Sinä sunnuntai aamuna täytti ilo ja tyytyväisyys kaikkien mielet saaren molemmissa kylissä. Siellä iloittiin kuin saaliin jaossa iloitaan.
Sunnuntaiaamuina oli Juuson isällä tapana lukea Raamattua. Sinä aamuna hän luki:
"Sentähden ylistin minä iloa, ettei ihmisellä ole parempata auringon alla, kuin syödä ja juoda ja olla iloinen. Ja sen hän saa työstänsä kaikkena elinaikanansa, jonka Jumala hänelle auringon alla antaa," ja paljon muita samanlaisia lukuja ja sitten hän otti pienen ryypyn ja läksi rantaan.
Sunnuntaiaamu oli kirkas ja tyyni, vaikka vähän kolea.
Sieltä ja täältä kuului puun pilkkomista saunojen lämmittämistä varten, tai pinosta kaatuvien puiden kolinaa.
Saunoista nousi savut sakeina ylös kuulaaseen ilmaan.
Siellä ja täällä kanneltiin kujilla viljasäkkejä, kuivattua viljaa aittoihin.
Työssä häärittiin kuin arkena.
Aamiaisen jälkeen, siis yhdeksännellä tunnilla, kerääntyi rantaan tavalliselle käräjäpaikalle isäntämiehiä piiput hampaissa ja liivisillään keskustelemaan päivän tapahtumista.
Tuli niinikään puhetta siinä tuosta viime viikon suuresta viljansaaliista. Yleisenä mielipiteenä oli se, että viljantulo oli Jumalan erikoinen armolahja saarikansalle tämänlaisena huonona kalavuonna ja että olisi mentävä kirkonkylään ja pyydettävä pappia jo tänä pyhänä pitämään kirkossa erikoinen kiitosrukous siitä, että Hän kaikessa viisaudessaan ja armossaan antoi viljalaivan ajaa maalle ja säilyä ehjänä niin kauan että vilja ennätettiin korjata hylystä pois.
Tämän lisäyksen esitti Heikin Hinterikki, Juuson isävanhus, jota kunnioitettiin saaren kuninkaana, ja jonka sunnuntaisia, punertavia, hiukan lihavia vanhuksen kasvoja ympäröi valkea poski- ja leuanalusparta ja korvallisilla valkea tukka ja se lisäys oli viisas, sen huomasivat kyllä tuhmemmatkin, kun kova itäpohjamyrsky muutaman päivän perästä teki laivasta leivin- ja kahvipuita ja viskeli sirpaleet maalle. Silloin kuultiin sanottavan:
— Sinne se olisi viljakin mennyt meren hyväksi, jos tämä myrsky olisi tullut aikaisemmin.
IV luku.
Hän oli samanikäinen kuin Heikin Hinterikki, Juuson isä, siis siinä seitsemänkymmen korvissa.
Jyri jäi miltei osattomaksi ruissaaliista, sillä hänen ennättäessään paikalle, oli laiva jo miltei tyhjä. Jyrillä oli pari poikaa, mutta ne olivat olleet hänen kanssaan purjehtimassa ja kotona oli vain Jyrin vaimo Anna-Liisa ja tytär Euppe.
Euppe ei ollut hänellä nimenä kirkonkirjoissa. Siellä komeili Eupfemia. Äiti nimitti häntä pienenä Miiaksi, mutta isä, tuo lystikäs mies, nimitti häntä Eupeksi ja niin häntä on nyt kutsuttu jo monta vuotta, toistakymmentä vuotta, kolmivuotiaasta saakka.
Euppe on tullut äitiinsä, joka ei vähällä naura ja jos nauraa, niin nauraa pilkallisesti — paitsi joskus, hyvin harvoin, Eupen kanssa kotona oikeaa ilonauruakin.
Ruissaaliista osattomaksi jääminen Jyriä harmitti kovasti.
Sunnuntaiaamuna hän siitä valitteli vaimolleen ja saneli: "Ei näet tiedä, milloin pitäisi jäädä kotiin, milloin olisi oltava seilaamassa." Sitä sanoessaan hän istui vuoteensa reunalla.
Puheensa päälle hän haukotteli.
Se haukottelu olikin erikoista laatua Jyrillä.
Hän aloitti sen työntämällä harvapartaista leukaansa eteenpäin ja avasi sitten suunsa ammolleen, siristi kiinni silmänsä, veti henkeä sisään kohisten, antoi leukapieltensä napsua ja ratista, kumarsi uloshengityksen lopussa päätään ja ravisteli sitä kahdenpuolen ja irvisti nenällään kuin koira, huokasi sitten kimakalla äänellä: "Hohhoija", löi kämmenet polviinsa, nousi ylös, otti piippunsa, täytti sen tupakalla ja asteli sitten lieden luo, josta otti hiilen ja sytytti tupakan ja viskasi hiilen takaisin tuhkaan.
