The Project Gutenberg eBook ofSaaren Helmin kunniaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Saaren Helmin kunniaRomaaniAuthor: Juho KoskimaaRelease date: April 10, 2024 [eBook #73367]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1924Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAAREN HELMIN KUNNIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Saaren Helmin kunniaRomaaniAuthor: Juho KoskimaaRelease date: April 10, 2024 [eBook #73367]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1924Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Saaren Helmin kunnia
Romaani
Author: Juho Koskimaa
Author: Juho Koskimaa
Release date: April 10, 2024 [eBook #73367]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1924
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAAREN HELMIN KUNNIA ***
Romaani
Kirj.
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.
Saaren Juhani-isäntä palaa päärakennukseen. Tuvan portailla hän hetkeksi pysähtyy ja katselee ympärilleen aivan kuin aikoisi hän palata takaisin, mutta tekeekin sitten päätöksensä, avaa oven ja käy huoneeseen.
Askeleet, jotka hän tänä varhaisena aamuhetkenä on ottanut, ovat raskaimmat, mitkä hän muistaa käyneensä. Hän on haudannut isänsä ja äitinsä, ja hän on saattanut hautaan vanhimman poikansa ja vanhimman tyttärensä, mutta ne askeleet, jotka hän silloin otti, ne on kunkin jälkeen jäävän aikanaan otettava ja niissä oli sentään jotakin lohtua, ryhtiä ja syrjäistenkin myötätuntoa mukana.
Mutta nämä askeleet tuvasta aitan ovelle! Vaikkei syrjäinen koskaan saisikaan niistä tietää, niin hän ne kuitenkin tietäisi.
Saaren Juhani istahtaa tuvan penkille ja painaa päänsä käsiinsä. Aurinko on jo korkealla eikä hän huomaa, että emäntäpiian silmät uteliaasti tirkistelevät häntä vuode-uudinten raosta.
Kuinka hän juuri tänä yönä tuli valvoneeksi ja kuinka hänessä juuri nyt oli herännyt epäilys, epäilys, johon ei ulkonaisesti katsoen ollut pienintäkään aihetta.
Keväällä otetaan taloon lisäväkeä niinkuin jokaisessa suuremmassa talossa on pakko tehdä. Siinä on tarjolla myöskin muuan Sarkan Nikolai, ruskeasilmäinen ja surunvoittoiselta vaikuttava, mutta työtätekevän näköinen mies. Eikö hän mahdollisesti kelpaisi? Mikäpä siinä, kun vain palkoissa sovitaan, onhan se riskin ja pulskan näköinen mies.
Ja mies tyytyy vähään ja jää. Kun Saaren Juhani nyt häntä ajattelee, ei hän muista hänessä mitään moittimisen syytä. Ei se kulje iltamissa eikä tanssipaikoissa kuin joskus, kitkuttaa vaan toisten hanuria, milloin sattuu saamaan sellaisen käsiinsä tai hyräilee laulunpäitä. Väliin Saaren isäntä tulee ajatelleeksi, että hän pestaa hänet koko talveksi.
Mutta samalla hän huomaa jotakin muutakin. Helmikin, hänen ainoa lapsensa, käy totiseksi ja vakavaksi, kulkee omissa mietteissään ja jää pois sieltä, niissä huvitellaan ja missä peli ja musiikki soivat. Tai jos niihin meneekin, menee kuin pakosta, muodon vuoksi, ja aivan kuin jotakin peittääkseen. Saaren Juhani on harras ja uskonnollinen mies eikä hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka kaikki seurantalot ja huvipaikat jäisivät kerrassaan autioiksi, mutta Helmin menettelyn takana hän vainuaa jotakin asiaankuulumatonta. Ja hän väijyy ja vaanii, muttei huomaa sen kummempaa: Helmi käy entistäkin nöyremmäksi ja Sarkan Niku tekee työtä kahden edestä. Eihän hän, Saaren Juhani, voi näillä edellytyksillä ottaa asiaa edes puheeksikaan.
Kunnes hän nyt, tänä yönä, tapaa tuon miehen tyttärensä aitasta.
* * * * *
Kun Saaren Juhani tulee tähän kohtaan mietteissänsä kohottaa hän päänsä. Miehestä puhutaan, että se on niitä ryssäin tekemiä, ja hän tapaa sen tyttärensä aitasta. Mutta hän ei silti kiivastu eikä heittäydy julmistuneeksi. Hän sanoo vain miehelle, että tässä ovat tavarasi ja litviikkisi ja nyt on paras lähteä. Niin, hän menee vieläkin pitemmälle, hän sanoo tyttärelleen ja sille miehelle, että teillä on puoli tuntia aikaa keskustellaksenne, sillä te ette koskaan enää tule näkemään toisianne.
Ja nyt hän istuu täällä, tuvan sivupenkillä, ja odottelee Helmiä, tytärtään.
* * * * *
Aurinko nousee ja aika kuluu, mutta Saaren Juhani-isäntä sitä ei huomaa. Joskus hän vilkaisee kelloansa, mutta ajatuksen voima on turtunut aivan kuin joku kesken kaikkea olisi tullut ja lyönyt häntä vasten kasvoja: sellainen on kaikkien mahdollisten olettamusten ulkopuolella.
Emäntäpiikakin on siinä välissä noussut vuoteeltaan, käynyt aitoissa karhaamassa muita hereille ja pannut kahvipannun tulelle. Hän katselee kummissaan isäntää, joka on siinä tuntikausia istunut tuvan sivupenkillä, muttei puhu mitään. Mitäpä hänellä olisikaan isännälle sanomista.
Väki alkaa yksitellen lappautua sisälle, mutta Helmiä ei kuulu.
"Tulee viimmeisenä niinkuin aina muulloinkin", ajattelee Saaren Juhani."Niin oikein, niin oikein. Väki ei saa mitään huomata."
Ja hän istuu siinä yhä ja sytyttää jo sikarinkin.
"Kun ei Nikua vielä kuulu", sanoo emäntäpiika kaataessaan kahvia kuppeihin.
Saaren Juhani otti sikarin hampaistaan.
"Ei", pääsi häneltä, "se lähti jo illalla. Tuli äkkiä sille tuulelle."
"Vai tuli! Kun ei se meille mitään puhunut."
"Hm. Kun ei puhunut, niin ei puhunut. Minkäs minä sille mahdan."
Eikä siitä asiasta sen enempää virkattu. Saaren isäntä imee taas sikariaan. Hän tietää kyllä, että väki kernaastikin tekisi lisäkysymyksiä, mutta se on nyt vain väki ja hänellä on muutakin ajattelemista.
Tuolla, esimerkiksi, muutaman seinän takana nukkuu hänen vaimonsa, Saaren talon emäntä. Kertoako hänelle kaikki se, mitä on nähnyt ja minkä tietää vai ollako kertomatta? Ja tytär tietysti istuu aitassaan ja vetistelee. Mutta kumpaa hän itkee, sitäkö, että on murehduttanut isänsä mielen, vai sitäkö, että Sarkan Nikolai lähetettiin menemään? Ja uskaltaako hän ylimalkaan tulla huoneisiin ollenkaan.
* * * * *
Väet alkavat jo mennä ulos. Saaren isäntä ei hievahdakaan paikaltaan ei antaakseen määräyksiä eikä muutenkaan. Hän istuu paikallaan kuin naulittu, mutta hän tuntee, että hänen ajatuksensa alkavat saada varmoja suuntaviivoja, että hän aivan kuin herää ensimmäisestä lyövästä ällistyksestään ja että hän selvemmin näkee suuren kokonaisuuden. Ja samalla kun hän melkein itsetiedottomasti alkaa suunnitella toimenpiteitä tulevaisuutta varten, alkaa hänessä myöskin herätä joitakin tunteita. Hänen kasvonsa värähtävät ja hänen ohimosuonensa pullistuvat, mutta tapahtuuko se vihasta vaiko tuskasta, sitä hän ei tiedä. Häpeä on joka tapauksessa käynyt Saaren talossa.
Samassa ovi avautuu ja Helmi tulee sisälle.
Saaren isäntä kohottaa katseensa ja hän tuntee, että silmät kipenöivät ja että veri alkaa nousta kasvoihin. Mutta hampaat pureutuvat yhä tiukemmin sikarin päähän, savut käyvät yhä sakeammiksi ja suu vaikenee. Vain katse seuraa tyttären liikkeitä ja kasvojen ilmeitä.
Helmi seisahtuu oven suuhun ja tarkastelee, onko tuvassa muita kuin isä. Sitten hän menee tyynesti kaatamaan itselleen kahvia ja istuutuu pöydän alapäähän. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja sen näköiset, kuin hän äskettäin olisi itkenyt, mutta muuten niillä on rauhallinen, miltei iloinen ilme. Aivan kuin hän olisi vapautunut raskaasta taakasta ja aivan kuin hän olisi nyt valmis kestämään, tuli mitä tuli.
