— Minä tiedän vain sen, sanoi Pokko, että tässä toissa syksynä kävi tähän kaukaa tuleva iso laiva sumuisena ja myrskyisenä yönä. Siihen laivaan kuuluvia ovat olleet ne miehet, jotka makaavat tuolla luoteisrannalla ja joiden päältä jäät ja meri on hiekan huuhtonut pois. Niin tietävät ne, jotka täällä ovat käyneet. Kukaan ei tiedä miten asia kävi. Kaksi miestä laivasta pääsi maihin. Sääliksi käy raukkoja!
— Sääliksi!, kivahti Kallu ja katsoi karsaasti Pokkoa oikealla silmällään, jonka luomi oli taas tupsahtanut alas.
— No — eikös sinun sääliksesi kävisi?
— Mitäs näistä on lukua — vieraista ihmisistä: Ei niillä ole nimeä — ei puhetta — ei mitään.
— Kunhan oma poikasi tulee siihen ikään, että lähtee merille ja joutuu laivarikkoon johonkin mustien saarelle —
— No jaa. — Musta kansa on taas erikseen. Ne eivät saa tehdä pahaa oikeille ihmisille.
— Ei se niinkään erikseen ole! Ihmisiä nekin ovat! Samoja Aatamin lapsia. Yhtä kauan maan päällä olleita kuin mekin — eivätkä kumminkaan ole sen parempia kuin mekään: Kivellä kamahuttaa siellä musta mies poikaasi päähän kun tämä viimeisillä voimillaan uiden yrittää päästä ihmisten turviin.
— Mitäs sä haastat, mies!?
— Sitä vain, että kelpaa se raha mustalle neekerillekin, jos sattuu sitä pojallasi olemaan! — Kamahuttaa kivellä uijaa päähän, vetää ruumiin maalle, tyhjentää taskut, ryöstää vaatteet ja kaivaa ruumiin hiekkaan, tai soutaa ulos merelle, miten vain. — Mitäs tästä on lukua: Tuntematon ja nimetön mies! Ei sen henki neekerinkään silmissä mitään maksa!
Pelto-Kallun nyrkki kumahti kajuutan pöytään.
— Oleksä — saatana — sitä mieltä — huusi Kallu ja vasemmankin silmän luomi laskeutui hyvin alas — että minä, totta jumalaut! — olisin kamahuttanut kivellä päähän näitä kahta pähkinälaivan miestä!? Tappanut ne!? Peruuta sanas, tai saat tästä puukosta!
— Hoida sinä vain luontoasi, äläkä anna käsille valtaa. — Enhän minä ole mitään sanonut! Hyvä mies kuitenkin! Ihan kun mielipuoli rupeaa huutamaan — huutamaan ja uhkaamaan puukolla ihan syyttä ja ilman asiaa! Kuulihan sen tässä vallesmannikin, että minä puhuin sinun pojastasi! Ymmärräksä! Sinun pojastasi, että jos musta mies, neekeri nimittäin, kamahuttaisi sinun poikaasi päähän. Jokaisella matruusilla on isä, niinkuin sinunkin pojallasi. Enhän minä ole sanonut, että sinä tällä saarella olet ketään kamahuttanut päähän, ei enemmän kivellä kuin kirveelläkään. Herra Jumala siunatkoon, kun ihan peljästyin, kun rupeaa siinä huutamaan kuin hullupää ja huitomaan puukollaan ja ilman syytä. Enhän minä tiennyt että tämä niin arka paikka on sinulla, ja että sinä täällä olet miehiä päihin kivillä tai kirveillä kamahutellut!
— Tästä saat vastata käräjillä! Näytä toteen sanasi siellä! Sinä kurja ruunun hylky ja kelmi!, huusi Kallu ja rummutti molemmin nyrkein kajuutan pöytään. Molempien nyrkkien rystyset olivat hänellä valkeat ja oikeassa nyrkissä oli puukko, terä pystyssä ylöspäin — Kallu oli puukolla juuri leikannut läskiä suuhunsa.
— Mistäs sinä minut käräjille saisit?! Et mistään! Ei niin tuhmaa lautamiestä olekaan, he he he, että manaisi minut käräjille ilman syytä. Ilman syytä!! Johan nyt jotakin pitää kuulla! Ei sitä miestä niin vain ilman asiaa käräjiin viedä! Vai mitä meinaa vallesmanni! Toistahan se olisi, jos minä veisin sinut, Kallu, näistä uhkauksistasi… Mutta minä en olekaan mikään Pelto-Kallu, minä. Se älähtää, johon kalikka sattuu. Minä olen rauhan mies. En minä tahdo kenellekään pahaa. Minä annan toisen elää, jos toinen antaa minun. Ja mieluummin minä itse kuolen, kuin tapan toisen. Minä sanon, kuin ennen Hinun Aapramvainaa, että "parempi on ateria kaalia rakkaudessa ja sovussa, kuin paistettu härkä vihassa ja kateudessa." — Niin se on!
Kallu alkoi vähitellen tyyntyä, etenkin, kun pitkään aikaan ei kukaan puhunut mitään.
Hän katui, että oli itse alkanut puhua yksinäisestä saaresta ja olosta siellä.
Siitähän tämä puhe pääsi menemään niihin vainajiin!
Olisi minun pitänyt älytä ja pysyä vaiti!
Kallu epäili, että Pokko tietää enemmän kuin on luvallista ja siitä syystä hän vielä uhkaili:
— Nämä puheet tulevat sinulle vielä kalleiksi, kuulehan Simin Pokko!Niin niin! Pidä vaari sanoistasi!
— Kyllä minäkin olen sitä mieltä, sanoi vallesmannikin, että turhaa sinä Kallu kiivailet tälle Pokolle. Eihän Pokko sinusta ole sanonut yhtä ainoaa pahaa sanaa! Sinähän itse itseäsi härnäät ja suututat omilla puheillasi, kuin paha akka, tai kohmeloinen mies.
— Siinä nyt kuulet, sanoi Pokko.
— Mitäs sinä vallesmanni tiedät? Et mitään!, saneli Kallu ja täytti piippuaan.
— Koska nyt taidetaan jo olla joka mies syönyt ja valmis, niin lähdetään maihin katselemaan miltä siellä näyttää, sanoi vallesmanni käskevästi.
Pelto-Kallu ja Simin Pokko nousivat ylös kannelle, panivat jollan vesille ja jäivät äänettöminä odottamaan vallesmannia. Tämä viipyi vielä kajuutassa. Hänellä oli mukanaan tuo kirjelmä, jossa hänet tälle retkelle on määrätty. Hän haluaa vielä kerran tarkastaa, onko ruumiiden löytöpaikkaa kirjeessä tarkemmin määritelty. Ei ole. Siinä vain sanotaan: "Rantahiekalta." — Jahdista käsin oli vallesmanni jo aikaisemmin katsellut maalle ja havainnut itärannan olevan kivikkoa ja sai kuulla miehiltään, että hiekkarantaa on vain saaren luoteisrannalla ja vähän sielläkin. "Sieltäpähän löytyvät", ajatteli Markus, pisti paperin povitaskuunsa ja nousi kannelle.
— Onko lapiot jo jollassa?
— On. Kaikki on kunnossa.
— No sitten ei muuta kuin mennään maihin. Kallu ja Pokko olivat lapsesta asti käyneet täällä kalastamassa ja tunsivat kaikki maihinnousupaikat. Se olikin tarpeellista, sillä ummikas kävi ympäri saarta ja vaikea oli lähestyä sitä täältä suojanpuoleltakin.
Markus istui perällä.
Keskipiitalla istui Kallu ja souti.
Hän oli hiukan levoton ja hermostunut, mutta katsoi kuitenkin oikean paikan ja oikean hetken maihinnousuun.
Pokko istui keulassa.
Pokon olisi tehnyt mieli esittää toista maihinnousupaikkaa, mutta ei uskaltanut, sillä Kallu näytti niin levottomalta.
Eikä Kallunkaan valikoima paikka huono ollut. Siinä oli iso kivi, joka suojasi pientä raivattua valkamaa, jossa oli muutama telakin — kevätkalastajain jäljiltä — ja samalla kivi oli hyvä maamerkki, näkyi kauas. Se oli Kallun satama. Siinä valkamassa oli aina aikojen alusta Kallun koko suku käynyt kalassa ollessaan ja siitä aina soutanut maihin.
Kallu valikoi sopivan laineiden väliajan ja souti sitten kaikin voimin kunnes jolla jysähti teloille. Silloin hyppäsi ensin Simin Pokko, ja Kallu heti perästä, maalle ja vetivät jollan ylös teloille ennenkuin vallesmanni, niin merimiehenä kuin itseään pitikin, ennätti edes mitään huomatakaan.
— No sehän kävi nätisti, huudahti Markus.
— Näin meillä aina tehdään!, kehaisi Pokko.
Kallu oli päättänyt olla aivan vaiti. — "Se joka ei mitään puhu, ei puhu tuhmuuksiakaan", selitteli hän itselleen.
Miehet katselivat hetkisen jahtia, joka keinui ankkuripaikallaan ja läksivät sitten kävelemään saaren luoteiskärkeen, jossa on hiekkaranta. Siellä saari kapenee ja jatkuu ensin pohjoiseen ja sitten kaartaen luoteeseen, hiekkasärkkänä, joka loivasti painuu veden alle ja on vaarana purjehtijoille. Tähän särkkään on usea laiva tuhoutunut, viimeksi se kookospähkinöillä kuormattu, josta Pokko jo Kallulle puhui, ja josta olivat kotoisin ne kaksi vainajata, jotka olivat haudatut vähän ylemmäksi hiekkaan. Tarkastus koskee aivan varmasti niitä vainajia, siitä ovat sekä Kallu että Pokko varmoja.
Varsinkin Kallu.
Hänhän ei ole koskaan kieltänyt sitä, että hän tuli ensimmäisenäViiriin kookospähkinälaivan ajauduttua tuohon särkälle.
