The Project Gutenberg eBook ofRuotsin rajaltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Ruotsin rajaltaTullikavalluskuvaus Tornionjoen laaksostaAuthor: Väinö KatajaRelease date: January 29, 2024 [eBook #72810]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1912Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUOTSIN RAJALTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Ruotsin rajaltaTullikavalluskuvaus Tornionjoen laaksostaAuthor: Väinö KatajaRelease date: January 29, 2024 [eBook #72810]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1912Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Ruotsin rajalta
Tullikavalluskuvaus Tornionjoen laaksosta
Author: Väinö Kataja
Author: Väinö Kataja
Release date: January 29, 2024 [eBook #72810]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1912
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUOTSIN RAJALTA ***
Tullikavalluskuvaus Tornionjoen laaksosta
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1912.
Ruotsin puolen maantietä Haaparannalta päin mennä junnasi rahtikuormaTornionjokivartta ylöspäin.
Mies, joka kuorman perässä käveli, oli lyhyenlainen, puettuna päällyksettömään lammasnahkaiseen turkkiin. Keli oli huono, sillä oli sydäntalven pakkassää, vitikeli, joka on tihmein talven keleistä. Mutta vaikka mies näyttikin kuluneessa turkissaan ja kelottuneessa naapukassaan olevan tavallisia rahtimiehiä, oli hänellä valjaissa hyvä ja lihava hevonen, joka kävellä huiski roimasti, huonosta kelistä huolimatta. Mies sai joskus pistää pientä juoksua pysyäkseen perässä. Hän olikin jo ajanut useista rahtikuormista edelle ja oli nyt ihan yksin saapunut kahden kylän väliselle metsätaipaleelle. Kuorma oli päältä päin peitetty loimilla ja nahkasilla, mutta pitkän matkareslan harvojen ohimoliistojen välitse näkyivät kuin jauhosäkkien valkoiset hurstit.
Hän ei ollut vielä, sitten kun Haaparannalta läksi, kertaakaan levähdyttänyt hevosta eikä itsekään poikennut mihinkään tienposkessa oleviin tavallisiin syöttö- ja kahvipaikkoihin.
Kiire oli. Taipaleella, jolla muutamin paikoin oli loivaa myötälettä, antoi hän hevosen juosta, ohjia kiinnittäen ja massautellen suullaan. Mies hymyili itsekseen, ja hänen silmänsä kiiluivat. Hevosen juostessa hän keikahti näppärästi istumaan reslan partaalle, otti pienoisen taskumatin povestaan ja maistoi herneen. Ei paljoa… ei paljoa! — vakuutti hän itselleen, löi korkin lujaan pullon suulle ja hyppäsi jälleen kuorman perään kävelemään.
Lyhyt talvipäivä alkoi hämärtää ja pakkanen tuntui kiihtyvän.
— Parahiksi kerkiän… määräajaksi kerkiän, — höpisi hän, päivän hämärtymisestä aikaa arvaten.
Mutta kiire hänellä oli mielessä, sillä vaikka hevonen käveli, että höyry sieraimista punoi ja sen lavat ja kupeet olivat valkoisessa huurteessa, hoputteli hän yhä.
Kun metsätaival loppui, oli siinä, ennenkuin kylä alkoi, taas rahtimiesten kahvila, pienoinen punainen mökki tienvieressä, Kaakkuri-Jannen pirtiksi mainittu.
— Oikeinpa arvasin! — sanoi mies itsekseen, kun alkoi mökkiä lähestyä niin että jo näki pihalle. — Oikein arvasin, eivät ole vielä muut Haaparannalta palaavat ehtineet tänne syöttämään. Kovin hyvä, että ehdin sivuuttaa nuo rahtimies-hunsvotit…
Mökin pihalla oli jo tunnin verran seisoskellut ruma, rokonarpinen mies, Rämä-Heikiksi nimitetty, Suomen puolelta kotoisin, ja kuunnellut ja katsellut alaspäin niinkuin jotakin vartoen.
Rämä-Heikki kuuli jo etempää tulijan aisakellon ja tunsi sen äänestä, että oli oikea mies. Ennenkuin tulija ehti mökin kohdalle, riensi hän jo vastaan.
»Onko se Ranta-Jussi?» kysyi hän, mutta tulija ei kuullut, kun pakkanen rääkkyi jalasten alla. Ei ajanut tulija pihaankaan, pysähdytti keskelle tietä, näppärästi vieden hevosen eteen laatikon, jossa oli kauroja.
Siinä tunsivat miehet toisensa. Tulija oli Ranta-Jussi, PalomäenSanteri-vainajan kavala kumppani.
»Jopa tulit täsmälleen», naurahti Rämä-Heikki. »Eikä taida olla tyhjänä reki…!»
»On nyt tavaraa», naurahti toinen vastaan. »Monta säkillistä konjakkia ja vielä lisäksi muita juotavia…
Mutta elä sinä…»
»Minäkö…!»
»No, luotan nyt sinuun, niinkuin ennenkin… Vaan elä sano mistä sait…»
»No huihai…»
Hevosen syödessä kauroja juttelivat miehet siinä minkä mitäkin tullikavalluksesta, joka nyt taas tänä talvena oli noussut entiseen voimaansa, vieläpä isommaksikin.
Niissä hommissa olivat nytkin sekä Ranta-Jussi että Rämä-Heikki. Ranta-Jussi oli nyt päässyt Lampan uskotuksi mieheksi ja Jussi oli vuorostaan ottanut Rämä-Heikin apurikseen. Kuiskaamalla miehet puhelivat, vaikkei ketään kuulijaa ollut näkösällä. Mökin mies, Kaakkuri-Janne, joka oli molempien miesten uskottu, istuskeli ölvinä pirtissä, vaikka tiesikin, mitä miehet kuorman luona puuhasivat. Rämä-Heikki oli avannut suuren nahkalaukkunsa, johon Ranta-Jussi luki pulloja, »olkirokkiin» pistettyjä.
Paljon niitä siihen meni, ja kun oli täyteen pannut, nauhoittiRämä-Heikki laukun ja nostaen sen selkäänsä virkkoi:
»Raskaspa siitä tuli, mutta kyllä se kevenee, kun Suomen puolelle pääsen…»
Säkki, josta Ranta-Jussi oli pulloja ottanut, oli tyhjennyt puolilleen.
»Kyllä Janne lopuista huolen pitää, enempää en uskalla ottaa tällä kertaa», sanoi Rämä-Heikki.
Ranta-Jussi nosti säkkilopun olalleen ja läksi astumaan mökkiin.Rämä-Heikki seurasi perässä, varustellen laukkuaan olkapäille.
Portaille kiepsahti mies pirtistä vastaan ja kuiskasi: »Joutukaa! Voipi tulla rahtimiehiä!»
»Ohi ajoin Lamminpäässä, eivät ehdi vielä tänne!» vakuutu Jussi.
Mökin mies aukaisi avaimella oven kamariin, joka oli porstuan perällä ja oli puolillaan kaikenlaista rojua ja roskaa. Sinne vei Jussi säkin, ja Janne pisti oven lukkoon.
Rämä-Heikki oli sillä aikaa noussut suksilleen ja lähtenyt painaltamaanSuomen puolelle, josta mökille oli hiihtänytkin.
»Olipa sillä nyt kiire», kummaili Jussi. »Olisi tehty tässä puoletkupit…»
»Sinua varten on kahvi jo valmiina ollut pari tuntia», ilmoitti Kaakkuri-Janne, nähtävästi hyvillään siitä, että hänkin, »uskotun tavaran» erinomaisena hoitajana, saisi taas rennot ryypyt palkakseen.
Miehet menivät pirttiin, jossa ei ollut ketään muuta kuin mökin vaimo, aivan kuuro ja melkein sokea. Janne sai itse olla sekä isäntänä että emäntänä.
Ranta-Jussi istahti pöydän päähän ja Janne alkoi hommata kahvia pöytään.
»Tuossa sinullekin taas, jos sattuu kipeä päivä», sanoi Jussi ja ojensi Jannelle täysinäisen konjakkipullon. Mutta povestaan otti hän toisen pullon, jonka laski pöydälle lisäten:
»Tästä teemme puoletkupit, vaan pitkää aikaa en uskalla viipyä enkä juodakaan. Iltayöstä pitää joutua perille.»
Ja maistettuaan kuppinsa nousi hän ikkunaan katsomaan. Maantie oli ihan mökin vieressä, niin että hän näki kuorman ja hevosensa, joka syödä rouskutteli kauroja. Mutta ei hän vielä tyytynyt siihenkään, vaan meni nyt portaille ja kuunteli. Ei kuulunut vielä taipaleelta minkäänlaisia kulkijain ääniä, pakkanen vain paukahteli, ja hämärän enetessä alkoivat revontulet syttyä pohjoisen taivaalla. Jussi palasi uudestaan pirttiin, teki toisen puolikuppisen ja supatteli Jannelle säkistä, jonka oli kamariin jättänyt.
»Jos käyvät kahvilla nuo jälessä tulevat rahtimiehet, niin ymmärrä sinä pitää suusi kiinni», varoitteli hän mökin miestä, joka tyytyväisenä jo teki kolmatta puolikuppista.
»Minäkö?» tokaisi toinen nousevassa humalassa. »Minä se juuri osaankin suuni kiinni pitää.»
