— Ei, olen siihen jo tottunut. Se vaivasi minua ensin pantuani sen vyölleni, mutta nyt, kun olen pitänyt sitä neljä päivää, ei se enää haittaa. Kannan sitä niin kauan kuin tätä ilmaa kestää, sillä kukaan ei voi sanoa, mitä saattaa tapahtua, ja vyötä ei silloin voi ruveta hakemaan, kun täytyy olla valmis silmänräpäyksessä.
— Luuletko sitten meidän olevan vaarassa?
— No, en nyt sitäkään, mutta myrsky on kova ja laiva vanha ja laho. Tulee kaunis ilma, jos nyt kerran tulee, päivän tahi parin kuluttua, ja kaikissa tapauksissa tuntisin itseni hyvin syylliseksi, jos en ryhdy kaikkiin niihin varokeinoihin, joihin voin, kun arvokas omaisuus, joka ei kuulu minulle, on vaarassa.
— Toivoisin olevamme taasen terveinä kotona, ystäväni, ja että isäni olisi jo saanut timanttinsa, mutta olemmehan Jumalan käsissä.
— Niin luottakaamme häneen, vastasi isäsi.
Kuulemani johdosta tirkistin muutamasta raosta, niin että voin nähdä isäsi, ja huomasin hänen irroittavan vyötäreiltään vyötä, jossa varmaan nuo mainitut timantit olivat tallella. Se oli tehty pehmeästä nahasta ja oli noin kaksikymmentäviisi sentimetriä leveä. Sekä pituudeltaan, että leveydeltään oli se jaettu pieniin neliöihin, joissa arvelin timanttien olevan tallessa. Hetken kuluttua sanoi äitisi taasen:
— Luulen todellakin, Henniker, että minun pitäisi kantaa vyötä.
— Kuinka niin, ystäväni?
— Koska se voisi tulla pelastuksekseni onnettomuuden sattuessa. Otaksukaamme nimittäin, että olisimme pakotettuja lähtemään veneissä laivasta ja semmoisessa kiireessä voi mies kyllä helposti unhottaa vaimonsa, mutta ei timanttejansa. Jos pitäisin vyötä, niin varmaankin veisit minut veneeseen.
— Tuo huomautuksesi voisi ehkä sopia joihinkin muihin aviopuolisoihin, mutta ei meihin, vastasi isäsi.
— No niinpä saan sitten olla huoletta, sanoi äitisi nauraen.
— Otaksukaamme, että jos ajaudumme johonkin syrjäiseen paikkaan, niin annan vyön huostaasi. Minä eri voisi pitää sitä kauankaan piilossa, jota vastoin on mahdollista, että sinun hallussasi se hyvin säilyisi. Puhun tästä sentähden, että vaikkapa olisimme jossakin erämaassa, niin olisi vaarallista, jos jotkut pahat ja periaatteettomat ihmiset saisivat tietää jollakin olevan mukanaan niin suuren omaisuuden.
— Hyvä, vastasi äitisi, se on lohduttavaa kuulla, sillä jos et muussa tapauksessa ottaisikaan minua mukaasi, niin tarvitsethan ainakin minua aarteesi säilyttämisessä.
— Niin, sanoi isäsi nauraen, siinähän on vielä yksi pelastuksen mahdollisuus.
Isäsi sammutti sitten valkean ja keskustelu loppui. Mutta olin kuullut tarpeekseni. Isäsi piti mukanaan suurta aarretta, joka, jos sen joskus voisin saada käsiini ja palata Englantiin, voisi varmaan pelastaa minut nykyisestä asemastani. Voitonhimoni tuli suuremmaksi ja niin yhtyi vihaani isääsi kohtaan toinen yhtä turmiollinen ja pahoihin töihin johtava intohimo. Mutta nyt täytyy minun lopettaa.
Jackson joi vähän ja makasi sitten hiljaa. Koska en ollut syönyt vielä mitään sinä päivänä, käytin tilaisuutta hyväkseni pistäytyäkseni majassa ja lupasin tulla takaisin niin pian kuin suinkin. Palasin puolen tunnin kuluttua raamattu ja rukouskirja mukanani, koska ajattelin, että hän, lopetettuaan tunnustuksensa, pyytäisi minua niistä lukemaan. Hän hengitti raskaasti ja näytti nukkuvan, jonka vuoksi en häntä herättänyt. Kun katselin häntä ja muistelin hänen sanojaan: "Enkö ole säälittävä"? niin tunnustin, että se hän oli, ja tein samalla itselleni kysymyksen: "Voitko antaa anteeksi isäsi murhaajalle"? Vähän ajateltuani luulin, että voin. — Eikö häntä oltu jo rangaistu? Eikö murhaa oltu jo kostettu? Oli mahdotonta olla vihassa tuommoiselle kurjalle ja murtuneelle olennolle. Omatuntoni soimasi minua, kun katsoin hänen vahingoittunutta kättään ja tunsin, että vaikka olinkin poika, niin olin suurena syynä hänen kurjuuteensa. — Vihdoin sanoi hän:
— Oletko siinä, Frank?
— Olen, vastasin. — Olen nukkunut vähän.
— Tuntuuko paremmalta, kysyin ystävällisesti.
— Kyllä, kylkeni on tunnottomampi ja loppuni lähenee. Mutta anna minun jatkaa tunnustustani, sillä tahdon keventää mieltäni, en senvuoksi, että kuolen vielä yöllä tai huomenna, mutta kumminkin tahdon saada sen tehdyksi. Tule lähemmäksi, niin voin puhua hiljempaa ja jaksan kauemmin.
Tein niin, ja hän jatkoi:
— Tiedät, miten jouduimme tälle saarelle — ja miten alussa käyttäydyin. Kun sitten pääsin muiden joukkoon, katosivat pahat ajatukseni vähitellen ja tulin ystävällisemmäksi isällesi. Mutta sitä ei riittänyt kauan. Toisten kuoleman jälkeen, kun ainoastaan vanhempasi ja kapteeni, paitsi minua, olivat ainoat elossa olevat saarella, sai ahneus minussa vielä kerran vallan. Ajattelin taasen vyötä timantteineen ja tapaa, jolla voisin saada sen haltuuni. Paholainen se varmaan sitten iski päähäni ajatuksen tappaa isäsi ja kapteenin. Olin huomannut uimassa ollessamme, että isäsi ei enää pitänyt vyötä ja se oli siis, niinkuin isäsi oli ehdottanut, äitisi huostassa. Kun kerran olin tehnyt päätökseni, varroin joka tilaisuutta pannakseni aikeeni täytäntöön. Oli tavallista, että joku meistä aina aamuisin meni ongelle, koska äitisi ei tahtonut syödä kuivattuja lintuja, jos vain kalaa oli saatavana; olin saanut selville, että paras tilaisuus kauhean aikeeni toimeenpanemiseen tulisi silloin, kuin isäsi menisi kallioille onkimaan. Tavallinen onkipaikkamme oli kallion niemeke, joka erottaa uimarannan merestä, mutta hain toisen paikan, josta saimme enemmän ja parempia kaloja, nimittäin tuon korkean kalliokielekkeen tuolla alhaalla. Tiedät, mitä tarkoitan, sillä olen lähettänyt sinut sinne monta kertaa onkimaan, vaikka en itse ole enää milloinkaan isäsi kuoleman jälkeen voinut sinne mennä. — Isäsi vei sinne siimansa ja juuri kun muudan iso kala oli tarttunut koukkuun ja isäsi kumartui kielekkeen yli katsomaan, milloin se kohoaisi veden pinnalle, niin minä, joka olin piilossa siinä lähellä, hyökkäsin esiin ja pukkasin hänet mereen. Tiesin, ettei hän osannut uida, ja odotettuani muutamia minuutteja katsoin kielekkeeltä ja näin hänen ruumiinsa vajoavan viimeisten ponnistusten jälkeen. Silloin riensin pois ja omantunnon vaivoissa kiipesin rotkoon, tuodakseni sieltä kantamuksen puita, ettei kukaan voisi minua epäillä, mutta siitä syntyivätkin sitten epäilykset, kuten heti olet huomaava. Palasin puineni ja kapteeni näki kun tulin majaan.
— Ohoo, tuohan on jotakin uutta, että kokoat puita, vaikka ei ole vuorosikaan. Tuntuu oikein ihmeelliseltä.
— Asia on niin, että tunnen olevani ystävällisellä tuulella, vastasin paremman puutteessa, sillä en tiennyt oikein, mitä sanoisin ja pelkäsin katsoa heitä silmiin, sillä äitisi seisoi aivan vieressäni, pitäen sinua sylissään.
— Tiedättekö, Jackson, onko mieheni saanut kaloja, kysyi äitisi; olisi jo aika hänen tulla kotiin.
— Miten minä voisin sen tietää? sanoin. — Olen ollut hakemassa rotkosta puita.
— Mutta olittehan kalliolla pari tuntia sitten, vastasi äitisi, sillä kapteeni James näki teidän tulevan sieltä.
— Niin, näin sanoi kapteeni. Oliko hän saanut kaloja, kun olit hänen luonaan?
He kai huomasivat hämmennykseni, kun sanoin: Olin kallioilla, mutta en käynyt Henniker'in luona, sen voin vaikka vannoa.
— Sinun täytyi tulla silloin hänen luotaan, kun sinut näin, sanoi kapteeni.
— En välittänyt hänestä, jos olinkin siellä, vastasin.
— No, sitten on parempi, että toinen meistä menee katsomaan, mitä hän tekee, sanoi kapteeni. Jätänkö Jackson'in luoksenne?
— Kyllä, kyllä, vastasi äitisi levottomana, aavistan jotakin. — On parempi että hän jää tänne.
Kapteeni kiiruhti kallioille, palaten noin neljännestunnin kuluttua hyvin kiihoittuneena ja sanoen:
— Hän ei ole siellä!
— Eikö ole, sepä on hyvin ikävää, vastasin ja nousin samalla seisomaan; olin nimittäin istunut koko ajan kalliolla, kapteenin ollessa poissa.
— Niin se on, sanoi kapteeni. Mene sinä, Jackson, myöskin koettamaan, jos sattuisit löytämään hänet; minä olen sillä aikaa rouva Henniker'in luona.
Äitisi oli kapteenin palatessa painanut päänsä ja, kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Olin iloinen saadessani syytä poistua, sillä omatuntoni soimasi minua, kun näin hänen surunsa.
Olin poissa noin puoli tuntia ja sanoin palattuani, etten ollut nähnyt jälkeäkään isästäsi.
Äitisi oli majassa ja kapteenin mennessä hänen luokseen jäin minä ulkopuolelle, kärsien kaikkia Kainin tuskia.
Se oli kauhea päivä meille kaikille, kukaan ei voinut syödä mitään. Äitisi ja kapteeni pysyivät majassa, enkä uskaltanut, niinkuin tavallisesti, mennä makuusijalleni, vaan makasin koko yön kalliolla. Nukkua en voinut, sillä joka silmänräpäys olin näkevinäni isäsi vajoavan ruumiin, niinkuin aamulla. Seuraavana aamuna tuli kapteeni luokseni. Hän oli hyvin totinen ja ankara, mutta ei voinut syyttää minua, vaikka hän olisi epäillytkin. Kului viikko, ennenkuin näin äitisi jälleen, sillä en uskaltanut näyttäytyä hänelle. Huomatessani sitten, ettei minua ruvettu syyttämään, tulin rohkeammaksi ja palasin majaan. — Kaikki rupesi sitten menemään entistä latuaan.