Ja Saaren Juhani nouseekin penkiltään. Sikari heitetään lattiaan, suu avautuu, huulet värähtävät ja kädet puristautuvat nyrkkiin, mutta samalla hän taas painuu istumaan ja raskas huokaus tunkeutuu esiin:
"Voi taivaallinen isä! Tätä minä en toki luullut ansainneeni."
Enempää hän ei sillä kertaa sano eikä tytär kuule edes sitäkään. Mutta yhtäkkiä hän huomaa, kuinka isä on käynyt vanhaksi ja hiukan kumaraksikin, kahvikupillinen jää kesken ja hän luo puoleksi pelästyneen, puoleksi rukoilevan ja kysyvän katseen isäänsä.
"En minä uskonut, että minun pitäisi näitä askeleita ottaa sinun takiasi eikä miettiä näitä ajatuksia."
Niin on moni muukin vanhin saanut sanoa lapselleen ja Helmi on valmistautunut niitä vastaanottamaan. Nyt ne tulivat. Eikä hänellä ollut mitään vastaamista.
Pitkiä hetkiä kuluu hiljaisuudessa. Helmi yrittää jotakin toimitella, ettei tunnelma kävisi liian raskaaksi, mutta isän katse pakottaa hänet tuon tuostakin pysähtymään. Joskus hän on aikeissa mennä ulos ja sinne jäädä, mutta oivaltaa, että takaisin tuleminen olisi kaksin verroin vaikeampaa.
Tuvan seinäkello lyö kahdeksaa, puolen tunnin kuluttua alkaa ruokakello soida. Emäntäpiika pistäytyy sisällä, katselee hiukan keittopataa ja menee sitten taas pihalle, jolla meijeriin lähtevät rattaat kolisevat. Siitä on nyt vain muuan tunti kulunut, kun Nikolai pantiin lähtemään, mutta Helmistä tuntuu siltä, kuin olisivat siitä iät ja ajat kuluneet ja kuin edessä olisi jokin aivan uusi ajanjakso uusine huolineen, vieläpä uusine aurinkoineenkin. Hänen mielialansa käy tyyneksi ja rauhalliseksi, niinkuin monien ihmisten käy uuden päivän tullessa.
Mutta tilapäisestä mielenvireestään hän havahtuu hyvinkin pian. Ensimmäinen renki tulee sisään. Silloin Saaren Juhani nousee, menee porstuaa kohden ja viittaa Helmiä seuraamaan jälessään. Liikettä täynnä oleva tupa, jonne kuka hyvänsä ja milloin tahansa saattaa tulla, ei olekaan oikea paikka perheen keskinäisiä selvittelyjä varten.
Sana rakkaus, mikäli sillä ei ole tekemistä uskonnon ja uskonnollisuuden kanssa, ei oikein sopeudu käytettäväksi vankan talonpoikaistalon jykevien seinien sisäpuolella. Siinä ja sen johdannaisissa on jotakin äitelää ja asiallisista asioista syrjässä olevaa, jolla ei ole mitään tekemistä arkisen, toimeliaan elämän kanssa. Riiastellaan aikansa, vähin hyväilläänkin, otetaan pois, vihitään ja sillä hyvä. Elämä on alkanut. Rakkaus, — se on jotakin haihattelua, jota kestää aikansa ja joka ei parhaimmassakaan tapauksessa pääty vallitsevien sääntöjen mukaisesti.
Ja kuitenkin tässä tulee kysymys hiukan siitäkin.
Helmi seuraa isäänsä porstuan läpi. Hän tietää, että tupakamarin läpi ei mennä senvuoksi, että äiti, joka on kivulloinen, saisi vielä jonkun hetken levätä rauhassa. Isä ei siis aio nostaa jyräkkää, niin, eikähän se hänen tapaistaan olekaan. Tekee pitkittä puheitta ja ratkaisevasti sen, minkä tekee. Voi, Nikolai, nyt saisit olla näkemässä, mutta sinä harpot jo, tavarasi selässäsi, kaukana maantiellä.
Saaren Juhani ei istuudu eikä sitä tee Helmikään. Hän pelkää, mutta samalla hänestä tuntuu kuin olisi hän ikävillä vieraisilla. Hän on harvoin käynyt tässä huoneessa, jossa on kylmyyttä ja ummehtuneisuutta eikä hänellä koskaan ole ollut kahdenkeskisiä puhuttavia isän kanssa.
Viimein Saaren Juhani kääntyy päin tytärtänsä.
"No", sanoo hän, "mitä sinulla oikein on sanomista?"
Hän ei oikein ole itsekään selvillä siitä, miten aloittaisi, mutta piinallinen ja samalla kertaa ellottavan tunteelliselta vaikuttava hiljaisuus on käynyt ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli aikonut kysyä: "Miten sinun asiasi oikein ovat, tyttö", mutta sekin olisi vaikuttanut karkealta ja raa'alta ja ehkäpä se — lopultakin — olisi ollut aiheetontakin. Hän kysyi nyt näin, kuinka kysyi, ja tiesi jo hyvin edeltäpäin, ettei saisi vastausta.
Eikä sitä tulekaan. Helmin katse on tyyni ja kyyneletön, hän puristaa huulensa yhteen ja hypistelee vain vaatteitansa. Miten sellaiseen kysymykseen yhtäkkiä osaisi vastata!
"Kuinka sinä oikein tulit päästäneeksi sen sisälle?" tuli toisen kerran.
Tähän kysymykseen on jo helpompi vastata. Helmi kokoaa kaiken rohkeutensa ja vastaa:
"Minä rakastin häntä!"
Saaren Juhani pysähtyy kulussaan ja luo tyttäreensä pitkän, tuijottavan katseen.
"Että mitä sinä teit?" kysyy hän, aivan kuin ei olisi kuullut oikein tai kuin ei hän olisi uskonut korviaan.
"Rakastin", kuuluu toistamiseen tyynesti ja järkähtämättömästi.
Ensi kerran vuosikymmeniin kuulee Saaren isäntä tämän sanan tässä yhteydessä ja hän pysähtyy miettimään. Niin, sellaista kai se oli, se maallinen rakkaus, ja tästä hän johtuu ajattelemaan omaa, jo kauan sitten mennyttä nuoruuttaan ja sen eri vaiheita. Ei, ei voinut hänkään väittää, että hänen omatuntonsa siihen aikaan niin puhdas ja klaari oli ollut, joskin hän myöhemmin oli tullut uskovaiseksi. Se kai, se sen aikainen, oli myöskin ollut yhtä lajia rakkautta. — Ja ne karvaat sanat, jotka hän oli aikonut tyttärelleen sanoa, jäivät sanomatta.
"Oliko se nyt sitten mukamas oikeata rakkautta", kysyi hän tylysti, "vai oliko se vain kiimaa?"
Helmi säpsähtää, punastuu ja luo katseensa maahan, hän ei ollut koskaan ajatellut, että isä osaisi tehdä tällaisia kysymyksiä. Mutta Saaren Juhani ei vastausta odottanutkaan.
"Olipa tuo kumpaa tahansa", jatkoi hän, "niin pitäisihän sinun älytä, että mikä ei käy, se ei käy. Uppo-outo mies tulee taloon. Emme tiedä, mistä hän tulee ja minne hän menee, suihkeita vain kuulemme kaikenlaisia. Ja tämä alkaa viettää öitä vieressäsi, ellei jo muutenkin…"
Saaren Juhanin ohimosuonet pullistuvat taas, mutta hän vaikenee hetkisen, hillitsee itsensä ja jatkaa:
"Vaikkenhän minä mikään ihmisten sortteeraaja ole. Paikallaan-asuja tai kulkijain, tilallinen tai tilaton, rikas tai köyhä, — yhtä hyviä saattavat silti olla. En minä kiellä, etteikö tämä näyttänyt siivolta mieheltä, ja hyvä työmies se ainakin oli. Mutta sittenkin… me, vanhemmat ja talo, merkitsemme myöskin jotakin. Minkälaiset puheet teillä viimeksi oli?"
"Me rakastamme toisiamme."
Jo kolmannen kerran sama asia. Saaren Juhani naurahti.
"Sinua rakastaisi, niinkuin sanot, niin moni muukin — tavaran tähden."
"Se lupasi hakea vakinaisen työpaikan, laittaa kodin kuntoon ja tulla minua sitten hakemaan, ellen itse mene."
Värit Saaren isännän kasvoilla vaihtuvat ja hän pysähtyy kulussaan.
"Niin", sanoi hän vihdoin, "en minä tahdo syöstä sinua onnettomuuteen. Minun puolestani tee, miten parhaaksi näet: rakkaushan on luotu kärsimään."
Puhuminen ei ole Saaren Juhanin vahvimpia puolia ja tälle aamulle sitä on tullut enemmän kuin tavallisesti kuukaudessa. Hän hiukan häpeää itsekin sanavuolauttaan, mutta toiselta puolen hän toivoo, että olisi edes tyttärensä kanssa puhellut aikaisemmin ja useammin.
"Voi tyttö-parka, ellei sinun vaan jo ole käynyt huonosti", pääsee häneltä.
