The Project Gutenberg eBook ofSaarelaisvallesmanni: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Saarelaisvallesmanni: RomaaniAuthor: Emil EleniusRelease date: January 2, 2021 [eBook #64201]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAARELAISVALLESMANNI: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Saarelaisvallesmanni: RomaaniAuthor: Emil EleniusRelease date: January 2, 2021 [eBook #64201]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Saarelaisvallesmanni: Romaani
Author: Emil Elenius
Author: Emil Elenius
Release date: January 2, 2021 [eBook #64201]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAARELAISVALLESMANNI: ROMAANI ***
Romaani
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
I. Markus Aleksander Markulin saa ylennyksen.II. Saarelaisvallesmannin ensi päivä.III. Pelto-Kallu.IV. Merimiehen hauta.V. Laivarikko ja ruoska.VI. Koulumestari.VII. Tanssiaiset.VIII. Martta.IX. Sarlakanpunainen pelakuuna.
Komea sukunimi, Markulin, oli suvussa ollut vasta muutaman vuosikymmenen. Hänen isoisänsä nimi oli Markus Markkula. Hän oli varakas maanviljelijä ja lähetti poikansa, Markus Viktorin, lähellä olevaan Viipurin kaupunkiin kouluun. Siellä annettiin pojalle uusi nimi, Marcus Victor Markulin ja hänestä tuli tämän kertomuksen sankarin, saarelaisvallesmannin isä, joka kohosi entisen koulukaupunkinsa yläalkeiskoulun lehtoriksi, ja kuoli nuorena ja jätti jälkeensä nuoren lesken, kaksi alaikäistä tytärtä ja pojan, Markus Aleksander Leopoldin, pienen eläkkeen, niin pienen, ettei se riittänyt kuin yhdeksi kuukaudeksi, vaikka vuodeksi oli tarkoitus riittää. Vanhimman lapsista, Markus Aleksander Leopoldin, oli siitä syystä keskeytettävä koulunkäyntinsä — toisethan eivät sitä olleet ennättäneet alkaakaan — ja etsiä työtä ja niin joutui hän moniksi vuosiksi palvelemaan erään vaatetavarakauppiaan puodissa myyjänä. Sisaret ja äiti, sekä vapaa-aikoinaan Markus Aleksanderkin, tekivät koruompeluksia erääseen muotipuotiin ja näin kerääntyi eläkkeen lisäksi rahaa niin paljon, että se säästäen riitti vuoden kaikiksi kuukausiksi.
Hän oli siis vasta toisessa polvessa Markulin, mutta jo kolmannessa polvessa Markus. Ilmankos hänen esi-isiensä kylässä laulettiinkin:
Isä Markus poika Markus pojan poika Markus Aleksanteri.
Isän eläessä oli perhe viettänyt monta onnellista kesää huvilassa, Vuoksen rannalla. Siellä oli Markus Markulin nuoremmalla parhaana muistonaan eräs purjehdusretki. Hän oli löytänyt rannalta, saunan luota ison kaukalon, joka oli tuotu turpoamaan tai pestäväksi. Se oli matalassa vedessä, valkealla hiekalla, vettä puolillaan ja muutama kivi sisässä. Hän itse lienee ollut silloin nelivuotias. Hän nosteli kivet pois, ajoi viskaimella veden kaukalosta ja lykkäsi sitten laivansa lainehille. Itse istui hän sen pohjalle ja alkoi paremman puutteessa soutaa käsillään. Tuuli puhalsi maalta virralle päin. Kun hän ensi kerran vilkaisi taakseen, näytti maa olevan kaukana ja ihmiset, jotka siellä juoksentelivat ja huutelivat, hyvin pieniä, kuin nukkeja. Perästä päin, täysi-ikäisenä, hän kyllä kuuli, ettei hän ollut vielä rannasta silloin kuin kivenheiton päässä, mutta ei päästy heti hänen jälkeensä, kun veneessä ei ollut airoja ja hätääntyneet naiset, äiti, pappilan täti ja palvelijatar, eivät niitä heti löytäneet, eikä isä ollut kotona. Virta ja tuuli kuljettivat häntä ja hän lakkasi soutamasta. Hänen laivansa kääntyili hitaasti milloin vasta- milloin myötäpäivää. Hänestä tuntui ihanalta. Se häntä vain suretti, ettei tullut sanottua äidille hyvästi — no, hän kirjoittaa pitkän kirjeen, kun pääsee perille! Täysi-ikäisten laskujen mukaan lienee koko hänen retkensä kestänyt korkeintaan viisi minuuttia, mutta omasta mielestään hän oli tehnyt kokonaisen valtamerimatkan. Jokaiseen laineen heilahdukseen, virran pyörteeseen, tuulen henkäisyyn, ohitse pörräävään paarmaan tai ääneti lentävään perhoseen sisältyi kokonainen elämä. Tämä retki syöpyi hänen mieleensä siinä määrin, että hän läpi elämänsä näki sen unessaan, kerran vuodessa tai useammin. Hän oli jo elänyt toistakymmentä vuotta saarelaisvallesmannina, kun hän yhä vielä joskus unessa kävi läpi tuon purjehdusretkensä jokaisen elämyksen — äidin piiskauksenkin heti maihin päästyä. Joskus hänestä tuntui, että koko retki lienee ollut alunperinkin vain uni. Saarelaisvallesmannina hän heräsi tuon unen jälkeen onnellisena ja tyytyväisenä. Koko aamupäivän hän sitä muisteli: Meni rantaan katselemaan kalanruokkijoita, joilla oli samanlaiset kaukalot, mollit, edessään, joihin kalojen sisälmykset viskattiin. Onnellinen se, joka sellaisena päivänä sattui menemään hänen luokseen asioilleen! Kaikki järjestyi hyvin! — Kukapa sen tietää — voihan olla, että kaikki oli alunperinkin unta! Ei! Piiskauksen hän muisti! Hänellä oli ankara äiti. Häneltä sai Markus Aleksander Leopold sangen usein piiskaa, mutta ei koskaan isältään. Äiti se oli, joka piiskan uhalla pani hänet vielä suurena poikana, isän kuoleman jälkeen, koruompelukseen, ja toimitti hänelle paikan puotiin, vaikka hän itse olisi halunnut — teatteriin. Eräänä talvena vieraili nimittäin teatteri kaupungissa. Markus oli usein jo sitä ennen esiintynyt kotikaupungissaan seuranäyttämöllä, sillä hänellä oli hyvä ja kaunis lauluääni ja lahjoja, jotka viittasivat suureen tulevaisuuteen näyttelijänä. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli iloinen ja vilpitön, osasi huvittaa kaikkia eikä loukannut ketään. Äiti salli hänen esiintyä seuranäyttämöllä ja tilapäisenä avustajana teatterissa, mutta kun teatterin johtaja oli kutsunut hänet puheilleen ja pyytänyt häntä teatterinsa vakinaiseksi näyttelijäksi, täytyi hänen, äitinsä määräyksestä, antaa kieltävä vastaus. Äiti ei sallinut, että hänen pojastaan tulisi joutava komeljantti, kuotoilija, sirkuslainen, ilvehtijä, joka teeskenteli väkijoukkojen iloksi. Sellainen oli hänen äitikultansa käsitys näyttelijästä ja siihen oli taivuttava. Siitä hetkestä kieltäytyi Markus seuranäytännöistä ja laulukuoroista — kotonaan vietti hän vapaa-aikojaan viulua soitellen. Kolme kuukautta eli hän vapaaehtoisessa kotiarestissa. Viimeinenkin into ja halu kauppimiseen meni. Hän piti itseään onnettomimpana ihmisenä maan päällä ja sopimattomana myyjän ammattiin. Hän oli saapunut siihen nuoruuden kohtaan, jolloinka ajatellaan kuolemaa. Hän uskoi varmasti, ettei eläisi vanhemmaksi kuin kaksikymmentävuotiaaksi ja siihen ei ollut enää pitkää matkaa.
Hänen äitinsä ajatteli toisin.
Hän ajatteli elää kauan ja lastensa hän toivoi ja uskoi elävän vielä kauemmin — hän tahtoi niin.
Kun hänen mielilauseensa oli: "Hyvää tilaisuutta ei saa odottaa, se pitää itse ottaa", ja kun hän kuuli, että maakunnanhallituksessa on konttoristin paikka joutunut avoimeksi, lähti hän kiertomatkalle miesvainajansa entisten hyvien tuttavien ja toverien, nykyään samassa hallituksessa toimivien, vaikutusvaltaisten, korkeiden virkamiesten pakinoille — ensin alempien ja sitten itsensä maakuntasihteerin luokse, joka otti hänet omassa asunnossaan vastaan ja kuultuaan asian puheli:
— Voi hyvä Markulinemäntä! Teidän miesvainajanne oli minulle parempi kuin oma veli! Minä moitin teitä — suokaa anteeksi. — Miks'ei minulle ole kerrottu, että Markus-Viktor-vainajan puoliso ja lapset elävät kurjuudessa ja että hänen poikansa seisoo aamusta iltaan puodissa, vaikka Luoja on tarkoittanut hänestä muuta! Tämä asia on korjattava paikalla! Että antaisinko minä viran nuorelle Markukselle — ei! Ei totisesti. Nyt ei kysytä, annetaanko virka hänelle, otetaanko hänet meille maakuntahallitukseen konttoristiksi. Ei! Sallikaa, arvoisa emäntä, minun käskeä! Minä käsken: Jo huomisaamuna on nuoren Markuksen istuttava konttoripöydän takana. — Keskenjääneet opinnot! Mitä vielä! Veljeni Markus-Viktor-vainajan pojalle minä alan huomisaamuna itse opettaa konttoritöitä. Eikö niin, emäntä? No niin! Ja mitä tulee maakuntavanhimpaan itseensä, niin siitä ei ole pelkoa. Olisi häneltäkin synti ja häpeä jättää entisen hyvän toverinsa perhe tuuliajolle ja vanhan kouluutetun suvun jäsen painumaan puotien pölyyn! Taiteen kukkuloille tai loistava virkamiesura! Se olkoon Markus Aleksander Leopold Markulinin osana! Asia päätetään vielä tänään. — No niin, rakas emäntä. Kiitos siitä, että tulitte luottavaisena puheilleni, olisi pitänyt tulla vain jo aikaisemmin!