13. Jackson'in kuolema.
Eräs asia ei kuitenkaan kaivannut selvitystä, se nimittäin, että äitisi tunsi minua kohtaan vastenmielisyyttä, jopa inhoakin, jota hän ei voinut salata. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei voinut milloinkaan katsoa minuun ja vastasi harvoin, jos kysyin häneltä jotakin. Vaikka olisi voinut otaksua, että tämmöinen kohtelu hänen puoleltaan olisi synnyttänyt minussa kokonaan toisenlaisia tunteita, niin herättikin se minussa entisen rakkauteni eloon. Kuta enemmän hän kartti minua, sitä tunkeilevammaksi tulin, ja lisäsin siten hänen vastenmielisyyttään. Rupesin laskemaan leikkiä hänen kanssaan, ja kapteeni James'in täytyi monesti tulla kieltämään minua. Hän oli hyvin vankka mies ja olisi varmaan antanut minulle selkään tappelussa, jonka tähden olinkin hänen läsnäollessaan äitiäsi kohtaan paljon huomaavaisempi; mutta kun hän poistui, tulin niin hävyttömän tuttavalliseksi, että äitisi vihdoin vaati meitä aina yhdessä menemään joko kalastamaan, tai kokoamaan puita ja jättämään hänet siksi aikaa yksikseen. En voinut kieltäytyäkään, koska siinä tapauksessa, etten olisi suostunut, kapteeni James olisi minut varmaan väkisin siihen pakottanut, — mutta vihani kapteenia kohtaan vaan tästä syystä yltyi. Sitten sattui kumminkin tapaus, joka vapautti minut tästä sorrosta ja jätti minut yksikseni äitisi ja sinun kanssasi.
— Nyt täytyy minun vähän levähtää. Odota tunti, niin saat kuulla lopun.
Oli jo iltamyöhäinen ja kuu loisti kirkkaasti taivaalla. Valo ja varjot tekivät meitä ympäröivät kalliot kolkon ja synkän näköisiksi. Ne ryhmittyivät päällekkäin, siksi kunnes tapasivat sinitaivaan, jossa tähdet tuikkivat himmeinä, kuun taas kiitäessä avaruudessa, pilvenkään sen kirkkautta sumentamatta. Ja tässä suurenmoisessa ympäristössä ei ollut kuin kaksi elävää olentoa: muudan poika ja ruhjoutunut murhaaja, joka vähän ajan kuluttua oli kuoleva ja joutuva kostavan Jumalan eteen. — Kun istuin liikkumatta siinä hänen vieressään, ja katselin taivaalle, tunsin vapisuttavaa kunnioitusta enkä pelkoa, sillä ajattelin itsekseni, että Jumala oli luonut nämä kaikki ja koko maailman, sekä hänet että minut. Raamatussa seisoo niin ja kummastelin samalla, missä Jumala mahtoi ollakaan, sillä vaikka olin lukenut raamatun, niin oli minulla siitä hyvin hämärät käsitykset. Haaveilin sillä tavalla melkein pari tuntia ja nukuin vihdoin, nojaten kallioon. Heräsin sitten taasen Jackson'in ääneen, kun hän pyysi minulta vettä.
— Tässä on, sanoin ja ojensin hänelle astian. Oletteko: huutanut minua kauan?
— En, vastasi hän, pyysin sitä ainoastaan kerran ennen.
— Olen nukkunut.
Kun hän oli juonut, sanoi hän:
— Tahdon lopettaa tunnustukseni nyt, sillä kylkeäni alkaa polttaa.Ja hän jatkoi:
— Noin neljä kuukautta isäsi kuolemasta menimme kerran kapteeni James'in kanssa rotkoon keräämään puita Sivuutimme kallioseinän, jonka niin hyvin tunnet, ja kuilun, joksi paikkaa nimitämme, ja rupesimme kiipeämään kallion reunaa pitkin. Kannoimme molemmat nuoriamme, joilla sitten sitoisimme halkokantamuksemme. Äkisti luiskahti hän ja vyöryi kallion reunalle, mutta pelastui tarttumalla vuoressa kasvavaan pieneen pensaaseen, vaikka hänen ruumiinsa riippuikin jo puoleksi jyrkänteen ulkopuolella.
— Ojenna minulle köytesi pää, sanoi hän aivan tyynesti, vaikka hän oli suuressa vaarassa.
— Kyllä, vastasin ja aioinkin tehdä sen silloin, sillä luulin, että hän, jos kieltäisin, voisi vielä pelastua pensaan avulla, josta hän piteli kiinni. Mutta pensas alkoi nyt irtaantua ja antaa perään ja kun kapteeni James näki sen, huusi hän:
— Pian, pian, pensas irtautuu!
Päätin silloin, etten ojentaisi hänelle köyttä. Olin muka hyvin kiireissäni tehdäkseni sen, mutta sotkin sen jalkoihini ja olin sitä sitten taasen selvittelevänäni, kun hän taasen huusi:
— Pian! Ja tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun pensaan juuret katkesivat ja hän syöksyi alas.
Kuulin ryskeen, kun hän putosi kalliolle tuolla alhaalla. — Katso nyt Jumalan tuomiota: enkö olekin aivan samanlaisessa tilassa, kuin hänkin, maatessani tässä lyötynä ja runneltuna. — Vähän ajan kuluttua menin paikalle, jossa hän makasi ja löysin hänet kuolevana. Hänellä oli juuri sen verran voimia jäljellä, että hän voi sanoa ennen kuolemaansa: "Jumala antakoon sinulle anteeksi." — Se oli murha, sillä olisin voinut pelastaa hänet, jos olisin tahtonut, ja kumminkin pyysi hän Jumalaa minua armahtamaan. Kuinka paljon onnellisemmaksi olisinkaan tuntenut itseni, jos hän ei olisi sitä sanonut. Hänen "Jumala sinua armahtakoon" soi korvissani kuukausia sen jälkeen.
Palasin majaan ja kerroin rohkeasti äidillesi, mitä oli tapahtunut, sillä tiesin tällä kertaa voivani puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten ollut sitä tehnyt. Hän joutui aivan pois suunniltaan ja syytti minua sekä miehensä että kapteenin murhaajaksi. Koetin tehdä, mitä ikinä osasin, saadakseni hänet tyyntymään, mutta turhaan. Useita viikkoja pysyi hän sitten surullisena ja välinpitämättömänä, niin että pelkäsin hänen kuolevan, mutta hänellä oli vielä jäljellä sinut, jolle hän voi osoittaa hellyyttään, ja sinun vuoksesi hän jäi elämään. — Huomasin sen hyvin pian. Hän oli nyt täydellisesti vallassani, mutta ensin pelkäsin häntä, yksinpä hänen katseitaankin. Vihdoin tulin rohkeammaksi ja vaadin, että hän olisi minulle ystävällisempiä mutta hän poistui inholla luotani. Turvauduin silloin muihin keinoihin. En antanut hänelle ruokaa, ja hän olisi mielellään kuollut, mutta ei voinut nähdä sinun kärsivän. — En tahdo kertoa julmuudestani ja raakalaisuudestani häntä kohtaan, voin ainoastaan sanoa sen olleen sellaista, että hän kuihtui ja kuoli noin kuuden kuukauden kuluttua kapteenin kuolemasta, pakottaen minut lupaamaan, etten tekisi sinulle pahaa, vaan veisin sinut äidinisäsi luokse, jos vain joskus saisin siihen tilaisuutta. Koska olin tappanut tämän naisen pitkällisellä kiduttamisella, ja isäsäkin, vaikka sukkelammin, en voinut olla suostumatta hänen pyyntöönsä. — Hautasin hänet guanoon toisten viereen.
Hänen kuolemansa jälkeen oli elämäni minulle kauan aikaa suurena taakkana. En voinut tappaa sinua, vaikka vihasin sinua. — Nyt hallussani olevat timantit ja toivo, että joskus vielä pääsisin Englantiin, soivat minulle joskus vähän lohdutusta — Sinä näet minut nyt, eivätkö he kaikki ole jo kostetut.
En voinut muuta kuin myöntää Jackson'in viimeiseen puheeseen. — Niin, he olivat todellakin kostetut. Vähän ajan perästä sanoi hän minulle:
— Nyt, Frank, tunnen, että kipu kyljessäni pahenee ja pian on minulla niin suuret tuskat, etten voi puhua. Olen tunnustanut täydellisesti kaikki rikokseni ja muuta hyvitystä en voi antaa sinulle. Ja nyt, voitko antaa minulle anteeksi? Kuolen hyvin onnettomana, jos et sitä tee. Katso minua. Voitko hautoa kostoa mielessäsi näin onnettomassa asemassa olevalle ihmiselle? Muista, että rukoilemme anteeksiantamusta sen perusteella, miten itsekin annamme anteeksi. Vastaa minulle.
— Luulen, niin, — tunnen, että voin antaa teille anteeksi, Jackson, vastasin. Jään pian yksikseni tälle saarelle ja tulisin varmaan paljon onnettomammaksi kuin muutoin, jos en antaisi anteeksi. — Minä teen sen.
— Kiitos, olet hyvä poika ja Jumala sinua siunatkoon. — Eikö päivä jo pian valkene?
— Kyllä. Näen pian lukea teille raamatusta ja rukouskirjasta.Minulla on ne molemmat mukanani.
— Tuskani ovat kovat ja tulevat joka minuutti suuremmiksi. Minä en voi kuunnella sinua nyt, mutta juuri ennen kuolemaani saan jonkun minuutin levon ja silloin…
Jackson huokasi syvään ja vaikeni.
Useita tunteja kestivät hänen tuskansa ja hän valitti hiljaa. Hikitippui suurina pisaroina hänen otsaltaan ja hän hengitti vaikeasti.— Aurinko nousi ja ennätti jo melkein taas mailleen, ennenkuinJackson voi puhua. Vihdoin pyysi hän juotavaa.
— Se on ohitse nyt, sanoi hän hiljaa. Tuskat loppuvat ja kuolema on lähellä. Voit lukea minulle nyt, mutta minä sanon sinulle ensin muistaessani, mistä voit löytää isäsi omaisuuden.
— Tiedän sen jo, vastasin. Laudan alla teidän makuusijanne pohjalla. Näin teidän kerran ottavan ne esille, kun luulitte minun olevan poissa.
— Se on totta! Minulla ei ole enää mitään sanottavaa, kaikki on pian ohitse. Lue ruumiin siunaussanat kun olen kuollut, ja lue nyt, vielä hengissä ollessani jotakin, josta luulet minun enimmän pitävän, sillä en voi koota ajatuksiani tarpeeksi sanoakseni sinulle, mikä paikka parhaiten sopisi, ja totta puhuen, tuskin sitä tiedänkään. Mutta osaan vielä rukoilla.
Aukaisin raamatun ja löysin vertauksen tuhlaajapojasta.
— Se sopii minulle, sanoi Jackson. Anna minun nyt rukoilla. Rukoile sinäkin puolestani, Frank.