Hän ei ole koskaan sitä salannut, että hän oli löytänyt kaksi kuollutta rannalta ja haudannut ne hiekkaan ja asettanut laudoista tekemänsä ristin kummankin haudalle.
"Niinhän olisi tehnyt jokahinen!", sanoo hän aina puheen johtuessa tapaukseen ja kuulijat myöntävät sen niin olevan ja Kallun tehneen aivan oikein, jos ovat Kallun ystäviä, mutta jos ovat vihamiehiä, uusia tai vanhoja, tai vielä pahempi, jos ovat kadehtijoita, silloin ne alkavat, kuten nyt tuokin Simin Pokko, puhua kivellä tai kirveellä päähän kamahuttamisesta, rahan ja tavaran ryöstämisestä, ynnä muista kauheuksista.
Niin oli Reinon Hantsunkin laita!
Niin kauan kuin tämä sai Kallulta apua, pysyi hän ystävänä ja sanoi, kun Kallu selitteli Viirin tapausta: "Niin. Sinä teit oikein. Ihan kuin laupias samarialainen sinä teit. Niin olisi jokainen kunnon mies tehnyt!", mutta kun Kallu lakkasi antamasta rukiita ja rahaa velaksi (kun Hantsu jätti kaiken maksamatta) suuttui Hantsu ja alkoi viittailla kaikennäköisiin kamahuttamisiin — aivan samalla tavalla kuin Pokkokin — ja suoraan Kallulle itselleen.
Niin niin.
Maailma on pahempi kuin luullaankaan!
Kerran oli Kallu ollut saraimessaan. Tuuli oli lyönyt ovet kiinni, mutta näki hän hommailla siellä sittenkin — järjestellä tyhjiä silakka-astioita, airoja, köysiä ynnä muuta. Rantaan tuli miehiä. Aavistamatta, että Kallu on saraimessaan, alkoivat ne avoimesti jutella siitä, että eiköhän Kallu sittenkin liene Viirissä ottanut hengiltä niitä kahta merimiestä. "Koko kylähän sitä jo hokee! Mistäs ne jutut oikein läksivät liikkeelle, ellei olisi mitään alkua. Ei savua ilman tulta!" —
Niin ne puhuivat selän takana kaikki, mutta kun tulivat apua pyytämään oli kellossa toinen ääni: "Kallu, anna kolme markkaa", sanoo yksi, "Kallu, anna yhden jauhosäkin hinta!", sanoo toinen — ihan kuin ennen hänen isälleen. Ei auta muu kuin anna ja auta. Tuki rahalla mokomien väärämielisten suut, sillä muutoin alkaa kuulua seuraavanlaisia vertauksia: "Se on kamala paikka, jos joutuu kuka merellä laivarikkoon, purjehtii sumupimeässä tai lumipyryssä maalle ja laiva hajoaa ja satut itse Jumalan avulla joutumaan jonkun puukappaleen turviin ja uit maalle ja siellä on sinua vastassa mies, joka kamahuttaa sinua kivellä tai kirveellä päähän ja hautaa sinut siihen hiekkaan. Auta armias Jumala sellaiseen paikkaan joutumasta — vai mitä Kallu?" — Niin ne sitten puhuvat ja levittävät vertauksiaan ympäri kylää ja ympäri maailmaa.
Ei auta!
Rahalla niiltä on suu tukittava, vaikka nurkkakivet menisivät! Vaikka multapenkit ja nurkkakivet! Saamari!
Ja kuka sen tietää, minkä verran Kallulla on enää jaettavaa!
Hänen on täytynyt viimeaikoina lähettää ilman apua luotaan pois yhä useampia anojia.
Ja nurkkakivet olisivat aivan varmaan jo menneet, ellei hänellä olisi perämiehen virkaa.
Ja menossa tuntui toisinaan olevan paljo tärkeämpääkin, nimittäin järki.
Kallua vaivasivat nuo Viirin kaksi vainajaa siinä määrin, että hän pelkäsi pimeässä.
Hän usein pelkäsi uneen vaipumista, sillä toisinaan tulivat Viirin miehet heti ilmi elävinä hänen silmäinsä eteen juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan — — —
Hän näki aina saman unen, ja se oli kammottava uni:
Laivarikko Viirissä.
Pimeä yö.
Sattumalta hän siellä.
Kaksi miestä ui maalle.
Toinen tulee ensin, sitten toinen.
Ne ovat miltei kuoliaaksi uupuneita.
Kuuluu lusaus ja toinen — samanlainen kuin lihakaupassa, kun lihanmyyjä lyö kirveellä palasen raavasta ja kirves sattuu luuhun…
Niihin ääniin hän aina herää, nousee vuoteensa laidalle istumaan, panee tupakaksi ja istuu tunnin ja toisen, eikä uskalla käydä maata, sillä Viirin miehet häntä vainoavat.
Hän ei voi katsoa sitä unta, eikä kuulla niitä ääniä.
Kuu paistaa tupaan.
Hän pyytää apua ja armoa kuulta, jonka hän näkee, mutta olo tulee vielä kammottavammaksi.
Sannasta, hänen vaimostaan, ei ole apua, sillä hän on alkanut vähitellen, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin, puhua samalla tavalla kuin Siiriin Pokko ja ne muut.
— Nääthän tuota hounaa ja hullupäistä! Mitä lienee ensin tehnytkään ja nyt on pirujen vallassa, niiden ystäviensä, joita yöt päivät avukseen manaa, eikä saa yön rauhaa!
Joskus on häntä nuo hirmu-unet vaivanneet päivälläkin — nytkin kävellessä yli saaren maihinnousupaikalta tänne hiekkasärkälle.
Hän pelkäsi, ettei hänelle sellaisessa mielentilassa paljon tarvitse sanoa, kun häneltä jo voi kaikki mennä aivoissa nurin narin, ja hän itse voi silloin joutua vasten tahtoaan ja aikomuksiaan puhumaan sopimatonta, nimittäin sitä, joka ei ole tarkoitettu kenenkään kuultavaksi. Ääneti kestää kaiken, ajatteli hän ja päätti siitä syystä ei ainoastaan hillitä puhettaan, kuten oli aamusuuruksen aikana kehoitettu, vaan vaieta täydellisesti, kaikesta, vaikka kysyttäisiin mitä hyvänsä.
Kävellessään toisten edellä hautoja kohti, hän pelkäsi mielikuviaan, oikeastaan uniaan, mutta paikalle saavuttuaan hän tuli miltei iloiseksi.
Edellisen talven jäät olivat korkean nousuveden aikana tähän ahtautuessaan kyntäneet koko rantahietikon paljon ylemmäksi tavallista ja hävittäneet Pelto-Kallun tekemät haudat ja kaatanut ristit. Meri oli nytkin, kuten aina pitkien lounastuulten aikana, hyvin korkealla ja huuhteli paljaalla hiekalla olevia, osaksi hajonneita luurankoja.
Kesän pitkin oli merivesi ja hiekka huuhtonut ne aivan puhtaiksi ja päivänpaiste ne valaissut.
Kuinka kauniit ja puhtaat ne olivatkaan!
Valkoiselle ja vihreälle hohtava merenvaahto pauhasi ja sihisten kiipesi ylös punertavalle hiekalle, korkealle, yli valkeiden luiden, ja riensi taas samaa kyytiä takaisin tummaan mereen, josta sai aalloilta uutta vauhtia uusiin hyökkäyksiin. Päivä paistoi jo korkealla ja välkkyivät vaahtokuplat sen valossa monen värisinä. Meri ja valo näyttivät leikittelevän ja ilakoivan valkeiden luiden ympärillä ja pikemmin iloa kuin muuta tunnetta oli se mielihyvän tunne, joka valahti läpi Pelto-Kallunkin.
Kuinka vaarattomilta nuo luut nyt näyttivätkään, kun niitä katseli näin läheltä!
Kaikki muu tuntui olevan pois pyyhitty ja unohdettu!
Ei mitään merkkiä missään enää.
Kukaan ei tiedä enää mitään heistä!
Heidän vaatteensa on meri kuluttanut ja vienyt — samoin heidän ihonsa ja lihansa.
Ei mitään ole enää.
Kaikki on mennyt ohi.
Niin katoaa elämä.
* * * * *
Kaikki kolme miestä seisovat siinä hiekkapengermällä ja katselevat valkeita, kauniita luita.
Kukaan ei puhu mitään.
Lopulta sanoo vallesmanni:
— No niin. Ei täällä kai muita "mätänemistilassa olevia ruumiita" ole?
— Ei pitäisi olla, vastaavat sekä Kallu että Simin Pokko.
— Mutta nämähän ovat pelkkiä puhtaita luurankoja, kahden ihmisen kylläkin…
— Jaa — Tullimiesten silmissä ne ovat voineet näyttää ruumiilta, sanoi Pokko. — Niin, ja tottapuhuen, onhan tässä välillä ennättänyt kulua jo kokonainen pitkä kesä. Merivesi, laine, hiekka ja päivänpaiste voivat saada paljo aikaan pitkän kesän kuluessa.
— No miehet, mitäs me näille tehdään?, kysyi taas vallesmanni ja vastasi itse: Mitäs tässä muuta voidaan tehdä kuin kaivetaan kuoppa tuonne ylemmäksi, niin kauas, ettei meri niihin enää ulotu, ja haudataan luut ja pannaan ristit pystyyn haudoille, kummallekin omansa jälleen.
Sillä aikaa, kun Kallu ja Pokko kaivoivat hautaa, katseli Markus luurankoja.
Kepillään veti hän kuivalle hiekalle asti irtonaiset pääkallot.
Hän tarkasteli niitä molempia käsissään.
Ne olivat puhtaat ja kauniit.
Hänelle muistui mieleen kaupungissa eräs tuttavansa, jolla oli pääkallo koristeena kirjoituspöydällään.
Se oli asetettu kirjojen päälle.