Puhetta siitä, että Markuksen olisi uuteen virkaansa astuttava heti seuraavana aamuna, ei sopinut ottaa aivan kirjaimen mukaan ymmärrettäväksi, eikä liioin sitä, että pääsihteeri itse ottaisi Markusta ohjatakseen ja yhtä ja toista muuta, sillä ensiksikin Markuksen oli palveltava kauppiaalla irtisanomisajan loppuun asti ja toiseksi maakunnan hallituksen konttoriin pääsemiseksi vaadittiin, paitsi määrättyjä opintoja ja tutkintoja, vähintään vuoden harjoittelua kuuntelijana kihlakunnan käräjillä. Muu osa pääsihteerin puheesta piti paikkansa. Markukselle hankittiin erikoisvapautus opinnoista ja tutkinnoista — katsottiin riittäväksi ne neljä lukion luokkaa, jotka hän oli ennättänyt suorittaa ennen isänsä kuolemaa — ja lähetettiin seuraamaan kihlakunnan käräjäin pitäjää, sekä kihlakunnan vanhinta — onneksi siinä kihlakunnassa, johonka hänen tuleva saarivaltakuntansa kuuluu — sattumaltako vai korkeiden määrääjien harkinnasta, sitä ei hän koskaan itse saanut tietää, mutta luultavasti harkinnasta, sillä kauas meren taa oli vaikea saada virkamiehiä. Markuksen korkea-arvoisilla suosijoilla lienee alun pitäen ollut kavala aikomus uhrata hänet, viattoman ihmisen, paikkaan, josta Markus itse kerran, saaren ollessa kaukana näkyvissä, sanoi purjehdustovereilleen — pari vuotta ennen sinne joutumistaan: "Jumala olkoon armollinen ja laupias sille, joka on tuonne joutunut kokonaan asumaan, alituisena seuranaan hailinhirttäjät ja hylkeenampujat, tai mantereelta hylkyinä ja merenajoina sinne potkitut papit ja papittaret, lensmannit ja lensmannittaret, tullikapteenit ja kapteenittaret!"
Kuinka lienee ollut asia!
Tälle kertomukselle on yhdentekevää, näyttelivätkö hänen korkeat esimiehensä maakunnan hallituksessa kohtalon osaa ja valmistivatko he alunpitäen hänet, kasvattaakseen hänestä saarelaisvallesmannin, vai vastako heille se pälkähti päähän vuonna kahdeksantoistasataa ja kahdeksan yhdeksättä, jolloinka Markus Aleksander Leopold Markulin oli neljänkolmatta vuotias, jalomuotoinen, (toverinsa nimittivät häntä Bismarkiksi) isokokoinen, tervehermoinen ja terveruumiinen, voimakas, iloinen ja sukkelasanainen poikamies. Pääasia on, että mainittuna vuonna maakunnan hallituksen virkamiehet oli kutsuttu kokoukseen, maakuntavanhimman luo neuvottelemaan, kenestä saataisiin uusi saarelaisvallesmanni, sillä tieto oli juuri saapunut, että entinen oli tuotu mielisairaana mantereelle ja kuollut edellisenä yönä sairaalassa huudettuaan toista vuorokautta apua syystalvisessa, kuusviikkoisessa lumimyrskyssä raivoavaa merta vastaan, joka muka kuristaa häntä kurkusta ja uhkaa ottaa häneltä hengen. Miesparka! Hän oli elänyt aikanaan onnellisen nuorenmiehen päiviä maakunnan pääkaupungissa Viipurissa, maakuntahallituksen konttoristina, hänkin, ja saanut ylennyksen! Hän oli juopotellut ja tehnyt rötöksen: nostanut väärennetyllä valtakirjalla rahaa maakunnan rahastosta. Hän olisi joutunut siitä syytteeseen ja saanut vankeutta ja menettänyt tulevaisuutensa, mutta hänellä oli niin ikään vanha suku ja isävainajan hyvät ystävät suojelijoinaan korkeimmissa viroissa ja nämä eivät sallineet, että vanhalle suvulle ja sen maineelle tapahtuu häväistys. Kun häntä ei voitu rankaisemattakaan jättää, tuomittiin hänet vuodeksi saarelaisvallesmanniksi uhalla, ettei hän saa vuoden ja päivän kuluessa poistua ulkopuolelle piirinsä rajoja. Tämä oli nuoren miehen hengelle, joka oli tottunut iloiseen seuraan toverien ja vertaisten parissa, teatteriin, konsertteihin, iltalaulajaisiin ynnä muihin lukemattomiin juhliin ja kemuihin, joita vanha satama- ja maakuntakaupunki tarjosi ympäri vuoden, liikaa ja niinpä, kärsittyään muutamia kuukausia, antamatta mitään arvoa virkamääräyksille, poistui vankilastaan ja samalla nuoresta saarelaisvallesmannista, jättäen tämän elävänä ruumiina raivoamaan virkapaikkaansa ja itse etsien vapautta ja entisiä iloja kumpaakaan — enemmän kuin paluutietäkään — enää löytämättä.
Neuvotteluun maakuntavanhimman virkahuoneeseen oli kutsuttu maakunnan pää-kirjoittaja sekä asianomainen kihlakunnan vanhin.
Kokous oli hiljainen.
Vain silloin tällöin sanoi joku sanan.
Tupakoitiin ja istuttiin nahkaisissa, mukavissa nojatuoleissa.
— Vaikea asia, sanoi itse maakuntavanhin taas? erään vaitiolon jälkeen.
— Vaikea on asia, tunnustivat toisetkin.
— Täällä on sangen usein saatu näin kokoontua saman asian ympärille, jatkoi maakuntavanhin. — Toisinaan parikin kertaa vuodessa. Viittä vuotta emme ole päässeet yhtä mittaa koskaan.
Syntyi taas pitkä vaitiolo. Sen lopetti jälleen maakuntavanhin:
— Sanohan sinä, Karpelanus, jonka kihlakuntaan tuo saarelaisvallesmannipiiri kuuluu ja joka tunnet oloja ja ihmisiä siellä, mitä ominaisuuksia pitäisi olla sillä miehellä, joka kestäisi tuolla saarella ja kykenisi edes välttävästi suorittamaan virkatehtävät siellä?
— Se on pian sanottu. Kertaan vain sen, mitä minulla on ollut kunnia jo monta kertaa aikaisemmin esittää isännälleni ja maakuntavanhimmalleni: ensiksi hyvä terveys — niin ruumiin kuin hengen puolesta — sitä pidän ensimmäisenä ja pääasiana — toiseksi iloinen mieli — tämä on oleva yhteydessä viimeisen eli viidennen kohdan kanssa — kolmanneksi halu ja into voimisteluun ja urheiluun, etenkin kaikenlaiseen ampuma- ja pyydyshommailuun ja purjehdukseen ja mieltymys mereen, ehdottomasti: lapsesta asti kasvanut halu ja mieltymys mereen ja sen elämään, neljänneksi mahdottomuus tai haluttomuus mietiskelyyn, opintoihin, tutkintoihin ja niiden yhteyteen kuuluvaan haluun saada virkaylennyksiä, tai muu loistava tulevaisuus ja viidenneksi ja viimeiseksi, joka herättänee täällä naurua, mutta jonka minä asettaisin numero ensimmäiseksi: mies ei saa olla mikään naisvihaaja, eikä ihmisten ja seuran karttaja, kuten useat valitettavasti ovat. Mieluummin mies, joka pitää naisista — jos saan sanoa — mies, josta naiset pitävät.
Esittäjän ennustama nauru seurasi.
Viides kohta sen aiheutti.
Esittäjä itse, suoraryhtinen, laiha, valkohapsinen, komea-asentoinen vanha virkamies, ei nauranut. Hän jatkoi:
— Niin naurakaa vain! Asia tuntuu kummalliselta, mutta ajatelkaahan, mitä minä oikeastaan tarkoitan: Ainoa mies, joka tähän asti on siellä kyennyt elämään, ja eli parikymmentä vuotta, täytti nämä ehdot ja että häneen soveltuu myös tuo viides pykälä, nähdään siitä, mikäli olemme tähän vanhaan tapaukseen asiakirjoista tutustuneet, että hän heti saareen päästyään ihastui erääseen saarelaiskaunottareen, meni hänen kanssaan vuoden kuluessa naimisiin — unohtaen täydellisesti kaikki manterelaissuhteensa — sai lapsia ja eli rauhallisesti siellä perheensä piirissä hamaan vanhuuteen ja kuolemaan asti. Minun mielipidettäni on kysytty ja olen sen nyt lausunut.
— Sinä tunnet kihlakuntasi! — Mutta leikki sikseen… Vakavasti puhuen: onko meillä nykyään miestä, jonka voisimme sinne lähettää.
Tätä sanoessaan kääntyi maakuntavanhin pääkirjoittajansa puoleen.
— Sinähän ne tunnet miehet…
— On meillä kyllä yksi mies, Markus A. L. Markulin, lehtori Markulin-vainajan poika, ikä neljäkolmatta vuotta, seurannut vuoden kihlakunnan käräjiä ja kihlakunnan vanhinta ja palvellut kolme vuotta täällä maakuntahallituksessa ylimääräisenä konttoristina. Täällä emme ole hänelle mitään vakinaista tointa löytäneet, mutta luulisin hänestä tulevan mainion saarelaisvallesmannin: Urheilija, purjehtija, rehellinen, rehti mies ja lisäksi iloinen lauluveikko. Eikö siinä ole kylliksi ominaisuuksia!