Näin teki hän aina haukotellessaan ja se tapahtui kotioloissa usein, sunnuntaisin noin kerran tunnissa.
Hän ei haukotellut koskaan muulla tavalla.
Pään ravistelun ja lyhyen huokaisun oli hän nuoruudessaan oppinut ensimäiseltä hyljekoiraltaan, joka myöskään ei osannut (tai ei tahtonut) haukotella muulla tavalla.
Tästä seikasta kerran, Kundaan kalamarkkinoilla Virossa, eräänä syksynä Kaera Jaanin kortsissa, jaalojen vaihdettua kuormansa silakoista ruissäkkeihin, perunoihin, kaaleihin, lanttuihin, lihaan ja voihin ja hyvän tuulen täyttäessä kaikkien mielet, paksussa tupakan savussa ja viinan hajussa ja kortsineiukesten liehuessa pöydästä pöytään ja säkkipillin soidessa, joku huomauttikin — Jyri nimittäin oli humaltuneena maailman leppein ja rauhallisin mies ja voi hänelle silloin sanoa mitä hyvänsä. Jyri itse väitti ettei siinä selityksessä, että hän koiraltaan olisi oppinut ravistelemaan päätään ja kimakasti huokaisemaan haukotellessaan, ollut perää nimeksikään, ei totta sitehiksikään, silkkaa valhetta ja vihapuhetta koko juttu, Raannin Hantsun kateudesta lähtenyttä.
Haukotellessaan huokasi Jyri "Hohhoijaa" iloisesti ja kimakasti, jos hän oli hyvällä tuulella — siis ajatellessaan kaikkea maallista ja ajallista hyvyyttä, jota hänellä oli yltä kyllin, ainakin yhtä paljon kuin Heikin Hinterikilläkin, ja vaikka jäikin osattomaksi viimeisestä laivarikosta, oli hänellä syytä olla iloinen ja haukotella ja huokailla iloisesti. Pahalla tuulella ollessaan Jyri haukotteli kyllä samalla tavalla kuin muulloinkin, paitsi että huoatessaan sanoi: "Äh!"
Jyri seisoi jo lieden ääressä ja etsi liedestä, tuhan alta, hehkuvaa hiiltä piippunsa sytykkeeksi ja haukotteli sitä tehdessään vielä kerran.
— Etkö sinä Jumalan luoma voisi opetella muulla tavalla haukottelemaan! pajatti Jyrin vaimo, Anna-Liisa, — tai olisit kokonaan haukottelematta! Johan tuolle nauraa koko kylä ja saa tässä muut hävetä suut silmät täyteen!
— Haukotteliko Raannin Hantsu paremmin? kysyi Jyri ja nauraa hörähti, mutta ei viitsinyt suuttuakaan, sillä silloin olisi hänen näin sunnuntaisin pitänyt suuttua kerran tunnissa, mutta aivan äänetikään hän ei tahtonut olla, ei tahtonut jättää Anna-Liisaa vastausta vaille, ettei tämä jäisi siihen uskoon, että hän alkaa muuttaa tapojaan ja haukotella toisella tavalla, siis osoittaa ilmeisiä heikkouden merkkejä. Lisäksi tämä kysymys oli sangen laajakantoinen, yli koko Jyrin ja Anna-Liisan elämäkerran ulottuva, sillä Raannin Hantsu oli se mies, jota Anna-Liisa silloin tarkoitti, kun hän pahalla päällä ollessaan alkoi puhua onnettomuudestaan, että oli joutunut yhteen sellaisen nahjuksen ja haukottelijan kanssa kuin Jyri, eikä sellaisen, joka ei ainakaan ravistele päätään haukotellessaan kuin koira ja huokaise "Hohhoija!"
Raannin Hantsu oli lähtenyt merille heti sen jälkeen kun oli saanut Anna-Liisalta rukkaset ja nämä taas Hantsulle eivät kenenkään muun vuoksi olleet tulleet, kuin Jyrin tähden. Vuosikymmenien kuluessa olivat meriltä palanneet tuoneet hänestä tietoja, olivat tavanneet hänet milloin milläkin puolella maapalloa ja milloin linjan tällä ja milloin tuolla puolen. Viimeisen vuosikymmenen kuluessa ei hänestä oltu kuultu mitään, josta pääteltiin, että häntä ei enää ole olemassa.