Jussi napitti turkkinsa, painoi naapukan lujaan päähänsä ja läksi. Juuri kun hän ehti hevosensa luo tielle, kuului alhaalta päin tulevien ääniä ja rekien rytinää, kun jalakset pakkastietä vasten rääkkyivät. Jussi hoputti hevosen matkaan, hyppäsi kuormalle ja ajoi hölkkää, ehtiäkseen tien mutkauksen taaksen ennenkuin jälestä tulevat saapuivat mökin luokse.
Hän oli välttänyt tuttuja mökkejä eikä ollut kohdannut koko matkalla yhtään ihmistä, joka hänet olisi tuntenut. Nyt palatessa ei aikonut missään poiketa, niin oli patruuna neuvonut. Ruuna kyllä jaksaisi kotia asti yhtä kyytiä, oli vakuuttanut.
Mainion hyvin oli Jussin matka onnistunut. Perillä, Haaparannalla, ei tarvinnut muuta kuin ojensi kirjeen, niin heti alettiin hommata ja äkkiä oli konjakkikuorma pantuna. Ei tiedusteltu eikä kyselty hänen nimeään eikä mitään mistään virketty.
— Ei uskaltanut patruuna enää Joonasta tämmöiselle matkalle panna… Edellisellä kerralla kun oli käynyt, oli juonut itsensä hutikkaan ja syöttöpaikoissa reuhannut rahtimiesten kanssa. Viimein nukkui rekeen, ja kun heräsi, olivat konjakit melkein kaikki tiessään…
— Vaan minuun nyt luottaa kuin Aaprahamiin… luottaa nyt varsinkin, kun olen keksinyt uusia konsteja, ja jos ne nyt onnistuvat, niin silloin… Uuden pirtin hinnan lupasi…
Hänen suunsa meni muikeasti irviin ja hän tempasi ohjista.
»Hei vaan ruuna!» karjaisi hän ja antoi taas hölkätä pitkän matkaa.
— Isosti se nyt näyttää rupeavan yrittämään, patruuna, jatkoi Jussi taas mietteitään. Keskitaloon kuuluu saapuvan kuorma kuorman perästä, vaan vähän on vielä yli saatu ja vielä vaikeammaksi kai käy tästä puolin, kun kuulutaan tullimiehiä taas lisätyn… Mutta, vanherkki vieköön, jos kaikki käy niinkuin olen miettinyt, niin… Ja miksei käy, kun viisaasti ja varovasti ollaan parissa… On nyt konjakkia, ettei kesken lopu…
Taas meni Jussin suu muikeaan irviin…
— Oikeastaanhan tämä minun tuumani on Palomäen Santeri-vainajan keksintö, vaikkei hän sitä ehtinyt toimeen panna. Mutta usein siitä puhui minullekin… Viimeiseksi päivää kahta ennen kun tulivat ja löivät raudat jalkoihin. Oli se olemassa ovela ja viisas mies, Santeri-vainaja… Ei sitä ole toista tällä perällä… Keskitalon Hermanni tuo nyt yrittelee ja on rohkeakin ja julman vankka mies, mutta ei ole äly eikä hoksinki niin terävä kuin oli Santerilla… Eipä luota patruunakaan vielä häneen, omalla vastuulla saapi tuoda poikki, jos tahtoo… Ja on tuo tuonutkin ja onnistunutkin, mutta kuinka käynee, kun isommalta pitää liikkua…
Jussi pääsi kylän raitille, jossa maantie teki mutkia, väliin ihan rakennusten seinän vieritse kulkien. Ketään kulkijaa ei kuitenkaan tullut vastaan ja Jussi antoi ruunan hölkytellä ehtiäkseen pian kylän toiseen päähän, jossa taas alkoi taival.
Mutta ehdittyään kylän päähän kuuli hän edestään kovaa aisakellon kalkatusta, jonka tunsi Saalkreenin, vihaisimman ja nokkelimman rajavartijan, aisatiu'uksi… Patruuna oli varoittanut tullimiehistä, vaikkei konjakkikuorman kuljettaminen Ruotsin puolen maantiellä ollutkaan laissa kielletty. Heitä oli hyvä vältellä sekä patruunan että hänen itsensäkin vuoksi. Jos tullimiehet tuntisivat Jussin, alkaisivat he vainuskella ja arvella, että jotakin oli tekeillä. Ettei hän herättäisi mitään huomiota, jäi hän kuorman perään kävelemään ja ohjasi hevosta vasempaan tiepuoleen, niinkuin ruotsalaisten tapa on.
Jo ajoivat kohdalle ja Jussi tunsi Saalkreenin äänen, joka kysyi:
»Varthän ska lasset?»
»Från Haparanda till Kengis», vastasi Jussi nostamatta naamaansa kauluksen sisältä ja pannen niukan ruotsinkielentaitonsa liikkeelle.
Tullimiehet ajoivat menemään ja Jussi taivalsi edelleen.
— Vielä te tästä kuormasta saatte maistaa, — naurahti Jussi, kun oli päässyt kappaleen matkaa eteenpäin.
Ilta oli jo kulunut myöhäksi. Muutamissa taloissa kylän päässä sammutettiin jo tulet ja Jussi päätteli mielessään, että parahiksi hän ehtisi perille. Oli vielä tämä metsäinen taival ja kylä mentävä ennenkun tulisi se kylä, jossa Lamppa asui. Mutta levollisemmin Jussi nyt kuormalla istui, kun tullimiehiä oli vastaan tullut. Varmasti oli hän Saalkreenin tuntenut äänestä ja toisen, joka reen perässä istui, arvasi hän Jönssoniksi, miehen ko'osta. Kolmas, joka istui kuski pallilla, saattoi olla Fynke tai se vasta tullut uusi tullimies, Andersson. Kolme miestä oli reessä. Yksi oli siis jäänyt Lampan tienoille vahtaamaan…
— Jospa nyt kaikki onnistuisi niin hyvin kuin tähän asti! — toivoiJussi, ja jonkunlainen epäilys tuntui mieltä painavan.
Mutta hetken mietittyään hymähti hän:
— No, jos ei onnistu, niin eipä tuo tule minun vahingokseni!
Ja Jussi ajeli eteenpäin, silmät ja korvat jännityksessä.
Loppui taas taival ja alkoi kylä, nyt viimeinen ennenkuin Lampalle ehtisi. Joka talossa nukuttiin, eikä kylän raitilla näkynyt ketään liikkeellä. Keskikylällä tuli kaksi rahdista palaavaa hevosta vastaan. Mutta miehet nukkuivat reissään, tyhjien säkkien ja nahkasten alla, ettei näkynytkään. Jussi ohjasi hevosensa syrjään ja rahtimiesten lamakaakit kävellä vätöstivät sivu.
Tie nousi nyt mäelle, josta Jussi näki Lampan komean kauppakartanon pohottavan revontulien valaiseman yön läpi. Se oli kylän ylimmäinen talo, lähempänä joen rantaa kuin muut talot ja loitolla naapureista. Ei näkynyt valoja Lampastakaan, mutta Jussi tiesi, että siellä valvottiin; sekä patruuna että Joonas jo vartoivat häntä.
Mutta mäen alla, palasen matkaa tiestä, ihan metsän laidassa oli pienoinen punainen mökki, jossa oli sievä kuisti maantielle päin. Siinä asui kylän räätäli, nokkela ja hauska Tirkka-niminen vanhapoika. Asui ypö yksin somassa asunnossaan, ja kerrottiin hänen olevan hyvissä varoissa, koska oli säästäväinen ja ahkera mies. Mutta kohtelias oli vieraille kotonaan ja verraton juttuilemaan ja hauskoja kaskuja kertomaan.
Maantiestä erkani Tirkan mökille hevostie, jonka molemmin puolin oli tienhaaraan pystytetty pitkät näreet viitoiksi.
Tirkan tienhaaraan pysäytti Jussi hevosen ja kuunteli, nostaen naapukkansa pois korvilta. Ei kuulunut mitään. Hiljainen oli talven pakkas-yö, mutta levottomina roihusivat revontulet, valaisten joen uomaa ja sen kahden puolen olevia kukkuloita. Suoraan pohjoisessa remahtivat kellervänsinertäväksi jättiläislaineeksi, joka näytti kulkevan koko taivaanrannan poikki ja hipovan korkeimpien kukkuloiden huippuja.
— Nytpä Ruijanmeri lainehtii, — ajatteli Jussi. — Taitaa kestää vielä pakkasia.
Mutta hetken kuunneltuaan sitoi hän aisakellon kielen kiinni ja kääntyi kuormineen Tirkan mökille, ajaen ihan kuistin viereen.
Sisältä kuului liikettä, ovia aukaistiin ja hetken päästä ilmestyi pienoinen mies kuistin ovelle.
»Holl reit», sanoi mies.
»Holl reit», vastasi Jussi ja kysyi samassa:
»Onko kaikki selvää?»
»Selvää on», vastasi toinen. »Jopa tulit juuri täsmälleen niinkuin aioitkin. Otanko tulta?»
»Elä ota tulta», kielsi Jussi ja rupesi kaivamaan reestä pohjimmaista säkkiä. Saatuaan sen kiskotuksi pois, otti hän sen selkäänsä ja meni sisälle.
»Mitä kuuluu?» kysyi hän.
Mökin mies Tirkka ei kuitenkaan joutanut siihen vastaamaan, vaan kysyi vuorostaan:
»Koko säkillisenkö sinä jätät?»