Asia päätettiin ja niin tuli Markulinista saarelaisvallesmanni. Hänestä katsoen kuin jumalten piirissä ratkaistiin hänen kohtalonsa kevyesti ja leikiten. Vasta seuraavana päivänä annettiin hänelle tapauksesta tieto ja määräys lähteä matkalle.
Sinä päivänä alkoi aurinko äkkiä noin kello neljältä aamulla iloisesti paistaa pieneen huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa vanhassa valkeassa talossa kapean Vesiportinkadun varrella hänen äitinsä vanhassa asunnossa. Kesäinen aurinko oli kyllä jo noussut aikaisemmin, mutta oli piileskellyt ensin toisten, korkeampien talojen takana. Mainitulla kellonlyönnillä lankesi leveä punakeltainen päivänsäde hänen silmäluomilleen ja hän heräsi valoon. Noustuaan istualleen vuoteelleen hän näki läpi ikkunan, joka oli auki ja jossa lenteli kärpäsiä, vastakkaisen rakennuksen valkean seinän, joka nyt varjossa hohti siniseltä, hiukan punertavalta. Vasemman päädyn ohi, yli portin, näkyi osa ikivanhaa pihaa ja siinä kukkiva omenapuu. Ylempänä näkyi päivänpaisteinen punainen tiilikatto, jolla väreili poutaisen aamun kimmeltävä lämmin ja jonka yli parhaillaan lensi kolme pulua. Kauempana oli taivas aivan valkoinen, vain siellä täällä vivahtaen hyvin kauniiseen siniseen ja vaaleanpunaiseen. Ikkunat kadun toisella puolen, vastakkaisessa talossa, olivat miltei kaikki suljettuja ja niissä oli yhteenvedetyt valkeat uutimet. — Viereisessä huoneessa nukkui hänen äitinsä. Sisaret olivat maalla.
Vaikka olikin vielä varhainen, oli uni hänen silmistään karissut, sillä hänelle muistui mieleen eileniltainen ja iltaöinen ukkosilma ja sade ja satamassa oleva jahtinsa, jonka purjeet tarvitsivat kuivausta.
— Kuinka sikeästi äiti rakas mahtaakaan vielä nukkua! ajatteli hän hiipiessään pois vuoteestaan ja alkaessaan pukeutua.
Hän avasi hiljaa huoneensa oven.
Ulos päästäkseen oli hänen kuljettava äitinsä huoneen läpi.
Varpaisillaan hän hiipi mattoja pitkin peljäten, että hänen suurten kenkiensä narahtelu herättäisi äidin, joka nukkui vielä, kasvot hymyssä.
Tornin kello löi juuri neljää.
Hän pysähtyi keskelle permantoa ja kuunteli ja seurasi äitinsä kasvoja — hän pelkäsi, että kellon kumeat lyönnit — aivan lähellä olevasta vanhasta tornista — herättäisivät äidin.
Sitten hän taas jatkoi hiipimistään.
Riemu, jonka syitä hän ei tuntenut, eikä kysellyt, sykähdytti hänen rintaansa ja hän oli huutaa:
— Nouse ylös, äiti! Menkäämme yhdessä kävelemään satamaan, katsomaan laivoja ja merimiehiä, jotka availevat purjeita aamutuuleen kuivamaan! Raitis aamuilma varmasti sinua virkistää ja saatpa nähdä, minkälaisen ruokahalun me saamme aamiaiseksi, mutta hän hillitsi itsensä ja hiipi edelleen. Vielä kerran hän pysähtyi katselemaan äitinsä kasvoja, jotka elämän ankaruus oli kovettanut, mutta jotka unessa näyttivät käyneen lempeämmiksi. Liikutettuna muisteli hän tätä läpi elämänsä, sillä tämähän jäikin viimeiseksi kerraksi, jolloin hän äitiään ihaili sellaisena. Niin oli kohtalo määrännyt, mutta silloin hän ei sitä vielä tietänyt. Hän kohotti kätensä ja kuiskasi:
— Ole huoletta, äiti! Minä teen sinut vielä niin onnelliseksi, että hymyilet valveillakin! — ja hiipi ovelle, jonka avasi taitavasti — Oh! — kyllä hän oli sen konstin oppinut palatessaan niin usein myöhäisiltä retkiltään!
Pitkin Vesiportinkatua hän käveli alas Salakkalahden rantaan, jossa hänen jahtinsa "ANNA" oli ankkurissa.
Satamassa näkyi paljon kuivaamaan avattuja purjeita laivoissa ja veneissä.
Kalastajia souti rantaan ja maalaisia hevosineen ja rattaineen alkoi kerääntyä torille. Kaupunki heräsi aamu-unestaan päivän touhuun.
Hän istui jollaansa ja alkoi huovata jahtiaan kohti. Hän tahtoi koko ajan nähdä jahtinsa, siksi hän sinne mennessään aina huopasi ja sieltä palatessaan aina souti — hiljakseen ja pysähtyen joskus pitkäksi aikaa ihailemaan jahtinsa kauniita viivoja ja sen kuvastelemista veteen. Nytkin hän pysähtyi puolimatkaan, antoi airojen levätä ja ihaili venettään kuin morsiantaan. Veden pinta oli miltei tyyni. Se väreili hiukan ja rikkoi moniksi kiemuraisiksi kuviksi jahdin valkean rungon sekä sen maston kuvastukset, ja leimahtelivat jahdin kupeet aamun kiiltävässä valossa.
Päästyään jahtiin avasi hän purjeet, jotka heti alkoivat hulmuta poutaisessa aamutuulessa, joka puhalteli lounaasta.
Hän oli jahdin ainoa omistaja nykyjään. Se oli hänellä jo kolmatta kesää. Aluksi heitä oli kaksi omistajaa — olivat saaneet sen halvalla eräästä kuolinpesän huutokaupasta. Viime syksynä hän oli lunastanut toisenkin puolen sen hinnasta ja saatuaan veneen kokonaan omakseen, oli hän antanut sille uuden nimen.
Varhaisesta keväästä myöhään syksyyn vietti hän kaikki vapaa-aikansa purjehdusretkiin, jotka ulottuivat kauas saaristoon, milloin Säkkijärven, milloin Koiviston puolelle. Toissakesänä oli hänellä kuukauden pitkä loma, ja silloin hän risteili ympäri Suomenlahtea kaksi hauskaa toverusta mukanaan.
Milloin hän ei voinut kohottaa ankkuria, vietti hän aamuvarhaiset tunnit istuen veneessään kuivattelemassa purjeita, niinkuin nytkin, tai huuhtomassa kantta, kirkastelemassa veneen vaskiosia, tuulettamassa kajuuttaa ja niin pois päin. Aina hänellä oli siellä hommaamista. Hän töin tuskin tänäkään aamuna ennätti kotiin aamiaiselle, jonka äiti oli valmistanut kello kahdeksaksi ja sen jälkeen oli hänen jouduttava virkapaikalleen.
— Kuinka ihana aamu tänään, äiti! huudahti hän istuessaan aamiaispöytään.
— Niinkö!
— Niin! Olisitpas ollut näkemässä, äiti!
— Mitäs näiden vanhojen kauneudesta.
— Kauneus kuuluu kaikille, äiti! Toivoisin eläväni satavuotiaaksi nauttiakseni tämänlaisesta aamusta ja tämänlaisesta aamiaisesta, äiti. Sinä olet maailman parhain emäntä, äiti!
— Ole nyt!
— Ihan totta. Minä olen kokenut!
— Sinä olet kokenut vielä niin vähän, lapsi.
— Kokonaisen vuoden kiertelin käräjillä! Enkä minä ole enää lapsi. En totisesti!
— Vaikka vaan… Sinähän täytit vasta neljä kolmattakymmentä ajastaikaa tänään… Minä olen jo yli viisikymmentä… Vanhemman sisaresi syntyessä olin kaksikymmentä. Minä olin silloin nuori.
— Täytinkö minä tänään neljäkolmatta.
— Tänään täytät neljäkolmatta. Jos sisaresi olisivat kotona, niin panisimme toimeen pienen juhlan.
— Olenko minä jo niin vanha! Ja kerran pelkäsin, tokko pääsen koskaan edes kahteenkymmeneenkään! Voi kuinka elämä on pitkä ja rikas!
— Toivokaamme, että elämäsi olisi — rikas — rikkaampi kuin isäsi ja äitisi…
Syötyään poikkesi hän vielä venheelleen, jossa kääri purjeet kokoon ja peitti ne.
Kun hän lopultakin saapui työpaikalleen, havaitsi hän pitkän eteisen seinäkellosta, että hän oli myöhästynyt neljännestunnin, enemmänkin.
Eteispalvelija ei ollut saapuvilla, mutta ei kulunut montaakaan silmänräpäystä, ennenkuin hän ilmaantui. Kumaraharteisena ja kiivaan ja tyytymättömännäköisenä hän lähestyi Markusta.
— Koko aamu on minua juoksutettu: teidän vuoksenne ukon itsensä luona — meurusi hän.
— Hyvää huomenta ensin, rakas Häyrynen!
— Hyvää päivää tämä jo on muille, säälliseen aikaan nousseille ihmisille! No — sassiin nyt sinne maakuntavanhimman puheille! Ihan jalkoihin rakot saan juostessani koko aamupäivän teidän vuoksenne! Te olette myöhästynyt ja ukko tuolla on vihainen! Te olette myöhästynyt — sapperment!
— Minäkö?
— Sinä, sinä.
— Älä sinä senkin sarvipää jääskeläinen sano minua sinäksi!
— No —
— Niin! Minä lyön teitä, jos kerran vielä kuulen sen sanan.
— No — konttoristi sitten.
— Mikä hyvänsä! — Eteispalvelija, menkää ilmoittamaan maakuntavanhimmalle, että minä olen suvainnut saapua ja odotan puheillepääsyä — mieluimmin heti paikalla.
