Ensi kerrokseen keskelle iso sali eteisineen ja päihin kammareita.
Toiseen kerrokseen pelkkiä kammareita.
Rakennuksen lännen puolelle, satamaan päin, rakennettaisiin iso, korkea pengermä. Sen keskikohdalta lähtisivät kiviportaat alas rantaan, valkamaan, jonka edessä olisi jahdin ankkuripaikka, niinkuin ennenkin.
Jahti olisi suuri — paljon isompi nykyistä.
Senkin rakentaisi valtio.
Siinä olisi keskellä iso kajuutta ja lisäksi oma hytti Martalle, sitten erikoinen tupakkahytti, erikoinen purjehdushytti, jossa olisivat kaikki sellaiset kuin merikartat, kompassit, loki, ynnä muut merenkulun kojeet ja tarpeet. Keulassa olisi miehistöä varten skanssi. Keittiö pitäisi myös olla, ja niin edespäin. Hänellä oli jo valmiit piirustukset sekä jahdista, että talosta. Martallekaan ei hän ollut vielä niitä näyttänyt.
Hän istui usein täällä raunioilla ja kuvitteli tulevia onnen vuosia uudessa talossa, joka näille raunioille kohoaisi.
Hän näki jo silmissään, miltä suuri, valkea jahti näyttää yläkerran ikkunoista katsottuna ja miltä hän itse näyttää astellessaan reippaana alas pengermältä valkamalle, jossa perämies piteli jo valmiina jollaa, jonka perälle hän istuutuu ja perämies alkaa soutaa jahdille, jossa osa purjeita on jo yllä ja joka riuhtoilee vallattomana poijussaan, kuin nuori orivarsa, ajoon valmiina. Hän näkee senkin, miltä jahti näyttää lähtiessään täysin purjein ulos satamasta ja miltä näyttää Martta, heiluttaessaan nenäliinaa eräästä yläkerran ikkunasta, yli vihreiden puiden latvain, käsivarrellaan kolmivuotias, joka myös heiluttaa isälle, joka purjehtii ulos satamasta, virkamatkalle, vaaralliselle retkelle.
Hän on suunnitellut kaiken valmiiksi, maakuntavanhimmalle menevän kirjeenkin.
Koulumestari oli nauranut, kun oli kuullut näistä suunnitelmista. Oli nimittänyt niitä hulluiksi. "Sinä olit vielä viime talvena viisas mies ja nyt olet noin sekaisin!", oli koulumestari sanonut ja sylkäissyt ja julistanut Markuksen joko viisaaksi suuruudenhulluksi tai narriksi, tai mieheksi, jolta rakkaus on vienyt kaikki hyvät lahjat, joilla Luoja aina siunaa oikeaa virkamiestä: arvostelukyvyn, paikallisaistin, nopean käsityksen, tilannetajun, ja mitä lienee luetellut kaikilla sormillaan. Siihen oli Markus sanonut: "Tämä on minun asiani, eikä sinun", johon koulumestari oli vastannut: "Niin onkin — Jumala paratkoon! — ja siitä syystä en minä tahdo olla mukana häpeässä, joka sitä asiaa seuraa! Tämä ei ole virka-asia! Tämä on sinun yksityisasiasi!"
* * * * *
Pienimpiä seikkoja myöten oli Markuksen suhtautuminen piirinsä asioihin muuttunut. Hän kiinnitti nykyään huomionsa seikkoihin, joita ei ollut hän, eikä kukaan aikaisemmistakaan vallesmanneista katsonut miksikään.
Eräänä aamuna kun Martta, jonka asunto oli aivan rannimmaisessa talossa — vain Rantakuja erotti sen saraimista ja valkamista — sanoi Markukselle: "Sinä et usko miten paha löyhkä nousee noista valkamista helteisinä päivinä!", läksi Markus heti perämiehen kanssa tutkimaan asiaa ja havaitsi, että valkamissa on suuret joukot kalojen sisälmyksiä, suljuja, mätänemässä ja että löyhkä lähtee niistä. Vielä samana päivänä sai perämies naulata kujien kulmiin kaiken kansan luettavaksi vallesmannin ankarat määräykset, että "lain uhalla on suljut soudettavat vähintäin puolen kilometrin päähän rannasta, tai muuten hävitettävä". Sama julistus sisälsi ohjeita muidenkin epämiellyttävien, tauteja levittävien hajujen poistamiseksi kylästä.
Myöskin omasta ulkoasustaan alkoi Markus huolehtia enemmän kuin ennen. Tähän asti oli hän muun muassa ajanut partansa vain pari kertaa viikossa, talvisin joskus vain kerran viikossa. Nyt alkukesästä rupesi hän ajamaan partaansa kolme, neljä kertaa viikossa, säännöttömästi.
Miina oli tehnyt näiden parranajojen suhteen omia huomioitaan.
Hän havaitsi, että jos vallesmanni ajaa partansa, tulee Martta-neiti sinä päivänä vallesmannilaan, tai menee vallesmanni Martta-neiden kanssa sinä päivänä jonnekin purjehtimaan, tai muualle.
Kun siis vallesmanni taas tilasi Miinalta kuumaa parranajovettä, ei Miina malttanut olla sanomatta: "Martta-neidenköhän vuoksi sitä taas meillä noin putsataan — niin varmaan!", ja se kiukutti Markusta, etenkin kun tuo sama lausuttiin joka kerta samanlaisella ivan väreellä. Tästä syystä hän rupesi ajamaan partaansa joka aamu, sekä päätti niin jatkaa talvellakin.
Perämies sen sijaan oli hyvin tyytyväinen uusiin oloihin.
Hänen työnsä lisääntyi kyllä moninkertaisesti.
Hän sai nykyisin pestä jahdin ulkoa ja sisältä joka päivä, kirkastaa sen näkyvät vaskiheloitukset niinikään joka päivä ja kaksi päivää hän sai äskettäin kuluttaa jahdin purjeiden pesuun.
Hän oli kuitenkin tyytyväinen osaansa, sillä vallesmanni maksoi hänelle kaiken ylimääräisen työn runsain kourin, samoin sellaiset purjehdusmatkat, jotka eivät olleet virkamatkoja ja virkamatkoja ei, totta puhuen, sinä kesänä jahdilla tehty ainuttakaan.
Purjehdusretket olivat useimmiten lyhyitä, muutaman tunnin kestäviä.
Kerran, elokuun alkupäivinä otettiin jahtiin kolmen vuorokauden eväs koko seurueelle, jonka muodostivat silloiset kesävieraat ynnä vallesmanni ja perämies; ja tehtiin pitempi retki.
Matka ei ollut pitkä meripenikulmissa, mutta kyllä ajassa, sillä aiottiin viipyä perillä niin kauan kuin ilmat sallivat, ainakin kolme vuorokautta.
Päämääränä ali Maaleton-lahti maan takana, siis saaren länsirannikolla.
Siellä oli mainio satama saaren ja Maaleton, pienen kallioluodon, välisessä kapeassa salmessa, jota suojasi lännessä itse Maaletto, etelässä Väliniemi ja pohjoisessa Tuponnenniemi. Paitsi mainittua salmea, sulkeutui näiden maiden väliin Maaletonlahti, josta oikeastaan johti kaksi salmea ulos, molemmat siihen asti nimettömiä. Tästä lähin ruvettiin, ainakin siinä seurueessa, kutsumaan luoteeseen johtavaa pitempää ja matalampaa salmea Kuninkaansalmeksi, koska saaren kuninkaan jahti oli siinä ollut ankkurissa kaksi päivää ja niiden välisen yön, ja lounaaseen johtavaa salmea Martansalmeksi, koska Martta oli tiettävästi ensimmäinen nainen, joka oli uinut sen yli.
Tämän paikan oli Markus itse valinnut, pitäen silmällä ensi sijassa hyvää satamaa, joista maan läntinen rannikko on köyhä, ja näköalojen kauneutta, josta sama rannikko on ylen rikas. Siellä kohoavat rannat korkeina vuorina ja sieltä Maaletonlahden pohjasta läksi sisämaahan päin metsäinen laakso, jonka läpi laskee puro Lounatjärvestä. Siitä purosta sai hyvää juomavettä. Puron varsilla kasvaa kukkia ja isoja ruusupensaita. Vähän ylempänä se kulkee läpi niityn. Se virtaa kaiken aikaa alamäkeä ja vain harvoissa paikoissa muodostaa sylen tai parin laajuisia järviä. Enimmäkseen se loikkii alas jyrkiltä kallionpykäliltä tai veikeästi tanssii ympäri suurempien ja pienempien kivien ja saapuu lopulta laajalle laperikolle, jossa ei kasva mitään, ja solisee sen läpi alas mereen. — Kaakossa siintää saaren korkein kohta, Lounatkorkia, jonka kupeet tänne päin ovat pehmeän, vaaleanvihreän koivumetsän peittämää, muodostaen siten kauniin vastakohdan muiden vuorien tummille, vänkkyräisille ja tervaisille männiköille.