»Niin on patruuna käskenyt. Tässä on monenlaista juotavaa… Kun vain nämä särpävät, niin eivät, piessä vie, kykenekään sinä yönä vahtaamaan…»
»Eivät kahteen päivään sen jälkeenkään», naurahti toinen ja nosteli säkkiä.
Jussi kertoi, että tullimiehet olivat tulleet Alakylän raitilla vastaan. Saalkreenin ja Jönssonin hän oli rekeen tuntenut, mutta kuskipallilla istuvasta miehestä ei tiennyt varmaan, oliko Fynke vai uusi tullimies, Andersson.
»Andersson! se on ollut. Ne kävivät tässä mennessään…»
»Joko kutsuit syntymäpäivääsi viettämään?»
»Jo käskin. Selitin, että kun nyt täytän viisikymmentä vuotta, niin olen ajatellut käskeä muutamia tuttaviani merkkipäiväkseni… sanoin ja selitin niinkuin puhe on ollut…»
»Niinpä tietenkin. Miltä näytti? Näyttivätkö tulleen hyvilleen?» tiedusteli Jussi.
»Hyvilleen tulivat ja lupasivat saapua…»
»Sen arvaa… jotka ovat kaikki muut niin persoja viinalle, paitsiSaalkreeni… Hän ei maista mitään?»
»Ei mitään…»
»Luuletko kirjeen tepsivän?»
»Epäilemättä. Kirje on jo muuten valmis ja huomenna, vähää ennen kuin tänne tulevat, toimitan sen hänelle… kaikki niinkuin on puhuttu… Hyvin käy kaikki!» vakuutti Tirkka, joka oli alkanut tarkastaa säkin sisältöä.
»Ne on kaikki valmiiksi pantu siellä Haaparannalla», sanoi Jussi. »Mitä lieneekin kaikkea…»
»On täällä konjakkia ja likööriä…»
Jussi otti pullon povitaskustaan ja siitä ryypyn Tirkallekin tarjosi.
»Otamme tulta lamppuun», esitteli Tirkka.
»Eikö helvetissä! Fynke on kylässä ja voipi olla liikkeellä… Jos täältä sinun tuvaltasi näkee tulen, niin pian kiepsahtaa tänne», esteli Jussi.
»No, jo sinä olet hoksaava mies!» ihmetteli Tirkka. »Kummakos on, että patruuna sinuun luottaa!…»
»Minä tämän syntymäpäiväjuhlankin keksin!» kehui Jussi, hyvillään toisen kehumisesta.
»Olet sinä…!» kehui Tirkka yhä.
He istuivat sitten penkille ikkunan viereen, josta näki hevosen ja reen kumottavan pihalta. Jussi vieläkin neuvoi ja varoitteli, kuinka oli tehtävä. Tirkka ei missään tapauksessa saisi juoda itseään juhlassa humalaan… piti olla vain maistavinaan, mutta ei kuitenkaan maistaa…
»Enpä tietenkään… kyllä minä ymmärrän, että tässä on iso kysymys», lupasi Tirkka.
»Mihin aiot juotavat kätkeä?» tahtoi Jussi tietää.
»Minä panen kamarin parren alle ja sieltä noudan aina sen mukaan kuin tarvitsee», ilmoitti Tirkka.
»Oikein on mietitty! Elä missään tapauksessa näytä, kuinka paljon sinulla on», varoitteli vielä Jussi.
»Huihai!»
Kun hetken olivat ääneti, sanoi Jussi:
»Jaa, jos tämä nyt onnistuu, niin se tekee patruunasta rikkaan miehen, mutta jos ei, niin hullusti käy… Se Saalkreenin pahus…?»
»Hänen suhteensa ei ole epäilemistä. Kirje on kirjoitettu sillä lailla, että hän ei malta olla menemättä ansaan, vaikka…»
»No, niin minäkin uskoisin… Vaan luehan minullekin nyt se kirje, että kuulen, minkälainen on!»
»Eihän tässä pimeässä…»
»En muistanutkaan… No olkoon! Näkeepä sen, lähteekö vai eikö. Käyn tietenkin vielä muutenkin vakoilemassa ennenkuin ryhdymme toimeen…»
Jussi nousi, napitti turkkinsa ja läksi. Tirkka seurasi häntä kuistin ovelle.
»Jos Saalkreenin saamme puijatuksi ja muuten kaikki onnistuu, niin et palkatta jää», sanoi Jussi ikäänkuin hyvästiksi ennenkuin kuistin ovella erkanivat.
»Hyvin käy kaikki… onpa nyt karvasta, että pysyvät talossa yhden yön seudun», uskoi Tirkka.
Hän sulki sitten kuistin oven ja painui pirttiin. Jussi kuunteli ensin, kuuluiko tieltä päin mitään ääntä tai liikettä, ja kun kaikkialla tuntui hiljaisuus, käänsi hän hevosen tielle päin ja ajoi menemään, tienhaarasta Lampalle kääntyen.
Samana iltamyöhänä, jona Ranta-Jussi oli palaamassa Haaparannalta, istui patruuna Lamppa konttorissaan, otsa rypyssä miettien. Sitten viime näkemän oli patruuna vanhennut ja laihtunut, ja ennen sileihin, kiiltäviin leukapieliin oli kasvanut harvaa, kankeaa partaa, joka pohotti harmajalta.
Kukaan ei tiennyt missä patruuna oli jälkeen Palomäen Santerin hukkumisen ollut, mutta monenlaisia huhuja oli liikkeellä. Mutta kotiuduttuaan hän alkoi hommata niinkuin ennenkin, entistä ehomminkin liikkua.
Nyt varsinkin tänä talvena oli hän laajentanut liikettään, perustaen haarakaupan Makon kylään ja isontaen omaansa.
Tikkatie, joka ennen takavuosina aina oli tehty suoraan Palomäestä Lampalle, oli nyt tikoitettu keskikylälle Keskitaloon, mutta nyt oli sitäpaitsi vielä muitakin teitä tikoitettu, niin että Lampalle nyt Suomen puolelta tuli kolme tikkatietä. Niistä yksi tie ei kuitenkaan vienyt Lampan rantaan, vaan nousi maihin Joenkäyrään, joka talo oli Lampan naapuri, Rantakäyrän talon vieressä, jossa tullimies Saalkreeni asui.
Lamppa oli noin monta tietä tikkauttanut tullimiesten kiusalla, ja sen kyllä ymmärsivät sekä tullimiehet että muutkin ihmiset. Hän oli kärsinyt suuria vahinkoja tullikavallushommassaan ja nyt oli hän ikäänkuin uhalla ruvennut pelaamaan korkeaa peliä. Mahdollista oli perinpohjainen häviö, mutta mahdollista oli myös, onnen potkaistessa, verraton hyötyminen ja voitto.
Koko syksyn oli hän keinoja miettinyt, oli öin ja päivin yksin sekä Ranta-Jussin kanssa yhdessä miettinyt. Mutta kaikki keinot tullimiesten pettämiseksi näyttivät loppuneen. Sillä vaikka kuinka varovaisia olisivat olleet, olivat rajavartijat myös valppaita ja pitivät pienintäkin liikettä silmällä. Syksyllä, joen ollessa sulana, oli kuitenkin Ranta-Jussin neuvon mukaan saatu monta veneenlastia voita tullimiesten tietämättä yli, sekä tupakkakulejakin useampia. Kerran oli patruuna, kun Ranta-Jussi oli hänen muilla asioillaan, innostunut itse johtajaksi, kun oli saatu selville, että tullimiehet olivat menneet Makonkylään. Iso-Joonas ja kaksi Suomen puolen miestä olivat käyneet hommaan, patruunan ollessa neljäntenä.
Pimeä syys-ilta oli. Keskitalossa oli patruunalla varasto, johon päivää ennen oli ostanut viisi astiaa voita. Voilla olisi ollut kiire Jällivaaraan, jossa oli kova voin puute ja verrattoman korkea hinta.
Lamppa päätti yrittää. Keskitalon rannassa nostettiin astiat veneeseen ja lähdettiin soutamaan joen yli. Iso-Joonas oli vahtina Ruotsin puolella, ja hänen oli määrä, jos tullimiehet kylään palaisivat, juosta rantaan ja aloittaa kovalla äänellä jotakin virren värssyä, koska Joonas ei osannut rekilauluja.
Lamppa miehineen ja voilasteineen lähestyi ja lähestyi Ruotsin rantaa, hitaasti ja äänettömästi soutaen. Ei kuulunut Joonaksen ääntä, ja hyvissä toiveissa tultiin rantaan. Ei nähnyt eteensä mitään muuta kuin tulet kylän taloista. Mutta juuri kun vene ensi kerran kalahti rantakiviin, kuului Joonaan rämeä ääni, pimeän keskeltä, muutaman sylen päästä:
»Sun haltuus, rakas isäni…» Miehet alkoivat työntää sauvoimilla raskaassa voilastissa olevaa venettä takaisin joelle, mutta siinä samassa hyökkäsivät tullimiehet rannalta, porhalsivat veteen ja tempasivat veneen melkein kuiville…
Sen jälkeen ei patruuna ollut uskaltanut yrittää yksin, vaan aina pitiRanta-Jussin olla järkeä jakamassa ja neuvoja antamassa.
Sitä ja monta muuta asiaa patruuna nyt mietiskeli ja muisteli odotellessaan Ranta-Jussia palaavaksi Haaparannalta.
