Ylikainuun markkinat olivat ohi ja Rovaniemen markkinat ovella.
Rovaniemen markkinoille hommailivat useat tornionjokilaisetkin mikä minkin kaupan tekoon. Jokivarren miehillä oli nahkaa, voita ja lihaa, järvikylän miehillä kaloja, lintuja ja metsäeläväin nahkoja. Rovaniemen markkinat olivat vuosi vuodelta saaneet suuremman merkityksen ja koko laaja Lappi ja Perä-Pohjola sinne pyrki, mikä myymään, mikä ostamaan. Niillä markkinoilla liikkui rahaa lujasti, ja hyvät olivat hinnat.
Päästyään erilleen Ruhmulaisesta oli Ranta-Jussi poikineen alkanut hommata Rovaniemeen. Jussi oli ennen nuorempana miehenä usein poikki Kairankin käynyt Rovaniemellä. Hän tiesi kaikki mutkaiset talvitiet, jotka asumattomia kiveliöitä pitkin koukertelivat suuren kauppapaikan lähitienoille. Tuttua oli hänelle koko seutukin, jossa ennen tukkilaisena Olsenin homman aikana oleskeli. Salaperäisenä ja mitään aikeistaan virkkamatta isä ja poika hommailivat. Janne kulki porolla Ruotsin puolella, ja usein nähtiin hänen sillä porhaltavan metsäkyliin päin. Puhuttiin, että Janne keräili kärpännahkoja Rovaniemen markkinoille.
Mutta Jussi aikoi nyt aloittaa omaa liikettä. Kaikilla säästörahoillaan oli hän Haaparannalta ostanut konjakkia, kuljettanut ne Tirkan tuvalle, josta Janne vähissä erin niitä toi porolla poikki. Mutta kun hänen mökkinsä aina oli ollut huonossa huudossa siitä, että sinne kaikki juopot kokoontuivat ja hän itse näinä vuosina oli joutunut epäluulon alaiseksi viinan ja konjakin salakuljetuksesta, ei hän tohtinut kotimökilleen varastoa kerätä. Kuluneena talvena olivat jo pari kertaa tullimiehet pitäneet hänen mökissään kotitarkastusta, mutta onneksi eivät olleet mitään löytäneet, vaikka silloinkin kaksi pulloa sattui olemaan perunakellarissa perunoihin kätkettyinä.
Ja sen vuoksi oli hän keksinyt erilaisen keinon.
Rovaniemen rajalla oli hänellä vanha tuttava Jyppyrä-Antti, jonka asunto oli synkässä kiveliössä, mutta jonka kautta jotkut järvikyläläiset kulkivat Rovaniemeen, vaikka vakituinen markkinatie meni paljon ylempää.
Jyppyrä-Antin viekasteli Jussi uskotukseen, ja Antti suostui siihen, että Jussi sai kerätä pullojaan hänen heinälatoonsa, joka oli lähellä taloa. Nyt alkoi homma käydä hiljaa ja huomaamatta. Joka kerta kun Jussi öisin Tirkan tuvalta toi povessaan tai joskus laukussakin pulloja, lähti Janne aamuvarhaisella niitä viemään Jyppyrä-Antin asunnolle. Samoilla matkoilla tiedusteli hän aina kärpännahkoja, tehden jälkimmäisen pääasiaksi. Ei saanut kukaan vihiä, mitä isä ja poika hommailivat.
Suomen puolen tullimiehet, joita tänä viime vuonna oli lisätty pitkin rajaa, niin että heitäkin nyt oli kolme kussakin kylässä, suurimmissa neljäkin, olivat kyllä jo pitkän aikaa aavistaneet, että Ranta-Jussi, joka oli kuuluisa tullikavaltaja ja Lampan apuri, ei tietystikään malttanut olla Suomenkin puolelle kavaltamatta. Ja kylällä kyllä puhuttiin, että Jussi kuljetti Ruotsin puolelta konjakkia ja myikin sitä. Mutta varovainen oli Jussi ollut. Useita kertoja oli hänkin ollut haastettuna viinanmyynnistä yhtaikaa Ruhmulaisen ja Rämä-Heikin kanssa. Jussin niskaan ei kuitenkaan voitu todistaa mitään, jota vastoin Ruhmulainen ja Rämä-Heikki aina saivat sakkoa ja varain puutteessa linnaa.
Rovaniemen markkinain lähestyessä kävivät Suomen puolen tullimiehet valppaammiksi, sillä edellisenä vuonna olivat Rovaniemen markkinat olleet tulvillaan ruotsalaista konjakkia, ja salakapakoitsijoita oli vilissyt melkein joka nurkan takana. Ja huhut kertoivat, että useimmat konjakkikuormat olivat rajan yli päässeet livahtamaan Lampan ja Makon kylän teitä. Sillä niiltä paikoin oli salakuljettajilla verrattain lyhyt matka paeta ensin kuormineen järvikylien metsätietä Rovaniemen rajalle asti ja sieltä vasta oikotietä pitkin markkinapaikalle.
Mutta kyllä Jussikin sen tiesi ja kaikista tullimiesten vehkeistä oli ymmärtänyt, että häntä epäiltiin. Viimeinen suuri »luntreijaus» Ruotsin puolelle, tullimiesten huiputus Tirkan syntymäpäiville ja Saalkreenin retki Rovanjärvelle, oli tullut tunnetuksi Suomen puolellakin, vaikkei tietty kuka sen oli hoksannut ja kuka sen toimeenpannut. Mutta sen tiesivät kaikki, että oli siihen Jussikin nyt osaa ottanut, samoin kuin ennenkin Lampan hommiin. Sillä selvää oli, että jollakin keinoin hän ansaitsi, kun hyvää elämää eli, ei päivää tehnyt työtä koskaan ja vaurastuvan näytti vuosi vuodelta. Nyt jo osteli kärpän ja ketun nahkoja niinkuin mikäkin kauppias, ja pojalleen poron oli hankkinut, joka ei hänkään koskaan minkäänlaisessa työssä ollut.
Kuta lähemmäksi Rovaniemen markkinat ehtivät, sitä valppaammiksi tullimiehet tulivat, ja kerran kuului huhu, joka myöhemmin toteutui, että tullimiehet Rovaniemen Kairalla olivat saaneet takavarikkoon puoli kuormaa Ruotsin konjakkia.
Jussilla oli vielä Tirkan tuvalla viisikymmentä konjakkipulloa, jotka aikoi saada poikki ennen markkinoille lähtöä. Mutta yhä kireämmälle kävivät asiat, tullimiehet hiihtelivät öin ja päivin sekä joella että teillä.
Eräänä aamuhämäränä oli Janne lähtenyt noutamaan Tirkasta konjakkia jaJussi vahtaili mökkinsä luona, pilkkoen puita pirtin päässä.
Hän näki Jannen tulevan pulkassa istuen ja tolvauttaen sivu Lampan ja kääntyvän Keskitalon tietä Suomen puolelle. Jussi oli määrännyt juuri aamuhämärän ylituloajaksi, sillä hän tiesi, että tullimiehet olivat yön valvoneet ja tavallisesti päivän valjetessa menivät levähtämään.
Poro tulla kaahotti jo puoliväylässä, ja Jussi toivoi käyvän hyvin. Mutta kun Janne ehti Keskitalon rantaan ja poro jo nousi vastaletta pihaan, näki Jussi, vaikka matka oli pitkänlainen ja hämäräkin vielä, että kaksi miestä karkasi Keskitalon rantapuodin takaa poron kimppuun ja katosivat sekä poro että miehet huoneen taakse.
»Nyt tuli perkele!» ulvahti hän, arvaten hyvin, kuinka käy.
Hetken päästä Janne kuitenkin karautti kotiaan, mutta tyhjin pulkin.Laukun, jossa oli kymmenen konjakkipulloa, olivat tullimiehet vieneet.
»Olipa hyvä, ettet ottanut enempää matkaasi» sanoi Jussi pojalleen. »Sakkoon nyt saavat, vaan siinä se onkin kaikki», arveli hän sitten hammasta purren.
Mutta juuri kun isä ja poika pääsivät sisälle, tulivat tullimiehet perässä kotitarkastusta pitämään. Kaikki paikat penkoivat, ullakon, perunakuopan, jopa pirtin parren alta, sängyt ja tuhka-astian porstuassa. Hajoittivatpa halkopinonkin pirtin päästä, mutta eivät pullonkaulaakaan löytäneet.
Olisivat arvanneet kaivaa sen suksenladun alta, joka Jussin pirtiltä suoraan lähti poikki väylän Lampalle, olisivat löytäneet toiset kymmenen pulloa, jotka Janne edellisenä iltana oli poikki tuonut ja jotka Jussi oli viisaasti ladun alle piiloittanut! Mutta eivät arvanneet, vaikka pirtin ympäristölläkin nuuskivat ja sauvoilla ja rautakrasseilla sysivät. Eräs tullimies hiihti latuakin palasen matkaa ja sysi molemmin puolin, mutta ei arvannut ladun kohdalta sysiä, vaikka aivan pullojen paikalla seisoi.
