Nyt oli taas Markuksella kädessään tuon miehen sepittämä paperi,Pelto-Kallun valitus "laittomasti kannetuista papinsaatavista".
Markus luki ja ihastui paperiin ja koulumestarin taitoon, sillä tämä oli uurinut asian perin juurin ja tullut seuraaviin tuloksiin:
Mainittu silakkasaatava ei kuulu papin lailliseen palkkaan. Vain neljäkolmatta saarelaisisäntää oli allekirjoittanut sitoumuksen, jonka mukaan jokaisen verkoilla tai nuotalla käyvän naisen tai miehen puolesta on maksettava papille nelikko kevätsilakoita. Noiden neljänkolmatta miehen kokousta ei ole katsottava lailliseksi kirkonkokoukseksi, koska sitä ei ole laillisella tavalla kuulutettu ja koska siinä on saaren oma pappi — omassa asiassaan — johtanut puhetta ja koska pöytäkirjalle ja sopimukselle ei ollut haettu lainmukaista vahvistusta.
Se oli valituskirjelmän sisältö ja se päättyi seuraavalla tavalla:
"Näillä perusteilla rohkenen Maakuntavanhimmalta kunnioittaen anoa, että minut vapautettaisiin mainitun, laittoman papinsaatavan suorittamisesta ja että nyt vireillä ollut lainhaku minua vastaan peruutettaisiin ja että hakija velvoitettaisiin kohtuullisesti korvaamaan minun kuluni tässä asiassa."
Markus oli ihastunut kirjelmän sisältöön ja muotoon. "Ollapa minulla tuo taito!", huokasi hän itsekseen. Perämiehelle hän sanoi:
— Tämän mukaan sinä näytät olevan oikeassa.
— Niin olenkin. Ja mitäs vallesmanni tuumaa, jos siihen valitukseen vielä lisättäisiin, että "minä en olekaan mikään varsinainen kalastaja, vaan ruununperämies, joka ei ole velvollinen maksamaan papin kalasaatavia, joita vain ammatikseenkalastajilta voidaan vaatia." Eiköhän olisi hyvä lisätä se vielä tähän?
— Ei herran nimessä! Se pilaisi asian kokonaan! Tämä paperi on nyt näin hyvä — siitä ei voi mitään pois ottaa, eikä siihen voi mitään lisätä. Mene ja kutsu se koulumestari paikalla tänne! Minulla on sille vähän sanottavaa.
Markus oli päättänyt käyttää hyväkseen maisteri Hendolinin apua virka- ja muiden asiakirjain laatimisessa ja siitä syystä hän kutsui Hendolinin luoksensa.
— Asia on, nähkääs maisteri, sillä tavalla, että minä osaan huonosti suomea ja kun kaikki asiakirjat ja kirjeet on kirjoitettava suomeksi, joudun minä usein pulaan. Minun kotonani puhuttiin ruotsia, saksaa ja venättä. Minä kävin ruotsalaisen koulun. Arvaattehan, että minulle tuottaa suurta vaikeutta suomeksi kirjoittaminen. Kun minä luin tämän paperin, tulin minä ajatelleeksi, että etteköhän te, maisteri, suostuisi minua auttamaan kaikissa kansliatöissä ja asiakirjojen laatimisessa. Kyllä minä maksan.
Koulumestarilla oli huono palkka. Saarelaiset, saatuaan häneltä asiakirjoja, lupasivat maksaa, jos asia voittaa, mutta unohtivat lupauksensa. Paljon oli naisia, jotka lupailivat: "Kunhan tulee kesä, tuon minä marjoja maisterille tästä kirjoittamisesta", mutta kun marja-aika saapui, jäivät marjat tulematta. — Vallesmanni lupasi hänelle hyvää palkkaa ja sen lupauksensa hän täyttikin. Hän maksoi eräistä asiakirjoista markan mukaan riviltä, jotenka maisteri oikein hyvinä päivinä ansaitsi vallesmannin kirjurina illassa sen, minkä virassaan viikossa.
Ensimmäinen asia, jonka he yhteisvoimin ajoivat, oli tuo papin ja perämiehen keskeinen riita. Pappi piti sitkeästi puoliaan ja vetosi aina korkeimman oikeusasteen apuun saakka; mutta turhaan. Perämies voitti asian ja kaikki saarelaiset lakkasivat maksamasta papinsilakoita. Ainoastaan lukkari, suntio ja kirkkoneuvoston jäsenet koettelivat kauan kestää kahden tulen välissä — he eivät olisi raatsineet uhrata hyvää sopuaan papin kanssa, eikä liioin hyvää naapurirauhaa toisten saarelaisten kanssa. Lopulta heidänkin oli tehtävä ratkaisu. He lakkasivat maksamasta — sillä hyvän naapurisovun katsottiin niin vaativan.
Näin menetti Markus papin ystävyyden. Heistä tuli vihamiehet. Kerran jutun alkuaikoina oli pappi käynyt Markuksen luona ja sanonut näin:
— Sinun ei pitäisi puoltaa perämiestä tässä asiassa. Meidän virkamiesten on vedettävä yhtä köyttä kansaa vastaan — muutoin kuri katoaa.
— Minun on vedettävä yhtä köyttä lain kanssa ketä hyvänsä vastaan.
— Vaikka veljeäsi vastaan?
— Vaikka veljeäni vastaan!
— Siinä tapauksessa minä pyydän huomauttaa, että läheisempi puhuttelu minun puoleltani peruutetaan — mikäli meillä mitään sananvaihtoa tästedes tulee olemaan.
— Se ei ole minulle uhri! Te olette minua vanhempi ja teillä on oikeus näissä asioissa aloitteen tekoon.
Koulumestari oli myös saapuvilla. Pastori sanoi nyt vasta tuntevansa koulumestarinkin ja pyysi peruuttaa hänenkin suhteensa lähemmän tuttavuuden.
Näin alkoi seurapiiri hajota.
Tullivanhimman hän menetti kerran juomingeissa kotonaan.
Läsnä oli vain tullivanhin, koulumestari, luotsivanhin ja vallesmanni itse.
Puolenyön tienoissa, humalan ylimmillään huimuillessa, oli Markus liian varomattomasti ruvennut laskemaan leikkiä tullivanhimman ymmärryksen kanssa, oli kertonut eräitä laivarikko- ja tullitarkastustilaisuuksia, joissa muka tullivanhimman viisaus oli joutunut huononlaiseen valaistukseen. Tästä oli tullivanhin suuttunut, heittänyt kynttilän jalalla vallesmannia, mutta ei osunut ja alkanut huutaa niin, että keittiöönkin kuului:
— Voipi olla, että minä olen tuhmempi kuin sinä! Voipi olla! Mutta itse minä elätän lapseni, muijani niin tuhma kuin olenkin! Mutta kuinkas on sinun laitasi, veliseni? Sietäisiköhän ne sinun perheasiasi nostella päivän valoon! No! Jokos kalpenet! Sieltä tulee Viipurista vähän väliä laivoja, jotka tietävät kertoa, että siellä satamatöissä kulkee eräs iso pojan kölkki, joka kuuluu olevan sinun näköisesi. Mitäs siihen sanot? Poika kuuluu juttelevan kenelle hyvänsä, että hänen isänsä nimi on Markus Aleksanteri Leopold Markulin, joka on nyt saarelaisvallesmannina ja että hänen äitinsä nimi on Anna. — No, mitäs siihen sanot? On valetta vai?!
Markus kohosi hitaasti ylös tullivanhimman kertomuksen aikana, lähestyi häntä äänettömänä, otti kiinni kaksin kourin, ravisteli häntä ilmassa ja sanoi pari kertaa: "Olet sinäkin mainio toveri! Olet totta jumalaut!", kantoi sitten ulko-ovelle, jossa heitti hänet, humalaisen miehen, pihamaalle, pimeään syysyöhön. Sitten viskoi jälkeen samaa tietä tullivanhimman hatun ja päällystakin ja löi oven kiinni.
Näin pienentyi Markuksen ympärillä seurapiiri pienentymistään. Eikä hajaantuminen tapahtunut yksinomaan siten, että vain Markukselta vähenivät ystävät. Hajaannus oli yleisempää laatua. Jo seuraavana jouluna havaittiin, ettei suuria joulukestejä kutsuttu kauppiaalle, ei pappilaan, ei tullivanhimmalle, ei vallesmannille. Jokaisessa perheessä vietettiin joulua pienissä piireissä ja perheet kävivät toistensa luona yksitellen lyhyillä vierailuilla. Suuret päivälliskutsut tanssiaisineen olivat poissa, eivätkä enää sen jälkeen muotiin tulleet. Usein muisteli Markus yksinäisinä iltoinaan näitä joulukemuja kaihoten ja ikävöiden. Nehän olivat kestäneet vain muutaman vuoden, mutta Markukselle ne olivat kuin kokonainen elämä. Kun hän istui yksin hämärtyvässä kamarissaan ja antoi ajatuksensa siirtyä niihin aikoihin, kuuli hän korvissaan puheen sorinaa, soittoa, lasin kilinää, puheita, laulua, tanssia ja näki tupakan savua ja juhlapukuista saarelaisvallasväkeä, etupäässä tuon lihavahkon, ketteräliikkeisen ja vilkkaan tullivanhimman puolison, joka emäntänä ollessaan lasketteli vierailleen ranskalaisia ja englantilaisia kohteliaisuuksia — kukaan ei päässyt selville, minkä mittapuun mukaan hän vieraansa jakoi, mutta erehtymättä hän määrätyille henkilöille sanoi: "Ihjupliis" ja toisille: "Silhuplee". Vallesmannille hän sanoi aina: "Silhuplee, masa lensman!" — Markus luettiin siis talon ranskalaiseen piiriin! — "Hahahaha!" — nauroi Markus muistellessaan ja ihmetellessään, että "Minkähän ihmeen perusteella tuo minut ranskalaisiinsa luki?" — Luultavasti ei minkään perusteella. Emännällähän oli ainoana pyrkimyksenä loistaa kielitaiturina ja olihan hapella toki sen verran vaistoa, että ei samaa henkilöä puhutellut sekaisin eri kielillä. Vaatihan alkeellisin kohteliaisuus kunnioittamaan vierasta. —
Markus katseli siis menneitä aikoja saarelaisajastaan kuin palaamattomia ilon aikoja, aavistamatta, että hänellä on omassa talossaan ja puutarhassaan loistavin aika vasta edessä. Kuin merellä saapuva myrsky lähettää edelleen aaltoja kymmenien, väliin satojen kilometrien päähän, niin lähetti tuo tuleva aika saapuessaan erilaisia tapauksia, ennenkuin se itse saapui ja ennenkuin se kohisten ja riemuiten alkoi vyöryä lopputuhoa kohti.
