— Tiedättekö te — oletteko te itsekään selvillä, millä asioilla te oikeen nyt kuljette?
— Tämähän on puolittain — niinkuin virkamatka…
— Virkamatka! Hahahaha! Virkamatka! En totisesti osannut odottaa teiltä sellaista vastausta! — Ilmiantajana te kuljette! Pahanilkisenä nuuskijana!
— Mutta se on totinen tosi, mitä minä sanoin.
— Voi olla, voi olla. Enhän minä tiedä. Mutta ajatellaanpas, että se ei olisikaan totta. — Minä kysyn teiltä nyt paria kolmea asiaa ja toivoisin, että saisin selvät vastaukset. — Ensiksi: Tiedättekö te, mitä se merkitsee, että kannellaan valtion virkamiestä vastaan, nimittäin tätä minun perämiestäni vastaan, ja kantelija itse myös on valtion palveluksessa? Onko teillä tietoa, oletteko edes ajatellut, mikä tästä olisi seurauksena? — Jaaha, no, ette ole ajatellut ettekä pysty ajattelemaan nytkään. Minä sanon siis teille, että se merkitsee linnaa teille itsellenne ja leivättömyyttä teidän perheellenne! Sitä se merkitsee! Ja toiseksi: Teistä itsestänne kuuluu myös rumia juttuja. Oletteko kuullut, mitä kylällä teistä itsestänne jutellaan?
— Haastetaanhan sitä kylällä paljonkin. Kyllä se on totinen tosi, etten minä siitä suolalaivasta vehnäjauhosäkkiä tuonut, enkä rusinalaatikkoa, enkä mitään muutakaan. Se on valetta ja vihapuhetta!
— No — annetaan nyt rusinain, vehnäjauhojen — keksien ynnä muiden olla sinänsä, mutta lisäksi väitetään, että te olisitte maannut humalassa koko yön siellä laivassa. Miten on sen asian laita?
— Humalassa!
— Niin.
— En, herra vallesmanni — siitä minä menen vaikka valalle! Kaula poikki, jos niin on asia!! Mistä minä olisin humalaan joutunut!?
— Siitähän tässä kysymys olisikin! Minulla on monta todistajaa, että te aamulla vielä olitte humalassa. Aijon nostaa teitä vastaan syytteen väkijuomaan varkaudesta ja niiden nauttimisesta ja humaltumisesta virantoimituksen aikana laivarikkoisessa aluksessa raskauttavain asianhaarain vallitessa.
Syntyi pitkä vaitiolo.
Markus veteli sankkoja savuja sikaristaan ja puhalteli niitä Hemmaa kohti, joka vaikeni, nojasi kyynäspäitään polviinsa ja pyöritteli sinertävää virkalakkia hyppysissään, niisti välillä nenäänsä ja näytti surkealta, vaikka koettikin yhä vielä hymyillä. Viimein sanoi Hemma, katsomatta vallesmanniin:
— Ei nyt oteta tätä asiaa niin raskaalta kannalta…
— Kuulehan! Jos sinä tässä kahden kesken avoimesti ja rehellisesti tunnustat ryypänneesi silloin siellä laivassa, maanneesi lopun yön humalaisena kajuutassa, jolla aikaa varkaat pääsivät riisumaan laivaa purjeista ja köysistä ynnä muusta, niin minä en nosta sinua vastaan kannetta, kun olet noin vanha mies, vaan annan tämän kerran anteeksi. Sinä olet vanha mies, enkä minä haluaisi raahata sinua linnaan…
Hemma vaikeni vielä. Lopulta hän änkytti:
— Ei — tuot noin — vallesmannin pidä luulla, että minä siellä laivassa mitään — tuot noin — varastin…
— Minä en luule mitään. Minä tiedän.
— No se oli sillä tavalla, jos nyt asia sanotaan halki ja ihan niinkuin se oli…
— Niin niin! Niin se on sanottava!
— että kun minä menin alas kajuuttaan — kun oli niin kylmä yö ja kun huomasin, ettei kajuutan ovi ollut lukossa — että kajuutan pöydällä oli viskipullo ja ryyppylasi —
— Ei totta jumalaut siihen pöydälle mitään jäänyt, kun minä sieltä läksin!
— No kaapissa sitten — enhän minä sitä niin muista. Ja kun kaapin ovikaan ei ollut lukossa — ihan auki taisi olla — niin minä ajattelin — tuot noin — että se oli jätetty, se pullo ja lasi, minua varten siihen. Useinhan sattuu, että laivan päämies tarjoaa vahdissa olevalle tullimiehelle ryypyn vilussa.
— Niin niin. Se on eri asia, jos tarjotaan, mutta kuka teille siellä tarjosi!?
— No — minä ajattelin, niinkuin jo sanoin, että se on jätetty minua varten, että voin ottaa ryypyn lämpimikseni. Mistäs tämä tuhma talonpoika sitä niin vissiin ymmärtää…
— Te siis nyt tunnustatte asian?…
— Se riippuu siitä, minkä asian.
— No sen, hyvänen aika, että omin lupinne otitte kaapista viskipullon!
— No — jos sitten otin…
— Varastitte! Jumaliste! Minä suutun ja ammun teidät siihen seinää vasten, ellette tunnusta!
— No — va-varastin sitten…
— Ja ryyppäsitte itsenne humalaan!
— Humalaan en ryypännyt! Humalaan en ryypännyt — herra vallesmanni!
Hemma ravisteli päätään ja puhui kovalla äänellä ja punaisena. Vallesmanni sieppasi ruoskan seinältä, hirvensarvinaulakolta, jossa kaikki metsästystarpeet riippuivat.
— Joko tunnustatte, vai ette!?
— Tunnustan tunnustan. Eihän tässä nyt tarvitse ruoskaa ruveta heiluttamaan! — Ihminen tässä olen minäkin!
— Ihminen! Elukka sinä olet! Joit siaksi itsesi laivalla! Humalassa olit! Sikahumalassa olit!
— No, — no — älä helvetissä lyömään rupia! Taisinhan minä olla humalassa.
— Sinä olit humalassa!
— Olin olin.
— No — ja makasit koko yön kajuutassa ja annoit ryöstää laivan!Niin! Mitäs se maksaa! Se olet sinä, joka maksat kaiken sen, mitä sinäyönä laivasta varastettiin! No! Mitäs sinulla on siihen sanottavaa!— Makasit kajuutassa koko yön humalassa ja annoit rosvota laivan!Tunnusta!
— No — jos lienen maannut — En minä mitään muista.
Hemman ääni vapisi jo itkussa ja Markuksen kävi häntä sääliksi.
— Sinä makasit humalassa kuin sika ja annoit rosvojen ryöstää laivaa!No —
— Minä en muista mitään. Se on ihan totinen tosi. Minä en muista mitään, mitä sinä yönä tapahtui.
— Sinä olit siis niin humalassa, ettet muista mitään!
— Kerrankos tämä syntinen ihminen lankeaa…
— Sinä olet nyt tunnustanut rikoksesi ja minä olen antanut sanani ja pidän myös, vaikka olisin sen antanut rosvolle tai murhamiehelle, ja mitään juttua tästä sinulle ei tule, mutta selkääsi sinä tästä ruoskasta saat ja saat vielä tänään, mutta sitä ennen täytyy meidän jutella myös perämiehen kanssa. — Miina hoi! Tulehan tänne!
Miina oli kuunnellut kaiken aikaa eteisen oven takana ja oli saanut selvän joka sanasta. Hän oli kiljahtanut peljästyksestä silloin, kun vallesmanni huusi Hemmalle: "Jumaliste! Minä ammun sinut!" — Miina ei ollut tällä kertaa kutsuttaessa kaukana. Hän oli heti sisällä ja katseli kysyvänä ja veikeänä vallesmannia.
— Mene ja kutsu perämies heti tänne!
— Pelto-Kalluko?
— Niin niin!
— Heti paikalla!
Pelto-Kallu seisoi vallesmannin edessä noin viiden minuutin kuluttua.
Hän mörähti hyvän päivänsä vain vallesmannille, eikä ollut tullimiestä näkevinäänkään.
Hänen nenänsä tuhisi pahasti. Hänen oli vaikea hillitä itseään. Hän muistutti petoa, joka on joutunut pyydykseen.
— Sinulla luultavasti on jo vieraatmiehet tiedossasi?, sanoi vallesmanni, katsomatta Kallua, koputellen ruoskan kovaa nuppia pöytään.
— Mitäs vieraitamiehiä minulla olisi!, tuhisi Kallu nenässään. — Eihän minulla mitä vierasmiehiä ole. Mitäs vallesmanni sitten tarkoittaa?
— Tällä tullimiehellä on vieraita miehiä sinua vastaan.
— Minua!
— Niin.