Tullimiesten mentyä syntyi isän ja pojan kesken haastein, jota kesti koko ajan, kun kahvi kiehui. Mutta kun olivat kahvin juoneet, nousi Jussi ja meni ulos. Hän kaivoi kätköstään pullon, pisti poveensa ja lähti hiihtämään Ison-Liisan mökille, joka oli kylän takana mäen laidassa.
Janne valjasti poronsa, otti aivan uuden laukun ja pani siihen evästä: leipää, kuivaa poronlihaa ja kimpaleen silavaa. Hän asetti laukun pulkan keulaan ja peitti sen säkillä. Sitten istahti pulkkaan ja läksi ajamaan kylän läpi.
Kun hän ehti siihen tienhaaraan, joka valtatieltä poikkesi metsään ja josta kiertelemällä pääsi Rovaniemelle vievälle talvitielle, huomasi hän, että samalle tielle kääntyi hevonen, ja silloin hän hopitti poroaan.
* * * * *
Iltahämyssä Jussi palasi Ison-Liisan tuvalta ja naureskeli itsekseen.
Iso-Liisa oli monesti ennenkin ollut apuna salapuuhissa, ja häntä oli Jussi nytkin käynyt avukseen pyytämässä. Sillä Jussi ymmärsi hyvin, että kun Jannelta oli saatu »peslaakiin» kymmenen konjakkipulloa, hänenkin hommiaan pidettäisiin silmällä ja jos tullimiehet osuisivat kohti silloin — ja siitä ei nyt, näin likellä markkinoita, ollut koskaan varma — kun jotakin oli tuomassa, niin saisivat yhä enemmän epäluuloja, joten markkinamatka voisi tulla kovin vaaralliseksi. Sen vuoksi ei hän nyt itse enää uskaltanut lähteä Tirkasta loppuja konjakkipulloja noutamaan, eikä enää sopinut poikaakaan panna. Täytyi olla ja elää varovasti, kun jo näinkin pitkältä homma oli onnistunut. Sitäpaitsi oli hän nyt pannut likoon kaikki rahansa, ja jos nyt onnettomuus…
Mutta Iso-Liisa tuli avuksi. Jussin neuvon mukaan neuloi Liisa laajan, harmajan puolivillaisen hameensa sisäpuoliseen helmaan senkokoisia taskuja, että litran pullo reimasti mahtui. Liisan tuli ottaa laukku selkäänsä ja joku vanha rikkinäinen läkkiastia laukkuun ja olla menevinään läkkisepän luokse, joka asui Tirkan vieressä. Kun tulisi takaisin, piti laukun niinikään olla selässä.
Seuraavana aamuna oli Liisa valmis lähtemään, mutta ettei mitään epäluuloja syntyisi, tuli Liisan hiihtää Keskitalosta poikki joen ja samoja jälkiä takaisin ja suoraan omalle mökilleen, josta Janne konjakit sitten noutaisi.
Jussi katseli ikkunastaan, kun Liisa hiihtää hulmusi Ruotsin puolelle kaksin sompasauvoin ja suuri täysinäiseltä näyttävä laukku selässä.
— Saapas nähdä… saapas nähdä! höpisi hän itsekseen. Sillä hän ei ollut varma, kuinka edes Liisa onnistuisi. Salakuljetuksesta oli Liisakin tunnettu, ja usein hänenkin säkkinsä oli tutkittu, mutta ei ollut luvatonta löydetty. Mutta Jussi luotti siihen, etteivät hoksaisi tullimiehetkään hameenhelmoja mennä tunnustelemaan, eikä taitaisi Liisa salliakaan…
Hän koetti aikansa kuluksi valmistaa pärekoria, joka pitkän aikaa oli ollut keskentekoisena, mutta aina hetken päästä nousi hän työstään ikkunaan katsomaan.
Jo viimein näkyi Liisa hiihtävän sieltä takaisin ja suoraan Keskitalon tietä näkyi tulevan… Jussi meni muka pirtin päähän puiden pilkkoamiseen, siitä näki Keskitalon rantaan ja rantapuodin eteen asti… Jo hiihteli Liisa likellä rantaa, melkein maanrantaan nousemassa… silloin hurahti kaksi miestä suksilla pihasta jäälle Liisaa vastaan.
Jussi säpsähti ja nousi halkopinon päälle paremmin nähdäkseen. Pitkälle Jussi näkikin, tunsi Ruotsin puolelle asti selvillä ilmoilla ihmiset. Ja selvään hän nytkin näki, että Liisalta otettiin laukku selästä ja tarkastettiin. Mutta vähän ajan päästä näkyi Liisa hiihtävän mökilleen päin ja tullimiehet painuvan rantaa pitkin ylöspäin.
Jussi arvasi hyvin käyneen, meni pirttiinsä ja odotteli iltaa.
Myöhään illalla tuli Liisa Jussin pirtille ja kertoi kaikki pullot Tirkasta saaneensa. Hänellä oli ollut joka kerta poikkitullessaan viisi, joskus kuusikin pulloa, hameenhelmassa kolme ja sukissa yksi kummassakin.
Jussi maksoi Liisalle palkan ja lupasi lisäksi pullon konjakkia…
»Ja luottaa saat, ettei ole kenenkään tietona», vakuutti Liisa.
»Niin luotankin, ja anna sitte Jannelle, kun tulee pyytämään», sanoiJussi.
»Tietenkin», vakuutti Liisa.
Liisa lähti, ja Jussi rupesi nyt miettimään, kuinka viisaimmasti pääsisi huomiota herättämättä liikkeelle. Ei ollut enää kuin rapea viikko markkina-aattoon, ja vielä olisi pitänyt saada Liisan luona olevat pullot Jyppyrä-Antin latoon… sitten olisi kaikki valmista.
Jussi toivoi kuitenkin kaiken hyvin käyvän ja Jannenkin ehtivän pian palaamaan, Liisan tuvalta loppuja konjakkipulloja noutamaan.
Häntä nauratti vähän, kun muisti kaikkia keinojaan, joita tullimiesten pettämiseksi oli hoksannut, mutta harmitti taas se, että Jannelta oli saatu siepatuksi kymmenen pulloa…
— Mutta ehkäpä pettyvät, kun Jannen perään lähtevät, — toivoi hän.
Markkinamatkaansa varten aikoi hän korjata lapikkaitaan ja muitakin neuvojaan kuntoon laittaa, sillä ylihuomenna täytyi jo lähteä liikkeelle.
Iltayöstä saapui Janne ja kertoi matkastaan. Hän oli tehnyt niinkuin isänsä oli neuvonut. Oli ajanut ensin metsätietä ja kääntynyt sitten talvitielle, joka vei Rovaniemen rajalle. Tullimiehet olivat ajaneet perässä ja nähtävästi vaanineet, mihin päin hän menee. Kun hän Kuusijärven rannalla ajoi Pekkalan Matin uutistaloon ja ehti olla sisällä palasen aikaa, ajoivat tullimiehet perässä ja karkasivat heti hänen laukkunsa kimppuun ja tyhjensivät eväät… Mutta kun eivät yhtään pulloa löytäneet, niin pitivät talossa kotitarkastuksen… Mutta tietysti eivät mitään löytäneet.
»Pettyivätpä… pettyivätpä», nauraa siristeli Jussi.
Juuri siinä mielessä olikin hän poikansa liikkeelle lähettänyt. Piti saada tullimiehet eksytetyiksi eri tielle, jotta eivät arvaisi kääntyä niille metsäteille, jotka Jyppyrä-Antin uutistaloon veivät. Nyt ne varmaan uskoivat, että Pekkalan uutistalon kautta kuljetaan.
»No kuinka sitten kävi?» kysyi Jussi.
Poika kertoi:
»Siihen jäivät vielä Pekkalan Matin asuntoon ja minä läksin ajelemaan ja sanoin meneväni Pirttijärveen kärpännahkoja tiedustelemaan. Mutta päästyäni Islingin jänkälle käännyin takaisin ja ajoin Jäivaaran tietä Jyppyrä-Anttiin ja sieltä tänne.»
Jussi oli kaikin puolin tyytyväinen poikansa matkaan ja varma siitä, että tullimiehet olivat eksytetyt ainakin hänen varastopaikaltaan.
Yöllä läksivät he Liisan tuvalle, ja Janne pani kaikki siellä olevat konjakkipullot pulkkaan ja lähti ajamaan Jyppyrä-Anttiin, jossa hänen oli määrä vartoa Jussia. Jussi saapuisi Antin asuntoon toisia teitä suksilla.
Tullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, jonka vuoksi Jussi uskalsi Jannea käydä auttamassa matkaan Liisan tuvalta.
Kun hän palasi mökilleen, seisahtui hän hetkeksi portaille ja totuttuun tapaansa kuunteli… Oli kuin kuuluisi Ruotsin puolelta päin hiihtämistä. Varmaan oli siellä joku suksilla liikkeellä!
Pimeä oli, mutta ilma selkeä, vaikka pakkanen ei ollut kova. Tähdet tuikkivat ja lumi narisi.
Jussi kuunteli ja katseli pimeään yöhön, katseli ylös- ja alaspäin, mutta muualta ei minkäänlaisia ääniä kuulunut. Hän kuuli hiihtäjäin — sillä kuulosti niinkuin niitä olisi ollut useampia — lähenevän suomenpuolista rantaa, koska hiihto kuului nyt paljon selvemmin.
— Olkoot keitä hyvänsä, — mietti hän, meni pirttiin ja pisti oven säppiin.
Hän ei ottanut tulta, mutta alkoi siinä tuumia, miten viisaimmasti menettelisi sitten kun kerran markkinapaikalle pääsee. Ketun- ja kärpännahat aikoi hän panna laukkuun, jotta ei mitään epäilystä syntyisi, jos osuivat tullimiehet laukun penkomaan. Kun kerran pääsisi markkinapaikkaa lähelle, kyllä sieltä kätköpaikkoja löytäisi.
Hän oli juuri myyntitoimen yksityiskohtia miettimässä, kun kuuli ovelle koputettavan. Joku tuli ikkunan taakse ja kysyi hiljaisella äänellä:
»Onko Jussi kotona?»
Hän oli tuntevinaan kysyjän äänestä. Se oli rämeä miehen ääni, pakkasen ja viinan kärventämä, tuttu miehen ääni.
Mutta vakuudeksi kysyi hän:
»Onko se Friikon Antti?»
Friikon veljekset ne olivat, jotka pyysivät päästä Jussin puheille.
Jussi meni avaamaan oven ja ihmetteli, mikä Friikon veljekset oli pannut nyt liikkeelle. Mutta kun hän heidän sisään tullessaan tunsi viinan lemua löyhkäävän, jyskähti hänelle mieleen, että taitavatpa olla Friikon veljeksetkin markkinoille menossa.
Ja kun Jussi oli sytyttänyt tulen takkaan ja työntänyt kahvipannun tulelle, arveli Antti, vanhempi veljeksistä:
»Ensi viikolla ne ovat Rovaniemen markkinatkin.»
»Niinpä taitavat olla», myönsi Jussi, sillä äänellä, että sama hänelle on, olivatpa tai ei.
Litteästä taskupullostaan tarjosi Antti Jussille ryypyn, kehuen:
»Otappa tuosta… siinä on tulista rommia!»
Friikon veljekset eivät tienneet Jussin hommista mitään, eivät Jussin konjakkimyyntihommista, eivät siitäkään, että Jussi aikoikaan markkinoille. Ja visusti vältti Jussikin mitään sinne päin mainitsemasta. Mutta itsekseen alkoi hän aavistaa, millä asioilla veljekset liikkuivat.
Ja kun hän kahvin sai valmiiksi ja kaikin tekivät väkevät puolikuppisetAntin rommipullosta, alkoivat veljekset selittää, millä matkalla olivat.
Rovaniemen markkinoille oli heillä matka. Kaakkuri-Jannen pirtillä oli heillä koko kuorma juotavia, viinaa ja spriitä pöniköissä ja konjakkipulloja säkeissä. Mutta nyt oli kysymys, miten pääsisivät ensiksikin yli rajan ja mitä tietä vapaammin poikki kairan Rovaniemelle. He olivat kuulleet, että Makon kylästä kun ajoi poikki ja lähti suoraan Suomen puolelta metsätietä, niin osasi oikeaan Rovaniemelle vievälle tielle.
Nyt olivat varta vasten Jussilta lähteneet neuvoja kysymään ja jos mahdollista saamaan Jussia avukseen. Molemmin olivat he kyllä kulkeneet montakin kertaa poikki kairan Rovaniemelle, mutta eivät tienneet, kulkivatko tiet tänä talvena samoja maita kuin ennenkin.
»Kyllä minä ymmärrän yskän», sanoi Jussi, ollen muka erinomaisen huvitettuna veljesten hommasta. »Mutta kyllä siellä taitaa olla huono päästä, kun kuuluvat tämän puolen tullimiehet näin ennen markkinoita olevan aina liikkeellä ja kaikki kuormat tonkivan.»
»Meillä on hyvin hyvät hevoset… Kyllä pääsemme pakoon, kun kahteen kuormaan tavarat panemme… Mutta pitäisi saada kuorma sen näköiseksi, ettei se herättäisi epäluuloa… Etkö tietäisi keinoa?»
Jussi kyllä olisi tiennyt erään keinon, jota ei kukaan ollut hoksannut käyttää, mutta ei ilmoittanut.
»Mikäpä niitä arvaisi», arveli hän. »Ne ovat siksi tarkkoja tullimiehetkin, että tarkastavat kaikki kuormat.»
Hetken olivat vaiti, mietteissään kukin.
»Viime viikolla olivat muutamat Alatornion miehet menettäneet kuusisataa pulloa konjakkia. Haaparannalta olivat lähteneet ja onnellisesti Arpelan kautta ajaneet ja päässeet Tervolaan, vaan siinä hoksasivat poliisit, mikä kuorma oli liikkeellä», alkoi taaskin Antti kertoa.
»Mihin ne olivat pullot panneet? Säkkeihinkö vai mihin?» kysyi Jussi.
»Eivät toki», sanoi Antti. »Kyllä ne niin viisaasti kuormansa olivat laittaneet, että… tyhjiin sokeritoppipapereihin olivat panneet kaikki… Mutta sittenkin…»
»Olivatko köyttäneet rihmat ympärille, niinkuin kaupasta ostetuissa sokeritopeissa on?» kysyi Jussi, silmät kiiluen.
»Sitä en tullut tietämään…»
»Siinäpä se onkin… Hetihän semmoinen herättää epäluuloa, kun ei rihmoja ole», sanoi Jussi.
Taas vaikenivat, maistelivat kupeistaan ja Friikon Antti sanoi:
»Keksipä, Jussi, keino, niin…»
»Pankaa tekin sokeritoppeihin…»
Mutta eivät pitäneet Friikon veljekset sitä neuvoa hyvänä. Muuta piti hoksata.
Kun ei Jussi kuitenkaan sanonut tietävänsä minkäänlaista semmoista keinoa, jota jo ei ollut käytetty ja jota tullimiehet eivät olisi tienneet, alkoivat veljekset pyydellä, että Jussi lähtisi heille kolmanneksi. He antaisivat suuret voitot.
»Ei minusta enää ole semmoiseen… enkä ole nykyään oikein tervekään», esteli hän.
Mutta pyytämättä hän sitten neuvoi, että paras olisi heidän ajaa kuormineen Lampalta suoraan Keskitaloon ja siitä metsätielle, josta kyllä selviäisivät Rovaniemen tielle, kun kävisivät tien varrella olevista mökeistä kysymässä.
»Ehtisikö tänä yönä vielä?» kysyi Antti.
»Hyvin ehditte», käski Jussi. »Kun teillä on Lampassa hevonen, ajakaa Kaakkuri-Janneen ja pankaa kahteen reslaan tavaranne, niin pääsette pian takaisin ja laskettakaa menemään hyvää kyytiä!»
Muuta neuvoa eivät he Jussilta saaneet, ja veljekset, jotka jo ennenkin olivat salakapakoimista harjoittaneet, läksivät sekavin miettein Jussin mökiltä.
Heidän mentyään Jussi rupesi miettimään.
Tänä talvena näytti viinankauppiaita olevan enemmän kuin koskaan ennen. Lukuunottamatta kulkurijätkiä, jotka tosin eivät pystyneet ostamaan kuin jonkun litran spriitä, tiesi Jussi pitkin jokivartta monta muuta, jotka varustelivat markkinoille. Mutta monelta olivat tullimiehet saaneet kaikki pois ennenkuin ehtivät saada myydyksi yhtään litraa.
Tyhmästi menettelivät veljekset Jussin mielestä. Heidän olisi pitänyt ottaa muuta tavaraa kuormaksi ja sitten vähissä erin kuljettaa… Paha sitä oli koko konjakkikuormaa saada viedyksi ja vältetyksi kaikkia vastaantulevia tullimiehiä.
— Tänne tulevat neuvoja kysymään! kivahti hän sitten. — Kysykööt muualta, eikä ole minun asiani, jos menettävät.