Leiri on tehty rannalle, tasaiselle, miltei vaakasuoralle kalliopenkereelle, joka on vain muutaman sylen pituinen ja levyinen, avoin etelään, lounaaseen ja länteen, mutta idässä ja pohjoisessa nousee vuori jyrkkänä ylös. Merestä kohoaa tämä pengermä niin paljon, että jollasta on mukava sille nousta. Maaletonlahden pohja ei näy kunnolla, koska sille suunnalle on muodostunut louhikko monen sylen korkuisista kivistä, jotka näyttävät joskus maailmassa lohenneen ylemmästä vuoresta. Osa louhikkoa on vierinyt mereen, osa on jäänyt tähän kalliopenkereelle. Noiden suurten louhien väliin ja alle jää suuria luolia. Eräs niistä on muodostettu keittiöksi ja eräs toinen on sisustettu asunnoksi. Louhikon yli näyttää olevan vaikea päästä. Siinä kysytään ketterää kiipeilijää. Vielä vaikeammalta näyttää pois pääsy tästä muun kautta. Ainoa varma tie on soutaa jollalla ja esimerkiksi vedenhakumatkat puronsuulle on tehty vesiteitse pitkin Kuninkaansalmea ja Maaleton lahtea.
Miehet olivat maanneet yönsä luolassa. Siellä olikin ihana nukkua. Louhikkohan jatkui mereen, ja kun lännestä kävi koko yön voimakas ummikas, kumisi ja soi se koko yön ihanaa, solisevaa ja rytmillistä lauluaan.
Naiset, joita oli kolme, saivat yöpyä jahdin kajuutassa. Vuorotellen valvoivat miehet rannalla, yksi kerrallaan, pitäen vahtia, ettei myrsky pääse yllättäen alkamaan.
Aamu oli hyvin kaunis ja aivan tyyni.
Teeaamiainen oli valmis kello kahdeksan.
Vasta silloin huomattiin, että lahden toiselle puolen, Väliniemen loivalle rantakalliolle, oli yön aikana ilmaantunut kolme haapiota, jotka oli vedetty ylös.
— Tuntuu kuin oltaisiin jossain Etelämeren saaressa ja nuo olisivat joitakin alkuasukkaita, polynesialaisia villejä, jotka ovat saapuneet tuonne lahden toiselle puolelle ehkä hyvinkin vilpillisissä aikomuksissa, vetäneet veneensä maalle ja ehkä parhaillaan vakoilevat meitä, sanoi Martta aterian aikana.
— Kuinka ihanaa!, lisäsi hän heti. — Saamme olla näin erillään, ja näin kaukana sivistyneestä maailmasta! Kaukana Etelämeren saarella!
Perämies ei pitänyt sopivana tuollaisia puheita.
Villien maassa ovat muka!
Missähän he oikein luulevat olevansa!
Polynesiassa!
Etelämeren saarilla!
Siellä missä mustakansa asustaa ja jossa ihmislihaa syödään!
Menkää —!
Perämies kyllä tiesi heti aamulla nuo haapiot nähtyään, silloin kun vallasväki vielä nukkui, keitä nuo uudet naapurit lahden takana olivat — oikeita ristittyjä ihmisiä, naapurisaarelaisia, joilla ei omassa saaressaan kasva ainuttakaan vihtakoivua ja käyvät siis täällä — salaa kylläkin — vihdaksessa, että saavat saunoissaan itseään vihtoa niinkuin muutkin ihmiset.
Ja tietää sen vallesmannikin, mutta ei virka mitään, ei tuki tuon ryökynän suuta yhdellä ainoalla tai parilla kolmella järjensanalla.
"Ei tuota viitti kukaan kuulla!", kipenöi Kallun aivoissa, mutta ei uskaltanut sitä lausua julki. Hän olisi sillä kertaa suonut olevansa astetta korkeammalla virka-arvossa, nimittäin vallesmannina, että olisi ollut valta sanoa ryökynälle: "Ol ny vaiti! Eihän tuo toillain ol oikiaa puhetta, eikä Jumalan mielen mukaista iloa, kuvailla mielessään olevansa mustien saarella — ilman pakkoa!", mutta kun hänellä ei ollut valta niin sanoa, sanoi hän vain näin:
— Höö! Kyllä taitaisi ryökynälle tulla kuuma aamupäivä, jos oltaisiin mustanahkain saarella! Yhtä kuuma, kuin näille haileille, joita minä tässä hiilillä paistan vallasväen aamiaiseksi!
— Perämies on oikeassa, sanoi siihen vallesmanni. — Ainakin siinä, että on käynyt ostamassa meille tuoreita kaloja.
Yöllä oli nimittäin nähty verkkomiesten tulia kaukana lännessä. Aamulla varhain, kalastajien palatessa kotiin päin, oli Kallu soutanut jollalla niiden luo ja ostanut haileja.
Lahden pohjasta, rantakiviltä, saatiin hyviä, poutien kuivaamia polttopuita, meren ajoa, laivojen ja veneiden kappaleita, mitä lienevät olleet. Leiripaikalla on palanut koko ajan nuotio, siitä asti, kun eilen tultiin, koko yön ja koko tämän aamun. Siinä on nyt hyvä hiillos hailia paistaa. Purjehdusmatkoilla kuului kokin virka perämiehelle. Koskaan ei merellä sitä virkaa uskota naisille!
Perämiehellä oli täysi työ ennättää paistaa niin paljon haileja, kuin muut niitä söivät.
Tuskin kukaan muuta ruokaa muistikaan.
Heti aterian alussa oli vallesmanni julistanut, ettei täällä, Polynesiassa, saa kukaan käyttää muita kuin sormiaan hailien syönnissä, eikä kukaan saa hailia ruotia! Ruotineen ne on syötävä tai oltava tykkänään syömättä!
Perämies paistoi vartaan toisensa jälkeen.
Nauraen ajoivat toiset niitä suuhunsa — hailin toisensa perästä.
Kun aamiaisen jälkeen oli noustu ylös, nähtiin alkuasukashaapioiden luona liikettä. Eräs mies siellä liikkui ketteränä ja rupesi myös tähystelemään. Vähän ajan perästä hän katosi kallioiden taakse ja ilmaantui metsästä laperikolle, jota pitkin näytti kävelevän tännepäin. Sitten katosi hän taas louhikkoon ja ilmaantui kaikkien ihmeeksi suurten kivien päälle, josta laskeutui ketterästi alas leiripaikalle, töhnäsi hiukan oikealla peukalollaan kiiltävää lakkinsa nokkaa ja sanoi: "Hyvää huomenta!", johon vallesmanni kaikkien puolesta vastasi: "Jumala antakoon!" Sitten kulki hän miehestä mieheen, vallesmannista alkaen ja naisesta naiseen, kättelemässä, sanoen kättä antaessaan — oikeastaan vain sormen päitään, varovaisuudestako vai mistä, ehkä vain siksi, että se oli hänen, eikä suinkaan kaikkien polynesialaisten tapa: "Terveeksi", ja vallesmannille sen lisäksi: "Täällähän se on vallesmannikin itse —". Perämiehelle, jota hän piti niinkuin vertaisenaan, hän sanoi virolaisittain — se oli olevinaan leikkiä ja kukaties olikin! — "Tere tere! Kuidas käsi käib?" — "Tuossahan tuo menee, aina hiljakseen. Mitäs sinulle itselles kuuluu? Taidatte olla vihtametsässä?"
— Ei olla! — Sammaleess' ollaan.
— Sammaleessa?! Tähän aikaa vuotta!, ihmetteli perämies.
— Siellä meiän saaressa kun ei kasva enemmän lehmän sammaletta kuin vihtakoivujakaan. Täytyy, täytyy ruveta kulkemaan sammaleessa jo näin aikaiseen, kun on pitkien matkojen takaa kaikki kokoon haalittava. Sammaleess' ollaan tällä kertaa. Kyllä myö vihtakoivujakin etsitään. Yksi mies menikin jo kylään pyytämään lupaa vihtojen tekoon. Saa nähä antavatko luvan. Jos eivät anna, niin ei muuta kuin läkkä mantereeseen vihtojen tekoon. Tätä lehmän sammaltahan saa ottaa ilman lupaa mistä vaan —
— Niin saa — niin saa. Eikös panna tupakaksi! Perämies tarjosi tupakkakukkaroaan. Molemmat latasivat piippunsa, ensin polynesialainen ja sitten perämies. Nuotiosta ottivat he kekäleen, jonka hehkuvalla päällä sytyttivät nysänsä.
— Mitä te haastatte yht'aikaa lehmistä ja sammaleista?, kysyi eräs naisista.
— No mitä heistä erikseenkään haastaa, kun lehmänsammaleista kerran on puhe! — sanoi polynesialainen nauraen.