Se oli Markuksesta aina näyttänyt hyvin viisaalta.
Hän päätti ottaa talteen nämä molemmat pääkallot — lahjoittaa niistä toisen, joskus tulevaisuudessa, jollekin tuttavalleen ja pitää toisen itse.
Molemmista kalloista oli alaleuka poissa, mutta ne löytyivät hiekasta.
Molemmilla oli ollut hyvät, terveet, valkeat hampaat suussa. Vuosia myöhemmin näytti Markus näitä kalloja eräälle asiantuntijalle, joka päätteli, että kallojen omistajat ovat olleet miehiä, toinen noin kaksikymmen vuotias ja toinen ei päälle neljänkolmatta. Sen sijaan ei ilmaantunut asiantuntijaa, joka olisi selvittänyt millä tavalla olivat syntyneet reiät, jotka olivat molemmissa kalloissa vasemman silmän ja korvan välillä. Niihin kiintyi Markuksenkin huomio heti. Reiät eivät olleet ampumareikiä, sillä nämä eivät olleet pyöreitä, vaan neliskulmaisia, lyöty jollain neliskulmaisella, vahvalla piikillä. Siinä näytti piilevän selitys miesten kuoleman syyhyn, mutta kuka osaa sitä selitystä lukea! Markus huusi miehiä luokseen ja näytti heille löytöään:
— Ymmärtääkö teistä kumpikaan, mistä näihin molempiin kalloihin on tullut samanlainen neliskulmainen reikä silmän ja korvan välimaille, läpi pääluun ulottuva. Tämä ei ole luodin reikä.
— Ei ole, ei ole, sanoivat Kallu ja Pokko.
— Eikä tähän ole lyöty kirveellä, ei kivellä, ei vasaralla — Minä en ymmärrä, mistä nämä vainajat ovat saaneet tämän iskun, mutta ihan varmaan ne ovat tähän iskuun kuolleet.
— Jaa. Laiva oli silloin jo osaksi hajoamistilassa, selitteli Kallu rauhallisesti. — Laivan kappaleita ajelehti laineilla, lankkuja, osia kajuutoista, ynnä muuta ja niissä tietysti oli paksuja nauloja ja vaarnoja, eikä mitään ihmettä ole siinä, että nämä vainajat olivat laineen heittäminä iskeytyneet yhteen tuollaisen paksun naulan- tai vaarnan kärjen kanssa ja saaneet siten surmansa. Silloin kun minä nämä löysin, oli pimeä, enkä minä nähnyt mitään haavoja niissä, enkä verta, sillä meri oli tietysti veren huuhtonut pois ja minä pidin niitä vain hukkuneina ja peitin ne tähän hiekkaan.
— Sinä olit silloin yksin?
— Ihan yksin.
— Etkä mitään muuta tiedä?
— En näistä.
— Sinä arvelet, että nämä olisivat siis naulan reikiä?
— Niin arvelen. En minä muuta voi arvella.
— Nämä kallot minä otan mukaani. Muut luut saatte haudata kaikki sinne uuteen hautaan. Näitä kalloja minä tarvitsen. — Voihan olla, että ne ovat naulan reikiä, eikä ne muuta voi ollakaan.
Kallu oli hyvin hyvällä tuulella. Hänestä näytti siltä, ettei näistä luista ja kalloista enää ole hänelle mitään vaaraa. Mistä lienee hän lisäksi saanut sellaisen omituisen ripityshalupuuskan. Hän tunsi tarvetta tunnustaa mitä hyvänsä ja jos vallesmanni sillä kertaa olisi huomannut häneltä kysellä enemmän, olisi hän saanut tietää kaiken. Suoraa päätä ei Kallu taas tahtonut kajota itse pääasioihin. Hän tahtoi johtaa vallesmannin asiaan kautta rantain, toisia asioita pitkin ja sitä varten hän sanoi näin:
— On minulla pari rahaa, jotka ovat kuuluneet näille vainajille. Annan minä ne vallesmannille hyvin mielelläni, jos käy laatuun.
Puhuessaan oli Kallu kaivanut kukkarostaan esille kaksi vaskirahaa ja ojensi molemmat vallesmannille, joka niitä tarkasteli.
Toinen rahoista oli italialainen, toinen oli espanjalainen. Molemmissa oli kuninkaan kuva ja kirjoitus kuvan ympärillä, toisessa:Vittorio Emanuele II Re d'Italiaja toisessa:Alfonso XII por la gracia de Dios — Rey … de España. — Rey ja de sanojen väliltä oli kulunut pois kirjaimia.
Espanjalaisessa rahassa ihmetytti Markusta se seikka, että kuninkaan päähän oli lyöty miltei rahan läpi reikä — silmän ja korvan väliin.
— Mikähän sattuma tämä lienee, arveli Markus. Italialainen raha taas oli merkillinen sikäli, että siinä oleva vuosiluku, tuhat kahdeksansataa ja yksi seitsemättä oli Markuksen syntymävuosi.
Vuosien perästä, toistakymmentä vuotta myöhemmin, hän usein ihmetteli, kuinka pieniin asioihin hän kiinnitti huomionsa: kirjoituksiin rahoissa, erääseen ehkä, ja varmastikin, satunnaisesti tulleeseen pykälään rahan pinnassa — omituisessa paikassa tosin — kuninkaan ohimossa — ja vuosilukuun, kun se rahassa sattui olemaan sama kuin hänen oma syntymävuotensa — ja antoi näin johtaa itsensä pois pääasiasta, kaikkien niiden asiain uurimisesta, mitkä olisivat olleet yhteydessä vainajien kuoleman kanssa. — Hän ihmetteli, miksi hän silloin tavaili rahoissa olleita kirjoituksia ja vuosilukuja, mutta ei ottanut selvää, mitenkä rahat olivat Pelto-Kallun huostaan joutuneet!
Niin se kävi.
Tuo tärkeä kysymys jäi tekemättä ja kuin lumottuna ja loihdittuna hän tarkasteli vain rahoja ja alkoi himoita niistä toista itselleen. Hän sanoi Kallulle:
— Totta kai sinä myyt minulle tämän rahan, jossa on minun syntymävuoteni?
— Ota molemmat! Minä ne lahjoitan, jos et pahaa tykkää ja jos ne sinua huvittavat!
* * * * *
Luut ovat haudatut uudestaan.
Molemmille vainajille on pystytetty lautaristi, jossa on kirjoitus, samanlainen molemmissa:
PURJELAIVA "BATAVIAN"MIESMenetti henkensä laivan tuhoutuessav. 1884ja lepää tämän patsaanalla
Työn päätyttyä seisoivat miehet hetkisen ääneti ja läksivät sitten, vallesmanni edeltä ja Simin Pokko jälkimmäisenä, kävelemään poispäin, saaren itärannalle, jossa heidän jahtinsa oli ankkurissa.
Saaren korkein kohta oli pieni ylätasanko, jossa oli kuoppia siellä ja täällä ja jossa kasvoi tiheä ja korkea heinä ja joku vaivainen kataja. Paikoin oli se harmaantunutta, sammaloitunutta kivikkoa. Sieltä ylhäältä, tasangon reunoilta, vietti maa joka taholle alas rantaan pengermittäin, ikäänkuin jättiläisportain.
Kaikkialla penkereillä näki vain kiviä. Ne olivat niillä harmaiksi sammaltuneita, niinkuin ylätasangollakin, saaren päällä. Alhaalla rannassa ne olivat puhtaita ja värikkäitä: Kirkkaita kuin suuria helmiä: Valkeita, harmaita, punaisia ja vihertäviä. Kaikki ne olivat pyöreiksi sorvautuneita. Ne olivat eri suuria, päänkokoisista nyrkinkokoisiin ja pienempiinkin. Saaren rantoihin vyöryi aina laine tai ummikas. Siitä syystä ei rantakiviin voinut kasvaa sammalta, ei jäkälää, eikä limaa. Ne olivat aina aivan puhtaita. Päivä lämmitti niitä täällä suojan puolella, vaikka oli jo myöhä syksy. Niiden värit olivat kirkkaammat vedessä kuin maalla. Pohja näkyi kauas. Kivet välkkyivät päivän paisteessa veden alla, jossa ne painuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi ja näyttivät keinuvan ummikkaan mukana ja katosivat lopulta kokonaan näkyvistä. Siitä eteenpäin näkyi vain sininen, vihertävä, aaltoileva, uponneita laivoja ja miehiä pimentoonsa kätkevä syvyys.
Markus istuutui alimmalle pengermälle pitkäksi aikaa katselemaan.
Tuuli puhalteli lounaasta.
Se soi kuin urkupilleissä tai viulunkielissä, väliin koveten ja väliin vaimeten, puhaltaessaan noihin valtaviin kiviraunioihin, — koko saarihan oli yksi ainoa valtava, soiva kiviraunio.
Tuuliaispäät puhaltelivat leveitä tummia juovia meren pintaan lentäessään kohti suurta saarta, Markuksen nykyistä asuinpaikkaa, joka siintää tuolla koillisessa.
Siellä on joukottain riiteleviä ihmisiä!
Täällä on rauha!
Markuksen sielun täytti suuri onnen ja levon tunne. Hän päätti usein tulla täällä käymään, milloin elämä ihmisten saarella alkaisi käydä sietämättömäksi. Myöhempinä vuosinaan hän sai tulla tänne usein kuin korpeen rukoilemaan. Täältä lienee ollut kotoisin ne useat hänen vapaista sävellyksistään, joita hän usein yksin soitteli viulullaan, muun muassa silloin kerran eräälle oikealle säveltäjälle. Siitä olikin Markus heti ensi käynnillään varma, että Viiri on kaunis, mutta ettei siitä saisi maalari mitään kuvattavaa, ei kertoja, ei runoilija — ainoastaan sävelillä voi sen kuvata ja sen hän teki usein — niillekin, jotka eivät ymmärtäneet, mitä hänen soittonsa sisälsi — ja tahtoivat, nuo typerät ja tomppelit, tietää hänen vapaan sävelteoksensa nimen.