* * * * *
Hän nukkui vihdoin niin raskaasti, ettei herännyt ennenkuin oli selvä päivä. Mutta sitten hän heräsikin virkkuna ja alkoi laukkuansa valmistaa markkinamatkaa varten. Kuusi kaunista ketunnahkaa oli seinällä. Jussi kippasi ne sievästi ja pani uuteen, kookkaaseen nahkalaukkuun. Kärpännahkoja oli monta kymmentä, valkoisia ja hyvin kytkettyjä. Oli joukossa syysoravannahkojakin ja yksi saukonnahka, jonka oli syystalvella vaihtanut konjakkiin eräältä metsäkylän mieheltä.
Jussi oli touhussa ja kuumissa markkinamietteissään, sulloessaan nahkoja laukkuunsa.
Jos nyt kaikki onnistuisi niinkuin oli miettinyt, jos niin ja niin paljon pulloa kohti saisi voittoa, niin… niin semmoisiin rahoihin pääsisi käsiksi, ettei koskaan ollut tohtinut ajatellakaan. Sitten ostaisi hevosen ja sitten…
— Kun kymmenen markkaa pulloa kohti ovat voittoa saaneet, jotkut vielä enemmänkin! — muisteli hän.
Edellisellä viikolla oli hän jo paahtanut suksensa ja tehnyt uudet kierimet sauvoihinsa. Nyt oli laukkukin valmiiksi pantuna. Ei muuta kuin syödä vielä, niin oli valmis lähtemään.
Mutta silloin hän sattui silmäämään joelle ja näki Lampan Joonaan hiihtävän mökkiään kohti. Jussi kirosi tuumassaan. Tänne se hiihtää… mitä sillä nyt on asiaa?
Jussilla ei ollut oikein hyvä olla. Hän ei ollut käynyt Lampan puheilla ollenkaan sitten, kun Ruhmulaiselle oli tehty »peslaaki» ja mies pantu kiinni; turkkia, joka oli tunnettu Lampan omaksi, eivät tullimiehet olleet ottaneet. Muuten oli Jussi saanut tietää, että tullimiehet olivat Korven Israelissa käyneet, mutta eivät olleet saaneet mitään varmuutta. Mutta yhä he vainusivat ja koettivat asiaan valoa saada.
Hän oli tässä markkinatouhussaan unhoittanut Ruhmulaisenkin ja koko Ruotsin puolen hommat. Mutta nyt ne äkkiä kaikki muistuivat mieleen, kun näki Joonaan hiihtää kaahottavan hänen mökilleen.
— Olisi pitänyt lähteä vähä ennen! — arveli hän päätänsä kynsien.
Hän ei ollut kuitenkaan tietävinäänkään Joonaan tulosta, seisoi selin oveen ja nauhoitti laukkuaan kiinni.
»Nyt kuuluu kummia!» sanoi Joonas heti kun pääsi ovesta sisälle. Hän oli pelästyneen näköinen ja hengitti kuin ajettu poro. »Etkö sinä ole kuullut mitään?»
»Mistäpä minä olisin kuullut!» vastasi Jussi välinpitämättömällä äänellä.
»Nyt tietävät kaikki! Rautatieasemalla on otettu kaikki peslaakiin, ja peslaakiin on otettu Makon kylän makasiinista nekin säkit, jotka silloin tuonnoisena yönä luntreijasimme.»
»Se ei kuulu minuun», ärähti Jussi.
»Patruuna lisäksi kipeänä», jatkoi Joonas.
Jussi toimitteli vain omia toimiaan ja hääri laukkunsa parissa.
»Kuuluvat päästäneen sen Ruhmulaisen irti… Mitä päästit sitä yksin tulemaan ja annoit vielä patruunan turkin…»
Jo Jussikin sen tiedon kuultuaan virkosi ja nähtävästi säpsähti.
»Mistä sinä olet kuullut, että ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi hän kiivaasti.
»No, on kulkemassa semmoisia huhuja. Keskitalon Hermanni niitä tiesi, että tullimiehet ovat lahjoneet ja houkutelleet Ruhmulaisen ilmoittamaan kaikki… ja kaikki on selittänyt, koskapa ovat osanneet Makon kylän makasiiniinkin mennä… Oli paha, että se Ruhmulainen joutui tullimiesten käsiin.»
»Mistä tiedät, että silti ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyiJussi levottomana. ₄
»Niin on kerrottu…»
»Luuletko, ettei olisi täällä jo liikkeellä ollut, jos irti olisi päässyt?»
»No, olkoon kiinni tai irti, siitä ei mitään, vaan kuinka nyt käynee?»
Jussi oli käynyt levottomaksi, sillä hän arvasi, että jos Ruhmulainen kerran on alkanut kertoa, on hän tietysti selvittänyt kaikki Jussinkin hommat.
Ja nyt hän katui, että oli päästänyt Ruhmulaisen tullimiesten käsiin. Olisi pitänyt keksiä joku muu keino, että siitä olisi erilleen päässyt…
»Patruuna käski sinun tulla poikki käymään», sanoi vihdoin Joonas, kunJussi ei pitkään aikaan puhunut mitään.
»Mitäpä asia paranee minun siellä käymällä! Jos ovat vieneet, niin ovat vieneet… Eivät niitä minulta ole saaneet, vaan huonot ovat patruunalla asiamiehet siellä rautatieasemalla… Eivätpä saaneet täällä, vaikka kynsissä pyörivät joka päivä.»
»Miten käynee, kymmenet tuhannet ovat kysymyksessä ja päässeekö sakolla itsekään patruuna vai joko linnaa antavat», arveli Joonas.
»Kävi kuinka kävi, vaan syytön minä olen!»
»Et olisi päästänyt sitä Ruhmulaista sinä yönä…»
»Minkä minä hänelle voin. Harkka ja härkäpäinen tolvana…»
Niin keskustelivat Joonas ja Jussi. Joonas läksi vihdoin hiihtämään takaisin Lampalle, mutta Jussi rupesi valmistautumaan markkinamatkalle.
Pantuaan oven lukkoon, ja peitettyään mökkinsä ikkunat sekä sisä- että ulkopuolelta, läksi Jussi laukku selässä hiihtämään. Vilkas liike oli maantiellä. Ylös- ja alaspäin oli tulijoita ja menijöitä.
Jussi hiihteli tienviertä ja aloitti keskustelun muutaman rahtimiehen kanssa. Rovaniemeen aikoi mieskin ja sanoi kuormana olevan lihaa ja voita. Kertoi olevansa outo eikä koskaan kulkeneensa poikki kairan Rovaniemelle.
»Hyvä sinne kuuluu tie olevan, vaikken minäkään koskaan ole sitä tietä kulkenut», valehteli Jussi. »Tästähän se jo kääntyy vähän ylempää kirkkoa!»
Kylän läpi hiihtäessään ei Jussi tavannut yhtään tullimiestä. Hän päätti kuitenkin hiihtää ohi kirkon ja palata sitten oikaisemaan suoraan läpi metsien Jyppyrä-Antin asunnolle. Ja kun rahtimies, jota oli puhutellut, kääntyi talvitielle, hiihteli Jussi eteenpäin.
Hän ei tavannut kuitenkaan yhtään tullintiestä, ja hän pyörsi takaisin. Kirkon luona kohtasi hän kuitenkin Käyrä-Helmerin. Helmeri näytti olevan kohmelossa ja kertoi isäntänsä, Keskitalon Hermanninkin, lähteneen Rovaniemen markkinoille.
»Yöllä tulivat Friikon veljekset taloon ja mitä lienevät hommanneet, mutta viinaa maisteltiin ja heinäsäkkejä pantiin kovasti matkaan, ja niin saivat Hermanninkin lähtemään markkinoille, vaikkei ollut aikonut», kertoi Helmeri. »Viinoissa näkyivät olevan, kun kolmella hevosella lähtivät ajamaan.»
»Mitä tietä aikoivat mennä?» kysyi Jussi.
»Kuulin, että aikoivat Pekkalan uutistalon kautta…»
— Hyvä… hyvä! mietti Jussi ja kysyi sitte Helmeriltä:
»Mihin sinä sitten nyt olet menossa?»
Ja Helmeri kertoi, että tullimiehet olivat saaneet vihiä, että Friikon veljeksillä piti oleman konjakkikuormat ja lähteneet perään ajamaan. »Ja näkyi niillä olevan…», lopetti Helmeri kertomuksensa.
Jussi ei puhunut Helmerille sinne ei tänne, vaan läksi hiihtämään. Hän oikaisi kirkolta suoraan kyläläisten metsätielle ja hiihteli sitä pitkin kauas takalistolle. Kun suksikeli oli jotenkin hyvä, päätti hän oikaista suoraan jänkkien poikki Jyppyrä-Antin asunnolle, vaikka mutkia tehden tiesi pääsevänsä entisiä suksenlatuja pitkin. Hän ei kuitenkaan tahtonut ketään taipaleella tavata ja tuntien kaikki maat ja vaarat hiihteli suoraan kuin viivalla vetäen Jyppyrävaaraa kohden, jonka takana tiesi Antin olevan. Siitä ei enää ollut Rovaniemen rajalle kuin majava vanha virsta.