Kallu kääntyi tullimieheen päin, kävi istumaan käskemättä ja puheli tullimiehelle, tekeytyen ystävälliseksi:
— Eikös se olisi ollut sinullekin Hemma parempi, että olisit tullut ensin minun puheilleni. Kahden kesken olisi juteltu asiat selväksi ja sovittu keskenään, jätetty kaikki niin ikään. Tuhmahan sinä olit, kun tänne tulit! Eksä ymmärrä, että omaan kaulaasihan sinä nyt hirttonuoraa panet — höhöhöhö.
— Enhän minä sinua mistään syytä! Minä tulin vain tänne vallesmannin luo pyytämään yhtä asiaa. Kun kylä hokee, että sinulla on aitoissasi niitä keväisen suolalaivan tavaroita, purjeita ynnä muuta, niin minä meinaan, että mentäisiin tarkastamaan. Sitä varten minä olen täällä. Tulin ensin vallesmannin luokse, koska hän sen asian parhaiten ymmärtää. Tullivanhimman luo jos olisin mennyt, olisi tarkastus jo pidetty ja sinä luultavasti istuisit raudoissa. Minä en tahdo sinulle mitään pahaa, sitä varten minä tulin tänne vallesmannin puheille ensin — ajattelin, että eiköhän vallesmanni keksi jotain keinoa, miten asia saataisiin menemään niin, ettei sinulle tulisi mitään pahaa. Sinun hyvääsi minä katson. Minä en tahdo kenellekään mitään pahaa. Koetetaan nyt kolmin miehin neuvotella, miten tämä asia saataisiin menemään niin, ettei tule mitään melua. Eiköhän ole parasta, että käydään katsomassa sinun ranta-aittasi ja saraimessasi, että mitä siellä on ja annetaan muidenkin nähdä, että lakkaavat puhumasta siitä, että sinulla on salattua laivarikkotavaraa. Onhan suuri häpeä koko saarelle, että ruunun miehestä kulkee niin rumia juttuja!
— Entäs sinusta itsestäsi!, sanoi Kallu mahdollisimman hiljaa.
— Jaa — kyllä minä olen valmis näyttämään kaiken ja saan todistukset kauppiailta minä päivänä hyvänsä, mitä keltäkin olen ostanut. Toistahan se on sinun! — Ja mitäs tässä turhaa puhutaan. Jos vallesmanni ei halua ryhtyä mihinkään, niin minä menen tullivanhimman puheille. Kyllä se mies tietää mitä tekee. Lakihan se on siinä kohdassa selvä, nimittäin merilaki, että jos tullimies pyytää virka-apua vallesmannilta ja vallesmanni ei anna —
— Minä annan kyllä virka-apuani teille molemmille, sanoi vallesmanni korkealla äänellä. — Lurjukset!
Hemma nousi seisomaan. Näytti siltä, että hän aikoisi lähteä.
— Istukaa paikallanne, tullimies!, komensi Markus. — Jaa, ehkä on parempi, että puhuttelen perämiestä kahden kesken ja panen teidät siksi aikaa talteen. Minä tarvitsen vielä teitä molempia.
Näin sanoen nousi Markus tuolistaan ylös, ohjasi Hemman keittiöön, lukitsi kamariin vievän oven, otti avaimen taskuunsa, sanoi Miinalle: "Pidähän silmällä tätä tullimiestä, ettei pääse karkaamaan", lukitsi myös eteiseen vievän keittiön oven, pani avaimen taskuunsa ja tuli takaisin virkakammariinsa, istuutui jälleen tuoliinsa ja sanoi Kallulle:
— Sanohan nyt ihan suoraan, paljonko ja mitä lajia sen suolalaivan tavaraa sinulla on? Minä kirjoitan tässä luettelon. Tullimiehen kanssa tässä jo luettelo tehtiin.
Seurasi parinkymmenen sekunnin äänetön hetki, jolla aikaa Pelto-Kallu ennätti kuvitella jos jonkinlaisia mahdollisuuksia. Hänhän ei oikeastaan tietänyt mitään siitä, mitä tässä oli aikaisemmin tapahtunut tullimiehen ja vallesmannin välillä. Kallu ajatteli, kuultuaan vallesmannin puhuvan luettelosta, joka on tehty tullimiehen kanssa, että se voi olla luettelo siitä, mitä tullimies itse on varastanut. Onkohan tuo tunnustanut ja tehnyt luettelon ilman tarkastusta? Ei! Sitä se ei ole tehnyt. Sillä pejuonilla taitaa olla — ja onkin — jotain tietoja siitä, mitä minulla on ja on luetellut, mitä luulee tietävänsä, tai mitkä määrät mitäkin tavaraa on minulla nähnyt ja nyt minun muka olisi täydennettävä luetteloa. Sitä se on! Mitään muuta se ei luultavasti ole. —
— No! Antaapas tulla vain!, kehoitteli vallesmanni, kynä valmiina kirjoittamaan.
Kallu siristeli oikeaa silmäänsä, istui kumarassa, käsivarret polvilla ja sormet vuoroin ristissä ja vuoroin sormenpäät vastakkain ja väliin hän naksutteli sormiensa niveliä ja koetti vanhaa keinoaan, ymmärtää tahallaan väärin kysymyksen. Kieräilevään tapaansa hän siis vastasi:
— Jaa — että Hemma on jo tunnustanut ja tehnyt luettelon? Minun olisi kuultava se luettelo — enhän minä muuten voi sitä oikoa, tai lisäellä — enkä minä totta puhuen — mitään hänen asiaansa tiedäkään! Vallesmanni lukee nyt sen luettelon, niin sittenpähän näen, tiedänkö minä mitään siihen lisätä vai en.
Silmänräpäyksessä oli Markus pystyssä ja komensi Kallua hampaittensa välistä sihisten ja kaapaten ruoskan oikeaan kouraansa:
— Takki päältäsi pois! Paikalla! — Niin! — Istu istu! — Niin — tässä on minulla luettelo ja luen siitä lakipykäliä sinun harteihisi! Sinä luontokappale!
Hän tarttui vasemmalla kädellään Kallua niskasta kiinni, painoi pään entistäkin kumarampaan ja löi Kallua solmuruoskalla harteihin kymmenkunta kertaa ja kysyi: "Joko riittää luettelon lukeminen?! Vai ei vielä!" ja iski taas kymmenkunta kertaa ja kysyi uudestaan:
— Jokohan alat puhua!? Sanohan nyt omasta suustasi, minkälaista tavaraa sinä varastit suolalaivasta sillä aikaa, kun tullimies, tämä Hemma, makasi humalassa kajuutassa?! Minä olen nyt kahteen kertaan lukenut sinun selkääsi tämän luettelon. Pitääkö minun vielä jatkaa? No!
— Hemma on vikapää kaikkeen!
— Mihin kaikkeen?!
— Jos ei Hemma olisi maannut humalassa, en minäkään olisi joutunut menemään sinne laivaan. Hemmassa kaikki syy on!
— Minä en nyt kysele, kuka on syyllinen, vaan mitä suolalaivan tavaraa sinulla on?
Vallesmanni istui jälleen tuolillaan, kynä paperilla, valmiina kirjoittamaan. Ruoska oli valmiina pöydän kulmalla.
Kallu istui myös jälleen entisessä asennossaan, liivisillään. Hän katseli vallesmannin kynänvarren yläpäähän molemmat silmänsä karsaina ja alkoi:
— Saraimessa on vokkaraakapurje ja molemmat vokkamärssypurjeet. Ranta-aitassa on isoraakapurje ja isot märssyt. Ei minulla muita purjeita ole, vaikka kuoliaaksi ruoskisit! Saatana!!
— Älä kiroile!
— No mitä tässä muutakaan osaa tehdä!
— Eikö muita purjeita ole!?
— Ei ole — johan sen sanoin!
— Laivastahan puuttui sinä aamuna myös perämaston purjeet!
— Jaa — ne minä unehutin. — Perämaston purjeet ovat saraimessa.
— Entä köydet ja lokit?
— Ne ovat kaikki hyvässä järjestyksessä siellä missä purjeetkin.
— Kuka oli sinulla apuna?
— Muija oli mukana molemmilla kerroilla.
— Minä en vie sinua enkä muijaasi käräjille, usko se, mutta jos vielä mitä hyvänsä sinua vastaan ilmaantuu kannetta ja ilmiantoja tai valituksia, niin ruoskaa saat! Minä en tutki tästä lähin — ruoskaa annan. Minä en lähde kenenkään kanssa tästä lähin käräjöimään! Ruoskaa annan! Lautamies ei tule tästä puoleen tässä piirissä hyötymään. Tämä ruoska on nyt lautamiehenä sekä lakina! Pane mieleesi se — jos sinua enää perämiehenä tarvitsen. Taitaa olla parasta, että annan sinulle eropassin samalla.
— Älä hyvä vallesmanni tee sitä! Ruoski vaikka joka päivä, mutta anna olla perämiehenä, johan minulle nauraisi koko maailma, jos minä mistaisin ammattini! Älä hyvä vallesmanni erota minua!
— "Hyvä vallesmanni!" — Kyllähän sinä nyt osaat puhua, mutta kunhan olisin kulkemassa perässäsi näkymättömänä tuolla kylällä, niin taitaisin kuulla toisenlaista virttä laulettavan!
