Olimme juuri alkaneet purjehtia Kap Hornin ympäri, kun puhkesi kaakkoinen myrsky, joka vei laivamme perikatoon. Useita päiviä taistelimme sitä vastaan, mutta vihdoin rupesi laiva, joka oli vanha, keikunnasta niin pahoin vuotamaan, että meidän täytyi purjehtia myötätuuleen monta päivää, myrskyn ja merenkäynnin pysyessä muuttumattomana. Vihdoinkin tulimme lähelle näitä saaria ja meidän täytyi ohjata laitatuuleen, päästäksemme niitten sivu. Laiva rupesi sentähden yhä enemmän ja enemmän vuotamaan, tullen vihdoin vesilastiin, jolloin meidän eräänä yönä täytyi kiireesti poistua siitä, voimatta ottaa mukaamme mitään. Kolme miestä jäi laivaankin, koska he sattuivat olemaan kannen alla. Jumalan armosta saimme veneen ohjatuksi kallioiden välistä tuolle rannalle, joka oli ainoa paikka, missä voimme nousta maihin. — Mutta luullakseni keskeytän nyt taasen, sillä minulla on sinulle vielä paljon kertomista.
— Tehkää niin, vastasin. — Johtui mieleeni, että menen hakemaan arkun ja siinä olleet tavarat tänne, niin voitte sanoa minulle, mitä ne ovat.
Laskeuduin alas jyrkännettä ja palasin vaatteet ja palttina mukanani. Niitä oli kahdeksat housut, yhdeksän paitaa, lukuunottamatta sitä, jonka olin repinyt, sitoakseni Jackson'in käden, kaksi nuttua, neljä valkoista purjevaatepuseroa, muutamia kenkäparia ja sukkia. Jackson tunnusteli kädellään esinettä toisensa jälkeen, sanoen minulle, mitä ne olivat ja mihin niitä käytetään.
— Ettekö tahdo käyttää mitään niistä? kysyin.
— Jos sallit, niin voinhan sen tehdä, vastasi hän. Anna minulle pusero ja housut.
Annoin hänelle tavarat ja menin hakemaan loppuja, jotka olin jättänyt kalliolle.
Tullessani takaisin syli täynnä tavaroita, näin hänen pukeneen päällensä uudet vaatteet, vanhain ollessa siinä vieressä.
Tuntuu siltä kuin olisin taasen kristitty ihminen, sanoi hän.
— Kristitty ihminen, toistin, mikä se semmoinen on?
— Sanon sen sinulle vähitellen. Se on jotakin semmoista, jota en ole ollut pitkiin, pitkiin aikoihin. Mutta mitä olet nyt tuonut tullessasi?
— Tässä, sanoin, mitä tämä on?
— Se on pakka purjekangasta, josta voidaan tehdä nuttuja ja housuja.— Tämä taasen on vahaa.
Sitten selitti hän minulle kaikkien niiden esineiden tarkoituksen, jotka olin tuonut majaan. Siinä oli purjeneuloja, koukkuja, siimoja, muutamia arkkeja kirjoituspaperia ja pari kynää.
— Nämä kaikki olisivat meille suureksi hyödyksi, sanoi hän hetken perästä ja olisivat suuresti edistäneet mukavuuttamme, jos en olisi sokea.
— Siellä on vieläkin tavaraa, sanoin ja lähdin niitä hakemaan.
Ladoin loput tavarat arkkuun ja kannoin sen ylös. Se oli raskas hilata kallioita ylös ja olinkin kovasti hengästynyt tullessani perille ja laskiessani sen tuvan lattialle.
— Siinä on kaikki, sanoin. No, mikä tämä on?
— Se on kiikari, mutta ah, olenhan sokea. Näytän sinulle kumminkin kaikissa tapauksissa, kuinka sitä käytetään.
— Täällä on kaksi kirjaa sanoin.
— Anna ne tänne, sanoi hän, että voin niitä koetella. Tämä on raamattu, siitä olen melkein varma, se on sen muotoinen, ja tämä toinen on luullakseni rukouskirja.
— Mikä on raamattu ja mikä on rukouskirja?
— Raamattu on Jumalan sana, ja rukouskirja opettaa, miten meidän onJumalaa rukoiltava.
— Mutta, kuka on Jumala? Olen kyllä usein kuullut teidän sanovan: OiJumala ja jumal'auta, mutta kuka hän on?
— Sanon sen sinulle illalla, ennen maata menoamme, vastasi Jackson vakavasti.
— Hyvä, muistutan teitä siitä. — Olen löytänyt arkusta pienen laatikon, joka on täynnä kaikenlaisia pieniä esineitä, nauhoja ja jänteitä.
— Anna minun koetella sitä.
Panin yhden pinkan hänen käteensä.
— Tässä on neuloja ja lankaa, joita käytetään vaatteita ommellessa; niitä kyllä tulemme vast'edes tarvitsemaan.
Vihdoinkin oli koko arkun sisältö tutkittu ja selitetty. Lasipullot minua ihmetyttivät, enkä voinut oikein ymmärtää, miten ne olisivat valmistetut, mutta panin ne ja kasarit, sekä kaiken muunkin hyvin varovaisesti takaisin arkkuun ja vedin sen pois tieltä majan nurkkaan.
Ennenkuin panimme nukkumaan sinä iltana, täytti Jackson lupauksensa ja puhui minulle Jumalasta, josta aineesta sittemmin usein keskustelimme. Jackson tuli siitä aina hyvin alakuloiseksi ja levottomaksi.
7. Opin lukemaan.
Seuraavana päivänä en pyytänytkään häntä jatkamaan kertomustaan isästäni ja äidistäni, koska huomasin hänen tahtovan sitä karttaa ja olin jo siksi paljon muuttunut, että säälin häntä. Ajatukseni työskentelivät toisessa kysymyksessä: kuinka voisin oppia lukemaan noita kirjoja, jotka olin löytänyt arkusta? Ensimmäiseksi työkseni, aamulla noustuamme ylös, kysyin Jackson'ilta siitä.
— Kuinka se olisi mahdollista, vastasi hän? Olenhan sokea ja miten voisin sinua opettaa?
— Eikö löytyisi mitään keinoa? kysyin alakuloisena.
— Annas kun ajattelen, kyllä, löytyy ehkä eräs keino, jota ainakin voimme koettaa. Muistathan, mitä kirjaa kutsuin rukouskirjaksi?
— Kyllä, sitä ohutta pientä.
— Niin, tuo se tänne. No, sanoi hän, antaessani hänelle kirjan; sanopas, onko joka sivun keskellä suora viiva, joka jakaa sivun kahteen osaan, niin että sanat ja lauseet tulevat sen kummallekin puolelle.
— On, aivan varmaan, vastasin. Joka sivun keskellä, niinkuin niitä kutsutte, on suora, musta viiva ylhäältä alas. Sanat ja kirjaimet luullakseni ovat sen kummallakin puolella.
— Ja kirjaimista ovat toiset suurempia, kuin toiset, etenkin sillä puolella, joka on lähempänä reunaa.
— En tiedä mikä reuna on.
— Tämä, sanoi hän, näyttäen sivun laitaa.
— Niin on.
— No hyvä, koetan aukaista kirjan "Isä meidän" kohdalta, ainakin niin läheltä sitä, kuin suinkin ja saat sanoa minulle, voitko löytää jotakin paikkaa kirjoituksessa, joka alkaisi suurella, kuinka sanoisinkaan — hattupäisellä pölkyn näköisellä kirjaimella.
— Tällä lehdellä on yksi, joka on sen näköinen.
— Hyvä, anna minulle hieno puikko, mutta teroita se ensin.
Tein niin ja Jackson raivasi lattialle pienen tilan.
— Nyt, sanoi hän, täytyy minun ensin saada selville, onko paikka oikea, sillä löytyy muitakin rukouksia, jotka alkavat 'iillä', niinkuin tuota kirjainta kutsutaan. Jos se on oikea, niin osaan rukouksen ulkoa ja voin sen avulla opettaa sinulle kaikki kirjaimet kirjaimistosta.
— Mikä on kirjaimisto?
— Kirjaimistoksi kutsutaan kaikkia kirjaimia yhteensä ja ovat ne keksityt voidaksemme lukea ja kirjoittaa. Niitä on kaikkiaan kaksikymmentäyksi. Katso nyt tänne, Frank, onko 'iitä' seuraava kirjain tämän näköinen? Hän piirsi tikullaan maahan kirjaimen s.
— On, vastasin.
— Ja sitä seuraava on tämän näköinen, jatkoi hän, piirtäen kirjaimen ä, ensin kuitenkin poistaen edellisen kirjaimen ja tasoitellen maan.
— Niin, sanoin.
— Isä, sanoi hän, on sana ja sitten on vähän väliä, ennenkuin tulee kirjain m.
— Niin, vastasin ja katsoin kirjainta, jonka hän oli piirustanut ja vertasin sitä kirjassa olevaan.
— Silloin luulen olevamme oikeilla jäljillä, mutta varmuuden vuoksi jatkakaamme vielä vähän.
Jackson täydensi sitten sanan, "meidän" ja seuraavat "joka olet", jonka jälkeen hän oli tyytyväinen.
— Kas niin, sanoi hän, tästä rukouksesta voin opettaa sinulle melkein kaikki kirjaimet ja jos olet tarkkaavainen, opit kyllä pian lukemaan.
Koko aamun kulutimme sitten opiskellessa eri kirjaimia ja pian tunsin ne kaikki. Sinä päivänä menimme läpi "Herran rukouksen" ja kun opin sanat samalla kuin kirjaimetkin, voin ennen iltaa kertoa sen. Luin sen läpi hänen kuultensa, kaksi tahi kolmekymmentä eri kertaa, tavaten joka sanan kirjain kirjaimelta, siksi kunnes se tuli oikein. Se oli ensimmäinen oppituntini.
— Onko totta, mitä olette sanonut, että ihmisiä kuoleman jälkeen joko palkitaan tahi rangaistaan, aina sen mukaan, miten hyvää tahi huonoa elämää he ovat viettäneet?
— On, vastasi Jackson.
— Rangaistaanko sitten teitä, kun kuolette, tahi ei?
— Ah kyllä, pelkään sitä, lapseni, vastasi Jackson, nojaten päänsä käsiinsä ja peittäen kasvonsa.
Olin aikeessa jatkaa keskustelua, mutta Jackson pyysi minua jättämään hänet yksikseen muutamaksi tunniksi. Menin ulos, istuuduin kalliolle ja katselin tähtiä.