— En saata moittia Jussia, — jatkoi patruuna mietteitään. — En saata moittia, sillä viisaasti hän menettelee, on varovainen ja kavala… melkeinpä on ovelampi kuin Santeri-vainaja… Jaa… vissiinkin on ovelampi.
Hän nousi kävelemään, sytytti uudelleen sammuneen sikaarin ja katsoi kelloon.
— Jaa, jos ei nyt mitään vastusta ole taipaleella tapahtunut, niin Jussin pitäisi alkaa olla perillä, vaikka huono on keli… Mutta onpa ruunassa varaa huonollakin kelillä…
Taas oli sikaari sammunut, ja taas hän sen sytytti.
— Rohkeaa peliä tämä on ja kavala ja verraton on se keino, jonka Jussi on keksinyt! Minä en sitä ole hoksannut, vaikka olen pääni ympäri miettinyt… Mistä juukelista sen Jussi arvasi…
Hän seisahtui taas kellon eteen ja näytti kuuntelevan ja katselevan kelloa, mutta muuta hän kuitenkin mietti.
— Tokihan nyt Joonas-lorvi pysyy valveilla ja vartoo Jussia! Totta kai, sillä jos nyt on huoleton ja nukkuu, niin pois minä sen vätyksen ajan talostani…
Ei kuulunut minkäänlaista liikettä ulkoa, ja patruuna oli vetänyt paksut uutimet ikkunaan, niin ettei minkäänlaista valoa päässyt tunkeutumaan pihalle.
Hän istahti tuolilleen ja alkoi miettiä sitä Ranta-Jussin keksimää keinoa, jolla tullimiehet taas saataisiin petetyiksi. Hän oli sitä paljon miettinyt, väliin epäillyt, väliin toivonut sen onnistuvankin. Mutta kun ei hän itse keksinyt sen parempaa eikä varmempaakaan keinoa, suostui hän Jussin tuumiin ja oli sitä varten nyt Jussin pannut Haaparannalta väkeviä noutamaan.
Sillä johonkin täytyi hänen nyt ryhtyä ja aivan pian. Tullinalaista tavaraa oli kuorma kuorman perästä tuotu Keskitaloon, johon ne Hermannin nimessä saapuivat, eikä ollut yli uskallettu tuoda kuin jokunen vaivainen savukekassi…
Hän oli tehnyt suuret kaupat sekä Ylikainuun kauppiaiden että ylempänä olevien kauppiaiden kanssa ja luvannut tavarat määräaikana paikalle toimittaa. Liian rohkeasti hän ymmärsi yrittävänsä ja panevansa onnenkauppaan koko omaisuutensa, mutta niin oli hän sydäntynyt kaikkien viime rettelöiden ja vahinkojen vuoksi, että päätti yrittää, tappioitaan takaa-ajaa, voittaa tai menettää. Kaikki riippui onnennappulasta.
Jos ne hunsvotit nyt menisivät ansaan vielä tämän kerran ja hän saisi tavaransa tullia maksamatta yli, olisi hänen taloudellinen asemansa taas taattu ja sitten voisi vain vähissä erissä yrittää… hyvin vähissä erissä Ranta-Jussin ja Joonaan avulla.
Silloin kuuli hän pihalta askeleita, jotka pakkaslumessa antoivat kuuluvan, kitisevän äänen… Hän säpsähti kuin pahantekijä ja riensi kuistin ovelle, jonka oli jättänyt lukkoon panematta, Ranta-Jussia odotellessaan. Hän raotti ovea ja tirkisti pihalle… Ei ketään näkynyt, mutta tallin edestä hän kuuli sellaista liikettä, joka syntyy, kun hevosta riisutaan valjaista.
Hän yritti jo karjaisemaan, oliko siellä Joonas vai joko oli Jussi tullut, mutta ei kuitenkaan uskaltanut, peläten, että hänen äänensä osuisi joku tullimies kuulemaan. Toivon ja epätoivon hänen mielessään mellastaessa seisoi hän kuistin ovella ja kirosi sekä Joonasta että Jussia…
Ehkä oli Jussia kuitenkin matkalla vastus kohdannut?
Juuri kun hänen malttinsa oli pettämässä, kuuli hän vihdoin askelten lähestyvän. Hän veti oven kiinni ja meni konttoriin, seisahtui keskelle lattiaa ja jäi siihen tulijaa odottamaan, oveen katsellen…
Leveään nauruun meni hänen naamansa, kun hän tunsi Ranta-Jussin, joka naurusuin ja kiiluvin silmin astui sisään.
»Kaikki on käynyt hyvin ja terveisiä», tervehti Jussi päästyään sisälle.
Jo ilmestyi elämää ja virkeyttä patruunaankin ja kuin nuoret miehet alkoi hän liikkua.
»Istu, Jussi… ja tässä olisi hyviä sikaareja… Pakkanen siellä taitaa olla… pakkanen kuin perhana… Minä tässä sanoin Tiltalle, että paneppa tuonne lämpöiseen paikkaan Jussille tuliaisryypyt…»
Ja kun Jussi oli lämpöiset ryypyt saanut ja sikaarin sytyttänyt, piti hänen ruveta kertomaan koko matkansa. Jussi kertoi, valehteli joukkoon, ja patruuna lasketteli väliin pitkiä naurujaan kuin nahkanauhoja…
Juurta jaksaen piti Jussin selittää, miten Saalkreenin kanssa, joka ei missään tapauksessa joisi väkeviä, Tirkka ja Ranta-Jussi olivat päättäneet menetellä.
»Jo te olette, sinä Jussi ja tuo Tirkka, kuitenkin hoksaavia kelpo miehiä», kehui ja nauroi patruuna, nauroi, että ojenteli.
»Minun keksimääni se on kaikki», kehaisi Jussi. »Ei Tirkka semmoisia hoksaisi, on se sen verran pökkelö…»
Oli jo aamupuoli yötä, kun Jussi hiihteli mökilleen Suomen puolelle. Raskas laukku oli hänellä selässään ja kääröjä povessakin. Laukku sisälsi konjakkia, josta oli määrä antaa tullikavaltajille kavallusyönä rohkeutta ja intoa.
Sillä tuleva iso yritys oli nyt valmiiksi mietitty. Rämä-Heikki ja Jussi olivat jo hommanneet miehet, jotka alkaisivat kuljettaa tavaroita rajan yli, kun sopiva hetki oli käsissä. Salassa oli kaikki tapahtunut, niin ettei kylässä aavistettu eikä tiedetty mitään. Hiihtäessään Jussi yhä asiaa mietti ja oli tunnossaan varma, että se onnistuu. Lapsellista oli, että patruuna epäili. Santeri-vainaja oli aikoinaan kerran Jussille sanonut, että jos Tirkka saadaan houkutelluksi puolelle, petetään tullihurtat kerran vielä, että hurisee. Ja silloin oli hän Jussille tullut selittäneeksi, kuinka olisi meneteltävä. Oli ollut sillä kertaa Santeri-vainajakin puheliaampi kuin tavallisesti, hauskimmillaan humalassa kun oli…
»Olisi saatava Tirkka lahjomalla ja makeilla tuumilla puolelle. — Ja Tirkka kyllä suostuu, on siksi perso sekä viinalle että rahalle. — Tirkka, joka on hyvissä väleissä kaikkien tullimiesten kanssa, jotka siinä hänen tuvallaan käyvät vahtimatkoillaan jalkaansa lepuuttamassa ja kahvia juomassa, olisi mies paikallaan, parhaiksi kavala ja nokkela, kun tahtoo. Ei tarvitsisi Tirkan muuta kuin kutsua kaikki tullimiehet luokseen muka syntymäpäivää viettämään… että kerran eläissään hänkin nyt on päättänyt lystäillä ja vähän kestitä hyviä kamraatejaan. Syntymäpäiväksi olisi Tirkan luokse toimitettava niin paljon juotavia, etteivät loppuisi yhtenä yönä, vaikka useampikin mies olisi juomassa. Ja lisäksi pitäisi Tirkan houkutuksilla ja ystävyydenosoituksilla saada tullimiehet pysymään tuvassaan koko yö… Silloin saisi 'luntreijata' paljon ja aivan rauhassa…»
Niin oli Santeri aikoinaan tuumaillut.
Jussille oli se jäänyt mieleen ja hän oli asiaa kauan miettinyt. Kaikki muut tullimiehet tiesi hän juopoiksi, mutta tiesi myöskin, että Saalkreeni, joka samalla oli valppain ja virkuin rajavahti, oli aivan ehdottomasti raitis mies, jota ei millään valheella saisi humalaan juotetuksi. Siinä tuli umpi eteen. Mutta viimein keksi Jussi mielestään mainion keinon. Huhuna kulki Ruotsin puolella, että Saalkreeni jo pitemmän aikaa oli kosiskellut Isonrovan rikasta tytärtä, jonka koti oli kaukana Ruotsin puolen metsäkylässä, Rovanjärven kylä nimeltään. Tytär Manta kuului olevan komea neito ja rikkaan Isonrovan perijätär, mutta samalla ylen ylpeä ja vaativainen.