— Minä en tiedä miten, vastasin, ette ole minua koskaan opettanut.
— Ah en!
Jackson vaikeni, mutta näin hänen huultensa liikkuvan vähän aikaa. Poistuin hetkeksi ja kun palasin, oli hän jo kuollut. Hänen suunsa oli auennut, ja koska ensimmäisen kerran elämässäni katselin kuolemaa silmiin, tuijotin ruumista kauhistuneena ja inholla.
Muutamien minuuttien kuluttua jätin ruumiin ja istuuduin kalliolle jonkun matkan päähän siitä, sillä pelkäsin sitä jollakin tavalla. Jäin siihen auringon laskuun asti, jolloin, pelästyneenä ajatuksesta jäädä sinne pimeäksi yöksi, otin kirjani ja kiiruhdin takaisin majaan. Mielenliikutus oli pannut pääni ihan pyörälle, enkähän ollut syönytkään moneen tuntiin. Rukoiltuani, heittäysin vuoteelle tuumiakseni, mitä nyt alkaisin tehdä, kun olin jäänyt yksikseni, mutta muutamien minuuttien kuluttua vaivuin uneen, enkä herännyt ennenkuin aurinko oli jo korkealla taivaalla. Nousin hyvin virkistyneenä ja nähdessäni raamatun ja rukouskirjan muistin lupaukseni Jackson'ille lukea ruumiinsiunausluvut hänen haudallaan. Hain ne rukouskirjasta, sillä olin lukenut ne ennenkin useampaan kertaan, ja silmäiltyäni ne lävitse, läksin kirjoilleni paikalle, missä ruumis makasi. Se oli vielä kankeamman näköinen kuin eilen illalla. Luin sanat ja sulin kirjan. Mitä voin tehdä? ajattelin. En voi haudata häntä guanoon, sillä en jaksa kantaa ruumista kallioiden yli. Ja jos se olisi ollutkin mahdollista, niin luulen, etten olisi voinut siihen koskea. Pelkäsin sitä. Vihdoin päätin peittää sen kivillä, joita oli paljon siinä ympärillä ja teinkin niin. Siihen meni minulta noin kaksi tuntia, jonka jälkeen, otettuani pullot mukaani, kiiruhdin mielelläni pois, päättäen mielessäni, etten ikinä enää tulisi sinne. Tunsin suurta helpotusta, ollessani taasen majassa. Olin kyllä yksinäni, se oli totta, mutta minulla ei ollut enää mitään tekemistä kuolleen kanssa. En voinut koota ajatuksiani, enkä tarkastaa tunteitani sinä päivänä, istuin vain mietteissäni ja nojasin päätäni käsiini. — Panin vielä kerran nukkumaan ja tunsin itseni seuraavana aamuna paljon virkeämmäksi, voiden sekä ajatella että toimia. — Mieltäni painoi kumminkin joku, josta en ensin päässyt selville, mutta kai se johtui tunteesta, että olin nyt yksinäni, ilman minkäänlaista toveria, jonka kanssa olisin voinut puhella ja jolle olisin voinut uskoa salaisuuteni. Minun suuni täytyi olla mykkä siksi, kunnes taasen tapaisin jonkun lähimmäisistäni… tapahtuisiko se koskaan? Olin nähnyt näinä vuosina muutamien niistä hukkuvan saaremme lähellä, — siinä kaikki.
14. Yksin.
Jackson'in kertomuksesta päättäen olin nyt noin neljäntoista vuotias. Näinä neljänätoista vuotena olimme nähneet ainoastaan yhden laivan. Voi mennä vielä samanverran tahi enemmänkin aikaa, ennenkuin taasen tapaisin jonkun ihmisen. — Näitten ajatusteni minua surettaessa tunsin, kuinka paljon olisinkaan uhrannut, jos Jackson olisi vielä elänyt ollakseen minulle seurana. Olisin antanut hänelle anteeksi vaikka mitä, ja tuntuipa melkein siltä, kuin olisin isäni murhaajassa menettänyt hyvänkin ystävän.
Tänä päivänä olin niin levoton, etten voinut tehdä mitään. Koetin lukea, mutta en voinut, ja syödä, mutta ruokahaluni oli poissa. Istuin ja katselin merta, kuinka aalto toisensa jälkeen vyöryi rantaan, ja ihmettelin, toisivatko ne joskus tullessaan luokseni jonkun ihmisen, mutta sillä välillä, jopa kokonaisina tunteinakaan, en ajatellut juuri mitään. Tuli ilta ja pimeä, mutta yhä vieläkin istuin paikallani. Viimein kumminkin menin vuoteelleni melkein epätoivoisena, mutta onnekseni nukuin pian ja unhotin suruni.
Seuraavana aamuna elähdytti minua kirkas aurinko. Tummansininen meri oli melkein rasvatyyni, ja muutenkin tunsin mieleni virkeämmäksi ja ruokahaluni oli palannut. Syötyäni muistin Jackson'in kertomuksen vyöstä timantteineen, jonka tähden menin hänen makuusijalleen, siirsin syrjään höyhenet ja linnunnahat, kaivoin pois maan, jota ei ollutkaan kuin noin kuuden senttimetrin vahvuudelta ja sain laudan näkyviin. Nostin sen pois ja näin sen alla noin kolmekymmentä senttimetriä syvän kuopan, joka oli täynnä erilaisia esineitä. Siellä olivat perämiehen kello ja hiannapit, muutamia vanhoihin rääsyihin käärittyjä dollareita, muudan tupakkarasia, vanha piippu, rintaneula hiuksista tehtyine nimikirjaimineen, muutamia J. Evelyn nimellä allekirjoitettuja kirjeitä, jotka ymmärsin äidinisäni lähettämiksi ja jotka Jackson oli luultavasti ottanut haltuunsa vasta äitini kuoleman jälkeen. Sanon kirjeitä, koska ne olivat semmoisia, niinkuin sittemmin sain tietää, mutta silloin en vielä milloinkaan ollut nähnyt mitään kirjettä. Ensimmäinen yritykseni lukea kirjoitusta oli turha, vaikkakin onnistuin saamaan selvän allekirjoituksesta. Tupakkarasiassa oli sileä, kultainen vihkimäsormus, joka luultavasti oli äitini, ja musta pitkä hiuskihara, joka kai myöskin oli hänen. Siinä oli myöskin kolme tahi neljä kivipalasta, jotka, niinkuin sittemmin kuulin, olivat kulta- ja hopeamalmia, yksi hopeinen lyijykynä ja pari pieniä korvarenkaita. Vasta kuopan pohjalta löysin vyön. Se oli pehmeätä nahkaa ja voin tuntea sen joka neliöön ommellun kovan esineen, joiden arvelin olevan noita timantteja, mutta en aukaissut yhtään osastoa, katsoakseni, mitä niissä oli. Siihen oli hyvin selvästi kirjoitettu: "Herra J. Evelyn'in omaisuutta, 33 Minories, London." Tutkin kaikki nämä esineet toisensa jälkeen ja panin ne, saatuani uteliaisuuteni tyydytetyksi, takaisin kuoppaan, tarkastaakseni niitä taasen joskus vastaisuudessa. Peitin kuopan laudalla, tasoitin maan, sekä järjestin höyhenet ja nahat vuoteessa samalla tavalla, kuin ennenkin. Tähän kaikkeen meni minulta noin pari tuntia, jonka jälkeen istuuduin kalliolle entiseen asentooni ja vajosin lopuksi päivää sekä sielulliseen että ruumiilliseen välinpitämättömyyteen.
Tämä alakuloisuuteni kesti monta päivää, voinpa sanoa viikkojakin, ennenkuin se kokonaan katosi. — En voinut löytää mitään hauskaa kirjoistanikaan, joita välistä katselin, pannakseni ne taasen heti pois. — Ei ollut enää kuukauttakaan siihen, kun linnut taasen palaisivat saarelle. En tarvinnut niitä elääkseni, sillä varastossa oli vielä paljon ruokaa. — Lukija tahtonee ehkä tietää, miten niin tarkkaan tiesin lintujen takaisintuloajan. Meillä, Jacksonin kanssa, oli ainoana ajanmerkkinä täysikuun ilmestyminen taivaalle, jolloin aina teimme merkin kallioon. Kolmetoista täysikuuta oli ajanmitta lintujen tulosta saarelle yhtenä vuotena, niiden takaisintuloon seuraavana ja kaksitoista täysikuuta oli nyt kulunut.
Tuskastuneena kaikkeen, väsyneenä itseeni ja elämäänikin, juolahti vihdoin viimein mieleeni, että voisinhan, ottamalla mukaani ruokaa ja pullollisen vettä, lähteä rotkoon hakkaamaan puita, niin että ne riittäisivät sitten pitkäksi aikaa. Voisinhan jäädä sinne moneksi päiväksi, sillä maja ja kaikki sen läheisyydessä oikein inhoittivat minua.
Seuraavana päivänä panin päätökseni täytäntöön. Nakkasin kuivan ruokani olalleni ja läksin kiipeämään rotkoon. Tunnissa pääsin perille, mutta koska minulla ei ollut mitään kiirettä, niin päätin kiivetä ylemmäksi ja katsoa, enkö voisi päästä toiselle puolelle saarta tai ainakin korkeimmalle vuorenhuipulle, josta olisi hyvä näköala. Jatkoin kiipeämistäni siksi, kunnes olin päässyt muutamalle tasaiselle, ruohoa kasvavalle paikalle, jossa ei ollut metsää. Istuutuessani levähtämään näin vieressäni erään pienen sinisen kukan, jollaista en ennen milloinkaan ollut nähnyt en edes tiennyt, että saarella olisi kukkia. Se oli, niinkuin sittemmin huomasin, joku laji Gentionellaa. Katselin ja ihailin sitä, tuntien sitä kohtaan todellista ystävällisyyttä. Se oli hyvin kaunis ja yksinäinen, niinkuin minäkin.
Lukiessani Mavor'in luonnonkirjaa ja nähdessäni luonnon keskelle rakennettuja englantilaisia taloja, olin kysynyt aina Jackson'ilta niistä ja hän oli selittänyt minulle paljon englantilaista puutarhanhoitoa, kuinka metsäkukkia ja puita voitiin istuttamalla jalostaa, kuinka ruusuja ja muita kukkia kiinnitettiin seiniin, kuten tauluissa näin, ja kuinka niitä kasteltiin ja hoidettiin. — Siinä istuessani ja katsellessani kukkaa juontui mieleeni, että voisinhan ottaa sen mukaani ja hoitaa sitä huvikseni. — Osaanhan kastella ja muutenkin pitää siitä huolta. — Päätin tehdä niin, sillä pidin jo kukkaa aika aarteena. Irroitin sen varovasti ameriikkalaisella veitselläni, jättäen kumminkin tarpeeksi maata juurien ympärille, ja aloin sitten kiivetä vielä ylemmäksi. Mutta ennenkuin olin päässyt kuuttakymmentä metriäkään, löysin ainakin tusinan verran samanlaisia kukkia, kaikki kauniimpia kuin se, jonka olin ottanut mukaani ja kolme neljä muuta, joita en myöskään tuntenut. En tiennyt oikein, mitä tekisin. Panin kaivamani kukan pois ja jatkoin kiipeämistäni, tekemättä vielä mitään päätöstä.