Jussi oli kyllä joskus ennenkin myynyt sekä viinaa että konjakkia kesäisin omassa rannassaan lauttamiehille ja talvisin tiellä rahtimiehille, mutta isommin ei hän ollut uskaltanut yrittää kuin vasta nyt. Ja vaikka hän tätä retkeään varten oli ottanut huomioon kaikki mahdolliset ja mahdottomat sattumat ja niiden mukaan matkansa, tavaransa asettanut, tunki pelko nyt yksin hiihtäessä mieleen tulemaan. Jos oli tosi se, että Ruhmulainen oli päästetty irti, niin epäilemättä se laittaisi luunsa Rovaniemelle, kun ensin oli saanut tietää, että hänkin, Jussi, oli sinne mennyt… Ja kuka tiesi mitä siellä vihastuisi tekemään… Varovainen täytyi olla, ja jos sattuisi tulemaan, niin lahjoa piti ja antaa konjakkia.
Lampan asioista ei Jussi isoa huolta pitänyt. Jos köyhtyisikin ja joutuisi pois talostaan, niin alkakoon uudestaan.
Viinan myynnillähän se kuului koonneen kaikki tavaransa, viinanmyynnillä, korttipelillä… niin että alkakoon alusta tai siirtyköön muualle, niinkuin Viikluntikin Jällivaaraan.
Kun hän ehti Jyppyrävaaran alle, oli jo pimeä, mutta Jussi hiihti nyt vähän viistoon ja joutui pian sille tielle, jota Janne oli porolla kulkenut.
Illalla maatapanon aikana saapui hän Jyppyrä-Antin pirtille.
Markkinapaikka, Rovaniemen kirkonkylä, oli täynnä väkeä. Lapin kaikilta kulmilta oli sinne kansaa saapunut ja pitkin Perä-Pohjolaa kokoontunut.
Markkinaväen seurassa pyörähteli pienoinen vilkassilmäinen mies, jolla oli saukonnahka olalla. Ostajat tahtoivat sitä häneltä ostaa, mutta toisille vastasi hän, ettei nahka ollut hänen omansa, ja toisille taas määräsi niin korkean hinnan, että ostaja heti loittoni. Koko päivän oli hän vähä väliä näkynyt sakeimmissakin ihmisjoukoissa, mutta joskus katosi syrjäpuoliin. Kuta illemmäksi päivä kului, sitä useampi kävi miestä puhuttelemassa ja korvaan kuiskaamassa… ja silloin aina katosivat syrjemmälle.
Mies oli Ranta-Jussi, Juho Malmi, joka liikettään harjoitti. Kaikki muut nahat oli hän jo myynyt, mutta saukonnahan jättänyt myymättä. Sitä kantoi hän olallaan merkkinä, että hänet etempääkin tunnettaisiin… Kun viinanostajain kesken kerran tuli tiedoksi, että sillä pienellä, kavalasilmäisellä miehellä, jolla on saukonnahka hartioilla, sillä on… niin aina vähä vähä tuli joku korvaan kuiskaamaan, jolloin molemmat lähtivät pois väkijoukosta.
Oli jo pimeä ilta ja pakkanen oli kiihtymään päin, kun muuan Sodankylän mies tapasi Jussin ja korvaan kuiskasi.
»On vielä, vaan kallista on!» sanoi Jussi.
»Ota mitä tahdot, vaan anna kuitenkin», mies pyyteli.
Ja kun hän ja Jussi kävelivät kylän päähän ja siitä kääntyivät metsään päin, jutteli viinanostaja:
»Minulle piti tulla kaksikymmentä pulloa konjakkia, vaan ovat taipaleella poliisit ryöstäneet koko kuorman.»
»Mistä päin oli tulossa?» kysyi Jussi.
»Tästä poikki kairan Ruotsin puolelta», selitti mies.
»Kuka sitä oli kuljettamassa?» tiedusteli Jussi.
»Kutsuvat Friikon Antiksi, Tornionjoelta… Syystalvella jo annoin rahat ja lupasi tuoda, vaan kaikki olivat ottaneet, Antin omatkin viinat…»
»Olipa se…» arveli Jussi.
Kun he pääsivät metsän laitaan, kaivoi Jussi erään kuusen juurelta säkin ja virkkoi:
»Siinä ovat nyt viimeiset… viisitoista pulloa kolmen konjakkia.»
»Myy kaikki! Ota mitä tahdot!»
Jussi määräsi korkean hinnan, mutta Sodankylän mies laski pullot ja maksoi kylmäverisesti koko summan. Nosti sitten säkin selkäänsä ja läksi astumaan markkinapaikalle päin.
Jussi oli juuri saamiaan rahoja lompakkoon panemassa, kun hänen poikansa, Janne, ilmestyi taempaa suksilla hiihtäen.
Isä ja poika alkoivat keskustella. Viisaasti oli Jussi menetellyt. Janne oli vain vähissä erissä kuljetellut porolla konjakkipulloja Jyppyrä-Antin pirtiltä markkinapaikan taakse kuusikkoon, josta Jussi nouti pullon kaksi kerrallaan, milloin ei ostaja enempää tahtonut. Ei yhtään tullimiestä ollut sattunut Jussin eikä Jannen vastukseksi. Heitä oli onni suosinut. Ja niin kova menekki oli ollut, että nyt, kun ensimäinen markkinapäivä oli illassa, oli kaikki loppuun myyty.
Molemmin olivat hyvillään, sillä ansio oli ollut satumainen, jaJussilla oli nyt rahaa niin paljon, ettei koskaan ennen.
Mutta Janne, joka oli hämyssä kävellyt kahakäteen pitkin markkinapaikkaa, oli tavannut Friikon Antin, joka oli Jussia tiedustellut. Hän oli kuullut, että eräässä puodissa olivat poliisit tiedustelleet, oliko näkynyt pienoista miestä, jolla oli saukonnahka olkapäällä.
»Nyt ovat pirut jäljillä», sanoi Jussi.
He vaihtoivat lakkia ja turkkeja ja Jussi köytti saukonnahan takkinsa alle. Mutta ettei heitä yhdessä nähtäisi, määräsi Jussi, että pojan piti heti lähteä porollaan poikki kairan ajamaan kotia päin. Hän antoi pojalleen rahaa, ja jos joku kysyisi häntä, niin saisi vastata, että mihin lienee joutunut, kun läksi Rovaniemelle ketun- ja kärpännahkoja myymään.
Ja niin he erosivat.
Kun Jussi palasi markkinapaikalle, alkoi väki vähenemistään vähetä ulkoa, mutta kaupoissa oli vielä vilkasta liikettä. Jussi ja Janne olivat öitänsä viettäneet eräässä mökissä, jossa oli kaikennäköisiä kulkureita kortteeria. Niillä ei ollut näyttänyt olevan minkäänlaista hommaa, ja Jussi oli ollut huomaavinaan, että he epäluuloisesti häntä tarkastelivat.
Hän ei palannut enää yömökkiinsä, vaan poikkesi Ruokosen pihalle, aikoen jostakin taatusta paikasta pyytää yösijaa.
Siinä oli pihalla paljon miehiä, ja muuan tukinajosta Kemijärveltä palaava etelänpuolen mies kauppasi hevostaan. Hevonen oli vankka ja nuori ja verrattain hyvässä kunnossa. Tukkirekensä oli mies jo myynyt, mutta lupasi samaan kauppaan kaikki valjaat ja hyvän reslan.
Jussi sekaantui puheisiin ja tarkasteli hevosta. Hänen rohkeat tuumansa alkoivat toteutua. Rahaa oli hänellä paljo enemmän, kaksikin hevosen hintaa. Nyt sopi ostaa ja yrittää ylimaahan.
Hän oli menestyksestään ja rahainsa paljouden takia huumauksessa, ikäänkuin humalassa, vaikkei hän koko markkina-aikana ollut maistanut yhtään ryyppyä. Mutta hänen mielikuvituksessaan lenteli hauskoja kuvia siitä, että oli oma hevonen, jolla pääsisi menemään, ja sopisi silloin mennä ylimaihin viinakaupalle…
Jo rupesi Jussi kauppaa hieromaan ja alkoi keskustella miehen kanssa. Mies helpotti vielä tahtomastaan summasta, kun kuuli, että saisi paikalla rahat kouraansa.
Kauppa tehtiin, ja Jussi maksoi rahat.
Jussi oli eräänä yönä — kevättalvi oli jo alkanut ja Rovaniemen markkinoista kulunut kaksi viikkoa — saapunut Kaakkuri-Jannen pirtille Ruotsin puolelle.
