellä juppasi, yökäten ja vatsaansa painellen.
»Minä voin niin pahoin… yöh… yöh…»
»Ole siinä… ei tässä ole aikaa…»
He saapuivat Lampan tienhaaraan ja koettivat siinä nähdä jälkiä, että olisiko Lamppaan kääntynyt ja sieltä poikki mennyt. Mutta Lampallekin kääntyvä tie oli kovaksi ajettu, ja jälkiä oli paljon.
He kääntyivät kuitenkin pihaan. Joonas seisoi tallin ovella eikä ollut näkevinäänkään tullimiehiä, jotka seisahtuivat keskelle pihaa neuvottomina. Katselivat rantakujalle, josta tikoitettu tie lähti Suomen puolelle, katselivat ylös- ja alaspäin, jossa kulkijoita näkyi tulevan ja menevän.
Konttorin ikkunan läpi näkivät he patruunan seisovan ihan ikkunassa kiinni, sikaari suussa ja, niinkuin heistä näytti, ivallinen ilme kasvoillaan.
Kohmelossa ja pahalla kiirillä siinä tullimiehet saamattomina töllistelivät eikä yksikään hoksannut tai älynnyt, mitä olisi tehtävä. Eivät tahtoneet tiedustella Joonaltakaan mitään, sillä sen he hyvin ymmärsivät, ettei Joonas kuitenkaan sano totuutta.
Mutta siinä tallin luona Joonas kuitenkin toimitteli, mitä lie toimitellut, eikä ollut tietävinäänkään yöllisestä kahakasta.
Jo Jönssoni viimein kysyi:
»Tietääkö Joonas kenen voikuorma se oli, jonka otimme yöllä takavarikkoon? Onko se tämän talon vai onko se Keskitalon Hermannin?»
Jönssoni teki kysymyksensä tuolla tavalla saadakseen selville, tiesiköJoonas kuorman katoamisesta mitään.
Mutta silloin juuri pullahti patruuna kuistin eteen ja huusi:
»Joonas! Tulepa tänne!»
Joonas ei siis vastannut mitään, vaan riensi patruunan perässä konttoriin.
Tullimiehet lähtivät pois pihalta ja näkyivät kävelevän kiivasta vauhtia ylöspäin, vastaantulevilta tiedustellen, oliko näkynyt vastaantulevaksi voikuormaa, jolla ei ollut ajajaa.
Mutta ei ollut kukaan vastaantulevista nähnyt. Kiroten kävelivät he eteenpäin, haikeasti silmäillen Suomen puolelle.
* * * * *
Kun tullimiehet olivat poistuneet pihalta ja Joonas tullut konttoriin, remahti patruuna pitkään nauruun.
»Jaa, jaa… Joonas», sanoi hän ja taputti Joonasta olkapäälle. »Mennyt yö oli hyvä yö… Katsos vaan sitä Tirkkaa, kuinka nokkela olikin…»
»Tilta hoi!» huusi hän sitten puotiin. »Tuoppa… täällä on Joonas…»
Tilta ymmärsi heti mistä on kysymys ja toi konjakkia.
»Ja viisas ja hoksaava mies olit sinäkin, Joonas!» sanoi hän sitten.
Ja kun Joonas oli pikarillisen maistanut, remahti patruuna uudestaan nauramaan:
»Mutta jo niille kummasti sen peslaakin kanssa kävikin, ha, ha, ha…»
»Joo», sanoi Joonas vain.
Joonas oli yöllä lähtenyt saattamaan Hermannia Suomen puolelle, viinassa kun Hermanni oli, ja vienyt kotiaan nukkumaan. Kun palasi aamuvarhaisella takaisin, kävellä vihmoi Hermannin hevonen voikuormineen jäällä vastaan. Marhaminta oli katkennut. Joko oli vasiten laskettu irti taikka hevonen itse jyrsinyt marhaminnan poikki. Sitä ei Joonas joutanut miettimään, vaan ajoi menemään Keskitaloon, jossa tullikavaltajat vielä olivat. Eikä tiennyt Joonas vieläkään kuinka hevonen oli irti päässyt.
»Tirkalla olikin juotavaa», hökerteli patruuna. »Kyllä se sentään Ranta-Jussi sittenkin on luotetuin mies… Näitkö sinä, kuinka ne silmäilivät Suomen puolelle…?»
»Jo minä näin…»
»Kyllä niitä hunsvotteja nyt harmittaa.»
Patruuna kaatoi Joonaalle toisen ryypyn ja sanoi sitten:
»Lähde nyt käymään siellä Jussin pirtillä ja käske tulla tänne, että saan kuulla…»
»Ne ovat vieneet kaikki tavarat Keskitalosta Korven Israeliin», tiesiJoonas.
»Jessus… kaikkiko?» siunasi patruuna.
»Aivan kaikki!»
Patruunaa alkoi mietityttää. Jos ne tullimiehet niistä vihiä saavat, niin silloin on hän hukassa; mutta tottapa kavaltajat ovat olleet varovaisia!
Hän käveli pariin kertaan lattian poikki, asettui sitten Joonaan eteen ja kysyi:
»Mitä sinä ajattelet?»
»Kuului Jussi sanovan, ettei ala hän enää yötyöhön Hermannin kanssa», sanoi Joonas.
»Jaa», arveli patruuna. »Riippuu siitä, kuinka saamme tavarat eteenpäin, niille, joille ne ovat tulevat… Mutta kaikessa tapauksessa mene ja käske Jussi tänne!»
Joonas meni, otti sukset ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.
Patruuna jäi yksin mietteisiinsä. Tavaroita oli kyllä nyt saatu poikki, mutta vielä oli vaara tarjona, ja mahdollisimman pian ne pitäisi saada sisämaahan rantatietä ja jokivartta pitkin. Sillä tullimiehet kyllä koettaisivat parastansa…
Kolme päivää oli kulunut äsken kerrotuista tapauksista.