Nykyään oli tyyni ja hiljainen ja usein ikävä väliaika ja se kesti usean vuoden.
Sinä aikana tehtiin paljon työtä. Koulumestari, Esaias Hendolin, oli hänellä aina apuna ja asiat luistivat hyvin. Meni jo muutamia kesiä, jolloin hän ei peljännyt tarkastusta, mutta sitten taas tuli pakoilukesiä. Muut paperit olivat kyllä kaikki reilassa, mutta ei kassakirja. Sitä ei koskaan Markus näyttänyt Hendolinille. Siellä oli toisinaan peloittavia epäselvyyksiä. Kevät- ja syyskaudet alkoivat nimittäin käydä hänelle hyvin kalliiksi. Keväällä aikaiseen ja syksyllä myöhään makaili saaren satamassa pelastuslaivoja. Ne ilmaantuivat kuin kotkat muuttolintujen mukana. Makailivat saaren satamassa viikkomääriä vaanimassa saalistaan, laivarikkoja. Näiden laivojen päällystölle alkoi Markus antaa kotonaan tanssiaisia. Saaren tyttöjä ja poikia kutsuttiin vallesmannin saliin "paaliin". Saaren vanha viulunsoittaja sai soittaa usein koko yön. Tytöillekin tarjoiltiin viiniä ja useat niistä olivat humalassa jo puolenyön tienoissa. Ne olivat ihania aikoja, mutta tulivat kalliiksi. Ne veivät rahaa enemmän kuin hänen palkkansa sieti. Silloin hän turvautui hallussaan oleviin vieraisiin rahoihin ja lähetti perämiehen mantereelle hakemaan konjakkia, likööriä, viinejä ynnä muuta.
Lähempänä joulua hävisivät pelastuslaivat ja loppuivat "paalit", niinkuin saarelaiset niitä nimittivät, ja alkoi ikävät illat ja pitkät päivät, jolloin oli säästettävä ruuassa ja juomassa pitkin talvea, että kevääseen mennessä saa kassakirjan ja kassan siihen kuntoon, että voi sen huoletta antaa tarkastajalle. Usein hän onnistuikin, mutta muutamina keväinä laivarikkoajan "paalit" veivät suunnitelmat taas sekaisin.
Joulunalusviikoista kevääseen oli hänen ainoana seuranaan koulumestari, toisinaan perämies ja joskus Miina — koulumestari tavallisimmin.
* * * * *
On eräs joulukuun ilta.
Posti on tullut mantereelta.
Markus on laittanut pienessä makuukammiossaan olevan pyöreän pöydän juhlakuntoon.
Siinä on konjakkiputeli, sikarilaatikko, tulitikut, joulupostia, pari lasia, sokeriastia ja punaisella samettivuorilla sisustetussa mahonkirasiassa, joka on auki, kansi seljällään, kiiltelee iso jalokivillä koristettu kultakello raskaine kultavitjoineen. —
Markus itse järjestelee huonetta.
Pyöreälle pöydälle hän sytyttää kaksi kynttilää palamaan.
Ikkunanaluspöydälle, idän seinustalle, meren puoleisen ikkunan eteen pannaan niinikään pari kynttilää ja annetaan verhojen jäädä auki.
Kaikille muille ikkunoille sytytetään myös kynttilöitä, joka huoneeseen.
Isäntä itse on juhlapuvussa — kultanappisessa hännystakissa, valkeissa liiveissä, korkeassa kauluksessa, valkeassa kaulanauhassa ja kultakahvaisessa silakanvartaassa, joka riippuu vasemmalla ja kolahtelee tuoleihin ja pöytien kasoihin.
Hän ei ole kyllä selvillä, pitääkö silakanvarraskin olla kupeella vai eikö, vai onko se suorastaan kielletty tämänlaisessa iltakutsussa kotona, mutta oli miten oli.
Juhla kuin juhla!
Se kuuluu juhlapukukaavaan ja saa riippua kupeella.
Hän on ajanut partansa, lihava leuka ja vielä lihavammat posket välkkyvät puhtautta ja viikset ovat käännetyt kohti silmiä.
Hän katseli itseään peilistä.
Kasvojen ilmeet olivat viekkaat, mutta niihin otti osaa vain nenän ja suun lähin ympäristö ja silmät, sillä posket ja leuka olivat jo aikoja sitten lihoneet siinä määrässä, ettei yksikään lihas niiden sisällä jaksanut liikkua niin paljon, että sen väreilyt olisivat tuntuneet pinnalle asti. Suun ilmeitä jossain määrin himmensivät kellanruskeat tuuheat viikset. Silmät, silmäluomet ja turvonneet silmänalukset, sieraimet, tummanruskeat kulmakarvat, jotka kohosivat nenän juuresta molemmin puolin vinosti ylöspäin, iho nenän juuressa ja nenän seljässä, joka voi tarvittaessa vetäytyä kymmeniin ryppyihin, pitivät miltei villiä elämää hänen jutellessaan seikkailuistaan nuoruudessaan — metsästysmatkoista ja maalaistytöistä — niin — ne olivat juttuja ne! — ja niille kannatti kyllä nenän ja sen lähimmän ympäristön ilveillä ja ilkkua — nyt, kun kaikki oli ohi, nuoruus ja sen monikirjavat seikkailut! — Yli kaiken kaartui leveän ja voimakkaan otsan ja kaljun päälaen suun puoliympyrä, korvasta korvaan, kylmänä ja tunteettomana kuin taivaan kupu joka katselee yhtä rauhallisesti niin hyvien kuin pahojenkin, niin väärien kuin vanhurskaittenkin tekosia maan matoisen kamaralla.
— Täydestä käyt vielä, mies peilissä, mutta alatpa jo vanheta, sanoi hän kuvaselleen.
* * * * *
Kaikki on valmista, mutta missä hitossa viipyy vieras.
Tekisi mieli alkaa jo itse — ottaa pieni konjakkiryyppy ja sytyttää sikari.
Ei siinä muuta olekaan.
No niin, teetä myös. Kyllä Miina teetä tuo.
Ahaa — jopa kuuluu kolinaa ulko-ovessa.
Vallesmanni on saavuttanut tarkoituksensa.
Koulumestari jää ällistyneenä seisomaan kynnykselle.
— No mutta… no mutta… Mitä sinä meinaat?!… Arki-iltana!! Minä en ymmärrä!
— Heitähän paltto päältäsi ja vie sinne eteiseen! — Miina! Tule auttamaan vieraan päältä palttoa! Sinä olet tuhma, Miina! Minun on sinua tästä lähin kasvatettava… No no — auta paltto pois vieraan päältä — no niin — aseta se käsivarrellesi — vasemmalle! — noin, nyt otat lakin — nyt kepin — viet ne eteiseen. Sinun on, Miina, tästä lähin tämä tehtävä kaikille minun vierailleni jo eteisessä. Minä olen nyt korkeampaa säätyä kuin eilen ja minulla käy nykyään korkeampia vieraita kuin ennen ja ne on otettava vastaan korkeammalla tavalla kuin ennen. Muista se, Miina!
— No — käy istumaan, Esaias!
— Mitä helkkaria sinä oikein ilveilet!? Mitä sinulle on tapahtunut?
Markus täytti ryypyt, näytti ääneti kultakelloa Hendolinille, joka sitä suu auki katseli joka puolelta ja asetti sen jälleen paikalleen ja katseli kysyvänä Markusta. Markus kohotti ryyppylasinsa, kehoitti viittauksella Hendolinia tekemään samoin, lasin kilahdus, onnentoivotus ja lasit tyhjiksi ja sitten sytytettiin sikarit ja siinä seisovassa asennossa tarkasteltiin vielä kelloa.
— Mistä hitosta sinä olet saanut tämänlaisen kellon — jalokiviäkin jo kokonainen omaisuus!
Vastaukseksi ojensi Markus Hendolinille samassa postissa tulleen kelloa koskevan paperin.
— Venättä!
— Niin. Ole hyvä ja lue. Siitä selviää tämän kellon salaisuus. Jaaha, et ymmärrä! No, se musteella tehty omakätinen nimikirjoitus on "Nikolai" ja paperissa sanotaan, että erikoisessa armossa on minulle, osoittamastani sankarillisuudesta, nähty hyväksi lahjoittaa tämä kultakello jalokivineen ja perineen. Siitä selviää myös, että kello vastaa yrjönristiä, jonka olen ansainnut, mutta kun olen sivilimies, ei minulle yrjönristiä voida antaa, vaan sitä täydellisesti ja arvossa enemmänkin, vastaava kultakello perineen ja jalokivineen.