— "Ja kaikki nuo ovat Jumalan luomia ja Jumala loi kaikki", ajattelin, "ja Jumala elää tuolla tähtien yläpuolella". Tuumailin kauan aikaa ja olin hyvin hämmentynyt. En ollut milloinkaan ennen eilistä iltaa kuullut mitään Jumalasta, ja Jackson'in antamat vähät tiedot olivat tehneet minut yhä enemmän innokkaaksi ja uteliaaksi, mutta hän ei näyttänyt mielellään rupeavan keskustelemaan tästä aineesta. Vähän myöhemmin koetin muistella, osaisinko vielä Herranrukouksen, ja kun huomasin sen osaavani, polvistuin kalliolle, katselin muuatta kirkasta tähteä ja luin Herranrukouksen jonka tehtyäni nousin ylös ja menin nukkumaan.
Ensimmäisen kerran siis elämässäni olin rukoillut. Jackson oli viime aikoina opettanut minulle niin paljon, että vaivoin voin saada kaikki pysymään koossa, ja ajatukseni pyörivät toisesta esineestä toiseen, niin että aivoissani vallitsi jonkun aikaa täydellinen sekamelska. Ajatuskykyni kehittyi kuitenkin vähitellen itsestään ja käsitteeni tulivat selvemmiksi, mutta kauan sain työskennellä umpimähkään, niinkuin asemani luonnollisesti edellyttikin.
Nykyään oli suurimpana halunani oppia lukemaan. En ajatellut enää Jackson'in kertomusta enkä vanhempaini kohtaloita, vaan olin yhtä myöntyväinen kuin hänkin siirtämään jatkon tuonnemmaksi. Kolme tahi neljä tuntia aamu- ja saman verran iltapäivällä käytettiin opiskeluun, intoni ollenkaan laimenematta. Noin kuuden viikon kuluttua voin lukea raamattua ja rukouskirjaa melkein mistä paikasta tahansa. Jackson'in ei tarvinnut minua enää opettaa. Hänestä sain sen sijaan tarkkaavaisen kuulijan lukiessani joka aamu ja ilta paikkoja evankeliumista ja jonkun rukouksen.
Lintujen paluuaika lähestyi nyt ja elintarvevarastomme oli vähäinen. Minun täytyi jättää kirjani ja tehdä ankarasti työtä toimeentuloksemme. Niin pian kuin linnunpoikaset olivat kasvaneet tarpeeksi suuriksi, aloin työni. Ja nyt vasta oikein näin, miten arvokkaita arkusta löytämäni veitset olivatkaan. Solmiamalla kiinni muutaman puseron kauluksen ja hihat, sain pussin, jolla minun oli hyvin mukava kantaa lintuja, ja veitsellä nyljin ja paloittelin linnut neljäsosaa lyhemmässä ajassa kuin ennen. Siimojeni avulla sain kuivatuksikin niitä paljon enemmän yhdellä kertaa kuin ennen, niin että yksinäni, apulaisetta, sain kootuksi ja kuivatuksi paljon enemmän lintuja kuin Jackson'in kanssa yhdessä. Työssä meni kumminkin noin kolme viikkoa aamusta iltaan. Suurin osa varastostani pinottiin majan perälle.
Lukutaitoani en kumminkaan saattanut unohtaa, sillä Jackson ei päästänyt minua aamulla eikä antanut minun panna nukkumaankaan illalla, ennenkuin olin lukenut hänelle palasen raamatusta; hän näytti todellakin tulevan hyvin pahoilleen, jos jätin sen tekemättä.
Kun työni vihdoinkin oli lopussa, tunsin vastustamatonta halua kuulla lopun Jackson'in kertomuksesta, mikä koski isääni ja äitiäni, ja sanoin sen hänelle. Hän ei näyttänyt pitävän pyynnöstäni, eikä olisi ruvennut jatkamaan, mutta kun kovasti häntä siihen pakotin, enkä antanut perään, niin täytyi hänen, vaikka vastahakoisestikin, ruveta kertomaan.
8. Jackson jatkaa kertomustaan.
Toivoisin sinun ymmärtävän, sanoi hän, minkävuoksi en ole tahtonut jatkaa kertomustani. Syy on siinä, että minun nyt täytyy tunnustaa sinulle se viha, joka on isäsi ja minun välillä. Mutta jos muistanet, olimme molemmat nuoruudessamme koettaneet voittaa saman henkilön suosiota, nim. äitisi, ja että hän oli ottanut sen paikan, joka muissa olosuhteissa olisi kuulunut minulle, ja että hän oli menestynyt elämässään, kun minä sitävastoin olin joutunut onnettomuuteen; näin ollen ei sinusta vihani voine tuntua kummalliseltakaan.
— En ymmärrä ollenkaan tunteitanne, vastasin, ja kuinka hän voi loukata teitä menemällä naimisiin äitini kanssa, on käsittämätöntä mielestäni.
— Mutta minähän rakastin häntä!
— Otaksukaamme, että sen teitte, mutta kun en tiedä, mitä rakkaus on, en sentähden voi sitä ymmärtääkään; jatkakaa siis vain kertomustanne.
— No hyvä; kun viimeksi lopetin, kerroin sinulle että koetimme päästä maihin tällä saarella ohjaamalla veneemme kylpylahteen, mutta siinä särkyikin veneemme kappaleiksi. Meitä pelastui kaikkiaan kahdeksan henkilöä, nimittäin kapteeni, isäsi, kirvesmies, perämies, kolme laivamiestä ja äitisi. Meillä ei ollut veneessä mitään muuta kuin kolme kirvestä, kaksi ruoka-astiaa, ja nuo kaksi kasaria, jotka vieläkin ovat tallella, mutta ei ollut ruokaa eikä vettä. Tarkastimme sentähden ensi töiksemme saaren, saadaksemme vettä, ja pian löysimmekin puron, joka vieläkin lirisee majamme vieressä. Onneksemme tulimme saarelle siihen aikaan, jolloin linnut olivat juuri tulleet ja munineet; jos ei niin olisi ollut, olisimme kuolleet nälkään, koska meillä ei ollut minkäänlaisia kalastusneuvojakaan.
Kokosimme joukon munia ja saimme hyvän aterian, vaikkakin söimme munat raakana. Meidän muitten käyskennellessä tahi paremmin sanoen kiipeillessä saarella tutkimassa, minkälaiset elämän mahdollisuudet meillä siellä voisivat olla, jäivät kapteeni ja isäsi äitisi luo, joka istui suojaisessa paikassa kylpylahden luona. Palattuamme illalla, kutsui kapteeni meidät kokoon ja sanoi, että voidaksemme onnistua täytyisi meidän toimia yksimielisinä ja yhdessä. Sentähden olisi välttämätöntä, että joku ottaisi päällikkyyden ja johtaisi toisia, sillä ilman sitä ei mikään menestyisi; hän kysyi, pidimmekö hänen ehdotustaan oikeana? Myönsimme sen kaikki, vaikka minä puolestani en ollut halukas siihen suostumaan, mutta kun kaikki muutkin suostuivat, en viitsinyt vastustella. Kapteeni käski sitten meitä, koska kerran olimme yksimielisiä, valitsemaan itsellemme johtajan. "Jos olisimme olleet laivalla", sanoi hän, "olisin tietysti ruvennut siksi itse, mutta koska olemmekin maalla, pidän herra Henniker'iä siihen toimeen paljon sopivampana henkilönä"; hän ehdotti, että johto annettaisiin hänelle ja hän tulisi itsekin mielellään alistumaan herra Henniker'in käskettäväksi. Kirvesmies ja perämies suostuivat heti tähän ehdotukseen ja lopulta myös nuo kaksi laivamiestäkin. Tein yksinäni vastarintaa ja sanoin, etten antaisi minkään "maakravun" komentaa itseäni. Jos kerran minun täytyy elää muiden komennossa, niin täytyisi käskijänä ainakin olla jonkun aito merimiehen. Olin varma siitä, että nuo toisetkin laivamiehet olivat samaa mieltä kanssani, vaikka olivat antaneetkin suostumuksensa, ja toivoin heidän sitten yhtyvän minun mielipiteeseeni, johon heillä näytti olevan haluakin. Isäsi vastasi puheeseeni hyvin tyynesti, vaatimattomasti ja varovasti. Hän sanoi, ettei hän ollenkaan halunnut ruveta johtajaksi ja että hän mielellään totteli kapteenia, jos se vain enemmän tyydyttäisi kaikkia. Mutta kapteeni ja nuo toiset pysyivät lujina päätöksessään ja sanoivat, ettei semmoisen "juopporatin" kuin minun tarvitse tulla heitä vastustelemaan ja että saan mennä mihin saaren osaan haluan, jos en kerran tahdo jäädä heidän luokseen. Kokous loppui siten, että suutuin ja selitin, etten tahtonut palvella isääsi. Sieppasin yhden kirveistä mennäkseni tieheni, mutta kapteeni otti sen pois, sanoen sen olevan hänen omaisuuttaan ja lisäten, että saan mennä, mihin haluan.
Poistuin heidän luotaan mennäkseni lintujen pesimispaikalle kokoamaan munia. — Yön tullessa panin maata guanokentälle, eikä minulle tullut ollenkaan kylmä, sillä myrsky oli nyt lakannut ja ilma oli hyvin lämmin.
Herätessäni seuraavana aamuna näin, että aurinko oli jo korkealla taivaalla. Katselin tovereitani, joista olin eronnut, ja huomasin heidän työskentelevän ahkerasti. Meri oli aivan tyyni ja paljon tavaraa oli ajautunut maihin uponneesta laivasta. Muutamat miehistä kokosivat salkoja ja lautoja kallioiden juurelta, haalaten niitä kekseillä kylpylahteen, jossa ne vedettiin maalle. Isäsi, äitisi ja kirvesmies olivat juuri tällä paikalla, jossa nyt olemme. He olivat valinneet sen, rakentaakseen siihen jonkunlaisen majan ja näyttivät olevan hyvin kiireissään. Kapteeni ja laivamiehet kuljettivat ylös kokoomiaan salkoja ja lautoja; kaikki olivat toimessa ja tekivät työtä yhtynein voimin. Tunnustan, että nähdessäni heidän noin työskentelevän, kävi se minulle kateeksi ja aioin jo mennä mukaan, jollei ajatus, että minun olisi pitänyt totella isääsi, olisi minua pidättänyt. Söin vielä muutamia munia raakana, istuen auringon paisteessa ja katsoen, kun toiset työskentelivät.