Rukkaset kerrottiin Saalkreeninkin häneltä saaneen, mutta tietoonsa oli Jussi saanut, että Saalkreeni yhä kirjoitteli lemmenkirjeitä »Till Fröken Manda Isorova, Rovanjärvi by, via Öfver-Kalix». Mutta vaikkei Manta, joka ei osannut ruotsinkieltä, mitään vastannut, ei Saalkreeni hellittänyt, vaan jatkoi kirjeittensä lähettämistä, kirjoittaen suomeksi…
Siinä uskoi Jussi olevan mainion koukun. Nyt ei tarvittaisi muuta kun kirjoittaa Rovan Mantan nimessä Saalkreenille rakkauden kirje, jossa Manta katuu entistä kovasydämisyyttä ja häpeää sitä, että niin kelpo miehelle kuin Saalkreenille oli ajattelemattomuudessaan rukkaset antanut… että nyt on hänen mielensä muuttunut ja sydämensä lämmennyt… että tulla nyt heti Isoonrovaan, heti, kun tämä kirje saapuu…
Niin oli Jussi miettinyt ja ruvennut Tirkan kanssa tuumille. Tarjoten Tirkalle puolikuppisia oli hän puheensa aloittanut, kavalasti ja kautta rantain. Oikein oli Jussi arvannut: Tirkka oli heti valmis sekä syntymäpäivää viettämään että kirjoittamaan Rovan Mantan nimessä kirjeen Saalkreenille.
Jussi oli hiihtäessään jo ehtinyt puolijokeen ja häntä nauratti, kun muisti, että kaikki ponnistukset nyt oli tehty ja että huomen-illalla oli syntymäpäivän vietto, ja silloin saisi Saalkreenikin kirjeen. Valmiina olivat muutkin varustukset, ja konjakkia oli kovasti…
Jussi hiihteli mökkiään kohden, entistä suksen latua noudattaen. Suomen puolelta ei kuulunut, ei näkynyt mitään, harvoin tällä puolen osuikaan tullimiesten kynsiin, kun ei suoraan kohti hiihtänyt. Mutta päästyään rantatörmälle huomasi hän, että hänen mökiltään tuikki himmeä tuli joenpuolisesta ikkunasta.
Olisiko Janne, hänen poikansa, sytyttänyt lampun, että hän paremmin osaisi hiihtää mökilleen? hän mietiskeli ja hiihteli mökin porrasten eteen.
Ranta-Jussilla ei ollut mökillään minkäänlaista ulkohuonetta. Puuvaja oli pirtin pohjoispäässä, ja porstuan perällä oli laudoista kyhätty koppero, jossa isä ja poika säilyttivät kaikenlaista romua.
Jussi painoi porstuan ovea, mutta se tuntui olevan sisäpuolelta säpissä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan kuin kerran nyrkillään kopauttaa oveen, ennenkuin sisältä joku tuli ja aukaisi säpin.
Se oli Janne, Jussin poika.
»Täällä on Ruhmulainen teitä vartomassa!» kuiskasi poika. »Illalla jo tuli ja nyt näkyy nukkuvan… Pankaa laukku piiloon», kuiskaili poika isälleen.
Ruhmulainen oli kuuluisa tullikavaltaja ylempää jokivarrelta ja melkein samanmaineinen mies kuin Rämä-Heikkikin, joka oli linnassakin istunut. Ruhmulainen oli koko syystalven majaillut kylässä ja kerrottiin hänen myyvän viinaa tukkisavotoissa. Töissä ei hän viihtynyt, vaan kurraili nälässä, tyhjää toimitellen. Jussin puheilla oli monet kerrat käynyt, ja kuiskailleet olivat keskenään, kun Jussi lähti Haaparannalle.
Ruhmulaisen viinanmyynti-afääri oli varsinkin tänä talvena mennyt kovin huonosti. Tullimiehet olivat häneltä ottaneet laukullisen konjakkia takavarikkoon, ja kun hän sitten pani viimeiset markkansa likoon ja onnistui pääsemään rajan yli ja tukkisavottaan asti, joi hän itsensä sikahumalaan, jolloin koko hänen viinavarastonsa joutui varkaiden saaliiksi.
Nyt oli hän köyhänä kuin kirkon hiiri, ei ollut ruokaa eikä rahaa. Uutta viinankauppaliikettä oli hänen nyt mahdoton saada pystyyn, ellei saisi apua.
Tuossa se nyt nukkui Jussin sängyssä eikä herännyt, vaikka Jussi ja Janne sisään tultuaan alkoivat kovalla äänellä puhua. Mutta kun hän hetken päästä heräsi, nousi hän vikkelästi ylös ja mainoi sitä, että oli niin raskaasti nukkunut.
Ja hän alkoi Jussille kehua, ettei ollutkaan enää hänelläkään hätää. Hänelle olivat tukkimiehet uskoneet rahaa ja käskeneet noutamaan konjakkia, — olkoon minkä hintaista hyvänsä.
»Ei minulla ole konjakkia!» ärähti Jussi. »Hae Ruotsin puolelta!»
Mutta sitä ei Ruhmulainen uskonut. Hän tiesi, millä asialla Jussi oli käynyt, tiesi senkin, että suurta salakuljetusta oltiin hommaamassa ja että Lampan tavaraa olivat Keskitalon aitat ja niittyladot täynnä.
»Vai niin», sanoi hän päätään kynsien. »Joko oli Haaparantakin niin kuivunut! Mitenkähän käy Lampan tavaroille?»
Ruhmulainen sanoi sen pirullisella äänellä. Jussi ymmärsi heti, mihin Ruhmulainen tähtäsi. Se piru voisi mennä ja pilata koko hyvän yrityksen! Pian se sen tekee! Menee ja ilmoittaa tullimiehille, mitä ollaan hommaamassa…
Parasta se oli pitää mielin kielin, tyhmä ja lurjus.
Ruhmulainen kynsi päätänsä, nousi sängystä ja näytti alkavan hommata lähtöä. Jussi näki miehen naamasta, että hän oli vihassa.
»Montako pulloa sinä…?» kysyi hän sitten, kun näki Ruhmulaisen hakevan lakkiaan.
Toinen muuttui iloisemmaksi.
»Kyllähän ne kymmenkunta pulloa neuvottivat… Ja olisi täällä rahaa…»
Ruhmulainen veti povitaskustaan seteleitä.
Jussi tiesi, ettei Ruhmulaisesta leikin pääse erilleen silloin, kun se varmaan tietää, että konjakkia on.
»Täytyy sinulle sitten antaa», sanoi hän. »Täytynee sitten olla ilman, jos hommat tulevat.»
»Hae lisää Lampalta… Tässä on rahaa…»
Ja he sopivat niin, että Jussi antoi sopuhinnalla Ruhmulaiselle, jotta tämäkin saisi vaivoistaan.
»Kyllä minä niiltä osaan hintaa kiskoa, kun kerran perille pääsen», arveli Ruhmulainen ja pani laukkuunsa pullot. Lähtöryyppyä hän ei kerjännyt, vaan saatuaan laukkunsa kiinni painui ulos, sanoen viikon päivät viipyvänsä.
Mutta Ruhmulaisen mentyä virkkoi Janne:
»Olisi sopinut minun antaa lähteä kaupalle. Kun kuuluvat tässä ensimmäisessäkin tukkisavotassa maksavan kymmenen kruunua litran pullosta…»
»Viimeisen kerran se minulta nyt sai», sanoi Jussi. »Enkä minä olisi antanutkaan, vaan pelkäsin, että se piru menee ja ilmoittaa tullimiehille… Mutta kun saadaan tässä tavarat poikki, niin…»
»Minä kyllä jo kykenisin», jatkoi Janne. »Eikä minua heti tavallinen suksimies saavutakaan.»
Siihen ei Jussi vastannut, mutta molemmin miettivät samaa asiaa. Jussi oli sitä ennenkin pohtinut, mutta ei ollut koskaan päässyt saamaan niin paljoa rahaa kokoon, että olisi pystynyt aloittamaan liikettä.
Mutta nyt oli yrittänyt, vaikkei poika isänsä hommista vielä tiennyt mitään. Syksyn ja talven kuluessa oli hän säästänyt ansioitaan ja Haaparannalle lähtiessään oli patruunalta saanut lainaa, jotta oli saanut ostetuksi säkillisen kaikkein halvinta konjakkia. Itse hän ei kuitenkaan uskaltanut kaupalle lähteä, mutta Rämä-Heikki, joka oli vanha viinanmyyjä ja tunnettu salakauppias, oli hyvää palkkiota vastaan luvannut lähteä myymään… Laukullisen oli Jussi nyt Rämä-Heikille Kaakkuri-Jannen pirtillä antanut ja loput saisi Heikki käydä noutamassa…
Mutta nyt miettiessään, kuinka hän oli tehnyt, alkoi Jussia kaduttaa, että oli tavaransa Heikille uskonut. Ensiksikään ei hän saattanut luottaa Heikin raittiuteen, mikä oli ensimmäinen ehto sille, joka viinaa myi. Toiseksi oli Heikki siksi tunnettu jo viinanmyynnistä ja sen salakuljetuksesta Suomen puolen viranomaisille, että hän pian joutuisi kiikkiin ja menettäisi kaikki…
Vaikka täytyihän Jussin taas toisaalta, kun asiaa ajatteli, myöntää, että Rämä-Heikki kuitenkin oli puolta luotetumpi mies kun esimerkiksi Ruhmulainen, joka aina joi itsensä sikahumalaan eikä ottanut murheeksi, jos huonostikin kävi. Mutta sittenkin tuntui Jussista, että liian paljon oli tullut annetuksi Rämä-Heikille… Laukullisessa olisi ollut kylliksi, vaan kun jäi vielä toinen laukullinen Kaakkuri-Jannen pirtille…
Ja niin Jussi tunnossansa päätti, että vaikka Rämä-Heikillä nyt kauppa onnistuisikin, ei hän ikinä enää Heikin kanssa viinanmyyntihommaan alkaisi, vaan yrittäisi yksin poikansa, Jannen, kanssa… Ostaisivat poron, jolla poika kuljettaisi tukkisavottoihin ja hän puuhaisi tavaran ylitse…
Kesken viinanmyyntimietteitään hän kuitenkin nukkui ja heräsi siihen, että poika sytytti takkaan kahvitulta.