Jussin hevonen ja reki olivat Jannen vanhassa navetassa, sillä Jannella ei enää ollut moneen vuoteen ollut lehmää. Miehet olivat yöllä, kun yhteen tulivat, maistelleet aika lailla, niin että lopulta nukkuivat molemmat.
Onnensa kukkulalla tunsi Jussi olevansa, kun Jannen pirtissä heräsi ja hommaansa muisti. Hän oli niin paljon näinä viikkoina komistunut, ettei Janne ollut tuntea. Hyvä hevonen oli, tilava resla ja pussissa itsellä aivan uudet vaatteet, uusi turkki ja kakilakki.
— Jos olisi ennen hoksannut nämä hommat, ei olisi tarvinnut koskaan puutetta kärsiä — ajatteli hän herätessään ja kolisteli Jannenkin valveille.
Jussilla oli ollut mökille tullessa koko resla täynnä konjakkipulloja, jotka oli säkeissään yöllä nostettu Jannen roskakamariin. Mutta kuorman päällä oli ollut kuusi tyhjää voidritteliä, jotka niinikään oli kamariin nostettu.
»Hyvin sinua on onnistanut, vaan kyllä sinä taidatkin olla semmoinen veijari, etteivät sinua ensi yrityksellä petä tullimiehet eivätkä poliisit», kehui Janne Jussia, kun kohmeloonsa tekivät puolikuppisia. »Huonosti menestyi niillä Friikon veljeksillä…»
»Mitäs juovat itsensä humalaan silloin, kun pitäisi selvänä olla… Oma on syynsä. Kenen vuoksi Rämä-Heikkikin linnaan joutui!»
»Oma tyhmyytensä oli syynä.»
Mutta kun olivat puolikuppiset maistaneet, alkoivat he hommaan. Jussi kantoi tyhjän voidrittelin pirttiin ja Janne toi kainalossaan olkirokkiin pantuja pulloja perässä. Siihen tyhjään dritteliin alkoi Jussi viisaasti ja varovasti, ja niin tiukkaan kuin voi, latoa konjakkipulloja. Ja kun oli saanut drittelin melkein täyteen, niin levitti voipaperin päälle ja paperin päälle tuumaa vahvalta voita, jota oli eri pytyssä tuonut matkassa.
»No jo sinulla konstit ovat!» ihmetteli Kaakkuri-Janne.
»Miltä näyttää? Näyttääkö voidritteliltä?» kysyi Jussi, viekkaasti hymyillen.
»Näitä ne eivät osaa epäillä!» ihmetteli yhä Janne. »Kun ei kukaan ennen ole hoksannut! Siinähän nyt on valmis voidritteli…»
Kun Jussi sai voin päällimmäiseksi levitetyksi, pani hän kannen kiinni, kuitenkin niin, että se olisi helppo aukaista, jos tarve tulisi.
Kun olivat saaneet ensimmäisen astian valmiiksi, nosti Jussi sen porstuaan, ja toi toisen tyhjän pirttiin; niin alkoivat siihen latoa samalla tavalla ja samoin levitti Jussi siihenkin voita päällimmäiseksi. He jatkoivat työtään kunnes kaikki kuusi astiaa olivat täpösen täynnä. Janne, joka oli perso viinalle ja nyt sai ilmaiseksi juoda mahansa täyteen, maisteli lakkaamatta ja nauraa tärräsi, ihmetellen Jussin keksintöä.
Kun ilta tuli, nukkui Janne humalassa, mutta Jussi hommasi taipaleelle. Koko päivän oli hän kuitenkin miettinyt, mitä tietä lähtisi. Lampalle asti hän ei tahtonut ajaa, peläten kohtaavansa tullimiehet, joilla nyt kuului olevan lupa ottaa hänetkin kiinni.
Suomen puolella ei voikuormasta ollut tullia, mutta jos Suomen tullimiehet näkisivät hänen Ruotsista ajavan, ei saattanut olla varma, vaikka ne tahtoisivat kaivaa syvemmällekin dritteliin. Hän ei olisi halunnut tavata yhtään tuttua ihmistä, sillä pian siitä tieto leviäisi, että hän oli voikuormaa kuljettamassa. Ainoa, joka tiesi, että hän näillä mailla liikkui, oli Kaakkuri-Janne, johon Jussi luotti ja joka kyllä pitäisi tietonsa salassa, sillä siksi runsaskätisesti oli hän tätä lahjonut. Lopulta, kun jo oli pilkkosen pimeä, valjasti hän voikuormansa eteen hevosen ja läksi ajamaan…
Tultuaan lähelle Jafetin kestikievaria muisti hän, että Jafetista joinakuina edellisinä talvina oli ollut Suomen puolelle tie, jota tosin hyvin vähän kuljettiin ja jota ei tikoitettu, kun niillä seuduin ei ollut kummallakaan rannalla kauppamiestä. Jafetin kestikievarissa ei kukaan häntä tuntenut, sen hän tiesi.
Hän ajoi Jafetin pihaan. Talo oli aivan joen rannassa ja palasen matkaa maantiestä. Jussi ajoi hevosensa tallin luo kuten, ainakin reilut rahtimiehet, ja kun sattui renki tulemaan tallista, niin tiedusteli, oliko kuljettu talon rannasta Suomen puolelle.
Renki selitti, että oli joku kulkija ollut, mutta tyhjin rein; ei ollut koko talvena yhtään kuormaa tullut eikä mennyt.
Jussi mietti hetkisen, mutta Lampan ja Makon kylän tiet häntä pelottivat, sillä siellä tunsivat sekä tullimiehet että muut ihmiset hänet.
Hän päätti yrittää Jafetin tietä ja ajoi kujasta joelle.
Hän oli eräänä takatalvena tätä tietä paennut tullimiehiä muuanna pakkasyönä ja muisti että se nousi maihin Suomen puolelle syvästä ojankurusta, joka ulottui maantiehen asti.
Hevonen noudatti entistä tietä, vaikka askel paikoin pudotti ja reki painui vähä väliä tahkoja myöten. Puolijoessa näytti lumi vähenevän ja tie alkoi kestää paremmin. Suomen puolelta näkyivät jo tulet taloista ja kuului kulkusten heluja maantieltä. Yhtäkkiä näki Jussi korkean jokitörmän edessään ja huomasi olevansa Suomen puolella. Syvää kurunpohjaa nousi tie maantielle.
Edestäpäin kuului kulkusten helinää, mutta siinä, jossa tie nousi maantielle, ei näkynyt yhtään kulkijaa. Jussi tunsi kuin painon päältään putoavan, kun tiesi päässeensä Suomen puolelle.
Muut kulkijat olivat poikenneet kahvilaan, Kelo-Kaisun mökkiin kahvia juomaan ja hevosiaan syöttämään, mutta Jussi ajoi menemään sivu. Juuri kun hän oli mökin kohdalla, oli hän sen pihalta kuulevinaan Ruhmulaisen käreän äänen.
— Olisiko se piru sittenkin päässyt irti, niinkuin Joonas tiesi kertoa! — säpsähti Jussi ja nykäisi hevosen juoksuun. Hän ei millään hinnalla olisi tahtonut nyt tulla yhteen Ruhmulaisen kanssa.
Kotimökillään oli Jussi aikonut yön aikana poiketa, mutta pimeän ollessa oli hän päättänyt sivuuttaa kirkonkylän niin, että päivän valjetessa ehtisi taipaleelle. Sen vuoksi hän kiirehtikin hevostaan ja ajoi myötälepaikoissa hölkkää.
Kaakkuri-Jannelta oli hän kuullut, että huonosti olivat Lampalla asiat. Suuria vahinkoja oli tullut, ja mitä vielä tullee ennenkuin kaikesta selviää. Kaikki tavarat, jotka talvella Korven Israeliin »luntreijattiin», oli otettu rautatieasemalla takavarikkoon ja lisäksi Makon kylästä mitä Keskitalon Hermanni sinne oli talven kuluessa kuljettanut.
Tyhmästi oli Lamppa Jussin mielestä liikkunut. Ei olisi pitänyt yhdellä kertaa niin paljoa, vaan vähissä erissä…
Oli tiennyt Kaakkuri-Janne vielä kertoa, että tietää olivat saaneet tullimiehet senkin, kuka heidät Tirkan tuvalle syntymäpäivää toimitti viettämään ja kuka keksi rakkauskirjeen Saalkreenille. Ja Jussi ymmärsi, ettei ollut hyvä niiden hurttain kanssa nyt yhteen sattua.
Ja monenlaisissa mietteissä, pelko ja epäilys sydämessään, ajeli hän eteenpäin.