Eteispalvelija oli saanut tästä juhlallisesta puhuttelusta entisen, vanhan, jo yli nelikymmenvuotiaan virastotottumuksensa takaisin. Hän kumarsi syvään käsivarret riipuksissa ja sanoi:
— Teitä, maakuntahallituksen ylimääräistä konttoristia, odottaa maakuntavanhin saapumaan puheilleen heti, ilman ilmoittautumista. — Eteispalvelija siirtyi parilla kolmella sivuaskeleella maakuntavanhimman virkahuoneen ovelle, avasi sen syvään kumartaen Markukselle ja sanoi:
— Tehkää niin hyvin —
Ovi hupsahti Markuksen jäljessä kiinni ja seisoi hän seuraavana hetkenä keskellä maakuntavanhimman virkahuonetta, jonka kalusto oli vanhaa, kiilloitettua mahonkia.
Saapuvilla istui myös maakunnan vanha pääkirjoittaja ja sen kihlakunnan vanhin, johon Markuksen tuleva saarelaisvallesmannipiiri kuului.
Maakuntavanhin oli noin viidenkuudetta vanha mies, aatelismies, lihava ja lyhyt, punakka kasvoiltaan ja hänellä oli valkea tukka, mutta ruskeat viikset ja ruskeat kulmakarvat ja hymyilevät silmät.
— Hyvää huomenta herra vallesmanni, sanoi maakuntavanhin vastaukseksi Markuksen syvään kumarrukseen. — Käykää istumaan tänne — on täällä vielä vapaita tuoleja.
— Anteeksi — tässä on kai tapahtunut jokin pieni erehdys?
— Kuulkaa, herra vallesmanni, ja pankaa mieleenne ja tehkää niinkuin minä teen: Minä en koskaan erehdy — en koskaan. Se oli ensiksi! Toiseksi — minulla ei ole koskaan mihinkään kiire, enkä koskaan mistään myöhästy!
Edellisen puheensa päälle hän nauraa hohotti ja kohteliaisuudesta nauroivat kirjoittaja ja kihlakunnan vanhinkin. Sen sijaan ei nauranut Markus, sillä hänestä tuntui julmalta puhua tuollaisella ivalla hänen muutamista myöhästymisistään. Tämä aamu ei nimittäin ollut ainoa, jolloin hän oli myöhästynyt. Päinvastoin tämänaamuinen myöhästyminen ei ollut mitään siihen nähden, mitä oli tapahtunut tuhka tiheään, pitkin tätä kesää ja edellistä, pyhien jälkeen: Useat maanantait oli hänen paikkansa tyhjä ja pahinta oli se, että hänen mukanaan myöhästyi toisia. Hän käsitti, että mitta on nyt täysi, että rangaistus on tuleva ja että se ei enää supistu pelkkiin muistutuksiin, ojennuksiin ja neuvoihin.
— Minä kyllä koettaisin olla täsmällisempi tästedes, jos…
— Jaa — siitä voitaisiin keskustella, — mutta istukaa toki ensin. — Herran nimessä! Käykää istumaan! — No niin. — Onko vallesmanni ollut näin keskellä viikkoakin purjehtimassa?
— Anteeksi — minähän en tiedä edes piiriäni ja minua kutsutaan vallesmanniksi.
— Teillä on tapana käydä purjehtimassa — sanoisinko pahana tapana, sillä se on vaarallista — soisin, että mieluummin tekisitte vain metsästysretkiä — kauniita tyttöjä ja viinaahan löytää niilläkin — hö hö hö — mutta kun teillä nyt kerran on tuo parantumaton halu merelle, niin päätettiin antaa teille paikka, jossa saatte merestä ja purjeista kerrankin tarpeeksenne. Teistä on eilen tehty saarelaisvallesmanni.
— Elinkautinenko vai määrävuotinen?
— Hm. Kyllä se tällä kertaa luultavasti on elinkautinen. Riippuu itsestänne.
Samalla ojensi maakuntavanhin Markukselle kankean, valkean virkapaperin, jonka oikeassa yläkulmassa loisteli sininen karttamerkki ja yläreunassa numero 11646 ja siitä jonkunverran alaspäin suurilla, hohtavilla, varjostetuilla painokirjaimilla:
tekee tiettäväksi: ja sitten maakuntahallituksen parhaimman kaunokirjoittajan kädellä piirretty teksti:
"Että samalla kun ulkosaarien piirin vallesmanni Carl August Ferdinand Kraepolin on nyttemmin kuollut, olen minä nähnyt hyväksi määrätä maakuntahallituksen ylimääräisen konttoristin Markus Aleksander Leopold Markulinin kuluvan kesäkuun 18 päivästä lukien sanottua vallesmanninvirkaa hoitamaan viran vakinaisena haltijana ja isäntänä, jota kaikki asianomaiset noudattakoot. Karjalan maakuntakansliassa kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä vuonna kahdeksantoista sataa ja kahdeksanyhdeksättä."
Sitten seurasi maakuntavanhimman sotkuinen nimikirjoitus ja sen alla maakunnan suuri ja selvä sinetti ja oikeassa alakulmassa maakuntahallituksen pääkirjoittajan nimi.
Paperi tuntui liukkaalta, valkealta ja kankealta. Markus oli toki ennenkin pidellyt käsissään moisia arkkeja, mutta ei olleet ne tuntuneet silloin jo paperiaineeltaan niin arvokkailta kuin nyt tämä, joka tuntui sisältävän kokonaisen elämänkohtalon, eikä sitä millekään halvemmalle paperille olisi voinut kirjoittaakaan, ajatteli hän.
Virkamääräys oli pikainen — ei mitään hakuaikaa tai muita muodollisuuksia.
Mutta olihan jo aikoja sitten tullut tavaksi lähettää saarivaltakuntaan mies, kun sopiva löydettiin ja milloin siellä sellaista tarvittiin, joko vuodeksi tai useammaksi, vakinaiseksi, elinkautiseksi — aina asianhaarojen mukaan.
Markus silmäili paperia, joka vavahteli hänen käsissään.
Hän ymmärsi kyllä, että on kysymyksessä vakinainen, itsenäinen virka ja vakava toimeentulo.
Lyhyessä ajassa, joka kului maakuntavanhimman viime sanoista — lienee ollut puoli minuuttia tai vähemmän — ennätti Markus ajatella monia asioita ja asetella vastakkain monta mahdollisuutta.
Hän olisi niin mielellään jäänyt edelleenkin maakunnan pääkaupunkiin — äiti, vanha koti, iloiset toverit, laulukuoro, teatteri, metsästysseura, purjehdusseura, ja talviset juomingit ja pienet konttoristin tulot toisaalla ja hyvätuloinen, rangaistuksen luontoinen elinkautinen olo saarelaisvallesmannina toisaalla.
Maakuntavanhin lienee arvannut hänen mietteensä, koska sanoi:
— Teillä ei ole minkäänlaisia ylenemismahdollisuuksia, jos jäätte tänne. Se on minun vakava käsitykseni.
Isot isännät sytyttivät sikarin kukin ja maakuntavanhin tarjosi myösMarkukselle.
— Tässä huoneessa on siitä asiasta usein neuvoteltu, jatkoi ukko itse vakavana jälleen. — Me olemme isävainajanne vanhoja ystäviä — enempää en tarvinne sanoa —
— Minä kiitän tästä paperista…
— Te siis otatte viran vastaan?
— Eihän tässä ole muutakaan valittavaa. Olen hyvin kiitollinen…
— Niin. Saanen kai sanoa, että teistä on täällä ollut, etenkin tänä kesänä, meille paljon harmia ja päänvaivaa. Jos olisitte joku muu, olisitte saanut jo aikoja sitten täältä virkaeron — elinkautisen nimittäin. Mutta — niinkuin ennen kuningas Salomolle sanottiin: "Kuitenkaan en minä sitä tee sinun ajallas, sinun isäsi Davidin tähden" — mekin täällä teidän isänne suurien ansioiden vuoksi tahdomme armahtaa ja auttaa teitä. — Tehän olette pitkin kesää myöhästellyt, ei vain puolituntisia, kuten tänä aamuna, vaan päiviäkin, ja saanut muistutuksia ja varotuksia —
— Purjehdusretkillähän voi sattua yllätyksiä — sumuja, vastatuulia, tyyntä ja niin edespäin.
— Teidän selityksenne on aina otettu huomioon. Virkapaikaltaan saa vapaahetkinään lähteä minne haluttaa ja olla miten haluttaa — mutta — senkin te tiedätte — virkatunneilla on oltava paikallaan, ellei ole kuollut tai vakavasti sairas. — Täällä on, niinkuin sanottu, tätä asiaa pohdittu puolelta ja toiselta ja tultu siihen päätökseen, että, koska meillä ei ole halua teitä poiskaan potkia, teidät on parannettava sillä lääkkeellä, joka tässä tapauksessa lienee tepsivin: Antaa teidän kerrankin saada merestä tarpeeksenne — hö hö hö — ja saada täällä konttorihenkilökunta jälleen järjestykseen.
— Anteeksi. Milloin minun on lähdettävä.
— Niinkuin siitä paperista näette, olette täysivaltainen virkamies saarivaltakunnassanne jo eilisestä alkaen.
— Pyydän kunnioittavimmin kolmen päivän lomaa yksityisasioiden järjestelyä varten.
— Teillä on sitä varten viikon loma ja kun teillä kuulemamme mukaan on runsaanpuoleisesti velkoja täällä kaupungissa, saatte nostaa kahden kuukauden palkan etukäteen niidenkin järjestelyä varten. — Siis lähdette heti juhannuksen jälkeen.
— Minä olen hyvin kiitollinen —.