Puolessa tunnissa pääsin vuorenhuipulle ja voin nähdä meren ja toisen puolen saarta alapuolellani. Se näytti melko suurelta, mutta en huomannut juuri suuriakaan eroavaisuuksia tämän ja toisen puolen välillä. Kaikkialla muualla näkyi jylhiä, autioita kallioita, paitsi paikkaa, jossa seisoin. Rotkossa, joka näytti olevan kuin joku halkeama saaressa, kasvoi pientä metsää. Kaikkialla oli hiljaista ja autiota, ei näkynyt yhtään lintua, enkä myöskään voinut huomata muitakaan eläviä olentoja. Olin juuri kääntymäisilläni takaisin, kun ajattelin, että voinhan mennä vieläkin eteenpäin ja katsoa, mitä siellä olisi. Tein niin ja löysin muutamia muita kukkia, joita ei kasvanut minun puolellani saarta. Siellä kasvoi eräitä sananjalan tapaisia puita, joiden runkojen ympärillä köynnöskasvit kiipeilivät. Ajattelin että nämä kasvithan olivat samanlaisia, joita olin nähnyt englantilaisia taloja esittävissä tauluissa, tahi ainakin hyvin niitten näköisiä; mahtaisivatkohan nuo kiipeillä majanikin seiniä pitkin? — Silloin äkkiä hoksasinkin, että istuttaisin niitä muutamia majani ympärille ja laittaisin kasvitarhan omille kukilleni. Lukija voi tuskin kuvitella, miten iloiseksi tästä tulin. Istuuduin punnitsemaan sitä ja tunsin itseni sillä hetkellä hyvin onnelliseksi. Mutta sitten muistinkin, että maja oli rakennettu kalliolle ja kukathan voivat kasvaa ainoastaan mullassa. Tämä huomio oli ensin viedä kaiken rohkeuteni, koska se näytti tekevän tyhjäksi kaikki suunnitelmani, mutta sitten päätin kantaa vähän multaa kalliolle ja sillä tavalla laittaa kasvitarhan. Ensin ajattelin guanoa, mutta Jackson oli selittänyt, että sitä voitiin käyttää ainoastaan pienissä erissä lannoittamaan maata ja että se kuolettaisi kasvit, jos sitä käytettäisiin yksinään. Tuumittuani noin tunnin verran ja muistettuani kaikkea, mitä Jackson oli puhunut asiasta, päätin palata majaan ja paluumatkalla tarkastaa, mistä paikasta rotkoa voisin kaikista helpoimmin saada multaa kasvitarhaani. Sitten kantaisin mullan majalle, tekisin lavan valmiiksi taimille ja kukille, ja kun kaikki olisi kunnossa, kiipeisin rotkoon hakemaan kasveja ja niin olisi kasvitarhani valmis. — Tein niin. Huomasin, että voin saada ruokamultaa rotkosta noin neljännespeninkulmaa pensaikon alapuolelta, ja kun olin siitä varma, palasin majaan. Päätin kumminkin, myöhäinen kun oli, siirtää järjestelyni huomiseen.
Otin arkusta yhden purjekangaspaidan, sidoin kiinni hiansuut ja kauluksen, saadakseni siitä jonkinlaisen pussin, ja lähdin aamulla aloittamaan työtäni. Onnistuin sinä päivänä kantamaan majalle noin kymmenen — kaksitoista pussillista multaa, josta aloin laittaa noin metrin levyistä ja puolen metrin vahvuista lavaa. Minulta meni kokonainen viikko, ennenkuin olin saanut kannetuksi tarpeeksi multaa kahteen lavaan kummallekin puolelle majaa. Se oli kovaa työtä, mutta olin iloisempi ja onnellisempi kuin ennen. Huomasin, että paras keino karkoittamaan ikävää ja yksinäisyyttä oli työnteko, ja samalla kun tein tämmöisen arvokkaan kokemuksen, valmistui kasvitarhanikin. Kun olin lopettanut mullan kantamisen, läksin rotkoon mukanani kaksi koppaa, joissa oli aikomukseni säilyttää kokoamani kasvit. Päivän kovasti työskenneltyäni palasin kopat täynnä pieniä taimia ja köynnöskasvia. Seuraavana päivänä istutin kaikki, mitä olin tuonut mukanani. Tulin pahoilleni nähdessäni lehtien ja kukkien lakastuvan, mutta kastelin ne kaikki, ennenkuin menin nukkumaan ja aamulla huomasinkin ne taasen suureksi ilokseni virkeiksi. Mutta kasvitarhani ei ollut mielestäni vielä kyllin täydellinen. Menin sentähden vielä kerran rotkoon ja valitsin toisia kasveja, jotka eivät kukkineet, ja pari pensasta, joita en ennen ollut nähnyt. Kun olin saanut nämä istutetuiksi ja kastelluiksi, oli kasvitarhani hyvin komean näköinen. Huomasin kumminkin pian, että multa tahtoi varista, ja kokosin sentähden kiviä, joilla ympäröin lavat, ja niin oli kaikki valmista Nyt ei minulla ollut muuta tekemistä päivisin, kuin hoitaa kasvitarhaani. Tein niin ja koska muistin Jackson'in puheen guanosta, toin sitä pussillisen ja panin vähäsen joka kukan juurelle. Pian näkyikin sen hyvä vaikutus, ja ennenkuin linnut tulivat, oli kasvitarhani täynnä kukkia.
En voi kuvailla lukijalle, minkälaista iloa pieni laitokseni minulle tuotti. Tunsin joka taimen ja pensaan, puhelin niille kuin tovereille hoitaessani ja kastellessani niitä aina aamuin ja illoin, ja niitten pikainen kasvaminen ihastutti minua. Yksinäisyyteni ei tuntunut enää niin väsyttävältä kuin ennen. Minullahan oli jotakin huollettavaa, jotakin, joka kiinnitti mieltäni ja jota voin rakastaa. Ne olivat yhtä eläviä kuin minäkin, ne kasvoivat, tekivät lehtiä ja kukkivat. Ne olivat kiitollisia huolenpidostani, ollen tovereinani ja ystävinäni.
Olenhan ennen maininnut, että Jackson, viimeisenä yhdessä oloaikanamme, opetti minut laulamaan useita lauluja. Ikävissäni, etten yksinäisyydessäni kuullut mitään ihmisääniä, aloin ensin hyräillä ja sitten ääneensä laulaa noita lauluja, joita olin oppinut. Tuo oli minusta hauskaa ja lauleskelin joskus puolet päivää. On kyllä totta, että kuuntelijoita puuttui, mutta kun rakkauteni kukkiin kasvoi, niin oli tapanani istuutua siihen likelle ja laulaa kukille ja pensaille, kuvitellen niitten kuuntelevan. Mutta laulu varastoni ei ollut kovinkaan suuri ja viimein, kun olin laulanut ne hyvin usein, kyllästyin niitten sanoihin. Muistin silloin rukouskirjan lopussa olevat Davidin psalmit. Otin kirjan ja lauloin ne kaikki tuntemillani nuoteilla. Lieköhän psalmeja koskaan ennen laulettu sillä tavalla, mutta se huvitti minua, ja sanoissakin oli tarpeeksi vaihtelua.
Joka kolmas tahi neljäs päivä kiipesin rotkoon huolellisesti hakemaan jotakin uutta kukkaa tahi pensasta, jota minulla ei vielä ollut kasvitarhassani ja kun satuin jonkun löytämään, joka usein tapahtuikin, niin tulin hyvin iloiseksi.
15. Lintuni.
Vihdoin tulivat linnut ja minä kokosin paljon munia, joista sain vaihtelua ruokaani, sillä olinkin elänyt niin kauan kuivatulla lihalla. Työn puutteessa rupesin silloin tällöin kalastamaankin, jota Jackson'in eläessä tuskin koskaan olin tehnyt, ja sain siitäkin vaihtelua ruokaani. Jackson ei välittänyt kalasta, koska meidän silloin, valmistaaksemme sitä, täytyi kiivetä rotkoon hakemaan puita, ja hän ei pitänyt ponnistuksista. Kun linnut tulivat, luin uudestaan luonnonkirjasta kuvauksen fregatti- ja muista siinä mainituista linnuista. Oli siinä kuvakin muutamasta kiinalaisesta uikkuineen ja kuvaus, miten niitä kesytettyinä käytettiin kalastamisessa. Tästä juohtui mieleeni, että voisinhan minäkin kesyttää muutamia lintuja seurakseni ja opettaa niitä pyytämään kaloja, mutta tiesin, että minun täytyi odottaa siksi, kunnes poikaset olivat kasvaneet melkein lentokykyisiksi.
Päätin nyt ensin mennä rotkoon muutamiksi päiviksi kokoamaan puita. Hakkasin sellaisiksi tavallisesti raidan tahi pajun näköisiä pensaita, jotka olivat siihen tarkoitukseen melkein sopimattomia, vaikka siellä oli toisenlaisia, keveämpipuisiakin pensaita, jotka paloivat hyvin. Jackson oli kertonut, että edellisiä sanottiin pajuksi ja käytettiin koppia valmistaessa. Hän oli opettanut minut myöskin letittämään oksat yhteen kantamuksia tehdessäni. — Ne eivät olleet kumminkaan pajuja, vaan jonkunlaisia oleandereita, niinkuin sittemmin sain tietää.
Varattuani mukaani muutamia tusinoita koviksi keitettyjä munia läksin sitten eräänä aamuna rotkoon. Niinkuin ennen jo olen kertonut, täytyi rotkoon päästäkseen ensin kulkea jonkun matkaa noin kymmenen metriä korkean kallioseinän juurta ja sitten kahlata puron poikki, jonka kautta matka pensaikkoon piteni puolella peninkulmalla. Tuo kallioseinä oli juuri sama, jolta kapteeni oli pudonnut, kun Jackson ei ollut häntä auttanut. Tultuani pensaikkoon, rupesin töihin ja sain kolmessa päivässä hakatuksi noin viisikymmentä suurta kantamusta, joiden arvelin riittävän pitkäksi aikaa. Vaikein työ oli vielä jäljellä, nimittäin kotiin kantaminen, ja siinä saisin hikoilla, koska en voinut viedä muuta kuin kantamuksen kerrallaan. Silloin hoksasinkin, että heittämällä kantamukset vuorelta alas säästyn melkein peninkulman pituiselta kantamiselta, sillä minun ei niin muodoin tarvinnut raahata niitä purolle ja taas palata takaisin. Paikka, jossa puut olivat, ei ollutkaan todellisuudessa neljäsosa peninkulmaa kauempana uimalahdesta ja maa vietti sinne koko matkan. Ilostuin keksinnöstäni ja ihmettelin, ettei Jackson ollut sitä milloinkaan hoksannut, sekä aloin panna tuumaani täytäntöön. Paikoitellen oli alituisesti tippuva vesi tehnyt jyrkänteen reunan hyvin liukkaaksi. Toin kantamukseni yhden toisensa perään ja heitin ne jyrkänteeltä alas, kuitenkin koettaen varoa, etten itse luisuisi mukaan. Olin jo lopettamaisillani, jäljellä oli enää vain pari kolme kantamusta, kun heittäessäni alas muudatta kuormaa luiskahdinkin ja ennenkuin ennätin saada mistään kiinni, luistin reunalta ja putosin ainakin kymmenen metrin korkeudelta. Makasin kai siinä tainnuksissa useita tunteja, ennenkuin vihdoinkin toinnuin ja huomasin makaavani risukimpuilla, jotka olin heittänyt alas. Niille putoaminen, eikä kovalle kalliolle, oli pelastanut henkeni. Nousin niin pian kuin vain voin koota ajatukseni. Joka paikka oli hellänä ja mustelmilla, veri juoksi suustani, mutta luut tuntuivat olevan eheitä. Voin kumminkin siksi huonosti, etten saattanut tänään enää tehdä mitään. Lähdin nilkuttamaan kotiin ja panin nukkumaan. Syvä uni virkisti minua ja muutamien päivien kuluttua olin jo entiselläni. Kastelin kukkiani, jotka olivat kuihtuneet ikäänkuin ikävästä, koska olin ollut niin kauan poissa. Menin sitten paikalle, johon olin jättänyt risukimppuni ja helpoittaakseni työtäni päätin kantaa ne uimarantaan ja pinota ne sinne kallioitten juurelle. Mainitsen tämän syistä, jotka lukija sitten tuonnempana on huomaava. Viivyin siinä pari päivää, sillä putoamiseni jälkeen ei minulla ollut mitään halua työskennellä kovasti, ja kun työ oli tehty, tulin hyvin iloiseksi.