— Lehmänsammaleista!
— Niin. Taallasesta harmaasta ja karkeasta sammaleesta, jota kasvaa kallioilla ja joka on hyvänmakuista. Sitä myö saaralaiset syötetään lehmille. Ja hyvää se onkin! Lypsättää lehmiä, kun panee vähän suurusta sekaan. Kyllä tää perämies tietää! Kysykää vain siltä. Kyllä se tietää!
Sitten seurasi vilkas keskustelu saarelaislehmistä ja lehmänsammaleista.
Sen jälkeen kääntyi polynesialainen jälleen perämiehen puoleen, vei hänet vähän syrjään ja sanoi:
— Mitä sinulle itselles kuuluu? Taiat olla ollu terve?
— Johan sen kuulit. Mitäs minulle… Tervehän minä —
— Niin niin. — Vai ei kuulu mitään…
— Ei kuulu, ei kuulu.
Polynesialainen, pieni, kurttunaamainen, parraton, perunanvärinen, noin viiskymmenvuotias ukko, läheni perämiestä, asettui selin muihin ja hiljensi ääntään miltei kuiskaukseksi, nauraa hihitti välillä — mitä lienee jutellut — sitten muuttui jälleen vakavammaksi ja sanoi:
— Oltiin Viirissä — verkoilla tässä äskettäin…
— Vai niin.
— Suuri meri on taas lievittänyt soran niiden luurankojen päältä…
— Vai niin — Minkäs sille mahtaa!
— Niin. Minkäs sille mahtaa. Merell' on voimaa tenä mitä tahtoo! — Vähän ylemmä olisi pitänyt korjata. Mitäs sinä perämies siitä meinaat, kun niillä oli päät molemmilla kateissa? Eihän siellä ole kettuja, eikä muuta — näin kesällä —
— Mitäs se minuun kuuluu!
Perämies katseli hyvin vihaisesti oikean silmäluomensa alta.
— No eipä kuulu. Eipä kuulu. — Haastaahan se kylä paljonkin.
— Mitä ne sitten haastavat?
— No — siellä meillä päin vain juttelevat, että niissä pääluissa olisi keväällä ollut molemmissa reiät ohimoissa, ja että joku on ne hävittänyt pelosta — muka että ne olisivat olleet murhattuja ja että jollakin olisi ollut paha omatunto ja hävittänyt ne päät, etteivät joutuisi tutkittavaksi.
— Se on tyhjää puhetta!
— Niinhän minäkin sanoin. — Akkojen arveluja, mitä lie —
— Mitä!
— Sitä vain, että mitä lienee piikaväen puhetta —
— Turhaa puhetta se on!!
— Mutta kun sinä olet vähän niinkuin ruununmiehiä, niin sinun pitäisi ottaa asiasta selvä!
— Mitäs se minuun kuuluu! Kerrankos sitä tuollaista tapahtuu ja ota niistä sitten kaikista selvä! Johan minun pitäisi revetä jokaiseen luotoon ja kariin, missä vain laivarikkoja on ollut tai tulee olemaan! Olisi siinä olemista ja elämistä, jos pitäisi ennättää yhtaikaa joka paikkaan ja pitää vahtia joka luurangon luona, missä niitä vain on! Vahtikoot luurangot itse itseään!
Polynesialainen ryki pahaa yskää ja jatkoi hyvin totisena:
— Yhymm — öhömm — taitavat ne vähä kerrallaan ruveta sitäkin tekemään! — jos kaikessa on perää, mitä kylä tietää —
— Luurangotko?!
— Niin niin! Kuuluvat kummittelevan. — Moosan Juli, joka on vähän sekapäinen ja kulkee yksinään, oli seilannut viime viikolla haapiollaan muka hylkeitä ampumaan Viirin länsikiviltä, joille niitä nousee aamulla makailemaan, ja jutellut, ettei Viirin saunassa enää tavallinen ihminen saa yönrauhaa. Olivat koko yön kulkeneet ympäri saunan, että kivet kolisivat niiden luisten jalkojen alla ja rystyillään olivat koputelleet ikkunaan, ja kun Juli meni katsomaan, olivat molemmat sormellaan osoittaneet ohimoaan. Silloin ne olivat olleet elävän ihmisen näköisiä ja terveitä, mutta vettä oli valunut niiden tukasta ja vaatteista ja verta ohimosta molemmilta, neliskulmaisesta haavasta, ja olivat sanoneet Julille että: "Etsi ylös pääluut ja näytä vallesmannille ja käske sen läheltään ottamaan kirveen ja koettamaan, sopiiko sen terä näihin reikiin!"
Kallu veteli ahnaasti savuja piipustaan, koetti nauraa röhöttää niin huolettomasti kuin kykeni ja sanoi:
— No osaa se Moosan Julikin jutella!
— Älähän sano! Voihan se olla niin, että se näki unta, vaikka luuli valveilla olevansa.
— Hulluhan on hullu, näki se sitten unta, tai houri valveilla! Ja jos kummitus oli käskenyt näyttämään kalloja vallesmannille, niin näyttäköön ja ottakoon vallesmanni sitten "läheltään sen kirveen" ja sovittakoon sen niihin reikiin! Mitäs se minuun kuuluu! Tuokoon Moosan Juli vallesmannin eteen ne kummituksensa kantelemaan ja vaatimaan syytettä murhamiehelle! Mitäs se minuun kuuluu!
Martta oli perämiehen ja polynesialaisen huomaamatta lähestynyt näitä — hänen aikomuksensa oli vain lähemmin puhutella "polynesialaistaan" — ja kuuli puheen pääkalloista, joiden ohimoissa on reiät ja hän sanoi:
— Mutta eiköhän ne pääkallot ole vallesmannin arkistokaapissa?, ja katseli kysyvästi molempiin miehiin.
— On on, siellä ne ovat. Ihan samat kallot ja nyt ne ovat kummitelleetMoosan Julille, sanoi perämies.
Vallesmanni lähestyi myös ryhmää ja hänen mukanaan koko seurue. Martta huudahti:
— Kamalaa! Minä en ikinä uskalla enää lähestyä sitä kaappia — en päivälläkään! Kuulehan Markus! Sinun olisi tutkittava asiaa. Vähämielistenkin unet ovat usein johtaneet rikosten tekijän jäljille! Minusta tuntuu, että tässä on kysymyksessä murha! Sinun on tutkittava asiaa!
Markus poltteli rauhallisesti sikariaan ja sanoi:
— Minä tunnen jo tapauksen. Miehet saivat molemmat surmansa laivarikkoyönä, molemmat yhtaikaa. Laiva ajoi myrskyssä ja pimeässä Viirin särkälle ja hajosi. Laivan miehistö tuhoutui täydellisesti. Nämä kaksi miestä, joiden pääkalloista on kysymys, olivat ainoat, joiden onnistui uida laivanmurskan mukana lähelle rantaa, mutta siinä heitti heidät ja laivankappaleet iso kertalaine sellaisella voimalla rantaa vasten, että molemmat miehet saivat laivankappaleissa olleista rauta- tai vaskivaarnoista iskun ohimoonsa —
— Miksi molemmat juuri ohimoonsa? — kysyi Martta.
— Tjaa — sitä on vaikea sanoa. Ehkä eivät olisikaan kuolleet, jos olisivat saaneet muualle… Sattumat ovat niin monenlaisia… Sallima tai kohtalo — miten kukin tahtoo sanoa. Sitäpaitsi oli perämies silloin Viirissä. Oli ollut siellä muilla asioilla ja myrskyn vuoksi ei päässyt sieltä pois. Hänen siellä ollessaan laivarikko sattui ja hän auttoi miehet maalle — mutta kuolleina.
— Vallesmannihan sen parhaiten tietää, sanoi polynesialainen.
— Oliko se sillä tavalla! huudahti Martta.
Hän kääntyi perämieheen päin ja katseli tätä kauan. Perämiehen oikeanpuoleinen, turpea ja riippuva silmäluomi värähteli.
Martta katseli häntä inhoten ja kauhistuneena ajatteli itsekseen: "Tuon miehen laittamaa ruokaa en ikinä enää syö! Enkä tuon miehen ohjaamaan alukseen jalallani astu, kun täältä pois päästään!" — Ääneen hän sanoi, kääntyen vallesmanniin päin:
— Lähdetään paikalla pois täältä! Viirit ovat tuossa noin lähellä! Jos olisin eilen jo tämän tiennyt, en olisi saanut unta koko yönä silmiini! Tuntuu nyt kirkkaassa päivänvalossakin ihan pöyristyttävältä ajatella, mitä kaikkea täällä on tapahtunut!
— Älä nyt turhaa… Viiriinhän on kymmenen kilometriä!
— Se ei ole turhaa! Minä en jää!