Keskitalon Hermanni oli kylän varakkaimpia isäntiä. Palomäen Santeri-vainajan eläessä ei hän ollut isosti tullikavallushommissa ollut, mutta oli kuitenkin silloin tällöin ottanut osaa, kun Lamppa varta vasten oli käynyt pyytämässä. Mutta Santerin kuoltua ja Lampan palattua matkaltaan oli Keskitalon talosta tullut Lampan tavaroiden varastopaikka ja Hermannista vähitellen kehittynyt jokseenkin rohkea kavaltaja. Sanottiin kyllä, ettei Lamppa oikein luottanut Hermanniin, vaan aina piti Ranta-Jussin olla toisena. Mutta Hermanni itse uskoi itsessään olevan nokkeluutta ja rohkeutta enemmän kuin kenessäkään muussa, kehui taitoaan ja voimiaankin ja innostui tullikavallukseen niin, että olisi sitä tehnyt, vaikkei olisi palkkaakaan saanut. Se oli jännittävää ja hauskaa ja Hermannin mielestä erinomaisen hupaista, kun sai tullimiehiä pettää, öisin valvoa, olla salaperäinen päivin ja kahden kesken Lampan kanssa tuumailla…
Nyt varsinkin, kun näin iso urakka ja yritys oli tulossa, kun Lampan kuormia toinen toisensa perästä saapui Keskitaloon ja laatikkojen ja säkkien kyljistä paistoi kookkain kirjaimin: Herra Herman Keskitalo, oli Hermanni vauhdissa ja touhussa aivan kuin hän itse olisikin kauppias. Hän liehui ja hommaili ja naurusuin puhutteli rahtimiehiä, otti rahtisetelit ja maksoi rahtipalkat. Rahtimiehet eivät olleet ymmärtävinään, mihin tavarat tulevat, vaikka hyvin tiesivät. Joku tekeysi tyhmäksi ja kysäisi Hermannilta. Hermanni hymähti salaperäisesti ja iski silmää… toinen oli siitä ymmärtävinään ja iski takaisin…
Eräänä tammikuun aamuna, kun päivä vaisusti alkoi hämärtää, nousi Hermanni suksilleen ja läksi hiihtämään Ranta-Jussin mökille. Hänen aikomuksensa oli käydä Lampalla tuumailemassa ja kuuloilla, miten ylituonti oli järjestetty, sillä Hermanni ei vielä tiennyt, mitä Ranta-Jussi ja Lamppa olivat päättäneet. Jussi oli patruunaa kieltänyt Hermannille puhumasta, ennenkuin sitten vasta, kun käytiin toimeen. Hermanni ei malttaisi semmoista salaisuutta pitää omana tietonaan, vaan asia luiskahtaisi häneltä jollekulle tuttavalle. Äkkiä leviäisi se ensin Suomen puolelle ja siitä pian joku kertoisi Ruotsin puolellakin, ja niin tulisi se tullimiesten korville. Yleensä näytti Ranta-Jussi hyvin vähän luottavan Hermanniin, jota piti tyhmän rohkeana.
— Patruunan kanssa on yhden veroinen, — ajatteli Jussi. — Molemmat kyllä touhuavat ja uskaltavat, mutta ovat varomattomia ja tyhmiä.
Kerran olikin Jussi jo esittänyt patruunalle, että piti erottaa Hermanni koko hommasta. Se tekisi vielä kummat itsepäisyydellään. Mutta patruuna ei siihen suostunut, koska uskoi Hermannin kykenevän mihin hommaan hyvänsä.
Hermanni ei niistä mitään tiennyt, mutta aina hän päinvastoin tunkeusi johtajaksi ja neuvonantajaksi.
Pakkas-aamu oli, kun Hermanni hiihteli aika vauhtia Jussin pirtille, josta jo nousi paksu savu. Ei tiennyt Hermanni Jussin Haaparannalla käynnistä eikä siitä, että Jussi vasta yöllä oli palannut.
Jussi oli kenkimässä, kun Hermanni astui pirttiin.
»Kuormia niitä vaan saapuu ja saapuu, koska päässeekään yli viemään…» aloitti Hermanni.
»Onko tänä aamuna tullut?» kysyi Jussi, kääntymättä Hermanniin päin.
»Ei ole tänä aamuna tullut…»
»Pitäisi tulla heti monta kuormaa… Rämä-Heikki on joukossa… Parasta että olet kotonasi vastaanottamassa», sanoi Jussi.
»Aioin käydä Lampalla kuulemassa…»
Jussi sai kengät jalkaansa, kääntyi nyt Hermanniin päin ja selitti:
»Minä siellä kävin illalla, ja jos somasti sattuu, niin ensi yönä yritetään, vaan elä sinä hiisku kenellekään…»
Hermanni innostui kuultuaan, että tässä päästään hommiin.
»Vein minäkin menn'yönä kaksi säkillistä hevosenvaljaita», sanoi hän mahtavasti.
»Lampalleko?»
»Ei. Makon kylän haarakauppaan.»
»Näkyikö hurttia?»
»En nähnyt, vaan juuri kun olin lähtenyt takaisin Suomen puolelle, olivat hiihtäneet pihaan…»
Jussi ei ihmetellyt vähääkään Hermannin uskallusta, vaikka Hermanni itse piti sitä kovin ovelana.
Jussi tiesi, että Hermanni kovin mielellään olisi ottanut ryypyn näin pakkas-aamuna, mutta tiesi myöskin, että Hermanni kerran makuun päästyään ei malttaisi olla ryyppäämättä liikaa ja sen vuoksi ei antanut tippaakaan.
»Kyllä minä iltahämyssä tulen sanomaan, miten asiat ovat», huomauttiJussi hetken kuluttua.
»Mutta muista sinä, että jos hommat alkavat… pitää olla karvasta näin pakkasella…»
»Sepä tietty.»
Hermanni laverteli vielä minkä mitäkin. Hänkin oli miettinyt keinojakuormien saamiseksi yli ja piti keksintöjään erinomaisen viisaina.Jussin mielestä ne olivat kerrassaan kelpaamattomia, ja hän sanoikinHermannin puheisiin:
»Kyllä ne konstit jo on ennen tiedetty ja tehty, vaan keksipä uusia. Eivät ne sentään tullihurtatkaan enää ole niin tyhmiä, että kepillä silmään saapi pistää… Muttajokukeino kai on keksittävä, jos mieli yli saada… Muutoin jäävät tälle puolelle kaikki…»
Hermanni ei osannut Jussin puheisiin vastaan sanoa.
Ei osannut muuta kuin:
»Sanotaan Lampan köyhtyneen, ja jos ei nyt onnistu, niin rutiköyhä tulee…
»Lieneekö tuo vielä niin köyhtynyt», arveli Jussi, mutta sydämessään hän halveksi Hermannia. Se oli tyhmempi kuin Oinas-Matti ennen!
Ettei patruuna sitä näe ja ymmärrä!
Hermanni läksi.
Jussi sytytti sikaarin ja nojausi katselemaan Ruotsin puolelle, kädet tukenaan molemmin puolin joenpuolisen ikkunan pieltä… Lampasta nousi paksu savu, ja joku ajaja juoksutti pihaan… Näkyi olevan joku menijä joen jäälläkin. Keskitalosta tulevaa tietä ajoi pikkuhölkkää ja näkyi kääntyvän sitä tietä, joka melkein Lampan rannasta poikkesi Joenkäyrään ja vei talon pihan läpi…
Jussi seurasi ajajaa silmillä, mutta ajatukset kulkivat muualla.
— Kaikkihan se menisi hyvin, mutta paha on, että Ruhmulainen kaikki tietää… Se voi pilata hommat; jos ymmärtävät sitä juottaa ja houkutella, niin se kertoo ja ilmaisee kaikki… Jos se nyt onnistuisi pääsemään sydänmaalle laukkuineen, niin menisi siinä ainakin viikon päivät ja sillä välin ehdittäisiin tavarat saada talteen, — mietiskeli Jussi.
Hän oli kuitenkin niin levoton kaikin puolin ja monesta pikkuseikasta huolissaan, että päätti lähteä Lampalle. Monta asiaa oli järjestämättä, eikä ollut vielä tietona, montako hevosta otettaisiin…
Jussi hiihteli Lampalle. Poika jäi kotia, ja hänelle antoi Jussi neuvoja, jos mikä sattuisi tulemaan tai tapahtumaan.
Ei ollut patruuna nukkunut koko yönä. Oli miettinyt ja miettinyt.
Kun Jussi astui konttoriin, jutteli patruuna erään Ruotsin puolen isännän, Korven Israelin, kanssa. Jussi tunsi Israelin ja tiesi, että juuri Korven taloon oli määrä viedä tuodut tavarat. Korven talo oli kahden kylän välissä taipaleella, ja siitä vei tie Ylikainuullekin.