— Mutta eihän tässä paperissa noin pitkiä puheita ole.
— Ei olekaan, mutta sinulle, joka et ymmärrä, on pidettävä puhe pitempi.
— Jaaha. Jaaha. Vai olet sinä sankari! No, mikähän sankari sinä sitten oikein lienet.
— Kyllähän vielä kuulet.
Myöhemmin illalla, oliko toisien vai kolmansien lasien aikana — valkea pöytäliina oli kyllä kauttaaltaan sikarintuhan peitossa, varsinkin tuhkakupin ympäriltä, josta päättäen kädet olivat alkaneet tehdä epävarmoja liikkeitä, myös kynttilät olivat jo pitkällä ja katsottiin kelloa, mutta ei koskaan muistettu, paljonko se on — puhelevat toverukset sangen korkealla äänellä kaiken maailman asioista ja alkaa Markus puhua myös tästä kelloasiasta, siitä, jonka vuoksi koko juhla on pantu pystyyn.
Jompikumpi oli taaskin sanonut sanan "sankari" ja sen johdosta kysyi Markus Hendolinilta, koulumestarilta, jota varsinkin tällä humaluusasteella, jolla nyt oltiin, oli nimitettävä maisteriksi.
— Kuulehan maisteri! Sinä et taida tietääkään mitä san-ka-ri-us on, vaikka olet paljon lukenut?
— Sankarius? Sitä ovat eri tutkijat eri maissa selittäneet sangen eri tavalla. Siitä on hyvin monta määritelmää, toisilleen ristiriitaisiakin. Sankarius? Hm. Se on vaikea määritellä.
— Sankarius — niin. Siitä on monta mielipidettä ja tämän kellon minulle joutuminen selvittää yhden käsityksen sankariudesta. Annahan kun minä selitän. Muistathan sinä kun se venäläinen pantsarilaiva toissa talvena työnsi kärsänsä lumipyryssä maahan tuolla lähempänä Lounatriviä?
— Muistan. Joulun tienoissahan se tuli.
— Ja myös sen muistanet, että se oli siellä tuhon partaalla, laivarikkoisena, koko sen talven, kolme kuukautta. Kävithän sinäkin siellä joskus minun kanssani. Kolme kuukautta jatkuivat pelastuspuuhat ja minä olin yksi sankari, sikäläisen käsityksen mukaan, josta nyt on kysymys — ymmärräthän.
— Ymmärrän, ymmärrän.
— Minä olin yksi niitä sankareita!
— Mitä sinä sitten teit?
— Minä join vähintäin kerran viikossa penkin alle kaikki venäläiset upseerit, ylimmästä alimpaan — itse amiraalikin kävi kerran voimiaan koettamassa. Kaikessa vieraanvaraisuudessaan yrittivät upseerit laivan peräsalongissa juoda minut penkin alle. Kaikennäköisillä sekoituksilla — kuumaa viskiä, hunajakonjakkia ja mitä lienevät sotkeneetkaan sekaisin — koettivat saada minua itseänikin sekaisin. Itse tippuivat he yksi toisensa perästä pöydän alle, mutta minä istuin yhä pää kylmänä ja järki kirkkaana ja jatkoin juomistani. Kun venäläiset upseerit panevat toimeen kilpajuomingit, julistetaan sankariksi se joka voittaa. Minä voitin tuon laivarikkoisen venäläisen pantsarilaivan upseeriston noin kaksitoista, tai parikymmentä kertaa uusiutuvassa kamppailussa ja minut on julistettu sen johdosta sankariksi ja kun laiva keväällä pääsi irti rannasta, lähetettiin keisarille luettelo sankareista ja minä olen yksi niistä, ja keisari lähetti minulle tämän kellon, valittaen, että olen siviilimies, ja hän on siis estetty ojentamasta minulle yrjönristiä. — Se on nyt siis yksi käsitys siitä, mitä on sankarius — venäläinen käsitys. On myös vielä monta muuta käsitystä, mutta ei yhtään sellaista, jonka mukaan sinä olisit sankari, sillä sinä humallut vähästä, katso ettet jo tämän lasin perästä kallistu pöydän alle. Terveydekses!
— Terveydekses! —
Tunnit kuluivat ja aamu alkoi hämärtää.
Koulumestari, joka oli koko yön istunut pyöreän pöydän toisella puolella ja sankarillisesti koettanut pitää puoliaan Markuksen kanssa, alkoi viiden tienoissa aamulla ensin sammaltaa puheessaan, kerrata tylsänä aina vain samoja sanoja ja vihdoin alkanut hiljalleen ja hitaasti solua tuoliltaan permannolle.
Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa maailmassa voi sekoittaa viittä, kuutta, ehkä seitsemääkin lasia konjakkia ja samppanjaa vajoamatta siihen ihanuuksien laaksoon, josta hän luulee liitelevänsä aina ylemmä ja ylemmä, aina ihanampiin ja ihanampiin korkeuksiin — ja kaikkein vähimmän Esaias Hendolin, koulumestari, entinen käräjäkirjuri, virkansa juonut heittiö, meren ajo, niinkuin häntä nimitteli ajatuksissaan Markus, vedellessään savuja sikaristaan ja tyhjentäen viimeisen lasinsa ja sen jälkeen tarttuen kiinni juomaveikkoonsa, ainoaan ystäväänsä ja auttajaansa ja alkaen häntä raahata läpi ruokahuoneen saliin, jonka sohvalle koulumestarille oli varattu makuupaikka.
Koulumestari heräsi matkan varrella ja alkoi puhua mokeltaa:
— Ne — tullimiehet ymmärrätkö sinä…
Viimeksi oli ollut nimittäin puhe tullimiehistä yleensä ja Hemmasta erikoisesti, jota vastaan koulumestarilla tuntui olevan kaunaa.
— Tullisökärit, niinkuin saarelaiset sanovat — aloittavat — aloittavat — syntisen — ur — uransa — varkaina ja merirosvoina — ja — päättävät sen. — — Älä vie minua! Mihin sinä viet minua!? Hei! Kuuletko sinä! Laske minut irti, tai minä lyön sinua!
Saatuaan koulumestarin makuulle palasi Markus takaisin pyöreän pöydän luo, korjasi konjakkiputelin, joka oli vielä lähes puolillaan, huomiseksi kohmeloryypyiksi ja piiloitti sen vaatekaappiinsa, sillä hän entisestä kokemuksesta tiesi, että koulumestari herää ennen häntä ja tyhjentää yksin putelin ja menee jälleen maata, eikä sitten huomenna ole kummallakaan kohmeloryyppyjä.
Markus sammutti kaikki tulet ja kävi maata tyytyväisenä ja iloisena siitä, että varmat kohmeloryypyt ovat tiedossa.
Seuraava päivä oli sunnuntai.
Oli kirkas syysaamu.
Päivä paistoi valjuna ja keltaisena vuorten harjujen päältä.
Miina toi aamukahvia ja herätti Markuksen.
Kello oli silloin kymmenen.
Markus meni herättämään koulumestaria aamukahville. Siinä olikin työmaa! Koulumestari makasi kuin ranka metsässä. Kauan sai Markus häntä ravistella, ennenkuin hän heräsi.
Miehet istuivat jälleen pyöreän pöydän ympärillä.
— No Esaias! Sinulla +aitaa olla pää kipeänä — hehehehe!
— Älä muuta sano! Minä taidan kuolla. Mitä ihmettä sinä minulle viime yönä juotit?!
— No ei hätää! Katsotaan eikö talossa ole vielä lääkettä.
Markus meni kaapille.
Pulloa ei löytynyt.
Julmistuneena hän kääntyi koulumestariin, jonka naamasta paistoi syyllisyyden tunto.
— Oletko sinä, saatana, käynyt varkaissa! Missä puteli on? i
— Minä en muista mitään!
— Et muista! Valehtelet! Kukaan muu ei ole sitä voinut viedä!
Markus meni etsimään putelia salin puolelta ja löysi sen tyhjänä sohvan alta, jolla koulumestari oli maannut.
— Voi sinä kurja itseäs! Pilaat sekä oman että toisen aamun! Ja nyt sinä lähdet tästä talosta ja vähän äkkiä!
Markus haki ruoskansa, tarttui koulumestaria niskasta kiinni ja kuritti häntä, löi ruoskallaan pari kymmentä kertaa. Sitten huusi hän koulumestarille:
— Pue ryysyt yllesi ja lähde saatanan äkkiä ja älä tule ikinä näkyviini!
Ruoska kädessä hän ajoi koulumestarin ulos ovesta.
Koko toimituksen aikana ei koulumestari ollut sanonut sanaakaan.
Kädet syvällä palton taskuissa, hartiat kumarassa, selkä kirvelevänä, pää pakottavana, korvat humisevina, mieli maan tasalla, synkin ajatuksin, onnettomana ja murtuneena, hän käveli läpi valoisan, pyhäaamuisen kylän asunnolleen, kävi heti maata ja makasi maanantaiaamuun, koulunalkamiseen asti.
Pitkälle ei Markus kuitenkaan tullut toimeen ilman Hendolinin apua.
Viikko oli kulunut.
Oli taas lauantai-ilta, synkkä ja myrskyinen. Markus koetti viettää iltaa yksin istuen, tupakoiden, soittaen välillä viulua ja välillä lueskellen, mutta neljännestunnit olivat viikkojen pituisia.