Saalkreeni oli palannut Rovanjärveltä hirmuisen vihaisena ja kiukkuisena. Hänelle oli taipaleella kerrottu, että oli »luntreijattu» koko yö. Yhden voikuorman olivat tullimiehet saaneet, mutta sekin oli joutunut hukkaan, kun joivat niin, että nukkuivat Tirkan mökille…
Oman asiansa epäonnistuminen Saalkreenia kuitenkin enimmin sapetti. Sillä hän oli saanut ymmärtää, että häntä oli petkutettu. Kirjeen oli hänelle Mantan nimessä joku lurjus kirjoittanut. Lampasta päätti hän kaikki johtuvan, mutta Tirkan syntymäpäiväjuhlaa ei hän osannut sovittaa matkansa yhteyteen eikä epäillä Tirkkaa mistään.
Alkoi liikkua huhuja, että Lamppaan oli tuotu monta kymmentä kuormaa. Tullimiesten raivo, joka näinä päivinä oli noussut täyteen vimmaan, kohosi suunnattomaksi. Sillä tiedettiin kertoa, että Keskitalon Herman niitä takavarikoitu hevonen oli aamuvarhaisella nähty Keskitalon pihalla, voikuorma perässä. Saalkreenin vimma oli kaikkein vihaisin, sillä oli tullut tiedoksi, että hänet oli huiputettu lähtemään Rovanjärveen…
Kolmantena päivänä saapuivat tullimiehet miesjoukolla Lamppaan, kotitarkastusta pitämään. Makon kylän ja Jafetin kylän tullimiehet olivat lisänä, niin että heitä oli kaksitoista miestä. Kaikki talon makasiinit, ulkohuoneet, tallit, navetat ja vainiolla olevat heinäladotkin tarkastettiin ja sysittiin rautakrasseilla. Mutta tullitta tuotua tavaraa ei löytynyt mistään. Patruuna seurasi toimitusta kahden todistajan läsnäollessa ja nauraa hökerteli. Tullimiehet kirosivat ja lupasivat muistaa.
Kiukkuaan purkaen saivat tullimiehet lähteä talosta tyhjin käsin.
Mutta he vannoivat kostavansa ja koettivat saada selville, oliko todella sinä yönä, jona Saalkreeni oli mennyt Rovanjärvelle ja toiset tullimiehet viettäneet syntymäpäivää Tirkalla, »luntreijattu» ja mitä oli tuotu ja kutka olivat olleet liikkeellä. Asia tuntui tullimiehistä hämärältä. He tiesivät hyvin, että Lampalla täytyi olla joku neuvonantaja ja rohkea mies Suomen puolella, joka järkeä jakoi ja neuvoja antoi. Lamppa itse ei hoksannut eikä uskaltanut, samoin tiesivät ja tunsivat tullimiehet Keskitalon Hermanninkin, ettei hänestäkään ollut neuvonantajaksi. Oli monta kertaa joutunut tyhmyytensä takia tullimiesten kynsiin ja menettänyt poikkivietävänsä.
He vaanivat Lampan ympäristöllä joka yö, kulkivat päivillä Jafetin ja Makon kylässä ja koettivat saada selkoa. Sen verran he saivat eräältä rahtimieheltä tietää, että monta kuormaa oli tullut vastaan Makon kylän tiellä samana yönä, mutta yhtään miestä ei ollut rahtimies tuntenut. Kun lisäksi samalla viikolla tuiskusi kauhean paljon lunta, ei jälistä saanut mitään selvää. Korven Israelia eivät ymmärtäneet epäilläkään, eivät olleet koskaan häntä Lampan puheilla nähneet ja muutenkin tiesivät, ettei siinä talossa juuri kukaan käynyt. Tiedustelumatkoillaan saivat he kuulla vihdoin, ettei Tirkka syntymäpäiväänsä ollut omin varoin viettänyt, mutta muualta oli juotavat hankittu ja palkattu Tirkka juottamaan. Ja vähän kerrallaan alkoi heille selvitä, että heitä oli petetty hävyttömästi. Rovan Mantan kirje Saalkreenille — sekin kuului samaan juttuun.
Mutta kuka oli tuon kaiken takana?
Ranta-Jussi oli osannut niin viisaasti välttää, etteivät he olleet Jussia nähneet kahteen vuoteen. Jussi vältti aina tulemasta yhteen heidän kanssaan ja kun Lampalla kävi, niin kävi aina niin salaa, etteivät tullimiehet nähneet. He olivatkin unhoittaneet koko miehen eivätkä häntä nytkään muistaneet.
Mutta sitten kun saivat kuulla, että Tirkan syntymäpäivänvietto oli keksitty heitä varten ja muistivat Ranta-Jussin joskus nähneensä Tirkan tuvalla, alkoivat he aavistaa, että Ranta-Jussi oli joukossa.
Saalkreeni sen ensiksi hoksasi ja päätti eräänä yönä — viikon päivät olivat jo kuluneet kavallusyöstä — pitää vahtia, kävikö Jussi Lampalla. Saalkreeni tiesi jo vanhastaan, että Jussia ei näkösen päähän pääse, jos se saapi vähänkin vainua. Hän oli keksivinään mainion keinon. Hän kääriytyi valkoiseen lakanaan ja meni joelle tien viereen maata. Siinä makasi lakana ympärillään puoleen yöhön.
Ja jo aamupuoleen yötä kuulee miehen hiihtävän Suomen puolelta, ja kun mies hiihtää hänen vierestään, tuntee Saalkreeni hiihtäjän Ranta-Jussiksi. Ei näytä Jussi huomaavan mitään, vaikka aivan läheltä hiihtää. Saalkreeni seuraa Jussia, yhä lakana hartioilla, ja kuulee, että Jussi menee Lampan pirttiin…
Silloin hän arvaa, että Ranta-Jussilla oli osansa hommassa.