— Raannin Hantsu — veteli miehensä sanoja matkien Anna-Liisa. — Aina sinulla on hampaiden välissä Raannin Hantsu ja Raannin Hantsu, niinkuin ei vanhalla miehellä olisi muuta puhetta! Aina vetelee vanhoja asioita ja ottaa nokkaansa, kun vähänkään uskaltaa mainita miehen iänikuisesta haukotuksesta. Eihän tässä Raannin Hantsusta ollut puhetta, vaan siitä, että etkö sinä Jumalan luoma osaa haukotella millään muulla tavalla! Sinullehan nauravat jo kaikki! Kuulin tässä vasta pari päivää sitten rannassa pienten poikien osoittelevan yhtä koiraa ja sanovan: "Katsos, kun tuo Heku haukottelee ihan kuin Matsedän Jyri!" — Siitä tässä oli puhe eikä mistään Raannin Hantsusta! — Mokomakin! — Anna kuolleiden olla rauhassa!
— Olkoot minun puolestani, sanoi Jyri ja läksi piippu hampaissa ja kädet housuntaskussa rantaan ja liittyi toisiin miehiin.
Illalla tapasi hän kujalla Hinterikin Juuson. Molemmat tulivat yhteen kujan risteyksessä, jossa yhtyivät tiet rannasta. Molemmat olivat olleet jaaloissaan käärimässä päivällä kuivumaan levitettyjä purjeita ja olivat nyt menossa kumpikin kotiinsa. Puheen aloitti Jyri:
— No hyvää iltapäivää Juuso!
— Jumal'antakoon.
— Mitäs sille eiliselle kilpaseilurille nyt kuuluu?
— Mitäpäs tässä. Väsyttää vain se eilinen rukiin perjaus ja yön valvominen saunassa rukiiden kuivattamisessa. Nukuttaa — täytyy tässä mennä kotiin maata, että jaksaa taas aamuyöstä lähteä matkalle.
— Matkalle.
— Niin niin. Matkalle, matkalle. Kun ihminen on kerran luotu vesillä liikkumaan, niin ei auta muuta kuin matkalle vain aina matkan perästä. Se rupeaa puhaltamaan ennen päivän koittoa idästä ja silloin on hyvä olla kaikki rievut tuulessa ja keula kohti länsilounatta. Täytyy käydä aikaiseen maata, että jaksaa nousta varhain ylös.
— Sinun iälläsi ei puhuta mitään makaamisesta! Piru vie! Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei silloin puhuttu mitään makaamisesta. Ei tietty, onko mitään sellaista olemassakaan kuin joskus talvella! Tul' pois meille, niin otetaan pieni tuikku hyvässä sovussa sen eilisen tapauksen kunniaksi. Vaikka sinä olet nuori mies, olet sinä kova seilaamaan ja voitit minut eilen kuin paholainen. Minä sanoin eilen meidän pojille suoraan, että: "Teistä ei tule sellaista merimiestä kummastakaan!". — Eikä niistä tulekaan! Se on tosi se, vaikka itse sanon ja niin isä kuin olenkin. — Tul' pois vain! Minä en kanna vihaa sinua vastaan, vaikka sinua kaikessa onnestaakin paremmin kuin minua ja muita. Toisiin suuttuisin paikalla, mutta en sinuun! Minä suutun aina sellaisiin, jotka ovat vain hivenen parempia kuin minä itse, mutta en sellaiseen joka on niin paljon parempi, että minä en yletä sen kantapäihinkään. No! Älä ole ylpeä, vaan tule mukaan. Ryypyt minä annan miehelle, joka minut on voittanut merellä! Sinulla on myötätuulta huomenna ja ylihuomen ja saat maata jaalassasi kuinka paljon haluat!
Päivän kuluessa oli Jyri ottanut jo useita ryyppyjä:
Matiksen Martin kanssa jollakaupan harjakaisiksi.
Ison Villen kanssa ilman parempaa asiaa, vain siitä syystä että Iso Villekin oli jäänyt osattomaksi ruislaivasta, kun oli kolme viikkoa maannut sairaana, eikä vieläkään pystynyt kovempaan työhön — rannassa kävi jo kuitenkin kuuntelemassa mitä maailmalle kuuluu.
Reinon Jussin kanssa siitä syystä että olivat langoksia, eivätkä olleet pitkään aikaan tavanneet toisiaan.
Ja nyt halusi hän ottaa ryypyn Hinterikin Juosepin kanssa, joka oli ajanut hänen edelleen eilen merellä.
Se olikin pätevin ryypyn syy sinä päivänä, sillä ei sitä kuka hyvänsäMatsedän Jyriä merellä voittanutkaan.
— No, mitäs katselet! Minulla olisi vähän muutakin sanottavaa ja eihän tässä kujalla voi jutella ja kylmähän tässä tulee, seisoessa.
— No jos sinulla asiaa on, niin mennään sitten.