Hän lähetti Miinan hakemaan koulumestaria, jolla ei ollut varaa hankkia juomatavaroita ja tuskin tupakkaakaan. Hänellä ei ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin vallesmannila. Hän oli viikon kuluessa huomannut, että vallesmannin jahti oli käynyt mantereella ja tiesi kyllä millä asioilla. Hän oli myös rahapulassa. Hän tarvitsi Markuksen seuraa, rahoja ja viinoja. Kuin kuritettu koira hän otti siis iloisena vastaan kutsun ja läksi paikalla vallesmannihan.
Molemmat valittivat saaren kauheita talvia ja selittivät ensi tilassa hakevansa paikan mantereelle. "Ei talveakaan enää tämän jälkeen täällä!" oli heidän yhteinen päätöksensä ja se päätös vahvistettiin ryypyllä ja uusittiin ikuinen, vilpitön veljeys.
VII luku.
Saarelaisvallesmannin viimeinen kesä on alkanut.
Se oli nykyisen vuosisadan neljäs kesä.
Markus oli silloin kolmen viidettä vuotias.
Hän oli parhaissa voimissaan.
Alkanut kesä oli kauneimpia ja varmasti hänen parhain ja huolettomin kesänsä, sillä hänellä ei nyt ollut rahahuolia. Tarkastus oli jo keväällä ja silloin oli kaikki paperit kunnossa.
Myöskin kassa oli kunnossa, sillä hänen oli onnistunut kevään ensi matkallaan saada kaupungissa parin hyvän ystävänsä nimillä pankista rahaa kuuden kuukauden vekselillä.
Tuskin koko elämänsä aikana hän on viettänyt niin vapaata ja huoletonta kesää — ei edes parhaina nuoruusvuosinaan.
Elämä saaressa on muuttanut muotoaan. Sinne on alkanut virrata kesävieraita — neljä, viisi, kuusi, tai kymmenenkin kesän kuluessa. Markus on tutustunut niihin kaikkiin. Ne ovat olleet hänen jokapäiväisiä vieraitaan. Hän on tehnyt niiden kanssa pitkiäkin purjehdusmatkoja ja kiipeillyt vuorilla. Hänestä tuntuu, että tuskin lienee enää neliömetriäkään saaren pinta-alasta, joka ei olisi ollut hänen silmissään. Illoin on kokoonnuttu hänen luokseen — juotu teetä puutarhassa, soitettu, laulettu, kuunneltu yön hämärässä meren kohinaa puutarhan rantaan, katseltu kesäyön kuuta ja harvoja tähtiä ja kaukaa hiipuvia laivojen tulia ja juteltu ja naurettu. Järki-ihminen, Hendolin, on hänelle toisinaan sanonut, että tämä tämännäköinen elämä vie liiaksi rahaa, johon Markus oli selittänyt, että talvella säästetään, eletään perunoilla, sianläskillä, leivällä ja silakoilla ja juodaan viinaa ja poltetaan viidenpennin sikareja! Sitäpaitsi oli hän tehnyt erään sopimuksen yhtiön kanssa, joka piti yllä pelastuslaivoja. Niitä oli kaksikin kilpailevaa yhtiötä, molemmilla komeita, voimakkaita pelastuslaivoja. Toisen asiamieheksi oli ruvennut Markus isoa palkkiota vastaan. Jokaisesta laivarikosta, joka joutuu yhtiön huostaan, sitoutui yhtiö maksamaan Markukselle kymmenen prosenttia, jos hän yhtiön valtuutettuna ennättää mennä ottamaan laivan haltuunsa ennen kilpailevaa yhtiötä. — "Kun syksyllä saamme yhdenkään hyvänpuoleisen laivarikon hoidettavaksemme, on meillä rahaa kuin ruhtinailla!", oli Markus sanonut Hendolinille, joka alkoi puhua jostakin karhunnahan myynnistä. Siihen oli Markus nauranut ja sanonut: "Pelkää sinä vain turhia! Syksyllä on meillä rahaa ja sitten maksan velkani — kaikki —"
Tänään on Markuksella juhlapäivä, syntymäpäivä.
Jo varhain aamulla oli hän herännyt lauluun. Kesävieraat olivat käyneet häntä tervehtimässä ja esiintyneet peräti juhlallisina. Olivat ojentaneet hänelle taiteellisen adressin — joukossa oli kaksi taidemaalaria — ja pitäneet pienen puheen. Adressiin oli piirretty sanat: "Hänen Majesteetilleen Marcus Alexanteri Suurelle, Kohtalon armosta Saaren kuninkaalle, Tytärsaaren Ruhtinaalle, Ruuskerin Herttualle, Vailuodon Valtiaalle, ynnä muuta, ynnä muuta, Hänen nöyriltä ja uskollisilta alamaisiltaan kolmenviidettäkertainen hei!" Sitten näkyi siinä nimet alla. Kauimmin viipyi Markuksen katse nimessä Martta, eikä hän oikeastaan muita nimiä nähnytkään. Markus käveli puolipukeissaan makuukammarissaan, veteli savuja sikaristaan, seisoskeli kauan ikkunan ääressä ja vielä useammin pysähtyi hän pyöreän pöydän luo. Siinä oli tuo paperi ja Markus luki sen taas nauraen läpi ja jäi tuijottamaan Martan nimeen. Martta oli lausunut lystikkään runon, jonka eräs kesävieraista oli sepittänyt. Kuka sepittäjä oli, sitä ei hänelle ilmaistu. Kunhan ei vain olisi ollut koulumestari. Runo oli niin hänen tapaistaan alusta loppuun. Se alkoi näin:
Valtioi merta katseellas älä kahleilla Xerxeen! Se tie on sulle kunniakas, mi vie läpi vihreän hyrskeen.
Kaikki kesävieraat ovat kutsutut illalla Markuksen luo juhlimaan.
Pelto-Kallu on jo aamusta alkaen järjestelemässä puutarhaa — puhdistamassa käytäviä ja ripustelemassa värillisiä lyhtyjä käytävien varsille ja puutarhapöydän ympärille.
Markus katselee ulos.
Hän on avannut ikkunan molemmat puoliskot auki.
Aamu on lämmin ja tyyni.
Alhaalla nurmella kasvaa voikukkia.
Päivä on jo korkealla ja sen valossa hohtavat voikukat kuin tulipallot.
Kirsikat ja omenat kukkivat.
Koko puutarha on yhtenä valkeana kukkamerenä, jossa pörisee kimalaisia ja mehiläisiä, joiden ruskeankeltaiset siivet välähtelevät valkeita kukkia vasten. Koko puisto hymisee kuin kaukaiset urut.
On niin tyyni, ettei ainoakaan lehti liikahda.
Merikin näyttää peilityyneltä. Rantaa vasten kohahtaa hyvin heikko vanha ummikas, läikkyy rantakiviä ja teloja vasten nousten ja laskien äänettömänä, mutta toisinaan tulee joku isompi ummikas, joka rähähtää rantakiville äkäisenä ja puhaltaa suustaan vaahtoa, joka kerääntyy isoina pehmeinä kerinä telojen väliin ja kallion lokeroihin. Päivän paisteessa se on valkeaa, valkeampaa kuin ensi lumi ja keveää, miltei ilmaan pyrkivää. Päivä on jo kolme, neljä tuntia sitten noussut. Satamasta päin kuuluu silloin tällöin airojen kolinaa. Alkaa kuulua myös rantasorassa askelten ääniä. Puiden lomitse näkee Markus koulumestarin, joka rantakarikkoa pitkin on menossa heidän yhteiselle uintipaikalleen, Venekalliolle.
— Huomenta, koulumestari! huutaa Markus ikkunastaan.
— Huomenta, huomenta kuningas! Tule uimaan! Uinnin jälkeen jäävät toverukset kalliolle istumaan vielä pitkäksi aikaa.
— Minä olin tulla hulluksi tänä aamuna, alkaa Markus muun jutun jälkeen.
— No!?
— Aamulla varhain, laulajien mentyä, istuin pyöreän pöydän ääressä, katselin ensin sitä komeaa adressia ja kun siitä loin äkkiä silmäni ikkunaan, näin kummia: Näin auringon kirkkaana paistavan keskiruudusta, mutta hyvin pienenä, isoimman tähden kokoisena. Ennenkuin ennätin selvittää ilmiötä itselleni järkevästi, valtasi minut kuvaamaton kauhu. Luulin, että vanha aurinkomme kiitää meistä pois päin, tai joku uusi aurinko kiitää meitä kohti. Päivällähän eivät tähdet näy. Sen täytyi siis olla oikea aurinko. Minä käsitin, että jos se on tuleva aurinko, on tuhomme varma muutaman minuutin perästä, sillä äskenhän ei idässä mitään uutta aurinkoa näkynyt ja nyt näkyy. Sen täytyy siis tulla huimaa kyytiä. Seuraava huomioni oli, että valo ei ollut vähentynyt. Jos vanha aurinkomme olisi pois menossa ja jo noin kaukana, olisi jo miltei pimeä ja kylmä. Sen täytyy olla siis uusi tulokas! Lienee kulunut monta silmänräpäystä, ennenkuin vapauduin kauhustani.
— Ihan tosissasi!?
— Niin, ihan tosissani! — Lienee pääni hiukan horjahtanut ja näky katosi. Sain kauan muutella pääni asentoa vasemmalle, oikealle, ylös, alas, ennenkuin löysin jälleen tuon uuden pienoisauringon. Sillä välin olin ennättänyt rauhoittua ja tein sen järkevän huomion, että lasissa oli jokin teonvika, pieni linssi tai peili, joka taittoi valon auringosta silmiini. Oikea aurinko nimittäin oli vielä niin paljon vasemmalla, ettei sitä näkynyt.