— Ei hyvä vallesmanni! En koskaan ole vallesmannista puhunut ainoaakaan pahaa sanaa, enkä puhu!
— Saadaanpas nähdä! Saadaanpas nähdä. Minulla on hyvät korvat! Minä kuulen kaikki! Kyllä minun korviini tulee, mitä sinä missäkin haastat. Sinun puheesi ne nopeimmin tänne tulevatkin! On tuota kuultu! — No — jääköön nyt tämä sikseen. Minä annan tämän kerran anteeksi, mutta sillä ehdolla, että tulet ottamaan yhden viikon ajalla joka aamu selkäsaunan. Niin, jos siihen suostut, saat jäädä virkaasi.
— Suostun vaikka kuukauden ruoskiin, kunhan saan jäädä.
Vallesmanni laski tullimiehen keittiöstä ja Kallun sinne ja sanoi:
— Sinä Kallu olet nyt täällä keittiössä niin kauan kuin minä sinua kutsun.
Sitten meni Markus tullimiehen jälessä virkahuoneeseensa.
— Teitä, vanhaa miestä, on minun sääli ruoskia, mutta se minun nyt on tehtävä. Muuten tällä saarella menevät kaikki asiat päin helvettiä. Mutta sitä ennen pari kysymystä: Onko teidän mielestänne tämän perämiehen, Kalle Peltolan saraimessa tai ranta-aitassa, tai missä kätkössä hyvänsä, jotain suolalaivasta varastettua, tai mistä laivasta hyvänsä? Vastatkaa heti!
— Ei.
— Oletteko te ihan varma siitä?
— Ihan varma.
— Voisitte vannoa sen?
— Milloin hyvänsä!
— Vannoa sen?
— Vaikka vannoakin! Vaikka vannoakin!
— Teidän valallenne en minä anna mitään arvoa! Kuuletteko! Enkä teidän puheillenne! Ennen maailma synnyttää märehtivän kärpäsen, kuin totuuden puheen teidän suuhunne! Vaikka nyt — luultavasti sinne keittiöön kuului, mitä täällä äsken tapahtui perämiehelle — vaikka te nyt olettekin valallanne peruuttanut kaikki ilmiantonne perämiehen suhteen, ette te sillä ole pelastanut nahkaanne. Riisukaapa takkinne! No niin. Tuonne noin sohvalle voitte sen asettaa siksi aikaa, perämiehen takin viereen. — No niin. Seisokaapa nyt hiljaa vähän aikaa!
Ruoskan siimat vingahtelivat taas ilmassa. Hemma sai iskuja harteisiinsa ja myös käsilleen, joilla hän koetteli estää iskuja. Erään sivalluksen hän sai poskelleen, koettaessaan väistää iskua kumartamalla äkkiä alas. Täsmälleen kymmenen ruoskan iskua sai Hemma. Sitten istuutui Markus jälleen, asetti ruoskan pöydän kulmalle ja sytytti sammuneen sikarinsa ja veti monta savua, ennenkuin alkoi jutella Hemmalle.
— No niin. Ehkä käytte taas istumaan. — Perämiestä vastaan ei nosteta mitään juttua — vai mitä?
— Niin — no — mitäs jutun nostamista siinä on, kun ei hän kerran ole tehnyt mitään rikostakaan.
— Sitähän minäkin. Ja nyt toinen kysymys: Te taidatte nyt jo ymmärtää, että tästä lähin nostetaan käräjäjuttuja tässä piirissä vähemmän kuin ennen.
— Se on vallesmannin asia se.
— Niin on. Ja jos te tulette tänne minun luokseni ilmiantajana, niin keskustellaan tämän ruoskan nimessä. Ja jos te rupeatte jotakin toista tietä, mitä hyvänsä, juonittelemaan minua vastaan, käy teille huonosti. Sen te taidatte ymmärtää?
— Ei minulla ole mitään vallesmannia vastaan…
— Saadaanhan nyt nähdä! — Niinkuin sanottu, harvenevat tästä lähin käräjämatkat, mutta jos teidät, tai kuka muu tullimies tai kuka hyvänsä, tavataan tästä lähin virkatoimessaan humalassa ja makaamassa, tuli ruoskat ja virka meni — mutta käräjämatkaa ei tullut. — Perämies hoi! Tulkaahan tänne!
Perämies ilmaantui heti.
— Käy istumaan, perämies.
Sitten painoi vallesmanni sitä sähkönappulaa, joka soitti Miinan saapuville.
— Tuohan Miina tänne kolme ryyppylasia!
Itse Markus haki rommipullon, kaatoi ryypyt ja sanoi:
— No — terveeks miehet! ja ryypyn jälkeen: — Nämä olivat nyt oikeat piiskaryypyt, ruoskan vihkiäisryypyt — hehehehe!
Jo nauroi Hemmakin, ei siitä syystä, että hänellä olisi ollut jotakin mielihyvää, vaan vanhasta tottumuksesta. Niin kauan nimittäin, kun hän valtiota oli palvellut, oli hän osannut aina hymyillä ja nauraa, jos esimies, tai se, joka milloinkin esimiehen sijainen oli — tällä kertaa vallesmanni — nauroi, tai sanoi jotakin mukavaa. Perämies ei sitä hyödyllistä luonteenominaisuutta ollut ennättänyt vielä hankkia — hänhän oli palvellut valtiota — se on vallesmanniaan — vasta niin lyhyen ajan ja jostakin syystä ei hän sitä taitoa oppinut koskaan.
Ryyppyjen jälkeen sanoi vallesmanni:
— No — kuinkas sitten tehdään niiden suolalaivan tavaroiden kanssa.
Silloin vilkastui perämieskin ja sanoi:
— Niin kuinkahan niiden kanssa tehdään, ja Hemma lisäsi:
— Eihän ne voi tämän Kallunkaan huostaan jäädä?
— Eipä tietenkään, sanoi vallesmanni. — Minä olen tässä asiaa miettinyt ja tullut siihen päätökseen, että tämä perämies lähtee ensi yönä purjehtimaan maan taa ja ottaa lähtiessään kaiken sen varastetun tavaran minun jahtiini — purjehtii yön Mustankallion tienoilla länsirannikolla ja on löytävinään meressä ajelehtimassa jotakin sen suolalaivan jäännöksiä, mastoja, ynnä muuta, ja löytävinään nämä purjeet, köydet ja lokit, tuo ne aamulla märkinä satamaan ja kutsuu teidät, tullimiehet, tarkastamaan ja takavarikoimaan tavaran. Tehkööt tullimiehet sitten lain mukaan.
— Mutta eipä tämä taida niin mennä, arveli perämies.
— No miksei?
— Näkihän sen koko saaren kansa silloin seuraavana aamuna, että osa purjeista oli pois. Kuka sitä uskoo, että ne nyt enään ovat meressä ajelehtimassa laivan kappaleiden seassa?
— Ensiksikin. Onko välttämätöntä, että te ilmoitatte takavarikoitavaksi sen suolalaivan irtaimistoa? Sinähän löydät merestä sen tavaran! Toiseksi: Tämä tässä oleva tullimies menee takuuseen siitä, että takavarikoiminen tapahtuu lain ja sääntöjen mukaan, ilman mitään kieroja sivutarkoituksia.
— Se taataan kyllä, sanoi Hemma.
Miehet, Hemma ja Pelto-Kallu, saivat lähteä ja monina vuosina, kesäisinä päivinä rantakäräjillä, talvisin hylkeenpyyntiretkillä, teltissä illalla, missä milloinkin, kertoiltiin saarelaisten kesken tästä tapauksesta, Sika-Hemman ja Pelto-Kallun selkäänsaannista ja suolalaivan hämäräperäisistä, kadonneista purjeista, köysistä ja lokeista, mutta kukaan ei niistä, enemmän kuin selkäänsaannistakaan osannut sanoa mitään varmaa.
* * * * *
Vallesmanni siirtyi syömään myöhästynyttä päivällistään.
Miina toi tarjottimella soppavadin pöytään.
Sitten hän jäi seisomaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut asiaa.
— No — mitäs Miina —
Miina riiputti tarjotinta molemmissa käsissään esiliinansa päällä, pyöritteli kahtaapäin yläruumistaan ja pää kallellaan alkoi jutella:
— Sitä vain, että mitenkäs vallesmanni uskalsi löydä Pelto-Kallua, joka on saaren vahvin mies? Sinä taidat olla vielä vahvempi!
— Totta varmaan!
— Se oli hyvä, että Pelto-Kallu sai selkäänsä!
— Oliko se sinusta hyvä!? Sinunhan pitäisi itkeä siitä, olla suruissasi Kallun puolesta!