— On on! Asiaa on! Ja paljon onkin!
— No mennään sitten.
Matsedän Jyri vei Juosepin kotiinsa, joka olikin siinä kivenheiton päässä. Se oli pitkä keltaiseksi maalattu talo, suurin saarella niin huoneiden luvun kuin korkeudenkin puolesta. Alkuaan siinä oli iso nelisylinen tupa eikä mitään muuta. Useat saarelaiset saivat vieläkin asua senlaisessa talossa, jossa oli vain tupa — ja asuvat tänäkin päivänä. Jo Jyrin isä, Matsetä-vainaja, rakensi tuvan jatkoksi porstuan ja porstuan kammarin. Myöhemmällä iällään ennätti Matsetä muuttaa porstuakammarin keittiöksi ja rakentaa kaksi kammaria lisää. Sitten se oli yhtä suuri kuin pappila ja pysyi tässä kunnia-asemassa vuosikymmenen, kunnes pappilaa laajennettiin, jolloinka Jyri rakensi yhden kammarin ja niin sanotun uuden tuvan entisen jatkoksi. Näin ei pappila päässyt edelle Matsetälää, eikä tule koskaan pääsemäänkään — toivoi ja uskoi Jyri — Mistä köyhä saariseurakunta saisi varoja kilpailuun hänen kanssaan! Sitäpaitsi oli Jyri kuin perinnäinen ruhtinas kirkkoneuvostossa jäsenenä ja piti huolta neuvostossa ja kirkonkokouksissa, ettei seurakuntaa ja sen pieniä rakennuskassoja rasiteta yli voimain.
Jyri vei vieraansa keittiön viereiseen, eli niinsanottuun mammankammariin. Sen kalustona oli laivarikoista saatuja tuoleja eri mallisia, tiikkiä, tammea ja mahonkia — koivuinen, kotitekoinen, kiilloitettu, salalokeroilla varustettu kaappi, iso vuode — emännän ja isännän — yksi leposohva — kuulunut ennen johonkin laivaan, isännän muistin mukaan olisi laivan nimi ollut "Jempo" tai jotain sinne päin. Leposohva oli kiilloitettua mahonkia. Sen jalat olivat runsaskoristeiset, sorvatut, käsinojat ja selkämys somisteltu leikkauksilla. Siinä oli teräspontimet ja punainen plyysipäällys. Siinä oli mukava istua ja oli se samalla Eupen vuode. Tämän leposohvan yläpuolella, seinällä, riippui iso hiottu mahonkikehyksinen peili. Kaapin yläpuolella riippui jostain laivasta löydetty iso kuva: Väritetty kivipainos, joka esitti jotain englantilaista amiraalia. Kirjoitus sen alla oli himmentynyt epäselväksi, mutta muisteli Jyri kuulleensa lapsena isältään, että se esitti sitä englantilaista amiraalia, joka löi espanjalaiset suuressa meritaistelussa. Jyri ylpeili sillä, että hän oli "just sen näköinen", niinkuin Jyrin oli tapana sanoa kun oli hiukan päissään. Kun hän oli ryyppinyt niin paljon, ettei eroittanut kahta neljästä, eikä patarouvaa ruuturouvasta, hihkaisi hän: "Sanotaan että minä olisin tuon seinälle hirtetyn enkelismannin näköinen! Piru vie! Kuka teistä uskaltaa siliä tavalla sanoa! Noin rumaa miestä ei maailmassa ole ollutkaan, eikä tule olemaan! Kaitanaamainenkin — no joutava — kuin Vävy-Eeron ruuna!" Totuus lienee ollut keskivaiheilla, nimittäin ettei Jyri ollut niin ruma, mutta ei paljoa kauniimpikaan. — Leposohvasta vasemmalle oli ovi josta mentiin viereiseen kammariin. Oven yläosaan, silmänkorkeudelle, oli sijoitettu iso neliskulmainen paksu, himmeä lasi, johon oli maalattu punaisia ruusuja, jotka näyttivät kauniilta, kun päivä paistoi oven takana olevaan kammariin ja kuulsi sen lasin ja niiden ruusujen läpi. Lasi ruusuineen kuului "Batavia"-nimiseen kolmimastoon, joka tuhoutui Jyrin lapsena ollessa ja josta Jyrin isä, Matsetä, oli tuonut sen kotiin ja sijoittanut sen tuohon oveen. Laivassa se oli ollut päämiehen hytin ovessa. Päämiehen silmät olivat sattuneet aina herättyä noihin ruusuihin. Nyt niihin aamuin sattuivat Jyrin silmät — hänen vaimonsa Anna-Liisa ja tyttärensä Euppe eli Eupfemia, eivät välittäneet kukista, ei kuvissa eikä luonnossa. Sen