Eikä hän odota edes vastausta, vaan menee ovea kohden. Mutta kun hän jo laskee kätensä lukon kahvaan, kysyy hän päätään kääntämättä:
"Tahdotko sinä, että minä puhun äidillesi?"
"Ei", vastaa Helmi hätäisesti, "ei vielä."
"No ei sitten."
Ovi painuu kiinni ja Helmi vaipuu itkuun. Vasta nyt hän huomaa, kuinka lähellä tuo yössä vanhentunut vanhus häntä oli ja kuinka hän häntä rakasti.
Päivän Helmi kulkee kuin unessa eikä saa käydyksi katsomassa äitiään, joka koko päiväksi jää vuoteeseen. Hän tietää, ettei isä ole äidille asiasta puhunut, ja tietää myöskin, että jos isä sen tekisi, seuraisi siitä kohtaus, johon kuuluisi itkua, voivotusta ja viimein kovia sanoja. Äiti oli tosin sairaalloinen, mutta hänellä olivat silmät auki ja hän oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Ja äiti oli kylläkin harras ja uskonnollinen, mutta Helmi tiesi, ettei se estänyt häntä epäluulolla katselemasta ihmisiä, jotka olivat alapuolella talollissäädyn ja sen lisäksi vielä köyhiä.
Niin kuluu tämä päivä kuin unta nähden. Vaikka vain yksi väestä on mennyt pois, yksi, joka muutenkaan ei pitänyt ääntä itsestään, tuntuu sittenkin kuin talossa olisi tullut hiljaisempaa hänen jälkeensä. Mutta siltä kai tuntuu aina.
Helmi ajattelee poislähtenyttä Nikolaita ja hänen tuskaansa sekaantuu jotakin riemullista, josta hän ei tiedä, mistä se johtuu. Olkoon vain, että Nikolai on työmies ja köyhä, mutta se osaa tehdä ja tekee työtä ja se tulee sitten häntä hakemaan. Samalla kuin Helmi odottaa iltaa ja yksinäisyyttä, hän sitä vähin pelkääkin.
Pitkältäkin tuntuvan päivän, yksitoikkoisuudessaan rikkaan, täytyy perältäkin vaihtua illaksi. Pitkin päivää on väki työn lomassa aprikoinut Sarkan Nikolain äkillistä poislähtemistä. Nyt kun työn jälkeen kokoonnutaan tupaan käy arvaileminen ja aprikointi perusteellisemmaksi.
"Ellei hyvinkään viihtynyt", sanoo joku rengeistä. "Ne sellaiset kulkijaimet, mene ja sano, niistä ei koskaan tiedä, milloin tulevat lähtöpäälle."
Rieti, joka on ollut talossa kolmisenkymmentä vuotta ja jota vaivaa ainainen tupakka-yskä ja äänenkäheys, sylkäisee ja ottaa puhevuoron.
"Ei tämä tyytymätön ollut", virkkoi hän, "kyllä ihmisen naamastakin näkee, milloin hän on tyytymätön. Vaan ei tämän naama sellaiselta näyttänyt. Ja hyvä työmies."
Ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi sanoilleen hän sytytti uuden tupakan, nyökäytti muutaman kerran päätään ja hoki:
"Hyvä työmies se oli, hyvä."
"Ja sellainen tanssija!"
Hilja, joka oli erikoisesti kiinnittänyt huomiota tähän puoleen, muistelee hengästyneenä Sarkan Nikolain tanssitaitoa ja jatkaa innostuneena:
"Siltä pojalta se lähti askel kuin luonnosta vaan. Muistatteko, tytöt! Eikä kukaan ollut opettanut, niin se itse sanoi. Se on niinkuin veressä, sanoi. Ei sitä olisi uskonut, niin kulki aina kuin mörökölli…"
"Anna olla, että mörökölli, mutta hemaiseva nähtävyys se oli sinustakin."
"Ja siitä sitten. Se on menneentalvista lunta."
Tyttö olisi kernaasti nähnyt, että häntä olisi puhuttu Nikolaihin, mutta ne toiveet olivat rauenneet, ja vaikka silmät loistivat, pääsi häneltä huokaus.
"Siellä se nyt on", sanoi hän sitten.
"Eikä taida tulla takaisin. Mutta mikä sen sai lähtemään?"
Sitäpä juuri ei kukaan tiennyt. Kulkuriveri, kyllästyminen, mikä tahansa. Turhaa on koettaa arvailla.
Mutta nyt emäntäpiika näkee velvollisuudekseen tarttua asiaan. Hän onkin tässä suotta kuunnellut toisten rupatteluja, sillä hänellä ovat olleet silmät auki. Hän on ensinnäkin nähnyt isännän olevan varhain liikkeessä, toiseksi hän tietää, että isännällä on Helmin kanssa ollut kahdenkeskinen keskustelu ja kolmanneksi ovat Helmin silmät olleet itkettyneen näköiset ja kasvot kalpeat. Hän vilkuilee varovaisuuden vuoksi ympärilleen ja lähestyy sitten muita.
"Sanokaa minun sanoneeni", puhelee hän vakuuttavasti, vaikka puoleksi kuiskaamalla, "Helmiä se katseli liian pitkään ja siksi se sai lähteä."
Kuuntelijat vaikenevat hetkisen, uutinen kieltämättä hiukan hämmästyttää. Mutta viimein jännitys laukeaa ja joku remahtaa jo nauramaankin.
"Katsellut! Eikö tässä itsekukin ole osaltaan katsellut Helmiä eikäpä vaan ole tarvinnut lähteä kävelemään."
"Joo, mutta sitä on ero asiassa", inttää emäntäpiika.
"Eropa tietenkin. Meinaan, että Helmi kyllä tuntee arvonsa liiankin hyvin."
Nyt emäntäpiika jo suuttuu.
"Tuntee minkä tuntee", tiuskahtaa hän. "Mutta ihminen se on hänkin ja luonto se on hänelläkin. Eikö joku jo sanonut, että Niku oli näkemys, hä! Hiljako se oli tai kuka? Sellaiset juuri kuin Helmi, ne ne osaavat pelata, ettei meikäläinen sitten likikään. Ota selvä jos saat!"
Eipä niin, ettei kylvetty siemen alkaisi vähitellen itää. Emännöitsijä olisi vielä halunnut lyödä kaikki valttinsa pöytään, sillä hän oli oppinut kerta kaikkiaan tukkimaan suut, mutta tällä kertaa hänen täytyi siitä luopua. Siitä ei kuitenkaan väliä, päiviä on vielä muitakin ja puheenaihetta tulee riittämään.
Helmi tulee kamarien puolelta tupaan. Hän on todellakin valkoinen, silmät ovat itkettyneet eikä niiden katse tahdo löytää kiinnekohtaa.
"Mitä hauskaa teillä nyt on?" kysyy hän niinkuin monasti ennenkin.
"Ilman aikoja tässä vain arssinoimme."
"Sitä Nikun lähtöä tässä mietiskelemme", sanoo emäntäpiika reippaasti. "Puhuttiin, että on siinä kans knuppia, kun sanaa puhumatta painaltaa varmasta ja hyvästä paikasta maantielle."
Juuri tätä on Helmi aavistanutkin, mutta silti hän ei voi estää leukaansa vavahtamasta, ja hän tarvitsee kaikki voimansa, kun hän vastaa:
"Onhan se vähän kummallista. Mutta ellei paikka miellyttänyt, niin emmehän me sille mitään voi."
Sitten hän toivottaa hyvää yötä ja menee aittaansa.
Aittaansa tultuaan Helmi sytyttää saman kynttilän, minkä Sarkan Nikolai johonkin aikaan viime yönä oli sammuttanut. Ja samalla hän herahtaa itkuun. Siinä hän, kynttilän lepattaessa, itkee itkemistään eikä itsekään oikein tiedä, mitä itkee. Sillä vaikka Niku onkin lähtenyt, niin häntä vartenhan hän elää ja tekee työtä ja häntä hakemaan hän kerran tulee takaisin. Eikä siihen mene, eikä saakaan mennä, pitkää aikaa.
Tulee takaisin!
Siitä ei ole monta tuntia kulunut kun Helmi oli ajatellut ja kuvitellut, että aika kuluisi vain arkiaskareissa ja odottamisessa. Ei muuta kuin antaa vain päivien kulua ja odottaa. Nyt tuntui aivan toiselta. Tuntuu siltä kuin Nikun lähdöstä olisivat jo iät ja ajat kuluneet ja kuin hän ei koskaan enää tulisi häntä näkemään.
Mitä, tuleeko joku?
Helmi pidättää hengitystään ja kuuntelee. Ei, ulkona vain joku liikkui tai saattoi olla niinkin, että nurkka naksahti. Ulkona panikin jo pieneksi kylmäksi. Missähän asti Niku nyt mahtoi olla menossa ja minnehän hän ensiksi ohjasi kulkunsa.