— Minä en pidä Kallun puolta! Kallu sai, mitä pitikin. Minä olen ollut Kallulle paha jo monta päivää. Se tahtoo aina tulla minun kanssani, niin minä sanoin yhtenäkin yönä, viime viikolla, että rankaisisi sinuakin joku, vaikka Jumala, jos ei muut pysty, niin se ilkkui, ettei sitä miestä olekaan, joka hänen nokalleen hyppää. Tuolla tavalla se sanoi! — Minua nauratti, niin että olin haljeta, kun kuulin, miten sinä ruoskit Pelto-Kallua! Se oli oikein sille mokomallekin! Ja tuo tullisökäri! Olisitpas nähnyt, miten se raukka vapisi, kun kuuli ruoskan läiskäykset! Se oli väärin, että sinä löit vanhaa miestä. Niin oli!
— Vai niin! Mitä minun olisi pitänyt tehdä?
— Jättää lain käteen!
— Ruoska oli hänellekin huokeampi! Tästä lähin käydään lain edessä harvemmin — saat sitä ruoskaa sinäkin, jos jotakin vilppiä ilmaantuu.
— Herra Jumala kuitenkin! Taitaa tulla hulluksi, niinkuin se entinenkin, sanoi Miina ja meni keittiöön Markuksen makeasti nauraessa.
* * * * *
Seuraavan yön ohjelman näytteli Kallu hyvin ja tuli aamulla saamaan ensi osan viikon kestävästä rangaistuksestaan — tuli ruoskittavaksi kuin koira. Vielä seuraavanakin aamuna tuli hän ruoskittavaksi, mutta Markus jätti hänet ja sanoi:
— Saat mennä, joutava! — En ilkeä sinua joka päivä ruoskia!
Niin vähällä ei Markus kuitenkaan päässyt.
Vielä samana kesänä ilmaantui uusi tapaus, joka aiheutti ruoskimisen, Kallun rikos, joka siinä määrässä kuohutti Markuksen mieltä, että hän nautti ruoskimisesta ja siitä, että sai viskata Kallun eteen pöydälle erokirjan perämiehen virasta.
Tapaus oli tämänlainen:
Oli jo elokuun loppupuoli.
Markus oli päättänyt järjestää luonaan juomingit tullivanhimmalle, luotsivanhimmalle ja molemmille loistonpäälliköille. Kaikki nämä olivat entisiä merikapteeneja, vallasväkeen kuuluvia ja siis miehiä, joiden kanssa Markus katsoi voivansa seurustella tarvitsematta peljätä varsin pahaa alentumista.
Kallun oli hän lähettänyt hakemaan juomatavaroita mantereelta, kaupungista.
Kallu oli lähtenyt aamulla varhain hyvän länsituulen puhaltaessa.
Oli laskettu, että hän ennättää samaa tuulta takaisin ennen iltaa.
Saapui ilta, vaan ei saapunut Pelto-Kallu.
Kului yö ja oli jo toinen päivä, helteinen ja miltei tyyni, heikko läntinen puhalteli.
Markus istuu Venekalliolla.
On saapunut jo toinen iltapäivä.
Meri on yhä tyyntynyt.
Venekalliolla on Markuksen rakennuttama uimahuone. Sen luona hän istuu ja katselee merelle.
Meri on harvinaisen tyhjä.
Ensi aluksi hän ei näe mitään, mutta lopulta keksii hänen silmänsä kaukana idässä valkean purjeen. Hän nousee seisaalleen paremmin nähdäkseen.
Todellakin!
Jahti purjehtii siellä kuin ohjaamattomana.
Se on nyt kulkenut sivutuulta, jolloinka länteen painuvan päivän säteet heijastuivat purjeista ja tekivät ne hohtavan valkeiksi ja juuri sillä hetkellä hän sen älysi. Yhä vielä hohtavat purjeet valkeina, mutta nyt alkavat tummeta, muuttua sinisen harmaiksi. Jahti näyttää nyt purjehtivan myötäistä, Hetken perästä alkaa taas purje paistaa valkealta. Äsken kulki jahti oikealle, etelään, nyt se kulkee vasemmalle, pohjoiseen, kääntyy päin tuulta ja alkaa taas mennä etelään.
Merkillistä!
Jahti näyttää kulkevan ohjaamattomana.
Luotsipaikalta on nähtävästi jo ennen häntä huomattu tuo harhailija, koska parhaillaan luotsivene purjehtii ulos satamasta ja ohjaa kohti harhailijaa, joka on kaukana, monien kilometrien päässä idän alla. Kuluu tunnin verran, ennenkuin luotsivene on sen luona. Sen jälkeen alkaa hiljainen luoviminen satamaa kohti. Sekä luotsivene että jahti luovivat hyvin heikossa tuulessa. Ne pääsevät satamaan vasta aamupuolella yötä. Aamukahvia tuodessaan on Miinalla täydet tiedot asiasta:
Lähelle tultuaan olivat luotsit tunteneet jahdin: "Tämähän on meidän saaren vallesmannin jahti, mutta missäs perämies on?", olivat kysyneet, mutta kun pääsivät jahdin luo ja menivät siihen sisään, niin löysivät Kallunkin: Hän makasi humalassa ohjauspaikan pohjalla. Kallu oli purjehtinut toista vuorokautta ja juonut paluumatkallaan kaikki pullot tyhjiksi. Luotsit olivat tuoneet jahdin satamaan, panneet sen ankkuriin, käärineet purjeet ja saaneet Kallun sen verran hereille, että hän kykeni astumaan jollaan, mutta ei kyennyt mitään selvittämään eikä edes kävelemään kotiinsa makaamaan — sinne oli oman saraimensa seinustalle, varjopuolelle, pilvekseen, tupertunut ja makaa kuulema siellä vieläkin, vaikka päivä on jo korkealla.
Niin oli Miina kertonut ja synkkänä oli Markus kuunnellut ja heti kahvin juotuaan oli hän kirjoittanut perämiehelle erokirjan. Sitten oli käynyt tavanmukaisella uinnillaan, syönyt aamiaista ja lähtenyt kävelemään pitkin Rantakujaa, joka kulkee ohi perämiehen saraimen. Omin silmin oli Markus nähnyt, kuinka Kallu veteli unta saraimen seinustalla kellon käydessä jo yhtätoista. Siinä oli paljon katselijoita, lapsia, naisia, miehiä. Toisia tuli, toisia meni. Ei viitsinyt Markus kauan siinä seisoa, vaan läksi kotiinsa. Miinan mukana lähetti Markus Kallun vaimolle sanan, että Kallun on tultava vallesmannin puheille heti kun kotiinsa ilmaantuu.
Kello kolme iltapäivällä seisoi Kallu vallesmannin edessä kurjan näköisenä, silmät pöhöttyneinä ja pää kipeänä.
— Sinulla on ollut pitkä matka, Kallu?, sanoi vallesmanni.
— Hullustihan sen kävi — tämän matkan kanssa.
— Ja tästä saat sinä tervetuliaisia!
Markus sieppasi ruoskan ja alkoi sillä suomia Kallua.
— Käyhän istumaan! — ärjäisi Markus sitten. Kallu totteli nöyränä.
Markus veti auki pöytälaatikkonsa ja otti sieltä jo valmiiksi kirjoittamansa paperin, joka oli pantu vaaleanruskeaan isoon kirjekuoreen ja ojensi sen Kalulle.
— Lue.
Kallu otti kuoresta ison virallisen arkin. Hän ei itse osannut kirjoittaa kuin nimensä, mutta lukea hän osasi toisen kirjoitusta. Paperiin oli kirjoitettu muun muassa:
"— — — ja on perämies Kalle Peltola näistä usein mainituista syistä vapaa virastaan tästä päivästä alkaen. Saarelaispiirin vallesmannin konttorissa elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.
Kun Kallu oli paljon juonut, purjehtinut humalaisena merellä ja oli nyt pahassa kohmelossa, sekä saanut lisäksi selkäänsä ja kaiken päälle, tai oikeammin kaikesta tuosta seurauksena oli hermoiltaan uupunut, alkoi hän itkeä nyyhkytellä saatuaan viimeinkin, kirjain kirjaimelta ja sana sanalta kirjeen luetuksi ja sen hirveän sisällön sekavassa päässään tajutuksi. Jos hän olisi ollut selvä, olisi hän ruvennut pyytämään anteeksi — "Hyvä vallesmanni, anna vielä tämä kerta anteeksi!" — ja olisi tämä vanha, jo usein tavaksi tullut rukoilu vain paaduttanut toisen sydäntä ja erotuomio olisi jäänyt varmasti voimaan, ja sille olisi haettu maakuntavanhimman vahvistus, oikea, laillinen erokirja, eikä vain peloke, niinkuin tämä erokirja todellisuudessa vain olikin. Mutta kun Kallu nyt vain itki, täysikäinen mies, itki niin, että hartiat tärisivät, otti Markus paperin pois hänen hyppysistään, repi sen kappaleiksi ja viskasi paperikoriin. Kallu tuskin tajusi mitä tapahtui. Hän niisteli nenäänsä ja itki saamatta sanaa suustaan. Se oli hänen tapansa oikeen pahan humalan jälkeen, varsinkin jos lisäksi tuli jotakin, jonka hän vielä jaksoi tajuta onnettomuudeksi, niinkuin nyt tuon paperin.