jälkeen hän katseli tuota amiraalinkuvaa. Sitä katsoessa ei tarvinnutkaan kääntää päätään: Loikoili vain vuoteessaan ja katseli pitkin nenäänsä, niin heti seisoi amiraali siinä edessä. Sitä katseli mielellään myös Anna-Liisa, milloin hänellä aamuin siihen oli aikaa. Amiraaleja hän sekä Euppe katselivat mielellään sekä kuvissa että luonnossa. Ah kuinka mielellään! Ja niiden puutteessa vaikkapa tavallisia laivan pää- ja perämiehiä, niinkuin nytkin viikolla, kun ruislaivan miehet tulivat maihin ja sen päämies ja molemmat perämiehet majoittuivat Matsetälään. Anna-Liisa oli jo vanha, kymmenen vuotta nuorempi miestään, siis kuusissakymmenissä, mutta sangen mielellään hän katseli amiraaleja tai niiden puutteessa huonompia, kuten perämiehiä ja muita, tai ainakin nautti siitä, että huomasi Miijan — eli Eupen — niitä osaavan katsella ja että nekin osasivat katsella Miijaa. Oh mikä onni, että niistä saisi yhden vävypojakseen. Mutta eihän siihen ollut mitään mahdollisuutta, kun ei ymmärtänyt sanaakaan niiden puheesta. — Ovesta oikealle oli nurkassa uuni — kaakeliuuni, ensimäinen kaakeliuuni koko saaressa, pappilakin siihen luettuna — siitä oikealle ovi keittiöön, siitä oikealle, läntisellä seinustalla, yllämainittu vuode, siitä oikealle, niinikään läntisellä seinustalla, kammarin ainoa ikkuna, josta iltapäivisin paistoi aurinko. Siitä oikealle, pohjoisella seinustalla, heti nurkasta alkaen kaappi, jonka yläpuolella, siis vastapäätä vuodetta, komeili tuo amiraalin kuva. Siitä oikealle ovi, josta mentiin seuraavaan kammariin ja uuteen tupaan.
Ikkunan edessä oli vähäkankaalla päällystetty pöytä ja sillä öljylamppu. Vähäkangas oli pohjaväriltään keltainen ja ruudukas ja joka ruudussa oli kuva: Hollantilainen kanava ja siinä hevosen vetämä purjealus ja rannalla poika ja tyttö puukengissä ja tuulimyllyjä.
Kaapin päällä oli kirjoja: Nahkakantinen ruskeaksi käynyt vaskihakainen raamattu, postilla, "Huutavan ääni", "Kultala, Hyödyllinen ja Huvittava Historia Yhteiselle Kansalle" ja pari kolme muuta.
Isäntä itse, Jyri, luki raamattua ja "Kultalaa". Raamatun lehtien välistä riippui muutamia purjelangan päitä. Niillä oli merkitty ne kohdat, joita Jyri mieluimmin luki — oikeastaan ei hän muita paikkoja koskaan lukenutkaan — nimittäin monta hyvää lukua Jesus Sirachin Kirjasta (kuten: "Jos vaimo saattaa miehen rikkaxi, niin ei siitä seuraa muuta, kuin riita, tora ylenkaze ja suuri pilkka".) ja "Historia Susannasta" jonka hän luki aina uudestaan ja uudestaan alusta loppuun.
"Oli yxi mies Babelisa Jojakim nimeldä.
"Jolla oli emändä, ja sen nimi oli Susanna, Helkian tytär, joka oli sangen ihana ja jumalinen."
Lukiessaan muisti Jyri, että hänelläkin on emäntä, joka on kyllä jumalinen, mutta ei ihana.
Monta kortsineitosta Kundaassa, Rakveressa ja monessa muussa Viron satamassa ja kaupungissa ja merimieskapakoissa Memelissä, Riiassa ja muualla oli monta tyttöä ollut sangen ihania nähdä, mutta kuinka lienee ollut jumalisuuden laita. Oikeaa Susannaa ei Jyri pitkän elämänsä aikana ollut tavannut kuin raamatussaan.
"Ja hänen miehensä Jojakim oli sangen rikas, ja hänellä oli kaunis yrttitarha hänen huoneensa tykönä."
Jyri muisti, että hän oli rikas kuin Jojakim, mutta ettei hänen huoneensa tykönä ollut mitään yrttitarhaa. Olihan vain soraa ja hiekkaa ja kiviä, hiukan nurmea ja voikukkia ja korkea kallio talon takana. Vuosikymmenien, ehkä vuosisatojenkin kuluessa oli pihan eräälle kulmalle kerääntynyt multaakin ja siinä kasvoi vanha omenapuu, joka seisoi aittarivien ja asuinrakennuksen suojaamassa kulmauksessa.