Pian huomasin kirvesmiehen alottavan hankkeensa. Ennen kello yhdeksää oli tämän majan kehys isäsi avulla pystytetty, jonka jälkeen he kaikki menivät uimarantaan, jossa veneemme oli pohja rikkinäisenä. He hajoittivat sen, pannen talteen kaikki rautanaulat ja kantaen veneen kappaleet paikalle, mihin majan kehys oli pystytetty. Tarvinnen tuskin mainita, mitä he sitten tekivät, sillä onhan sinulla maja edessäsi. Katto, kuten näet, on suurimmaksi osaksi rakennettu venelaudoista, kun sitävastoin seinät ovat vahvemmista laudoista; täytyy sanoa, että he tekivät työnsä hyvin. Ennen aamua oli yksi majan seinistä valmis ja näin heidän sitten sytyttävän tulen lastuista, joita he hakkasivat kirveillään, ja paistavan munia ja lintuja, joita he olivat koonneet ensimmäisenä päivänä.
Yhden asian olin kokonaan unohtanut tehdessäni kapinan ja jättäessäni toverini, nimittäin juomaveden, ja se paikka, jonka he olivat ottaneet haltuunsa, näytti olevan ainoa semmoinen, josta sitä oli saatavissa. Olin kuolla janoon jo ennen iltaa ja lähdin sentähden rotkoon kiipeilemään tarkastaakseni, olisiko siellä mahdollisesti vettä. Illansuussa löysinkin lähteen, jonka tiedät, sillä olethan siitä niin usein juonut puunhakumatkoillasi. Tästä sain uutta rohkeutta, sillä pelkäsin, että veden puute pakottaisi minut alistumaan. Kiusalla taittelin veitselläni rotkosta niin paljon oksia matkaani kuin vain voin kantaa, ja seuraavana aamuna tein niistä risumajan itselleni, näyttääkseni, että minullakin oli katto pääni päällä, yhtä hyvin kuin heilläkin. Rakensin sen jonkun matkan päähän guanokentän yläpuolelle, ettei minun tarvitsisi olla missään tekemisissä heidän kanssaan, kun he tulivat hakemaan munia ja lintuja jokapäiväiseksi tarpeekseen.
Ennen seuraavaa yötä oli maja aivan valmis.
Ilma lämpeni yhä enemmän päivä päivältä ja koska minulla ei ollut minkäänlaista astiaa, jossa olisin säilyttänyt vettä, täytyi minun joka kerta juomaa halutessani kiivetä rotkoon, joka oli hyvin vaikeata. Sentähden päätinkin tehdä itselleni uuden majan rotkoon lähteen reunalle, päästäkseni noista monista päivittäisistä juomamatkoistani. Tiesin, että voin hatussani ja nenäliinassani tuoda sinne munia pariksi kolmeksi päiväksi ja päätin heti panna aikeeni täytäntöön. Seuraavana päivänä kiipesin siis rotkoon, ruvetakseni siellä asumaan ja otin munia mukaani niin paljon kuin voin kantaa. Parin päivän kuluttua sain majani valmiiksi ja sisustin sen jotenkin mukavaksi. Kolmantena päivänä palasin hakemaan uutta munavarastoa, mukanani kori, jonka olin kutonut hienoista oksista ja jolla tiesin voivani tuoda muonaa koko viikoksi kerrallaan. Olin nyt täydellisesti tyytyväinen olooni ja päätin elää erakkona saarella olo-aikanani, niin kauan kuin se tulisi ehkä kestämäänkin, sillä kärsin mieluummin vaikka mitä, ennenkuin kuuntelin niin suuresti vihaamani henkilön käskyjä kuin isäsi oli.
Mutta pian selveni, miten viisaasti he olivatkaan tehneet, valitessaan isäsi johtajakseen. He otaksuivat lintujen alituisesti asustavan saarella ja luulivat niin ollen aina olevansa tilaisuudessa saamaan elatuksensa. Isäsi, joka oli kauan asunut Chilessä, tiesi kumminkin niitten muutamien viikkojen kuluttua hylkäävän pesimispaikkansa. Hän sanoi heille tämän ja todisti, miten onnellisia he olivatkaan joutuessaan haaksirikkoon juuri tähän aikaan ja miten välttämätöntä oli, että he koettavat nyt koota elintarpeita koko vuodeksi. He eivät voineet käsittää, miten lintuja voi säilyttää suolaamatta, mutta hän tiesi, miten se oli mahdollista, ja näytti heille, kuinka lintuja kuivataan auringon paisteessa. Minun oleskellessani rotkossa tekivät he siis ahkerasti työtä, kooten ja kuivaten suuret määrät lintuja, niin että heillä ennen lintujen poismuuttoa oli jo tarpeelliset varastot. Hän se oli, joka keksi senkin, että lintujen jalkajänteistä voi tehdä kalastussiimoja ja opetti äitisi niitä soimaamaan. Ensi alussa pyytivät he kaloja muutamilla nauloista tehdyillä koukuilla, mutta isäsi opetti heidät sitten pyytämään niitä koukutta niinkuin intiaanit mantereella tekivät, joilta hän oli taidon oppinut.
Isäsi ansiota oli, että he olivat niin hyvin varustettuja silloin kuin linnut lähtivät poikineen; minä sitä vastoin olin jäänyt oman onneni nojaan. Ennen lintujen lähtöäkin olin joutunut jo hyvin vaikeaan asemaan; sillä munissa oli jo viime aikoina aivan täysinkehittyneitä poikasia, niin etten voinut niitä syödä ja kun minulla ei ollut tulta, enkä osannut niitä kuivata, ei minulle jäänyt muu neuvoksi, kuin syödä ne raakana, joka oli kaikkea muuta kuin miellyttävää. Minua lohdutti kumminkin se ajatus, ettei vanhemmillasi eikä noilla muillakaan ollut sen paremmasti ja toivoin aikaa, jolloin linnut taasen alkaisivat munia, voidakseni niiden vielä ollessa tuoreena, koota niitä paljon suuremman varaston. Mutta kaikki suunnitelmani menivät myttyyn, kun linnut, sekä vanhat, että nuoret, paria päivää myöhemmin lähtivät pois, jättäen minut vaille kaikkia toimeentulomahdollisuuksia.
Se oli kauhea huomio, enkä ymmärtänyt, mitä olisin tehnyt. Kävelin sinne tänne guanokentällä ja kolmantena päivänä tulin jo iloiseksi löytäessäni muutaman kuolleen linnun, jolla voin tyydyttää nälkääni. Samalla halusin tietää, miten entiset toverini menettelivät, sillä otaksuin, että he olivat yhtä huonossa asemassa kuin minäkin. Kallioiden suojasta vakoilin heitä, mutta en voinut huomata heissä mitään epätoivon merkkejä. Siinä istui äitisi niin tyynenä majan seinustalla, keskustellen isäsi ja kapteenin kanssa. Kaksi muuta näkyi istuvan kallioilla onkimassa ja kummastelin, mistä he olivat saaneet siimoja, samalla kuin otaksuin heidän sillä tavalla saavan elatuksensa. Mutta se ei auttanut minua, sillä olin nälkään kuolemassa ja nälkä masentaa ihmisen ylpeyden. Viidentenä päivänä menin kallioille missä muudan laivamiehistä oli onkimassa. Tervehdin häntä ja sanoin, että olin nälkään kuolemaisillani ja pyysin häneltä jotain syötävää.
— En voi auttaa sinua, vastasi hän, minulla ei ole oikeutta antaa pois mitään. Sinun täytyy puhutella herra Henniker'iä, joka nyt on päällikkönä. Kuinka olitkaan tyhmä tehdessäsi kapinan, katso nyt, mitä se on sinua hyödyttänyt.
— Äh, vastasin, jos ette saisi kaloja, ette olisi paremmassa asemassa kuin minäkään.
— Kyllä varmasti ja siitä on meidän kiittäminen häntä; ilman häntä olisimme nyt huutavassa hukassa, sen tunnustan. Meillä on ruokavaroja vaikka kuinka paljon, ja kalastamme ainoastaan saadaksemme vaihtelua.
Tämä kummastutti minua suuresti, mutta ei ollut enää autettavissa. Koska en voinut nähdä nälkää, niin menin kentälle, jossa isäsi oli kapteenin seurassa, ja sanoin röyhkeästi, että olin tullut takaisin ja halusin liittyä tovereihini. Kapteeni katsahti minuun ja käski minun kysyä sitä isältäsi, joka vastasi, että hän neuvottelisi siitä muitten kanssa, heidän tultuaan päivälliselle, koska hän ei voinut tehdä mitään heidän suostumuksettaan, jonka jälkeen he poistuivat. Olin kauheasti nälissäni, joka lisääntyi vaan katsoessani, miten äitisi paistoi kahta suurta kalaa nuotiossa. Sitä en nyt kumminkaan voinut auttaa ja istahdin vähän syrjemmäksi kiihkeästi odottamaan muitten paluuta, jolloin kohtaloni ratkaistaisiin. Olin nyt niin masentunut, että päätin suostua vaikka mihin, kunhan vain pääsisin takaisin. Parin tunnin kuluttua olivat he kaikki kokoontuneet päivälliselle ja kadehdin heiltä joka suupalaa, jonka he nauttivat. Sen jälkeen vähän aikaa neuvoteltuaan käski isäsi minun tulla lähemmäksi ja sanoi:
— Jackson, hylkäsitte meidät silloin, kun olisitte voineet olla meille suureksi avuksi kovassa työssämme; nyt kun olemme saaneet kaikki kuntoon ja jotenkin mukavasti, tahdotte palata takaisin jakamaan kanssamme työmme hedelmät ja saavutukset. Te ette ole hankkinut itsellenne mitään, niinkuin me, josta seuraa, että me tulemme nyt jotenkin hyvin toimeen, kun te sitä vastoin näette nälkää. Olen nyt puhutellut tovereitani ja he ovat kaikki sitä mieltä, että teidän, koska ette ole auttaneet meitä, täytyy, jos mielitte liittyä seuraamme, ja tulla muiden asemaan, työskennellä paljon enemmän kuin heidän. On sentähden ehdotettu, että saatte liittyä, meihin ehdolla, että siihen asti, kunnes linnut taasen tulevat takaisin saarelle, hankitte meille rotkosta tarvitsemamme puumäärän. Jos suostutte tähän, niin saatte tulla, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että noudatatte niitä lakeja ja sääntöjä, jotka olemme laatineet ohjeeksemme. Semmoiset ovat ehtomme ja nyt saatte päättää, miten hyväksi näette. Tarvitsee tuskin mainita, että suostuin niihin ilolla, jota vielä lisäsivät ne päivällisen jäännökset, jotka sain syödäkseni. Ahmin niin että olin tukehtua, kunnes olin saanut tarpeekseni.