* * * * *
Lamppa ja Ranta-Jussi olivat yhdessä näinä öinä miettineet, miten nyt alkaisivat menetellä. Jussi oli käynyt Korven Israelissa ja tavarat olivat siellä lukkojen takana, kaikki hyvässä järjestyksessä, mutta niitä ei ollut aikaa liikuttaa, sillä tullimiehet olivat aina liikkeellä. Patruuna ei enää luottanut Keskitalon Hermanniin eikä tämäkään viimeisen epäonnistuneen yrityksen vuoksi ollut viitsinyt Lampalla käydä.
Jussi tiesi kaikki, mitä tullimiehet hommailivat. Hän oli öisin hiihtänyt heidän perässään ja usein kuullut heidän keskustelunsakin ja tiesi, että he vainustelivat ylituotuja tavaroita.
Hän oli miettinyt keinoja saadakseen tullimiesten huomion muualle, mutta pätevää, sukkelaa keinoa ei hän ollut hoksannut. Mutta kun hän eräänä yönä Lampalle hiihtäessään sattui menemään tienviertä hankea pitkin, osui hän hiihtämään Fynken päälle, joka makasi hangessa lakanan alla.
Silloin hän ymmärsi, mitä peliä tullimiehet nyt pitivät. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, vaikka suksi töksähtikin lakanaan, vaan hiihteli menemään. Siitä rupesi hän asiaa miettimään ja kertoi patruunallekin.
Kaksi päivää Jussi hommaili Suomen puolella, mutta joka yö hiihti hän Lampalle ja joka yö huomasi tullimiesten makaavan vaanimassa lakanain alla. Patruuna valvoi, kiroili ja hätäili, mutta Jussi lohdutteli, että hyvä tulee.
Ja eräänä yönä, kun tullimiehet taas makasivat lakanainsa alla, hiihteli ensin mies Lampalle, ja kun oli koko ympäristön katsellut ja tarkastanut, niin hiihti takaisin jäälle ja vihelsi pilliin…
Silloin ajaa karautti kolme hevosta suoraan Suomen puolelta Lampalle, korkeat kuormat resloissaan. Juuri kun kuormat ehtivät kohdalle, karkasivat tullimiehet ylös lakanainsa alta ja lähtivät perään hiihtäen henkensä kaupalla.
Lampan kujalle oli Jussi asettunut, ja kun tullimiehet siihen ehtivät, niin rupesi hätäilemään ja huutamaan, että »voi hyvänsä sentään… nyt ovat tullimiehet tuossa…»
Saalkreeni kirosi, että »ähä, lurjus, jopa petyit», mutta muuta ei ehtinyt. Sillä poikki tulleet kuormat eivät asettuneetkaan Lampan pihalle, vaan ajoivat täyttä laukkaa maantielle ja kääntyivät siitä alaspäin.
»Ne ajoivat alaspäin… eivät menneet Kainuun tielle!» kuuli Jussi huudettavan. Ja kuuli sen, että Fynke lähti noutamaan hevosta, joka oli Saalkreenin hallussa Rantatöyrän talossa.
Mutta ennenkuin hevonen saatiin valjaisiin, ehtivät kuormahevoset paeta melkoisen matkaa. Tulista laukkaa lähtivät tullimiehet perässä.
Silloin Jussi, kun kuuli tullimiesten ajavan alaspäin, hiihti jäälle ja vihelsi. Muutaman minuutin perästä ajoivat Friikon veljekset Suomen puolelta tyhjin resloin, ja otettuaan Jussin rekeensä ajoivat he Lampasta läpi pihan ja kääntyivät vinhaa vauhtia Makon kylään, ylöspäin…
He ajoivat syrjätietä Korven Israeliin, jonne jo sitä ennen oli ilmestynyt kymmenen hevosta. Tulisella vauhdilla avattiin aittojen ovet ja keveästi ja joutuin nakeltiin säkkejä ja laatikoita resloihin. Ranta-Jussi pyöri neuvonantajana ja opasti, mihin oli ajettava. Aina kun kuorma valmistui, sai se lähteä sinne päin ja sille omistajalle, jolle Jussi neuvoi. Kahta hevosta ei kertaakaan lähtenyt peräkkäin, vaan toiset menivät syrjätietä, toiset maanteitse, mitkä Ylikainuuseen päin, mitkä ylöspäin jokivarrelle. Kaikki se hommailu kävi näppärästi ja niinkuin listan mukaan, sillä selviä miehiä olivat kaikki juomalla vastuullaan liikkeellä. Friikon veljekset, jotka olivat tottuneimmat ja rohkeimmat kavaltajat, lähtivät viimeiseksi. Heillä oli kaikkein vaarallisin matka, mutta he luottivat voimaansa ja hevostensa nopeuteen.
Aamuvarhaisella Jussi palasi Lampallc.
Patruuna oli täysissä vaatteissa, vaikka tähän aikaan muulloin tavallisesti oli vuoteessa. Koko yön oli ollut hereillä, ja kun Jussi tuli, niin vei heti konttorin viereiseen kamariin.
»Kaikki on hyvin!» sanoi Jussi. »Kuormat ovat menneet kukin haaralleen!»
Patruuna oli enemmän kuin hyvillään, melkein halasi Jussia. »Jaa, minä sanon suoraan, ettei semmoista miestä ole koko jokivarrella», kehui hän.