Nyt vanhoilla päivillään Jyri joskus uneksi, että hänellä olisi huoneensa mantereella, tyynen, suojaisen meren lahden rannalla, paksumultaisessa maassa, johon voisi yrttitarhan istuttaa.
"Kultalaa" luki myös Jyri usein. Heti kirjan saatuaan oli hän innostunut kirjan seitsemänteentoista lukuun, jossa puhutaan "Ukon tulesta Pappilassa" ja siinä varsinkin sanoihin:
"Menkäät ja pankaat kukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen rautapiikki. Liittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee alas maahan johonkuhun märkään paikkaan. Niin on ukontulelle tie valmistettu."
Kun Jyri oli myöskin seppä, oli hän heti tuon luettuaan mennyt pajaansa ja valmistanut puolenkyynärän pituisen teräspiikin, jonka asetti majansa katolle ja siitä alas maahan, kosteaan paikkaan, kynän paksuisen rautalangan. Tästä hommastaan hän joutui naurun alaiseksi ja siihen aikaan oli Anna-Liisa häntä siitä haukuskellut enemmän kuin haukottelemisesta. Sinä kesänä tulikin Jyrin hartaasti odottama tavallista ankarampi ukonilma, joka poltti Jyrin niityltä heinäladon, heinineen päivineen. Kun kokemus oli osoittanut ettei ainakaan siinä saaressa koskaan ukonilma ollut polttanut asuinrakennuksia, mutta heinälatoja useinkin, ihmetteli Jyri huomaamattomuuttaan ja rakennettuaan seuraavana kevättalvena uuden heinäladon, vei hän teräspiikin asuinrakennuksen katolta lankoineen heinäladon katolle. Syyskesällä, öiden käytyä pimeämmiksi, olivat muutamat koirankuriset nuorukaiset vetäneet rautalangan alas ja vieneet sen ties minne, mutta piikki jäi yhä edelleen seisomaan ladon katolle, malkoon kiinnitettynä, ja seisoi siinä monet vuodet ja vuosikymmenet.
Postillaa ja "Huutavan ääntä" luki talon emäntä, Anna-Liisa.
Nuoret lukivat "Lasten parasta tavaraa" ja "Biblian historiaa", joita, samoin kuin virsikirjoja säilytettiin tuvan, nimittäin vanhan tuvan, nurkkakaapissa.
Kamarin kaapin päällä oli vielä korkea lasikupu, tuotu ulkomailta ja sen alla säilytettiin moniväristä välkkyvistä silkkilangoista hienoon vaskilankakehykseen taidokkaasti kudottua kukkavihkoa. Siinä näkyi vihreitä lehtiä, valkeita, sinisiä, orjaaninvärisiä ja ruusunpunaisia kukkia ja kirjavia perhosia.
Oi kuinka se oli kaunis Anna-Liisan ja Eupenkin mielestä! Monena pyhäaamuna seisoivat äiti ja tytär sen ääressä. Kuiskaillen lausuivat he vuosi vuodelta siitä samoja ihastuksen ilmaisujaan ja kääntelivät sitä varovaisesti. Kohtaus loppui tavallisesti siten, että Anna-Liisa näppäsi kammallaan Euppea hyppysille ja sähähti: "Annatkos olla sen paikoillaan — hä! Etkö sinä osaa kauempaa sitä katsella, hä!?" — "Enhän minä nyt tuota syö!" kiljahti silloin aina Euppe, sysäsi lasikuvun ihanine katettavineen kauemmaksi kaapin päälle, kääntyi äkkiä ja heilautti vihaisesti hameensa takahelmoja ja siirtyi ison peilin ääreen kampaamaan hiuksiaan. Tämä uudistui aina joka pyhäaamu kesät talvet ja jos tämä toimitus lasikuvun ääressä syystä tai toisesta jäi tekemättä, olivat äiti ja tytär huonolla tuulella koko seuraavan viikon.
Kamarin seiniä peittivät sinikirjaiset oikeat seinäpaperit. Kaapin yläpuolella, amiraalinkuvan vieressä, seinällä käydä raksutteli kuusikulmainen laivakello, jonka Jyri aina pyhäaamuin veti.
Kaikissa kamarien ja uudentuvan ovissa oli haaksirikkoutuneiden laivojen ovista saadut pronssiset lukot, joissa oli valkeat posliininupit ripoina. Saranat olivat myös kaikki vaskea, entisiä kajuuttojen ovien sarannoita.
Jyrki toi Juosepin sisään uudentuvan kautta. Kammariin tultua toimitti Jyri Juosepin istumaan pöydän ääreen, ikkunaa vastapäätä. Itse hän meni keittiön ovelle jonka avasi ja huusi sinne:
— Hoi piikaväki! Ohoi! Eikös täällä nyt ole ketään kotona!