Syötyäni rupesin punnitsemaan ehtoja, joihin olin suostunut, ja vereni kiehui ajatellessani tulevani jollakin tavalla toisten orjaksi, koska minun täytyisi työskennellä niin ankarasti joka päivä. Unhotin, että se oli oikeus ja kohtuus ja että sillä tavalla ansaitsisin osani vuosivarastosta, jonka kokoamisessa en ollut ollut apuna. Rupesin vihaamaan isääsi yhä enemmän ja lupasin mielessäni kostaa, jos vain joskus saisin siihen tilaisuutta, mutta nyt ei asiaa voinut auttaa. Joka päivä kiipesin tuonne ylös, mukanani nuoran palanen ja kirves. Hakkasin suuren kantamuksen puita ja toin ne majalle. Se oli kovaa työtä, jossa meni aina koko päivärupeama ja sain olla hyvin hanakkana, ehtiäkseni päivälliseksi takaisin. Kapteeni tarkasti aina kantamukseni, vakuuttautuakseen, että puut riittäisivät päivän tarpeeksi.
9. Veres kokemus ja uusi aarre.
Kului vuosi ja koko ajan työskentelin tällä tavalla. Vihdoinkin tulivat linnut takaisin ja sittenkuin olimme koonneet vuosivarastomme, vapauduin erikoistehtävästäni ja sain jakaa työt muitten kanssa.
Alituisena miettimisen aiheenamme oli se, kuinka kauan todennäköisesti tulisimme saarella viipymään. Joka päivä tähystelimme huolissamme jotakin laivaa, mutta emme koskaan sellaista nähneet. Vihdoin aloimme jokainen menettää kaiken toivomme ja kun niin kävi, muuttuivat useimmat meistä synkiksi ja surullisiksi. Luulen, että toisetkin nyt olisivat tehneet kapinan, niinkuin minä, jos heillä olisi ollut siihen jotakin syytä. Vanhempasi koettivat rohkaista meitä niin paljon kuin osasivat. He keksivät jos jonkinlaisia huvituksia ja illoilla he kertoivat monta jännittävää tarinaa poistaaksensa ikäväämme. Kaikki kunnioittivat äitiäsi, ja sen hän hyvin ansaitsikin. Lähestyin häntä harvoin, koska hän näytti tuntevan minua kohtaan suurta vastenmielisyyttä, luultavasti käytökseni johdosta isääsi kohtaan, sillä nyt, kun olin taasen samassa asemassa kuin muutkin olin hänelle niin röyhkeä kuin vain uskalsin, tekemättä itseäni kumminkaan syypääksi rangaistukseen tottelemattomuudesta. Vastustin joka ehdotusta, jonka hän teki, niin paljon kuin voin, mutta isäsi pysyi aina tyynenä, eikä suuttunut niinkuin minä.
Ensimmäinen vähän merkitsevämpi tapaus oli kahden miehen kadottaminen, nimittäin kirvesmiehen ja toisen laivamiehen, jotka olivat isäsi luvalla, otettuaan mukaansa viikon evään, lähteneet kiertämään saarta, tutkiakseen sen tarkoin. Ollessaan paluumatkalla ja saavuttuaan eräälle korkealle vuoren harjanteelle, oli heitä nähtävästi kovasti janottanut, ja kun he eivät olleet voineet löytää vettä, olivat he koettaneet virkistää itseään joillakin marjoilla, joita siellä kasvoi. Nuo marjat sattuivatkin olemaan myrkyllisiä, sillä jo palatessaan olivat miehet hyvin kipeitä ja muutamain päivien perästä kuolivat he molemmat.
Tämä tapaus pelästytti meitä kovasti ja toi vähän vaihtelua yksitoikkoiseen elämäämme, vaikkakaan ei juuri mitään hauskaa sellaista. Minä kumminkin melkein iloitsin tapauksesta, enemmän kuin surin, sillä huomasin nyt näet olevani suuremman arvoinen kuin ennen. Hautasimme ruumiit guanoon tuon ensimmäisen korkean kallion juurelle, jonne sitten kaikki muutkin ovat haudatut. Kului sitten kolme kuukautta, kun toinen laivamiehistä katosi. Löysimme etsiessämme häntä hänen housunsa kallion juurelta. Hän oli nähtävästi mennyt uimaan, sillä sinä päivänä, jolloin hän katosi, oli meri rasvatyyni. Oliko hän nähnyt jotakin kelluvan merellä ja tahtonut hakea sen maihin, tai oliko hän vain huvikseen uinut etemmäksi, hyvä uimari kun oli, emme voineet koskaan saada selville, niinkuin emme sitäkään, oliko hän saanut suonenvedon ja uponnut, vai olivatko hait hänet tappaneet. Hän katosi jäljettömiin ja hänen todellinen kohtalonsa on yhä vieläkin salaisuus. Lukumäärämme oli siten vähentynyt neljään mieheen, isääsi, kapteeniin, perämieheen ja minuun.
Mutta olet kai väsynyt, lopetan nyt ja kerron sinulle lopun toisella kertaa. —
Vaikka en ollutkaan väsynyt, en viitsinyt ruveta vastustelemaan, koska Jackson näytti uupuneelta, ja niin panimme molemmat nukkumaan.
Lukiessani raamattua Jackson'ille olivat eri luvut minua monesti kummastuttaneet, enkä voinut koskaan ymmärtää, mitä niillä tarkoitettiin. Minkälaista määrää jotakin tarkoitettiin esim. luvuilla kuusikymmentä — seitsemänkymmentä y.m., en voinut käsittää ja kysyin sitä Jackson'ilta.
— Oh, hän vastasi, ne merkitsevät aika paljon ja olen sen sinulle vähitellen selittävä, mutta meillä ei ole millä laskea, ja koska olen sokea, täytyy minulla olla kädessäni jotakin, jolla voin sinua opettaa.
Muistin silloin että uimarannassa oli kallioilla pieniä herneenkokoisia simpukoita, jotka luultavasti sopisivat tarkoitukseen. Kokosin niitä aikamoisen läjän ja pyysin Jackson'ia käyttämään niitä opetusvälineenään. Hän teki niin ja laski tuhanteen, jolloin hän sanoi sen olevan tarpeeksi. Useina päivinä opettelin minä sitten laskemaan sataan, kunnes olin täysin varma, jolloin Jackson rupesi opettamaan minulle vähän yhteen- ja vähennyslaskua, antamalla minun lisätä tai poistaa simpukoita ja laskea summan tahi jäännöksen. Vihdoinkin voin muistaa, mitä olin oppinut näillä käsitempuilla, jos saan käyttää sitä sanaa, mutta etemmäksi en päässyt, vaikka yhteenlaskusta opinkin jossakin määrin käsittämään kertolaskua ja vähennyslaskusta hyvästi ymmärtämään jakolaskua.
Sain tästä uutta huvitusta pariksi kolmeksi viikoksi, ja kun vihdoin luulin oppineeni kaiken, mitä hän sokeana voi minulle opettaa, heitin simpukat menemään ja halusin tehdä jotakin muuta.
Silloin juolahti mieleeni, etten vielä milloinkaan ollut nähnyt majan laudakolla olevaa kirjaa ja kun en tiennyt mitään syytä siihen, miksi en saisi sitä katsella, puhuin Jackson'ille asiasta ja kysyin, enkö saisi sitä lukea.
— Tietysti, vastasi hän, mutta et ole sitä ennen pyytänytkään ja ja minä olin sen kokonaan unhottanut.
— Mutta kun ennen pyysin sitä, ette tahtonut mitenkään antaa. Mikä syy teillä silloin oli kieltoonne?
— Minulla ei ollut mitään muuta syytä kuin vihani ja luulo, että kirjan katseleminen toisi sinulle huvia. Se kuului tuolle hukkuneelle poikaraukalle ja hän oli jättänyt sen veneeseen, kun olimme Valdiviassa ja unhottanut sen sinne. Sysimme sen sitten sattumalta, kun nousimme maihin tälle saarelle. Ota se esille, luullakseni on se sinua suuresti huvittava.
Otin kirjan ja aukaisin sen. Sen nimi oli muistaakseni: "Mavorin luonnonkirja". Kaikissa tapauksissa oli se kuvilla ja selityksillä varustettu oppikirja petoeläimistä ja linnuista. Lukijan on mahdotonta käsittää kummastustani ja ihastustani. En ollut milloinkaan ennen elämässäni nähnyt minkäänlaista maalausta tahi piirustusta, enkä tiennyt, että semmoisia oli olemassakaan. Olin oikein raivoissani ihastuksesta, kun kääntelin lehtiä, ja tuskin maltoin katsella yhtä kuvaa hetkeäkään, ennenkuin siirryin toiseen. Kaksi tahi kolme tuntia katselin kirjaa sillä tavalla, ennenkuin aloin tyyntyä ja voin ruveta lukemaan. Mikä huvinlähde tästä tulisikaan ja miten moneen kysymykseen toverini saisikaan vastata. Hänen täytyi kertoa minulle kaikki, mitä hän tiesi niistä maista, joista eläimet olivat kotoisin, ja kuvat selityksineen antoivat näin paljon puheenainetta. Maalatut maisemat kehittivät uusia ajatuksia. Kysyin Jakson'ilta palmusta, ja siitä tultiin uusiin kysymyksiin. leijonasta yksinään riitti meille puhumista koko iltapäiväksi ja alkoi olla jo pimeä, ennenkuin menin nukkumaan uusine aarteineni. Olin lukenut leijonasta raamatusta ja muistelin nyt kaikkia niitä paikkoja, ja ennenkuin nukuin ajattelin karhua, joka oli repinyt profeetta Elisaa pilkkaavat lapset ja päätin, että huomenna kaikista ensimmäiseksi lukisin karhusta.