— Kuulehan veli! Sinun järkesi aurinko taitaa alkaa kiitää sinun pääkuorestasi pois päin, tuntemattomia avaruuksia kohti. Nuohan ovat selviä hulluuden oireita! Ei se ole oikeaa, että naimaikäinen mies juttelee tuollaista!
— Oli mitä oli, mutta se on antanut minulle paljon ajattelemista! Kun ensin olin kauhukseni ajatellut, että avaruuksien lait olivat sikäli lakanneet olemasta voimassa, että joku tuntematon aurinko lähestyy meitä avaruuksien pimeydestä suunnatonta vauhtia, tai että oma aurinko on saanut päähänsä jättää ikivanhan vartiopaikkansa ja lähtenyt kiitämään karkuun, jättäen kaikki planeettansa hunningolle, kuin lampaat paimenetta, harhailemaan ikuiseen pimeyteen, käänsin rauhoituttuani nämä ajatukseni nurin ja ajattelin päinvastaista laittomuutta, nimittäin että kaikki liike avaruuksissa äkkiä lakkaisi — että maa, kuu, kiertotähdet ja maailman kaikki suuret ja pienet tähdet lakkaisivat liikkumasta ja pyörimästä, jäisivät paikoilleen avaruuteen siihen paikkaan ja siihen asentoon missä nyt ovat — ei silloin enää olisi aikaa, sillä aikahan ei muuta ole kuin kiertotähtien liikettä. — Ei olisi, millä mitata aikaa, koska aika ja ajan mitta ovat samat.
— Hm.
— Ja jos oikein tarkkaan ajattelen, on aika sittenkin olemassa. Se on kummallinen asia, enkä enää loppujen lopuksi ymmärrä, mitä on aika! Ikuisuuden ymmärtää melkein paremmin. Öisin, tyynellä meren selällä, kun tähdet paistavat kaikilta suunnilta, sekä ylhäältä että alhaalta, tuntuu maa kadonneen olemattomiin, ja Ikuisuus tulleen aivan lähelle, miltei kourin kosketeltavaksi. Mutta aikaa minä en ymmärrä! — Aika ei häviäisi, vaikka kaikki liike lakkaisi. Katsos: Vaikka kaikki taivaankappaleet seisoisivat ikuisesti paikoillaan, eläisin minä ja ajattelisin ja yksi ajatus olisi ajateltu loppuun, ennenkuin tulisi seuraava. Suru ja ilo vaihtelisivat. Niiden välillä olisi aikaa. Syöntiä seuraisi työ, työtä lepo ja uusi syöminen. — Tapaus seuraisi tapausta ihmisen elämässä ja niin olisi aika kuitenkin olemassa ja aikaa mitattaisiin niiden tapausten mukaan.
— Niin, ja tapaushan se on tämäkin — siirtyäksemme jälleen oikeisiin asioihin — että sinulla on vielä maakuntahallitukselle lähettämättä Hanskin Matin tilankatselmuspöytäkirjat. Maakuntavanhimman kirjelmä asiasta viimetalvena oli myös tapaus ja seuraavat kaksi tapausta oli kirjelmät keväämmällä samasta paikasta ja niiden kunkin välillä oli aikaa — vanhojen planeettasysteemien mukaan laskien kuu jokaisen kirjelmän välillä. Huomenna lähtee posti ja tämä tapaus on saatava siihen postiin. Tänä iltana, on sinulla syntymäpäiväkemut. Me tarvitsemme vähintäin viisi tuntia Hanskin Matin tapauksen selvittämiseen. Eiköhän olisi siis parasta, että lähdetään töihin.
— Minähän olen tänään päättänyt juhlia!
— Juhli, juhli! Minä vain sanoin! Minä olisin tänään hyvällä työtuulella. Sitävarten minä asiasta puhun. Juhli sinä, kyllä minä teen! Ei sinusta siinä apua olisi kuitenkaan! Mitähän varten ne sinustakin tekivät vallesmannin!
— Sitä varten, kun en minä siellä maakuntahallituksessa oikeastaan mihinkään pystynyt ja kun sitten taas kerran korkeat isännät maakuntavanhimman ympärillä neuvottelivat, kuka saataisiin saareen vallesmanniksi — joka siellä edes jonkun aikaa pysyisi — niin sanoi joku: "Lähetetään tämä Markulin — päästäänhän sillä tavalla siitäkin ja saadaan samalla saareen vallesmanni!" Siis sitävarten, kun et sinä niihin aikoihin ollut palvelemassa maakuntahallituksen konttoristina. Sinut ne olisivat tänne lähettäneet ja minä — istuisin paraikaa ihanassa maakunnanpääkaupungissa! — Sitävartenhan se näin kävi! Huonoin mieshän sieltä aina tänne joutuu — jos on suurten isäntäin suosiossa! Hahahaha!
Vallesmanni kertoili konttoristiaikojaan ja tunti toisensa jälkeen kului.
Sitten he yhdessä söivät aamiaista ja sen jälkeen kävivät työhön käsiksi.
Kello kahdeksan illalla alkoivat juhlat. Eetin Anttu oli kutsuttu viulunsoittajaksi.
Kesävieraista eräs neiti osasi soittaa pianoa ja laulaa. Laulua, soittoa ja tanssia olikin illan ohjelmassa runsaasti.
Vaikka kesäyö oli valoisa, sytytettiin puutarhan paperilyhtyihin tulet. Pimein aika istuttiin puutarhapöydän ympärillä. Mieliala oli sangen hilpeä ja oli sitä kohottanut juuri äsken tarjottu viini.
Koulumestari oli tänä iltana humaltunut sangen aikaisin. Hän oli saanut puhekumppanikseen erään iloiselta näyttävän neitosen ja kuvaili tälle itseään ja oloaan saaressa, kuuntelematta mitä toiset puhuvat.
Eri puolilla juteltiin innokkaasti eri asioista, toiset miltei kuiskaillen, toiset kovalla äänellä.
Väliin raikui kova nauru.
Koulumestari näytti puhuvan innokkaasti. Hänen puhekumppaninsa kuultiin kysyvän:
— Niin. Mitenkä tekin jouduitte tänne saareen? Te olette liian lahjakas tänne hautautuaksenne!
— Jaa — se on pitkä tarina, vaikka ei surullinen. Minä olen filosofian maisteri (Niin hän aina, varsinkin naisille, humalassa ollessaan esitteli itsensä). Niin. Olen asettunut tänne saareen toisista syistä, kuin luulette, neiti. — Niin. Minä olen asettunut tänne useaksi vuodeksi — vuosikymmeneksi — viideksitoista vuodeksi — tutkiakseni kalastaja- ja merenkulkijakansan elämää aivan läheltä, mukana eläen niin sanoakseni ja elääkseni täällä tuon ajan, olen ottanut toimekseni täällä koulumestarin viran. Aion kirjoittaa tohtori-väitöskirjan hyljekoirista, hylkeenpyynnistä ja alkuperäisen saarelaiskansan elämästä, sen moraalikäsityksistä ja muusta. Hyljekoiran kallotutkimukset, suomalaisen saarelaiskansan antropologia — kas siinä aloja, joilla tiede ei ole vielä ottanut ensi askeleitaankaan. — Nämä ihmiset elävät täällä kivikauden elämää, vaikka eivät käytäkään kiviaseita. Suotta on hautautua, kuten monet tekevät, alkeellisia sivistysmuotoja tutkiakseen Afrikaan tai Etelämeren saarille. Täällä on aineistoa yllin kyllin ja minä en ole mennyt merta edemmä kalaan.
— Teillähän on suuret suunnitelmat!
— Niin. — Käänteentekevät! — Aluksi minä aioin lukea täällä papiksi, mutta kun sillä alalla on niin vähän mahdollisuuksia…
— Anteeksi! — Oletteko huomannut, kuinka ihana yö nyt onkaan!?
Koulumestari myönsi, että yö on kaunis ja syventyi jälleen selostelemaan suunnitelmiaan ja tulevaisuuttaan. Sinä iltana hän oli tavallista oppineemmalla tuulella. Niinpä hän, nähtävästi omituisen nopeasti kehittyvän humalan vaikutuksesta, yritti Markuksen kanssa saada aikaan väittelyä latinan kielestä ynnä muusta. Hän siirtyi Markuksen puolelle pöytää ja alkoi kovalla äänellä hänelle toimittaa:
— Ymmärsitkö sinä, minkälaisen miehen kanssa sinä tutustuit silloin, kun tutustuit minun kanssani? Sinä et vastaa mitään! — Minä kysyn siis uudestaan selvemmin sinulta: ymmärsitkö sinä, mikä suuri kunnia sinulle tapahtui kymmenen vuotta takaperin silloin, kun tullivanhin esitteli minut sinulle tässä samassa, puutarhassa. Juur justihins kymmenen vuotta takaperin! Sinä olit kymmenen vuotta nuorempi silloin ja minä kaksikymmentä! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä et ymmärrä, mitä minä nyt olen sinulle haastanut, vaikka nyökytteletkin sikariasi — päätäsi — päätäsi piti minun sanoa. Nyökyttelet päätäsi — niin. — Nyökyttele sinä vain sikariasi ja naura, mutta sinä et osaa latinaa sanaakaan ja latinankielen opettajan poika —
— Yläalkeiskoulun lehtorin…
— Se on ihan just se sama, eikä muuta sitä, ettet sinä osaa latinaa.