Keittiöstä tupaan johtava ovi avautui ja vanha Anna-Liisa sieltä kysyi:
— Mitäs sinä sitten olet vajaa? Täyshän sinä olet jo muutenkin.
— Ehkä se on raahannut sinne taas jonkun vieraan, jonka kanssa rupeaa juomaan, kuului Euppe huutavan kauempaa tuvasta.
— Laittakaas vähän sajua tänne, pyyteli Jyri, Täällä on HinterikinJuoseppi, joka minun edelleni seilasi eilen. No — joutuun, joutuun!Pitäkääpäs kiirettä!
Sitten hän vetäytyi jälleen ovelta pois, pani sen kiinni, käveli kaapille, josta otti esille rommipullon ja pari ryyppylasia.
Molemmat kilistivät äänettömästä päästä ja ottivat vielä toisetkin ryypyt. Sitten sanoi Jyrki puoliääneen:
— Anna-Liisa ei tykkää, että minä otan ryyppyjä, kun ei ole talossa hautajaiset, eikä ristiäiset, eikä häät eikä mitkään muutkaan, mutta minun mielestäni on nyt sellainen päivä, että ryypyn passaa ottaa ja kaksikin — nimittäin sen kunniaksi, että sinä, vaikka olet nuorempi minun nuorempaa poikaani ja vain viitisen vuotta vanhempi minun nuorinta lastani Euppea eli niinkuin pappi sanoo Euphemiaa ja niinkuin mamma sanoo Miiaa ja niinkuin minä itse sanon — Euppea — kuuletko sinä? — hyvä, hyvä — että vaikka sinä olet vain viittä vuotta vanhempi minun nuorinta lastani, olet sinä hiton varma mies merellä. Kun sinä eilen käänsit, naurahti minun jaalani kannella molemmat poikani sekä minä ja sanottiin me: "Kas kas Juoseppia, kun ei käykään kotona välillä, vaan kääntää suoraan päätä kohti Memeliä!" — Mutta sitten kun tuuli kääntyi länteen ja sinä sieltä tuulen päältä menemään höllin jalusnuorin kohti kotia, sanoin minä: "Kuulkasta pojat! Meille taisi käydä hullusti!" — Ja hullustihan meille kävi — paljon hullummin kuin silloin tiedettiinkään: Jäätiin kokonaan osattomiksi laivarikosta. Mistä sinä arvasitkin, että tuuli kääntyy myötäpäivää? Minä uskoin koko ajan, että se vetää vastapäivää aina itään asti ja koettelin pysyä niin idässä kuin suinkin.
Puheensa aikana oli Jyrki saanut pullon korkin kiinni ja ryyppylasit ja pullon jälleen kaappiin.
Sitten pysähtyi hän hetkiseksi kaapin eteen, otti Trafalgarin sankarin asennon, oikaisi oikean käsivartensa ja naputti oikean käden etusormen rystysellä amiraalinkuvan lasiin ja sanoi Juosepille:
— Mitäs sanot Juoseppi? Enkö minä ole tämän amiraalin näköinen?
— En näe oikein.
Jyrki nosti lampun kaapin päälle.
— Jokohan alat nähdä!
Juoseppi nyökytteli päätään.
— Sen näköinen minä voin olla, mutta en mitään muuta. Minusta ei olisi tullut amiraalia. Mutta toista on sinun, Juoseppi! Sinusta olisi tullut amiraali. Jos sinä olisit joutunut amiraalinkouluun, niin sinusta se vasta oikea pääamiraali olisi tullutkin ja sinä olisit lyönyt sekä espanjalaiset, että mahomettiläiset!
Samalla aukeni keittiön ovi selkoselälleen ja sisään purjehti Euppe isoine teetarjottimineen.
Jyrki kiirehti toimittamaan lamppua pöydälle.
Euppe kaarsi ohi Juosepin kuin ei olisi häntä nähnytkään ja asetti tarjottimen pöydälle.
— Siin' on! Lisää ei maksa toivoakaan — se tässä koko yötä passaamaan!
Sitten hän pyörähti selin Juoseppiin, huiskautti vihaisesti hameensa takahelmoja, käveli kiukkuisena yli lattian, paukautti keittiön oven jälestään kiinni ja katosi. — "Kukahan onneton tuonkin saa emännäkseen, ristikseen ja vaivakseen", ajatteli Juoseppi.
Sillä aikaa oli Jyri äänettömänä laitellut teepöydän järjestykseen, kaatanut teen ja istunut pöydän ääreen.