Nimen!
Tuskin hän itse aina oli selvillä mitä hän soitti, mutta tietämättäänkin hän vaistomaisesti kuvaili tuuliaispäiden laulua Viirin raunioissa, soivaa Viiriä, laineen kohinaa sen helmirannoilla, mustia vihurien juovia merellä ja purjelaivaa niiden kiidätettävänä, sillä ei mikään muu koko hänen elämässään ollut tehnyt häneen niin syvää ja lähtemätöntä vaikutusta.
V luku.
Markus oli ollut vallesmannina jo monta vuotta, ennenkuin hän oppi käyttämään ruoskaa virka-apulaisenaan.
Sattuma toi hänelle ruoskan käteen ja sattuma opetti hänet sitä viljelemään ja viljelemään ahkerasti ja ankarasti.
Hän koki jo alkuvuosinaan, että saarelaisvallesmannin vaikeimmat tehtävät ovat käräjämatkat mantereelle. Varsinkin syys- ja talvikäräjämatkat olivat vaikeita jo senkin vuoksi, että hän oli, niinkuin huhuiltiin ja naurettiin — sekä käräjäpaikalla että saarella — huono lakimies, tai paremminkin huono asianajaja, huono yleinen syyttäjä — vastapuolen asianajaja solmi hänet helposti sanoissa — mutta varsinkin sen vuoksi, että matka saaren ja mantereen välillä muodostui usein ei vain vaikeaksi ja rasittavaksi, vaan joskus vaaralliseksikin, sillä käräjät harvoin sattuivat suotuisten säiden ja tuulien ajaksi vaan päin vastoin syysmyrskyjen kohdalle tai vielä pahempien talvi-ilmojen ja jäiden kanssa kamppailuksi. Joskus sattui, että pitkien syysmyrskyjen aikana meni häneltä käräjämatkaan kuusikin viikkoa. Usein oli perämies siihen syypää — tai ainakin hän voi syyttää perämiestä, kun kotiinlähtö siirtyi päivästä päivään perämiehen verukkeiden vuoksi.
Kerrankin oli niinikään kuudes viikko menossa.
Käräjät olivat päättyneet jo kolmisen viikkoa sitten.
Ensin olivat syyt totiset — kovat etelämyrskyt ja mahdoton lähteä luovimalla kotiin. Mutta sitten oli jo välillä ollut hyviäkin tuulia. Markus oli huomannut, että kaupungissa oli yhteen aikaan paljon luotseja, vastatuulen vuoksi jääneet kaupunkiin nekin, mutta sitten eräänä aamuna kadonneet. "Mihin luotsit ovat hävinneet?", oli Markus kysynyt rantaan tullessaan Pelto-Kallulta. "Läksivät purjehtimaan veneillään kotiin", oli selittänyt Kallu, luotsien juomatoveri ja oli keskustelu jatkunut näin:
Markus: Jaaha. Vai ovat menneet kotiin. Tuuli taitaa olla siis kääntynyt. Eiköhän olisi aika meidänkin lähteä!
Kallu: Ei lähdetä vielä.
Markus: Ja miksei? — Saankohan kysyä…
Kallu: Saa saa! Miksei tätä nyt kysyä saa. Saahan sitä.
Markus: No miksei me lähdetä!
Kallu: Me ei lähdetä siksi, että me olemme molemmat vielä humalassa. Luotseilta loppuivat luotsausrahat ja kun niille ei kukaan anna täällä velkaa, oli niiden lähdettävä. Meillä on vielä rahaa ja kun raha loppuu niin lainataan. Selvähän asia on! Ja on siihen muitakin syitä, ettei me vielä lähdetä. Me ollaan näes viisaita ihmisiä, eikä tuhmia. Luotsit ovat tuhmia ja niiltä menee helposti virka jos eivät lähde hyvän sään aikana. Meiltä ei mene virka, eikä maine. Me ollaan itse herroja eikä meidän alapuolellamme tässä kaupungissa ole muita herroja. Toisissa kaupungeissa on! — Missä kaupungeissa?! — On muka toisissa kaupungeissa! No! Tässä kaupungissa ei ole. Jos on niin sano! Tiedätkös sinä vallesmanni, mitenkä virolaiset sanovat, kun ne makaavat satamassa ja kun tuuli kääntyy hyväksi? Niin. — Ne panevat tulen kamiinaan ja sanovat: "Itatuul, kaku laine! — Kuhu ma sellega purjetan! Kietame estiks!" — Minä panen myös tulen kamiinaan ja keitän ensin aamiaisen ja syön sen ja poen pois pohmeloni. Sitten vasta jaksaa mies katsella, mikä tuuli se oikeen on. — Kuulehan vallesmanni: Eihän me olla tuhmia miehiä! Me ollaan viisaita, vai mitä? Antaa tuulen vanheta! Sittenhän viisas näkee, mikä se on tavoiltaan. Tänään alkanut tuuli! — Liian nuori — liian nuori sanon minä! Se on hullu mies joka lähtee seilaamaan niin tuoreen tuulen varassa! Ei siihen ole luottamista! Tuulen pitää olla viikon vanha, vähintään, sanon minä, vähintään viikon vanha, ennenkuin siihen viisas mies luottaa ja uskoo sen huostaan aluksensa, tavaransa ja henkensä ja jos sellainen tuuli pettää, niin syy ei ole miehen joka katsoi, pitääkö tuuli kutinsa vai ei, eikä syy ole Jumalan, joka tuulen antoi, eikä siis kukaan silloin voi syyttää miestä Jumalan kiusaamisesta! Niitä luotseja sanon minä Jumalan kiusaajiksi, jotka tänä aamuna läksivät, katsomatta ensin, mikä tämä tuuli on miehiään. Onko se loppujen lopuksi etelätuuli vai pohjatuuli, länsituuli vai itätuuli. Niin!! Siinä se niksi onkin! Joka mies ei osaa katsoa etehensä! Kuules vallesmanni. — Annas rahaa vähän ens kuun palkkaa vastaan. Täytyy ostaa muijalle hiukan yhtä ja toista, ennenkuin lähdetään.
— Paljonko sinä vielä tarvitset?
— Anna kymmenen markkaa.
— En minä anna sinulle enää rahaa.
— No anna tupakkaa sitten. — Kiitos! Ja eik' sinulla ole antaa yhtä kohmeloryyppyä. Onhan sinulla puteli taskussasi?
— Milloin sinä olet nähnyt minut puteli taskussa kulkevan?!
— No anna viismarkkaa!
— Sen saat, mutta sillä ehdolla, ettet juo itseäsi siaksi ja että lähtö tapahtuu tänään.
Molemmat nousivat jahdin kajuutasta laiturille ja alkoivat kävellä lähellä olevaa seurahuonetta kohti, vallesmanni edellä ja perämies jälessä. Seurahuoneen kellarikerroksessa oli "Härjänsilmä"-niminen merimieskapakka. Sinne painui perämies, ja vallesmanni nousi punamattoisia portaita yläkertaan, seurahuoneelle. Molemmat tilasivat itselleen juotavaa.
Päivät olivat pitkät, mutta sitä hauskempia illat, jolloin seurahuoneelle kokoontui Markuksen tuttavia: Virkamiehiä, kauppiaita ja merikapteeneja ynnä muita korkeampia isäntiä.
Silloin oli hauskaa!
Toisinaan kyllä Markus rupesi soimaamaan itseään siitä, ettei osaa lähteä kotiinsa, jossa monet työt odottavat — jo moni posti on avaamatta, ties kuinka tärkeitä kirjeitä seisoo odottamassa vastaustaan, koti palvelijan huostassa — — —
Silloin tavallisesti rupesivat toiset yksissä tuumin häntä lohduttamaan —
— Ennätät sinä tuonne puoliautioon meren saareesi vähemmälläkin! Vai lienetkö rakastunut kauniiseen piikaasi!
Sen päälle juotiin maljat ja naurettiin ja Markus lauloi, tuli tunteelliseksi ja kutsui kaikki läsnäolijat koko kesäksi luokseen saareen. "Kyllä minä lähetän jahdin teitä hakemaan!" — Sitten hän yhtyi edelliseen puhujaan, mikäli tämä oli puhunut saaren autiudesta. —
— Te, rakkaat, veljet, ette osaa aavistaakaan, miten autio se on talvella. Ei niin ristin sielua, kenen kanssa seurustelisi!
— No — onhan siellä pappi — tullipäämies, loistonpäälliköt — kaunis piika — Do you want anything else?, hihkaisi joukosta eräs vanha merikapteeni.
— Menehän koettamaan! Sinä olet laivanpäämies ja sinun pitäisi tietää, mitenkä riitaiseksi tulee laivaväki, kun miehet saavat neljä viisi kuukautta katsella vain toisiaan ja kuunnella vain toistensa puhetta, vastasi Markus laivanpäämiehelle.
Sitten kääntyi Markus jälleen sen puoleen, joka oli äsken puhunut "puoliautiosta merensaaresta", ja alkoi kuvailla yksinäisiä joulujaan, pitkiä syys- ja talvi-iltojaan. Ei paikkaa mihin menisi — ei edes työtä ajan kuluna, sillä sitäkään vähää, mikä olisi tehtävä, ei voi, kun yksinäisyys ympäröi sinua illat ja aamut, syksystä kevääseen, yhdeksän kuukautta, lähes kolmesataa päivää!
— Markulin on oikeassa!, kaikui yli huoneen, jossa he juhlivat Markuksen lähtöä "talvikortteeriinsa" ja taas kohosivat maljat ja kaikki puhuivat yht'aikaa.