Suomen puolen tullimiehillä oli tapana ajella pitkin tietä ylös- ja alaspäin ja tarkastaa kaikki vastaantulevat kuormahevoset. Usein poikkesivat he tienvarsilla oleviin kahvipaikkoihin, joihin kuormamiehet pyrkivät hevosiaan lepuuttamaan, ja siellä ylimaihin menevät kuormat tonkivat. Kyllä Jussi kaikki heidän hommansa tiesi. Kahville, sokerille ja sen semmoiselle tavaralle piti kuljettajalla olla passi matkassa, mutta voita ja jauhoja sai viedä passitta.
Kim Jussi saapui Kolu-Ollin mökille, jossa taas oli kahvila ja josta ei enää ollut kotikylään kun kymmenen kilometriä, kuuli hän pihalta hälyä ja näki, että tullimiehet siellä tarkastelivat kuormia sähkölamppujen valossa. Hän antoi hevosen kävellä ohi, itse astellen tyynenä miehenä perässä.
»Seis! Mikä kuorma se on?» kuuli hän erään tullimiehen huutavan.
Hän pysäytti heti hevosen, ja koettaen muuttaa ääntään vastasi hän:
»Voikuorma tämä on.»
Kysyjä saapui tielle kuorman luo rautainen keppi kädessään. Pimeä oli, mutta äänestä Jussi tunsi miehen. Se oli se sama harvaviiksinen tullimies, joka ryösti kaikilta kulkijoilta viinat ja jonka ääni oli aina kuin tervattu. Se nosti loimea reestä, tunnusteli Jussin laukkua ja pisteli heinä- ja silppusäkit rautakepillään läpi.
»Kuusi astiaa voita», sanoi hän. »Mihin näitä viedään?» tokaisi hän sitten.
»Ne ovat meneviä Muonioon kauppias Anttilalle», vastasi Jussi arvelematta.
»Jahah, jahah… jassoo… Eipä taida siinä kuormassa viinoja olla…»
»Ei pisaraakaan.»
»Minä arvaan, koska näytte olevan aivan selvä mies…»
»Selvä toki… joka ei juo mitään.»
»Jahah… Jahah… Ajakaa vaan.»
Jussi oli koko keskustelun ajan pelännyt, että harvaviiksinen tullimies hänet tuntisi, mutta onneksi ei tuntenut, kaiketi sen vuoksi, että Jussilla oli uusi puku ja kakilakki korville käännettynä.
* * * * *
Puolenyön aikana Jussi kävi kotimökillään, jossa Janne asui yksin, linnun ja jäniksien pyynnillä aikaansa kulutellen. Jannelta hän kuuli, että Lamppa oli saanut halvauksen, ettei voinut puhuakaan, ja konkurssi tulee. Häntä, Jussia, oli kaivattu. Lamppaan oli käyty kysymässä ja Keskitalon Hermannikin käynyt melkein joka päivä tiedustelemassa, eikö jo olisi kotiintunut. Hermannikin kuuluu sekaantuneen Lampan asioihin; huhuttiin, että menettää hänkin Lampan kanssa kaiken omaisuutensa. Konjakin salakuljetuksesta oli Hermanni haastettu. Lisäksi kertoi Janne vielä, että Ruhmulainen oli päästetty irti ja että hän oli kaikki kertonut Ruotsin puolen tullimiehille. Friikon veljekset olivat Rovaniemeltä palatessaan sen tienneet, olivat kysyneet Jussia ja olleet hyvin alakuloisia epäonnistuneen markkinamatkansa takia. Päivää ennen oli Ruhmulainen käynyt Jussin mökilläkin. Rahaa sillä oli näyttänyt olevan, ja humalassa oli ollut. Oli arvellut, että kun hän Jussin kohtaa, niin on heillä vähän entisiä laskuja selvittämättä.
Kaikkien tiedusteluihin oli Janne vastannut, ettei hän tiedä isästään mitään. Viimeiseksi ilmoitti Janne, että nyt eilen oli hänkin saanut haasteen konjakin salakuljetuksesta Tornion raastupaan.
»Vai niin», sanoi Jussi, mutta kysyi sitten melkein pelokkaasti:
»No onko kuulunut minkäänlaisia huhuja minusta?»
»On arveltu sinne ja tänne. Yksi huhu kertoi, että teillä oli ollut oma hevonen…»
Jussi kuiskaili muutamia sanoja poikansa korvaan ja antoi tukon seteleitä. Poika naurahti ja virkkoi:
»Miksei… valmis minä olen.»
Yön aikana jatkoi Jussi matkaansa kotikylän läpi, ja kun hän oli sivuuttanut kirkon ja Rovaniemelle kääntyvän tienhaaran, tuntui hänestä, että hän oli vaarallisimmat seudut päässyt läpi. Vielä oli kuitenkin edessäpäin monta taajaa kylää, joiden läpi täytyi kulkea ennenkuin pääsisi syrjäteille, jotka veivät Lappiin, suuriin tukkiliikkeisiin, joihin hänen aikeensa oli. Päästyään ylemmäksi jokivarrelle levähdytti hän hevosta semmoisissa taloissa, joissa häntä ei tunnettu, mutta väitteli menemästä kahvimökkeihin.
Tiellä häntä ei ollut sattunut vastaan yhtään tullimiestä. Hän ajoi yhteen menoon vielä toisenkin yön ja aamulla poikkesi erääseen mökkiin kahville ja pani penkille nukkumaan. Kuorma oli pihalla mökin ikkunan luona, eikä hänellä enää ollut kuin yksi taival ennenkuin pääsisi kääntymään pois valtatieltä ja Tornionjoen varrelta Ounasjoen varteen.
Mutta hän nukkui penkille, ja sillä aikaa saapui kaksi tullimiestä mökkiin, hevosella hekin ajaen.
Tullimiesten tullessa sisälle heräsi Jussi, ja heidän virkamerkeistään tunsi hän heidät tullimiehiksi, vaikka muuten olivat outoja miehiä.
Jussi nousi istumaan ja pani piippuunsa. Toinen tullimies oli pitkä ja roteva mies, toinen lyhyt, mutta nuoria miehiä molemmat.
»Voikuormapa siinä taitaa olla», sanoi toinen tullimies, se pitempi, katsellen ulos ikkunasta.
»Voikuorma se on», vastasi Jussi haukotellen ja niin välinpitämättömällä äänellä kuin voi.
»Mihin asti sitä viedään?» kysyi toinen.
»Muonioon… mikä lienee kauppias Anttila, jolle tulee», vastasi Jussi ja koetti syrjäsilmällä tullimiehiä katsellen arvata, mitä heidän mielessään liikkui.
Tullimiehetkin pyysivät kahvia mökin vaimolta. Jussikin arveli:
»Jospa, että joisin minäkin vielä kupillisen ennenkuin panen taipaleelle.»
Kahvia juodessa kertoivat tullimiehet kaikenlaisia asioita ja uutisia Rovaniemen markkinoilta, missä olivat olleet koko markkina-ajan ja monta päivää jälkeen markkinoidenkin. Paljon siellä oli saatu viinoja takavarikkoon, mutta paljon oli myytykin. Ja Lappiin, tukkityömaille, tulvaa konjakkia ja viinaa niin että huikuu.
Jussi lausui kummastuksensa ja kysyi, kuinka suuri markkinapaikkaRovaniemi oli. Ei sanonut sillä jokivarrella koskaan käyneensä.
Maksettuaan kahvinsa aikoi Jussi lähteä, mutta se pitempi tullimies sanoi:
»Vaikka tällä miehellä onkin voikuorma, täytyy meidän kuitenkin se tarkastaa.»
Jussi oli panemassa turkkiaan kiinni ja arveli:
»Pian kai niistä kannen aukaisee, kun halunnette nähdä!»
Hänen äänensä oli varma ja hän liikkui niinkuin vapaa mies ainakin. Hän koetti joutua voiastiasta kantta aukaisemaan, sillä pelko siitä, että tullimiehet sysivät rautapiikillään, ahdisti häntä hirveästi.
»Mikä astia aukaistaan?» kysyi Jussi, kun tulivat kuorman luo.
Toinen tullimies arveli, että maksaako vaivaa aukaista, mutta toinen vaati.
»Aukaistaan vaan!» sanoi Jussi avomielisestä.
Ja hän nosti yhden astian pystyyn ja kiskoi kannen auki. Voipaperia siinä oli päällä ja kauniin kellertävää voita sen alla.
»Pankaahan kiinni!» sanoi tullimies tyytymättömällä äänellä. Heitä jo inhotti se, että kymmeniä kuormia päivässä saivat tonkia eivätkä mitään koskaan löytäneet.
»Näyttää olevan hyvää voita», arveli Jussi, pannessaan kantta paikoilleen.
Jospa olisivat arvanneet pistää piikillään syvemmäksi astiaan…
Mutta eivät pistäneet! Eivät epäilleet! Hän oli pelastettu.