Maisteri on tuppautunut Markuksen viereen istumaan ja jatkaa, nykien puhuteltavaansa hihasta, koska hän pelkää, ettei tämä kuule ja ymmärrä hänen puhettaan, joka oli hyvin tärkeää:
— Sinä et osaa latinaa, muutoin olisitkin vastannut minulle latinaksi, kun minä sinulta kysyin, että: "Ymmärrätkö sinä?" — Quousque tandem abutere, Catilina, patientia nostra? qvamdiu nos etiam furor iste tuus eludet? quem ad finem sese — — Quousque tandem — tandem — tan — tan —
Koko seurue oli vaiennut ja henkeä pitäen kuunneltiin maisterin outoa puhetta ja kun hän takertui sanoissaan, rupesivat kaikki nauramaan ja taputtamaan käsiään ja joku huusi: "Uudestaan, maisteri, uudestaan!"
Maisteri, joksi häntä yleisesti tässä seurassa kutsuttiin, hymyili jokaiselle, räpytteli silmiään, eikä kukaan aavistanut, mikä määrä onnea ja autuutta niinä silmänräpäyksinä häntä huumasi ja pyörrytti. Hän näki kuin ruusuisen sumun läpi itsensä koko seurueen ihailemana. Taputukset alkoivat kuulua yhä kauempaa ja onnen kuvat alkoivat hämärtyä ja lopulta kaikki myllersi ja kieppui ja hän vajosi tylsään uneen, horjahtaen vasemman käsivartensa varaan, joka oli pöydän reunalla. Pää painui alas ja hän alkoi kuorsata.
Toiset sen sijaan olivat virkeitä.
Markus auttoi maisterin riippumattoon nukkumaan.
Kesäyön hämärässä ja kirjavien paperilyhtyjen välkkyessä, vaikkei valaistessa, istuivat toiset vielä kauan pöydässä.
He lauloivat, nauroivat ja juttelivat ja heille tuotiin viiniä pöytään.
Seuraavana päivänä kerrottiin kylällä, että syntymäpäivätanssiaisissa vallesmannilassa edellisenä yönä olisi tapahtunut kaksi kummaa seikkaa, ensiksi, että vallesmanni olisi vetoa vastaan tanssinut illasta kello yhdeksästä seuraavaan aamuun kello yhdeksään ja kantanut hampaissaan sisään pöydän, jolla oli samppanjaputeli ja täyteen kaadetut lasit jokaista vierasta kohti — kaatamatta putelia ja läikyttämättä laseista pisaraakaan pöydälle — ja että vedon lyöjinä toisella puolella olisivat olleet juhlan naisvieraat, jotka olivat muka luvanneet, että jos vallesmanni voittaa vedon, saa hän suudella ketä vain heistä haluaa ja että kun vallesmanni oli voittanut, joutuivat naiset pulaan ja ratkaisivat asian arvalla. Kun seuraavina päivinä ja viikkoina vallesmannin seurassa nähtiin sangen usein Martta-neiti (kukaan saaressa ei tiennyt tarkemmin hänen nimeään), pääteltiin lähteellä, josta kylän naiset käyvät vettä hakemassa, että arpa ei ollut luultavasti langennut kenellekään muulle kuin Martta-neidille. Tämä ei ollut totta.
Sen tiesi Miinakin, vaikka hän ei kylällä käydessään ja noita juttuja kuullessaan julistanut niitä perättömiksi. Nauroi vain! Vastoin parempaa tietoaan hän jätti kylän siihen uskoon, että jutut olivat totta. Kun joku häneltä suoraan kysyikin, että onko siinä mitään perää, sanoi Miina: "Herra Jumala! Pitäiskö minun kaikki tietää?!"
Tosiasia on, että tuo kilpatanssi ja pöydän kantaminen hampaissa oli tapahtunut jo edellisenä syksynä, eräissä "paaleissa". Eräänä myrskyisenä, sateisena ja pimeänä lauantai-iltana oli asettunut satamaan, aallonmurtajaan, pelastuslaiva, ja sen päämies oli tullut heti maihin päästyään Markuksen luo ja vielä samana iltana pantiin toimeen koko pelastuslaivan miehistölle ja saaren pojille ja tytöille vallesmannilassa "paalit", joista tuli remuisimmat kemut kuin koskaan ennen. Kun väkeä oli paljon, tarjoiltiin vieraille olutta, jota sattui olemaan hyvä varasto vallesmannilan kellarissa ja laivasta haettiin lisää. Tanssihuoneena oli sali ja siellä joivat myös oluensa saarelaiset ja matruusit. Laivan päämies, perämiehet ja Markus itse joivat hienoja juomia ja polttivat hienoja sikareja kammarissa. Siellä myös tuli puheeksi voima-asiat. Joku kertoi nimittäin miehestä, joka oli nostanut tavallisen pyöreän pöydän hampaissaan ylös permannosta, johon Markus kehasi, että hän ottaa kantaakseen hampaissaan huoneesta toiseen pöydän, jolla on konjakkiputeli ja valmiiksi sekoitetut täydet lasit, putelin kaatumatta ja pisarankaan pöydälle läikkymättä. Sadan markan veto lyötiin vallesmannin ja pelastuslaivan päämiehen välillä, ja vedon voitti vallesmanni. Tästä kimmastui pelastuslaivan päämies, joka piti itseään myös voimamiehenä ja kestävänä tanssimiehenä ja esitti kilpatanssiaiset. Ne otettiinkin heti. Salin puolella ilmoitettiin, mistä on kysymys ja siitäkös ilo syntyi. Kello oli kilpailun alkaessa kymmenen illalla. Kylästä haettiin kaksi viulunsoittajaa lisää. Näistä kukin soitti yksinään kaksi tuntia ja uusi astui tilalle. Sai soittaa valssia tai polkkaa. Viulu ei saanut olla ääneti hetkeäkään. Soittajille annettiin ryypyt kerran kahdessa tunnissa ja hyvä palkka. Tanssitettavaansa saivat kilpailijat vaihtaa kuinka usein halusivat, tai tanssia yksin, mutta pysähdystä ei saanut tulla eikä ainoaakaan väärää askelta. Pelastuslaivan päämies väsyi kello kaksi aamuyöstä. Tanssisalista ei kukaan malttanut lähteä pois. Jokainen tahtoi nähdä, kauanko vallesmanni ja hänen tanssitettavansa kestävät. Pelastuslaivan päämies oli ennättänyt vaihtaa tanssitettavaansa parikymmentä kertaa, ennenkuin itse väsyi. Vallesmanni oli aloittanut kilpailun tanssitoverinaan Miina, jonka hän tiesi saaren tytöistä olevan keveimmän ja kestävimmän tanssijan. Miina oli ylpeä siitä, että hänet kutsuttiin tanssimaan. Lähtiessään oli Miina sanonut: "Kerran eläessäänhän ihminen tekee mistä kuoltuakin mainitaan! Koetetaas nyt vallesmanni, kumpi meistä ensin väsyy, sinä vai minä." — Miina oli kestänyt kello kolmeen asti. Sitten tanssitti vallesmanni puoli tuntia eri tyttöjä, ketä viisi minuuttia, ketä kymmenen ja sen jälkeen oli tullut jälleen Miina, joka välillä oli käynyt syömässä ja ottamassa viiniryypyn. Toisella kertaa hän kesti kello kuuteen, jolloin oli niin väsynyt, että töin tuskin jaksoi pois kävellä. Hän oli mennyt keittiöön, kellahtanut vuoteeseensa ja maannut yhteen menoon kellon ympäri. Hänen poistuessaan salista huusivat kaikki hänen kunniakseen, että ikkunat helisivät, mutta vallesmanni jatkoi yhä tanssiaan. Kellon lähetessä kahdeksaa alkoi sali tyhjetä. Tyttöjä ei ollut enää ensinkään. Viimeiset niistä läksivät neljännestä vailla kahdeksan. Miehiä oli vielä, laivamiehet ja muutamia kylän poikia. Nämä tahtoivat nähdä, kauanko tanssi kestää. Joku niistä sanoi: "Jaksaahan tässä nyt istua ja katsoa ainakin niin kauan kuin toinen jaksaa tanssia." Vallesmanni tanssi yksin. Ties kuinka kauan hän olisi vielä jatkanut, ellei äkkiä olisi viulusta taittunut viimeinenkin kieli poikki. Mistään hinnasta ei saatu enää pelimanneja jatkamaan soittamistaan. Täsmälleen kello kahdeksan lopetti vallesmanni tanssinsa. Viereisestä huoneesta kuului kellon lyöminen. Viimeiset viisi minuuttia oli hän tanssinut ilman tanssitettavaa ja ilman soittoa. Kuultuaan kellon lyömisen oli hän lakannut tanssimasta ja sanonut nauraen: "Jokohan riittää!"
* * * * *
Turhaa oli siis se puhe, että Markuksen syntymäpäivätanssiaisissa olisi mässäilty samalla tavalla.
Ei sinne päinkään!
Ne juhlat olivat loppuneet päivännousun tienoissa, jolloinka hajaannuttiin.
Markus tarjoutui saattamaan Martta-neitiä.
He kävelivät läpi puutarhan, nauroivat ohikulkiessaan koulumestarille, joka nukkui riippumatossa. He saapuivat rantaan — josta heidän piti kääntyä oikealle, pitkin Rantakujaa, Martan asunnolle — ja pysähtyivät siihen.
— Päivä nousee kohta, sanoi Martta hiljaa.
— Niin tekee. Emmekö menisi Venekalliolle sitä katsomaan.
— Sitä minäkin ajattelin. Mennään vain.
He lähtivät siis pitkin rantaa takaisin päin ja olivat pian perillä. Juuri heidän päästyään kalliolle ilmaantui auringon hohtava reuna meren tummalle saarteelle. Martta käveli lähemmäksi rantaa. Markus seisoi paikallaan keppiinsä nojaten.
He olivat kauan ihan ääneti.
Jostain kylältä päin kuului laulua. Ne olivat heidän tovereitaan, jotka kävelivät asunnoilleen ja lauloivat mennessään.