Luulen, että tämä kirja antoi minulle tekemistä pariksi kuukaudeksi, jona aikana raamattu ja rukouskirja tulivat melkein kokonaan syrjäytetyiksi; luin sentään Jackson'ille palasen kummastakin joka ilta ja aamu. Joskus ajattelin, että kirja valehtelee, mutta kun luin linnuista, niin tunsin ne, jotka kävivät saarellamme, ja huomasin niitten elämäntavat niin oikein kerrotuiksi, että epäilykseni katosivat. Kuvista kiinnittivät mieltäni kaikista enimmän ne, joissa oli aiheina kesyjä lintuja ja riikinkukkoja, sillä eräässä niistä oli muudan talo ja ihmisiä, esittäen maalaiselämää Englannissa, omassa isänmaassani; muutamassa näkyi komea herraskartano, jonka portaitten edessä seisoi upea nelivaljakko. Mahdotonta on lukijan saada käsitystä siitä ajatusten paljoudesta, jonka piirtäjän heikot ponnistukset kohottaa maalauksensa vaikutusta, aivoissani synnyttivät. Piirtäminen ihmetytti minua myöskin suuresti ja Jackson sai monesti minulle sitä selittää. Tästä kirjasta tuli aarteeni ja luettuani sen läpi kerta toisensa perästä, niin että osasin sen melkein ulkoa, palasin vasta raamattuuni. Koko aikana en ollut pyytänyt Jackson'ia jatkamaan kertomustaan, mutta nyt, kun uteliaisuuteni oli tyydytetty, uudistin pyyntöni. Kuten ennenkin, näytti hän nytkin vastahakoiselta, mutta kun en antanut perään, täytyi hänen suostua ja hän rupesi jatkamaan:
— Niin, meitä oli siis enää jäljellä vain neljä miestä ja äitisi. Perämies oli hyvin sairaalloinen. Hän ikävöi kovin, mies parka, nuorta vaimoaan, joka oli jäänyt Englantiin, ja mikä häntä näytti enimmän pelottavan oli se, että vaimo menisi uusiin naimisiin, ennenkuin hän pääsisi kotiin. Se päättyi maksatautiin, joka teki hänestä lopun yhdeksässä kuukaudessa, ja niin oli taasen yksi tovereistamme poissa. Hän kuoli hyvin rauhallisesti ja antoi minulle hianappinsa ja kellonsa annettavaksi hänen vaimolleen, jos joskus sattuisin pelastumaan saarelta. Luulen, että vaimolla on hyvin pienet mahdollisuudet niitä milloinkaan saada.
— Missä ne ovat? kysyin, muistaen hänen kohottaneen laudanpalasta makuusijansa pohjalla.
— Minulla on ne kyllä tallessa, vastasi Jackson, ja jos näyttää tarpeelliselta, näytän sinulle, missä ne ovat.
Tyydyin tähän vastaukseen ja annoin hänen jatkaa.
— Hautasimme hänet guanoon toisten viereen, ja meitä oli siis enää jäljellä ainoastaan kolme. Siihen aikaan synnyit sinä, eli tarkemmin määriteltynä, noin kolmen kuukauden kuluttua perämiehen kuolemasta. Olimme juuri lopettaneet lintujen kokoamisen, kun äitisi sairastui. Hän suoriutui onnellisesti ja isäsi oli hyvin iloissaan saadessaan pojan, sillä hän oli ollut naimisissa jo viisi vuotta. Sinun on huomattava että toveriemme kuoleminen vei meidät jäljellä olevat lähemmäksi toisiamme. Vanhempasi ja kapteeni kohtelivat minua ystävällisemmin ja minäkin koetin puolestani osoittaa samaa, vaikka en kokonaan voinut tukehduttaakaan vihaani isääsi kohtaan. Varmaa on kumminkin, että luotimme enemmän toisiimme ja kaikki pitivät minua vertaisenaan.
Vähän enemmän kuin vuoden kuluttua — sinusta oli tullut jo vankka poika — sattui eräs ikävä tapaus… Jackson kätki kasvonsa käsiinsä ja oli vaiti vähän aikaa.
— Jatkakaa, Jackson, tiedän, että he kuolivat kaikki, mikä milläkin tavalla.
— Se on totta, vastasi hän tointuen. No, isäsi katosi. Hän oli mennyt kallioille kalastamaan ja kun minun käskettiin mennä hakemaan hänet kotiin päivälliselle, en voinut löytää häntä mistään. Otaksuimme, että joku tavallista suurempi kala oli tarttunut koukkuun ja vetänyt hänet syvyyteen, jossa haikalat olivat hänet tappaneet. Se oli kauhea tapaus, sanoi Jackson, peittäen uudestaan kasvonsa.
— Arvelen, että jokainen, tervejärkinen ihminen olisi mieluummin antanut kalan viedä siiman, kuin seurannut sitä veteen. En luule tuon olleen syynä hänen kuolemaansa.
— Ehkä ei, vastasi Jackson; ehkä hän luiskahti, kuka sen tietää, voimme ainoastaan arvailla. Koska siimakin oli poissa, ajattelimme kaiken tapahtuneen kuten kerroin. Haimme kaikkialta, nimittäin kapteeni ja minä, sillä äitisi jäi epätoivoissaan kotiin pitäen sinua sylissään. Emme kumminkaan onnistuneet löytämään isäsi ruumista ja tämä etsiminen koitui meille suureksi onnettomuudeksi, sillä kapteeni kuoli pian sen johdosta. Sanotaan ettei "vahinko tule kello kaulassa", ja nyt saimme todistuksen tähän sananlaskuun.
— Kuinka hän kuoli? kysyin vakavasti, sillä aloin epäillä hänen puhettaan. Jackson ei vastannut ennenkuin vähän ajan kuluttua, jolloin hän sanoi:
— Hän oli kanssani ylhäällä rotkossa keräämässä puita ja putosi jyrkänteeltä. Hän vahingoittui niin pahasti, että hän kuoli puolen tunnin kuluttua.
— Mitä te silloin teitte?
— Mitäkö tein? Mitäpä minä muuta voin tehdä kuin mennä kotiin ja kertoa onnettomuudesta äidillesi, joka tuli aivan pois suunniltaan sen kuullessaan; kapteeni oli hänen ystävänsä ja minua hän ei voinut sietää.
Hyvä on, jatkakaa, sanoin.
— Koetin kaikkeni, ollakseni äidillesi mieliksi, koska enää ainoastaan hän, sinä ja minä olimme jäljellä saarella. Olit silloin noin kahden vuoden vanha, mutta äitisi oli vihannut minua aina ja näytti nyt vihaavan minua yhä enemmän. Hän ei toipunut koskaan isäsi kuoleman jälkeen, sillä hän oli rakastanut häntä äärettömästi. Hän kuihtui vain pois ja kuoli kuuden kuukauden kuluttua, jättäen sinut ja minut yksiksemme tänne saarelle. — Nyt tunnet kertomuksen ja minä pyydän, ettet siitä minulta enää mitään kysele.
10. Grogia ja laulua.
Jackson heittäytyi takaisin vuoteelleen ja vaikeni. Niin minäkin ja rupesin muistelemaan kaikkea, mitä hän oli kertonut. Epäilin sen todenperäisyyttä. En pitänyt hänen tavastaan kiiruhtaa sillä tavalla kertomuksen lopulla, ja se mitä hän oli puhunut äidistäni, ei minua tyydyttänyt. Olin viime aikoina tullut häntä lähemmäksi, en ainoastaan näön vuoksi, vaan tunsin myötätuntoni häntä kohtaan suuresti kasvaneenkin, mutta nyt olin alkanut taasen epäillä häntä, ja tunsin entisen vihani häntä kohtaan palaavan. Nukuttuani yön ja tarkemmin asiaa ajateltuani tulin kumminkin siihen lopputulokseen, että ehkä tuomitsinkin häntä liian ankarasti, ja kun en voinut ruveta hänen kanssaan riitelemäänkään, niin säilyivät keskustelumme yhtä sovinnollisina, semminkin kun hän tuli minua kohtaan yhä ystävällisemmäksi ja teki kaikkensa mitä suinkin voi, huvittaakseen ja miellyttääkseen minua. Muutamana päivänä luin hänelle luonnonkirjasta apinasta; siinä kerrottiin, että tämä eläin piti väkijuomista ja mielellään joi itsensä juovuksiin. Jackson'in kertoessa kaskuja apinoista, joita hän oli nähnyt laivoissa, johtui mieleeni, etten koskaan ollut kertonut hänelle uimarantaan arkun mukana ajautuneesta tynnyristä, enkä tutkinut sen sisältöä. Kerroin siitä nyt Jackson'ille, ihmetellen, mitä se mahtoikaan sisältää ja miten saisimme sisällön haltuumme.
Jackson innostui asiaan kovasti, selittäen minulle, mihin kohtiin tynnyrissä minun pitäisi porata reiät, ja teki minulle kaksi tulppaa niihin pantaviksi. Tämän jälkeen menin uteliaisuudesta rantaan katsomaan tynnyriä, joka oli maannut siellä niin kauan noin puolen metrin syvyisessä vedessä. Jackson'in kehoituksesta olin ottanut mukaani kasarin, voidakseni tuoda hänelle näytteen tynnyrin sisällyksestä, jos se olisi muuta kuin vettä. Porasin pian reiät Jackson'in osoittamiin paikkoihin ylhäälle ja alhaalle, ja neste, joka hienona suihkuna virtasi kasariin, oli ruskeaa väriltään ja niin väkevän hajuista, että horjuin kiivetessäni jälleen kallioille kasarineni, jonka olin laskenut täyteen. Minun täytyi istuutua ja kun hetken kuluttua maistoin nestettä, luulin nieleväni tulta, sillä ryyppäsin sitä kokolailla.
— Tämä nyt ei voi olla sitä Jackson'in puhumaa "väkiviinaa", sillä ei suinkaan tämmöistä voi kukaan juoda, — mitä lieneekään.
Vaikka en ollut nauttinut sitä enempää kuin noin ruokalusikallisen verran, vaikutti se kumminkin hajuineen sen, että kaikki rupesi pyörimään silmissäni ja minun täytyi heittäytyä pitkäkseni kalliolle ja sulkea silmäni tointuakseni. Siinä olin sitten nukkunut useita tunteja, koska oli jo melkein ilta kun heräsin kovaan päänkipuun; olin lähtenyt tynnyriä tarkastamaan heti päivällisen jälkeen. Viipyi vähän aikaa ennen kuin voin muistaa, missä olin ja mitä oli tapahtunut, mutta täysi kasari vieressäni ilmaisi minulle pian kaikki ja kun näin, miten myöhäinen oli ja miten kauan olin nukkunut, nousin, otin kasarin käteeni ja kiiruhdin majaan.
Lähestyessäni kuulin Jackson'in äänen; hänen kuulonsa oli, sen olin huomannut, tullut hyvin tarkaksi sen jälkeen kuin hän oli tullut sokeaksi.