— Mutta sittenhän emme voi tehdä purjehdusmatkoja minnekään tämän saaren rannoille. Jos voisit nähdä tuon tyynen, sinisenvihreän merenpinnan läpi tämän Maaleton ympärillä…
— Sitä pahempi!
— Ja nythän on ihan tyyni. Tuulta voi tulla vasta illalla, tai vasta huomenna.
— Sitten on minun mentävä maisin. Suo anteeksi — minä en voi jäädä tänne hetkeksikään!
— Sinähän voit eksyä…
— En eksy! Kyllä minä osaan. Souda minut tuonne lahteen!
— Siinä tapauksessa minun on saatettava sinut kotiin asti…
Koulumestari asetti suunsa sangen omituiseen hymyyn ja sanoi:
— Saanko minä sanoa sanasen tässä meidän kutsuvieraiden puolesta teille, jotka tavallaan olette tämän seurueen emäntä ja isäntä. Me muut joutuisimme täällä sillä aikaa hiukan kiusalliseen asemaan, jos te molemmat läksisitte ja kaikkein vähemmän me soisimme että emäntämme lähtee — eikö niin!
— Niin on! huusivat kaikki yhteen ääneen.
— Niinkuin kuuluu, on kansan tahto, että Martta-neiti ei matkusta — ennenkuin muutkaan. Älkää toki hullutelko! Emmehän tässä ikäihmiset kummituksia pelänne — ainakaan näin kirkkaassa auringon paisteessa! Heti, kun rupeaa tuulemaan, nostamme ankkurin ja purjeet ja purjehdimme mihin haluamme! Se on kansan tahto! Me olisimme hyvin suruissamme, jos te lähtisitte. Meidän kaikkein hyvä tuuli olisi mennyttä. Unohdetaan koko keskustelu, ja iloitaan elämästä me, joilla se vielä on!
— Se on oikein!, kajahti taas kuorossa. Koulumestarin puhetta kuunnellessaan ja katsellessaan hänen leppoisaa ja surkeaa hymyään, rupesi Marttaa naurattamaan. Hän nauroi ääneen ja sanoi:
— Olettepa te aika mestari!
Sen katsottiin merkitsevän, että kaikki on jälleen niinkuin pitääkin.
Jännitys oli kadonnut mielistä ja kaikki rupesivat puhella rupattelemaan yhteen ääneen. Jokainen kuvaili toiselleen, miten nololta hänestä oli tuntunut ajatus, että seura olisi hajaantunut.
Kukaan ei ollut huomannut, että polynesialainen oli kadonnut.
Hän oli jo tuolla kaukana.
Keveästi kuin villieläin hän pehmeissä, äänettömissä kalastajalapikkaissaan hyppeli kiveltä kivelle ja kiiruhti haapioilleen. Sinne olivat jo kokoontuneet toisetkin hänen seuralaisensa, naisia ja miehiä, kullakin isot säkit selässä — sammaleitako niissä lienee ollut vai saunavihtoja — kuka hänen tiesi — eikä ollut tarviskaan tietää. Säkit aseteltiin haapioihin, haapiot lykättiin mereen ja ketterästi loikkivat ihmiset niihin ja alkoivat soutaa etelään päin.
Ääneti katselivat niitä huvimatkalaiset kauan aikaa.
Haapiot alkoivat jo kadota Maaletonniemen taa, kun Martta alkoi keskustelun:
— Me olemme totisesti nähneet kolme venekuntaa oikeita polynesialaisia ja yhtä niistä puhutelleetkin! Kuinka he ovatkaan alkuperäisiä! Minä olen varma, että oikeat polynesialaiset eivät ole tämän kummallisempia! johon koulumestari vastasi:
— Kuinka te Martta-neiti voisitte vaatiakaan, että oikeat polynesialaiset olisivat kehittyneempiä kuin nämä meidänkään saarelaisemme? Eiväthän he ole maan päällä olleet kauemmin kuin nämäkään! Tätä seurasi yleinen raikas nauru ja varmaa on, että Martta siinä joukossa kaikkein makeimmin ja heleimmin nauroi.
He soutivat jollalla pitkin salmea lahteen, jonka kivikkorannalle he nousivat ja tekivät kävelyretken Lounatkorkealle.
Sieltä palattua olivat he nälissään ja väsyneitä. Syötyä oikaisivat useimmat itsensä kalliolle pitkäkseen ja nukkuivat.
Naiset joko lukivat mukaan ottamiaan kirjoja, tai tekivät käsitöitä.
Illalla myöhään alkoi nousta lounaasta ukkospilviä. Niiden mukana tuli ripeä tuuli, joka toi heidät tunnissa kotiin.
* * * * *
Elokuu on kulunut miltei loppuun.
Sen viideskolmatta päivä on käsissä.
Kesävieraat ovat jo aikoja sitten lähteneet.
Martta on vielä saaressa.
Markus ei ole häntä tavannut moneen päivään, mutta nyt hän on tänään luvannut tulla sanomaan Markukselle jäähyväisiä.
Meri on jo paljon viileämpi kuin parhaalla ajalla ja varjossa tuntuu jo syyskesän vilua, mutta auringon paisteessa on vielä, ainakin tänään, yhtä lämmin kuin parhaalla heinäkuun helteellä.
Markus istuu Venekalliolla, jossa heidän piti tavata toisensa. Kello on jo aikoja sitten sivuuttanut sen hetken, jolloin Martan piti tulla.
Markus istuu Venekalliolla ja katselee merelle. Se on paikoin peilityyni, mutta siellä ja täällä aika ajoin meri tummenee. Siellä näyttää puhaltavan tuuli — vähän aikaa vain ja taas kirkastuu meri kaikkialla.
Idässä näkyy kangastuksena Lavansaari. Se on ikäänkuin irti merestä.
Vähän enemmän oikealla, luultavasti itäkaakossa, nousee lyhyt kangastus ylös saarteelta — se on kappale Inkerin rantaa.
Pohjoiskoillisessa kangastelevat Haapasaaret.
Kaakossa näkyy purjelaiva, joka on irti merestä, korkealla taivaalla.
Näitä katsellessa muistuu Markuksen mieleen eräs kangastusuni, — hän näkee niitä usein, monta kertaa vuodessa.
Uni on tämänlainen:
Kaupunki — hänen oma entinen kotikaupunkinsa — nousee näkyviin taivaalle koillisessa.
Ensin pienenä, hyvin pienenä, mutta sitten se alkaa kohota korkeammalle ja suureta ja tulla likemmäksi — aivan lähelle ja päivänpaisteinen, hopeanvälkkyinen ja tummansininen meri aaltoilee siinä välillä yhtä rajattomana kuin ennenkin.
Kaupunki on lopulta aivan kuin silmien edessä.
Vanha linna torneineen!
Näkyy jo aivan selvästi kaikki yksityiskohdat linnan muureissa — kivet ja kalkkilaasti ja nurmi valleilla.
Huomaa hyvin, mikä osa muurista on vanhaa ja mikä uutta, paikattua. Viimemainituissa kohdissa ovat kivet harmaita, mutta muualla ruosteenruskeita, ajan värittämiä, sekä kivet että kalkkilaasti.
Satamatkin näkyvät ja yhtäkkiä nousee silmiin hänen entinen rakas jahtinsa "Anna", luonnottoman suurena, että muka hän, Markus, näkisi jokaisen kohdan siinä.
Lopulta alkaa kaikki väreillä ja kangastusuni häviää.
Nuo näyt ovat aina rikastuttaneet hänen unielämäänsä.
Sellaisten öiden jälkeen on hän aina herännyt virkeänä, onnellisena ja iloisena.
Niinä aamuina on hän soitellut viuluaan, tuntimääriä, koko aamun, aamiaiseen asti.
Kuinka ihania ovatkaan nuo unet olleet!
Unetar on saapunut silloin hänen luokseen hyväntekijänä ja luonut hänen eteensä kuvia, niin ihmeellisiä ja suurentanut ja kaunistanut todellisuutta.
Monta päivää on hän sellaisten aamujen jälkeen elänyt kuin toisena ihmisenä.
Markus istuu, polttaa sikariaan ja katselee kangastuksia, jotka ovat miltei yhtä ihania kuin hänen unikangastuksensakin.
Idässä Lavansaari on kohonnut yhä ylemmäksi merestä.
Se on irti siitä, kuin tahtoisi nousta taivaalle, autereeseen, valoon.
Tumma viiva Inkerin suunnalla on myös pidentynyt ja noussut korkeammaksi.
Likinnä lentelee valkeita kajaita.
Ne leijailevat ja laskeutuvat jälleen alas meren pinnalle, joka kauempaa on alkanut yhä enemmän tummeta.
Sitten alkaa saarre koillisessa taittuilla ja väreillä, niinkuin lämmin ilma päivänpaahteisella kesäisellä kalliolla.
Saarteen vipajaminen ja katkeileminen siirtyy nopeammin ja nopeammin oikealle.