— Isävainajanne vuoksi, joka oli tämän kaupungin jaloimpia miehiä. Säilyttäkää hänen nimensä kunniassa! — Toivomme, että tulette viihtymään piirissänne hyvin. Siellä on toistaiseksi paljon työtä. Edeltäjältänne on miltei vuoden kirjeenvaihto hoitamatta, tilitykset tekemättä ynnä muuta, ynnä muuta. Tämä kihlakuntanne vanhin, tuomari Karpelanus, voi teille kertoa sieltä yhtä ja toista. Hän tuntee ne asiat paremmin kuin me muut. Asuntonne tulee olemaan hyvä — iso palatsi, saaren komein, kolme kamaria, iso sali ja keittiö ja ympärillä vanha hedelmäpuutarha, oma venesatama miltei ikkunan alla — paikka on kuin Edenin paratiisi, ilman Eevaa! Niin, nainut mies teidän oikeastaan pitäisi olla! — Piirinne rajat ovat helkkarin selvät — Jumala paratkoon! Ette tule koskaan riitaantumaan naapurivallesmannin kanssa siitä, kummanko piirissä joku rikos tapahtui! Sehän on etu sekin! Oma aurinko, kuu ja tähdet — hö hö hö — ja villi meri ja puolivillit kalastajat ja merimiehet — niitähän olette aina himoinnut tulla tuntemaan!
Maakuntavanhin nauroi röhisevää iloisen vanhuksen naurua, puhalteli muutamia sankkoja savuja sikaristaan ja nousi ylös. Toiset nousivat samalla.
Maakuntavanhin kätteli Markusta ja saneli naureskellen:
— Niin. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon! Ei tämä mikään tuomio ole, eikä välttämättä elinkautinenkaan! Jos olonne siellä alkaa tuntua sietämättömältä, niin kirjoittakaa luottavaisesti suoraan minulle. Kyllä minä koetan järjestää — isänne Davidin tähden — isänne Davidin tähden — hö hö hö —. Älkää missään tapauksessa laskeko mieltänne siellä lamaantumaan! Jos synkkämielisyys alkaisi teitä siellä vaivata, niin lähtekää heti kiireen kaupalla, oli talvi tai kesä, mantereelle. Hulluksi ette saa tulla! Ja mikäli teitä tunnen — ja minä tunnen miehen heti, kun hänet näen edessäni — ette te hulluksi tulisi, vaikka teidät komennettaisiin kuuhun! Eikö niin! Te olette iloinen veitikka — liiankin iloinen, mutta te olette mies, jota me tällä hetkellä tarvitsemme — oman itsennekin tähden. Eläkää terveenä ja iloisena ja hoitakaa virkanne hyvin!
Markus löi kantapäänsä yhteen, kumarsi ensin maakuntavanhimmalle ja sitten toisille ja poistui paperi kädessään.
Eteisessä kohtasi hän jälleen palvelijan, joka kysyi:
— No, kuinka sinulle kävi? Eropassi, vai?
— Virkamääräys! Ylennys!
— Ylennys?
— Niin.
— Miksi?
— Saarelaisvallesmanniksi.
— Kuinka pitkäksi aikaa?
— Elinkautiseksi.
— Herra Jumala! Olisi tuo riittänyt vähempikin — muutamista nuoruuden hairahduksista! Sinä olet mennyttä miestä!
— Niin. Sano minua sinäksi ja miksi ikinä haluat! Minä olen nyt vallesmanni ja sinun on oltava minulle nöyrä! Ei tämä ole rangaistus. Tämä on ylennys. Eivät ole löytäneet toista miestä, jonka järki ja hermot siellä kestäisivät.
— Ylennys?
— Niin niin. Etkö tajua?
— Tajuan kyllä, mutta niinhän ne ovat sanoneet toisetkin. Sinne meren taakse on moni mies mennyt, mutta harva terveenä ja täysijärkisenä on sieltä palannut. Kyllä minä muistan! — Minä olen tämän maakunnan vanhin virkamies, palvellut jo yli neljäkymmentä vuotta tässä samassa eteisessä. Täältä ne ovat lähteneet kaikki vallesmannit, kaikkiin piireihin. Tunnen minä ne kaikki! Vanhin elossa olevista on Kettunen. Hän läksi täältä vallesmanniksi kaksikymmentä vuotta sitten. Hän käy toisinaan täällä ja antaa minulle tupakkaa ja sanoo: "Hyvää päivää Häyrynen!" — ja että: "Me vanhat virkamiehet!" he he he! — Häyrysukko nauroi silmät sikkurassa ja pikku kyyneleitä kihisi hänen rakosillaan olevista kurttuisista silmäkulmistaan. — Se on sellainen hauska mies se Kettunen, mutta ryyppää paljo, liian paljo —
— No — hyvästi Häyrynen. Minulla on kiire. Osta tällä tupakkaa ja juo kapakassa illalla itsesi humalaan minun onnekseni! Sinä vanha virkamies! Ota ota! Ota kun minä annan, äläkä töllistele!
— Viisi markkaa!
— Tuoss' on toinenkin, jos yksi on mielestäsi liian vähä! Elä terveenä! Minulla on kiire nyt!
— "Kiire, kiire!" Niin ne kaikki sanovat! Kun tulevat uudestaan täällä käymään, ei niillä ole ensinkään kiire! — Onko minun nyt otettava tämä koko raha?
— Koko raha! Koko raha! Tuo toinen tupakkaa ja tuo toinen olueen tai kummapäin haluat! Tai molemmat tupakkaan, tai molemmat olueen, viinaan, samppanjaan, konjakkiin, rommiin — ihan mitenkä haluat! Mutta tänä iltana sinun on se poltettava tai ryypättävä minun onnekseni! Muista se! Ja nyt hyvästi Häyrynen, sinä ikuinen eteisten haltija täällä!
* * * * *
Markuksen äidin hämmästys ei ollut pieni, kun hän näki poikansa palaavan siihen aikaan päivästä kotiin.
— No — kysyi hän ihmetellen — mikäs sinut kotiin tuo tähän aikaan?Mitä sinulle on tapahtunut?
— Minusta on tullut vallesmanni!, julisti Markus miltei huutaen ja pyöritti äitiään. — Hurraa äiti! Sinun ainoasta pojastasi on tullut vallesmanni!
— Vallesmanni!?
— Niin!
— No se ei ole paljon sinun ikäisellesi miehelle! Rakas Markus, sinä olet liian hitaasti edistynyt. Isävainajasi oli sinun ijälläsi jo nuorempi lehtori!
— Olisi voinut minulle hullumminkin käydä. Olivat olleet kahden vaiheilla, potkiako minut kokonaan pois, vai lähettää saarelaisvallesmanniksi. Valikoivat minun onnekseni kahdesta pahasta vähemmän pahan.
— Saarelaisvallesmanniksi!
— Niin.
— Mene paikalla pyytämään, että saisit jäädä entiseen toimeesi.
— Rakas äiti! Ei se käy laatuun. Ja sitäpaitsi, minä saan suuremman palkan nyt.
Äiti rupesi itkemään.
— Minulle olet sinä itse kalliimpi kuin raha, sanoi hän. — Eläisimme kuinka köyhänä hyvänsä, kunhan pysyisimme yhdessä.
— Minä vien sinut mukanani, äiti!
— Ihan tuntemattomiin oloihin!
— Niin. Siellä on iso talo ja suuri puutarha ja hyviä ihmisiä.
— Sinne meren taa! Ajattele toki, että minä olen kammonnut merta koko elämän ikäni! Ei hyvä lapsi! Ei siitä tule mitään!
Markus sai äitinsä tyyntymään, mutta siinä olikin hänellä paljon työtä ja oikeastaan lienee äidin tyyntyminen ollut toista, kuin miksi Markus sen ensin luuli: Äiti alistui välttämättömyyteen ja näytti surullisemmalta kuin isän kuollessa. Hän ei puhunut enää Markuksen lähdöstä, vaikka auttoikin häntä lähtövalmistuksissa vointinsa mukaan. Markus hoppusi hänelle kuin vanhempi lapselleen, jota tahtoo lohduttaa: "Minä käyn usein täällä sinun luonasi, äiti! Minä saan lomaa milloin hyvänsä! Minä käyn täällä sinun luonasi kerran kuussa, ehkä useamminkin!"
Markus parka! Hän ei silloin vielä tiennyt, että hänen tuleva saarivaltakuntansa voi joskus joutua kuukausimääriksi erilleen muusta maailmasta, niin erilleen, ettei edes kirjettä voi lähettää eikä saada! Äiti kuunteli hänen lupauksiaan ääneti. Hän koetti katsella asiaa yhtä toivorikkaana kuin Markus, mutta hän ei löytänyt siinä ainoaakaan valoisaa kohtaa.
* * * * *
Se loma, jonka Markus oli saanut lähtövalmistuksiaan varten, kului hirvittävän nopeasti. Markus ei ollut koskaan eläissään viettänyt niin nopeasti hupenevia päiviä.
Viimeisen illan hän vietti toveriensa ympäröimänä kapakassa.
Puolen yön tienoissa oli mieliala korkeimmillaan.
Puheita pidettiin.
Maljoja juotiin.
Markus itse oli liikutettuna.
Erään puheen jälkeen hän itse saneli:
— Minun on vaikea erota teistä, toverit!
— Eläköön Markus! Sinä viet ilon konttoristamme! Sinä olet siellä pitänyt hyvää tuulta ja päivänpaistetta yllä jo neljä vuotta. Synkeys laskeutuu nyt siellä sekaamme. Pimeys ja alakuloisuus ympäröi työpöytiämme tästedes. Ikäviksi muuttuvat metsästysretket, joita tulevana syksynä teemme — jos teemme ensinkään. —
— Pyytäisin itsekin puhua…
— Markus-vallesmannilla on puheenvuoro, julisti seuran vanhin.
— Saarelaisvallesmannilla on puheenvuoro!, huusi koko seura, ja Markus jatkoi.
— Minun on vaikea erota teistä, toverit — kuten jo sanoin. Hyvät toverit…
— Sinä olet mainio vallesmanni!
— Hiljaa!