Lähimmille, jotka häntä kuuntelivat, alkoi Markus jo ainakin neljättä kertaa sinäkin iltana, kertoa kovasta elämästä, joka hänen on kestettävä — kunnon sikarien puutteesta kevättalvella, konjakin ja muiden juomien puutteesta jo joulusta alkaen, huonosta ruuasta, yksinpä tuoreen kalankin puutteesta — ja talvesta ylimalkain, autiosta, autiosta talvesta —
— Sinä olet ainoa mies tästä seurasta, ja mistä seurasta hyvänsä, joka kestät sellaisia talvia jääerämaiden ympäröimänä!!
— Jos lienenkin ainoa mies siihen, sitä en tiedä, mutta onko teissä miestä edes ymmärtämään, mitä on yksinäisyys! Tässä on tänä iltana jo viisikin kertaa huudettu minun "kauniista piiastani" ja vihjailtu rakkaussuhteisiin. Minä kysyn, kykeneekö — kykeneekö teistä yksikään edes ymmärtämään, mitä on rakastuminen suunnattoman jää-erämaan keskellä olevalla lumisella luodolla ankaran tähtikuvun alla ainoaan asuintoveriinsa, lietensä vartijaan, taloutensa hoitajaan, pöytänsä kattajaan, vuoteensa pöyhijään, ainoaan, jonka ihmisääntä pitkiin päiviin kuulee! Sanokaa: "Markulin on humalassa!" Sanokaa: "Markulin puhuu tuhmuuksia!" Hyvät isännät! Hevosen häntää te ymmärrätte mistään! No — malja pohjaan!
— Markulin ei tule humalaan, ennenkuin meistä joka mies on penkin alla! Eläköön Markulin! Meistä ei kukaan ymmärrä mitään! Me olemme simppuja ja sontiaisia Markulinin rinnalla! Markulinin malja!
— Kuninkaan malja!
— Jää-erämaan kuninkaan ja kuningattaren malja!
— Kesällä tavataan — terve!
* * * * *
Tavattiin vielä seuraavana iltana ja monena iltana, kunnes Markuksen niinkuin Kallunkin rahat olivat lopussa.
Silloin he tavallisesti läksivät, oli ilma mikä hyvänsä — ja useimmiten se oli vastamyrsky.
Pää pakottavana, ruumis väsyneenä, raihnaisena ja kylmän meriveden huuhtelemana, hampaiden lyödessä vilusta yhteen ja suolaisen veden vuotaessa silmien kulmakarvoista, nenänpäästä, viiksistä, poskista ja leuasta ja toisinaan, suuren aallon vyöryessä yli jahdin, suolaveden täyttäessä suunkin, jos sattui auki olemaan, purjehtivat miehet, saarelaisvallesmanni Markus Markulin ja hänen perämiehensä Pelto-Kallu, köyhtyneinä, kukkarot tyhjinä, pää apeana, sielu sairaana, mieli katuvaisena, ettei, ettei, ettei koskaan, ei koskaan enää tämänlaista reisua!
Ei kukaan tiennyt minkämoisin voimakeinoin oli Markus saanut säästymään rahaa kokonaisen konjakkiputelin ostoon, joka nyt oli mukana avaamattomana ja pysyi avaamattomana aina jouluun asti!
Talvikäräjämatkat olivat vielä vaikeammat. Oli kuljettava veneellä vuoroin sulaa ja vuoroin jäätä — sulat soutaen ja jäät vetäen venettä kuuden miehen voimalla, tai toisinaan kuudentoistakin, jonka muodosti tavallisesti koko käräjäväki: Yleinen syyttäjä — joka istui veneessä silloinkin kun sitä vedettiin jäällä — lautamies, syyttäjä, syytetty, syyttäjän todistajat, syytetyn todistajat ja perämies, jonka oli seurattava isäntänsä, vallesmannin palvelijana. Tavallisesti oli yövyttävä uloimman rannikkosaariston ja meren vaiheella olevaan luotoon, jossa oli kalastajain sauna — koko roikka samaan pieneen saunaan, jonka pian täytti mahorkan katku ja kuivamaan ripustetuista kalastajatossuista lähtevä hylkeenrasvan haju ja liiallinen kuumuus iltayöstä ja liiallinen kylmyys aamuyöstä.
Herra Jumala!
Hän olisi antanut mitä hyvänsä, päästäkseen viettämästä talviöitä kalastajasaunassa!
Kerran hän teki anomuksen, että valtion kustannuksella rakennettaisiin luotoon suurempi maja, jossa olisi eri osasto mahorkan polttajille ja pieni, lämpöä pitävä, kamiinalla varustettu kamari hänelle itselleen. — "Eihän ollut sopivaa, että hän, yleinen syyttäjä, asuu samassa huoneessa rikoksellisten kanssa!" — mutta Maakunnan Hallituksessa naurettiin hänen anomukselleen ja jätettiin se huomioonottamatta ja vielä enemmän naurettiin asialle saaressa, kun asia siellä tuli tunnetuksi.
Ja hän vaivasi päätään pitkät illat, teki tunteja kestäviä kävelyretkiä Riville, Hirskalliolle tai Somerikonniityille, pohtien aivojensa koko voimalla kysymystä, miten pääsisi vapaaksi syys- ja talvikäräjämatkoista.
Kerran hän, eräänä talvi-iltana, otti asian puheeksi perämiehen kanssa, muutamaa päivää ennen uutta käräjämatkaa.
— No perämies! Kohtahan sinne käräjille taas olisi meidän lähdettävä — vai mitä!
— Ensi maanantaina — viimeistään ensi maanantaina.
— Niin niin. Ensi maanantaina. Sinusta taitaa olla ne matkat hauskojakin — hahaha! Panes tästä tupakaksi. Et ole kunnon sikaria tainnut polttaakaan sitten kun jouluna täällä!
— Kiitos vain sikarista! — Jaa että olisivatko ne häämatkat minusta kuinkakin hauskoja? No niinkuin sateessa ja myrskyssä räystään alla seisominen! Kaikkea sitä on Jumala viisaudessaan ihmiselle säätänytkin, kuin nuo käräjämatkatkin!
— Etkö sinä osaisi keksiä keinoa, mitenkä pääsisi niistä rauhaan — ainakin talvikäräjistä?
— Tee niinkuin Linkreen vainaja, joka täällä oli aikoja ennen sinua vallesmannina!
— No miten hän sitten teki?
— Jaa, miten teki? Passanneeko sitä sanoakaan…
— Sano pois vain. Kahdenhan tässä ollaan!
— No se — tuot noin — jos sattui olemaan joku luntreijari tai joku, joka oli varastanut laivarikosta ja jota odotti varma linnassa istuminen, niin — tuot noin — se Linkreen-vallesmannivainaja kutsui sen miehen etehensä tähän näin, tähän pöytänsä ääreen ja luki sille lakia, että: "Valitse nyt mitä teet ja paikalla! Mene linnaan tai nai minun piikani!" — Niin se sanoi. Se pelkäs nääthän, että piika tekee sille lapsen ja peljättävä olikin — montakin kertaa — ja piika saatava miehelle. Niin se vainaja löi kaksi kärpästä samalla iskulla: Ei tarvinnut ruveta maksamaan lapsen eläkettä, eikä mennä talvikäräjille ajamaan juttuja!
— Hyvä oli keino, mutta eikö asia olisi ollut selvä ilman muuta, kun ei olisi nostanut ketään vastaan syytettä?
— Ei se niin selvä ollut! Kuulehan vallesmanni — joko sinä et itse ymmärrä, tai pidät minua tuhmana: Täytyyhän syyllistä rangaista, muuten pahantekijät lisääntyvät, eikä kunnon ihmisillä ole enää tilaa maan päällä eikä merellä. Syyllinen täytyy rangaista ja Linkreen antoi kunkin itsensä valita. Sitä tietä on tässä saaressa monessa talossa emännät ja hyvät ovatkin ja ensimmäiset lapset tulivat niihin taloihin emännän mukana. Niitä Linkreenin poikiahan se pitäisi olla tämä Simin-Pokkokin — mitä kansa hokee. Ja näkeehän sen jo Pokosta päältäpäinkin, että herraskaistahan se on veren juoksu Pokossa. Enemmän se on olevinaan kuin me muut tuhmat talonpojat. Keppi kädessä kävellä teiskailee kujilla ja rannassa kuin herra ainakin, etenkin pyhinä. Linkreen itsehän sen oli ristinyt Pokoksi. Oli kerran ollut Hantsun Simin luona kahvilla — Pokko oli ollut silloin parin vuoden ikäinen — oli Linkreen taputtanut poikaa tukalle ja sanonut että: "Aika pokko sinusta tulikin!" — Keinonsa ne olivat Linkreen-vainajalla, etkä sinäkään niistä käräjämatkoista rauhaan pääse, ellet käytä keinoja.
— Linkreenin keinoja! Hahaha!
— Jaa — minulta on kysytty ja minä olen vastannut ja saanut sikarin palkakseni jo etukäteen. Hyvät ne olivat ne Linkreenin keinot! Niin ne sen aikaiset ihmiset kertovat, että äkkiä oli elämä tällä saarella muuttunut siivoksi ja hiljaiseksi. "Ei esivalta miekkaa hukkaan kanna", sanotaan sanassakin! Käräjämatkat olivat loppuneet miltei kokonaan koko Linkreenin ajaksi. — Niin se teki ja jos et halua tehdä samalla tavalla, niin keksi itse paremmat keinot!
* * * * *
Keino tulikin ja vielä sattuman kautta, nimittäin ei miettimisen tuloksena, sillä Markuksen koko talvisesta pään vaivaamisesta ja neuvojen kyselyistä Pelto-Kallulta ei ollut mitään hyötyä.
Sattuma toi hänen kouraansa ruoskan.
Oli jäidenlähdön aika keväällä.
Silloin on aina sakeat ja pitkälliset sumut.
Suolakuormassa Espanjasta tulevia purjelaivoja risteili jäiden seassaSuomenlahdella odotellen pääsyä rannikkosatamiin.