Linnunpoikaset olivat nyt haudottuja, mutta minun täytyi odottaa vielä neljä tahi viisi viikkoa, ennenkuin voin mitä ottaa. Yksinäisyys alkoi taasen tuntua ikävältä. Kasvit kasvitarhassani olivat kaikki kukkineet ja kuihtuneet, enkä löytänyt siinä enää mitään mielenkiintoista. Aloin taasen lukea raamattua ja vanhan ja uuden testamentin kertomukset huvittivat minua. Tarvitsee tuskin mainita, että luin raamattua niinkuin jotakin muutakin kirjaa, vain huvikseni, enkä suinkaan miksikään mielen ylennykseksi.
Vihdoinkin koitti lintujen otto-aika ja silloin oli minulla tarpeeksi työtä, ennättämättä olla alakuloinen. Kokosin aivan yhtäpaljon kuin silloin, jolloin minulla vielä oli Jacksonkin elätettävänä, ja käyttämällä uusia veitsiäni oli työ jotakuinkin helppoa. Niin pian kuin olin saanut ruokavarani kootuksi, kävin noutamassa ne linnut, jotka jo ennen olin valinnut ja jättänyt jäljelle tätä tarkoitusta varten. Ennätin juuri viime, tingassa, sillä kaikki olivat lentoon lähdössä, kun tulin niitä noutamaan. Tapeltuani kovasti vanhojen lintujen kanssa onnistuin vihdoin ryöstämään ne ja kirkuen ja iskien ajoivat vanhat linnut minua takaa koko matkan. Saavuttuani onnellisesti takaisin, vein linnut mukanani majaan ja sidoin jokaisen niistä jalastaan siimankappaleella kiinni muutamiin suuriin majan ulkopuolelle ennen kokoamiini kiviin. Vanhat linnut ahdistelivat minua pimeään asti, jolloin ne lensivät pois ja väsynyt kun olin päivän työstä, en ollut pahoillani päästessäni nukkumaan.
Herätessäni aamulla olivat vanhat linnut poikastensa seurassa kentällä, koettaen tietysti houkutella niitä mukaansa lentämään, jonka jalkoihin sitomani siimat estivät. Vaikka tulinkin paikalle, eivät ne jättäneet niitä sittenkään heti, vaan lähtivät vasta vähän ajan kuluttua lentoon merelle päin ja palasivat muutamien minuuttien kuluttua takaisin, kantaen nokassaan pieniä kaloja, joilla ne sitten ruokkivat poikasiaan. Tällä tavalla menettelivät ne parina seuraavana päivänäkin, Sitten seurasi yleinen matkaan lähtö. Koko parvi keikkui ja pyöri ilmassa huutaen ja kirkuen hirveästi sekä lähtien lopuksi etenemään pohjoista kohti. Nuo kuusi vanhaa lintua, jotka olivat poikastensa luona majalla, näyttivät tulevan levottomiksi. Ne lensivät huutaen ja kirkuen sinne tänne, mutta kohosivat vihdoin kovasti rääkyen korkealle ilmaan ja lähtivät lentämään vielä näkyvissä olevan parven perään; niitten vaistomaiset elämäntavat olivat voittaneet rakkauden poikasiin. En tullut ollenkaan pahoilleni niitten lähdöstä, sillä halusin olla uusine perheineni aivan rauhassa. Laskeusin kalliolle ja pyydystin kalan, joka oli niin suuri, että siinä oli ruokaa niille kolmeksi neljäksi päiväksi. Ruokin niitä nyt kalan suolilla, joita ne halusta näkyivät syövän. Ensimmäisinä päivinä olivat ne hyvin levottomia, mutta rauhoittuivat sitten vähitellen. Ne eivät näyttäneet ainoastaan tuntevan minua, vaan tervehtivätkin minua lähestyessäni, joka minua suuresti huvitti.
Laiminlöin nyt kukkaseni lintujen tähden ja istuin tuntikausia kentällä uusien toverieni kanssa, jotka, täytyy tunnustaa, eivät olleet juuri vilkkaita tahi ymmärtäväisiä, mutta olivathan kumminkin eläviä ja olihan niillä silmät. Ne nousivat harvoin seisomaan, paitsi silloin, kun annoin niille kalaa, jota ne saivat neljä kertaa päivässä; silloin seisoivat ne jokainen haaralla-jaloin ja nokka ammollaan odottamassa vuoroaan. Ne olivat minulle suureksi iloksi ja kasvoivat joutuin, höyhenpuvun tullessa päivä päivältä yhä komeammaksi. Panin niille kaikille nimet luonnonkirjastani: Leijona, Tiikeri, Pantteri, Karhu, Hevonen ja Aasi, joista luullakseni tuo viimeinen olisi sopinut parhaiten kaikille. Ruokkiessani kutsuin niitä aina nimeltä ja huomasin pian ilokseni, että ne oppivat tuntemaan sen melko hyvin. Olin ihastuksissani ja huvittaakseni niitä luin niille kirjojani, lauloin niille laulujani, puhuin ja voin kertoa niille useita raamatun kertomuksiakin, kuten esimerkiksi Josefista ja hänen veljistään, ja koska ne kuuntelivat niin hullunkurisen totisina, luulin melkein niitten jotakin ymmärtävän.
Jonkun ajan kuluttua päästin niistä kaksi irti, kuitenkin ensin leikattuani niitten siivet. Ne tulivat paljon vilkkaimmiksi, seurasivat minua sisälle majaan ja jäivät tavallisesti sinne yöksi. Kun näin, ettei niillä ollut aikomustakaan karata, päästin ne kaikki irti, leikattuani ensin niitten siivet. Kaikki muutkin pysyivät kiltisti kotona, kuten nuo kaksi ensimmäistäkin.
Uusien toverieni täydellinen kuuliaisuus ja hyvä käytös soi minulle taasen paljon vapautta, jota en ollenkaan kaivannut, koska minulla oli niin vähän tekemistä. Rupesin kumminkin hoitamaan taasen kasvitarhaani. Tällä haavaa en voinut tehdä juuri muuta kuin kastella kukkiani ja tarkastella köynnöskasvien päivittäistä kasvua, niitten rohkeasti kiipeillessä majani seinille. Aioin kumminkin piakkoin lähteä taasen saaren sisäosiin hakemaan jotakin uutta kokoelmaani.
Muutamana aamuna lähdinkin kiipeämään rotkoon, mutta kun en onnistunut löytämään mitään, niin kannoin kotiin ne risukimput, jotka jäivät sinne viime kerralla, kun putosin jyrkänteeltä. Lopetettuani tämän työn, palasin majaan, jossa linnut ottivat minut vastaan levitetyin siivin ja nokat ammollaan, ikäänkuin iloiten tulostani ja tahtoen näyttää, että halusivat ruokaa. Linnut olivat muuten jo valinneet itselleen toverinsa, uroot naaraan, niinkuin höyhenistä voi päättää. Leijona ja Hevonen olivat aina toistensa seurassa, samoin Aasi ja Karhu, Tiikeri ja Pantteri. Ruokin niitä nyt aina yksitellen, kutsuen jokaista nimeltään, jota ne heti tottelivat, ja jos joku niistä tuli kutsumatta, sai se pienen läimäyksen vaivoistaan.
Seuraavana aamuna läksin uudelle kasvien hakumatkalle ja päätin tällä kerralla tarkastaa kaikki vuorenkolot, sillä olin kerran ollut näkevinäni sellaisen reunalla jotakin, joka kaukaa näytti hyvin kauniilta kukalta. Tällä kerralla en mennytkään rotkoon, vaan aloin majan takaa heti kiivetä kallioille. Se oli kovaa työtä, mutta en kadottanut niin helposti rohkeuttani, ja muutamassa tunnissa olin päässytkin eräälle tasaiselle paikalle, jonka olin ottanut päämääräkseni, alkaessani kiipeämisen. Täällä sain täyden korvauksen vaivoistani, sillä löysin paljon minulle aivan outoja kasveja, esimerkiksi muutamia sananjalkoja, jotka olivat hyvin kauniita, vaikka niissä ei ollut kukkia. Näköala paikalta oli sekä hirvittävä että kaunis. Katselin kallioita allani ja majaa, joka näytti hyvin pieneltä ja luulin näkeväni lintunikin pieninä pisteinä majan edessä olevalla kentällä. Oli kirkas päivä ja meri aivan tyyni. Tuolta kaukaa näkyivät selvästi toisetkin saaret ja olin erottavinani jotakin valkoista niitten vierellä, — lieneeköhän sitten ollut joku laiva. Tulin alakuloiseksi, enkä voinut olla tekemättä kysymystä, pitäisiköhän minun jäädä koko ijäkseni tälle saarelle, vai pääsisinkö joskus täältä poistumaan. — Katsellessani majaa kummastelin, miten hirveän jyrkkä se vuoren seinämä oli, jota myöten olin tänne kiivennyt ja tulin levottomaksi ajatellessani, että tuskinpa hengissä enää pääsenkään takaisin, mutta nuo ajatukset hälvenivät pian. Käännyin ja katselin maalle päin. Toisella puolellani huomasin kalliossa aukon, jonka pohja oli niin syvällä, etten voinut sitä nähdä — toisella puolella taasen kohosi kallio kuin seinä. Huomioni kiintyi kuitenkin pian muutamaan uuteen kukkaan, jonka näin ja ryhdyinkin kaikkia niitä irroittamaan. Sananjalkojen kanssa sain noin kaksitoista uutta lajia, jotka kokosin yhteen kimppuun. Sidoin sen kaulaani, sillä tiesin tarvitsevani molemmat käteni alas tullessani. Istahdin sitten vähäsen levähtämään, ennenkuin alotin paluumatkani. Istuttuani sitten muutamia minuutteja rupesin huvikseni lauleskelemaan. —
16. Hylkeeni.
Olen jo ennen maininnut, että kyllästyneenä Jackson'in opettamien laulujen sanoihin, olin vaihteeksi ottanut rukouskirjan lopussa olevat psalmit, ja jos nuotti sattui sopimaan runomittaan, täyttivät ne hyvin tehtävänsä, vaikka se tietysti olisi kummastuttanut jokaista, joka olisi sattunut kuulemaan psalmeja veisattavan niin kiireesti ja erilaisilla nuoteilla. Tällä kerralla valitsin ensimäisen psalmin: "Autuas on se, joka ei vaella" ja aloin laulaa, mutta päästyäni ensimmäisen säkeen loppuun kuulin kummakseni jonkun valittavan äänen jossakin lähelläni kertaavan "vaella". Katselin ympärilleni, luullen erehtyneeni ja jatkoin: "jumalattomien seurassa." — Nyt en voinut erehtyä: "seurassa", kertasi sama ääni niin selvään kuin mahdollista. Mitä suurimmasti hämmästyneenä lopetin laulamisen. Saarella täytyy olla joku toinenkin, paitsi minua, sillä en ollut milloinkaan ennen kuullut kaikua, paitsi ukkosen jyristessä ja silloinkin olin luullut sitä vain jyrinän jatkoksi.