Mainiosti oli tullimiehet saatu petetyksi. Ne kolme kuormaa, joissa ei ollut muuta kuin lunta sullottuna säkkeihin ja joita tullimiehet olivat lähteneet takaa ajamaan, olivat paenneet niin nopeasti, etteivät tullimiehet olleet saavuttaneet. Joonas oli ajanut perässä nähdäkseen, seuraavatko tullimiehet kuormia, ja vasta Jafetin kestikievarista kääntynyt takaisin. Tullimiehet olivat uhanneet ajaa perässä vaikka Haaparannalle asti, niin oli Joonas kuullut Jafetissa kerrottavan.
Kaikki oli Jussin ansiota. Sillä se oli Jussi, joka oli hommannut lumikuormat ajamaan alaspäin, saadakseen tullimiehet pois näkyvistä ja sitten voidakseen Korven Israelista toimittaa tavarat määräpaikkaansa.
Hyvillään kovin, naurussa suin, nyt molemmin puolin selityksiä tehtiin, Tiltan kantaessa hyviä juotavia. Reiman palkan maksoi nyt patruuna Jussille ja käski tilittää kaikki apumiehet, joiden nimet Jussi luetteli ja paljonko kullekin oli luvannut. Niin kului tunti toisensa perästä, ja hauskalta tuntui olo sekä patruunasta että Jussista.
»Mutta mitä sanovat ‘hurtat' silloin, kun saavat tietää, kuinka heitäTirkassa on petetty?» sanoi patruuna.
»Minä luulen, että jo tietävät, ja sen vuoksi ne nyt ovatkin kuin susia», arveli Jussi.
»Entäs nyt lumikuormat…?» nauroi patruuna.
Jussi naurahti.
»Kuka heidät käski Tirkkaan juomaan ja kuka käski ajamaan lumisäkkikuorman perässä? En minä ettekä te, patruuna.»
»Jaha, jahah… niinpä tietenkin… kuka käski… ha, ha, ha…»
Silloin kuulivat he pihalta kiivasta aisakellon helinää niinkuin monta hevosta olisi pihaan ajanut.
»Tullimiehiä tulee neljällä hevosella!» ehti Tilta sanomaan ovelta.
Mutta samassa olivat tullimiehetkin sisällä. Heitä oli kahdeksan miestä, Saalkreeni etunenässä.
Patruuna ehti nousta seisomaan, mutta Jussi pyörähti oven taakse piiloon. Puodinovi konttoriin oli auki, ja ihmisiä oli puoti puolillaan.
Lamppa tointui pian ja meni konttoriin vastaan.
»Mitä on asiaa?» tikasi hän vihaisesti.
Leimuavin silmin ja vaahtosuin alkoi Saalkreeni selittää, että he tietävät nyt kaikki mitä patruuna on kavaltanut ja aikovat nostaa julman kanteen. He tietävät, että tavarat ovat Korven Israelin talossa, johon ovat menossa »peslaakia» tekemään. Omistaako patruuna tavarat, sillä asia on selvä? He tietävät lisäksi, kutka ovat olleet kavaltamassakin.
»Vai niin», sanoi patruuna, koettaen hallita luontoaan. »Minä en siitä tiedä.»
Mutta sitten hän yhtäkkiä unohti, että hänen piti pysyä levollisena, ja sanoa rokasi:
»Taisivat olla minun ne lumisäkitkin, joiden perässä olette yön ajelleet.»
Saalkreenin hahmo muuttui, ja vähältä oli, ettei karannut Lampan kimppuun.
»Linnaan joudut!» huusi hän; mutta silloin loppui Lampan maltti. Hän vetäisi uuninloukosta hiilihangon ja alkoi sillä suomia tullimiehiä päähän, niskaan, käsiin, selkään ja huusi, että huoneet jymisivät:
»Ulos! Pois! Ulos!»
Ne, jotka jälkimäisinä olivat tulleet, ehtivät ulos, mutta Saalkreeni yltyi panemaan vastaan ja sai potkaistuksi patruunaa rinnan alle.
Tilta huusi Joonasta avukseen. Joonas oli ollutkin puodissa väkijoukossa ja nähtyään, että patruuna sai potkun rinnan alle ja kuultuaan hänen pahoin parahtavan, rynnisti hän konttoriin ja heitti Saalkreenin semmoisella vauhdilla porstuaan, että ovet lonkosivat saranoiltaan.
Jussi käytti yleistä hämminkiä hyväkseen ja vilahti puodin kautta pihalle ja lähti juoksemaan Suomen puolelle.
Kun Jussi saapui mökilleen, istui Ruhmulainen loisteen lämpimässä kovin viheliäisessä tilassa, kankeita jäseniään lämmitellen. Poika, Janne, keitti isolla jalkaniekkapannulla kahvia.
Jussi näki, etteivät olleet Ruhmulaisen kuulumiset hyviä. Oliko tapellut vai oliko häntä muutoin pahoinpidelty, mutta repaleina ja pitkissä palkeimissa oli takki ja suuri haava melkein keskellä otsaa.
»No, kuinka kävi?» kysyi Jussi ja muisti Rämä-Heikkiä ja konjakkisäkkiään.
Surkeasti oli Ruhmulaiselle käynyt. Taipaleella, kun oli juuri perille pääsemässä, oli tullut kolme tullimiestä vastaan ja ryöstänyt laukun ja vienyt kaikki.
»Siinäkö sinua noin repivät ja haavoittivat?» kysyi Jussi.
»Siinä», vastasi Ruhmulainen, mutta Jussi näki, että hän valehteli.
Kun poika sai kahvin valmiiksi ja Ruhmulaisellekin oli annettu, kysyiJussi:
»Kuulitko mitään Rämä-Heikistä?»
»Kuulin», vastasi Ruhmulainen.
»Lurjus sai pettää minut, kun vannoi ja lupasi. Vaan viimeisen kerran minulta sai.»
»Tuskin tuo enää tarvinneeltaan», sanoi Ruhmulainen, surkealla äänellä.