Eräänä iltana, lieneekö ollut huhtikuun loppua vai toukokuun alkua, kolea oli vain vielä ilma merellä ja sitäkin koleammaksi teki sen sakea sumu, jota oli hienon länsituulen mukana tullut pitkin edellistä yötä ja pitkin päivää.
Sumutorvet olivat huutaneet lakkaamatta sekä saarella että laivoissa.
Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ohjasi eräs suolalaiva liian lähelle maata, Mustankallion kohdalla.
Maa nähtiin laivassa liian myöhään. Huonon vauhdin ja merivirran vuoksi ei ennätetty laivaa enää kääntää ja se kävi pohjaan kiinni kölistään ja jäi paikalleen. Laivan irtoköli, rai, pullahti pinnalle, kaariakin lienee katkeillut ja pohja repeillyt, koska laiva sai heti ankaran vuodon. Se täyttyi muutamissa minuuteissa vedellä — mikäli nimittäin suolan vuoksi sen sisään vettä sopi, eikä pumppuamisesta ollut mitään apua.
Tieto tapauksesta levisi kylään nopeasti ja vajaan tunnin kuluttua oli laivan ympärillä kuusi- tai seitsemänkymmentä haapiota, jaalaa ja jahtia ja suuri kansanpaljous naisia, lapsia, miehiä ja tullisökärit rantakalliolla katselemassa. Haapiot pysyttelivät aivan laivan kupeella ja lähistöllä soudellen ja huopaillen, milloin mitenkin asia vaati. Isommat alukset olivat käyneet ankkuriin laivan taakse, mikä minnekin. Kaikki odottelivat mitä tuleman pitää. Kaikilla oli alusta alkaen selvää, että tästä laivarikosta ei kukaan paljonkaan hyödy, koska sen kuorma oli sitä lajia tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, mutta jota vesi, suolainen merivesikin, syö sangen mielellään. Jokainen tiesi, että aina laivarikosta sentään jotain hyötyy, kun vain on kärsivällisyyttä odottaa. Tuulihan näytti kiihtyvän tunti tunnilta ja yö läheni. — "Kyllä se rupeaa vielä ennen puolta yötä sitä hajottamaan, saattepa nähdä", sanoi vanha kokenut Kiismatin-Matti, joka oli hyvä ilmojen ennustaja.
Laiva oli tammesta rakennettu.
Se tiedettiin jo kummassakin leirissä, sekä siinä, joka istui haapioissa ja muissa aluksissa ja tupakoi, sekä siinä leirissä joka istui tai seisoi Mustallakalliolla.
Tammilaivassa on vaskea!
Ja kun sieltä tulemaan rupeaa, tulee sieltä muutakin kuin tammea ja vaskea — tulee sieltä myös köyttä, purjetta, lokkeja ynnä muuta.
Ilta alkoi hämärtää.
Sumu oli hälventynyt ja tuuli kiihtyi — oli jo pieni kevätmyrsky, hyrsky löi jo yli laivan ja repi sen varpetta.
Enteet olivat peräti hyvät!
Maalla olevassa leirissä puheltiin, pieniin ryhmiin kerääntyneinä, puoliääneen, kussakin ryhmässä omista asioistaan — eräässä naisryhmässä niinkin maallisesta asiasta, kuin Matiksen Julin Ievastiinan vasikan katoamisesta. Se oli laskettu jaloittelemaan eräänä kauniina aamuna ja hävinnyt niille teilleen ja nyt ei kukaan voinut varmuudella sanoa, oliko se pudonnut johonkin kallionrotkoon, vai olivatko sen syöneet koirat vai venäläiset sotilaat. Useimmat arvelivat että koirat, mutta kun Ievastiina itsekin oli saapuvilla, eikä tahdottu sitä itkettää näin juhlallisena iltana, selitettiin lopuksi yksimielisesti, että ehkä on elossa vielä koko vasikka — niinkuin myöhemmin, seuraavana päivänä, selvisikin.
Eräässä miesryhmässä oli keskustelu ajanhenkeen sopivampaa.
Siellä johti puhetta saaren vanhin tullivartija Sika-Hemma — kirkonkirjoissa: Herman Martinpoika Sicander, muuttanut saareen sieltä ja sieltä, hyvämaineinen, rokotettu, asevelvollisuudesta merkitty: arpa numero kolme, kaartin alikersantti, ynnä muuta — joka alkoi puheensa aina sotilasmuistoistaan ja päätti viimeisiin sankaritekoihinsa tullin palveluksessa. Nyt oltiin jo parhaillaan viimemainitussa kohdassa.
Sika-Hemma hymyili aina.
Se oli hänen taitonsa.
Ei hänellä paljon muita taitoja ollutkaan!
Hänen silmäluomensa olivat hyvin alaspainuneet — hänen näytti olevan vaikea pitää silmiään auki.
Sanottiin hänellä kuitenkin olleen hyvät yösilmät, eli pimeänsilmät, sillä laivarikoista hänen onnistui aina takavarikoida yhtä ja toista tarpeellista suuren perheensä elatukseksi — palkkahan oli pieni.
Miehet hänen ympärillään nauroivat kovaäänisesti, kuorossa, aina silloin tällöin, väliin niinkin kovasti, että hetkeksi lakkasi kuulumasta meren pauhina ja tuulen humina onnettoman laivan köysistössä ja purjeissa. Tämänlaisena iltana tahdottiin olla tullisökärille niin mieliksi kuin suinkin — ainakin näin ensialuksi — vaikka hän olisi kertonut kuinka typerää hyvänsä, tai sanonut kuinka tylsän sukkeluuden hyvänsä, esimerkiksi: "Kaksi kertaa kaksi ei ole neljä — jaa jaa!" — jota sukkeluutta hän usein käyttikin ja nauroi itse makeasti päälle.
Nämä laivarikkopäivät, illat ja yöt olivat hänen elämänsä loistokohtia, nimittäin se aika, jolloinka näinikään odoteltiin laivan hajoamista ja oli aikaa huvittaa toisia hauskoilla kaskuilla. Kun sitten työ alkoi, ei kukaan häntä kuunnellut. Hän sai silloin vain yrmeitä silmäyksiä ja mörähdyksiä, jotka merkitsivät jotain tämän tapaista: "Oleksä hiljaa, hölmö"! —
Hemma takoi silloin kun rauta oli kuuma. Hän pakinoi mielellään hauskoja, kun oli vielä kuulijakunta hyvällä tuulella, tai ainakin oli olevinaan — Hemman mieliksi.
Palkkana oli kansan suosio, lyhytaikainen tosin, ja sen naurukuorot.
Hemman kertomuksissa oli aina pääpaino sanalla "minä". Minä oli hänen kertomustensa sankari. Minä teki aina jotain ihailtavaa joko ennen muinoin kaartissa tai sittemmin tullilaivassa tai nykyisessä virassaan, tullitarkastuksissa ja laivarikoissa, tai ellei Minä mitään suorastaan tehdyt, niin ainakin joku korkea-arvoinen henkilö hänet huomasi ja antoi kunnian sille jolle se kunnia kuuluu.
Tämän päivän tapaus kuuluu viimemainittuun luokkaan.
Se oli tämänlainen, kerrottuna Sika-Hemman omilla sanoilla:
— Tänään, nääthän, kun tämä suolalaiva kävi tähän kiinni, soudatti vallesmanni itsensä perämiehellään laivankupeelle. Itse vallesmanni, tämä Markulin, istui paraativormussaan jollan perällä ja perämies souti. No — soutavat siihen laivan kupeelle, niin kysyy laivan päämies vihaisena: "Mikäs mies sinä olet?!", niin vastaa Markulin nöyrästi: "Minä olen tämän saaren vallesmanni", johon kapteeni vastaa: "Ei minun laivassani ole kapinaa, enkä minä ole pyytänyt poliisin apua! Menkää helvettiin!" — Samaan aikaan seilaa laivan toiselle puolelle luotsijahti ja itse luotsivanhin on kannella myöskin paraatipuvussa. Tämä suolalaivan päämies kävelee kajuutan katolla kädet housuntaskuissa ja kun näkee luotsijahdin ja luotsivanhimman, niin viittaa hän peukalollaan laivansa keulamaston kärkeen ja huutaa: "Eksä näe hölmö, että minulla ei ole luotsilippua keulamastossa!? Mene tiehesi! En minä tarvitse luotsia!" Kääntyy sitten taas maihin päin se kapteeni ja näkee minun tullilakkini ja huutaa heti: "Väistäkää kalastajat ja poliisit, että tulli pääsee laivaan! Minä olen vieraan valtakunnan satamassa ja tarvitsen tullin, mutta en poliisia, enkä luotsia! Enhän minä pääse miehineni maihin, ellei tulli pääse tarkastamaan laivaa! Merilain kaikkien pykälien nimessä: Väistäkää, että tulli pääsee laivaan — muutenhan minä jään väkineni hajoavaan laivaan ja uppoan!" — Heh heh heh! Osasi se kapteeni sanoa sanansa ja nolona siinä sai vallesmanni minun ohitseni huovata kauemmaksi laivasta ja luotsivanhin seilata jälleen satamaan.
Miten lienee ollut Hemman puheiden muiden osien totuuden kanssa, mutta ainakin siinä kohdassa hän erehtyi, mikä koski nykyistä laivarikkoista ja vallesmannia, sillä Markus istui parhaillaan laivan kajuutassa juomassa laivan päämiehen kanssa rommia.
Hän on istunut siellä jo koko iltapäivän, syönyt laivassa päivällisenkin.
Hänestä on tullut laivan päämiehen kanssa hyvä tuttava, jopa velikin, ja jotenkin niihin aikoihin illasta, jolloinka maalla Hemma kertoilee satujaan, nousee laivan päämies, noin kuusikymmenvuotias merenkulkija, ylös tuoliltaan ja ottaa kajuutan seinältä tervasäikeistä taidokkaasti punotun vanhanaikaisen laivaruoskan. Se on kuusisiimainen ja joka siiman päässä on solmu. Se on erään hänen perämiehensä työtä kerran, pari vuosikymmentä sitten, pasaadissa, ja on sitä laivassa käytetty usein ja hyvällä menestyksellä.