— … Minä olen hyvin murheissani, kun minä eroan teistä, mutta vaikeampi on minun erota — suokaa anteeksi, en minä soisi, että minua väärin ymmärtäisitte — vielä vaikeampi on ihmisen erota äidistänsä. — Ihminen — vaimosta syntynyt — te — te ymmärrätte. — Minä en ole runoilija, niinkuin tiedätte — muu taiteilija minusta olisi varmaankin tullut, niinkuin tiedätte — mutta minä olen nyt virkamies ja puhun virkakieltä. Se on: Kieltä ilman koristeita ja runoutta. — Purjevene — niin — tuollainen sieluton kappale — yksi purjevene. — Katsokaas: Tuntuu ehkä sopimattomalta sanoa, että siitä on sittenkin se vaikein ero. — No — mitäs sanotte? Varmaankin, että Markukselle on ryyppy kihahtanut ohimon taa! Niin! Minä soisin, että te ymmärtäisitte minua oikein! Me kokoonnumme tästä lähin harvoin yhteen. — Kippis!
— Terveeks!
— Se on vain tuollainen puusta, raudasta, vaskesta, purjekankaasta ja köysistä rakennettu sieluton purjevene ja siihen kiintyy mies, kuin elävään olentoon. Pari hevoskuormaa lautoja ja muuta roskaa! — Terve!! — Minä jätän hänet teidän hoitoonne, toverit! Suostutteko?
— Millä ehdoilla?…
— Että pidätte siitä huolta! Ei! Minä lahjoitan sen sille, joka voittaa minut tänä iltana juomingeissa! Suostutteko?
Ehdotukseen suostuttiin tietysti ilolla ja tilattiin pöytään uusia juomia.
Aamu oli jo pitkällä, kun Markus, joka oli juonut kaikki toiset pöydän alle, ja siis voittanut kilpailun ja oman lahjoittamansa palkinnon, poistui kapakasta. Hän piti itseään täysin selvänä, vaikka oli juonut yhtä paljo kuin toisetkin, tai oikeastaan hiukan enemmän. Kulkiessaan läpi eteisen ja ottaessaan hattuaan ja päällystakkiaan eteisvartijalta, hän mittasi selvyyttään sillä, että osasi antaa eteisvartijalle sopivan määrän juomarahaa, että näki ovet säännöllisinä, että voi, tasapainoaan menettämättä, äkkiä käännähtää portaisiin päin. Ihan tahallaan hän teki hyvin ripeitä liikkeitä näyttääkseen olevansa ihan selvä, ja totesi mielihyvin, että hän voi sanasta sanaan seurata erästä keskustelua, joka oli käynnissä eteisessä juuri hänen ottaessaan hattuaan eteisvartijalta, erään niinikään lähtöhommissa olevan iäkkään, kaljupäisen ("Minä voin tehdä verrattoman tarkkoja huomioita ympäristöstäni kuin selvä ainakin", ajatteli Markus) humaltuneen herrasmiehen ja tarjoilijatarneitosen välillä. Keskustelu oli tämännäköinen ja oli se Markuksesta sangen kiintoisa:
Humalainen: Minun rouva sano että-tä sinä et — saa — olla — sivu puoliyön.
Neitonen: Niin — sellaisiahan ne rouvat ovat!
Humal.: Minkälaisia?
Neit.: Tiedättehän, kun teillä rouva kerran on.
Humal.: Jaa jaa — mutta minulla on ollut morsian kans!
Neit.: Ooo!
Humal.: Niin. Varmast! Uskooks neiti, että minulla on ollut morsian?!
Neit.: Miks en minä nyt tuota usko.
Markuksen hämärtyneisiin aivoihin jäi kaikumaan keskustelusta lause: "Minulla on ollut morsian". Hyvin hämärästi hän tajusi tuon, kuunteli sitä kuin hyvin kaukaa ja koetteli tavoitella muistinsa komeroista järjestykseen asioita, jotka olivat tapahtuneet jo vuosia sitten. Ajatellessaan sanaa "morsian" tunsi hän jonkinlaisen onnen aaltoilun väreilevän sielussaan, mutta ei jaksanut ajatella, mikä häntä niin surettaa ja samalla riemastuttaa. Hän koetti saada selville, olisiko sopivaa vai sopimatonta mennä sanomaan jäähyväiset eräälle tytölle, jonka nimi oli Anna ja joka asui kokonaan toisella suunnalla, Pantsarlahdella päin, vai olisiko viisaampi mennä kotiin. Näissä mietteissä hän käveli ja joutui miltei vaistomaisin askelin perille, omaan huoneeseensa ja mietti yhä samaa asiaa hiipiessään vaatteet päällä vuoteeseensa, johon nukkui.
Seuraavana päivänä hän keinui jo meren ulapalla matkalla kohti kihlakuntakaupunkiaan Vehkalahtea, jonne saapui myöhään illalla. Samana iltana hän jo sai tietää, että satamassa on iso, kymmenentonnin täyskannellinen jahti, valtion omistama, saarelaisvallesmannin käytettäväksi rakennettu ja nyt tullut häntä hakemaan. Hän etsi jahdin käsiinsä ja tutustui sen kannella mieheen, josta tuli hänen kohtalotoverinsa eräällä purjehdusmatkalla toistakymmentä vuotta myöhemmin. Miehen nimi oli Kalle Peltola, jota saarelaisten kesken sanottiin Pelto-Kalluksi. Hänen arvonimensä oli ruununperämies. Hän komeili sillä nimellään. Hänen virkaansa kuului hoitaa vallesmannin virkavenettä, olla perämiehenä ja ainoana laivamiehenä siinä ilmoilla millä hyvänsä ja tehdä kaikkea palvelusta merellä vallesmannille, joka oli hänen esimiehensä ja kapteeninsa. Ilman eri palkkaa oli hänen syksyllä, talven tullen, saatettava jahti ja sen purjeet talvikorjuuseen, keväällä raapattava ja maalattava kaikki puhtaaksi ja pitkinkesää valvottava, että kaikki pysyy siistinä ja kunnossa.
Pelto-Kallu oli suurikokoinen mies, samaa ikää kuin hänen uusi esimiehensäkin.
— Jaaha — milloinkas sitä lähdetään saareen päin seilaamaan, kysyiMarkus Pelto-Kallulta.
— Milloinka vallesmannille sopii. Se riippuu kokonaan vallesmannista — ja tuulista. Nyt olisi kyllä sopiva tuuli, itätuuli, virkeä tuuli. Veisi tämä kuudessa tunnissa. Minä olen valmis milloin vain, nyt tai aamulla — mitenkä vain. Valoisa nyt on yökin…
— Jaaha. Katsotaanhan nyt. Markus oli tullut höyrylaivalla — oman veneensä hän möi ennen lähtöään. Matkatavarat siirrettiin paikalla höyrylaivasta jahtiin ja Markus antoi Pelto-Kallulle määräyksen nukkua rauhassa yönsä. "Katsotaanhan sitten aamulla, minkälainen on ilma", sanoi hän mahdollisimman varmasti, sillä hän oli jo heti jahdin kannelle tultuaan ja itsensä esiteltyään nähnyt, että Pelto-Kallu katseli häntä hiukan halveksuen, että hänen puhuessaan hänen suupielissään väreili iva ja ilkeys, joka pyrki sanoiksi: "Jaa! Taidat olla maamies — ja niin olet kuin oletkin!" — Meni vuosikausia, ennenkuin Pelto-Kallu ja muut saarelaiset antoivat mitään arvoa hänen merimiehyydelleen ja myönsivät hänelle täysiä ihmisoikeuksia ja saaren kansalaisoikeuksia. Kerrankin, Markuksen oltua jo saarella neljättä kesää, erään matkan jälkeen, eräässä satamassa, hänen sepiessään erästä nuoraa ja sitoessaan sen päätä nuoravyyhtiin kiinni, seurasi Pelto-Kallu hymyillen hänen hommaansa ja saneli lopuksi:
— Jaa! Noinkos ne maamiehet ohjasnuoriaan sepivät ja panevat kiinni! Merimiehet tekevät näin — ja Pelto-Kallu otti saman nuoravyyhdin käteensä, avasi solmun ja teki siihen uuden. Pelto-Kallulla ja muilla saarelaisilla oli mitä suurin halu nöyryyttää häntä ja osoittaa hänelle kaikissa tilaisuuksissa, että hän on vain tavallinen maamies, eikä siinä auttanut hänen vetoamisensa siihen, että hän on purjehtinut lapsuudesta asti ja että hänellä oli oma huvijahti kotona ja että vain rohkeimmat uskalsivat lähteä hänen mukaansa. "Höö! Mitäs tämä nyt on — purjehtia huvijahdilla siellä maissa ja tuhmuutta se on, se huvipurjehtijain rohkeus! Ei se mitään muuta ole kuin tuhmuutta! Sitähän se on, eikä mitään muuta!" — Vähitellen hän itsekin kyllä huomasi, että hänen taitonsa meriasioissa todellakin supistuivat peräti vähiin ja se vähäkin tieto oli väärää ja häntä olisi haluttanut saada opetusta monissa pienissä asioissa, mutta pelkäsi joutuvansa samanlaisen pilkan esineeksi, kuin mainitussa ohjasjutussa. Kaikkein vähimmän hän voi alistua Pelto-Kallun oppilaaksi — sen hän näki yhä selvemmin, ja säilyttääkseen edes jonkun verran arvoaan Kallun silmissä hän ei tämän nähden tehnyt mitään, ei ainoatakaan solmua, tai auttanut purjeiden käärimisessä eikä muussa. Sen sijaan hän katseli tarkasti ja harjoitteli yksin. Hän aloitti kaiken alusta alkaen ja kerran koitti aika, jolloin hän näytti, mihin hän pystyi. Tapaus ei kuulu suorastaan tämän kertomuksen piiriin, mutta koska Markus otti silloin itselleen täydet kansalaisoikeudet saarellaan, eikä sen jälkeen kukaan rohjennut hänen kuullensa puhua mitään maamiehestä, tulkoon tapaus julki:
Syysmyöhänä kerran oli Markus virkamatkalla piiriinsä kuuluvalla toisella saarella. Pohjatuuli, joka heidät oli saareen tuonut, muuttui myrskyksi, joka sulki heidät saareen kahdeksi vuorokaudeksi tuulen pitoon. Markus oli toimittamassa talonkatselmusta, ja siitä syntyvät paperit oli saatava lähimmässä postissa mantereelle. Oli enää yksi päivä siihen ja myrsky vain kiihtyi. Markus esitteli perämiehelleen lähtöä.