Kynttilän liekki lepattelee ja luo tummia varjoja huoneen nurkkiin ja esineiden taakse. Ei ole täyttä vuorokauttakaan siitä, kun hän näin istui — ei, makasi, — ja odotti kaikki aistit vireillä, että Nikun hiljaiset, varovaiset askeleet alkaisivat kuulua portailla ja sitten pehmeä, tuttu koputus. Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu siltä, kuin olisi Niku aivan lähellä, kuin hän tuossa paikassa ilmestyisi oven taakse ja koputtaisi.
Tämä mielikuva valtaa Helmin niin voimakkaasti, että hän nousee seisomaan, pidättää taas hengitystään ja kuuntelee. Mutta mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Hän tietää Nikun: vaikka rakkaus käskisikin takaisin, niin rakkauteen liittyvä velvollisuus käskee pois, tekemään työtä ja ansaitsemaan. Sitäpaitsi saattaa isä vartioida.
Vaan entäpä sitten, vaikka vartioisikin, jos nyt ylimalkaan sitä tekeekään. Ei ainakaan aamulla siltä tuntunut, mutta eihän tiedä, mitä hän itsekseen ajattelee. Kun Niku tulee, niin hän, Helmi, on valmis lähtemään.
Ja nyt hän alkaa kuvitella, millaista heillä tulisi olemaan. Se lähteminen olisi tietystikin sellaista kuin olisi ja ehkä siinä olisi vihaa ja halveksimista, jos itkuakin. Mutta se on asia, josta ei minnekään päästä. Pientähän heillä tietenkin tulisi olemaan ja ihan köyhää ja ahdasta, aivan toista kuin täällä Saaressa, mutta mitä siitä, kun vain eletään ja rakkaus säilyy. Aikahan sen kaiken sitten tasoittaisi. Ellei tasoittaisi, niin syy ei ainakaan olisi heissä. Niku kulkisi työssä ja iltaisin Helmi odottaisi häntä kotiin pöytä katettuna. Ja sitten… Helmi hurmaantuu omista mielikuvistaan ja pitkät ajat hän istuu huomaamatta ajan kulumista, kuvitellen ja mielessänsä rakennellen.
Vaan äkkiä hän muistaa, mitä lääkäri oli sanonut ja oman tilansa. Raskaana! Hyvä Jumala, ennättääkö Nikolai niin pian saada kaikkea valmiiksi. Siihen ei saa mennä vuotta, ei puoltakaan. Pian tulee se aika, jolloin ihmiset alkavat huomata ja jolloin hän ei voi katsella heitä silmiin.
Helmi heittäytyy suulleen nahkasille ja ratkeaa uudelleen itkuun. Tekikö hän oikein antaessaan Nikun mennä juuri nyt? Eikö olisi ollut verrattomasti parempi tunnustaa isälle kaikki ja sanoa nöyrästi ja rehellisesti, että niin ovat asiat. Antakaa minun mennä hänen kanssaan, niin pääsette samalla kertaa hänestä, minusta ja häpeästä. Siinä tapauksessa hän nyt olisi Nikun kanssa matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden, he olisivat vain kahden, mutta se olisi sittenkin turvallisempaa. Kylmyyskin tuntuisi lämpimältä.
Jos tapahtuisi, että Niku tapaisi toisia tiensä varrella ja kokonaan unohtaisi hänet. Voisihan se olla mahdollista, kun lähtö oli sellainen ja isä oli sanonut, että hän nyt näkee Nikun ja Niku hänet viimeisen kerran. Miksei, — Niku voisi hyvinkin pitää rakkauttansa toivottomana ja koettaisi unohtaa, luullen hänen tekevän samoin.
Helmi nostaa päänsä. Häntä jäähdyttää ja kammottaa tämä ajatus. Mutta hän karkottaa sen pian. Kävi miten tahansa, Niku tulee kyllä oikealla aikaa takaisin. Eikö hän ollut melkein viimeisiksi sanoikseen lausunut: "Me panemme sille nimeksi Nikolai".
Tämä tuo taas Helmin mieleen varmuuden ja turvallisuuden tunteen, hän alkaa kuvitella ja suunnitella ja mieli käy lämpimäksi ja toivorikkaaksi.
Kynttilä alkaa palaa yhä isommalla liekillä, alkaa jo tehdä loppuaan. Äkillisen päähänpiston valtaamana Helmi etsi uuden kynttilän, sytytti sen ja sammutti äskeisen, kätkien sen arkkuunsa. Se sai hyvin jäädä jälelle, miksi hän sen polttaisi olemattomiin? Olihan se valaissut viimeisenä yönä, minkä Nikolai oli ollut hänen luonaan. Hän pitäisi sitä muistona, ottaisi joskus esiin ja katselisi.
Samalla hän huomasi muutakin. Lattialla oli vielä jälellä tuhkaa Sarkan Nikolain savukkeesta. Jos joku syrjäinen sen näkisi, niin nuo tuhkahiutaleet voisivat juoruta jotakin. Mutta nekin saavat olla niin kauan kuin pysyvät. Hän tulisi niitä kiertämään, jotta ne kauemmin säilyisivät paikoillaan. Ne olisivat näkyvä merkki siitä, että täällä oli oltu ja ettei — muilla enää olisi tänne asiaa.
Vaan vällyt Helmi vaihtoi. Hän ei voinut mennä nukkumaan samojen vällyjen alle, joiden alla hän Nikun kanssa ei vuorokauttakaan sitten oli levännyt.
Eikä hän tiennyt, kuinka aika oli kulunut. Jos hän olisi katsahtanut ulos, ennenkuin laskeutui pitkäkseen koettaakseen saada unen päästä kiinni, olisi hän huomannut, että idässä jo alkoi valjeta. Mutta hän olisi ehkä vain ajatellut, että auringon nousun väli on vain vähäpätöinen osa ajattomasta iäisyydestä ja ehkä niinkin, että unettoman yön kerran korvaa onnellinen uni.
Aamulla Helmi tulee tupaan tavallista myöhemmin. Ei senvuoksi, että hän olisi tavallista kauemmin nukkunut, vaan muuten ei ole saanut aikaisemmin lähdetyksi. On täytynyt maata valveillaan ja miettiä asioita.
Väki on jo aikoja sitten juonut aamukahvinsa ja posti on jo tuotu pöydälle. Helmi näkee, kuinka isä tarkastellen punnitsee muuatta avaamatonta kirjettä kädessään, tarkastelee sitä joka puolelta ja heittää sen Helmin tullessa tupaan taitavalla liikkeellä pesään.
"Oliko se minulle?" kysyi Helmi.
"Näkyi olevan."
Helmi lensi kasvoiltaan punaiseksi, mutta hän ei suutahtanut. Melkeinpä hän hymähti kysyessään:
"Mitäs sitä sitten poltitte?"
Tähän ei Saaren Juhani vastaa mitään, puristaa vain huulensa yhteen ja on niinkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Mutta Helmi ei voi olla naurahtamatta.
"Ei se siltä ollut", sanoo hän. "Ei olisi vielä ehtinytkään."
"Eikä tarvitse ehtiäkään", vastaa isä yksikantaan.
Nyt ei Helmi enää vastaa mitään. Mikä ei häviä, se ei häviä kirjeitten polttamisella. Hän on varma siitä, että hän aikoinaan, kaikesta huolimatta, saa tietoja Nikolailta. Ja hän malttaa niitä kyllä odotellakin. Kun hän tarkemmin ajattelee, niin hän nauttiikin siitä, että saa kärsiä Nikun tähden.
* * * * *
Päivät kuluvat verkalleen ja toistensa kaltaisina. Syksy vain käy yhä kylmemmäksi ja päivät pimeämmiksi. Ja muutamana aamuna on pöydällä kirje Nikulta. Ei se ole pituudella eikä monisanaisuudella pilattu. Hän ilmoittaa vain, että hän pitkän etsimisen jälkeen viimeinkin on saanut pysyväistä työtä. Kyllä se nyt alkaa luistaa, niin ettei Helmin tarvitse ollenkaan olla huolissaan, vaan ilmoittaa, jos jotakin erikoisempaa tapahtuu.
Helmi hytkähtää ilosta. Päivä ei tahdo kulua mitenkään, hän odottaa vain iltaa päästäkseen kirjoittamaan. Aitassa on kylmä ja ulkona käy viima, mutta Helmi ei sitä huomaa. Hän kirjoittaa, millaista kotona oli Nikolain lähdettyä. "Ei sinun sitä pelätä tarvitse, että minua huonosti kohdellaan. Totinen ja surullinen isä kyllä oli, mutta sehän on luonnollistakin. Toimitan askareeni kuten ennenkin ja ajattelen sinua. Äiti, jota kuitenkin on eniten pelättävä, on siitä alkaen taas ollut melkein kokonaan vuoteen omana, mutta isä ei ole hänelle puhunut koko asiasta mitään."
Tähän mennessä oli siis kaikki hyvin. Mutta Helmi jatkaa, että Nikolain piti kaikesta huolimatta pitää kiirettä, sillä aika kului päivä päivältä ja pian tulisi se aika, jolloin ihmiset alkaisivat häntä katsella. Kuinka hänen silloin kävisi?