— Mene kotiisi makaamaan, Kallu! — sanoi Markus hänelle. Tämän sai Markus toistaa useaan kertaan, ennenkuin Kallu ymmärsi, mitä hänelle sanotaan ja meni — ei kuitenkaan kotiinsa, sillä sinne hän ei siinä tilassa tohtinut mennä, vaan metsään, ja nukkui siellä seuraavaan aamuun asti ja ilmaantui noin kello viiden tienoissa vallesmannin keittiöön pyytämään Miinalta aamukahvia ja ruokaa.
VI luku.
Markuksen saarelaiskesät olivat hauskoja, mutta levottomia. Hän nimittäin pelkäsi tarkastusta, sillä hänen arkistonsa ja kansliansa ei ollut koskaan niin järjestyksessä, että olisi hyvällä mielellä voinut ottaa vastaan tarkastajan. Kun syksy saapui, poistui häneltä tämä pelko, sillä hän tiesi, että mitä pimeämmäksi ja myrskyisemmäksi aika muuttuu, sitä vähemmän on pelkoa, että maakunnan hallituksesta kukaan voi lähteä hänen piiriinsä tarkastusmatkalle. Niitä tehtiin vain kesällä. Eräänäkin kesänä, Markuksen odottamatta, oli jo aamulla varhain satamaan ankkuroinut valtion laiva ja maihin oli kaloja ostamassa käyneen kokin mukana tullut tieto, että laivassa on korkeita isäntiä, itse maakuntavanhin seurueineen tarkastusmatkalla, mutta että isännät nukkuvat vielä. Rannassa oli sattumalta myös Kallu ja hän läksi heti viemään tätä tietoa vallesmannille.
Vallesmannilassakos kiire alkoi.
Kallu harjasi vallesmannin paraatipukua pihalla ja kiilloitti sitten hänen kenkänsä.
Markus itse ajoi partaansa ja välillä sydän kurkussa avasi milloin tilikirjansa, milloin päiväkirjansa ja havaitsi, ettei kumpikaan ole kunnossa.
Hän sekoitti partasaippuaa, saippuoi osan partaansa ja taas tarkasteli papereitaan.
Ei mitään ennätä enää korjata!
Menisi vähintään kaksi päivää ennenkuin kirjat olisivat edes välttävässä kunnossa — ja nyt ovat tarkastajat täällä viimeistään puolen tunnin perästä!
Markus kiroili laiminlyötyjä pitkiä kesäpäiviä ja pitkiä talvikuukausia!
Hän päätti tästedes tehdä joka päivä työtä!
Joka päivä — säännöllisesti!
Parranajosta ei tahtonut tulla mitään. Hän tuiski Miinalle, että tämä muka oli tuonut hänelle kylmää partavettä, vaikka hän itse oli kirjojensa ääressä vavistessaan jäähdyttänyt partaveden.
Parta oli vielä ajamatta, kun Miina toi aamukahvia.
— Vie pois kahvi! Johan minä sanoin, etten huoli kahvia! Minähän sanoin, että tuo kuumaa partavettä! Etkö sinä enää kuule puhetta, vai mikä sinuun on mennyt! Tuo kuumaa partavettä! Kuumaa partavettä! Herra Jumala! Kuinka sinä olet hidas.
Lopulta oli parta kuitenkin ajettu ja pukeutuminen alkoi.
Kallu auttoi pitkää virkatakkia päälle ja pitkää kultakahvaista miekkaa takin vasemmasta taskusta takin alle riippumaan. Komea kahva jäi näkymään taskun suun yläpuolelle ja kullattu tupen kärki jäi riippumaan takin liepeestä alaspäin. Kengät kiilsivät moitteettomasti. Ison peilin edessä Markus vielä korjaili kaulustaan ja kaulanauhaansa ja asetteli sopivaan asentoon komean paraatikypärinsä. Sitä sanoivat toiset saarelaiset kiikkutuolihatuksi, toiset enkelismannin amiraalinhatuksi. Kummatko lienevät olleet oikeassa, sen ratkaisuun ei nyt ollut aikaa.
Markus pukeutui paraatipukuunsa harvoin — oikeastaan ensikertaa eläissään ja hän liikkui siinä kankeasti. Vielä kerran hän meni peilin eteen. "Komea mies! Tässä on sitten saakurin komea mies!", saneli hän peilissä olevalle kuvalleen. Hän kohenteli vielä kerran kypäriään ja havaitsi sen sopivan sangen hyvin leveän otsansa, lihavien kasvojensa, vaaleiden hiustensa, tummien, ohimoilta vinosti ylös kohoavien kulmakarvojensa ja tummanruskeiden ylöspäin väännettyjen vankkojen viiksiensä ja harmaansinisten silmiensä väreihin.
Peilin edessä hän veti käsiinsä valkeat sormikkaansa ja samalla harjoitteli kumarrusta ja oikean sormikkaan riisumista tervehtimistä varten — tyhjä sormikas vasempaan käteen, joka nojaa miekan kahvaan — kantapäät kop! — ja sitten kumarrus — mutta onko komea kiikkutuolihattu silloin kainalossa, kädessä vai päässä? Siinä kysymys! Auta armias Jumala! Maakuntahallituksessa oli hän usein nähnyt tähän verrattavia tapauksia — vallesmannien käyntejä ynnä muita — mutta ei ollut osannut silloin ajatella, että itse joskus tarvitsisi niissä tilaisuuksissa tehtäviä liikkeitä osata, eikä ollut katsellut ja pannut mieleensä.
Hän hikoili ja puhkui.
Hän meni kaapilleen ja otti rohkaisuksi hyvän konjakkiryypyn, sytytti sikarin ja sitten läksi.
Kävellessään läpi kylän satamaa kohti tunsi hän kateutta kalastajia ja kaikkia niitä saarelaisia kohtaan, joiden luona ei käy virkatarkastajia. — "Voi te onnelliset ihmiset!", huokasi hän. — "No — huomenna on tämä kaikki ohi! Kestä nyt tämä päivä, kestä nyt tämä hirmuinen päivä!", hoputteli hän itseään. Hän tunsi ihan tukehtuvansa kuumuuteen ja ahdas ja outo virkatakki esti hengitystä eikä siitä voinut avata nappiakaan — päinvastoin oli vielä kerran tarkastettava, ovatko ne kaikki kiinni. Kiinni ovat.
Rantaan olivat kokoontuneet saaren kaikki arvohenkilöt: Pappi, kirkkoneuvosto, kunnan esimies, kunnallislautakunta, koulun esimies, lautamies, tullimiehet, arvokkaimmat perheenmiehet ynnä muita — puhumattakaan naisista ja lapsista, joita seisoi siellä ja täällä lähimmillä porteilla ja ranta-aittojen seinustoilla, siellä missä miehet, tavallisesti rantakäräjiä istuivat. Myöskin oli rantaan kokoontunut — tavallisuuden mukaan, — parvi koiria, jotka jo olivat alkaneet juhlatappelunsa.
Arvomiehet olivat kokoontuneet luotsisillalle — luotsit ja tullimiehet juhlapuvuissaan.
Vallesmanni käveli läpi miesjoukon arvokkaana ja siellä ja täällä kohoili lakkeja ja kuului: "Hyvää huomenta", mutta hän ei vastannut. Perämies käveli hänen jäljessään. Luotsisillan portaiden juuressa oli vallesmannin jahdin jolla. Siihen nyt laskeutui vallesmanni ylhäisenä kuin amiraali konsanaan. Jolla nousi miltei pystyyn, eikä tasapainoon asettunut sittenkään, vaikka perämies istui keulapiitalle ja vaikkei perämieskään mikään pieni mies ollut — päinvastoin saaren isoimpia, mutta mihin hän piisasi vallesmannille, joka niihin aikoihin painoi satakymmenen kiloa.
Istuessaan jollansa perällä ja vedellessään savuja sikaristaan katseli Markus surullisena perämiestään, joka souteli levollisena. Perämies ei aavistanut, mistä tuo surullinen ilme oli kotoisin. Hän ei tiennyt, että vallesmanni parhaillaan toivotteli itselleen: "Olisinpa korkeintaan vallesmannin perämies tällä saarella! Tai mikä hyvänsä, jolla ei ole kansliaa ja arkistoa hoidettavanaan."
Tällä välin olivat korkeat vieraat ennättäneet laivalla jo jalkeille.
Itse maakuntavanhin istui tilavassa korituolissa laivan peräkannella ja pari virkamiestä hänen läheisyydessään.
Nykyinen maakuntavanhin oli vasta äskettäin virkaansa kohonnut. Hän oli parhaassa iässä, Markuksen ikäinen, vieläpä hänen entisiä hyviä ystäviään, ollut Markuksen mukana monilla purjehdusretkillä entisaikoina. He olivat juoneet kerran Markuksen jahdin kajuutassa veljenmaljatkin.