— Kuka siellä on? huusin.
— Kuka siellä on, vastasi ääni.
— Se olen minä!
— Se olen minä, kuului vastaus. En tiennyt oikein, mitä uskoisin. Huusin kerta toisensa perään ja kuulin aina sanani kerrattavan, mutta en saanut kysymyksiini vastausta. Luulin ensin jonkun minua pilkkaavan, mutta kuunneltuani tarkemmin, huomasin äänen: kuuluvan suoraan rotkon toisella puolella olevalta kalliolta ja siellä ei voinut olla ketään, jota en olisi nähnyt. Tarkemmin asiaa ajateltuani luulin sittenkin erehtyneeni, sillä eihän siellä voinut olla ketään, mutta en osannut selittää arvoitusta. Rupesin vihdoin pelkäämään ja kun aurinkokin alkoi jo mennä mailleen, päätin palata majaan. Tein niin ja pääsin alas paljon pikemmin, kuin olin tullut ylös, sillä pelkoni lisääntyi illan pimetessä. Ainoa, joka rauhoitti minua, oli äänen lempeä ja valittava sävy, joka ei muistuttanut ollenkaan Jackson'in ääntä, vaan oli jonkun toisen, joka ei varmaankaan tahtonut tehdä minulle pahaa.
Olin tavallisesti jotenkin tyytyväinen yksinäiseen olooni, kun minulla vain oli jotakin tekemistä tahi kun leikittelin suosikkieni kanssa. Välistä, kun en löytänyt mitään tekemistä, sain tuommoisen ikävän puuskan. Semmoisissa tapauksissa heitin pois kirjani ja voin istua tuntikausia ajatellen mahdollisuutta saada vielä joskus nähdä ihmisiä, ja kun sattui, voi tuommoista tilannetta kestää monta päivää.
Kerrankin tuolla keinoin tuumaillessani, johtui mieleeni, että vaikka olinkin vuoren huipulta nähnyt saaren toisenkin puolen, niin en ollut mennyt sitä sen paremmin tutkimaan, jonka vuoksi päätin lähteä sinne muutamiksi päiviksi.
Jackson oli neuvonut minua, miten voisin teroittaa tylstyneitä veitsiäni, nimittäin hiomalla niitä veden kostuttamaan sileään kiveen. Olin huomannut sen hyväksi keinoksi ja päätin nyt koettaa sillä tavalla teroittaa toisen vanhoista kirveistäni saadakseni sen jälleen käyttökelpoiseksi, sillä pelkäsin aina pensaita raivatessani katkaisevani veitseni ja tiesin kirveellä saavani sen työn paljon pikemmin tehdyksi. Hain tarkoitukseen sopivan suuren, tasaisen kiven, ja aloin hioa kirvestäni. Työ oli hidasta, mutta parin päivän kuluttua olin onnistunut mainiosti ja kirves oli nyt hyvässä kunnossa. Ajattelin sitten, miten voisin jättää lintuni niin moneksi päiväksi, koska ne tarvitsivat ruokaa, mutta järjestin sen sitten niin, että pyydystin pari suurta kalaa, jotka paloittelin niille valmiiksi. Lähdin sitten, ottaen kimpun kuivattuja, purjekangaspaitaan käärittyjä lintuja evääkseni, luonnonkirjani huvikseni, kasarin vesiastiakseni, kirves olallani ja veitset vyössäni, muutamana kauniina aamuna löytömatkalleni, ensin kuitenkin suudeltuani kaikkia lintujani hyvästiksi ja kehoitettuani niitä olemaan kilttiä ja rauhallisia poissaollessani.
Muutamissa tunneissa olin päässyt saaren korkeimmalle paikalle ja syötyäni päivällisen ja vähän levähdettyäni aloin laskeutua alas. Huomasin, niinkuin viimeksikin, että meri saaren toisella puolella oli paljon tyynempi, kuin sillä puolella, jossa asuin. Vuoden pitkään tavallisesti puhaltavien tuulien vuoksi olikin se puoli saaresta melkein aina tyynessä. Laskeutumiseen toiselle puolelle meni minulla vähän vähempi aikaa kuin kiipeämiseen omalta puoleltani. Lähestyessäni rantakallioita, olin näkevinäni niillä jotakin, joka aina vähän väliä liikkui. En erehtynytkään, sillä tultuani likemmäksi, näin muutamien suurien elävien makaavan kallioilla ja vähän väliä sukeltelevan meressä.
Jonkun elävän näkeminen herätti minussa aina suurta mielenkiintoa. Päätin mennä likemmäksi ja tarkastaa, mitä eläimiä ne olivat. Ryömimällä kalliolta kalliolle pääsin lopulta noin kahdenkymmenen viiden metrin päähän niistä. Muistin, että luonnonkirjassani, joka minulla onneksi oli mukanani eväslaukussani, oli muutamien samannäköisten eläinten kuvia. Istuuduin erään kallion suojaan ja saatuani kirjan esille, kääntelin sen lehtiä siksi, kunnes löysin kuvan, jossa olevat eläimet olivat aivan näitten näköisiä. Ne olivat hylkeitä. Päästyäni tästä selville, luin kuvauksen eläimestä. — Jos sen otti vangiksi poikasena, voi sen helposti kesyttää, ja oli se silloin hyvin uskollinen. Turpaan lyömällä voi sen helposti tappaa. — Nämä olivat mielestäni kaikkein tärkeimmät tiedot. Johtui mieleeni, että olisi hyvin hauskaa saada pieni hylje leikkitoverikseen, sillä linnut olivat niin tyhmiä, ja niin päätinkin pyydystää yhden, jos vain suinkin voisin. Jätin eväspussini kallion suojaan, tartuin kirveeseeni ja lähestyin varovaisesti paikkaa, missä eläimet makasivat. Niitä oli noin parikymmentä yhdessä laumassa, mutta ne olivat kaikki suuria, puolentoista tahi kahden metrin pituisia vonkaleita. En voinut nähdä yhtään poikasta, jonka tähden läksin ryömimään muutamalle toiselle paadelle, jossa näin toisen lauman makaavan.
Tultuani lähemmäksi näinkin muutaman hylkeen puolen metrin pituisine poikasineen makaavan muista erillään. Siinä oli etsittäväni. Ne makasivat matalalla kalliolla vähän matkan päässä rannasta. Katselin niitä hetkisen ja kuuntelin huvitettuna emän puhelua poikasensa kanssa.
Koska en luultavasti voisi vangita poikasta, tappamatta ensin emää, jolla oli pitkät torahampaat, katsoin viisaammaksi ryömiä niitten ja rannan väliin, että ne eivät pääsisi pakoon ennenkuin näyttäytyisin. Heti kun emä näki minun juoksevan kohti, kirkaisi se kimakasti ja koetti päästä veteen. Päästyämme lähelle toisiamme näytti se hampaitaan ja nousten räpylöilleen aikoi puolustaa itseään ja poikastaan, joka pysytteli aivan sen vierellä, mutta lyömällä kirveelläni sitä turpaan, meni se tainnoksiin ja näytti kuolleelta. Ihastuneena menestyksestäni, sieppasin poikasen syliini ja rupesin kantamaan sitä pois. Silloin uros, joka kai oli tullut levottomaksi naaraan huudoista, hyökkäsi kimppuuni. Se oli naarasta paljon suurempi, takkukarvainen ja nähtävästi hyvin rohkea. En voinut päästä pakoon, koska se oli maan puolella minua, ennätin vain päästää poikasen menemään ja juosta muutaman kallion taakse, kirves kohotettuna iskuun. Eläin kohottautui, tullakseen likemmäksi minua, mutta tervehdin sitä aika lyönnillä päähän ja se rupesi epäröimään. Olin kadottanut mielenmalttini sen niin äkkiä hyökätessä kimppuuni ja lyöntini ei sentähden osunutkaan hyvin, mutta ennenkuin se ennätti oikein tointua ensimmäisestä, sai se turpaansa toisen, joka sen tappoi. Kiiruhdin nyt kallion toiselle puolelle, johon olin jättänyt poikasen ja löysin sen emänsä vierestä, jonne se oli ryöminyt. Otin sen syliini ja palasin paikalle, mihin olin jättänyt eväspussini. Tyhjensin sen kokonaan ja panin eläimen sinne, sidoin pussin suun kiinni, ettei se pääsisi pakenemaan. Istuuduin sitten levähtämään ja rauhoittumaan ensimmäisessä tappelussa järkytettyä mieltäni, ihastuneena uuteen aarteeseeni.
Ajattelin nyt, mitä tekisin. Ei ollut enää tuntiakaan pimeän tuloon ja oli sen tähden liian myöhäistä lähteä saaren toiselle puolelle, jonka muuten olisin tehnyt, sillä halusin saada hylkeeni kotiin. Päätin vihdoin lähteä etemmäksi rannasta ja viettää siellä yöni. Kokosin evääni ja hyljepussi kainalossani kiipesin noin kuudenkymmenen metrin päähän rannasta erään kallion juurelle, johon heittäysin istumaan. Syötyäni illallisen, aukaisin pussin suun, katsoakseni vielä kerran pientä ystävääni ennenkuin nukuin. Ensi alussa oli se potkinut kovasti, mutta oli nyt levollinen, ja koetti silloin tällöin purra minua. Taputettuani ja hyväiltyäni sitä aikani, panin sen jälleen takaisin pussiin ja sidoin pussin suun kiinni, joka tuntui suututtavan sitä kovasti, sillä se ei ollut siellä puoleksikaan niin rauhallinen, kuin sylissäni. Otin taas kirjani, lukeakseni vielä kerran kuvauksen hylkeistä. Luin, että sen nahka oli hyvin kallisarvoinen ja että siitä saatiin öljyä. Öljyä en tarvinnut, mutta arvelin nahkain olevan hyvin mukavia vuoteessani. — Suljin kirjani ja panin maata, mutta en saanut unta, ennenkuin päivän koittaessa, sillä olin niin järkytetty ja myöskin levoton aarteestani. Herätessäni paistoi aurinko suoraan silmiini. Hylkeeni makasi rauhallisesti ja ollakseni varma siitä, ettei se ollut kuollut, kosketin siihen, jolloin se huudollaan sai minut pian uskomaan toista. Menin sitten paikalle, johon olin jättänyt vanhempain ruumiit. Tarkastaessani niitä, huomasin ne molemmat kuolleiksi. Niitten nahat olivat hyvin kauniit ja päätin ottaa ne mukaani. Mutta siinä tulikin minulle aika pulma. Jos nylin hylkeet, niin en voinut viedä nyt nahkoja mukanani, koska minulla oli poikanen kannettavanani ja jonka tahdoin saada kotiin niin pian kuin suinkin, ettei se kuolisi nälkään. Päätin sentähden ensin viedä poikasen majaan, ruokkia ja lämmittää sitä ja sitten palata takaisin nylkemään hylkeitä.