Hyvillään oli patruuna Jussin tulosta, istumaan käski ja sikaarin tarjosi. Korven Israeli oli ennenkin ollut patruunan hommissa ja olikin aika vikkelä mies. Ja nyt alkoivat kolmissa miehin asiasta puhua. Israelille uskottiin salaisuus, joka koski Tirkan syntymäpäivää ja tullimiehiä.
Jussi selitti, patruuna nauroi, ja nauroi Israelikin. Sukkelana keksintönä piti hänkin sitä, mutta lausui kuitenkin epäilyksensä näin:
»Mutta jos ne eivät juo itseänsä hutikkaan niin että nukkuvat tai jos parhaissa viinoissa lähtevät liikkeelle…»
»Sitä varren Joonas hiihtelee koko yön ja tulee ilmoittamaan», tokaisi patruuna.
Mutta Korven Israeli näytti sittenkin epäilevän.
»Ei sitä käy Joonaan huoleksi jättäminen, kyllä siihen pitää olla valppaampi mies», sanoi Jussi. »Sillä sehän tässä juuri pääasia onkin. Paljon parempi, että Joonas ajaa tavaroita poikki ja joku muu jääpi tullimiehiä vahtaamaan…»
Lamppa seisahtui kävellessään ja jäi miettimään. Hän muisti, kuinka nolosti syksyllä oli käynyt, kun Joonas oli jäänyt vahtimieheksi.
»Kyllä niin taitaa olla, ettei ole Joonaaseen luottamista», sanoi hän ja katsoi molempia miehiä kysyvästi.
»Kyllä se niin on», sanoi Korven Israeli, täydellisesti hyväksyenJussin mielipiteen.
Patruuna mietti.
»Jaa, mutta kenenkä me sitten saisimme? Ehkä Hermanni…?»
»Jos minä olisin… tai jos minun tavarani olisi… niin tuohon Jussiin luottaisin», virkkoi Israeli.
»Mutta kuka sitten järjestää poikkituonnin Suomen puolella?» tokaisi patruuna.
»Senhän voi jättää Hermannin toimeksi», vastasi Korven Israeli.
Ja niin asiasta asiaan, seikasta seikkaan siirryttiin. Ja päätökseksi tuli, että Jussi jää vahtaamaan tullimiehiä, Joonas apumiehenään. Korven Israelin tuli olla kotonaan, purkaa ylitulevat kuormat pian ja toimittaa tuojat syrjätietä Makon kylään, josta vasta saisivat yksi kerrallaan palata Suomen puolelle ja ajaa toistamiseen Keskitaloon uusia kuormia panemaan.
Oli selvää, että jos Saalkreeni saataisiin kirjeellä petetyksi ja hän viipymättä lähtisi Rovanjärveen, tuli hänen mennä ensin Makon kylään, josta Rovanjärveen oli lyhin tie. Makon kylään oli patruuna hommannut Sammelin Pekan, torpparinsa, pitämään vahtia, tokko Saalkreeni todella menee, silloin sieltä ajaakseen täyttä laukkaa ilmoittamaan.
Kaikin puolin mietittiin asiaa, sillä suuri oli yritys, kymmenet tuhannet kysymyksessä. Huolissaan ja levottomana patruuna jo pelkonsa Jussille ja Israelillekin ilmaisi.
»Jos vaan viisaasti ja varovasti menetellään, niin yhtenä yönä ovat kaikki kuormat tuodut yli», lohdutteli Jussi. »Kun ei vaan Hermanni menisi hätäilemään liiaksi…»
»Kyllä Hermanni on mies puolestaan!» uskoi patruuna.
Mutta Jussi näytti sitä seikkaa epäilevän.
Jussin asiaksi jäi myös hankkia tarvittavat poikkituojat, joita kyllä aina oli saatavissa. Jussin mielestä ei viittä hevosta enempää saisi ottaa, ja niidenkin piti tulla yksi kerrallaan poikki ja joella aivan kävelyä. Kun Keskitalosta lähtisi kaksi hevosta ja Heikki, Lampan puotirenki, Lampan ruunalla, niin ei tarvittaisi kuin kaksi hevosta lisää Suomen puolelta. Jussi ehdotteli, että otettaisiin Friikon veljekset, jotka olivat tottuneita »yötöihin» ja joilla molemmilla oli hyvä hevonen.
»Saatte Hermannin kanssa siitä päättää», sanoi patruuna.
Patruuna tarjosi vielä kahvit ja konjakit molemmille miehille ja lupasi, jos hyvin nyt onnistuu, semmoisen palkan molemmille, että naurahtavat. Mutta ei tahtonut puhe oikein luistaa, sillä kovin pitkissä mietteissä oli patruuna. Käski Jussin kahden kesken puotikamariin ja vielä varoitteli…
»Jättäkää vaan minun huolekseni», lohdutteli Jussi.
»Kyllä tarkataan kaikki selväksi ennenkuin aloitetaan…»
»Sitä minäkin…», sanoi patruuna.
»Eipä niitä ole vahingoita minun tähteni tullut», kellahti Jussi. »Vai onko?»
»Ei ole tullut… ei ole tullut… Ei ole todellakaan koskaan sattunut, kun sinä olet ollut matkassa!»
Patruuna kävi keveämmälle tuulelle, kun sen nyt tässä yhtäkkiä muisti.
»Kun eivät maistelisi itseään ylen humalaan», sanoi hän. »Alkavat remuta ja huutaa niinkuin tavallisesti. Juoppo se taitaa olla Hermannikin?»
»Väliä nyt siitä, jos joisikin, vaan se ei humalassaan malta olla siivosti, vaan remuaa ja huutaa ja hakee riitaa tuttujen miesten kanssa», vastasi Jussi.
»Jaa», sanoi patruuna. »Mutta kyllä kai nyt määrän pitää?»
»Pitää määrän, kun ei anneta…»
Jussi iski silmää ja patruuna ymmärsi, mitä Jussi tarkoitti.
Jussi viipyi Lampalla koko päivän. Hän istui pirtissä; söi silavaa ja leipää ja tähyili ikkunoista ulos. Jos joku outo pirttiin tuli, vilahti Jussi uunin taakse. Puolenpäivän aikana hiihtelivät tullimiehetkin pihalle. Tarkastelivat Suomen puolelta tulevien rekiä, kävivät puodissakin ja puhelivat pihalta. Ikkunan pielestä seurasi Jussi heidän liikkeitään ja koetti Saalkreenin kasvoista päättää, oliko tämä jo rakkauden kirjeen saanut.
Siinä viipyivät pihalta tunnin verran, hiihtelivät ympäri rakennuksia ja kävivät makasiinin luona ikäänkuin jälkiä nuuskien. Fynke kävi halkovajassakin, jossa Joonas pilkkoi puita, ja Saalkreeni ja Jönssonni hiihtelivät joelta mutkin. Koko talossa oli kuitenkin hyvin hiljaista eikä missään näkynyt mitään sellaista, josta olisi voinut epäillä, että oltiin puuhaamassa suurta kavallusta. Puodissa olivat he tiedustelleet patruunaa, ja Tilta oli patruunan neuvon mukaan vastannut, että patruuna oli ollut pahoinvoipa jo monta päivää. Jussia eivät saaneet nähdä, vaikka Fynke kävi pirtissäkin.
— Mitähän ne tarkastelivat! — mietti Jussi, ja päätteli, että ne katselivat, oliko talossa minkäänlaisia hommia… tohtisiko huoletonna viettää Tirkan syntymäpäivää…
Vihdoin läksivät hiihtelemään, kun alkoi jo hämärtää. Silloin Jussikin ilmestyi pirtistä, selitti jotakin Joonaalle ja nousi suksilleen. Hän hiihti Suomen puolelle, mutta ei lähtenyt mökkiään kohden, vaan oikaisi suoraan Keskitalon rantaan.
Hermanni oli jo levottomana vartonut häntä, kuullakseen kuinka alkaa käydä. Aletaanko yrittää vai eikö?
Jussi selitti, että valmiiksi piti taittaa reet ja hevoset, selitti senkin, että Lampalta tulee puoti-Heikki ruunalta ja että Friikon veljekset otetaan mukaan. Ja saisi Hermanni jo molemmat kuormansa panna valmiiksi…
Kaikista asiaan kuuluvista seikoista Jussi selitti ja lopuksi kuiskasi Hermannille jotakin korvaan. Se oli hyvä uutinen Hermannille, koska nauruun meni suu. Mutta sen jätti Jussi sanomatta, että tullimiehet oli aiottu narrata Tirkan luokse syntymäpäivää viettämään. Eikä Hermannikaan ymmärtänyt mitään kysyä. Oli aivan niinkuin ei tullimiehiä olisi ollut laisinkaan.
— On siinä kerran tolvana mies, kun ei mitään »hurtista» muista kysyä! — ajatteli Jussi.