— Kukas hullu nyt lähtee merelle! Kiittää kun saa olla maissa, sanoiKallu.
Samaa mieltä olivat kaikki saarelaiset. Kerrottiin juttuja onnettomuuksista, joita oli sattunut niille, jotka tämänlaisissa oloissa olivat lähteneet luovimaan saarten väliä. "Syksy on jo myöhä. Pimeä tulee aikaiseen. Yön saavuttua tuuli kiihtyy rajuilmaksi. Ei näe palata saareen — täytyy ajautua myrskyn mukana Viron rannikolle ja siltä retkeltä ei ole kukaan elävänä palannut."
Markus kuunteli juttuja ja päätti lähteä seuraavana päivänä iltapäivällä.
Myrsky puhalsi pohjoisesta kuten ennen.
Markus päätti käyttää viekkautta saadakseen Pelto-Kallun liikkeelle.Hän meni tämän puheille uudestaan ja sanoi:
— Eikö sinustakin, perämies, käy jo pitkäksi tämä jouten olo?
— Niin no, mitäs tämä muutakaan on kuin pitkää ja ikävää. Ikäväähän tämä on.
— Mitäs tuumaat, jos mentäisiin ajan kuluksi tuohon maan alle purjehtimaan?
— Mitenkä vallesmanni tahtoo, ja jos se on vallesmannista hauskaa, niin mennään vain, mutta ei pimeään asti, että osataan tulla tulettomaan satamaan takaisin.
Saarelaisia oli kerääntynyt rantaan ja vanhimmat ja kokeneimmat varoittivat menemästä liian kauas.
Purjeet pienennettiin ja vedettiin ylös, venhe irroitettiin ja Markus itse istui perälle ohjaamaan. Alkoi kymmentuntinen ankara luoviminen. Kun Kallu näki, ettei purjehduksesta tullutkaan huvipurjehdusta maan varjossa, vaan ankara luoviminen kotia kohti, selitti hän, että, koska lähtö tapahtui vastoin hänen tahtoaan, ei hän ota vastuulleen mitään.
— Ei sinun tarvitsekaan vastata mistään!
— Enkä minä auta missään — en peränpidossa, en kääntämisessä…
— Ei tarvitsekaan auttaa!
— Minä voin tulla merikipeäksi enkä voi auttaa, vaikka tahtoisinkin…
— Ei tarvitsekaan auttaa. Mene kajuuttaan ja syö ja käy maata, että jaksat paremmin sairastaa ja että on mitä annat haileille, jos meritautiin tulet.
— Vallesmanni on poikamies. Minulla on vaimo ja kaksi lasta.
— Kyllä minulla on yhtä ja toista minullakin ja menen elävänä kotiin ja vien elävänä sinutkin. No niin! Totteletko vai et! Nyt purjehdin minä itse! Minä ymmärrän, että minun on oltava papereineni kotona ennen aamua! Sinä et ymmärrä sitä! Joko sinä täytät velvollisuutesi tai menet maata kajuuttaan! Muuta valintaa ei ole.
Kallu kömpi alas kajuuttaan ja kävi syömään.
Hän oli varma, että hän saa aamulla eropassit perämiehen virasta. "Saan jos saan! Mokoman hullupäisen kanssa en toistamiseen vesille lähde!" mutisi Kallu itsekseen alhaalla kajuutassa, söi vankasti leipää ja läskiä ja joi vettä päälle ja kävi maata. Koko matkan oli hän takonut aivoissaan vain näitä kahta lausetta: "Antakoon vain eropassin! Toista kertaa en lähde sinun kanssasi, vaikka rukoilisit!" —
Myöhään yöllä, tunnettuaan aallokon vähenemisestä, että maa on jo lähellä, tuli Kallu hyvälle tuulelle. Hän kohottautui ylös kajuutan luukusta. Luoviminen oli kestänyt kahdeksan tuntia ja jatkui vielä kaksi. Oli pimeä, mutta saarteella nousi jo kuu. Kallu tarjosi apuaan perän pidossa.
— Kyllä tämä menee.
— Eikö vallesmannia väsytä!
— Eikös mitä. Hauskaa tämä on!
Kallu kävi hyvin puheliaaksi loppumatkalla.
Hän tunnusti pelänneensä ihan tosissaan.
Kallu ei koskaan lausunut julki tunnustustaan, ettei vallesmanni ollut enää maamies, mutta Markus näki kaikesta, että se tunnustus on annettu ja äänettömin päin julistettu ja seuraavana päivänä, ja elämänsä loppuun saakka, hän sai nauttia kaikkien saarelaisten puolesta toisenlaista kohtelua kuin alussa. Häntä pidettiin nyt omana miehenä. Vaarallisella teolla oli hän silloin vihkiytynyt saarelaiseksi saarelaisten joukkoon ja useilla seuraavilla teoillaan tätä vihkiytymistään vahvistanut, mutta silloin astuessaan Vehkalahden satamassa ensi kertaa Pelto-Kallun hallitseman jahdin kannelle ja lukiessaan Pelto-Kallun joka sanasta ja kaikista eleistä sanan "maamies", hän tunsi jonkinlaista kammoa tulevaa valtakuntaansa kohtaan.
II luku.
Oli lämmin kesäyö, juhannuspäivän jälkeistä toista arkipäivää vastaan, kun hän ensikertaa saapui saarelleen.
Vähän myöhemmin nousi päivä koillisesta, meren saarteelta ja sen vaaleassa sinipunaisessa valossa läikkyi miltei tyyni meri kuin jättiläisopaali.
Satama oli tyhjä.
Kaikki isommat alukset olivat Virossa kevätmarkkinoilla.
Kalastushaapiot olivat ylös teloille vedetyt.
Kukaan ei ollut verkoilla, sillä kevätkutukalastus oli loppunut jo ennen juhannusta eikä syyskesän kalastus ollut vielä alkanut.
Töin tuskin tuntuva länsituuli puhalteli.
Loppumatka oli kuljettu miltei tyynessä.
Satamaan luoviessa kulki jahti kuin hiljaa hiipien, ettei muka herättäisi nukkuvaa kylää. Lähellä luotsisiltaa se kuitenkin päästi pahan rähäkän, kuin kiusallaan ja ilkeyksissään — Pelto-Kallu nimittäin oli pudottanut ankkurin mereen ja ketju kolisi ja helisi Kallun heitellessä sitä menemään ankkurin jälkeen ja korkeat vuoret kaikuivat.
Pian oli jälleen hiljaista.
Jahti seisoi paikoillaan.
Purjeet laskettiin alas ja käärittiin ja sitten souti Kallu vallesmannin maihin. Jo jahdin kannella hän oli esitellyt:
— Ei kait vallesmanni nyt yöllä rupea viemään tavaroitaan maihin.
— No — mitenkähän tekisi?
— Minä tuon jahdin sinne vallesmannin omaan rantaan. Siitä saa mukavasti tavarat maihin ja sisään tarvitsematta kantaa niitä läpi kylän.
— Sinähän nämä olot tunnet — tee niinkuin hyvä on, oli vallesmanni siihen sanonut.
Rannassa oli muutamia varhaisia vanhoja miehiä seisoskelemassa erään saraimen seinustalla ja tupakoimassa.
— Siinähän se nyt tulee se uusi vallesmannikin, tuumittiin siellä.
— Siinä se tulee.
Pitkin rantakujaa opasti Kallu vallesmannia tämän uuteen kotiin, taloon, jossa saarelaisvallesmannit silloin asuivat. Se oli erään salakuljetuksella ja laivarikkohyötymisillä rikastuneen ja nyt jo vuosia sitten kuolleen miehen talo — koko perhe oli kuollut sukupuuttoon, vain eräs kaukainen sukulainen oli elossa. Hän asui kokonaan toisella saarella ja piti nyt taloa vuokralla, saarelaisvallesmannien asuntona.