»Mitä?» kysyi Jussi.
»Konjakit oli otettu pois ja mies viety linnaan… Sillehän oli karttunut niitä viinanmyyntisakkoja ties kuinka paljon.»
»Kun viheliäinen narrasi minulta koko säkillisen 'olkirokkeja'… sinne ne menivät!» päivitteli Jussi.
»Myymäänkö se lähti?» kysyi Ruhmulainen.
»Niinhän se muka lähti ja kehui voittavansa… ja puolet voitoista lupasin… Vaan kyllä minä olenkin arvannut, kun ei ole kuulunut takaisin ja toista viikkoa jo aikaa…»
Juttua jatkui, ja Ruhmulainen, jolla oli nälkä ja vilu, oli kovin kiitollinen saadessaan olla Jussin lämpimässä pirtissä. Hän tiedusteli Jussilta, kuinka salakuljetus oli onnistunut, mutta Jussi ei kertonut asioita kuin syrjäpuolin.
»Kuuluvat tietävän tuolla toisessa kylässä, että oli juotettu tullihurtat hutikkaan Tirkan tuvalla ja sitten luntreijattu koko yö», sanoi Ruhmulainen.
Mutta Jussi ei muuta kuin hymähti siihen, josta Ruhmulainen ymmärsi, ettei se kaikki valetta ollut.
Niin siinä juttelivat, ja kun Ruhmulainen oli saanut syödä vatsansa täyteen, nukkui hän penkille ja alkoi kuorsata.
Ilta tuli. Jussikin oli nukahtanut sänkyynsä, ja poika oli mennyt kylälle.
Herättyään alkoi Jussi miettiä ja ajatuksissaan selitellä sitä tuumaansa, jota jo kauan oli pohtinut. Viinakauppaa alkaa hän harjoittaa! Hän oli kuullut, että ylimaassa ja Lapissa päin tukkityömailla jätkät konjakkilitrasta maksavat vaikka kuinka paljon. Ei ollut Rämä-Heikistä, jolle säkillisen uskoi, enää viinakauppiaaksi. Se oli itse liian juoppo ja varomaton. Nyt kaikki menetti, kun suuret voitot toivoi saavansa. Ja linnaan itse joutui. Se sille paras olikin.
Panisivat vielä kiinni tuon Ruhmulaisen, josta oli aina vastusta. Huonot kirjat sillä oli Ruhmulaisellakin, eikä paljoa tarvitsisi ennenkuin tarttuisi kiinni… Silloin siitä pääsisi.
— Tuossa se kuorsaa lurjus ja olisi valmis juoruamaan tullimiehille kaikki, jos ei sitä lahjoisi ja hyvänä pitäisi. Nyt se on taas niin tyhjänä, ei ruokaa, ei rahaa, eikä se tästä lähde niin kauan kuin se näkee minulla syömistä olevan… Jos koettaisi sille toimittaa jotakin tehtävää, vaan konjakin kaupalle sitä ei uskalla panna ainakaan yksin… Mutta jos ottaisin sen voimaksi ja kumppaniksi…
Jussia nauratti.
Komentaisi Ruhmulaisen etupäähän, niin se pian joutuisi kruununmiesten kynsiin… — Kuuluu olevan jo Ruotsin puolen tullimiehillä semmoinen valta, että saavat ottaa Ruhmulaisen kiinni, milloin vain tapaavat Ruotsin puolella luntreijaamassa. Se on näinä vuosina tullut niin huonoon huutoon, kun Viikluntin kauppiaalle on luntreijannut… Ja kun viime talvena Viiklunti hävisi ja köyhtyi, niin loppui Ruhmulaiselta työ, ja nyt minun turviini pyrkii.
Jussi mietti ja mietti. Nyt täytyi yrittää… Sitä ei tiennyt minä hetkenä Lampastakin tulisi köyhä. Rikas se oli olevinaan Makon kylän Viikluntikin, mutta kun meni takavarikkoon vähän enemmän, niin kintaat löi pöytään ja kuului nyt olevan Jällivaarassa laukkukauppiaana. Sillä lailla vielä voisi käydä kämpällekin, jos enemmältä vahinkoja alkaisi tulla…
Jussi muisti kaikki, mitä tullimiehet olivat Lampassa sanoneet ja uhanneet. — Ne tiesivät, että tavarat olivat Korven Israelissa olleet! Mutta sieltä ne eivät niitä enää näppää ja tuskin pääsevät jäljille… en usko…
Nyt oli kerännyt ja säästänyt rahaa niin paljon, että hänellä nyt oli enemmän kuin koskaan ennen eläissään. Jos Ruhmulainen tietäisi! Nyt olisi paras aika yrittää… Ostaisi koko kuorman konjakkia ja lähtisi ylimaahan…
Mutta kuinka pääsisi erilleen Ruhmulaisesta, niin ettei se saisi vihiä!
Jussi mietti ja mietti, ja viimein hän oli hoksaavinaan keinon…
Ja siihen hänkin nukkui.
* * * * *
Seuraavina päivinä ei Jussi käynyt Ruotsin puolella ollenkaan. Kylällä oli käynyt, ja kerran oli Keskitalon Hermanni poikennut Jussin pirtille. Ruhmulainen makaili mökissä ja söi Jussin ruokaa ja keitteli väkevää kahvia. Jussin poika, Janne, oli kotoaan kadonnut, mutta Jussi ei ollut tietävinään, mihin oli mennyt.
»Lienee mennyt ketunpyydyksiään katsomaan», sanoi Jussi Ruhmulaiselle.
Janne olikin jo saanut useita kettuja ja kärppiä, joiden nahat riippuivat somassa järjestyksessä pirtin sivuseinällä.
»Kuuluvat maksavan nyt hyviä hintoja Rovaniemellä metsäeläväin nahoista», tiesi Ruhmulainen.