— Oletko se sinä, Frank?
— Olen, vastasin.
— Ja missä olet ollut näin kauan? Kuinka minut pelästytitkään! Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta luulin sinun jo minut hylänneen tänne nälkään kuolemaan.
— Miten voitte luulla semmoista? kysyin.
— Koska otaksuin sinun tavalla tai toisella joutuneen onnettomuuteen ja niin olisi minunkin luonnollisesti täytynyt kuolla. En milloinkaan elämässäni ole pelännyt niin hirveästi; ajatus, että saisin kuolla täällä yksinäni, oli kauhea.
Huomasin, että koko hänen levottomuutensa johtui vain hänen omasta turvallisuudestaan, sillä hän ei sanallakaan maininnut, että olisi tullut pahoilleen, jos joku onnettomuus olisi minua kohdannut, mutta en viitsinyt siitä huomauttaa, kerroin vain yksinkertaisesti, mitä oli tapahtunut ja lausuen vakaumukseni, että tynnyrin sisältöä ei voinut juoda.
— Toitko mitään mukanasi? kysyi hän kiihkeästi.
— Toin, tässä sitä on, sanoin ja ojensin hänelle kasarin.
Hän haistoi sitä, ja vei sen sitten huulilleen, ottaen siitä aika kulauksen. Huokaisten tyytyväisyydestä, laski hän sen sitten takaisin viereensä.
— Se on mainiota, sanoi hän, parasta vanhaa rommia, mitä ikinä olen maistanut. Kuinka suuren sanoitkaan tynnyrin olevan?
Koetin selittää sitä hänelle.
— Sehän on sitten kokonainen aami, — siitä riittää pitkäksi aikaa.
— Mutta ettehän tahtone sanoa, että todellakin pidätte tuosta roskasta?
— Pidänkö? Se on miesten juomaa, mutta pikkupojille voi se tuottaa kuoleman, Se tappaisi sinut. Älä rupea siitä pitämään. Lupaa minulle, ettet koskaan juo sitä tippaakaan. Et saa sitä tehdä, sillä silloin voi minulle käydä onnettomasti.
— En luule teidän tarvitsevan pelätä, että rupeaisin sitä juomaan, vastasin. Otin siitä yhden kulauksen, niinkuin kerroin ja olin polttaa suuni. En juo sitä enää milloinkaan.
— Se on oikein, vastasi Jackson, ja otti taasen ryypyn. Et ole vielä tarpeeksi vanha siihen; myöhemmin, kun tulet niin vanhaksi kuin minäkin, voit juoda sitä ja tuntea, miten se tekee sinulle hyvää. — Nyt menen sänkyyni, sillä on jo aika panna nukkumaan. Tuo kasari tänne ja aseta se viereeni lattialle, mutta varo sitä läikyttämästä.
Jackson ryömi vuoteelleen, minun seuratessa häntä kasarineni, jonka asetin hänen viereensä niinkuin hän oli pyytänyt. Palasin sitten omalle makuupaikalleni, mutta en saanut unta, koska olin nukkunut päivällä niin kauan.
Jackson'kin oli alussa vaiti, mutta minä kuulin hänen tuon tuostakin ryyppäävän kasarista, joka luullakseni sisälsi noin puoli pulloa. Vihdoin hän rupesi laulamaan muudatta merimieslaulua; tulin hyvin kummiini, koska en ennen milloinkaan ollut kuullut hänen laulavan. Se huvitti minua myöskin suuresti, sillä kuulinhan nyt ensi kerran elämässäni laulua. Hänellä oli hyvä ääni ja lauloi hän melko puhtaasti. Lopetettuaan, pyysin häntä jatkamaan.
— Ahaa, vastasi hän iloisemmasti, kuin koskaan ennen. Pidätkö lauluista, pikku vekkuli? Hyvä, voin kestitä sinua paljon semmoisilla. Siitä on jo aikaa kun viimeksi lauloin, ja ihmisen täytyy olla hyvin jöröluontoinen, jos ei joskus iloitse. Muistan ajan, jolloin ei kukaan joukostamme osannut laulaa niinkuin minä, ja nyt osaan taaskin, kun minulla on jotakin, joka voi ilahduttaa mieltäni. — Nyt saat kuulla toisen. Muistan kyllä vähitellen ne kaikki, kunhan vain saan silloin tällöin pienen naukun, ja sehän on varmaa, koska tiedät tavaran ja minä osaan lauluja.
Tulin ensiksi kummiini hänen tavattomasta iloisuudestaan, mutta kun muistin, mitä hän oli kertonut kohtuuttomuudestaan, niin arvasin, että hänen, voidakseen olla iloinen, täytyikin juoda paljon; en voinut ruveta häntä siitä moittimaankaan. Kaikissa tapauksissa huvittivat minua laulut kovasti. Hän laulaa loilotteli niitä minulle yhden toisensa perään noin kolme tahi neljä tuntia, kunnes ääni sortui ja hän, mumistuaan ja kiroiltuaan vähän aikaa, vaikeni kokonaan ja hetken päästä kuului kovasti kuorsaavan. — Makasin vielä jonkun hetken valveillani, mutta nukahdin sitten vihdoin minäkin.
Herätessäni seuraavana aamuna, näin Jackson'in vielä raskaasti nukkuvan. Odotin häntä aamiaiselle, mutta kun hän ei näyttänyt heräävän, söin sen yksinäni. Menin sitten istumaan tavalliselle paikalleni kalliolle, tarkastellen taivaanrantaa, jos jotakin sattuisin näkemään. Kiikaria en voinut käyttää, sillä merivesi oli sen pilannut, eikä Jackson'kaan ollut näyttänyt minulle, miten sen voisin korjata. Tunnin kuluttua palasin takaisin majaan, ja kun Jackson vielä nukkui, päätin herättää hänet. Puistelin häntä vähän aikaa tuloksettomasti, ennenkuin hän avasi silmänsä ja sanoi:
— Nytkö jo vahtiin?
— Eikö mitä, vastasin, mutta olette nukkunut niin kauan, että minun täytyi teidät herättää.
Hän vaikeni, kuin ei olisi tuntenut ääntäni ja sanoi sitten:
— Mutta minähän en näe mitään, mistä se johtuu?
— Tehän olette sokea, muistanettehan toki sen, Jackson, sanoin kummissani.
— Niin, niin, nyt muistan. Onko kasarissa mitään?
— Ei niin tippaakaan, vastasin. Olette nähtävästi juonut kaikki.
— Kyllä, niin tein. Tuo, kiltti poikaseni, minulle vähän vettä, minua janottaa niin hirveästi.
Menin hakemaan vettä ja hän joi koko kasarin tyhjäksi, pyytäen lisää.
— Ettekö tahdo mitään syödäksenne? kysyin.
— Syödäkseni, en. En voi syödä mitään. Anna minulle juotavaa, sanoi hän, ojentaen kätensä ottaakseen kasarin, jolloin huomasin käden vapisevan. Sanoin sen hänelle.
— Niin, sanoi hän, aina se on semmoista juopottelun jälkeen. Sain aika humalan viime yönä, ensimmäisen moneen vuoteen. Mutta sitähän on vielä paljon jäljellä. Käypäs Frank hakemassa minulle pari kolme ryypyllistä, että pääsisin taasen elämään; sitten illalla saat tuoda enemmän yöksi. Pidinkö eilen illalla hyvin pahaa elämää?
— Lauloitte useita lauluja, jotka ilahduttivat minua, vastasin.
— Se on hauskaa, että pidit niistä. Minua pidettiin aikomani hyvänä laulajana, ja jos en olisi ollut niin "hauska toveri", kuten sanotaan, niin ei minusta olisi tullutkaan juoppoa. Mene, poikaseni, hakemaan kasarin pohjaan noin tuuman verran, se riittää minulle hyvin tällä kertaa.
Menin aamille ja laskin kasariin sen määrän, jonka hän oli pyytänyt ja toin sen hänelle. Hän joi sen ja näytti hetken kuluttua olevan entisellään. Sitten pyysi hän syötävää ja alkoi kertoa minulle hauskoja kaskuja, niinkuin hän sanoi, "menneiltä ajoilta", ja päivä kului siten hyvin hupaisesti. — Illalla sanoi hän:
— No Frank, luultavasti tahdot kuulla taasen uusia lauluja. Meneppäs ja nouda täysi kasarillinen, niin lauleskelen sinulle.
Suostuin hänen pyyntöönsä, sillä halusin saada taasen yhtä hauskaa kuin eilen illallakin. Seurauksena oli, että alkuyö vietettiin samalla tavalla kuin eilenkin. Jackson menetteli yhtä varovaisesti ja ryömi vuoteelleen, ennenkuin alkoi juoda, mutta otettuaan muutamia ryyppyjä, kysyi hän, minkälaisia lauluja haluaisin kuulla. Vastasin luonnollisesti, että koska en milloinkaan ollut kuullut muitten kuin hänen laulavan, en voinut sitä sanoa.
— Mitä lauloin sinulle eilen illalla? Vastasin niin hyvin, kuin osasin.
— Vai niin, sanoi hän, ne olivat kaikki merimieslauluja. Mutta nyt saat kuulla jotakin parempaa.
Ajateltuaan vähäsen, alkoi hän laulaa erästä hyvin kaunista ja surullista laulua. Hän lauloi paljon paremmin kuin eilen illalla, sillä hän oli nyt selvä. Ihastuin yhä enemmän ja pyynnöstäni lauloi hän useita semmoisia. Vihdoin alkoi hän sitten sammaltaa ja puhua roskaa, eikä ruvennut enää laulamaan, vaan vastasi minulle äreästi, kun pyysin. Hän makasi hiljaa ja luulin hänen nukkuvan. — Muistellessani kaikkia noita erilaisia päähänpistoja, joita rommi näytti hänessä synnyttävän, kuulin hänen puhuvan ja mutisevan. — Rupesin kuuntelemaan.
— Sillä ei ole mitään merkitystä, miten olen ne saanut, sanoi hän.Aivan yhtä kunniallisella tavalla, kuin jotkut muutkin, vanha Moses.Tuossa ne ovat, onko teillä halua ostaa ne?
Sitten oli vähän aikaa hiljaista, jonka jälkeen hän jatkoi:
— Ne ovat yhtä puhtaita timantteja kuin mitä milloinkaan on tuotu kaivoksista. Sen tiedän ja älkää koettakokaan valehdella, vanha juutalainen. Mistäkö olen ne saanut? Se ei kuulu teihin, kysymys on vain siitä, tahdotteko ostaa ne minulta täydestä arvosta, vai ei. — No, sitten lähden. — En, en aio tulla takaisin, te vanha varas.