Hän otti Markuksen vastaan ystävällisesti ja esitteli läsnäolevat virkamiehet — maakunnan rahastonhoitajan ja sihteerin.
— Mitä saarelaispiiriin kuuluu — hyvää varmaankin?
— Täällä on hyvin rauhallista…
— Käräjämatkoja luultavasti hyvin harvoin?
— Hyvin harvoin, viimeaikoina, ja muulloinkin. Joitakin mitättömiä tilariitoja.
— Ja vanhana purjehdusihmisenä viihdytte te vallesmannina täällä hyvin?
— Kiitos — oikein hyvin.
* * * * *
Laivaan soutivat myös kunnan viralliset edustajat, kunnan esimies ja kunnallislautakunnan esimies. Vallesmanni esitteli heidät maakuntavanhimmalle.
— Jaaha, jaaha. Onko kunnan virkamiehillä mitään valittamista tai mitään toivottavaa?
— Olisihan sitä valittamista paljonkin ja siitähän täällä on usein miesten kesken ollut puhetta, että eiköhän tänne saataisi tullivapautta kaikelle ruokatavaralle, mitä tuodaan Virosta?
— Kirjoittakaa anomus! Kirjoittakaa senaattiin anomus, muuta en voi nyt tällä kertaa neuvoa. Teidän vallesmanninne varmasti liittää siihen puoltolauseensa ja minä koetan tutustua asiaan myös ja luultavasti tulen puoltamaan anomusta. — No miten on köyhäinhoidon kanssa? Taitaa tuottaa paljo rasituksia näin pienelle kunnalle?
— Köyhäinhoitoa ei ole. Ei se rasita kuntaa —
— No!?
— Kunnan vaivaisia ei ole.
— Entä onko velkaa kunnalla?
— Ei ole velkaakaan. Omilla on tultu toimeen — ja valtion avulla.
— Harvinainen kunta!
* * * * *
Soudettiin maihin.
Luotsisillalla tervehti maakuntavanhin kädestä pitäen paitsi pappia ja lukkaria, myös saapuvilla olevia isäntämiehiä. Vuosikausia kulki tästä tapauksesta maine saarella ja usein sitä mainitaan vielä tänäkin päivänä: "Siinä se oli oikea maakuntavanhin! Niin alhainen! Oikea kansan mies! Tervehti kaikkia kädestä, ketä oli sillä kertaa luotsisillalla ja kyseli vointia — yksin Juonaan Lutviltakin!" —
Maissa tarkastettiin koulu, kirkko ja kunnantuvalla pidettiin kokous, jossa oli saapuvilla kunnallislautakunta, lautamies ja joukko kunnan arvokkaimpia miehiä.
Sen päätyttyä oli laivalla aamiainen, johon vallesmanni oli kutsuttu osaa ottamaan.
Sen aikana sanoi maakuntavanhin, Markukseen kääntyen:
— Vallesmannilla kai on kanslia ja arkisto järjestyksessä?
— Ilmoitan kunnioittavimmin, että muutamat viimeisimmät virkakirjeet —
— Niin niin — mutta yleispiirtein…
— Yleispiirtein — tyydyttävässä kunnossa — rohkenen sanoa, että olen tehnyt parhaani.
— No — ennätämmehän vielä nähdä. — Oikeastaanhan tämä oli puolittain huvimatka. Meidän olisi käytävä heti tämän jälkeen tarkastamassa tätä saarta noilta korkeilta vuorilta, sitten uinti tuolla ihanalla hiekkarannalla, sitten päivällinen, sitten parin tunnin lepo ja toivottavasti sen jälkeen meille jää hetkinen teidänkin osallenne, vallesmanni.
* * * * *
Olikin jo ilta käsissä, kun kokoonnuttiin vallesmannin pieneen kansliaan.
— Tämä on pieni soma huone!, lausui maakuntavanhin heti ja kun Markus alkoi levitellä kirjojaan ja papereitaan pöydälle tarkastettaviksi, lisäsi hän: Niitä me olemme nähneet kylliksemme kotona! Antakaa niiden olla! Me uskomme, että ne ovat kunnossa!
— Pyytäisin kuitenkin, että tuo tunnustus merkittäisiin tänne päiväkirjaan — jos rohkenen — muistoksi tästä käynnistä.
— Se käy kyllä laatuun!
Kirjoitettuaan päivämäärän ja nimensä kirjaan, kääntyi maakuntavanhinMarkuksen puoleen ja sanoi:
— No niin. Se on tapahtunut ja kun virallinen ohjelma on nyt lopussa, tahtoisin lausua sinulle, vanha veikko, että sinä olet ollut koko päivän liian juhlallinen ja hikoillut kovasti, varsinkin vuorilla kiipeillessämme! Mitä hittoa sinä olet tämänlaiseen helteeseen pukeutunut tuonlaiseen pukuun! Salli minun komentaa itseäsi: Vie nyt kiireesti tuo virkatakkisi, silakanvartaasi ja amiraalilakkisi vaatekaappiin ja pane kevyempää yllesi!
* * * * *
Vallesmannin luona syötiin illallinen.
Sen jälkeen siirryttiin puutarhapöydän ympärille.
Kesäillan hämärä oli jo laskeutunut yli meren ja saaren. Pelto-Kallu oli saanut tehtäväkseen koristaa puutarhapöydän lähin ympäristö värillisillä paperilyhdyillä, joita Markus oli hankkinut juhlatilaisuuksien varalta.
Kun vallasväki saapui pöytään, olivat lyhdyt jo sytytetyt.
Vaalean harmaana, kuulakkaan vihertävänä, vilkkui meri puiden välitse.Ummikas kohahteli rantaan.
Punertavan siniselle idän yötaivaalle oli kohonnut kuu, joka valoi kultiaan mereen.
Pöydällä paloi muutamia kynttilöitä — olihan yö aivan tyyni — ja miesten istuuduttua pöytään ilmaantui Miina isoine tarjottimineen. Hän asetteli pöydälle teelaseja, sokeriastian, konjakkiputelin ja sikarilaatikon, kaatoi laseihin kuumaa teetä ja poistui.
* * * * *
Pari tuntia on kulunut.
Toiset lasit ja toiset sikarit ovat menossa.
Mieliala on korkealla.
Kaikki, Markus ylinnä, ovat laulumiehiä.
On juotu veljenmaljoja ja laulettu laulu toisensa jälkeen, viimeksi"Läksin minä kesäyönä käymään", josta Markus innostuu näin puhumaan:
— Kuulkaa veljet! Minä en voi koskaan kuunnella tuota laulua tulematta liikutetuksi. Minä sanon teille erään salaisuuden. Se koskee minun testamenttiani ja tätä laulua. Kun minä kuolen, niin löydetään minun pöydältäni suljettu kirjekuori, jossa on minun testamenttini. Kuulkaa veljet! Tämä on vakava asia! Minä olen täällä saaressa paljon miettinyt elämän kysymyksiä! Täällä on niin paljon aikaa! Kerran, eräänä kesäiltana, kun minä tässä istuin yksin ja soitin viululla tuota samaa laulua, välähti yhtäkkiä mieleeni, että tämä on minun hautauslauluni. Torvisoittokunnan on sitä hiljaa soitettava surumarssina, kun minua viedään hautaan! Tämän ainoan määräyksen tulee sisältämään minun testamenttini, minun viimeinen tahtoni, täydellä ymmärryksellä harkittu päätökseni.
* * * * *
Niin se meni sillä kertaa!
Onneksi eivät lähemmin tarkastaneet hänen papereitaan ja tilejään.
Niin!
Tileissähän jo silloinkin pilkisteli pienoinen epäselvyyden paholainen, vajaukseksi vai miksi häntä nimitettänee!
Epäselvyydet lisääntyivät vuosi vuodelta ja tuli kesiä, jotka muuttuivat hänelle suoranaisen kauhun ajoiksi.
Hän pakeni saaresta merelle ja asumattomiin saariin viikkomääriksi milloin hylkeenpyynnin milloin muulla nimellä ja varjolla. Usein hän pelkäsi pakoilemistaan alkavaksi mielisairaudeksi ja sitä se lienee ollutkin.
Minkä enemmän syysmyrskyt lähenivät, sen turvallisemmaksi hän itsensä tunsi.
Talvi oli sittenkin ja lopultakin ihanin aika! Marraskuun lopulta huhtikuun loppuun sai olla ihan varmasti rauhassa tarkastuspelolta.
Viisi levon ja rauhan kuukautta!
Markuksen talvet olivat todellakin levollisia ja rauhallisia, mutta eivät hauskoja.
Varsinkin marraskuu oli pitkä ja ikävä.
Silloin olisi ollut kyllin aikaa tehdä työtä, mutta hän ei voinut.
Viikkomääriä kestäneet myrskyt tekivät hänet kuin sairaaksi ja milloin sattui kauniita syyspäiviä, kuluivat ne toipumiseen.
Useat illat tuntuivat loppumattomilta.
Kello löi.