Päästyään tähän kohtaan Helmi pysähtyy. Kyyneleet tulevat silmiin ja häntä rupeaa värisyttämään, kun hän ajattelee sitä mahdollisuuttakin, että kaikki tulisi ilmi. Ihmiset häntä katselisivat, kylillä puhuttaisiin Saaren tyttärestä ja Saaren entisestä rengistä, isä vanhenisi silmissä ja äiti ehkä kuolisi häpeästä. Vaan vaikka Helmi miten päin ajattelee, ei hän saata katua mennyttä eikä myöskään syyttää Nikua. Molempien oli syy ja yhdessä ovat seuraukset kestettävät. Mutta miten on, mahtaneeko Niku ehtiä!
Hän ajattelee jo, että hänen ehkä olisi paras koota välttämättömät ja painua taipaleelle, paras tehdä se nyt heti, ajoissa, kun hänellä on Nikun osoitekin selvillä. Mutta lopultakin hän malttaa mielensä, — eihän tässä vielä mitään hätää ole, jos sellainen tulee, niin ehtiihän vielä sittenkin huomaamatta lähteä.
Hän lopettaa kirjeensä vain yhdellä sanalla: "Joudu".
* * * * *
Mutta aamulla ovat tuska ja epävarmuus hänet jättäneet ja vaikka kasvot ovatkin kalpeat, on katse kirkas ja tyyni. Hän on nähnyt Nikun pellolla ja niityllä, hän on nähnyt Nikun kaikissa töissä, mitä talossa esiintyy, ja tietää, että Niku osaa raataa. Siellä kaupungissa hän tekee päivät öiksi ja yöt päiviksi, on aina liikkeessä. Helmi ei tiedä, mitä lajia työtä Niku siellä tekee, mutta hän on näkevinään, kuinka hänen poskilihaksensa pingoittuvat, kasvot käyvät uurastamisesta kalpeiksi ja totisiksi ja ruskeista silmistä leimahtaa tuo tuttu, samalla kertaa villi ja tarmoa osoittava välähdys. Sillä Niku tietää, että hänen nyt on oltava toimessa kahden, pian kolmen, edestä.
"Suotta, suotta et raada Nikolai", ajattelee Helmi ja tekee päätöksen, että hänestä tulee hyvä vaimo. Sillä puutteessa ja ahdistuksessakin saattaa olla onnellinen kun vain omatunto on hyvä. Miksikä heidän sitten pitäisi olla puutteessa, — osaahan Niku toki työn tekemisen taidon.
Äkkiä hän sitten kohtaa isänsä.
Saaren Juhani ei katso tytärtään silmiin kysyessään:
"Mitäs se nyt kirjoitti?"
"Kuka?" kysyy Helmi vältellen.
Mutta Saaren Juhani ei mahdu sanomaan Nikolain nimeä.
"Kyllä tiedät, kuka", sanoo hän vain.
"Kertoo olevansa työssä", vastaa Helmi yksinkertaisesti.
Saaren Juhanin kasvot eivät ilmaise sitä eivätkä tätä ja silmät katsovat edelleenkin tyttären sivu.
"Ja sinä vastasit?" kysyy hän taas, muttei odotakaan vastausta, vaan kääntyy melkein selin mennäkseen ulos. Hän ottaa jo askeleen ovea kohden, mutta pysähtyy ja sanoo, kääntymättä tyttäreensä päinkään, puoliääneen:
"Heittäisin minä jo sinuna, Helmi, vaivaamasta itseäni niillä ajatuksilla. Huomaat itsekin ajan kuluessa, että parempi olisi ollut, jos olisit tehnyt sen ajoissa."
Ja Helmi huomaa, että enemmän kuin tuskastumista ja vihaa on isän äänessä surua. Mutta isä, — hänhän ei tiedäkään kaikkea.
Lunta on jo muutaman kerran satanut, mutta pysyväiseksi se ei vielä ole jäänyt. Yöt saattavat olla hyvinkin kylmät ja aamuisin on ilma sininen ja maa yltyleensä kuurassa. Väki ei ole odottanut vapaaviikkoa, vaan on jo aikaa sitten muuttanut sisälle nukkumaan. Helmi vain yhä viettää yöt aitassaan.
"Eikö sinua jo ala kylmä vaivata?" kysytään.
"Mitä vielä."
"Saat pian kuoleman taudin."
"En ainakaan kylmän takia. Vedän kahdet vällyt korviini."
Jo on kummallista. Ennen tuskin juhannukseksikaan kamaristaan liikkui ja jo Pärttyliksi kiiruhti takaisin. Ja nyt! Jotakin siinä täytyy olla alla. Mutta vaikka he kuinka koettavat peräillä ja vartioida, eivät he huomaa mitään, joka poikkeaisi tavallisuudesta. Jonakin iltana huomataan kyllä isännänkin myöhään liikkuvan pihamaalla ja aittojen vaiheilla, mutta voihan hän yhtä hyvin liikkua omillakin asioillaan. Tai olisiko hänelläkin epäilyksensä?
Kukaan ei tiedä.
Ja päivä päivän jälkeen kuluu.
* * * * *
Mutta syyttä suotta väki pitää silmänsä ja korvansa auki ja itseksensä aprikoi, ja suotta Saaren Juhani pimeän tullen kulkee pihamaalta aitoille ja takaisin. Ei Helmi vielä ketään odottele eikä hänellä ole muuta seuraa kuin omat ajatuksensa ja tunteensa. Milloin ne lähtevät liikkeelle omasta painostaan ja kulkevat tavallista latuaan, milloin niille antaa sysäyksen joku Sarkan Nikulta tullut kirje.
Tänä iltana Helmi tulee aittaansa tavallista aikaisemmin, sytyttää kynttilän ja alkaa uudelleen lukea saamiaan kirjeitä. Joka kerta kun hän ottaa ne esille tuntuvat ne uusilta ja joka kerta antavat ne hänen elämälleen uutta vauhtia ja toivoa. Sitten hän ne taas kätkee arkun pohjalle.
Tuossa on vielä se kynttilänpätkä, joka paloi silloin viimeisenä yönä. Helmi punnitsee sitä hetkisen kädessään, katselee sitä miltei hellästi ja käärii sen sitten paperiin laskien sen kirjeiden viereen, ja paperossin tuhkastakin on vielä tuskin huomattavaa hiutaleita jälellä. Ilmavirta on vienyt suurimman osan, mutta jotakin on sentään jäänyt. Siinä se on, harmahtava tuhka, ja silloin kun se tippui lattialle, silloin keskusteltiin asioista ja tulevaisuudesta. Voi, kun se Niku nyt pian saisi ne hommansa päätökseen ja kun se ei ottaisi niitä kovin perinpohjaisesti. Aika vain kuluu ja he tulisivat lopultakin niin vähällä toimeen.
Kun eivät vaan ihmiset ennättäisi huomata. Mikseivät, jos osaisivat tai arvaisivat tarkata, jo voisi sitä tehdäkin.
Kynttilän valossa Helmi tarkastelee kasvojaan kuvastimesta. Eivätkö hänen silmänsä ole käyneet värittömämmiksi ja kuin hailakammiksi? Ja eikö katse ole jonkun verran harhaileva? Mutta sehän voi johtua unettomuudesta ja jännityksestä. Entä posket, eivätkö ne ole kuopalla ja kasvojen väri kalvakampi?
Ei, Helmi ei rupea katselemaan eikä ajattelemaan enempää. Hän on väsynyt ja tahtoo nukkumaan. Niku kyllä tekee työtä ja ajattelee hänenkin puolestaan.
Helmi aikoo laskea peilin paikalleen, mutta liike jää puolitiehen ja hengitys salpautuu. Tuntuu kuin joku olisi ajanut latotietä hevosella lähistölle ja parhaillaan sitä kiinnittäisi. Taivaan vallat, ei suinkaan se vaan ole…!
Askelet lähenevät aittaa, raskaat, varmaat askelet. Nyt ne nousevat portaita ja tulija tuntuu hiukan empivän. Helmin sydän alkaa kiivaasti lyödä ja vaistomaisesti hän sammuttaa kynttilän. Ei, se ei voi olla mahdollista, juuri tänäänhän hän viimeksi sai kirjeen Nikulta.
Silloin kuuluvat ensimmäiset koputukset.
Helmi nousee puoliväliin seisomaan eikä uskalla hengittää.
Koputukset uudistuvat. Ei, tuolla tavoin ei Nikolai koputtaisi.
Nyt Helmi jo hengittää ja istuutuu vuoteensa laidalle. Tuota ei hänelle juuri ole tapahtunut, — mutta kolkutelkoon nyt aikansa, kylläpähän lähtee. Ja aivan välinpitämättömänä hän kuuntelee yhä uudistuvia ja alati kovenevia lyöntejä. Mutta toinen ei tunnu hellittävän.