Hän kirosi kauheasti ja vaikeni sitten, mutta jatkoi vähän ajan perästä:
— Kuka voi koskaan todistaa, että ne olivat Henniker'in timantteja?
Säpsähdin kuullessani isäni nimen, ja jäin, nojaten käsiini, hengähtämättä kuuntelemaan, mitä sitten seuraisi.
— Ei, ei, jatkoi Jackson. Hän on kuollut ja kalojen ruokana. Kuolleet ihmiset eivät juorua ja rouvakin on kuollut ja kapteeni on kuollut — niin, kaikki ovat kuolleet, kaikki, jonka jälkeen hän huokasi raskaasti ja vaikeni.
Päivä alkoi sarastaa ja voin hänet juuri nähdä siinä vuoteellaan makaamassa, mutta hän ei puhunut enää mitään vaan näytti nukkuvan. Auringon noustessa nousin vuoteeltani katsomaan Jackson'ia. Hän makasi selällään; hiki virtasi hänen otsaltaan ja kädet olivat nyrkkiin puristettuina. Vaikka hän nukkui, näyttivät suonenvedontapaiset nykähdykset hänen kasvoissaan, että hän kärsi ja oli suuressa tuskassa. Silloin tällöin huokasi hän syvään, ja hänen huulensa näyttivät liikkuvan, vaikka ei kuulunutkaan mitään ääntä. — Huomasin, että kasarissa on jäljellä vielä noin kolmasosa.
11. Epäluuloni vahvistuvat.
Menin majasta tavalliselle paikalleni ja rupesin miettimään, mitä olin kuullut. Hän oli puhunut timanteista ja koska raamatusta olin lukenut niistä, tiesin niitten olevan hyvin arvokkaita kalliita kiviä, sillä Jackson oli selittänyt minulle sellaisten arvon. — Sitten hän sanoi niitten olevan Henniker'in omaisuutta, tarkoittaen sillä nähtävästi isääni, ja ettei kukaan voisi todistaa niitten kuuluneen isälleni, joka tietysti oli ymmärrettävä niin, ettei Jackson'illa ollut niihin mitään oikeutta; niin, mitenkä hänellä olisi sitä voinut ollakaan. Sitten muistin hänen salaisen kätkönsä vuoteen alla ja otaksuin, että timantit olivat siellä piilossa. Harkitsin mielessäni kertomusta isäni, äitini ja kapteenin kuolemasta, kuinka hämmennyksissä hän oli ja kuinka iloiseksi hän tuli päästessään loppuun, ja muistin jo silloin epäilleeni hänen puhettaan. Lopuksi tulin siihen johtopäätökseen, että Jackson oli valehdellut ja että oli olemassa joku salaisuus, josta minun täytyisi saada selvä, mutta miten, sitä en ensin voinut tietää. — Niin, löytyihän eräs keino, — juoma panisi hänet puhumaan. Antaisin hänelle rommia niin paljon kuin, hän vaan haluaisi ja houkuttelisin vähitellen häneltä koko totuuden. Mutta samalla en tahtonut hänen huomaavan, että hän oli sanonut jotakin, joka voisi paljastaa hänet, tahi että epäilin häntä.
Kuinka pian voikaan oman sydämemme pahuus tehdä meistä viekkaita ja petollisia, meidän saamatta maailmalta — siihen mitään oppia!
Palasin majaan ja herätin Jackson'in ilman suurempia vaikeuksia, koska hän ei ollut juonut niin paljon kuin edellisenä iltana.
— Kuinka voitte tänään?
— En oikein hyvin, olen nähnyt pahoja unia.
— Mutta tehän lauloitte niin kauniita lauluja.
— Niin, kyllä muistan, sanoi hän, mutta nukahdin sitten.
— Ensin kumminkin kieltäysitte laulamasta enempää ja aloitte pian kuorsata.
Jackson nousi vuoteeltaan ja minä annoin hänelle ruokaa. Puhuimme koko päivän lauluista ja minä hyräilin muuatta, joka oli minua enimmän miellyttänyt.
— Sinä olet oppinut tuon nuotin aivan oikein, sanoi hän, sinulla täytyy olla nuottikorvaa. Oletko koskaan koettanut laulaa?
— En koskaan, jonka hyvin tiedätte.
— Olisit koettanut, silloin kuin en ollut kanssasi. Koetappas nyt.Minä laulan muutaman säkeen ja sinä sen sitten kertaat.
Hän teki niin ja minä lauloin perässä.
— Hyvin, oikein hyvin, sanoi hän. Koettakaamme äänesi laajuutta.
Hän lauloi sävelikön ylöspäin ja minä seurasin. — Luulenpa, että voit laulaa korkeammalle kuin minä, sanoi hän. Kaikissa tapauksissa voit päästä tarpeeksi korkealle, ja nyt rupean opettamaan sinulle laulua.
Lauleskelimme sitten koko päivän ja välillä lepäsimme, sillä Jackson oli antanut minun näin alussa rasittaa ääntäni liiaksi. Kun ilta tuli, pyysi hän minua taasen hakemaan rommia ja kun minulla, kuten muistatte, oli säilyssä kolme pientä viinipulloa, jotka olin löytynyt arkusta, otin ne mukaani ja täytin ne, koska sillä tavalla pääsin turhasta juoksemisesta.
Vein ne Jackson'ille täysinäisinä ja hän, laiteltuaan niihin ensin rieputulpat paidasta, jonka olin repinyt hänen haavoitettua rannettansa varten, kätki ne kaikki kolme vuoteeseensa.
— Näin on paljon parempi, sanoi hän, sillä nyt voin kaataa juomaa kasariin, kun sitä haluan ja sitäpaitsi aion tästä lähtien sekottaa siihen vähän vettä. Veden kanssa se kyllä ei ole yhtä hyvää, mutta riittäähän tuo kauemmin, eikä tee niin uniseksi. — Niin, niin, en olisi voinut aavistaakaan, että saisin vielä tämmöisen nautinnon kaikkien kärsimyksieni jälkeen. Nyt en enää juuri välitäkään, jos saarikin jäädä tänne. — Mene hakemaan vähän vettä kasariin.
Tästä yöstä tuli ensimmäisen kaltainen. Jackson lauleskeli kunnes päihtyi ja nukkui puhumatta sanaakaan unissaan, josta en ollenkaan pitänyt, sillä makasin valveilla kuunnellakseni, mitä hän sanoisi. — Tulisi hyvin ikäväksi kertoa kaikkea, mitä tapahtui lähinnä seuraavan aikana. Tuona aikana puhui Jackson harvoin unissaan ollessaan päissään ja mitä hän sanoi, sitä en voinut ymmärtää. Päivisin opetti hän minua laulamaan ja osasinkin laulaa jo monta laulua aivan oikein. Iltaisin juopotteli hän vanhaan tapaansa, tullen milloin enemmän, milloin vähemmän juovuksiin. Huomasin tuommoisen irstailun kumminkin vaikuttavan hänen terveyteensä; hän oli laihtunut ja tullut hyvin kalpeaksi.
Muutamana yönä, kun hän oli tyhjentänyt tavallisen määränsä ja valmistautui nukkumaan, huomasin hänen olevan hyvin levottoman. Hän nakkelehti vuoteellaan muuttaen asentoaan joka viides minuutti ja mumisi: Kapteeni James. —
Niin, mitä oli hänellä tekemistä kapteeni James'in kanssa?
Juolahti mieleeni, että hän ehkä vastaisi kysymyksiini. — Kuinka hän kuoli? kysyin matalalla, selvällä äänellä:
— Kuoliko? vastasi Jackson. Hän putosi kalliolta, niin, siten se tapahtui. Ette voi sanoa, että olisin hänet tappanut. Ei, en koskenut häneen sormellanikaan.
Sitten vaikeni hän hetkeksi, mutta alkoi sitten taasen:
— Rouva sanoi aina, että olin tappanut heidät molemmat, mutta sitä en tehnyt, ainoastaan toisen… niin, toisen… sen myönnän, mutta minä vihasin häntä… en… en… timanttien vuoksi, vaan hänen vaimonsa vuoksi — sanokaamme syyn olleen sekä vihassa että rakkaudessa.
— Sitten tapoitte hänet rakkaudesta hänen vaimoonsa ja vihasta häntä itseään kohtaan?
— Kyllä, niin se oli. — Kuka te olette, joka olette sen arvannut?— Kuka sinä olet? Minä tapan sinut.
Tätä sanoessaan nousi hän kiivaasti vuoteellaan ja heräsi kai äänestäni, jolle hän oli vastannut.
— Kuka puhui? sanoi hän. Frank Henniker, puhuitko sinä?
En vastannut, vaan olin nukkuvinani, koska hän vielä näkyi istuvan vuoteellaan, ikäänkuin minua vartioimassa. — Koetinpa vielä kuorsatakin.
— Hän se ei voinut olla, mutisi Jackson, hänhän on aivan hiljaa.Jumalani, minkälainen uni!
Sitten vaipui hän takaisin vuoteelleen ja kuulin pulputtavan äänen, joka ilmaisi hänen turvautuvan pulloon ja juovan. Päätin ajasta, jolloin tämä ääni kuului, että hän otti siitä aika paukut. Vihdoin oli kaikki taasen hiljaista.
"No nyt olen vihdoinkin saanut sen tietää", ajattelin ja vereni kuohui kuulemani johdosta. "Hän tappoi isäni. Tapanko hänet heti nukkuessaan?", oli ensimmäinen ajatus, joka syntyi aivoissani — "En, sitä en tee. Syytänkö häntä siitä sitten, kun hän herää ja tapan hänet sitten"? Mutta kun ajattelin, että hän oli sokea, eikä niin ollen voinut puolustautua, olisi se ollut kovin raukkamaista, joten en voinut sitä tehdä. — Mitä tekisinkään? Ja sikäli kuin tyynnyin, ajattelin raamatun käskyä, että meidän pitää kostaa paha hyvällä, ja Jackson oli, minun kysyessäni minkätähden meidän käskettiin niin tekemään, selittänyt sen minulle. Kun sitten tulimme paikkaan, jossa sanotaan: "Kosto on minun, sanoo Herra", sanoi hän, että pahat teot rangaistaisiin kuoleman jälkeen, jonka tähden me emme saaneet seurata juutalaista lakia: "silmä silmästä ja hammas hampaasta", johon olin viitannut. Tämän osan raamattua oli hän selittänyt hyvin ja varmaa on, että se esti minut sinä yönä häntä tappamasta. — Olin vielä kumminkin sangen kuohuksissani ja tunsin, etten voisi enää tästä lähtien olla hänen kanssaan hyvissä väleissä. — Punnitsin asiaa mielessäni, kunnes vihdoin aivan väsyneenä vaivuin raskaaseen uneen.