Syötyäni sitten aamiaisen ja jätettyäni jäljelläolevat ruokavarani muutamaan kivenkoloon, ettei tarvitseisi kantaa niitä takaisin, läksin paluumatkalle ja kiiruhdin kulkuani, niin että saavuin majalle noin puolenpäivän tienoissa. Lintuni voivat hyvin ja näyttivät olevan tyytyväisiä ruokaan, jota olivat saaneet. Toiset nukkuivat ja ne, jotka valvoivat, eivät näyttäneet välittävän tulostani.
— Vai niin, ajattelin, te taidattekin pitää minusta ainoastaan ruoan tähden. Ensi kerralla, kun menen pois, en jätäkään teille ruokaa ja silloin kyllä räpytätte iloisesti siipiänne, kun näette minun tulevan takaisin.
En tiennyt ensin oikein, mihin panisin hylkeeni, että se pysyisi tallessa, mutta viimein päätin avata merimiesarkun ja panna sen sinne. Tein niin ja annoin sille muutaman kalapalasen, jota linnut eivät olleet ehtineet syödä. Tuo pieni eläin söi sen nopeasti. Otin siimani, mennäkseni pyytämään vähän lisää kalaa varastooni.
Puolen tunnin kuluttua palasin, pari suurta kalaa mukanani. Otin hylkeen arkusta ja ruokin sitä uudestaan. Se söi hyvin halukkaasti ja huomasin ilokseni, että se näytti jo paljon kesymmältä. Nakkasin vähän kalojen suolia linnuille, joista en enää niin paljon välittänyt. Ruokittuani eläimeni, ajattelin itseäni ja päätin syödessäni mennä seuraavana aamuna toiselle puolelle saarta nylkemään hylkeet, levittämään nahat kalliolle kuivamaan siksi, kunnes saisin paremman tilaisuuden tuoda ne sieltä kotiin. Nykyään en tahtonut jättää uutta ystävääni pitkäksi aikaa yksikseen, sillä aioin sen kesyttää ja saada pitämään itsestäni. Ruokittuani sitä vielä aamulla uudestaan, suljin arkun kannen ja läksin tyynen puolelle saarta.
17. Sydänsurua.
Saavuin sinne aikaiseen, nylin molemmat hylkeet, ja vedin nahat, vaikka vaivalla, ylemmäs maalle kallion viereen, missä olin ollut yötä edellisellä kerralla. Levitin ne sinne kuivamaan ja panin suuria kiviä painoksi laidoille, ettei tuuli niitä veisi. Oli jo melkein hämärä, kun lopetin, mutta läksin kumminkin kotimatkalle ja saavuin majaan noin tuntia jälkeen auringonlaskun, sillä opittuani nyt tuntemaan tien kuljin matkan puolta nopeampaan, kuin ennen. Ryömin pimeässä vuoteelleni ja nukuin hyvin työni jälkeen.
Seuraavana aamuna heräsin hyljepoikasen valittaviin huutoihin ja kiiruhdin hakemaan sille vähän ruokaa. Otin sen esille arkusta ja syöttäessäni sitä kummastelin, miten kesyksi tuo pieni eläin oli jo tullut. Se jäi syötyään tyynesti luokseni, tunkeutuen lähelleni, niinkuin olisin ollut sen emä, ja yrittipä lähteä jälkeenikin, kun jätin sen.
Lintuni näyttivät hyvin hölmöiltä ja tyhmiltä. Huomasin myös niiden olevan hyvin likaisia ja aina rientävän purolle kun siinä oli vettä. Päätin tästä, että ne ehkä haluavat kylpeä suolaisessa vedessä. Otin sentähden yhden niistä mukaani uimarantaan ja päästin sen veteen, sidottuani pitkän nuoran sen jalkaan. Tuon eläinraukan tapa räpyttää siipiään, sukellella ja pestä itseään todisti, että otaksumiseni oli oikea. Soin sille sitten noin puoli tuntia virkistysaikaa ja vein sen takaisin tuodakseni toisetkin uimaan. — Koska melkein joka päivä sen jälkeen soin niille tämän huvin, niin alkoi niiden höyhenpuku tästä lähtien muuttua kiiltävämmäksi ja pehmeämmäksi.
Pysyttelin majassani noin viikon verran, kesytellen hyljettäni, joka nyt jo oli minuun hyvin kiintynyt, ja eräänä iltana mennessäni nukkumaan ryömi se viereeni vuoteelle, jääden siitä lähtien sänkytoverikseni.
Viikon kuluttua menin hakemaan nahkoja toiselta puolelta saarta ja saavuttuani sinne, kannoin ne molemmat vuorenharjanteelle. Se oli kerrassaan kovaa työtä. Seuraavana päivänä vein ne majalle asti ja koska ne olivat aivan kuivia, levitin ne vuoteelleni maatakseni niillä, sillä en pitänyt höyhenten hajusta, vaikka niin kauan olinkin niitä käyttänyt.
Miten aika vierikään nyt joutuin hylkeeni ja lintujeni seurassa ja niissä töissä, joita ne ja kasvitarhani antoivat minulle! — Oli laskujeni mukaan jo melkein lintujen paluuaika lähenemässä. Jonkun ajan kuluttua huomasin lintujeni tulevan hyvin levottomiksi. Ne olivat, niinkuin olen maininnut, ruvenneet olemaan parittain ja kun niitten höyhenpuku tuli täydelliseksi, näki selvään, että uros ja naaras, niinkuin olin otaksunut, pitivät yhtä. Ne olivat saaneet olla kauan aikaa vapaina, mutta näkyivät nyt, etenkin uroot, halusta lentelevän. Ensin aioin leikata niitten kaikkien siivet, koska pelkäsin niitten yhtyvän toisiin lintuihin, kun ne saapuivat. Mutta kun huomasin niitten pitävän paljon toisistaan, päätin leikata ainoastaan naaraitten siivet, koska arvelin, etteivät uroot niitä hylkäisi. Menettelin niin, ollen valmis mukautumaan siihen, mitä tapahtuisi, sillä sen jälkeen kuin olin saanut hylkeen seurakseni, en välittänyt enää linnuista niin paljon kuin ennen.
Vihdoin tulivat uudet linnut ja pesiytyivät guanokentälle, niinkuin ennenkin. Sain pian mennä hakemaan tuoreita munia. Minun naaraanikin rupesivat kuopimaan ja laittamaan itsellensä pesiä ja muutamien päivien kuluttua rupesivat ne munimaan. Kun luulin niitten heti, niin pian kuin poikaset vaan tulivat lentokykyisiksi, tahtovan lähteä tiehensä, otin pois munat, estääkseni niitä siitä. Mutta vaikka otinkin aina munat pois, munivat ne uudestaan ja jatkoivat tätä lähes kaksi kuukautta, varustaen minut tuoreilla munilla vielä kauan sen jälkeen, kuin villilinnut olivat lähteneet saaresta. Kun naaraat olivat munineet ensimmäiset munansa, koettivat uroot siipiänsä, tehden pieniä kierroksia ilmassa ja lentäen sitten merelle päin. Luulin niitten paenneen, mutta erehdyinkin, sillä ne palasivat takaisin noin neljännestunnin kuluttua, jokainen kantaen nokassaan kalaa, jonka se toi puolisollensa. Tuo näytti minusta hauskalta ja päätin antaa niitten tästä lähtien itse huolehtia ruoastaan. Niin ne tekivätkin ja kauniilla ilmalla riitti kalaa vielä sekä hylkeelle että minullekin aivan tarpeeksi. Kun niitten palattua lentomatkoiltaan anastin kalat, lähtivät ne uusia hakemaan, siksi kunnes naaraatkin olivat saaneet osansa.
Eräs epäkohta tuotti minulle kumminkin suuria vaikeuksia, sillä silloin kuin linnut eivät pahoilla ilmoilla saaneet kaloja, en saanut niitä niinäkään, koska kalat eivät silloin syöneet onkea. Vähän ajateltuani päätin sentähden erottaa osan uimalahtea merestä, irtonaisista kivistä tekemälläni aidalla, jonka läpi vesi voisi virrata, mutta jota kalat eivät voisi läpäistä; siinä säilyttäisin kaloja elävinä, ruoaksi hylkeelle ja linnuille.
Lopetettuani ruokavarojen keräämisen ja saatuani ne onnellisesti majaan talteen, alotin aidan rakentamisen, johon minulta ei mennytkään kauan aikaa, sillä lahti ei ollut puolta metriä syvempi ja ainoastaan kolme metriä leveä. Niin pian kuin aita oli valmis, pyydystin jokaisena kauniina päivänä niin monta kalaa, kuin arvelin tarvittavan ja päästin ne kalalammikkooni. Se näytti olevan tarkoitukseen sopiva, sillä kalat jäivät elämään, mutta tarvittaessa oli minulla aika työ pyydystää niitä sieltä, koska ne eivät tahtoneet syödä onkea.
Koska minulla ei ollut enää mitään huolta linnuistani, vaan päinvastoin paremmin hyötyä, vietin kaiken aikani hylkeeni kanssa. Tarvitsin sille nimen ja kun luonnonkirjastani luin, että muudatta leijonaa sanottiin Neroksi, niin arvelin sitä hyvin sopivaksi nimeksi hylkeelle ja ristin sen siksi, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, mitä "Nero" merkitsi. Eläin oli nyt jo tullut niin kesyksi, että se huusi, jos joskus johonkin lähdin ja seurasi minua kallioille, niin pitkälle, kuin vain pääsi, mutta muudan uimarannan tien osa oli liian vaikea sen kuljettavaksi ja sinne se aina jäi huutelemaan siksi aikaa, kun olin poissa. Useammasti kuin kerran olin ottanut sen mukaani sinne pestäväksi, josta se näytti erittäin pitävän. Päätin sen tähden raivata kivet pois tieltä, että se voisi seurata minua omin voimin koko matkan lahdelle, sillä se oli kasvanut niin paljon, että en enää tahtonut jaksaa sitä kantaa. Viikon työskenneltyäni olin saanutkin kaikki kivilohkareet vyörytetyiksi syrjään ja iloitsin nähdessäni eläimen seuraavan minua lahdelle ja syöksyvän veteen. Se ei ollut ollut siellä senjälkeen kuin olin rakentanut kalalammikkoni ja tultuaan nyt sinne, sukelsi se heti ja otti kiinni kalan, jonka se toi rantaan.