Mitä se löikään — vasta kuusi ja pimeän tulosta on kulunut kuin kokonainen ihmisikä.
— Miina hoi!
— No — mikäs on hätänä?
— Minulla on niin peiakkaan ikävä.
— Vai niin. Minulla ei ole.
— Miina — onko kello vasta kuusi?
— On, kuusi on jo.
— Mene kutsumaan perämies tänne.
— Heti paikalla!
Perämies sai semmoisina iltoina istua vallesmannin luona puoleenyöhön.
Eräänä sellaisena iltana, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä, molempien ollessa monien lasien jälkeen kohtalaisessa humalassa, sanoi perämies, osoittaen sormellaan lasioviseen arkistokaappiin, jonka eräällä laudalla näkyi kaksi kalloa.
— Ovatko nuo kaksi kalloa sieltä Viiristä?
— Sieltä ovat.
— Mitkä silloin yks kerta tuotiin…
— Niin.
— Kuulehan! Minä sanon sinulle yhden asian.
— Sano pois vain.
— Sinä et saa suuttua, vaikka minä mitä sanonkin!
— En suutu!
— Minä en tykkää, että sinä pidät niitä kalloja täällä, eikä se taida olla laillistakaan — ihmisen luita pitää kaapissaan. Ei se ole laillista!
— Missä laissa se on kielletty?
— Kirkkolaissa tai laivarikkolaissa — merilaissa — en minä sitä…Sinunhan se tietää pitää, joka olet vallesmanni!
— Niin minä tiedänkin.
— Jaa — sinä tiedät?!
— Niin — ettei missään laissa.
— Mutta — "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" — eikös se laki olekaan! Mitäs sinä siihen sanot!
— Ei se tähän kuulu.
— Vai ei kuulu. Mutta minä sanon, että kuuluu! Minä en pelkää noita kalloja — älä sitä luule! — mutta minä sanon sinulle, että minä en tykkää, että ne ovat tuolla kaapin laudalla… Luulek sä etten minä uskaltaisi olla täällä yksin — hä?
— Ehkä…
— Mutta Simin Pokko ei uskaltaisi, eikä Sika-Hemma, siitä minä olen varma.
Kallu oli nyt rohkea, mutta selvänä ollessaan, niinpä samana iltanakin alussa, hän kauhulla kuvitteli, että hänen olisi vähäksikään aikaa jäätävä yksin tähän huoneeseen.
— Sanopas, Kallu, mitä varten sinä aina rupeat puhumaan noista kalloista?
— Mitä sinä oikeen tarkoitat? Luuleksä jotain tietäväs?
— Minähän sinulta juuri siitä syystä kysyin, kun en mitään tiedä.
— Asianlaita on sillä tavalla, vallesmanni, ettet sinä tiedä mitään.Minä olen nyt humalassa — vai enkös ole?
— Taidat olla.
— Mutta älä sinä luule, vallesmanni, että minä niin humalassa olen, että minä rupeaisin haastamaan mitä hyvänsä! Mutta yhden asian minä sinulle sanon — tahoksä kuulla? Niin. Minä näen välistä pahoja unia.
— Pahoja unia! Ole nyt! Miehinen mies ja haastaa unista!
— Niin, usko tai ole uskomatta! Ja nyt kun minä näen nuo kallot tuolla ja sinä sanot, että ne ovat niiden viirinmiesten kallot, niin minä pelkään, että ne tulevat yöllä unessa minun kimppuuni. Katsohan vallesmanni, kuinka ne jo katselevat tänne! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä olet lapsi minuun nähden! Tiedätkö sinä mitä se on, kun on pakko — kamahuttaa — No — ei puhuta mitään! Kallu! Oleksä hölmö!! No! Mitäs sä tuijotat!? Ryypätään! En minä humalassa ole…
— Et ole, mutta minua nukuttaa. Minä menen maata, istu sinä tässä ja ryyppää, tai mene kotiisi. Tee kuinka tahdot. Minä menen maata!
— Minä en jää tähän huoneeseen vaikka hirtettäisiin! Minä menen kotiin. Annaksä lyhdyn — siellä on pimeä — en minä pelkää pimeää, mutta anna minulle lyhty.
— Ota keittiöstä lyhty. Hyvää yötä.
* * * * *
Niin kului useat illat.
Alkutalven hauskimmat päivät olivat joulujen välipyhät. Silloin saaren vallasväki kokoontui yhteisiin joulukesteihin, milloin pappilaan, milloin kauppiaalle, milloin tullivanhimmalle tai luotsivanhimmalle, milloin vallesmannille, milloin mihinkin, vuoronsa kussakin paikassa. Ne olivat kuuluneet jouluajan ohjelmaan jo monta vuotta, jo ennen Markuksen saareen tuloa.
Kerran oltiin niinikään joulukesteissä tullivanhimmalla.
Ilta oli kulunut hauskasti.
Parikymmentä henkeä oli vieraita.
Ylimääräisiä palvelijoita liehui keittiössä.
Salissa oli katettu pitkä pöytä.
Kymmenistä kynttilöistä ja kattokruunusta virtasi häikäisevä valo.
Istuttiin ruokapöydässä.
Paisti kannettiin sisään.
Ilo oli ylimmillään ja se johtui osaksi hyvästä ruoasta, osaksi yhdessäolosta ylimalkain ja sukkeloista jutuista, mutta pääasiassa kuitenkin viinistä, jota oli tarjoiltu naisillekin ja hyvistä ruokaryypyistä, joka oli viinaa.
Puhetta johti pastori, sillä talon isännällä oli hidas puhe ja kankea kieli.
Pastori oli koko ajan, tapansa mukaan, jakanut sanan rieskaa milloin vakavassa, milloin leikillisessä muodossa. Toisinaan se loukkasi jotakin läsnäolijaa, kuten äsken lukkaria, kun hän, pastori, kääntyi paistin aikana koulumestarin puoleen, joka oli vanhapoika ja asui lukkarin täyshoitolaisena, lausuen tälle:
— Niin niin koulumestari! Syö nyt kerrankin tarpeeksesi!, jonka lukkari otti itseensä, loukkaantui ja sanoi:
— Luuleksä pastoor, ettei meillä ruokavieras saa tarpeekseen syödä?! Ooho! Se on vale se!, ja siitä oli syntyä ilmiriita, mutta toiset riensivät välittämään rauhaa ja alkoivat puhua muusta, eri puolilla pöytää eri asioista.
Mieliala oli taas parhaimmillaan. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen kahakan, joka lienee osaltaan oikeastaan ollutkin vain merkki yhä suuremmasta kotoisesta tunnelmasta ja siitä, että kemujen alkua vaivannut kylmyys oli lopullisesti pois häipynyt.
Joku lausuikin, että: "Oi! Jospa voitaisiin näin kokoontua useammin, muulloinkin kuin jouluina — pitkin talvea — ja kesälläkin!", johon pastori lisäsi:
— Hm! "Tehkäämme tähän kolme majaa!" Eikö niin! — Aina yhdessä oloissa saavutaan siihen pisteeseen, jolloinka tuo toivomus lausutaan — johon äsken mainitsemamme koulumestari röhisevällä äänellään lisäsi:
— Niin. Perustakaamme sivistäväinen kerho, johon kokoonnumme keskustelemaan kirjallisuudesta ja taiteesta, ettei meidän talvemme hukkaan kuluisi.
— Hm. — Hm, tuumi puheenjohtaja.
Sieltä ja täältä, nimittäin naisten puolelta, kuului naurun pyrskähdyksiä ja lopulta yhtyi koko seurue yleiseen nauruun, tarkoituksettomaan ja viattomaan, mutta jonka otti itseensä koulumestari, kuten lukkari äsken otti aiheettomasti itseensä, kun pastori oli kehoittanut koulumestaria syömään.
* * * * *
Syötyä hajaannuttiin eri huoneisiin, pienempiin ja suurempiin ryhmiin, vallat tupakoimaan isännän huoneeseen ja vallattaret erääseen kammariin emännän ympäri.
Emäntä oli puhelias ihminen, mutta hänellä oli yksi vika: Hän pelkäsi koiria ja se teki hänen olonsa saaressa vaikeaksi. Kullakin on oma kirouksensa, tai paremmin vitsauksensa, niin myönnettiin emännälle kaikilta puolilta ja häntä säälittiin — ja mikä lieneekin satuttanut, että koirat, parvi oikeita hyljekoiria, joita oli talon oman koiran mukana juuri tullut ulkoa, hyökkäsi naisten huoneeseen muristen ja näytellen hampaitaan. Silloin kirkaisi talon emäntä.
— Huntana! Laakate port huntana!, ja huitoi käsillään ja huusi miestään avuksi. Tuli niitä sitten muitakin miehiä ja ajoivat vieraat koirat ulos. Vähän ajan perästä istuivat vallattaret jälleen levollisina sohvillaan ja tuoleillaan ja emäntä selitteli.