Pimeän tultua erosivat miehet. Hermanni läksi nopeasti hiihtämään Ranta-Jussin mökille konjakkia noutamaan, mutta Jussi hiihteli Ruotsin puolelle. Hän ei mennyt Lampan rantaan, vaan suoraan Rantakäyrään, jossa Saalkreeni asui. Saalkreenin huoneessa oli pimeä, eikä pihaltakaan näkynyt ketään. Hetkeksi Jussi seisahtui suksilleen, mutta kun ei ketään kuulunut, hiihti hän läpi pihan maantielle, sen poikki suoraan metsän laitaan. Metsän rantaa pitkin läksi hän verkalleen hiihtämään Tirkan tuvalle päin, jonka sivuikkunasta sopi valo näkymään metsän puolelle. Tirkan mökkiä lähestyessään hän seisahtui vähän väliä kuuntelemaan. Hitaasti hiihtäen hän lähestyi lähestymistään mökkiä metsän puolelta. Pääsi jo niin likelle, että näki ikkunan läpi miehiä liikkuvan pirtissä edestakaisin. Hiihti vielä muutamia syliä ja tunsi sisällä olijat. Siellä oli Jönssonni, joka nauraa hähätti, totilasi kädessä, Fynke, joka parhaillaan teki totia, ja Kruuki, joka istui pöydän päässä ja näkyi maistavan lasistaan. Tirkka näytti passailevan ja hoitavan tulta, uunissa. Mutta Saalkreenia ei näkynyt…
Jussin teki mieli mennä vielä likemmäksi kuullakseen mitä sisällä puheltiin, sillä puhelevan ne näkyivät ja nauroivat väliin ja olivat iloisen näköisiä. Mutta juuri kun hän oli seinän viereen pääsemässä, kuului nopeatahtinen aisatiu'un helke maantieltä… ja tulija kääntyi Tirkan tietä mökille…
Jussi painausi seinää vasten, toivoen, että hänelle pimeästä olisi apua… Hän kyykötti siinä, sompasauvat kädessä ja suksen kärjet metsään päin käännettynä, eikä uskaltanut juuri hengittääkään…
Pirtistä alkoi kuulua liikettä ja nopeaa puhelua, niinkuin kuuluu, kun monta miestä yhtaikaa puhuu… Jussi kuuli mainittavan Saalkreenia… Ovi aukeni, ja Jussi erotti nyt selvään Saalkreenin äänen…
»Terve tulemaan… terve tulemaan!» kuului Tirkka toivottavan.
— Mitähän perhanaa tämä nyt on! — mietti Jussi ja teroitti kaikki kuulohermonsa.
»Kiitän», kuului Saalkreenin ääni. »Mutta ikäväkseni en voi nyt viettää syntymäpäivää, niinkuin lupasin…» Tirkka ja toiset tullimiehet alkoivat päivitellä ja tiedustella, mikä este nyt niin äkkiä tuli… että sepä nyt oli…
»Luin aivan vasta kirjeen ja se on niin tärkeä, että… Viivyn päivän tai pari matkalla… Mutta halusin tulla ilmoittamaan…»
— Ahaa, — mietti Jussi ja hytkyi hyvästä mielestä.
»No jopa se nyt oli, ja minä Saalkreenia varten nisutkin leivotin», kuului Tirkan ääni.
»Halusin sanoa, että ette joisi humalaan itseänne ja muistaisitte velvollisuutenne», kuului taas Saalkreenin ääni.
»Ei ole isoja juotavia», kuului Tirkka vakuuttavan.
Sitten alkoivat puhella kaikin yhteen ääneen, niin ettei Jussi saanut selvää eikä kuullut kuin joitakin sanoja. Lamppaa kuuli hän mainittavan useamman kerran, ja kerran oli kuulevinaan Keskitalon Hermanninkin nimen.
— Nyt siellä pohtivat, ja Saalkreeni antaa ohjeitaan, — mietti Jussiseinän takana, koettaen saada kuuloonsa joka sanan. — Nyt puhuuJönssonni… nyt… Se on Fynken ääni… Nyt… rämisee Saalkreeni…Jo hyvästelevät!… jo hyvästelevät!…
Kuului, että ovi aukeni ja portailta alkoi häly kuulua, mutta Jussi ei liikahtanut paikaltaan. Jo käännettiin hevosta, ja äänten seasta kuului aisatiuku helähtävän harvakseen hevosen kääntyessä… Mutta muutaman minuutin perästä se alkoi helistä nopeatahtisesti, josta Jussi ymmärsi, että hevonen oli poismenossa…
Samalla ilmestyivät tullimiehet pirttiin ja alkoivat puhua kovemmalla äänellä. Tirkka pyöri joukossa, pullo kädessä, ja käski uutta totia tekemään…
— Hyvä tulee! — myhähti Jussi, astui suksilleen ja hiihti suoraanLampalle.
Joonas sattui olemaan tallin luona. Hänelle puhui Jussi muutamia sanoja melkein kuiskaamalla ja puhalsi menemään rantakujasta jäälle. Konttorin ikkunaan ei vielä ollut vedetty kaihtimia, ja Jussi näki patruunan kävelevän lattialla sikaari suussa…
Vinkeää vauhtia hiihti Jussi Suomen puolelle ja suoraan Keskitaloon.
Pihalla pyöri miehiä, ja kaksi korkeaa kuormaa oli valmiiksi pantuna ranta-aitan edessä, mutta hevosia ei ollut valjastettu. Friikon veljekset olivat kumpikin hevosineen saapuneet ja olivat juuri lähtemässä kuormia panemaan, kun Jussi ilmestyi joukkoon.
»Hee, mitä kuuluu?» kysyi Hermanni Jussin nähtyään. Hän oli nähtävästi ottanut hyvänlaisia ryyppyjä, — rohkeimmillaan oli ja puhuessaan höysti lauseensa kirouksilla. Maistaneet olivat jo Friikon veljeksetkin ja talon renki Käyrä-Helmeri jahkaili, sikaari suupielessä, että eikö jo saa valjastaa hevosia…
»Malttakaa hetkinen vielä!» sanoi Jussi, käski sitten Hermannin nurkan taakse ja siellä kuiskailivat keskenään tovin aikaa. Hermanni keskustelun lopussa remahti nauruun ja virkkoi:
»Voi saakeli!»
Sitten erosivat.
Jussi läksi takaisin Ruotsin puolelle. Ilma oli nyt lauhtunut, kuunpohja oli ja taivas oli paksussa pilvessä. Ei erottanut Ruotsin puolen taloista tulia eikä joella äskeistä suksen latua. Jussi noudatti tikkatietä, joka vei suoraan Lampalle.
Kun hän pääsi pihaan, ajoi siihen samassa hevonen, Ruotsin puolen maantietä tullen. Yksin istui ajaja kappireessä ja löysäsi menemään tallin seinälle. Joonas pyrähti samassa tallista, kun Jussikin ehti tulijan luokse…
Se oli Sammelin Pekka, joka oli ollut Makon kylän tienhaarassa vahtaamassa Saalkreenia ja nyt laukkaa tuli asiasta ilmoittamaan.
»Niin ajoi, että höyry reen perässä punoi», selitti Sammelin Pekka.»Minä seisoin tienvieressä, kuusen suojassa…»
»Kääntyikö Rovanjärven tielle?» tiedusti Jussi, silmät kiiluen ja hyvillään.
»Varmaan… tienhaarassahan minä seisoin…»
»Ja tunsit varmaan, että oli Saalkreeni?»
»No aivan varmaan… aisatiuku pauhasi ja näin selvästi lakin ja viikset…»
»Nyt, pojat!»
Jussi sanoi sen ilosta väräjävin äänin.
»Joonas, anna soida!» käski hän sitten. »Joko puoti-Heikki on mennyt?» kysyi hän samaan hengenvetoon.
»Jo lähti palasta ennen kuin sinä tulit», vastasi Joonas, juostessaan suuren ruokakellon nauhaan, joka riippui pirtin päädyssä olevasta pienestä kellokatoksesta. Hän alkoi sitä tahtiinsa vetää, ja kello moikui…
Patruuna, joka konttoriinsa kuuli soiton ja tiesi, ettei vielä ollut iltasen aika, rynnisti kuistin eteen ja huusi, että mikä siellä…
Joonas ei kuullut häntä, vaan veteli rihmasta, niin että koko pirttirakennus jytisi.
Mutta ennenkuin patruuna ehti mihinkään päin lähteä, livahti Jussi nopeasti hänen eteensä ja melkein kuiskaamalla kehoitti:
»Menkää sisälle vain… Annamme lähtömerkkejä… Kaikki on käynyt hyvin…»
Patruuna seisoi hetken ällistyneenä, eikä ymmärtänyt mitään vastata. Samassa Jussi katosi pimeään, ja ruokakello lakkasi soimasta. Hän palasi noutamaan lakin päähänsä konttorista ja meni pihalle, kävi tallissa ja haeskeli puuvajasta ja nurkkain takaa, mutta ei tavannut ketään. Pirtissä oli pimeä, mutta pihalla tallin seinässä oli hevonen kiinni. Näin pimeällä hän ei tuntenut hevosta. Hän meni pirttiin ja kysyi kovalla äänellä ovessa:
»Onko täällä ketään! Mihin helvettiin ne katosivat?»
Penkiltä kuului vastaus:
»On täällä muuan…»
Patruuna ei tuntenut äänestä ja kysyi toistamiseen, mutta hiljaisemmalla äänellä:
»Kuka se on?»
Se oli Sammelin Pekka. Pekka kertoi siinä kuiskaamalla, että oli nähnyt Saalkreenin ajavan kovaa vauhtia Rovanjärveen, mutta muuta hän ei tiennyt…
Mutta se uutinen oli jo itsestään patruunalle erinomaisen hauska. Lyhyttä naurua hökerrellen käski hän Sammelin Pekan mennä puotiin ja komensi Tiltan Pekalle antamaan hyvät ryypyt ja sikaarit.