»Niin kuuluvat.»
Eräänä iltana ei Jussia kuulunut kotia, mutta kun Ruhmulainen aamulla heräsi, oli Jussi tullut.
»Jos tahdot ansiota, niin tulevana yönä saisit», aloitti Jussi keskustelun.
»Kylläpä tästä joutaisi… jopa olen tässä liian kauan sinun eväilläsi ollut», vastasi Ruhmulainen.
»No siinnyt ei mitään, vaan lieneekö sinussa vielä entistä voimaa, että kykenet…»
»Kyllä minä…»
»No yritämme tulevana yönä… Kuuluvat olevan tullihurtatkin väsyksissä… kun viikkomääriä ovat yötä päivää valvoneet ja kaikki loukot ajaneet…»
»Ovatko saaneet?»
»Kuuluivat viime yönä vieneen Keskitalon Hermannilta hevosen ja kuorman… ja aamulla Käyrä-Helmeriltä hevosen, Hermannin hevonen sekin.»
»Ja Lampan tavarat tietenkin?»
»Lampan tietenkin. Oli päivällä tullut Keskitaloon kaksi jauhokuormaa, niin Hermanni pöllö lähtee ajamaan yli ja ajaa suoraan tullimiehille syliin… Ja vielä komentaa renkinsä Käyrä-Helmerin perässä ajamaan… Sillälailla käy, jos aina juopi itsensä sikahumalaan, kun luntreijata aikoo, ja juottaa sen vähäjärkisen renkinsäkin… Nyt menetti molemmat hevosensa.»
»Ei kuulu olevan siitäkään Hermannista enää siihen hommaan», arveliRuhmulainen.
»No minun laskuni mukaan on jo kymmenes kerta, kun hevosensa menetti, ja kuuluu näistäkin toinen, se musta tamma, olevan tuhannen markan hevonen.»
»Sillä lailla… niin sitä miestä opetetaan.»
Niin keskustelivat Jussi ja Ruhmulainen, muistelivat entisiä öisiäretkiään, jolloin ei tullimiehiä pelätty, vaan miesvoimalla ajettiinRuotsin puolelle ja lyötiin ruoskalla sitä, joka ei edestä ehtinyt.Mutta nyt ei enää käynyt niin.
Kun ilta tuli, lähtivät molemmat miehet suksilla liikkeelle, ylöspäin hiihtäen.
He hiihtivät jokirantaa sivu talojen ja olivat jo kirkon kohdalla.
»Mihin asti aiot?» kysyi Ruhmulainen, joka hiihteli perässä ja luuli, että Keskitaloon mentäisiin.
»Vielä vähän ylemmäksi», vastasi Jussi.
Pimeä ilta oli, mutta suksikeli oli hyvä.
He saapuivat jo Makon kylän kohdalle. Sieltä tuikkivat tulet ja näkyivät selvästi suomenpuoliselle rannalle, kun joki oli kylän kohdalta hyvin kapea.
— Mitähän se on? — mietiskeli Ruhmulainen, perässä hiihtäessään. Hän ei vähääkään ymmärtänyt, mitkä tuumat Jussilla olivat. Hän tiesi kyllä, että Lampalla oli kauppa Makon kylässäkin, mutta ei ollut kuullut, että sinne olisi koskaan uskallettu mitään kavaltaa, kun kolme tullintiestä asui kauppatalon vieressä… Piru se on uskaltamaan Jussi, ja mitä lienee näinä päivinä hommannut ja miettinyt.
Makon kylän kohdalle asti hiihtivät he jäätä, mutta siinä kun Ruotsin puolelle menevä tikkatie tuli vastaan, läksi Jussi nousemaan suomenpuoliselle rannalle, hiihtäen taloa, Rantaojaa, kohden.
Ruhmulainen tiesi, että ennen aikaan Rantaojassa tallennettiinViikluntin kauppiaan tavaroita ja että Rantaojankin miehet useinottivat osaa »yötyöhön», mutta eivät koskaan omilla hevosillaan.Olisiko Lampalla nyt Rantaojassa tavaroita?
Juuri kun saapuivat pihaan, kuiskasi Jussi Ruhmulaiselle:
»Mene sinä tuonne nurkan taakse!»
Ruhmulainen totteli ja jäi nurkan suojaan seisomaan. Hän kuuli pihalla liikuttavan ja puheltavan, kuuli, että tallista talutettiin hevonen ja valjastetuin.
Hetken päästä ilmestyi Jussi nurkan taakse, suuri sudennahkainen turkki olalla.
»Pane nyt tämä päällesi ja nosta kaulus pystyyn», käski Jussi. »Ja kävele sinä niinkuin herrat… tämä on herrasturkki, näet, Lampan turkki…»
»Mitä aiot?»
Nyt vasta Jussi rupesi selittämään, mitä hän aikoi yrittää. Tässä Rantaojassa oli Lampalla monta säkillistä hevosenvaljaita, priima tavaraa, ruomia, suitsia, patusia, siloja, loimivöitä ja paljon muuta. Ne tarvitsi saada yli hyvin pian, olisi jo ennen tarvinnut saada yli, mutta ei ollut kukaan uskaltanut lähteä viemään, — niitten piti joutua isompaan maailmaan…
»Tästäkö sinä aiot ajaa suoraan Makon kylän haarakauppaan?» kysyiRuhmulainen ihmeissään.
»Tästä suoraan, ja tie nousee kuten muistat rantamakasiinin ohitse ja vie sitten pihaan…»
»Niin tekee, mutta tullihurtathan asuvat aivan vieressä.»
»Antaa asua. Me menemmekin herroina. Sinä istut herrana perässä susiturkki ylläsi ja kaulus pystyssä…»
»Ha, ha, ha», nauroi Ruhmulainen.