Päivä kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja irtaantui lopulta merestä ja aloitti suuren ja pitkän kaarensa kesätaivaalla.
Meri oli miltei tyyni — väreili hiukan. Sen pinnalla välkehti vaaleanvihreää, sinertävää, sinipunertavaa. Se välkkyi kuin opaali.
Martta seisoi lumottuna katselemassa merelle.
Markus seisoi entisellä paikallaan, vähän ylempänä, keppiinsä nojaten,ja katseli Marttaa, hänen vartalonsa kauniita viivoja merta vasten.Tuuli rupesi hiukan puhaltelemaan mereltä maalle. Se heilutteli hiljaaMartan vaaleita hiuksia ja hänen hameensa helmoja.
Markus alkoi nähdä myös väriä. Aamun punertavassa valossa lankesi Martan vartalon varjo vaalealle kalliolle ja se varjo oli vaalean vihertävä. Samoin olivat kaikki varjot kalliolla smaragdin vihreitä, maksaruohon, punalatvaisen rantakukan, joita kasvoi kallion raossa, ja ison irtonaisen kiven, joka oli siinä oikealla.
Markus ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kaunista.
Hän oli iloinen ja onnellinen ja omituinen väristys sykähdytti hänen olentoansa. Se oli kuin itkun alkua, mutta se oli riemua.
— Voi, kuinka kaunista on aamulla varhain, kun aurinko nousee! sanoiMartta. — Minä en ole koskaan nähnyt tämänlaista!
Markus käveli alemmaksi, Martan luokse. He olivat molemmat hetken vaiti.
— Näin kaunis on sinun viidennenviidettä vuotesi alku, setä! —Hyvänen aika! Miksi sinä tulet noin surulliseksi?
— Kun sinä sanot minua sedäksi, vaikka minä olen pyytänyt, että sanoisit Markukseksi, niinkuin minäkin sinua sanon Martaksi.
— Siitäkö sinä olet suruissasi?
— Siitä. Minä tunnen itseni niin vanhaksi silloin, kun sinä sanot minua sedäksi.
— Mutta sinähän olet kaksikymmentä vuotta minua vanhempi!
— Minkä minä sille voin! Lupaa nyt minulle, ettet enää koskaan sano minua sedäksi. Minusta on läheisempää, jos sinä sanot minua Markukseksi.
— Niin minustakin.
— No miksi sitten teet toisin?
— Minä tunnen itseni niin lapselliseksi sinun rinnallasi, joka olet niin viisas ja niin voimakas. Oletko sinä minulle vihainen — vieläkin — Markus?
Martta katsoi veikeästi hymyillen Markusta silmiin leveän hatunreunan alta. Markus tarttui Marttaa käteen ja sanoi:
— En ole, enkä ole koskaan, jos vain puhuttelet minua aina tällä tavalla.
— Kuulehan Markus!
— No?
— Minä tahtoisin, että olisi aina keskikesä, eikä minun tarvitsisi mennä täältä pois. Sateita ja myrskyjä saisi olla, mutta vain kesäsateita ja kesämyrskyjä.
— Sinä et siis haluaisi olla täällä syksyllä etkä talvella?
— En! Minua hirvittää jo niitä ajatellessani! Enkä minä eläisi täällä. Minunhan on talvella opiskeltava ja valmistauduttava johonkin ammattiin, josta saan leipäni.
— Entä jos joudut naimisiin?
— Hui-hai! Siitä ei ole pelkoa! Minä en ole koskaan rakastunut kehenkään.
— Et kehenkään? Sitä en usko!
— Kuulehan… Kun sinä olet vanhempi, niin sanos minulle — voiko rakastua useammin kuin kerran?
— Useammin kuin kerran?
— Niin. Eri ihmisiin nimittäin —
— Melkein kaikki ihmiset luultavasti voivat.
— Sinä myös?
— Minäkö?
— Niin. Vastaa ihan rehellisesti.
— Minä en ole ajatellut tätä asiaa. Kukaan ei ole minulta ennen sitä kysynyt. Joskus toisen kerran minä sinulle vastaan — ehkä sitten kun vietämme täällä minun viiskymmenvuotispäivääni. Siihenhän ei ole pitkää aikaa.
— Kuusi vuotta! Voi hyvänen aika kuinka se on pitkä aika!
— Ei velikulta se ole pitkä aika!
— Velikulta?
— Niin. Mitäs sitten?
— Minähän en ole sinun veljesi! Hahahaha! — Minua rupeaa naurattamaan kaikki mitättömät asiat, kun olen oikein väsynyt ja kun minua paljon valvomisen jälkeen nukuttaa.
— Nukuttaako sinua!
— Totta varmaan, koska minua naurattaa se, että sinä sanoit minua velikullaksesi ja koska minä en jaksa enää ajatella.
He läksivät Venekalliolta ja Markus saattoi Marttaa tämän kesäasunnolle asti. Sen portilla he sanoivat hyvää yötä.
Markus palasi kotiinsa, mutta uni tuntui pysyttelevän kaukana.
Hän istui puutarhapenkille, pöydän ääreen ja sytytti sikarin palamaan.
Hän istui ja muisteli illan ja lyhyen yön kaikkia tapauksia. Hänen ympärillään oli syvä hiljaisuus, mutta hänen korvissaan soivat eilisillan ja koko viime yön kaikki äänet: naurua, puhetta, laulua, soittoa ja tanssia, lasin kilahtelua täällä puutarhapöydän ympärillä — ja hänen tarvitsi vain hiukan vaivata ajatuksiaan, nähdäkseen ilmielävänä edessään jokaisen vieraansa kaikki yhdessä tai kenenkä hyvänsä yksitellen. Lopulta hän katselee vain Marttaa, hänen silmiään ja kasvojaan ja hänen koko olentoaan ja kuuntelee vain Martan ääntä — mitä Martta hänelle milloinkin sanoi, se on hänelle kalleinta kaikesta. Hän heräsi äkkiä mietteistään, sillä asuinrakennukselta päin alkoi kuulua askeleita.
Miina sieltä tuli puutarhakäytävää pitkin iso tarjotin käsissään. Hän asettui Markusta vastapäätä pöydän taa ja alkoi latoa laseja ja puteleita tarjottimelle.
— Vielähän sinä Miina olet valveilla! Mikset ole mennyt maata? Päivä on jo korkealla!
— Ei maita uni.
— No miksei?
— Kullakin omat syynsä — vallesmannilla omansa ja minulla omani. —On ollut hiukan ikävä yö —
— Ikävä!
— Niin, niin! Ikävä, ikävä! Mitä ihmettä siinä on. — Ja kun äsken näytti yhteen aikaan siltä, että minä jäisin yksin autioon taloon, jonka seinien sisällä niinkuin olisi vielä tanssin humu ja nauru kuulunut ja kummitellut, tuntui mieli hyvin apealta — sellaista nälän ja janon tapaista kurnimista sydänalla, mitä lienee, syönnistä ja juonnista se vain ei parane — lieneekö tuo sitä rakkautta vai mitä — niin ajattelin, että jokuhan tässä olisi saatava yötoverikseen minunkin ja katselinkin jo ikkunasta, että mitähän jos menisi ja herättäisi tuon maisterin tuolta riippumatosta — hihihihi…
— Johan sinä naurat!
— Mitäs tässä osaa! Täytyyhän sille surkeudellekin välistä nauraa ja ilolle itkeä. Niin minulle tapahtuu usein.
Miina kävi istumaan ja jatkoi:
— Jutellaas mekin nyt sitten kerran.
— Jutellaan vain! Mistä sinun, Miina, haluttaisi jutella? Tule tälle puolelle, niin on mukavampi.
— Niin. (Puhuessaan Miina nousi ylös, hypisteli rikki kukkaa, jonka oli ottanut omenapuusta ja siirtyi hitaasti pöydän itäreunan ympäri vallesmannin viereen ja kohentautui sitten vieläkin lähemmä.) Meillä on niin harvoin tilaisuutta jutella. Menee kuukausiakin hukkaan. Eikä me olla näinä kymmenenä vuonna oikeastaan yhtään kertaa tosissaan juteltu.
— Nyt sinä muistat väärin.
— Enkä muista!
— Sinulla on liian suuret vaatimukset!
— Liian suuret vaatimukset?
— Niin. Etkö sinä sitä vaatisi, tai toivoisi, että me usein istuttaisiin tällä tavalla juttelemassa, eikä vain kerran kymmenessä vuodessa?
— Sitä sitä. Minä toivoisin että hyvin usein — kerran viikossa — kerran päivässä — aina kun vain tuntuisi tarvis olevan.
— Mikä tarvis sinulla nyt oli — hempukka —
— Minä vain tahdoin toivottaa onnea —
— Johan sinä teit sen eilen aamulla.
— Silloin oli koulumestari myös siinä. — Älä sinä sano minua hempukaksi! Se mantereen epeli — se hento yöperhonen, joka seisoi äsken kanssasi Venekalliolla, se on sinun hempukkasi — kesähempukkasi — Niin! — Kaikennäköisiä otuksia niitä on alkanutkin tänne ajautua — laiskottelemaan. Pysyisivät kesät kaupungeissaan, missä ovat pimeät syksyt ja talvetkin! Mokomatkin! Teeskentelijät!
— Älä sano Martta-neitiä teeskentelijäksi!
— Teeskentelijä — teeskentelijä — vai sanonko vielä pahempaa! — Ei satu nyt sanaa suuhuni, muuten sen laukaisisin, että kuolleetkin kuulisivat!