"Heretkää jo!" tiuskaisee Helmi vihdoin. "Kuka te olette ja mitä te haette?"
"Onko se Helmi?" kuuluu hiljainen, pehmeä ääni oven takaa. "Avaa toki."
Helmi koettaa tuntea ääntä, ei muistu mieleen. Nyt hän jo suutahtaa.
"Oletteko te hullu!" sanoo hän kärsimättömästi. "Laittautukaa tiehenne sieltä. Se on viisainta ja itsellenne parasta."
"Älä nyt suutu", kuuluu taas pehmeä, hyväntahtoinen ääni. "Minä se vain olen, Heikki."
"Mikä ihmeen Heikki. Paras kun nyt lähdette tai… minä… minä haen isän."
"Kuule nyt… älä nyt. Suontaan Heikki minä olen."
"Suontaan Heikki! Herranen aika, mitä asioita sinulla on minulle tähän aikaan? Mikset pysy kauniisti kotonasi."
"Avaa nyt ovi ja anna kun vähän selitän."
"En avaa enkä rupea kuuntelemaan selityksiäsi. Kulje päivällä, niinkuin kunnon ihmisten sopii."
Näin hän sanoo. "Kulje niinkuin kunnon ihmisten sopii!" Helmiä melkein puistattaa, kun hän kuulee korkealta tulevat sanansa. Jos kukaan oli kunnon ihminen, niin ainakin tuo tuolla oven takana. Helmin mieleen tulee vilpitön, karkeatekoinen nuorukainen, joka tekee työtä kuin mies ja tanssii kuin mies. Hän on sen kanssa yhdessä käynyt koulua ja hänen kanssaan tanssinut ensimmäisen julkisen tanssinsa, ja myöhemmin häntä oli paljon kiusattu Heikkiin. Miksei se olisi sopinutkin. Jos Saaren ainoa tytär oli rikas, oli Suontaan poika, jos mahdollista, vielä rikkaampi. Kaksi yhtä hyvää. Kuin välähdyksenä tulee Helmin mieleen, että hänen vanhempansa aina olivat erityisen merkityksellisesti ja kunnioituksella puhuneet Suontaan väestä. Nyt tuo Heikki seisoo hänen ovensa takana. Siitä on aikoja, kun hän viimeksi on Heikin tavannut, eikä hän löydä hänestä varmaa mielikuvaa: siinä on jotakin samalla kertaa melkein naurettavan yksinkertaista, mutta rehellistä, luotettavaa ja oman arvonsa tuntevaa. Hänen suuttumuksensa unohtuu melkein kokonaan.
"Kuule nyt, Heikki", sanoo hän vakavasti ja menee oven luo, "etkö sinä ymmärrä, että minun maineeni kärsii, kun sinä tulet tuolla tavalla."
Hän sanoo sanansa aivan kylmästi ja kuin ulkopuolelta itseään.
"Ei suinkaan se siitä kärsi, että niinä tulen", kuuluu oven takaa rauhallisesti.
Helmi säpsähtää ja tuntee vihlaisua. Tiesiköhän Heikki jotakin.
"Mitä, mitä sinä tarkoitat?" kysyy hän kiivaasti ja kokoaa kaikki voimansa.
"Sitä vain, etteivät syrjäiset pysty sinun ja minun välisiin asioihin."
"Asioihin!" Helmi on jo rauhoittunut. "Mutta eihän meillä pitäisi olla mitään asioita."
"Ei kylläkään, mutta… Kuule, etkö voisi avata?"
"En. En sinulle enkä muillekaan."
Olikohan tuo valhe synti? Ja tekisikö hän suuren vääryyden, jos avaisi kuullakseen, mitä Heikillä oli sanomista. Ei, hän ei voisi sitä tehdä. Miten hän sen sitten Nikulle selittäisi.
"Vaan ethän sinä siitä pahene, jos avaatkin", kuuluu taas melkein pyytävästi.
"Vaikka kohta."
Hiljaisuus. Hetken perästä Helmi kysyy:
"Mistä sinä sait tietää, että vielä nukun täällä?"
"Otin selvän. Mutta ethän siitä suutu?"
"Turhia puheita vain sellainen herättää ihmisten joukossa."
"En minä sitä suoraan kysynyt, otin vain selon muussa yhteydessä. Anna minun edes istua kynnyksellä, täältä on niin vaikea puhua."
"Voi, hyvä ihminen!" pääsee Helmiltä tuskastuneesti. "Anna minun nyt olla tai sano sanottavasi lyhyesti. Minulle tulee vilu."
Helmi kuulee, että Heikki on istahtanut portaille ja että hän raskaasti hengittää.
"Pitääkö minun nyt näin", kuuluu viimein kuiskaus. "Sitä minä vain, että rakastan sinua… olen jo kauan aikaa…"
Helmi ei tiedä, mitä vastata. Pitikö hänen itkeä, nauraa vaiko loukkaantua. Heikki! Suontaan Heikki! Viimein hän sanoo ynseästi ja jokapäiväisesti.
"Jaha."
Ja kysyy:
"Oliko muuta sitten?"
"Ei", vastataan alakuloisesti. "Pyydän vain, että viitsisit ajatella asiaa. Hyvää yötä sitten, Helmi."
"Hyvää yötä."
Askelet etenivät. Helmi ajattelee, että taas hänelle tulee uneton yö, mutta vastoin tavallisuutta tuleekin uni nopeasti ja yllättämällä. Ehkä yökin oli jo kovin pitkälle kulunut.
* * * * *
Mutta kun Suontaan Heikki parhaillaan irroittaa hevostaan, valaistaan hänen kasvojaan. "Vai niin. Sinäkö se oletkin."
Ääni on Saaren isännän.
"Joo, minä", toteaa Heikki yksinkertaisesti.
"Mitä sinä asioit tähän aikaan?"
"Helmin puheille yritin päästä, mutten päässyt."
"Etkö sinä voisi asioitasi päivällä toimittaa?"
"Kyllä, kyllä ne hyvin päivänvalon kestävät."
"Paras on sitten, että päivällä…"
"Niin kai sitten. Hyvää yötä."
Saaren Juhani mutisee jotakin vastaukseksi ja kävelee hitaasti, sähkölampulla valaisten, päärakennusta kohden. Suontaan Heikin kiesit rämisevät iljanteisella kujalla ja vasta, kun ne ovat ehtineet kappaleen maantietä, lakkaa niiden kolina ja kavioiden kapse kuulumasta.
Saaren emäntä pääsee nyttemmin vain harvoin vuoteelta. Lopulta hän ei enää yritäkään nousta ja jos nouseekin, niin hän ei liiku kamaristaan minnekään. Passauttaa vain itseään sinne ja ottaa siellä vastaan uskonasioista tai iäisestä autuudesta ja piinasta puhuvia vieraitaan.
Emännän tauti on alkanut niin, ettei kukaan oikeastaan ole huomannut, milloin ja miten se on alkanut. Iho on käynyt kellertäväksi, posket painuneet kuopalle ja silmät loistavat kuin tulipallot. Mahtaneeko isäntä enemmän kuin tytärkään tietää, mikä emäntää oikeastaan vaivaa.
Mutta käskevä on Saaren emäntä vielä tällaisenaankin ja asioista hän tahtoo olla selvillä. Hän on vasta loppukesällä joutunut vuoteeseen eikä hän tahdo oikein mukautua välttämättömyyteen, hän ei saata käsittää, ettei hän voi olla kaikessa mukana nyt niinkuin aikaisemminkin. Joskus hänen levottomuutensa yltyy kiukuksi ja ääni käy silloin kimeäksi ja katse pistäväksi. Helmi on ainakin peljännyt äitiänsä enemmän kuin isäänsä, nyt hän tekee sitä vieläkin enemmän.
"Istupa vähäksi aikaa, Helmi", sanoo äiti kerran ja ääni koettaa olla lempeä, mutta silmien katse käy tutkivammaksi ja ikäänkuin polttavammaksi. Eikä hän siirrä sitä pois Helmistä.
"Mikä sinua oikein vaivaa?" kysyy hän sitten aikansa tarkasteltuaan.
"Minuako", toistaa Helmi uskaltamatta katsoa äitiinsä. "Ei minua mikään vaivaa."
Helmi alkaa pelätä. Onkohan äidin silmä huomannut jotakin. Ja jos on, mitä ja miten hän oikein selittäisi. Vavistuksella hän odottaa seuraavaa lausetta. Jos äiti olisi edes terve, niin sittenhän sitä voisi jotenkuten… mutta nyt.
Vaan Saaren emäntä ei puhukaan mitään. Hän vain korjaa asentoaan, parantaa peitettä ja mutisee itsekseen:
"Kummallista. Kummallista vähän…"
Jos äiti olisi terve, jatkaa Helmi ajatuksiaan, niin pian hän ottaisi asiasta selon. Ja seuraukset olisivat välittömät: suuttuisi silmittömästi, puhuisi kovia sanoja ja ajaisi kotoa pois. Eikä sitten olisi asiaa takaisin. Se olisi surullista, mutta selvää, — ainoa mahdollinen loppu.