Juhlallisena asettuu päämies jälleen paikalleen pöydän päähän, ja asettaa ruoskan pöydälle, kohottaa ryyppylasinsa ja sanoo aluksi:
— Terveeks sitten taas!
— Terveeks terveeksi, sanoo siihen vallesmanni, Markus nimittäin, jonka jälkeen kilistetään, ryypätään ja sitten pitää päämies näin kuuluvan puheen, ruoska jälleen oikeassa kourassaan:
— Minä jätän veljelle tämän valtikkani muistoksi tästä illasta — jos passaa. Tuo parvi kuhisee ja kolisee tuolla ulkona laivan ympärillä niin epäilyttävällä tavalla. Se on huonosti kasvatettua joukkoa! Veli ottaa tämän ruoskan ja viljelee sitä ahkerasti piirissään ja minä toivon, että jos Jumala suo minun joutua jälleen tämän maan rantojen kanssa tekemisiin, tuo väki tuolla ulkona osaisi käyttäytyä vähemmän epämiellyttävällä tavalla. Ruoskan malja! Eläköön!
* * * * *
Ilta kävi pitkäksi odottajille rannassa, niinkuin haapioissa ja muissakin aluksissa ja kun ilma oli kylmä, sytyttivät rannalla olijat nuotioita, lämmittelivät ja keittivät teetä ja pikkupojat paistoivat nuotioissa perunoita ja silakoita.
Haapiot sousivat myös maihin ja laittoivat itselleen nuotioita iltateetä varten.
Jaalojen ja jahtien kajuutoissa tehtiin samoin. Sankka savu nousi jokaisen jaalan ja jahdin kajuutan torosta. Tulia näkyi siellä ja täällä. Ainoa pimeänä olija oli laiva. Sen väki oli soutanut omilla veneillään pimeän tultua pois laivasta kylään, jossa päämies ja molemmat perämiehet majoitettiin vallesmannille ja muu miehistö muihin taloihin. Tulli sai ottaa laivan vartioinnin huostaansa. Hemma joutui vahtiin.
Hän siis todellakin pääsi laivaan, johon hän oli pyrkinyt jo heti laivan kiinni käytyä, mutta oli silloin laivan perämies osoittanut laivansa perämaston kärkeä, jossa ei ollut lippua, ja sanonut: "Emme ole pyytäneet tullia! Menkää tiehenne!" — Mutta illan hämärtyessä oli todellakin laivan perämaston kärkeen kohonnut lippu ja Hemma sousi harmaalla haapiollaan mahtavan laivan kupeelle ja nousi kannelle. Samaan aikaan poistui laivasta miehistö päämiehineen ja vallesmanni.
Ylpeänä käveli Hemma kädet housuntaskuissa laivan kajuutan katolla ja komenteli haapioille: "Pysykääpäs loitommalla! Ettekös te ole laivaa ennen nähneet!"
Iltayöstä, vastoin kaikkein parhaimpiakin ennustuksia, tuuli heikkeni, miltei tyyntyi ja haapio toisensa jälkeen ja jahti toisensa jälkeen, souti tai purjehti satamaan, nuotiot sammuivat rannalta ja väki sieltäkin käveli läpi metsän, pitkin pimeää vuoripolkua, lyhdyt ja kirveet käsissä, nuorasepeet ja keksit olkapäillä, kylään.
Hemma yksin valvoi laivalla, valvoi omia etujaan ja laivan etuja.
Laivan etuja hän valvoi siten, että silloin tällöin katsahti, ettei kukaan syrjäinen päässyt laivaa lähestymään, vielä vähemmän kannelle nousemaan, ja omia etujaan siten, että tarkasteli laivan muonavarastoja, jotka olivatkin sangen hyvät.
Kerrotaan — kukaan ei sitä kylläkään ottanut valalleen — että Hemman suuri perhe söi pitkin seuraavaa talvea useamman kerran viikossa rusina- ja luumusoppaa, kuin köyhän tullimiehen perheessä sopii, ja leivottiin liian usein vehnästä!
Auta armias kuinka se karvastelikaan monen osattomaksi jääneen mieltä!
Toisen kertomuksen mukaan olisi Hemman pitänyt laivassa joutua, ei ruokavarastojen kimppuun — ennen merellä, varsinkin kokkeina olleet, pätevillä syillä väittivät sen tuiki mahdottomaksikin — vaan kaapille, joka sisälsi viskipulloja, joista Hemma muka olisi ottanut virkistysryyppyjä yön pitkinä tunteina siinä määrässä, että olisi jo noin kello yhdentoista tienoissa iltayöstä horjahtanut kajuutan topatulle sohvalle syvään uneen, josta pelastui kuin ihmeen kautta vain siitä syystä, että yö pysyi tyynenä, eikä laiva hajonnutkaan ennenkuin vasta seuraavana iltapäivänä, jolloinka ilma muuttui pillamukseksi, meri palttinaksi ja laiva Mustaakalliota vasten leivin- ja kahvipuiksi ja sen vasket luisuivat pitkin sileää, kaltevaa pohjakalliota kauas ja syvälle Ahtolan vanhan vaarin saaliiksi.
Jo yöllä, Hemman nukkuessa, niin kerrottiin, oli aina valpas Pelto-Kallu soutanut vaimoineen isolla haapiolla laivan kupeelle, hiipinyt yön hiljaisuudessa kannelle, nähnyt kajuutan ikkunoista ja kailetista tuikkivan tulen, kurkistellut muijineen kajuutan ikkunasta sisään, nähnyt Hemman makaavan sohvalla sikahumalassa, havainnut viskipullon ja tyhjän lasin pöydällä ja arvannut lopun, hiipinyt kajuuttaan, sammuttanut tulet, salvannut kajuutan oven ulkoapäin visusti kiinni ja alkanut pelastaa haapioonsa laivan irtaimistoa: lokkeja, nuoria ja purjeita.
Oli soutanut haapion kuorman toisensa perään kotiinsa ja kätkenyt tavaran aittoihinsa ja näin tehnyt yön kuluessa useamman kuin yhden hyödyllisen retken laivalle ja ennen aamuhämärää, viimeistä kertaa lähtiessään, avannut kajuutan oven auki, jotta Hemma herättyään pääsisi jatkamaan sangen tärkeää velvollisuuttaan, täyttämään korkealle valtion viranomaiselle ja entiselle kaartin aliupseerille ja entiselle merimieshylylle kuuluvaa kunniakasta tehtävää, valvoa, etteivät varkaat pääse laivaan kaivamaan ja varastamaan. Aamuhämärissä olikin Hemma vääntäytynyt ylös kajuutasta, paljain päin, sillä hän oli unohtanut virkalakkinsa kajuutan pöydän alle, jossa hän viimeksi itsekin oli loikoillut, ja havainnut laivan ympärillä sankan parven haapioita, neljä viisi miestä kussakin, Pelto-Kallukin joukossa, ja nähnyt laivan mastot ja huomannut, että ne yön kuluessa olivat muuttuneet sangen alastomiksi, joku ylin raakapurje siellä vielä huojui jiikattuna ja köysineen. Silloin oli Hemma parkaissut pahalla äänellä:
— Kukas saatana teistä on käynyt täällä laivassa varkaissa!, johon Kallu oli vastannut piippunysäänsä imien ja oikean silmäluomensa antaen valua tavallista alemmaksi:
— Tule tänne paljaspää, että nähdään, mikä mies sinä oikeen olet ja mitä sinä tahdot!, jolloinka Hemma oli havannut, että virkamahti makaa maan raossa, kajuutan permannolla, ja kiireesti hän oli käynyt hakemassa lakkinsa, asettanut sen nokan miltei nenälleen, että alhaalla haapiossaolijat paremmin näkisivät hänen virkamerkkinsä ja huutanut nojaten molemmin käsin kaiteeseen:
— Te korpit ja kaarneet! Kuka teistä on varastanut purjeet?! Minä tahdon tarkastaa teidän haapionne, jokahisen, niin monta kuin teitä on! Soutakaa ohi tästä! Ihan laivan vieritse! Vuorotellen, yksitellen!
Päivän kultapyörä oli jo maan itäpuolella kohonnut, kevätkylmästä merestä ja sen sinisessä varjossa maan länsipuolella tapahtui laivarikkoisen peräntaitse komea aamuparaati: Yksitellen siitä lipui hitaasti ja tahdissa soutaen saaren koko kalastajahaapiolaivasto ja ylhäisenä, kuin ennen kaartin kenraali, kuin amiraali Nelson, otti Hemma karvain mielin vastaan tämän paraatin ja havaitsi, ettei ainoassakaan haapiossa ollut mitään, joka ennen olisi kuulunut tähän laivarikkoiseen. Hemma loi terävät kotkansilmänsä jokaisen haapion pohjalle erikseen. Korkealta paikaltaan hän hyvin näki jokaisen haapion ja havaitsi, ettei niissä ainoassakaan ollut mitään, joka olisi peittänyt niiden kaaret. Ihan selvästi hän eroitti jokaisen ohi lipuvan ja aallokossa keinuvan haapion kaaret. Pelkkiä kaaria hän vain näki, eikä hän jaksanut muuta tarkatakaan. Hän kykeni kuitenkin niin paljon ajattelemaan, tai ainakin tajuamaan, että jos haapion kaaret näkyvät, ei haapiossa ole mitään varastettua tavaraa, purjeita, köysiä, lokkeja, tai mitä hyvänsä, mikä yön kuluessa on laivasta kadonnut. — "Kaaria vain! Hyvä on!! Kaaria vain!" — Ne kyllä vääristelivät ja kiemurtelivat hänen silmissään kuin käärmeet, kuin aaltojen harjat, peijakas, kuinka nuo kaaret elämöivät ja tanssivat hänen silmissään! Lyökööt nyt joutavat mitä häränpyllyä hyvänsä, kunhan näkyvät, kunhan niitä ei mikään peitä! Hyvä on! Hemma viittasi hyväksyvästi kädellään viimeisen haapion jälkeen ja huusi: "Hyvä on! Tarkastus on päättynyt! Menkää kotiinne!" Yhdestä ja toisesta haapiosta huutelivat kuitenkin peränpitäjät Hemmalle: "Hyvää huomenta tullisökäri! Miten yö on kulunut? Hyvin luultavasti, koska laivan rikiin on tullut noin puhdasta jälkeä! Niin — kova tuuli! Myrsky repinyt ja vienyt sen tiensä purjeet, niinkuin köydet ja lokitkin! Hahahaha!" ja koko haapiolaivasto yhtyi nauruun: "Ha ha ha ha!", ja rannikon vuoret, vai vuorten peikotko, matkivat naurua: "Ha ha ha ha!", ja se oli Hemmasta ilkeää kuunnella, peräti ilkeää.