Näki kaikesta, että talossa oli elänyt rikas mies. Eivät minkään toisen talon räystäät sillä saarella olleet niin korkealla eivätkä katot niin valtavat, eivät ikkunat niin isot, eivät seinät niin pitkät ja kivijalka rakennuksen alla niin säännöllisistä kivistä tehty. Rakennuksen pitkä sivu oli meren puolella. Sen mahtava ikkunarivi välkkyi auringossa aina aamuin ja aamupäivin. Rakennuksen ja meren välillä oli iso puutarha, jossa oli kymmeniä omena-, luumu- ja kirsikkapuita. Ne olivat nykyään suuria ja niiden latvukset yhtyivät ja soralla peitetyt käytävät niiden alla olivat kuin holveja, kuin tunneleita. Siellä oli vilpoisaa kävellä tai istua käytävien varsille sinne tänne asetetuilla penkeillä. Puutarhan merenpuoleisella reunalla, josta maa alkoi viettää loivasti alas rantaan, jossa oli valkama, kasvoi neljä vänkkyräistä vanhaa petäjää. Niiden varaan, männystä mäntyyn, säännöttömään neliskulmaiseen muotoon, oli kiinnitetty mukavat, selkänojalla varustetut vihreiksi maalatut penkit. Keskelle jää aukeama ja siihen oli sijoitettu valkeaksi maalattu pöytä. Puutarhaa ympäröi vihreäksi maalattu säleaita. Säleiden ja pylväiden yläpäät olivat maalatut valkeiksi. Pöydän kohdalta johti portti alas rantaan, valkamaan. Rakennuksen toisella puolella oli piha, ulkorakennukset, marjapensaita, kaivo, sauna, iso kivikellari, sen takana kiviaita, joka ympäröi pihaa kaikkialta, ja kiviaidan takana oikealla niitty ja sen takana metsää. Osa hedelmäpuutarhaa oli myös rakennuksen eteläisen päädyn puolella, sillä suunnalla, missä muu osa kylää oli. Puutarha ja eräät aitat estivät näköalan kylään päin. Näin oli piha ja koko talo täysin eroitettu ja rauhoitettu muusta kylästä, ja kun kylä loppuikin tähän ja pohjoiseen päin oli vain metsää, elivät vallesmannit kuin omassa satulinnassaan. Oh — ei se niinkään satulinna sentään ollut ainakaan lähinnä edellisille vallesmanneille! Markus Leopold Aleksander Markulin sitä katseli satulinnana, ainakin tänä ensiaamunaan, ja myöhemmin, lukemattomina muina aamuina ja iltoina, etenkin keväästä syksyyn ja myös talvisin, kun hän pakkasaamuina, aamukahvia juodessaan katseli makuuhuoneensa ikkunasta puutarhaan, joka oli huurteessa ja jonka värit alhaalla varjossa olivat sinistä ja sinipunaista, vaaleaa, ja latvukset, joihin juuri äsken noussut päivä paistoi, oranssinpunaista. Pelto-Kallu näytteli vallesmannille kaikkea ja kertoi talon koko entisen historian — mikäli hän sitä tunsi. Jahdista oli otettu mukaan pari tyynyä ja peitto. Kun aamu oli jo pitkällä ja ilma oli poutainen ja lämmin ja kun vallesmannia armottomasti nukutti, oikaisi hän itsensä nurmelle omenapuiden varjoon, asetti tyynyt päänsä alle ja kääriytyi peittoonsa, kuunteli meren lotinaa rantakiviin ja kottaraisten vihellystä, kunnes nukkui. Sitä ennen oli Kallu, perämies, ennättänyt hänelle kehaista, että: "Käy maata vain vallesmanni! Sinua väsyttää ja nukuttaa ja kun heräät, on aamiainen pöydässä ja jahti tuossa omassa rannassasi ja kaikki muuttotavarat kaikessa hiljaisuudessa kannetut sisään ja järjestetyt kukin paikalleen", ja niin kävikin. Noin kello kymmenen tienoissa aamulla tuli nuori nainen herättämään vallesmannia syömään. Pelto-Kallu oli käynyt kutsumassa entisen vallesmannin palvelijattaren entiseen virkaansa. Tähän, ja aamiaiseen, oli vallesmanni sangen tyytyväinen, mutta huoneiden järjestelyssä tehtiin muutoksia. Entisen vallesmannin tapaa noudattaen olivat Pelto-Kallu ja palvelijatar, jonka nimi oli Miina, asettaneet vuoteen ja pesulaitteet virkahuoneeseen. Ne muutettiin viereiseen kamariin, jonka nurkkaan Markulin kymmenkunta vuotta myöhemmin antoi laittaa täydellisen, kaupunkilaismallisen kylpyhuoneen — omalla kustannuksellaan, luonnollisesti! Nämä molemmat kamarit olivat talon pohjoispäässä, virkahuone lännen puolella ja makuukamari idän. Seuraava huonepari oli keittiö ja ruokailuhuone — keittiö tietysti pihan puolella, lännessä, ja ruokailuhuone itään, puutarhaan ja merelle päin, kuten makuuhuonekin. Keittiöön ja virkahuoneeseen mentiin pihalta samasta eteisestä. Keittiöstä vei ovi ruokailuhuoneeseen, josta päästiin vasemmalle makuuhuoneeseen ja siitä vasemmalle virkahuoneeseen. Ruokailuhuoneesta oikealle johtava ovi vei niin sanottuun saliin, jossa paalit pidettiin ja joka oli talon suurin huone, otti puolet koko rakennuksesta, oli siis yhtä suuri kuin kaikki muut huoneet yhteensä. Heti aamiaisen jälkeen mittaili vallesmanni tämän mahtavan huoneen suuruutta ja havaitsi, että se oli neljä syltä pitkä ja neljä syltä leveä. Siinä oli kolme ikkunaa itään, kaksi etelään ja yksi länteen, pihaan päin. Viimemainitun ikkunan oikealla puolella, lähellä viereistä seinää, oli ovi, joka vei eteiseen ja siitä isolle lasiverannalle. Kaikki alemmat lasit siinä olivat tavallista laatua, värittömiä, mutta ylhäällä, lähellä katon rajaa kiersi kaksi riviä laseja, jotka olivat punertavia, vihreitä, punakeltaisia ja sinisiä ja joidenka kehykset olivat kaarevat. Tämän lasiverannan alla oli koirankoppi.
Sali jäi toistaiseksi kalustamatta. Jo samana syksynä sinne ilmaantui mustaksi kiilloitettu punaisella plyysillä päällystetty kalusto. Vuosia myöhemmin siihen ilmaantui myös piano surullisine tarinoineen. Eräänä syksynä, neljäntenä hänen tulostaan saareen, oli hän nimittäin saanut ensimmäisen pahemman synkkämielisyyspuuskan — oli ollut lähes kuukauden pitkät myrskyt, jolla aikaa ei posti ollut päässyt kulkemaan ja kun se lopulta tuli, toi se hänelle kotoa kirjeen, jossa ilmoitettiin äidin kuolemasta ja toisen kirjeen, viikon verran myöhemmin kirjoitetun, jossa kerrottiin äidin hautajaisista ja ihmeteltiin hänen poissaoloaan. Arvaahan sen, että mieli alkoi masentua. Pimeys lisääntyi päivä päivältä. Sade ja myrsky pieksi itäseinää ja ikkunoita ja puistossa lenteli lehtiä ja oksia ja meri pauhasi yötä päivää että aivot oli mennä sekaisin. Silloin hän kirjoitti vanhemmalle, iloisemmalle sisarelleen kirjeen, jossa pyysi tätä tulemaan ratokseen saareen. Kirjeenvaihto asiasta jatkui talveen asti, jolloinka sisar ilmoitti suostuvansa tulemaan vain yhdellä ehdolla: että veli hankkii hänelle sinne hyvän pianon. Talvi oli silloin vasta alulla. Sekä pianon hankkiminen, että sisaren saapuminen täytyi lykätä myöhemmäksi, maaliskuun loppupuoleen, jolloinka jäät meressä ovat paikoillaan. Silloin tuotiin toisella hevosella piano ja toisella sisar, joka viipyi talossa kokonaista seitsemän päivää. Sitten suuttui hän veljeensä ja koko saareen ja palasi kaupunkiin. — Niin tuli ja jäi piano taloon.
Markus soitti viulua. Hän ei siinäkään ollut saanut säännöllistä opetusta. Hän ei tuntenut nuotteja. Vain korvakuulosta oli hän oppinut, niinkuin maalaispelimannit. Hän soitteli sisarensa kanssa yhdessä — sisar pianolla ja hän itse viululla. Toisinaan hän soitteli sellaista, jota sisar ei kyennyt säestämään, mutta kuunteli mielellään, sellaista, joka syntyi juuri soiton aikana ja hävisi viulun vaiettua. Kun sisar oli mennyt pois, jäi piano tietysti taloon ja oli siellä Markuksen kuolemaan asti. Talvisin sillä harvoin kukaan soitti, mutta sitä enemmän soi se kesäisin ja syksyin. Niinakin iltoina, joina talossa ei ollut pianonsoittajaa, soi viulu. Miten tapahtuikaan eräänäkin syysiltana, iltahämärissä:
Markus oli yksin kotona.
Ilma oli tyyni ja lämmin.
Ikkunat puistoon ja merelle päin olivat avoinna.
Kuu valaisi merta ja taivasta.
Heikko länsituuli puhalsi silloin tällöin.
Puutarhassa värähteli sen henkäyksissä lehti siellä ja täällä ja kuun valo leimahteli lehden pinnalta.
Markus seisoi ikkunan pielessä ja soitti viululla sellaista, joka syntyy soitettaessa ja katoaa samalla.
Oli jo myöhä ilta.
Ketään vierasta ei talossa ollut, eikä ketään odotettu.
Äkkiä ilmaantui Miina salin ovelle. — "Siellä olisi keittiön portaissa vieras mies, joka pyrkii sisään." — "Kuka vieras?" — "Tuntematon." — "Vie minun virkahuoneeseeni. Minä tulen sinne heti."
Virkahuoneessaan löysi Markus tuntemattoman vallashenkilön.
Tapahtui hiljainen esittely. Senjälkeen pyysi Markus vierastaan istumaan.
Sitten syntyi pitkä vaitiolo — tai oikeastaan lienee vaitiolo kestänyt vain korkeintaan kymmenen sekunttia, mutta tuntui se pitkältä Markuksesta, joka odotti, että vieras rupeaisi selvittämään syitä outoon ilmaantumiseensa ja ennätti Markus sillä aikaa tehdä monta huomiota ja sepittää monta arvelua. Hän näki, että vieras on väsyneen näköinen, että hänen hiuksensa ovat pitkänpuoliset ja epäjärjestyksessä. — "Lienee joku karkulainen", ajatteli hän, mutta silloin jo alkoi vieras puhua:
— Tuntunee oudolta, että näin myöhään tänne ilmaannun. Pyydän anteeksi, jos olen jollain tavalla haitaksi ja poistun jälleen matkoihini, jos niin tahdotte. Tulin illan suussa saarelaispurjealuksella mantereelta ja neuvoivat kyytimieheni minut vallesmanninsa luo — täällä sanoivat parhaiten saatavan ruokaa ja yösijan —