Nyt saavuttaa se Lavansaaren pohjoispään, taitellen sen palasiksi ja upottaen palaset meren syvyyteen ja yht'äkkiä kuin siivellä pyyhkii Ilmatar pois kaikki kangastukset — Lavansaaren, Inkerinkin ja laivan, josta nyt enää näkyvät vain ylimmät, sinisenharmaat raakapurjeet tumman saarteen takaa ja hopeankirkasta taivasta vasten.
Markus oli seurannut näkyä silmillään niin, että ne tuntuivat väsyneiltä. Hän hieraisi molempia silmiään etusormensa rystysillä kuin karkoittaakseen näkyjä.
Hän heräsi mietteistään kuullessaan tutut askeleet takanaan.
Martta sieltä tuli.
Hän oli puettu valkokukikkaaseen hameeseen ja punaiseen, leveäreunaiseen hattuun.
Nuori tyttö tuli nopeasti loivaa, vaskenväristä sileää kalliota alas.
Hänen hameensa heiluivat osaksi kävelystä ja osaksi tuulesta, joka oli alkanut puhaltaa lännestä.
Hän käveli huolettomana välittämättä tuulesta, joka kohotti hänen hameensa helmaa.
Hän tuli suoraryhtisenä ylpeässä ja onnellisessa nuoressa suloudessaan.Markus nousi ja käveli häntä vastaan.
— Hyvää huomenta, setä!
— Tulithan sinä! Minä jo pelkäsin…
— Minähän lupasin!… Mutta ajatteles, että olen kaikki vaatteeni täällä pesettänyt ja nyt niitä tänään silittänyt ja pakannut matkalaukkuihin. Siinä oli työtä!
Sitten asettui hän Markuksen eteen, tarttui häntä molempiin käsiin ja sanoi:
— Kuule setä! Minä kiitän sinua!… Koko kesästä… Niin…Kauneimmasta elämässäni!
Sitten kääntyi hän merelle päin ja huudahti:
— Oi kuinka kaunis päivä!
— Niin on, ja luultavasti siitä syystä minäkin tänään runoilin.
— Sinäkö?! Sinäkö runoilit!
— Niin. Tai oikeastaan yritin. Yht'äkkiä, ajatellessani syksyn tuloa, tuli päähäni nämä säkeet:
Käännymme poispäin auringosta -syys lähenee,
mutta en löytänyt jatkoa. Rupesin etsimään loppusointua sanalle "lähenee". "Vähenee" olisi sopinut, mutta en taas sille löytänyt muita sanoja. Siihen se loppui. — Viime päivinä — kun kesävieraat yksi toisensa perästä ovat lähteneet ja kun nyt sinäkin, viimeisin kaikista muista, jätät saaren, olen ajatellut syksyn tuloa ja yksinäistä talvea. Täällä vaanii minua TYLSYYS joka askeleella. Viisitoista vuotta olen kestänyt! Edeltäjäni oli täällä kolme talvea — niin — kolme talvea ja tuli mielipuoleksi — sielu läksi paremmille maille, väkisin, ja ruumis jäi tänne saareen remuamaan, kunnes sekin vietiin pois. Jumala tietää, kauanko minun sieluni suostuu asumaan täällä hyvässä sovussa ruumiillisen olemukseni kanssa. Ellei olisi näitä kesiä ja vieraita, olisin kai menettänyt järkeni jo aikoja sitten. Edeltäjäni oli ihmisarka ja karttoi kesävieraita. Sinä olet kesävieras. Sinä olet kesän kukka. Kun olen sinua kesän katsellut ja kuunnellut, ja olen saanut sinulle puhella, olen varma siitä, että elän yli pimeän syksyn myrskyjen ja talven —
Markus puhui innokkaana ja kiihtyneenä.
Martta seisoi hänen edessään, aivan lähellä. Markuksen puheen aikana hän kääntyi selin ja katseli merelle.
Syntyi pitkä vaitiolo.
Suuri parvi muuttavia pääskysiä lensi ohi.
Ne näyttivät tulevan pohjoisesta.
Martta: Katsohan, setä, kuinka paljon pääskysiä!
Markus: Niin on.
Martta: Ne lentävät ikuisen kesän maille… Jättävät meidät tänne talven kynsiin… Sinut tänne jäiden ja hyisen meren keskelle.
Markus: Niin.
Martta: Ajatteles! Sinähän tiedät, miten nopeaan pääskyset lentävät?
Markus: Niin — miten se nyt olikaan… Neljäsataa ja viisikymmentä kilometriä tunnissa. Lähes viisisataa kilometriä tunnissa. On siinä vauhtia!
Martta: Ne läksivät siis Suomen mantereelta kuusi minuuttia takaperin.Me seisoimme jo silloin tässä. Seitsemän minuutin perästä ne lentelevätViron lakeuksien yllä, kun me vielä yhä seisomme tässä ja juttelemme.Ajatteles! Tänä iltana ne ovat jo ikuisen kesän mailla, Niilinlaaksoissa! Ovat nähneet tänään ennen auringon laskua Alpit, Italian,Välimeren… Ajattelehan, setä!
Markus: Mitäs ajattelemista siinä on!
Martta kääntyi jälleen Markukseen päin.
— Minua ihan itkettää, kun minä sitä ajattelen, sanoi hän surullisena.
— Itke vain… Se helpottaa.
— Hyi setä, kuinka sinä olet paha! — Että sinä voit ja saatoitkaan minulle niin sanoa!
Martta vaikeni, otti nenäliinan ja alkoi todellakin itkeä.
Hän kääntyi äkkiä ja alkoi kävellä pois päin hartiat kumarassa ja ääneti itkien.
Markus seisoi yhä kalliolla ja tupakoi ja ihmetteli Martan käyttäytymistä.
Hän uskoo, että Martta on väsynyt ja oikuttelee ja että hän pian kääntyy takaisin, tulee jälleen hänen luokseen ja nauraa koko jutulle.
Mutta niin ei käynyt.
Martta alkoi kävellä nopeammin ja nopeammin ja taakseen katsomatta meni pitkin Rantakujaa asuntoaan kohti. Seuraavana aamuna hän matkusti kello neljä lähtevässä postiveneessä kotiinsa, kaupunkiin.
* * * * *
Markus istui vielä kauan kalliolla.
Hän poltti sikarin toisensa jälkeen ja katseli merelle.
Hänen teki mieli mennä Martan luo ja pyytää anteeksi, eikä vain pyytää anteeksi, vaan myös kosia.
Sitä hän mietti.
Hänestä tuntui, että Martta, vaikka onkin parikymmentä vuotta nuorempi, on se oikea.
Markus ajatteli koko elämäänsä.
Kuinka se on tähän kesään asti kulunut tasaisesti ja hiljaisesti, kuin suuri virta — kuin purjelaiva merellä hiljaisessa tuulessa ja väliin tyynessä. Sitten tulee "sysäys".
Suuren myrskyn ensi puuska viheltää takilassa.
Siitä vasta vauhti alkaa!
Kaikki siihen asti oli kuin uneksimista, kuin tarkoituksetonta, päämäärätöntä hapuilemista.
Hän tunsi, että tuulispää, raju myötätuuli on kaapannut hänet kynsiinsä ja alkanut häntä kiidättää.
Hän oli joutunut viimeisen suuren tuulensa vietäväksi.
Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, mihin se vie. Sen hän vain käsitti, että varsinainen ELÄMÄ on alkanut, eikä se kysy, mitä hän itse tahtoo ja aikoo tai mitä hän on päättänyt tehdä.
IX luku.
Jumalall' on onnen ohjatLuojalla lykyn avaimetei Katehen kainalossaPahansuovan sormenpäässä.
Muutama päivä edellisen jälkeen istuu Markus virkapöytänsä ääressä, edessään paksu asiakirjavihko, johon häneltä vaaditaan lausuntoa.
Markus on lukenut sen läpi jo pariin kolmeen kertaan, mutta ei vieläkään tiedä sen sisältämästä asiasta mitään, sillä lukemisen on toimittanut hänen silmänsä, eikä hänen ajatuksensa.
Ajatukset ovat vaeltaneet muualla — aina siitä asti kuin Martta lähti.
Väliin on hänen täytynyt lähteä itsekin vaeltamaan sinne, missä ajatukset vaeltavat, nimittäin kaikille niille paikoille, joissa hän on Martan kanssa käynyt — vuorille, luolille, rantakallioille, metsäpoluille, Kappelniemen raunioille — joka paikkaan.
Kussakin paikassa hän jää seisomaan tai istumaan, aivan niinkuin silloinkin, samalle paikalle, missä oli istunut tai seisonut Martan kanssa, ja hänestä tuntuu, että Martta on taas hänen mukanaan. Hän viipyy paikalla yhtä kauan kuin Martankin kanssa ja käy läpi kaikki keskustelut ja katselee Martan joka ainoaa kasvojen ilmettä ja hymykuoppien värettä, hatun reunan keinumista tuulessa ja kuuntelee hänen ääntään ja hopeanheleää nauruaan.