Vähän ennen päivän valkenemista heräsin äkisti johonkin, joka kuulosti heikolta huudolta, mutta kun kuunnellessani en erottanut enää mitään, nukahdin uudestaan enkä herännyt ennenkuin valoisalla päivällä. Ensimmäiseksi työkseni aamulla katsahdin Jackson'iin, mutta hän ei ollut vuoteellaan, se oli tyhjänä. Kummastuneena tästä muistinkin, vähän harkittuani, huudon, jonka olin kuullut yöllä ja kiiruhdin sentähden majasta, katsellen ympärilleni, mutta en voinut havaita häntä missään. Menin silloin kallion reunalle, josta tällä kohdalla oli kahdeksan metrin jyrkänne, ja katselin alas. Ajattelin, että hän oli yöllä juovuksissa ollessaan mennyt ulos ja pudonnut, mutta en voinut nähdä häntä tuolla alhaalla. Silloin on hän varmaan mennyt hakemaan vettä, ajattelin ja riensin kallioiden nurkkaukseen, jossa jyrkänne oli vielä korkeampi; sieltä näinkin hänen makaavan tuolla alhaalla, liikkumatonna ja näköjään hengettömänä. Olin siis ollut oikeassa. Aivan masentuneena istuin vesikuopan reunalle ja muistelin, miten yöllä olin suunnitellut hänen tappamistaan; nyt makasi hän tuossa edessäni kuolleena, minun olematta syypää siihen. "Kosto on minun, sanoo Herra", olivat ensimmäiset sanat, jotka lausuin ja niin vaivuin ajatuksiini moneksi minuutiksi. Vihdoin ajattelin, että hän ei ehkä ollutkaan vielä kuollut ja kiiruhdin jyrkännettä alas kiipeillen kallioiden ylitse; saavuin hengästyneenä paikalle, jossa Jackson makasi. Hän vaikeroi kovasti minun pysähtyessäni hänen viereensä.
— Jackson, sanoin polvistuessani hänen viereensä, oletteko pahoinkin vahingoittunut? Vihani oli kadonnut kokonaan, nähdessäni hänen onnettoman tilansa. — Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei voinut puhua. Vihdoin sai hän heikolla äänellä sanotuksi: vettä.
Niin pian kuin suinkin voin, kiiruhdin takaisin majaan, täytin kasarin puoleksi vedellä ja kaasin pullosta vähän rommia sekaan. Tämä kaikki vei aikaa noin kymmenen minuuttia. Pidin kasaria hänen huulillaan ja hän näytti virkistyvän, mutta oli kauhean näköinen. Muutamasta hänen päässään olevasta haavasta oli veri vuotanut hänen kasvoilleen ja partaansa. En tiennyt, miten voisin saada hänet kannetuksi takaisin majaan. Oli mahdotonta kiivetä hänen kanssaan niitä kallioita ylös, joita myöten olin laskeutunut hänen luokseen, ja toinen tie joka oli olemassa, oli pitempi ja melkein yhtä vaikea. Vähitellen tuli hän tajuihinsa ja minä annoin hänelle lisää juotavaa. Vihdoin voi hän puhua, vaikka vaikeasti, ja painoi kädellään kylkeään. Hän oli todellakin aivan aaveen näköinen, lasimaisine silmineen, vaaleine huulineen ja maksoittuneella verellä peittyneine kasvoineen.
— Luuletteko voivanne lähteä kiipeämään majaan, jos autan teitä?
— En, minä en voi tulla sinne enää milloinkaan. Anna; minun kuolla tähän, missä olen, sanoi hän.
— Mutta haava päässänne ei ole kovinkaan syvä.
— Ei kai, koska en sitä tunnekaan, mutta kylkeni… olen saanut sisällisen verenvuodon… olen aivan… palasina, sanoi hän tankaten ja hengittäen syvään joka sanan välillä.
Tutkin hänen kylkensä ja huomasin sen, olevan jo kuolleella verellä ja hyvin ajetuksissa. Tarjosin hänelle taasen juomaa, jota hän näytti kovasti haluavan, ja menin sitten hakemaan lisää. Täytettyäni nuo kaksi viinipulloa vedellä ja rommilla, niinkuin ennenkin, palasin paikalle, jossa hän makasi, ja huomasin hänen olevan vähän paremman. Tämä antoi minulle toivoa, että hän vielä voisi tulla terveeksi; sanoin sen hänelle.
— Ei, ei, vastasi hän. Minulla on ainoastaan muutamia tunteja elon aikaa, sen tunnen. Anna minun kuolla tähän ja kuolla rauhassa.
Sitten vaipui hän jonkunlaiseen horrostilaan, niinkuin otaksun, juoman vaikutuksesta. Hän makasi aivan hiljaa ja hengitti raskaasti. Istuin hänen vieressään odottaen hänen heräämistään, ja olin toista tuntia sillä tavalla hyvin järkytetyssä mielentilassa.
12. Jackson'in tunnustus.
Nyt, kun hän oli kuolemaisillaan, aioin kaikin mokomin saada häneltä tietää koko totuuden isäni ja äitini kuolemasta. Jackson makasi horroksissa niin kauan, että pelkäsin hänen kuolevan, ennenkuin ehtisin ruveta häneltä kyselemään, mutta niin ei toki tapahtunut. Odotin vielä tunnin verran, hyvin kärsimättömästi, sen tunnustan, ennenkuin menin hänen luoksensa ja kysyin, miten hän nyt jaksoi. Hän vastasi heti vaikeudetta:
— Tunnen itseni paremmaksi, sisäinen verenvuoto on lakannut, mutta en silti voi jäädä elämään. Kylkeni ovat aivan palasina, en luule olevan yhtään kylkiluuta, joka ei olisi poikki, ja selkärankani on vahingoittunut, sillä en voi kääntyä enkä liikuttaa jalkojani. Mutta voin silti elää vielä monta tuntia ja kiitän Jumalaa, joka on niin laupias, että suopi minulle senkin verran aikaa hyvittääkseni vähän huonoa elämääni. — Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
— No silloin, vastasin, jos voitte puhua, niin kertokaa uudestaan ja valehtelematta isäni ja noitten muitten kuolemasta, sillä tiedän teidän tappaneen ainakin isäni, sen sanoitte kerran unissanne.
Vähän ajan kuluttua vastasi Jackson.
— Olen iloinen, että sen tein ja että sinä sen minulle sanoit. Haluan tunnustaa sinulle kaikki, sillä sillä tavalla kevennän omaatuntoani ja samalla todistan, että kadun, tiedän, että vihaat minua ja olet vihaava muistoanikin, se ei tunnu mielestäni kummalliseltakaan, mutta katsoppa minua nyt, Frank, ja kysy sydämeltäsi, enkö nyt tässä tilassa ollessani ansaitse paremmin ystävyyttä kuin vihaa. — "Kosto on minun, sanoo Herra", ja eikö hänen kostonsa ole tavannut minua jo tässä elämässä? Katso minua, tässä makaan, erotettuna siitä maailmasta, jota olen niin suuresti rakastanut ja johon en enää milloinkaan voi palata — rikkaana, joka vielä muutamia kuukausia sitten teki minut onnelliseksi — nyt sitä vastoin sokeana, kostavan Jumalan ankaran käden kurittamana, Jumalan, jonka kasvojen eteen minun on vähän ajan kuluttua astuttava ja vastattava pahoista töistäni. Kaikissa toiveissani olen pettynyt, kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, kaikki pahat työni tuottivat minulle vain ikuisen kadotuksen. — Kysyn sinulta vielä kerran, enkö ole ansainnut sääliä ja armoa?
En voinut muuta kuin myöntää tämän ja hän jatkoi:
— Nyt sanon sinulle koko totuuden. Kertomukseni oli tosi aina siihen asti, kun vanhempasi tulivat laivaan ja kunnes puhkesi se myrsky, joka lopulla vei laivan perikatoon. — Anna minulle nyt vähän juotavaa.
— Myrsky nakkeli laivaa ja aallot huuhtelivat sitä niin, että välikannet täyttyivät kokonaan vedellä, ja koska luukut olivat suljetut, oli kuumuus sietämätön. Minulla ei ollut vahtivuoroa ja pysyttelin sentähden alhaalla, etsien jostakin kuivaa paikkaa, missä voisin nukkua. Laivan oikealla puolella olevien kajuuttalaipioiden eteen oli kapteeni tehnyt jonkunlaisen purjekojun varapurjeille, jos sattuisimme sellaista tarvitsemaan. Se oli noin kaksi ja puoli metriä läpimitaten ja niin täynnä purjeita, ettei kannen ja purjeiden väliin jäänyt tilaa enempää kuin noin puoli metriä. Alimmat purjeet olivat märkiä, mutta päällimmäiset olivat kuivia ja valitsin sen nukkumapaikakseni. Se koju, jossa vanhempasi nukkuivat, oli kajuuttalaipion toisella puolella, ja laivan keikkuessa ja kallistellessa olivat seinäin raot suurenneet, joten voin nähdä kaikki, mitä kojussa tapahtui, ja kuulla melkein joka sanan, mitä puhuttiin. En tiennyt sitä silloin, kun valitsin purjekojun makuupaikakseni, mutta huomasin sen ensimmäisenä yönä, kun valo loisti raoista. Tietysti puhelee aviomies, ollessaan kahdenkesken vaimonsa kanssa, kaikenlaisia salaisuuksiakin, sen tiesin ja toivoin kuuntelemalla saavani tietää jotakin tärkeätä, mitä, en osannut aavistaa, mutta vihani kannustamana en aikonut jättää mitään tilaisuutta käyttämättä. Vasta noin viikon kuluttua kojuun tulostani tein ensimmäisen huomioni. Olin ollut vahdissa kello kuudesta kahdeksaan ja mennyt sen jälkeen nukkumaan. Noin kello yhdeksän aikana tuli isäsi kojuun. Äitisi oli jo sängyssä. Kun isäsi riisuutui, sanoi äitisi: Eikö tuo vyö ole sinulle suureksi haitaksi?