Ja vaikka Jussi tunsi tunnossaan, että hänellä oli tavattoman kiire, koetti hän kuitenkin hyvin levollisesti lähteä matkaan, ettei mitään epäluuloa häneen lankeaisi. Mutta kun hän pääsi tielle ja nousi kuorman päälle istumaan, tempasi hän arvaamattaan niin hurjasti ohjista, että hevonen puhalsi juoksuun.
Valtatie, joka tänne oli kulkenut pitkin Tornionjoen vartta, sen mutkia ja niemiä noudattaen, alkoi nyt painua loitommaksi järvikylään päin, niin että jokilaakso jäi syrjään. Jussi antoi hevosensa hölkätä ja levottomuus häntä vaivasi, vaikkei tosin mitään todellista pelkoa ollut. Hän oli kuitenkin mökissä tapaamansa pitemmän tullimiehen silmissä nähnyt vaanivan ja epäilevän ilmeen, ja viimeksi silloin kun tämä katseli ikkunan läpi Jussin lähtiessä matkaan.
Olisiko piru tuntenut, vaikkei mitään maininnut!
Eikä Jussi päässyt siitä rauhaan, vaan mietti ja oli viimein muistavinaan, että hän oli sen pitemmän tullimiehen joskus nähnyt, mutta ei muistanut missä.
Oli vielä tämä kyläryhmä läpi päästävä, sitten alkoivat taipaleet ja saapuisi metsäteille, jotka Jussi vanhastaan tunsi ja joita pitkin pääsi Ounasjoki-varteen. Ei malttanut Jussi kauan kylässä levähtää, vaikka ilta oli. Hän päätti lähteä yön selkään, sillä vaikka taival olikin pitkä, tunsi hän hyvin tiet ja hän tahtoi päästä rantamailta syrjäteille. Kulkijoita oli niihin aikoihin ollut paljon ja lakkaamatta vietiin ylimaahan jauhoja, kauroja ja heiniä, niin että liikettä oli aina taipaleellakin. Kylään, josta Jussi illalla lähti yksin, jäivät muut rahtimiehet yöksi. Jussi ei tahtonut muiden joukossa kulkea, koska aina pelkäsi tapaavansa jonkun kotikyläläisen.
Taloon jäi yöksi kymmenen rahtimiestä, ja he puhelivat keskenään, että mikähän hoppu tuolla voikuorman kuljettajalla oli, kun yön selkään pani taipaleelle. Mutta he eivät hoksanneet, että Jussin, joka oli kaikille kertonut voikuorman olevan Muonioon, ei enää käynyt valtatietä kulkeminen, jos Ounasjoki-varteen aikoi. Ja välttääkseen, etteivät muut näkisi, ettei hän Muonion tietä mennytkään, läksi hän yksin matkalle.
Talossa, johon rahtimiehet olivat yöpyneet, alettiin jo asettua levolle. Miehet makailivat jo taljoillaan pirtin lattialla, poltellen iltapiippuaan, kun pihaan ajaa tomahti kaksi hevosta, tiu'ut ja kulkuset helisten, että koko piha raikui.
»Tullimiehiä tulee!» kuului joku sanovan, joka oli hypännyt ikkunaan.
Tullimiehet rynnistivät sisälle ja kysyivät, oliko taloon yöpynyt pienoinen mies, joka kuljetti voikuormaa. Siihen ei heti vastattu; tullimiehet, joita oli neljä kahdella hevosella matkassa, alkoivat penkoa jokaista pihalla olevaa kuormaa. Rahtimiehet pukeusivat, ja talossa nousi hirmuinen rähinä. Jo muisti joku, että se mies, jolla voikuorma oli ollut, oli lähtenyt taipaleelle. Mutta sitä eivät tullimiehet uskoneet, vaan hakivat joka mahdollisen ja mahdottoman paikan, epäillen, että kuorma oli johonkin kätketty ja mies piilotettu.
Vihdoin tulivat he vakuutetuksi siitä, että mies todella oli lähtenyt matkalle.
Silloin lähtivät he perään.
* * * * *
Lauleskellen tukkipojan laulua istuu Jussi kuormansa päällä ja on jo jotenkin levollinen. Ei ole enää kuin vajava vanha penikulma siihen, josta tie kääntyy Ounasjoelle. Hän on nyt yön aikana päättänyt ehtiä Ounasjoen tietäkin palasen matkaa ja vasta Kittilän rajojen sisälle päästyään levähtää.
Yö on harvinaisen lauha ja aivan tuuleton, keli hyvä ja tie on tuttua, korkeaa rämeikköä molemmin puolin.
Silloin kuulee hän, kun tie nousee mäelle, jossa tienvarrella oleva männikkö on harvempaa, hätäistä aisatiu'un helkettä jälestäpäin. Kuulee selvästi, että takaa tulevat ajavat täyttä laukkaa.
Silmänräpäyksessä ymmärtää Jussi, ettei sieltä enää muita yösydännä semmoista vauhtia tule kuin tullimiehiä. Kukaan muu kulkija ei niin hurjasti aja, vaikka ei mitään painoa reessä olisikaan. Hänet on ainakin jossakin tunnettu ja joku on alkanut epäillä, ja ilmoittanut tullimiehille!
Hän muistaa selvään taas sen pitkän tullimiehen silmänilmeen, ja nyt hänelle selviää äkkiä, että sen miehen on hän nähnyt Rovaniemen markkinoilla Ruokosen pihalla, jossa hevosen osti…
»Saatana!» pääsee hänen suustaan, ja hän kuulee aisatiukujen helkkeen lähenemistään lähenevän.
Taival on pitkä; hän käsittää, että hänen on raskaan kuorman kanssa mahdoton paeta. Silloin muistaa hän, että näillä paikoin piti oleman kapea porotie, jota poromiehet jolloinkin kulkivat oikaistessaan Ounasjoelle.
Hän nousee seville, lyö hevostaan minkä jaksaa, ja vaikka on pimeä, koettaa hän tien poskeen teroittaa katsettaan. Nyt nousee hevonen jo sen mäen niskaan, josta hän muistelee porotien kääntyvän… Hän tyydyttää hevosensa kävelemään ja juoksee itse edelläpäin… Takaa kuuluvat aisatiu'ut helisevät nyt hitaammin, ja Jussi arvaa, että tulijat antavat vastaleessa hevostensa kävellä.
Jo keksii hänen tarkka silmänsä jäljen, joka painuu metsään. Se on juuri se jälki, jota hän muisteli ja jota kerran nuorena miehenä oli kulkenut.
Silmänräpäyksessä kääntää hän hevosensa tieltä pois, lyö selkään ja hevonen puhaltaa menemään jälkeä pitkin metsän peittoon… Jussi tulee takaisin tien viereen, silittelee jälkensä kuusen näreellä, niin että lumen pinta näyttää aivan sileältä. Sitten poistuu hän hevosensa luo, joka kuormineen seisoo paksussa lumessa.
Takaa tulevien asiatiu'ut kuuluvat nyt aivan likeltä. Siinä ajavat taas kävelyä, kun on jyrkkä vastale. Jussi kuulee, että jotakin keskustelevat, mutta ei erota muita sanoja kuin »Muonio» ja »Ounasjoki».
Eivät huomaa mitään, ja juuri kun pääsevät Jussin kohdalle, alkavat taas ajaa juosten.
Helpotuksen huokaus pääsee Jussilta. Ja hän alkaa miettiä asemaansa.
Siihen haaraan, josta toinen tie kääntyy Muonioon ja toinen metsäkyliin, Ounasjoelle päin, tietää hän olevan matkaa puolen vanhaa penikulmaa… Jos tietäisi kumpaa tietä ajavat. Menevätkö Muonion tietä vai kääntävätkö kohden?
Mutta siihen hän ei saa vastausta. Ja kun hänellä on matkassa hevoselleen evästä ja itselleen laukku, päättää hän yöpyä siihen.
Seuraava päivä on melkein puolessa, mutta Jussi kyyröttää vielä metsän peitossa kuormineen ja hevosineen. Hän on kuullut taloon yöksi jääneiden rahtimiesten menevän sivu ja keskustelevan siitä, että saapa kuulua missä asti saavuttavat sen voikuorman.
Tulee ilta, mutta Jussi vartoo vielä kärsivällisesti.
Alkaa yö, mutta Jussi tietää varmaan, että tullimiehet tulevat takaisin, kun ensin ovat kolunneet ja hakeneet kyllikseen…
Ja iltamyöhällä ottaa Jussin korva vihdoin aisatiukujen ääniä. Tuntuvat ajavan aivan kävelyä… Kun kohdalle pääsevät, niin kuulee Jussi, että keskenään kiroilevat…
Mutta kun tullimiesten aisakellot ovat lakanneet kuulumasta, on Jussikin kuormineen pian tiellä, ja vinkeää vauhtia lähtee hän ajamaan, kääntyy Muonion tienhaarassa Ounasjoelle päin ja sille tielle katoaa.