Hän käy soutelemassa siellä, missä on Martan kanssa soudellut ja tekee yhä vielä yhteisiä purjehdusmatkoja ja katsoo, ettei Pelto-Kallu, tuo tolvana, istu siihen paikkaan jahdissa, missä Martta istuu.
* * * * *
Hän koettaa syventyä asiakirjavihkoon niin hyvin kuin voi, mutta jo parin kolmen rivin perästä ajatus jättää lukemisen.
Lukekoot silmät!
Nuo ruumiilliset luontokappaleet, joilla ei nykyään parempaakaan katseltavaa ole!
Markus on sytyttänyt sikarin toisensa jälkeen ja antaa silmiensä kulkea riviltä riville, seurata leimoja, päivämääriä, diarionumeroita, pitkän pitkiä riitaisia selityksiä ja vastaselityksiä, allekirjoituksia, valtakirjoja, todistajien ja muiden vierasmiesten nimiä ynnä muuta, ja antaa ajatustensa vaellella siinä valtakunnassa, joka ei ole tästä maailmasta.
Koulumestari on kutsuttu auttamaan lausunnon antamisessa.
Hän on toimettomana kävellyt sinne tänne huoneessa, istuskellut ja odotellut, milloin neuvottelu alkaa. Markus on sanonut: "Olehan hiljaa! Minä vähän vielä silmäilen tätä asiaa. Älä häiritse!"
Koulumestari vetelee myös sikaristaan sankkoja savuja.
Hän on viimeksi pysähtynyt arkistokaapin lasiovien eteen ja silmäilee sieltä katselevaa kahta kalloa.
Hän avaa oven varovaisesti auki, ottaa vuoroin kallon ja vuoroin toisen ja tarkastelee niitä huolellisesti.
— Kuulehan, kupias! Anteeksi, että häiritsen…
— Jaaha?
— Tässähän ne nyt siis ovat ne Maaletossa äskettäin tapahtuneen erittäin kiintoisan keskustelun "puuttuvat renkaat"?
— Siinähän ne ovat.
— Sinä saaren kaikkivaltias kupias! Eiköhän todellakin olisi syytä panna toimeen tutkimus näiden ohimoreikien suhteen.
— On jo tutkittu.
— Hm. — Sinä ja minä olemme ennättäneet nähdä monta laivarikkoa. Sinulle ja minulle, kahdelle asiantuntijalle, tahtoisin ristikuulustelun alotteeksi tehdä muutamia kysymyksiä. Ensiksi: Kun laiva alkaa hajota, eikö ensiksi ilmaannu veden pintaan laivan irtoköli eli rai?
— Totta kai.
— Ynnä muita pohjaosia?
— Pohjaosia? Minä luulen, että sen jälkeen tulee osia laivan päällysrakenteesta, hyökyaaltojen irroittelemia kappaleita kaiteesta eli varppeesta, veneitä, kajuuttaan ovia, kattoja ja seiniä.
— No oli nyt vaikka niinkin, mutta palatkaamme asiaan! Toiseksi: Uskotko sinä, että raissa ja peräsimessä — joka myös on niitä ensimmäisiä tulokkaita — on mitään sellaista teräväkärkistä raaspiikkiä, joka voisi iskeä tämänlaisia neliskulmaisia reikiä miesten pääkuoriin? — Eiköhän niissä ole noin ranteenpaksuisia vaski- tai rautavaarnoja, jotka tekevät aivan toisenlaista jälkeä?
— Ajateltu! Moneen kertaan ajateltu, veli hyvä!
— Olisi pitänyt silloin heti tuoreeltaan ajatella ja tutkia Viirin ranta ja etsiä se laivankappale, joka oli varustettu näihin kalloissa oleviin reikiin sopivalla piikillä.
— Silloin ei asiasta vielä tiedetty mitään.
— Ainakin sinä tiesit, että sinun perämiehesi hautasi kaksi merimiehen ruumista Viirin rantasoraan. Olisit kaivanut ruumiit ylös ja tutkinut.
— Perämies on itse valtion virkamies, poliisimies, joka tekee tutkimuksen ja jonka sanaan on luotettava.
— Salli minun olla luottamatta tuohon sinun perämieheesi!
— Millä perusteilla?
— Sillä perusteella, että hän oli ainoa eloonjäänyt Viirissä tuona laivarikkoyönä. Hän jäi eloon, toiset kuolivat.
— Älä luule, että minä en olisi jo tuhanteenkin kertaa ajatellut noita samoja ajatuksia! Pelkkä epäily ei riitä.
— Jos minä olisin saaren kupias, totta vieköön, niin minä yksinkertaisesti panisin perämiehen syytteeseen! Minä olisin hankkinut vaikka Viirin perustuksien alta tuon nelitahkoisen piikkiaseen, jolla nämä reiät ovat lyödyt!
— Niin niin — mutta kun tuota asetta ei ole löytynyt!
— Minä ainakin vaatisin perämiehen puhdistusvalalle!
— Hän vannoisi itsensä puhtaaksi ja miten sinulle itsellesi kävisi! — Tämä asia julistetaan nyt loppuunkäsitellyksi ja siirrytään seuraavaan asiaan: Tänään ei tehdä enää mitään. — Minä en jaksa nyt ajatella mitään. Puhutaan jotain hauskempaa. Pane kallot kaappiin ja heitä hiiteen kyselysi niiden suhteen! Se asia on nyt kerta kaikkiaan loppuunjauhettu ja jääköön sen asian eteenpäin kehittäminen noille tyhjille kalloille itselleen. — Kuulehan! Istuhan tuohon niin jutellaan asioista, jotka ovat tärkeämpiä kuin viralliset asiakirjavihot ja vanhat kallot. — No istu istu! Kyllä minä maksan sinulle istumisestakin! No — ja kuuntele nyt! — Minun on saatava eräät yksityisasiat järjestykseen, ennenkuin voidaan hoitaa mitään virallisia asioita.
— Yksityisasiat — järjestykseen?
— Niin.
— Ovatko ne raha-asioita?
— Paljon vaikeimpia! Raha-asiat hoitavat itse itsensä tähän asiaan nähden!
— Siis naima-asia?
— Niin.
— Arvasinhan minä! Martta-neiti on liian nuori sinulle, muuta en osaa neuvoa ja sanoa.
— Saat mennä! Ota tämä asiakirjavihko mukaasi, tutki se kotonasi ja kirjoita valmiiksi huomisaamuun minun lausuntoni asiasta ja tuo ajoissa minun allekirjoitettavakseni, että ennättää postiin. No, mene herran nimessä! Minä olen väsynyt, enkä halua kuulla mitään — vai tarvitsetko sinä rahaa?! Olisit sanonut sen sitten! Tuoss' on kaksikymmentä markkaa, mutta sillä ehdolla, että teet huomisaamuun kello kahdeksaan minun lausuntoni valmiiksi. No! Ala laputtaa — terve, terve!
* * * * *
Markus raivasi pöydältään pois kaikki viralliset asiapaperit, otti arkin puhdasta paperia eteensä ja kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa kirjettä Martalle. Siitä ei kuitenkaan tahtonut sillä kertaa tulla mitään.
Ajatukset harhailivat niin hajalla ja niin nopeasti, ettei hän voinut niistä mitään valita kirjeen aiheeksi, ja ne katosivat kuin tuulen teille, ennenkuin hän ennätti niistä saada kirjaintakaan paperille.
Hän lykkäsi paperin kauemmas, pani kynän pois kädestään ja antoi mielikuvituksensa toimia vapaasti. Niin oli helpompi.
Ja vielä helpommalta tuntui, kun siinä istuessa hiljaa näppäili viulunsa kieliä.
Marttaa ajatellessaan, omituista kyllä, tuli hänen mieleensä eräs tapaus varhaisesta nuoruudesta, siltä ajalta, jolloin hän asui vielä äitinsä kotona Karjalanlinnassa, maakunnan pääkaupungissa.
* * * * *
Heinäkuun lämmin päivä paahtoi ja kello läheni kolmea iltapäivällä.
Puiston kulmauksessa, lähellä sitä penkkiä, jolla hän istui, oli pyöreä kukkapenkki.
Siihen oli istutettu pelakuuneja.
Ne olivat tummanpunaisia.
Yksi ainoa, penkin vasemmassa reunassa, oli vaaleampi muita — se oli sarlakan punainen. Sillä oli vähemmän lehtiä kuin muilla ja sen kukkavana oli ohut ja vaaleanvihreä. Sen vanan päässä oli vain kaksi kukkaa, kun muilla oli paksun, kaislanvihreän vanansa latvassa suuri intohimoisen punainen nyrkki — kymmenen, kaksikymmentä ja toisilla kolmekymmentäkin auennutta kukkaa ja nuppuja lisäksi. Ne eivät kuitenkaan voittaneet sarlakanpunaista ihanuudessa.