Mutta vielä ilkeämpää tapahtui vähäistä myöhemmin, nelisen viikkoa tästä paraatista lukien.
Silloin alkoi ruoska vallesmannin työkammiossa vaikutuksensa saaren kansan keskuudessa ja jatkui sen vaikutus koko Markus Markulinin valta-ajan, hänen kuolemaansa asti.
Perämies, tuo kelmi, tuo ilkeämielinen Pelto-Kallu, joilla nimityksillä häntä Hemma oli kutsunut jo ennen näitä tapauksia, oli tiennyt heti ensi päivästä alkaen tuon ruoskan olemassaolosta ja että siinä on nyt se "keino", jota tullaan käyttämään Linkreenin keinon asemesta, ja pelkässä ilkeämielisyydessään, vakain tuumin ja virkamiestä harhaanjohtaakseen, koetti hän saada Hemmaa epäilyksenalaiseksi ja ensimmäiseksi ruoskituksi. Hän jos kukaan päivästä päivään, rantakäräjillä ja muualla, puhui aina samasta asiasta, siitä nimittäin, että Hemma emäntineen muka harmaalla tullihaapiolla oli soudellut pitkin yötä laivasta kotiinsa ruokatavaraa. — Niihin aikoihin kävi Hemman emännällä paljon muita kylän emäntiä vieraisilla, niillä tunneilla päivästä, jolloinka päivällistä keitetään — etenkin sunnuntaisin — katastamassa, onko siinä mitään perää, mitä kylä hokee, että Hemmalassa muka keitetään yhtenään ja yhtenään rusina- ja luumusoppia, syödään laivakeksiä ja makaroonilaatikoita ja leivotaan vehnäsiä enemmän kuin talonpoikaisten ihmisten on tapana ja enemmän kuin kenenkään tavallisen tullisökärin tuloilla kannattaa ja havaittiin, että niin se on, että siellä eletään kuin pappilassa piispankestien aikana. Että ilkeävätkin! Salaisivat edes saaliinsa!
Pelto-Kallu kulki talosta taloon kyselemässä, että "Onkohan siinä mitään perää?… — Vielä mitä, valehtelevat joutavat!" — "On, itse olen nähnyt!", vakuutettiin kaikkialla. "Mistä lienevät muista laivarikoista saaneet?", epäili Kallu taas tahallaan. "Muista tai tästä! Muuttaakos se asiaa!"
"Selvä on, selvä on!", tuumi Pelto-Kallu ja hiipi eräänä kesäiltana, yllämainittuna aikana, vallesmannin luo.
— Kylässä hokevat…
— No?! Sinulla on vähän väliä hokemisia, mutta ei koskaan todistajia!
— Kyllä minä hankin todistajatkin…
— Hanki, ja älä tule ennen minun silmieni eteen!
Kun Pelto-Kallu alkoi sitten tositoessa hakea kylästä todistajia, levisi huhu tästä Sika-Hemman ja hänen emäntänsä korviin, jotka alkoivat tutkia, mikä into Pelto-Kallulla on niin paljon nähdä vaivaa sen suolalaivavainaan vuoksi. Heille selvisi pian asia ja Hemma oli joskus eläissään oppinut sen elämänviisauden, että "Epäile enin sitä, joka enin intoilee toisten syyttelyssä" ja rupesi Hemma ahkerasti liikuskelemaan Kallun aittojen tienoilla ja kun Kallu, pahaa aavistamatta, tuli ranta-aitastaan tai saraimestaan ulos ja avasi sitä varten oven auki, sattui Hemma kuin muulla asialla juuri silloin sivuuttamaan aitan tai saraimen miltei kynnyksen editse ja loi sangen pikaisen mutta tarkan silmäyksen aittaan tai saraimeen aivan nurkkia myöten, ja onnistui huomata usean kerran ja varmasti, että Kallun aitoissa ja saraimissa on liikoja purjeita, lokkeja ja nuoria.
Tapahtui omituinen kaksintaistelu — tai oikeammin kilpajuoksu.
Kylä jakaantui kahteen leiriin, kallulaisiin ja hemmalaisiin.
Hemmalaiset ryhmittyivät eri kohtaan rantakäräjilläkin ja kallulaiset taas eri kohtaan.
Kallu epäonnistui alun pitäen todistajien hankinnassa. Kaikki ne, jotka aikaisemmin olivat varmana asiana kertoneet kylällä, että Hemmalassa muka syödään ja juodaan suolalaivasta saatua tavaraa, viittasivat nyt kädellään halveksivasti Kallulle ja sanoivat: "Oleksä ihan hullu! Kuka nyt sitä menee valalleen ottamaan, mistä Hemma on rusinansa ja muut tavaransa saanut! Enhän minä tuhma ole! Älä luulekaan!" Toiset olivat sävyisämpiä ja sanoivat: "Jaa! Se on sillä tavalla, että siihen asiaan en minä osaa sanoa sitä enkä tätä ja jos minut valalle viedään niin minä sanon totuuden, etten ole nähnyt mitään enkä tiedä asiaan mitään. Minulla on sellainen tapa, etten pistä päätäni reikään, johon se uhkaa jäädä kiinni! Mene pyytämään vain muita!"
Hemma myöskin tahtoi hankkia todistajia ja sitä varten joskus koetti sivuuttaa vierasmiesten kanssa ohi Kallun avonaisten ranta-aittojen ovien, mutta vieraat miehet väittivät, etteivät nähneet kerrassa mitään — eivät suorastaan ennättäneet nähdä muuta kuin puoli hämärän aitan tai saraimen.
Kallu huomasi Hemman kavalat aikeet ja päätti muuttaa seuraavana yönä salatavarat parempaan talteen, mutta Hemma luki Kallun silmästä kysymyksen: "Mitäs sä mies oikeen täällä minun aittojeni ympärillä hääräät?", josta Hemma havaitsi, että aurinko ei saa laskea enää tämän asian yli ja meni vallesmannin puheille.
Hän tapasi Markuksen istumassa kirjoituspöydällään ja soittamassa viulua.
— Hyvää päivää vallesmanni!
— Päivää päivää! Olkaa hyvä — istukaa.
— Kiitos, onhan tässä tänään saanut istuakin. Minähän se tulin vain vallesmannille ilmoittamaan, että — kun ne kylässä hokevat…
— Niin niin. Kylässä hokevat nykyään yhtä ja toista. Perämies kävi äskettäin myös täällä… Onko teillä todistajia?
— Ei ole todistajia… Todistajia ei ole. Minä itse olen todistaja.
— No?!
— Asia on sillä tavalla, että — että, että — minun kai olisi tämä asia pitänytkin ensin ilmoittaa tullivanhimmalle, vaan kun tämä perämies, jota asia oikeastaan koskee, on vallesmannin alainen, niin ajattelin, että on parasta ilmoittaa asia vallesmannille.
Hemma seisoi vallesmannin edessä hiukan kumarassa ja hymyilevänä ja luoden silmänsä milloin vallesmannin olkapäähän, milloin korvaan, milloin leukaan, milloin mihinkin, mutta ei koskaan silmiin. Se oli Hemman tapa. Hän jatkoi puhettaan, hiljentäen ääntään ja pitäen pitkiä äänettömiä välejä.
— En minä sitä epäile, että perämies olisi mitään varastanut siitä suolalaivasta, mikä hajosi keväällä Mustaankallioon. — Kylä vain hokee — olisi saatava selvyys. — Eihän se passaa, että valtion virassa olevaa miestä syytetään — tai epäillään — varkaudesta — vieläpä laivarikkovarkaudesta — joka on pahempaa kuin tavallinen varkaus — johan sitä voi sanoa merirosvoukseksi.
— Onko teillä vierasmiehiä, kysyn minä vielä kerran! Mitä kylä huhuaa, sille en anna mitään arvoa. Näyttäkää toteen!
— Ei tätä voi näyttää toteen vierasmiehillä — tämä on sellainen asia. Minä sattumoiltaan, vastoin tahtoani, jouduin vilkaisemaan Pelto-Kallun ranta-aitan ovesta sisään tässä yhtenä päivänä ja enhän minä voinut estää itseäni näkemästä, että aitassa oli sen suolalaivan purjeita, lokkeja ja köysiä. Minkäs minä sille voin! Kun äkkiä avaantuu ovi auki kenenkä edessä hyvänsä niin eihän kukaan silloin käännä silmiään muualle vaikka tahtoisi ja vaikka joutuisi näkemästään käräjiin todistamaan. — Niin se minulle kävi ja vallesmannin pitäisi nyt heti lähteä tarkastamaan mitä sillä perämiehellä aitoissaan on.
— Jaaha. Käykäähän istumaan. Minulla on myös vähän sanottavaa ja se käy paremmin laatuun kun molemmat istutaan.
Hemma istuutui.
Markus sytytti sikarin palamaan ja jatkoi puhettaan Hemmalle.