»Ole hiljaa siinä!» varoitti Jussi.
Sitten he kävelivät pihaan, Ruhmulaisella Lampan suuri susiturkki yllään. Hevonen seisoi jo tallin edessä valjaissa. Jussi komensi Ruhmulaisen rekeen, kantoi pihapuodista säkin syliin, turkin alle, niin, että Ruhmulainen näytti isomahaiselta patruunalta, joka selkä kenossa istui reessä. Peitti vielä herran nahkasilla ja veti rekipeitteen nahkasten päälle.
Ruhmulainenkin alkoi ymmärtää mistä tulee kysymys ja innostui osaansa.
Jussi oli itse lainannut pitkän lammasnahkaturkin, joka ulottui häntä kantapäihin, ja kääntänyt lakin korvilleen. Siinä asussa hän istahti kuskipallille ja laski menemään jäälle…
Makon kylän tullimiehet asuivat Lampan haarakaupan vieressä. Siinä oli takavuosina ollut Viikluntin kauppa, mutta Viiklunti oli köyhtynyt, tehnyt konkurssin ja mennyt Jällivaaraan. Lampan kauppa olikin vasta ensi talvea tässä Viikluntin entisessä talossa. Vaikka siitäkin oli Suomen puolelle tikoitettu suora tie Rantaojaan ja vaikka ostajia Suomen puolelta joka päivä kävi kaupassa, eivät tullimiehet kertaakaan vielä olleet saaneet »peslaakia» eivätkä kauppaan nähneet tutuvan tavaroita Suomen puolelta. Jokaisen Suomen puolelta tulevan he kuitenkin tarkastivat ja valvoivat, ettei reissä mitään tavaraa Suomesta tuotu. Mutta paitsi Suomen puolelta saapuvia ostajia, kulki tätä Makonkylän—Rantaojan tietä paljon muita matkustavia Suomesta Ruotsin puolelle ja päinvastoin, kulki tukkiyhtiöitten herroja ja työnjohtajia sekä sen sellaisia, jotka ilmeisesti olivat omilla asioillaan matkassa eivätkä tullia kavaltamassa.
Joelta nouseva tikkatie, joka kauppaan johti, oli jyrkkää vastaletta. Vastaleen alla, korkeimman nousun kyljessä, oli kookas kaksikerroksinen makasiini, joka oli kauppakartanoon kuuluva ja jonka kivisen partaan sivutse tie vei. Makasiinista ei pihalla seisoen näkynyt kuin yläkerran ovi, pääty ja katto, muu osa oli vastaleen suojassa.
Nyt pimeänä iltana oli makasiinissa Lampan Joonas. Hän oli iltapimeää hiihtänyt jokea pitkin Lampalta, oli pistäynyt kaupanhoitajan puheilla ja hiipinyt aittaan, jossa nyt istui silavalaatikon päällä ja odotti. Kuta pitemmältä ilta kului, sitä tiheämpään Joonas raotti ovea ja kuunteli… Siitä oli jo kaksi hevosta mennyt ohi pihaan päin ja yksi oli ajanut pihasta Suomen puolelle, mutta ei ollut vielä näkynyt niitä tulijoita, joita Joonas odotti…
Mutta kun hän taas raotti ovea, kuuli hän kiivasta aisatiu'un helinää joelta ja arvasi, että Jussi ja Ruhmulainen olivat tulossa…
Tullimiehet olivat liikkeellä ja kuullessaan aisatiu'un äänen arvasivat, että joku oli tulossa Suomen puolelta. Hevonen tuntui tulevan aimo vauhtia, sillä aisatiu'un ääni kuului selvempään ja kovemmin… Heillä oli tapana odottaa kauppiaan pihalla, jonka läpi kulkijain täytyi tulla, siinä pysäyttää hevonen ja tarkastaa reki…
Niin nytkin asettuivat pihalle, vaikka olivatkin varmat, että tulija, joka niin rennosti ajoi helisevin tiu'uin, oli luonnollisesti joku herra tai muu kulkija, jolla oli asiaa Ruotsin puolelle.
Joonas kuuli hevosen lähestymistään lähestyvän… nousi jo rantatörmän päälle… Ja hän avasi enemmän ovea katsellen ulos. Pimeä oli niin, ettei hän nähnyt mitään, mutta kuuli selvästi, että hevonen nousi jo rantatörmän tällä puolen, jossa ei enää ollut niin tiukka vastale, ja hän raotti yhä enemmän ovea, vilkaisten samalla pihaankin päin… Yhtäkkiä puhalsi hevonen laukkaan ja karahti aitan kivirappusten eteen… Joonas ehti avata oven, kun samassa portaille lensi suuri säkki… Hevonen ei pysähtynyt vähääkään, mutta Joonas kuuli Jussin sanovan:
»Työnnä pian makasiiniin!»
Niin oli Jussi Joonasta neuvonutkin, ja hän heitti säkin aittaan sisälle, mennen itse perässä, ja löi oven kiinni.
Mutta Jussi laski täyttä ravia pihaan, istuen tanakkana kuskipallilla, ja reenperässä selkäkenossa istui Ruhmulainen, korkea turkinkaulus pystyyn nostettuna…
Hevonen tulla tömähti pihaan.
Tullimiehet riensivät paikalle ja pysäyttivät.
Mutta huomattuaan, ettei reessä näyttänyt olevan muuta kuin joku susiturkkinen herrasmies, kohottivat he vain vähän nahkasia ja käskivät ajaa menemään.
»Tack!» sanoi Jussi ja laski menemään kujasta maantielle, niin että oli tienhaarassa lyödä kumoon. Mutta kun olivat päässeet palasen matkaa, pysäytti Jussi hevosen, päästi aisatiu'un pois aisasta ja sitoi pikkutiu'un kiinni.