Helmi puree hampaansa yhteen vastustaakseen mielikuvan aiheuttamaa nyyhkytystä, ja hänen silmänsä katselevat ilmeettöminä seinäpaperien kuvioita.
Saaren emäntä alkaa taas puhua.
"Kertoi isäsi Suontaan pojan käyneen sinulle yrittämässä", sanoi hän."Taisi käydäkin?"
"Kävihän se."
"Et sinä ottanut sen asioista selvää?"
"Mitenkäs minä… Silloinhan oli yö."
Kuluu pitkä aika, ennenkuin äiti sanoo mitään. Ei saa selvää, hyväksyykö hän vai ei tyttärensä menettelyn.
Viimein:
"Olisihan saanut kuulostella, mitä sillä oli sanottavana."
"Voi tulla puhumaan asiansa päivänvalossakin."
"Aivan. Mutta Suontaahan on pitkä matka ja siellä tehdään kovasti työtä…"
Helmi naurahtaa väkinäisesti.
"Syystyöt ovat lopussa jo", keskeyttää hän. "Sitten: kyllä meilläkin tehdään työtä ja tarvitaan yöt lepoa varten."
Taasen tulee hiljaisuus. Onko Helmi lyhyessä ajassa näin paatunut vai kuinka hän voi puhua näin. "Tarvitaan yöt lepoa varten." Hän ei saa sitä selvitetyksi. Mutta pian hänelle tulee siihen tilaisuus. Saaren emännän kirkkaat silmät rävähtelevät ja hän pysähdyttää niiden katseen liikkumattomana tyttäreen.
"Sinulla on ehkä käynyt muita kopistelijoita?" kysyy hän.
"Ei", vastaa Helmi kirkkaasti ja melkein kovasti.
Äidin silmät näyttivät loistavan kirkkaammin, ehkä mielihyvästä, mutta saattoi vain muutenkin siltä näyttää. Menee taas aikoja, ennenkuin hän alkaa puhua.
"Ei se minun nähdäkseni kunniattomilla teillä kulje, joka hevosella liikkuu, että on koko talon väen herättää."
"Liikkukoon päivällä."
"Isällesi kuuluu sanoneen, että kyllä hänen asiansa päivän valon kestävät."
"On voinut sanoa."
"Ja kunniallisten ihmisten kirjoissa on Suontaan väki näihin mennessä kulkenut. Niin vanhemmat kuin poika ja tytärkin."
"En kai minä sitä koskaan ole epäillytkään."
"Me alamme jo isäsi kanssa tulla vanhoiksi. Mutta me näkisimme mielellämme, kuka tässä meidän jälkemme rupeaa pitämään isännyyttä."
Helmi sävähti tulipunaiseksi. Siinä se nyt sitten oli.
"Tarkoitatteko te", kysyy hän mahdollisimman rauhallisesti, "tarkoitatteko te sitä, että Suontaan Heikistä pitäisi tulla Saaren isäntä?"
"Minä en tiedä. Mutta parempaakaan vävymiestä ei tästä pitäjästä saa."
Helmi ei vastaa mitään.
"Eikähän sinulla ennen ole Heikkiä vastaan mitään ollut", jatkaa äiti lempeästi, melkeinpä tuttavallisesti.
"Mutta, äiti hyvä, eihän hän ole minua pyytänytkään."
"Jos kohta. Vaan hän voi sen tehdä. Me emme ole isäsi kanssa pitkä-ikäisiä. En ainakaan minä. Ja minä tahtoisin, että lähdettyämme olet turvassa."
"Ihmisen elämä ja kuolema ovat Luojan käsissä ja minun vastaisuuteni myöskin."
Näinkö hän puhuu äidilleen. Onko hän enää sama Helmi kuin muutamia kuukausia sitten! Eikö olisi paras sanoa suora totuus, — tuli, mitä tuli. Mutta hän ei uskalla eikä voi, ei nyt ainakaan. Ah, kunpa hän saisikin ne voimat.
"Vanhempien velvollisuus on joka tapauksessa pitää huoli lapsistaan,niin kuin näiden velvollisuus on seurata heidän neuvojaan ja tahtoaan.Ja vieläkin muistelen, etteihän sinulla ennen ole ollut mitään SuontaanHeikkiä vastaan."
"Yhä te vain tuota. Minä en rakasta Heikkiä."
Saaren emäntä naurahti, hiljaa ja vaisusti.
"Rakasta!" toisti hän. "Kiitä, ettet tiedä, mitä se on, jota hokevat rakkaudeksi."
Jälleen Helmin on punastuttava. Voipa äiti, jos tietäisit, ja voi, kun sinun kanssasi voisi edes puhua.
"Se tulee kyllä silloin kun tarvitaan", jatkaa Saaren emäntä.
"Mutta tehän nyt olette", puhuu Helmi päättävästi ja samalla tyynnytellen. "Mistä te nyt tuon Heikin olette saanut. Annetaan nyt olla ja odotellaan, oliko hänellä edes sen suuntaisia asioita, ja puhellaan sitten."
"Ajattelin vain", lopettaa Saaren emäntä hiljaisesti, "että jos niin sattuisi, niin et antaisi hänen vallan niine hyvineen… Parastasi minä tarkoitan."
Helmi on näihin asti äitiään pelännyt ja kunnioittanut. Nyt kun hän näkee hänet tuossa avuttomana ja kuitenkin huolehtivana, tulee hänen häntä itkettävän sääli. Kun hän menee tupaan, on hänen päänsä sekaisin eikä hän tahdo saada otetta ajatuksillensa.
Tapaukset kehittyvät. Helmillä ei ole ketään, joka häntä tukisi ja jonka kanssa hän voisi avoimesti puhella.. Hän aikoo kirjoittaa Nikolaille ja pyytää häntä tulemaan, mutta se olisi hyppäys pahasta vielä pahempaan. Tietysti Niku heti olisi täällä ja turvallista olisi hänen kanssaan lähteä, mutta millainen elämä täällä kotona syntyisi ja kuinka kävisi äidin. Ja Helmi kirjoittaa ainoastaan, että Niku jouduttaisi, jouduttaisi minkä suinkin voi. Parempi on lähteä salaa, kenenkään tietämättä, kun se aika tulee. Siitä puhutaan aikansa ja sitten puhe itsestään lakkaa. Hyvä vain, kun ei tarvitse olla kuulemassa eikä kärsimässä.
* * * * *
Suontaan Heikki, — mistä hänkin nyt keksi ilmestyä. Helmi on tuntenut Heikin niin kauan kuin ajassa taaksepäin muistaa, mutta milloinkaan hän ei ole pienimmässäkään määrässä huomannut Heikissä oireita tähän suuntaan.
Vaikkei hän tahtoisikaan, on hänen kuitenkin ajateltava asiaa. Onko se rakkautta, vai onko se jotakin muuta, harkittua. Suontaa on rikas, mutta Saari on sitä myöskin. Olisiko se jotakin sellaista?
Nyt hänen on pakko palauttaa mieleensä myöskin Heikin kuva. Vaaleaverinen, tanakkatekoinen, silmät luottavat ja hiukan yksinkertaiset. Ja nauru avonaista ja vilpitöntä.
Annahan olla, hän muistelee. Eikö Heikki ollut säpsähtänyt ja punastellut, kun Helmi oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen eteensä ja alkanut häntä puhutella. Se oli jo ennen Nikua, mutta nyt Helmi sen vasta muisti. Eihän hän ollut osannut panna sellaisia asioita merkillekään. Ja kun hän nyt tarkemmin muisteli, niin olihan, siltä hänestä nyt tuntui, Heikki katsellut häntä erikoisella tavalla, puoliujosti, vähän kuin arkaillen. Kerran, juhlien tai iltamain päätyttyä, oli Suontaan Heikki tullut hänen luokseen. — "Jospa minä nyt kerran veisin sinut kotiin", oli Heikki sanonut. — "Mitä hulluja", oli hän, Helmi, siihen vastannut. "Sinullehan tulisi nelinkertainen matka." — "Mutta tulisin mielelläni, jos vain seuraasi huolit." — "Miksen huolisikin, mutta aiheetta vain vaivaat itseäsi."
Jotakin tämän tapaista hän muisteli tapahtuneen. Mutta siitä oli jo aikaa kulunut. Millä tavalla hän silloin oli Suontaan Heikkiä ajatellut? Ei erikoisemmalla kuin muitakaan samanikäisiä. Jos siinä jotakin muuta oli ollut, niin se oli hyvänsuopaa sääliä. Olihan Heikki niin viaton ja lapsellinen.
Ja nyt tämä samainen Heikki tulisi kaiken todennäköisyyden mukaan häntä kosimaan, — oikein vakavissaan.
Helmi ajattelee edelleen, koettaa keskittää ajatuksensa vain Suontaan perilliseen, aivan kuin ei Nikua olisi ollutkaan. Mutta hän ei siinä onnistu. Toinen tulee ehdottomasti mieleen ja vertailuja on pakko tehdä.