— Kas vaan, ajattelin, nyt tiedän, miten saan kalaa, kun tarvitsen; vien vain Neron lammikkoon.
Huomautan tässä, että Nero oppi pian tottelemaan käskyä kuin koira. Minulla oli pieni piiska, jolla aina, kun se teki jotakin pahaa, löin sitä vähän turpaan. Se puisteli päätään, näytti hampaitaan ja murisi, mutta tuli sitten ystävänäni luokseni. Koska se joka päivä seurasi minua lahdelle, niin täytyi minun estää sen kalanpyynti silloin kuin en niitä tarvinnut, ja onnistuinkin. Ei kukaan, joka ei ole sellaista nähnyt, voi ymmärtää tämän eläimen uskollisuutta ja oppivaisuutta sekä rakkautta, jota osoitin sitä kohtaan. Se oli seuralaiseni ja leikkitoverini päivällä ja sänkytoverini öillä. Me olimme eroamattomat.
Toisen erakkovuoteni viimeisinä aikoina sattui eräs tapaus, josta minun nyt täytyy kertoa. Nero oli tullut kanssani lahdelle, missä seisoin kalliolla onkimassa, mutta se ei pysynytkään lammikossa, vaan kiipesi aidan yli ja syöksyi mereen, vinkuen ihastuksesta ja tehden kaikenmoisia hullunkurisia hyppyjä. En ajatellut asiaa sen enempää. Se sukelti ja katosi muutamiksi minuuteiksi, mutta kohosi sitten pinnalle juuri kallioiden juurella ja peloitti pois kalat, niin etten saanut mitään. Ajaakseni sen etemmäksi, heittelin sitä kivillä, joista yksi sattui siihen melko kovasti, jonka jälkeen se sukelti. Vähän ajan kuluttua käärin siimani kokoon, vihelsin sille, että se tulisi pois, vaikka en sitä nähnytkään, ja läksin majaan, ollen varma siitä, että se pian tulisi perässäni, sillä voihan se nyt kulkea omalla tavallaan majasta rantaan milloin vain tahtoi. Oli aikainen aamu ja työskentelin kasvitarhassani, joka nyt oli parhaassa kukoistuksessaan. Vasta päivällisen aikana huomasin, ettei se ollut tullutkaan takaisin ja menin sentähden lahdelle katsomaan. Se ei ollut siellä, enkä voinut löytää sitä mistään. Huusin ja vihelsin, mutta turhaan ja säikähdin kovin ajatellessani, että aarteeni oli lähtenyt luotani.
— Ei kai se nyt voinut suuttua siitä, että heittelin sitä kivillä, ajattelin, sen vuoksi se nyt ei olisi lähtenyt luotani.
Kaksi tahi kolme tuntia seisoin sitten siellä tähystelemässä, mutta tuloksetta, en nähnyt mitään hyljettä, mitään Neroa. Sydäntäni kirveli ajatellessani sen hyljänneen minut, ja ensimmäisen kerran elämässäni muistaakseni purskahdin itkuun. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin itseni todellakin onnettomaksi. Olin kiintynyt tähän toveriini ja yksinäisyyden ystävääni koko sydämestäni, tuhlaten sille hellyyttäni, ja pidin nyt elämää oikeana taakkana ilman sitä. Vihdoin palasin majaan, mutta tunsin itseni niin onnettomaksi, etten voi sanoilla kertoa. En voinut saada rauhaa. Pari tuntia ennen auringon laskua menin taasen kallioille ja huusin ääneni käheäksi. Kaikki turhaan. — Yön tullessa palasin jälleen majaan ja heittäydyin epätoivoissani vuoteelleni.
"Luulin sen pitäneen minusta", sanoin itsekseni. "Luulin sen rakastavan minua, niinkuin minäkin rakastin sitä, ja minä ainakaan en olisi sen luota näin lähtenyt." Ja kyyneleeni alkoivat juosta uudelleen ajatellessani etten milloinkaan enää saisi nähdä Neroa.
Lukija pitänee kai suruani liioiteltuna ja anteeksiantamattomana, mutta asettukoon vain itse minun sijaani. Kuusitoistavuotias poika, asumassa autiolla saarella yksinään toverin kanssa, joka, vaikka se olikin puhumaton eläin, oli minulle uskollinen. Se vastasi kaikkiin hyväilyihini, oli ainoana toverinani, ystävänäni, ainoana esineenä, jota rakastin ja hellin. Se oli ymmärtäväinen ja luulin sen rakastavan minua yhtä paljon kuin minä sitä, mutta nyt oli se hylännyt minut ja minulla ei ollut ketään muuta, josta välittäisin ja joka välittäisi minusta. — Kyyneleeni juoksivat toista tuntia, kunnes vihdoin väsyin ja nukuin.
18. Vene.
Aikaisin seuraavana aamuna, vielä pimeällä, tunsin jonkun koskettavan itseäni. Nousin istumaan ja heikko ilon huuto ilmaisi minulle heti, että se oli Nero, joka oli vierelläni. Niin, se oli Nero, joka oli tullut takaisin, kiivennyt tuon jyrkän polun rannasta majaan palatakseen isäntänsä luokse. Tarvinnenko sanoa, että olin aivan suunniltani ilosta. Suutelin sitä niinkuin se olisi ollut joku ihminen, itkin sen kanssa ja vähän ajan kuluttua makasimme yhdessä samassa vuoteessa. Niin se kävi, ja en ole koskaan sitten myöhemmässä elämässäni tuntenut niin pikaista muutosta surusta iloon.
— Voi, jos olisit lähtenyt luotani, ilkimys, sanoin sille seuraavana aamuna noustuani. Kuinka voitkaan peloittaa ja tehdä minut niin onnettomaksi? — Nero näytti olevan jälleennäkemisestämme yhtä iloissaan, kuin minäkin ja oli uskollisempi kuin ennen.
Sivuutan nyt muutamilla sanoilla useita kuukausia ja koetan lukijalle kuvata olosuhteitani kolmannen erakkovuoteni lopussa. — Olin lähes seitsemäntoista vuotias, suuri ja roteva poika. Olin lakannut käyttämästä linnunnahkapukua ja korvannut sen muutamalla merimiespaidalla, jonka olin löytänyt arkusta. Semmoinen oli sitten koko pukuni ja olisihan se ollut moitteettomampi, jos se olisi ollut pitempi, mutta koska minulla ei ollut muuta toveria kuin Nero, niin en tarvinnut olla niin tarkka kuin jos olisin ollut suuremmassa seurassa. Luulen, että näinä kolmena vuotena olin lukenut raamatun, rukouskirjan ja luonnonkirjan läpi noin viiteen kuuteen kertaan ja hyvämuistisena osasin ne melkein ulkoa. Raamattua olin lukenut niinkuin sulettua kirjaa, sillä en sitä ymmärtänyt, koska ei ollut ketään, joka olisi sitä minulle selittänyt. — Lueskelin vain huvikseni, enkä muuten.
Kasvitarhani oli nyt mitä kukoistavimmassa tilassa, köynnöskasvit olivat kasvaneet niin, että ne kokonaan peittivät majan kattoineen ja riippuivat verhoina kummallakin puolella ovea. Useat taimistani, jotka olivat aivan pieniä istuttaessani ne uudestaan, olivat kasvaneet suuriksi puiksi, joiden latvat huojuivat merituulessa korkealla majan yläpuolella, ja yleensä kaikki kasvit, jotka olin istuttanut, olivat kastelemalla ja lannoittamalla hyötyneet mitä rehevimmiksi. Majani oli todellakin niin peitossa ja suojassa, että sen alkuperäinen muoto oli kokonaan kadonnut. Näöltään oli se kuin mikäkin lehtimaja puitten keskellä ja katsottuna uimarannan kallioilta näytti se hyvin kauniilta.
Tietysti olin monta kertaa kiivennyt rotkoon ja kun kirveeni nyt kerran oli kunnossa, olin vähitellen koonnut uimarantaan paljon risuja, enemmän kuin pitkään aikaan tulisin tarvitsemaan, koska harvoin sytytin valkeaa, mutta olihan risujen hakkaaminen työtä ja työstä olin saanut suuren ilon aiheen. Useita kertoja myöskin olin käynyt saaren toisella puolella ja tapellut hylkeitten kanssa, joita olin tappanut monta, koska niitten nahat olivat majassa hyvin hyödyllisiä ja mukavia. Olin koonnut noin kolme tusinaa mitä hienoimpia nahkoja, melkein enemmän kuin tarvitsin, mutta olin koonnut niitä samasta syystä kuin puitakin, nimittäin aikani kuluksi, ja voinpa lisätä, mielenjännityksestä, jota ottelut hylkeitten kanssa minulle soivat.
En ole kertonut näistä tappeluista, koska olen arvellut niitten ehkä väsyttävän lukijaa, mutta eräästä tapauksesta, jossa olin vähällä menettää henkeni, täytynee minun mainita. Hyökkäsin muutaman hyvin kaunisturkkisen uroshylkeen kimppuun, sillä valitsin aina semmoiset eläimet, joilla oli kauniimmat nahat. Se loikoi muutamalla paadella lähellä vettä ja olin ryöminyt kalliolta hylkeen rannan puolelle, ettei se voisi paeta heittäytymällä mereen, niinkuin se varmaan olisi tehnyt; mutta tähdätessäni tavallista iskuani sen turpaan, luiskahtikin jalkani märällä kalliolla, niin etten osunutkaan eläimeen, vaan lankesin. Eläin, joka oli suurimpia uroksia, tarttui hampaillaan kiinni paitaani, syöksyi mereen kanssani ja sukelsi syvälle veteen. Oli onni, että se tarttui paitaani eikä ruumiiseeni ja myöskin se, että olin hyvä uimari. Se laahasi minua mukanaan, jolloin päänikin joksikin aikaa joutui paidan sisään, mutta vapautin itseni siitä vetämällä käteni pois hioista; jätettyäni koko paidan sille, kohosin melkein tukehtuneena pinnalle. Onneksi ei paidan hiansuissa ollut nappeja. En olisi voinut vapautuakaan, vaan olisin auttamattomasti hukkunut, jos niin olisi ollut laita. Mainitsen tästä erittäinkin sentähden, että koska oli hyvin hankalaa pitää hiansuita kiinni napeitta, olin aikonut ottaa perämiehen napit, jotka, kuten lukija muistaa, oli annettu Jacksonin huostaan, toimitettavaksi perämiehen vaimolle, mutta tarkemmin ajateltuani arvelin voivani ne kadottaa ja koska ne olivat uskottua tavaraa, ei minulla ollut siihen oikeutta. Tämä oikea päätös pelasti siis todennäköisesti henkeni. Kiipesin taasen kalliolle ja näin, kääntyessäni katsomaan, hylkeen vesirajassa puistelemassa raivoissaan paitaani. Tuo oli onneton sattuma, koska en ainoastaan menettänyt paitaani, vaan pudotin myöskin kirveeni sukeltaessani veteen. Jäljelle jäi ainoastaan veitsi, joka riippui nuorasta kaulassani.