Se oli kuin maahan laskeutunut enkeli, ja kuka tietää, etteikö asia niin olisi ollutkin, kukkaisenkeli, laskeutunut alas maan päälle.
Päivä paistoi sen terälehdille, jotka lempeässä tuulessa värähtelivät.
Sen terälehdet olivat pitkin keskisuonta taipuneet kulmalle. Toinen puoli terälehteä oli varjoisa, ja toisen puolen läpi paistoi päivä. Se oli kirkas. Varjossa oleva osa oli tummempi, mutta valoisa osa hohti kuin sula rubiini ja hohti sen pinnalla pieniä aurinkoja, jotka häikäisivät silmää ja vilkkuivat kuin tähdet, mutta ainoakaan taivaan tähdistä ei voinut vetää kauneudessa vertoja näille sarlakanpunaisen pelakuunan terälehdillä helmeileville pienoisille vesipisaroille, joita niille oli jäänyt juuri äsken ohi kiitäneestä sadekuurosta.
Sen terälehdiltä lähti myös alas maahan, lehtiin, heinänkorsiin ja toisiin pelakuuniin hienon hienoja välkkyviä rihmasia, jotka ajoin näkyivät ja ajoin katosivat. Niitä virittelivät pikkuriikkiset mustat hämähäkit, joilla oli suuri pää, ja suhteettoman suuret raateluleuat ja pieni takaruumis, jonka yli kulki valkeita poikittaisia viiruja, kuin vanteita ja ja jotka liikkuivat ketterästi, juoksentelivat sinne tänne, eteen- ja ihmeellistä kyllä, sivullekin päin ja hypähtelivät pitkiä loikkauksia ja putosivat aina alas pää sinne kääntyneenä, mistä hyppy oli alkanut. Kaiken aikaa ne virittelivät lankojaan, joka askeleella ja joka hypyllä. Langat olivat niin ohuita, että vain silloin tällöin, tuulen niitä heilutellessa, niistä heijastuva valo saattoi ne näkyviin. Ne hulmuilivat tuulessa kuin puolittain näkymätön ja puolittain näkyvä kukkaisenkelin morsiusharso, pelkästä auringon säteestä kudottu. Taustana oli suurien lehtikuusten varjostama niittämätön puiston nurmi.
Muistellessaan tätä ajatteli Markus Marttaa, hänen vaaleita hiuksiaan, joita hän oli usein ihaillut merellä, vuorilla ja kaikkialla, missä hän oli nähnyt niiden tuulessa hulmuilevan päivän välkyttäminä, tumma meri, vihreä metsä, tai harmaat vuoret niiden taustana ja oli aina silloin kuvitellut näkevänsä morsiusharson Martan hiuksilla, olkapäillä, harteilla ja kuka voi sanoa, etteikö hän niin nähnytkin!
Hän oli selvillä, mitä hän Martalle kirjoittaa.
Hän otti jälleen esille kynän ja paperin ja kirjoitti sarlakanpunaisesta pelakuunasta.
Se oli hänestä kyllin kaunis aihe ensimmäiseen kirjeeseen Martalle.
Siitä tuli pitkä kirje.
Hän kirjoitti niihin aikoihin Martalle monta kirjettä.
Kaikki ne olivat yhtä kauniita.
Kun hän niihin aikoihin saneli koulumestarille virkakirjeitä, tulivat ne pakostakin samantyylisiksi kuin kirjeet Martalle. Tästä voi kuka hyvänsä päästä varmuuteen penkomalla maakunta-arkistosta esille senaikuiset saarelaisvallesmannin virkakirjeet. Usein moitiskeli koulumestari niiden epävirallista kieltä, mutta se ei auttanut ja jos niihin joskus tuli oikeaa virallista makua, johtui se vain siitä, ettei koulumestari aina noudattanut sanelua vaan karsi niistä pois liikaa koreutta.
* * * * *
Saatuaan ensimmäisen kirjeensä postiin, odotti hän Martalta vastausta varmasti seuraavassa postissa, siis viikon perästä.
Se viikko meni häneltä kuin lentäen, mutta sitten tuli pitkiä, kolkkoja viikkoja, sillä Martta ei vastannut hänen ainoaankaan kirjeeseensä.
Syyskuun viimeinen viikko oli menossa.
Kun Martalta ei ollut tullut vastausta edes hänen viime kirjeeseensä, jossa puhuttiin jo rakkaudestakin ja vaadittiin pikaista vastausta, päätti Markus lähteä ottamaan selvää, oliko Martta enää edes elossakaan.
Hän pukeutui viralliseen juhlapukuunsa ja meni kaupunkiin päästyään ensin valokuvaajaan ja otatti itsestään valokuvan, jossa hän nähdään seisovassa asennossa, "amiraalihattu" päässään, valkeissa hansikkaissa, paksut kultaiset kellonketjut riippumassa toisen ja kolmannen kiiltävän virkanapin väliltä ulos, oikea käsi nojaten johonkin telineeseen, pöytään, vai mikä lienee ollut. Vasen käsi nojasi kultaiseen silakanvartaan kahvaan — tai olkoon menneeksi, koska hän itse sitä niin nimitti — miekan kahvaan, ja asento oli komea ja ryhdikäs.
Valokuvaajaneitonen oli esittänyt ennen kuvan ottamista, että "amiraalihattu" pantaisiin pöydälle, ja että oikean käden hansikasta pidettäisiin tyhjänä vasemmassa — joka kuvassa saisi olla hansikoitu, vaan ei oikea käsi, koska tapa vaati niin — mutta Markus tahtoi ottaa kuvan itsestään "koko vormussa". Samoin hylkäsi hän esityksen kuvan ottamisesta istuvassa asennossa.
Sitten otti Markus ajurin ja antoi kyyditä itsensä Martan asunnolle.
Siellä otettiin hänet hyvin ystävällisesti vastaan.
Martta ja hänen äitinsä olivat kotona.
Hänelle tarjottiin kahvia.
Sen ajalla sanoi Martan äiti;
— Minä olen tyttäreltäni kuullut, että hänen osakseen teiltä on tullut paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta siellä saaressa ja minä olen siitä hyvin kiitollinen.
Markus oli talossa päivälliselläkin. Sen jälkeen vasta hän joutuiMartan kanssa kahden kesken. Martta sanoi:
— Kuinka hauskaa, että sinä tulit, setä, mutta miksi sinä olet pukeutunut noin juhlalliseksi. Minä pelkään, että äiti nauraa sinulle — enkä minäkään muuta voi!
— Minä olen hyvin vakavalla asialla…
— Minä arvaan sen, mutta ei puhuta siitä, sillä se on mahdoton!
— Mutta sinähän rakastat minua!
— Mistä sinä, setä, siihen käsitykseen olet tullut!? Sehän on ihan mahdotonta! Se on täydellinen väärinkäsitys! Voi setä rakas, kuinka minua — kuinka minä haluaisin olla sinulle mieliksi missä muussa hyvänsä, mutta en tässä! Lisäksi minä pyytämällä pyydän, ettet sinä kirjoittelisi minulle. Minä en voi ajanpitkään salata kotiväeltäni ja tältä pikkukaupungilta, että sinä ahdistelet minua kirjeilläsi! — Älä virka mitään — minä ymmärrän sinua!
Martan äiti saapui samassa paikalle.
— Minä olen kuullut tyttäreltäni, sanoi hän, että te soitatte hyvin viulua. Meillähän on täällä viulukin. Minun mieheni soittaa viulua ja tyttäreni pianoa. — Minun tyttäreni on puhunut teistä niin usein ja minä olen miltei joka päivä saanut kuulla kehumisia Teidän taidostanne ja ettei minun tarvitsisi uskoa pelkästään tytärtäni, vaan omia korviani, soisin minä kuulevani teidän jotain soittavan. Soita Martta jotain vallesmannin kanssa!
Hänen täytyi soittaa Martan kanssa ja äiti oli mielissään.
Oli jo myöhä ilta, ennenkuin hän pääsi lähtemään.
Äiti ja tytär saattoivat häntä eteiseen.
— Ethän sinä vain ole minulle mistään vihainen, setä?, sanoi Martta.
— En. En mistään.
— Onko se ihan varma? Älä ole vihainen mistään, rakas setä! —Milloinka sinä lähdet takaisin saareen?
— Luultavasti jo tänä yönä…
— Tänä yönä!?
— Niin.
— Voi voi! Ja kun minä jo olin iloissani, että saan käydä katsomassa sinun jahtiasi huomenna — no — se ei ole niin tärkeää… Hyvää yötä!
— Hyvää yötä!
* * * * *
Hän käveli puoleen yöhön pitkin puolipimeitä katuja.