— Sinä olet suuttunut — kateellinen… — Voi voi… Ota minua kiinni — minulla on niin paha olo! — Sillä tavalla! — Nyt on jo parempi — niin turvallinen… Suutele minua, niin en ole kateellinen, en kenellekään — en sille hempukallekaan! — Vielä! — Kuule! Suutelitko sinä myös sitä Martta-neitiä?!
— En, mutta sitten kun otan hänet vaimokseni, suutelen häntä joka päivä.
— Vaimoksesi!
— Niin.
— Vaimoksesi!!
Miina ampautui kauas Markuksesta, nousi ylös, otti tarjottimensa ja lähti ryhdikkäänä ja ylpeänä kävelemään pois päin. Muutaman askeleen päässä hän kääntyi ja sanoi Markukselle:
— Et koskaan! Muista minun sanoneeni! Markus katseli hänen menoaan ja tunsi jossakin aivojensa takakammareissa jonkun Äänen sanovan: "Miinassa on sinulle sopiva vaimo ja naitava sinun on kuitenkin, sillä sinulla on kallisarvoinen kultakello, ja koko virkamiesaikasi olet maksanut leski- ja orpokassaan. Omaisuudellesi on sinun saatava perijä, joka on sinun omaa vertasi ja leski- ja orpokassan eläkkeille nauttijaksi oma vaimo, muutoin menevät vuosimaksusi kuin tina tuhkaan ja muu omaisuutesi vieraille!" — Markus tunnusti Äänelle, että loppu hänen lauseessaan on totta, mutta ettei hän voi hyväksyä alkua, sillä hänen tuleva vaimonsa ei saa olla sivistymätön kalastajan tytär. "Isieni muiston edessä saisin hävetä silloin, enkä voisi koskaan hakea täältä pois. — Minä olisin tuomittu tänne koko loppuelämäkseni!"
Näin ajatellen Markus lähti sisään, riisuutui ja kävi maata ja oli juuri nukahtamaisillaan, kun hän kuuli ulkoa puutarhasta päin omituisen pehmeän jymähdyksen, melkein kuin joku hirsi tai pölkky olisi pudonnut. Hän riensi ikkunalle ja näki koulumestarin vaivaloisesti yrittävän nousta jaloilleen maasta, johon hän on pudonnut riippumatosta. Markus nauraa koulumestarin epätoivoisille yrityksille ja menee jälleen vuoteeseensa ja vaipuu heti sikeään uneen.
Koulumestarille oli tullut vahinko.
Hän oli unissaan yrittänyt kääntyä toiselle kyljelleen, kun riippumatto kiepsahtikin hänen altaan pois ja hän itse mätkähti nurmelle.
Hän vääntäytyi ensin istumaan, katseli ympärilleen, eikä ollut muistaa, missä on.
Päivä paistaa.
Mereltä puhaltelee lauha tuulen henki.
Mikä ihmeen paikka tämä oikein on!?
En minä ole täällä koskaan ennen ollut!
Onkohan tämä sitä toista maailmaa — no ei ainakaan sitä pahempaa!
Paratiisin omenapuita?
Valkea talo tuolla!?
"Kuka sinä olet, joka nauraa höhötät siellä ikkunassa minulle?"
Hän luuli niin huutavansa, mutta hän vain niin ajatteli.
Lopulta hän tunsi paikan ja yritti nousta jälleen riippumattoon, mutta kaikki alkoi kieppua ja pyöriä hänen silmissään, ja hän vaipui jälleen maahan ja loukkasi kaatuessaan nenänsä riippumaton nuoraan. Nenää kirveli, mutta ei siitä verta tullut. "Ehk' olis!"
Koulumestari hengitti raskaasti, huohottaen, ja kun oli jonkun aikaa levännyt, koetti vielä kerran nousta — omituisesta humalaisen itsepintaisuudestako vai kunnianhimosta, vai mistä — ja kaatui jälleen, tällä kertaa selälleen kauas riippumatosta.
Siihen hän jäikin ja nukkui ja löysi siitä itsensä vasta puolenpäivän tienoissa.
Niin oli loppuun kulunut Markuksen vaiherikas juhlayö ja viimeinenkin sen osanottajista löytänyt vakavan makuutilansa.
VIII luku.
Kappelniemessä on vieläkin vanhan kivitalon raunio. Se on korkea kumpu, jossa kasvaa nuorta mäntyä niin tiiviisti, että siellä on vaikea liikkua ja saada selvää rakennuksen muinaisista mittasuhteista.
Maa on osaksi sammaloitunut, mutta vieläkin näkyy siellä ja täällä punaisia tiilen palasia ja valkeaa kalkin murskaa sekaisin.
Kummun reunat kasvavat tiheämpää männikköä kuin keskikohta, jossa on aukeitakin paikkoja — seinien kohdille ei esimerkiksi ole noussut ainoaakaan vesaa — ja siellä saa nähdä, kun vaivautuu hiukan raivaamaan oksia tieltään, rakennuksen alkuperäisen pohjapiirroksen. Tänä kesänä oli Markus usein vaivautunut tähän hommaan, vieläpä kerran oli ottanut mittapuun, paperia ja kynän mukaansa ja laatinut rakennuksen pohjapiirroksen niin hyvin kuin taisi.
Tänään, muutama päivä syntymäpäiväjuhlien jälkeen, istuu Markus taas raunioilla ja mietiskelee.
Hän luo ajatustensa eteen uudestaan kuntoon tämän talon.
Sen jälkeen kun hän on tutustunut Marttaan, on hän muuttunut kuin toiseksi mieheksi.
Kymmenen vuotta ennätti hän olla jo saarelaisvallesmannina, eikä aikaisemmin osunut tähän.
Äskettäin — ehkä jo kuitenkin pari viikkoa sitten — oli hän ollut Martan kanssa käymässä hautuumaalla. Sieltä oli menty metsän läpi Kappelniemen itärannalle ja palatessa jouduttu tähän raunioille näitä tutkimaan. Martta oli ihastunut heti paikkaan ja huudahtanut: "Voi kuinka ihanaa tässä onkaan ollut asua niillä, jotka täällä ovat asuneet!"
Vanhan honkametsän läpi näkyy satama ja sen takana kylä.
Rakennuksen edessä, sataman puolella on ollut pieni piha. Ohut, vaivainen nurmi kasvaa siinä vielä, mutta polku, joka johti rakennukselta alas rantaan, läpi pihan, on kokonaan hävinnyt. Nurmi on yhtä tasaista kaikkialla.
Pihan pohjoisreunalla on ollut kaivo. Sen paikka näkyy vieläkin, mutta se on miltei kokonaan täyttynyt maalla ja sinne vievä polku myös hävinnyt.
Rakennuksen toisesta kerroksesta lienee ollut ihana näköala yli metsän ainakin kahteen suuntaan, pohjoiseen ja länteen.
Pohjoisesta on kuultanut kirkkaalla säällä Suomen rannikkosaaret, ja osa mannertakin, hienona tummana viivana saarteella. Kuinka usein niistä ikkunoista lieneekään ikävöiden katseltu!
Lännen puoleisista yläkerran ikkunoista on näköala ollut sama, kuin alakerrastakin, selvempi vain. Kaiken aikaa on sieltä voinut seurata, keitä tulee satamaan ja keitä siitä lähtee. Se olikin tarpeellista, sillä entisaikojen vallesmannit perämiehineen olivat samalla tullimiehiä.
Ellei Martta olisi sanonut tuota sanaansa: "Kuinka ihanaa tässä onkaan ollut asua!", ei Markus olisi tullut kiinnittäneeksi raunioihin huomiotaan. — Aikaisemmin oli hän kulkenut paikan ohi välinpitämättömänä. Nyt hän usein varta vasten teki matkan tänne ja hän oli hankkinut kylän vanhimmilta asukkailta tarkat tiedot tästä talosta — montako ja minkälaisia huoneita oli kellarissa, mitä ensi- ja mitä toisessa kerroksessa.
Hän oli onkinut tietoonsa kaikki vanhat tarinat, joita talosta vielä liikkui vanhempien ihmisten kesken. Hän tiesi, että siinä talossa oli monen sukupolven ajan vietetty sangen voimakasta elämää. Kappelniemi ei ollut silloin niin hiljainen ja autio kuin nyt!
Alhaalla rannassa oli ollut oma valkama. Siinä oma jolla ja haapio. Vähän ulompana komea, nopeakulkuinen jaala, valtion oma, rakennettu salakuljettajien takaa-ajoa varten.
Niin on ollut.
Koko niemen, kivitalon, valkaman ja jaalan isäntänä on ollut joku entisajan vallesmanni — suurkupias, kuten koulumestari sanoisi — ja hänellä on ollut kaunis vaimo, joka on yläkerran ikkunasta vilkuttanut nenäliinaansa kupiaan lähtiessä virkaretkelleen — useimmiten vaaralliselle.
— Täällä on eletty kuin muinaisajan ritarilinnassa!, huudahti kerran Martta, kun he taas istuivat tässä rauniolla ja Markus kertoili tarinoitaan talosta ja sen eläjistä. — Tämä saari on kuin pieni ruhtinaskunta. Täällä on asunut sen ruhtinas. Täällä on ollut kalpeita ritarien emäntiä ja hentoja neitoja, laulajia, soittajia. Täällä on pidetty juhlia — juotu ja syöty. Sinäkin olet tämän saaren ruhtinas, mutta sinä asut puisessa majassa!
* * * * *
Siitä asti on Markus miettinyt tämän talon uudestaan rakentamista.
Sen pitäisi tapahtua valtion kustannuksella.
Maan sisään, kellariin, rakennettaisiin keittiö, leivintupa, lämmin kellari ruokatavaroille ja kylmä polttopuille.