— Kun tiukka paikka tulee, niin ruotsi se tuppaa tulemaan silloin minulta, niinkuin kuulitte. Totuin siihen kieleen silloin, kun olin laivassa. Silloin sitä minä opin monia kieliä: "Ihjupliis", se on enkeliskaa, "silhuplee" — se on ranskaa. Niin.
Ei hän turhaa puhunutkaan!
Kyllä hän oli paljo maailmaa nähnytkin nuoruudessaan ja kieliä oppinut kuin merimies konsanaan. Hän oli palvellut monta vuotta isossa matkustajahöyrylaivassa tarjoilijattarena. Samassa laivassa oli siihen aikaan hänen nykyinen miehensä perämiehenä. Heidät kohtasi kerran merellä todellinen rakkaus ja heidän oli mentävä naimisiin ja asetuttava maihin. Niin joutui hänen miehensä tänne saareen valtion virkamieheksi, tullivanhimmaksi.
Puhe vallattarien puolella jatkui siitä aiheesta, mihin se näin äkkiyllättäen ja väkipakolla ja ryminällä oli joutunut, nimittäin koirista. Niistä kertoi kukin kokemuksiaan ja talon emäntä muun muassa tämänkin tapauksen:
— Minä olen usein sanonut meidän papalle, että "Älä sinä suosi kylän koiria!", mutta ei siitä näy mitään apua olevan! Ja aatelkaas, mikä kiusa niistä on syksyllä ja keväällä, kun ne ajavat karvojaan! — Jo pelkästä omasta koirasta olisi tarpeeksi! — Niistä sitten lähtee karvoja! — Kaikki hienot plyyssimööplemangit koirankarvoissa ja harjaa ja pöllytä sitten niitä! — Ja enkös nytkin saanut mustalle silkkileningilleni koiran karvoja! Voi surkeus sentään!
* * * * *
Isännän puolella oli puhelu muuttunut lasi lasilta yhä äänekkäämmäksi. Olisi luullut siellä jo tapeltavan tai vähintäin riideltävän. Erään pahimman rähäkän ajalla kävikin talon emäntä jo vilkaisemassa ovelta, että mitä ne oikeen riitelevät, mutta hänen pelkonsa oli turha. Kammarissa vallitsi mitä parhain sopu ja riemu remahteli yli reunojen. Muikeasti hymyili emäntä palatessaan toisten vallatarten joukkoon ja sanoi ylpeänä ja kehaisten:
— Aijai sitä meijän pappaa!
Sitten hän kertoi uteliaille kanssasisarilleen, mitä hän oli nähnyt ja kuullut miesten puolella.
Pappa oli istunut nenätysten koulumestarin kanssa ja lausunut korkealla äänellä, juuri sillä hetkellä kun mamma seisoi ovella, näinikään: "Uskaltaako — uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi!?", ja ruvennut itkemään. Vallesmanni oli siihen sanonut, että: "Veli tarkoittaa kait että filosofi", johon pappa taas oli sanonut vielä korkeammalla äänellä: "Minä kysyn Sinulta veli koulumestari vielä kerran: Uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi? Mutta sinulta, vallesmanni, minä en kysy mitään!"
Toiset vallattaret olivat uteliaita tietämään, "että minkä jälkeen?", mutta sitä ei emäntä tietänyt, sillä hän oli kuullut vain kysymyksen: "Uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi?" —
Asia oli yksinkertaisesti sillä tavalla, että kun tullivanhimman humala oli sivuuttanut korkeimman nousukohtansa ja alkoi aleta tylsyyttä kohti, tuli hän synkkämieliseksi, alkoi lähinnä istuvalle poikamiehelle lausua varoittavia ääniä ajattelemattomasta avioliitosta oppimattoman ihmisen kanssa ja kuvaili sitten muutamin lausein omaa onnettomuuttaan, ratkesi itkuun ja huusi: "Uskaltaako, uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi?" — Niin hänelle aina tapahtui. Hän ei edes itse tajunnut, mitä hän kysyi ja jos joku häneltä asiaa tiedusteli, kertasi hän kysymyksensä teosofina olosta yhä useammin ja useammin ja nukkui lopulta. Niin kävi nytkin. Hänen kielensä totteli yhä vastahakoisemmin järjen vaatimuksia, se teki asiaan kuulumattomia kommelluksia ja sekoitti järkevän puheen. Kuului vielä pari kertaa: "Uskaltaako — uskaltaako" ja sitten alkoi hän torkkua ja vieraat vähitellen poistuivat.
* * * * *
Näin kuluivat joulut ainakin ensivuosina, mutta vuosi vuodelta pieneni hänen seurapiirinsä. Ensin riitautui hän papin kanssa. Siihen oli oikeastaan perämies syypää. Kerran nimittäin tämä jätti papille maksamatta kalasaatavat. Jo vuosikymmenen ajan oli papille maksettu ylimääräisenä papinsaatavana nelikko silakoita jokaiselta verkoilla tai nuotalla käyvältä täysi-ikäiseltä hengeltä, mieheltä sekä naiselta. Hyvinä kalavuosina maksoivat saarelaiset tämän veron mielellään, mutta kun jonakin keväänä kutukalastus tuotti huonosti, kuului rantakäräjillä nurinaa ja uhkauksia jättää koko vero maksamatta. Se maksettiin nimittäin keväällä, heti kutuajan loputtua, vähää ennen juhannusta, Viroon lähdön aikoina. Lihavista ja rasvaisista syyshaileista ei toki veroa tarvinnut papille maksaa.
Eräänäkin keväänä oli kutuaika ollut huono. Kalaa oli saatu vähän. Rantakäräjillä vallitsi synkkä mieliala. Kuului nurinaa sieltä ja täältä. Silloin sanoi Pelto-Kallu:
— Mitäs te joka kevät, milloin on huono kalantulo, nurisette ja napisette! Jättäkää maksamatta, sillähän se on tehty!
— Ei tässä muukaan auta, kuului joka puolelta. Tehtiin yhteinen päätös olla sinä keväänä maksamatta papinsilakoita.
Seuraavaksi aamuksi oli kuulutettu papinsilakan maksu alkavaksi rannassa kello kahdeksalta.
Suntio oli siellä papin kanssa järjestelemässä tyhjiä tynnyreitä jo kello kuudelta.
Aamu oli kaunis.
Kello kävi jo yhdeksää, eikä vielä kuulunut ketään.
Lopulta sanoi lukkari suntiolle:
— Mitäs tässä — mennään hakemaan silakkamme. Sittenhän näkevät muutkin ja seuraavat esimerkkiä.
Suntiota ja lukkaria seurasivat kirkkoneuvoston jäsenet ja heitä, vanhaa totuttua rataa, kaikki muut saarelaiset. Ainoastaan Pelto-Kallu pysyi yhteisessä päätöksessä eikä hän sinä keväänä maksanut papinsilakoita.
Pappi pani silakkasaatavansa hakemukseen kihlakunnan vanhimman kautta.
Paperit tulivat muutaman viikon perästä vallesmannille.
— Mitäs helkkarin tuhmuuksia sinä nyt olet tehnyt!?, sanoi vallesmanni Pelto-Kallulle, jonka oli kutsuttanut luokseen. — Sinä, ruunun mies, jonka pitäisi olla hyvänä esimerkkinä muille ja apuna, milloin joltakin on lain kautta haettava jotakin ja nyt sinä olet itse joutunut tämänlaiseen rumaan juttuun. Selitä edes!
— Se oli saarikunnan miesten yhteinen päätös.
— Jättää maksamatta papin saatavat!
— Niin.
— Jaaha, vai sellaista väkeä! No — toiset maksoivat kuitenkin?
— Siltä näyttää. Mutta minä aion valittaa.
— Valita, valita.
— Minulla on jo paperit valmiina, jos vallesmanni viitsisi katsoa.
Pelto-Kallu oli saanut postimieheltä tietää heti ajoissa, että hänen kalaveronsa on pantu lainhakuun. Silloin oli Pelto-Kallu turvautunut koulumestariin.
Saaren nykyinen koulumestari, Esaias Hendolin nimeltään, antoi itseään nimittää maisteriksi ja tästä syystä ei saaren kansa rohjennut häntä nimittää opettajaksi, vaan koulumestariksi. Hänestä kulki monenlaisia huhuja, mutta mitään varmaa ei kukaan tietänyt. Sen verran oli kuitenkin onnistuttu saada hänen entisyydestään selvää, ettei hän ole mikään oikea maisteri, tuskin ylioppilaskaan, ja että hän oli ennen saareen tuloaan toiminut erilaisissa viroissa, viimeksi käräjäkirjurina, mutta juonut kaikki entiset virkansa ja sortunut tänne saareen lasten kasvattajaksi. Entisenä kirjurina hän sai tehdäkseen kaikki saarelaisten asiakirjat ja kirjeet — tyttöjen rakkauskirjeistä alkaen. Yhteen aikaan hän oli avustanut kunnanmiehiä vallesmannia vastaan ja kunta oli voittanut. Tästä asti oli Markus katsellut häntä karsaasti, lakannut tervehtimästäkin.