Hänen olennossaan kirkastui vähitellen eräänlainen mielihyvän tunne — samanlainen, mikä valtasi hänet ensi hetkinä saatuaan käsiinsä kirjeen äitinsä kuolemasta.
Kaikki oli nyt ohi!
Mitään epäselvyyttä ei ole enää olemassa! Siitä kai johtui tuo omituinen tunne.
Kaikki ne kauniit kuvitelmat, joiden huumeessa hän oli meren yksinäisellä saarella viime viikkonsa elänyt — ja koko kesän — alkoivat poistua hänestä kauemma ja kauemma, kuin valkea yksinäinen pilvi, jota tuuli kuljettaa sinisellä taivaalla ja joka vähitellen häipyy silmistä.
Yö oli puolessa, kun hän huomasi saapuneensa satamaan.
Hän herätti perämiehen, joka oli jo makuulla.
Markus asui kaupungissa käydessään tavallisesti maissa, hotellissa, ja siihen käsitykseen oli perämies jäänyt nytkin. Hänelle oli siis odottamatonta, että vallesmanni tuli keskellä yötä rantaan. Hätäisenä hän kysyi kajuutan luukulta:
— No — mikäs nyt on!?
— Nouse ylös — lähdetään purjehtimaan!
— Nythän on keskiyö — syksy — vastatuuli… Kova vastatuuli.
— Me lähdemme nyt!
— Kotiinko?
— Jumala hänen tietää!
Noin neljännestunnin perästä he irtaantuivat kaupungin rannasta.
Vallesmanni itse piti perää.
Kova etelätuuli puhalteli.
Hän luovi tulien mukaan ulos satamasta.
Seuraavana päivänä he luovivat yhä merta.
Siitä tulikin pitkä matka.
Kuin kummituslaiva oli saarelaisvallesmannin jahti liikkeellä toista kuukautta milloin milläkin puolella Suomenlahtea.
Hän oli saanut suuren halun juoda.
Sitä varten poikkesi hän johonkin rantakaupunkiin, joi siellä muutaman päivän ja taas ohjasi ulos merelle.
Eräänä yönä, oli jo marraskuuta ja kajuuttaa täytyi lämmittää, ankkuroivat he tuulen pitoon erään saaren varjoon.
Yö oli myrskyinen ja sateinen.
Perämies oli jo makuulla, mutta Markukselle ei tahtonut tulla uni. Hän istui valveilla ja joi teetä.
Hän oli paljon vanhettunut näinä viikkoina.
Hän ei ollut koko tällä ajalla käynyt omalla saarellaan — samoin oli hän karttanut sitä kaupunkia, jossa Martta asui.
Aamupuolella yötä hän kuitenkin nukkui.
Hän näki unta, että joukko saarelaistyttöjä ympäröi häntä, Miina oli joukossa, otti häntä kädestä ja puhui hänelle: "Tule pois saareen takaisin! Sinä laihdut ja vanhenet kulkiessasi kaupungista kaupunkiin ja kapakasta kapakkaan. Tule kotiin. Täällä on sinulle ruokaa yltäkylläisesti — paljon sianlihaa, perunasoppaa, leipää, voita ja mitä haluat ja ruokaryypyt joka aterialla!"
Aamulla herättyään ihmetteli hän unensa selvyyttä.
Miinan ääni kaikui vielä hereilläkin hänen korvissaan. Siitä oli seurauksena, että hän ajatteli Miinaa koko aamupäivän.
Hänelle muistui, kuinka hän silloin kerran puutarhassa oli uhannut naida Martan ja kuinka Miina oli siihen sanonut: "Ei koskaan!"
Häntä miltei ääneen nauratti tuo tapaus, nyt perästä päin muistellessa.Hän päätti palata kotiin.
* * * * *
Iltapäivällä asettui myrsky ja kääntyi tuuli hyväksi.
Illalla myöhään he ankkuroivat kotisaaren satamaan.
Vallesmannilasta näkyivät tulet.
Miina valvoi vielä.
Hän oli ollut hyvin huolissaan koko ajan, valvonut myöhään yöhön joka ilta, herännyt väliin yölläkin kuuntelemaan, koputtiko joku ulko-ovelle, vai kuuliko hän väärin.
Päivisin oli hän käynyt kalliolla tähystelemässä ilmaantuisiko vallesmannin jahtia mistään näkyviin ja tiedustellut kaikilta, jotka tulivat mantereelta, oliko vallesmannia nähty missään.
Vallesmannin kotiin tultua hän miltei itki ilosta.
* * * * *
Teetä odotellessaan istui Markus kirjoituspöytänsä ääressä nojatuolissa ja tupakoi.
Pian kuuluivat tutut keveät askeleet ja Miina ilmaantui isoine tarjottimineen, jolla oli teetä, sokeria, voita ja leipää iltaseksi.
Miina asetteli teen ja ruuan pöytään — hyvin hitaasti — ja jäi senkin jälkeen vielä katselemaan Markusta.
— Mitä siinä töllistelet! Mene keittiöön työhösi!
— Kuules, Markus —
— Älä sano minua Markukseksi!
— Miksikäs sitten!? Aleksanteriksiko?
— Vallesmanniksi, niinkuin ennenkin.
Miina tuli aivan lähelle vallesmannia, hymyili, nojasi hänen käsivarteensa ja sanoi:
— No kuulehan, vallesmanni. — Mitä sinä täällä oikein tuumailet? Sinä olet niin synkän näköinen. Ja olet niin laihtunut? Ihan käy sääliksi. Syö nyt edes! Tarvitsetko mitään lisää?
— Onko sinulla ollut minua ikävä, Miina?
— No ei yhtään! Vai ikävä vielä olisi!
— Kyllä sinulla oli. Tunnusta pois. Nyt en minä lähde koskaan. Olen aina kotona — ihan aina. — Kuulehan Miina?
— No?
— No — ei mitään. — Sinulla ei siis ollut yhtään minua ikävä?
— No ei yhtään. Entä sinulla? Oliko sinulla ikävä minua?
— Ei muuta kuin tänään.
— Sinulla muka ikävä!
— Niin oli — tänään. Ei aikaisemmin.
— Mutta minulla oli koko ajan!
— Koko ajan?!
— Niin. Minä pelkäsin, että sinä et tulekaan enää.
— Kuulehan, Miina!
— No?
— Noo — minä olen hyvin väsynyt. Minä en jaksa ajatella mitään. Huomenna haastetaan. Minun on mentävä maata. — Postia ei ole haettu sillä aikaa?
— Ei ole.
— Hae nyt, Miina, aamulla posti. Minä menen maata.
* * * * *
Pelto-Kallu, saatuaan jahdissa purjeet käärityiksi, nukkui yönsä kotonaan ja heräsi aamulla uneen, joka häntä kauhistutti vielä herättyään.
Aikaisempina aikoina olivat pahat unet häntä tiheämmin ja tiheämmin ahdistaneet.
Toisinaan oli öitä, jolloinka hän ei uskaltanut ummistaa ensinkään silmiään, jos oli pimeä.
Samasta syystä hän kajuutassa poltti lamppua koko yön. Kotona se ei käynyt laatuun. Sanna ei sitä sallinut. "Kuluu paljo petrullia, eikä sinusta ole miestä sen hankkijaksi!"
Mutta sitten hän löysi keinon näitä unia vastaan ja se tapahtui näin:
Silloin kun oltiin Viirissä peittämässä jälleen niitä kuolleiden merimiesten luita, oli hän huomannut, että niitä katsellessaan oli hän ollut kaikkein rauhallisin.
Hän katseli luita, eikä yhtään peljännyt, niinkuin oli luullut.
Hän katseli niitä kuin hylkeen luita, joita myös joskus näkee rannoilla.
Katsellessaan hän sanoi ajatuksissaan: "Nuo eivät enää mitään voi." Sitä lausetta hän oli toistanut mielessään koko ajan, minkä luut olivat näkyvissä.
Kun sitten perästäpäin taas pahat unet ja väliin päivällä pahat ajatuksetkin pyrkivät saada ylivallan hänen päässään, olisi hän suonut itsellään olevan näkyvissä ja kourin kosketeltavissa jotain, joka oli kuulunut noihin vainajiin, vaikkapa yksi nikama selkärangasta, jota olisi voinut pitää aina saapuvilla ja jolle olisi voinut sanoa: "Ne eivät enää mitään voi!"
Hän jo kerran sellaisen nikaman hankkikin kotiinsa Viiristä, piti sitä aina illalla makuulle ruvetessaan kourissaan ja luki sille niin kauan kuin uni tuli: "Ne eivät enää mitään voi!" Hän hoki sitä uudestaan ja uudestaan ja pahoja unia ei tullut, mutta kerran sitten löysi sen Sanna ja sanoi: "Mitäs ihmettä tämä on?!", ja viskasi luun uuniin.