»Jopa kävi hyvin… Ryypyt tarvitsisimme!» sanoi Ruhmulainen.
»Elä nyt hätäile! Vastahan tämä on alkua… Tulevalla kerralla otamme kaksi säkkiä… kyllä sinä ehdit kaksikin säkkiä heittää aitan portaille, kun minä siinä kohden ajan hitaammasti», sanoi Jussi.
Ruhmulainen murahti. Hän ei ollut tyytyväinen, kun ei tämmöisessä hommassa saanut ryyppyä. Mutta Jussi antoi hevosen juosta ja käänsi takaisin Suomen puolelle Makon kylän heinätietä, joka kulki saaren poikki melkein Suomen puolelle asti.
Kun pääsivät takaisin Rantaojaan, niin Jussi kantoi pihapuodista kaksi säkkiä Ruhmulaisen syliin ja kiskoi turkinliepeet päälle…
»Piru, kun ei edes ryyppyä ole», ärähti Ruhmulainen.
»Me saamme Joonaalta… elä hätäile!» lohdutteli Jussi.
Jussi lasketti menemään jäälle ja ajoi tikkatietä samoin kuin ensi kerrallakin, suoraan poikki…
Tullimiehiä ei näkynyt rantatörmällä, mutta Jussi antoi hevosen vastaleessa kävellä. Heidän tuloaan ei kuullut Joonaskaan, kun kaikki äskeiset helisevät tiu'ut oli otettu pois. Aitan portaitten luokse olivat juuri pääsemässä, kun Joonas raotti ovea ja tunsi… Ruhmulainen heitti samassa toisen säkin portaille asti, mutta kun toista aikoi heittää, ei se lentänytkään portaille, vaan putosi portaitten viereen…
Mutta nyt Jussi rapsaisi vireää ruunaa lautaselle ja karautti menemään pihan läpi, että vilahti. Kaksi tullimiestä kyllä karkasi sisältä ja huusivat jotakin, mutta Jussi ei ollut kuulevinaankaan.
Kolmaskin kierros onnistui heillä yhtä hyvin, vaikka Jussi aitan luona pysäytti hevosen muutamiksi sekunneiksi.
»Anna sieltä pari pulloa», kuiskasi Jussi Joonaalle, joka samassa ikäänkuin asian arvaten työnsi povestaan rekeen kaksi konjakkipulloa.
»No nyt», riemastui Ruhmulainen, ja täyttä vauhtia ajoi Jussi pihan läpi.
Yksi tullimies puhalsi nurkan takaa, koettaen tarttua ohjista kiinni, mutta kompastui pitkäkseen reen antamasta vauhdista ja jäi siihen makaamaan.
* * * * *
Kun ehtivät taas takaisin Rantaojaan ja aikoivat neljättä kertaa poikki, oli jo aamupuoli yötä. Ruhmulainen oli jo kuitenkin ehtinyt juoda itsensä humalaan, niin että kiroili ja peuhasi pihalla, vaikka Jussi kielsi ja käski äänettömästi liikkua.
»Nyt joit humalaan itsesi ja pilaat koko asian. En minä lähde enää juopuneen kanssa yli», ärähti Jussi Ruhmulaiselle.
»Elä sinä… kyllä minä», kehuskeli Ruhmulainen. »Mene jos tahdot… minä en lähde!» tenäsi Jussi.
»Ole lähtemättä!»
Ruhmulainen oli pahapäinen ja haki riitaa juovuksiin tultuaan. Hän oli ottanut molemmat pullot haltuunsa eikä luovuttanut kumpaakaan pois. Jussia harmitti, mutta ei hän tohtinut paljoa vastaankaan turista, sillä Ruhmulainen oli peto voimistaan.
Jussille juolahti mieleen kavala temppu.
»Pannaan kelkkaan säkki ja lähde sinä viemään poikki… Minä tulen sitten hevosella perässä ja tuon loput… Ja sano Joonaalle…»
»En minä lähde, jos en saa tätä turkkia matkaan.»
Jussi mietti. Sekä hevonen että turkki olivat Lampan. Turkki oli jo kulunut. Jos sen tullimiehet veisivät, niin viekööt, samoin säkillisen loimivöitä… Mutta samalle matkalle se jäisi Ruhmulainenkin.
»Ota vaan turkki päällesi, ja kun pääset onnessa yli, niin huuda… kyllä tänne kuuluu… minä ajan heti perässä», sanoi hän.
Ruhmulainen oli siksi humalassa ja tappelunhalussa, ettei ymmärtänyt vaaraa, johon vapaaehtoisesti antausi… Eikä muistanut, että tullimiehillä oli oikeus hänet vangita.
Jussi köytti säkin kelkkaan ja Ruhmulainen lähti kiroten ja turkki auki viuhtoen kävellä tappuroimaan tietä pitkin. Rantaan päästyään hän lankesi, mutta kömpi ylös ja keijaili menemään…
»Ei siitä muutoin erilleen pääse… vaan menköön nyt… omapa on halunsa…»
Jussi seisoi rekensä vieressä ja kuunteli…
Ei kuulunut, ei näkynyt mitään.
— Eivätköhän olekaan enää vartioimassa? — mietti Jussi ja alkoi jo pelätä, ettei hänen salainen toivonsa toteennukaan.
Mutta silloin alkoi kuulua Ruotsin puolen rannalta huutoja ja kirouksia, tappelun rähinää ja monen miehen ääniä sekaisin…
Silloin Jussi arvasi, että jo tullimiehet nyt ovat osanneet oikean miehen kimppuun…
Hetken hän vielä kuunteli, pisti sukset rekeensä ja ajoi menemään kylän läpi Keskitaloon ja siitä poikki Lampalle. Ja mielessään oli hän varma, että hän toistaiseksi oli Ruhmulaisesta päässyt erilleen.