"Kuinka voisi toisin ollakaan", ajattelee Helmi. "Häntähän minä rakastan ja hänen last…"
Ei, hän ei uskalla ajatella ajatustansa loppuun. Samalla kertaa kun pelko tulevaisuudesta täyttää hänen mielensä, samalla kertaa herättävät kuvitelmat Nikun ja hänen tulevaisuudestaan epämääräistä, vapisuttavaa hurmaa.
Helmi menee ikkunan ääreen. Maa on yltyleensä nuoskean, valkoisen lumen peitossa ja uutta putoilee suurina rauhallisina hiutaleina. Kun ei isä jo ole huomauttanut, että hänen olisi muutettava kamariinsa. Niin, hänhän voi muuttaa jo tänä iltana, niin eivät ala puhua.
Tuossahan isä tuleekin tallin puolelta. Onko hän noin vanhentunut ja köyristynyt, tuskin tuntisikaan samaksi mieheksi kuin muutamia kuukausia taaksepäin. On Helmi sen aiemminkin huomannut, mutta nyt, valkoista lunta vastaan, on erotus vieläkin räikeämpi. Ja katse on surullinen ja totinen. Voi, jos isä tietäisi kaiken, minkähänlaista silloin olisi! Helmi ei uskallakaan enää katsella pihalle, vaan alkaa puuhailla jotakin tuvassa.
"Vai Suontaahanko sitä Helmiä."
Helmi säpsähtää, mutta rauhoittuu taas. Emäntäpiika on lieden ääressä ruuanlaittopuuhissa.
"Miten niin, että Suontaahan?" kysyy Helmi välinpitämättömästi.
"Niinkuin ei tiedettäisi. Älä salaa ollenkaan."
"No jos tiedät jotakin, niin kerro!"
Helmi koettaa saada ääneensä iloisen, huolettoman sävyn, mutta katse karttaa puhujaa.
"Eikös se Suontaan nuori isäntä tässä yhtenä yönä käynyt Helmiä katsomassa?"
"Heikkikö?"
"Heikkipä tietenkin. Enhän minä sitä heidän vävyään tarkoita."
"On tainnut käydä. Vaan en minä sitä ainakaan ole nähnyt."
"Ovatpa muut nähneet."
"Vai ovat."
"Joo. Isäsikin. Isäntä, tarkoitan."
"Oho."
"Vai ei Helmi sitä nähnyt!"
Emäntäpiika on pelkkänä kysymysmerkkinä.
"En. Mutta äänen minä kyllä kuulin — oven takaa."
Nyt ei emäntäpiian ällistys löydä rajaa.
"Ettäkö Helmi antoi Heikin kärvistellä oven takana! En usko korviani."
"Entäpä! Miksei kulje päivällä?"
"Onko se ovi aina niin ollut lukittuna ja salvassa?" kysyy emäntäpiika sitten veikeästi.
Helmi säikähtää ensin, mutta malttaa mielensä ja luo pitkän, kysyvän katseen puhujaan.
"Mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Kun kertovat Heikin käyneen kaupungissa. Eikö liene ollut kihlojen ostossa."
"Kihlojen ostossa!"
Saaren tytär menee ensin hämmästyksestä sanattomaksi, mutta sitten hänen on pakko purskahtaa nauruun.
"Vai kihlojen ostossa!" toistaa hän. "Silläpä asialla kiirettä ja salaperäisyyttä on. Ja minä kun en tiedä koko hommasta mitään."
"Mutta", lisää hän sitten vakavammin, "jos hyvinkin lienee käynyt ostamassa kihloja jollekin toiselle. Vaikka kaksihan siinä hommassa tavallisesti kuuluu tarvittavan."
Emäntäpiika on nyt kokonaan unohtanut ruoka- puuhat ja katselee Helmiä kysyen ja ihmetellen. Lopuksi hän kuitenkin reippaasti kääntää kaikki leikiksi.
"Kyllä Helmi osaa", sanoo hän, "mutta niinhän sanotaankin, että tyynessä vedessä isot kalat kutevat."
Helmi on niin hämmentynyt, ettei osaa mitään sanoa. Mutta parempi on, että puhuvat tästäkin kuin että alkavat puhua muuta.
"Ja kaikenlaisia arveluita sitä syntyykin…", jatkaa emäntäpiika topakasti.
"No?"
Helmi on pelkkänä korvana.
"No me kun ajattelimme, kun Helmi on tullut niin vaiteliaaksi ja muodoltaankin kalvakkaammaksi, — näkeehän sen nyt jokainen, jolla vain on silmät päässä, — niin me ajattelimme, että jos se Nikolai hyvinkin olisi katsellut vähän pitempään Helmiä ja Helmi myöskin puolestaan…"
Helmi puristaa kätensä nyrkkiin. Nyt hänen on vaikea sanoa tylysti ja kovasti, mutta hänen on pakko se tehdä.
"Kyllä tekin keksitte", tulee hiljaisesti ja — niinkuin emäntäpiiasta tuntuu — yliolkaisesti.
"Jotakinhan sitä keksii! Sitä kun Helmikin muuttui heti sen lähdön jälkeen. Vaikka sanoinhan minä heti väelle, että ei sinnepäinkään."
Saaren tyttären on mahdoton sanoa mitään. Hän antaa toisen puhua ja kuuntelee vain. Eivätkä emäntäpiialta sanomiset lopukaan.
"Vaikka kyllähän Nikussa sen puolesta katselemista olikin", jatkaa hän innokkaasti, "komea mies se oli, työteliäs ja tanu mies kaikin puolin, kyllä sen kelkassa turvassa oli, vaikka ryssän tekoja oli…"
"Mistä sen tiedät?"
"Ei kai se sitä salannut, jos puheeksi tuli. Liian oli reilu mies siihenkin, vaikka joskus vähän kolkonvoittoinen. Mutta sanoin minä toki heti, ettei se Saaren Helmi palkollisiin ja enköpä ollut taaskin oikeassa."
"Olit. Vaikka ihminen kai se on palkollinenkin — niinkuin sinäkin."
"Ihminen, ihminenpä tietenkin. Mutta tässä tapauksessa erikoisesti… ei, sanoin minä heti, että mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Minkä takia se oikein lähti?"
"En tiedä, vastasi Helmi synkästi.
"Mutta kun se isäsi puhutteli Helmiä silloin lähtöaamuna."
On kuin Helmin suoniin ajettaisiin kylmiä jäitä. Hänellä menee aikaa, ennenkuin hän ehtii keksiä vastauksen.
"Puhutteli", kertaa hän miettien. "Niin, — hän tiedusteli, olisinko minä häntä mahdollisesti loukannut joten kuten."
Helmille on vaikea lausua edes Nikun nimeä vierasten kuullen.
"No kas siinä se nyt sitten oli." — Emäntäpiika lyö kätensä yhteen. "Ja juuri siitä koko puhe tai arssinoiminen, miksi häntä nyt sanoisin, sai alkunsa. Ei kai kukaan hyvää työmiestä iltikseen menetä."
"Eipä tietenkään."
"Ei. Mutta kun lähtee, — senkös teet. Ja ne sellaiset hommat, jos olisi sattunut olemaan, eivät ne olisi salassa pysyneet."
* * * * *
Lumi putoilee maahan suurina hiutaleina, tarvitaan vain vähän pakkasta ja talvi jää pysyväiseksi. Mutta taivas on alakuloinen ja harmaja ja pilvet uivat alhaalla, joskus ne näyttävät ikäänkuin roikkuvan ilmassa, — ei tiedä, miten vielä käy. Jos vaan tämä lumi sulaa, niin kauhea keli siitä tulee.
Vielä ei siis tiedetä mitään. Ja mitä epäilyksiä on kytenyt, ne ovat toistaiseksi sammuneet. Mutta pian, pian huomataan postissa kirjevaihtokin ja sitten saadaan taas vettä myllyyn. Vaan ilman sitäkin, se kaikkein kohtalokkain, kaikkein kauhein on jälellä. Hyvä Jumala, auta minua pääsemään tämän yli kunnialla.
Entä Suontaan Heikki kaupunkimatkoineen. Onko olemassa savua ilman tulta! Olisiko Heikissä sen verran miestä, että hänelle voisi, niinkuin ystävälle, kertoa koko asian. Ei, sitä kai hänelle ei voisi tehdä, mutta vihjaista, että hänen asiansa on toivoton, se kai ei olisi mahdollisuuksien ulkopuolella. Mutta pian on toimittava, sillä päivät kuluvat.
Saaren Helmi on kuin päästään sekaisin. Tekee päätöksen ja peruuttaa sen taas. Rehellisyys olisi itselle paras ja sitä se olisi lähimmäisillekin, mutta sittenkin: äiti. Ja hän rupeaa aprikoimaan rakkautensa suhdetta neljänteen käskyyn. Vaikka miten päin tekisi, syntiä tulee tehdyksi joka tapauksessa.