Siinä istuessaan hän kyllä yletti avata kaapin oven ja ottaa esille konjakkiputelin.
— Pane runsaasti sokeria sekaan, sanoi hän Juosepille.
Lasit oli hän jättänyt noin kolmatta osaa vaille ja ne täytettiin nyt konjakilla.
— No - terveeks!
— Terveeks vain!
— Näitkö sinä jo tuon kuvan?
— Olenhan minä nähnyt sen ennenkin. Johan se on siinä riippunut yli minun muistiaikani. Lapsena jo sitä katselin teillä käydessäni. Komea herra.
— Komea herra! He he! Just minun näköiseni!
— Ei minusta.
— Sinusta — ethän sinä ymmärrä kuvien päälle mitään, etkä minkään muunkaan päälle. Et edes seilauksen ja kaupanteon!
— Ja mitäs se näkö meinaa, kun ei kuitenkaan sitä ole, mitä luulee olevansa.
— Vai ei se meinaa mitään. Soo soo!
— No mitäs se meinaa?
— Se meinaa sitä, että ryypätään, eikä väitellä joutavista.
— Sitä minäkin.
— Kuulehan?
— No?
— Paljoko sinä maksoit viinasta Meemelissa viime kerralla?
— Aamistako vai kannusta?
— Kummasta hyvänsä.
— Sitähän ei ole tapana sanoa. Paljonko sinä itse maksoit?
— Minä pelkään maksaneeni enemmän kuin sinä. No, kun et sano, niin et sano. Se on sitten selvä sitä myöten.
— Ja se on sitten sitä, että sinulla ei muuta asiaa ollutkaan ja minä saan lähteä kotiin.
— Miten itse ymmärrät. Ja mene hyvän onnen kanssa Memeliin ja sieltä takaisin. Memeliin on pitkä matka ja nyt on jo myöhäinen syksy. Ymmärräthän sinä mitä minä tarkoitan. — Minä en lähde enään mihinkään.
— Kyllä minun on vielä mentävä.
— Minä en kiellä enkä käske. Jos hyvin käy, käärit sinä kokoon paljo rahaa. Jos huonosti, menetät henkesi, sekä oman henkesi että toisten. — Minun sääriäni kolottaa. — Siitä tulee kova ja pitkä myrsky. Parasta olisi ensin muutama päivä katsoa. Minä olen vanha mies ja paljo kokenut.
Juoseppi meni ensin rantaan, Koirankalliolle, katselemaan tuulta.
Meri oli pimeä ja taivas tähdessä.
Kuu ei ollut vielä noussut, mutta koillisessa, meren saarteella, näkyi jo sen kellertävä ruskoitus.
Tuuli puhalsi koleana ja virkeänä kaakosta.
Aalto kohahteli vihaisena rantaan.
Jaala keinui ankkurissaan tuolla haaksirikkoutuneen luona.
Kaakosta näytti kohoavan tummia pilviä. Yksityisiä hattaroita lenti jo yli taivaan siellä ja täällä.
Meri näytti viime tuntien aikana paljo paenneen. Kaikki merkit ennustivat kovan itätuulen tuloa.
Aamua ei kannattanut enää odottaa, sillä siihen mennessä voi tulla niin kova vastaranta, että jaala on vaarassa ajautua maalle.
Juoseppi päätti lähteä matkalle heti.
V luku.
Koirankalliolla seisoessa oli Juuson silmät ennättäneet täydellisesti tottua pimeään. Ensi töikseen hän päätti lähteä herättelemään apulaisiaan.
Sunnuntai-iltoina, milloin ilma oli sellainen kuin nyt, ettei päässyt verkoille, saaren molemmissa kylissä tanssittiin aamuyöhön asti, ja arki-iltoinakin, joka ilta, milloin vain ei verkoille päässyt. Nyt ei tanssittu, kun miltei joka talossa kuivattiin viljaa. Nyt pidettiin muuta iloa. Nuoret kulkivat saunalta saunalle pitämässä iloa ja juomassa kahvia, jota tytöt keittivät ja kestitsivät poikia. Pojat olivat ostaneet päivällä kaupasta vesirinkeleitä ja hauska oli. Monella pojalla oli myös taskussaan viinaputeli, josta kaatelivat kahvikuppeihinsa ja laittoivat puolikupposia. Muutamissa saunoissa poltettiin lekkoa. Sitä joivat tytötkin. Koko viljankuivaus oli muuttunut talkoiksi. Kuljettiin saunalta saunalle auttamassa toisia. Muutamia hoilaavia pareja tuli Juusoa vastaan heti kun hän pääsi kalliolta kylän kujalle. — "Kukas siinä tulee? Hei Juuso! Se on Hinterikin Juuso! Se ei välitä tytöistä! Se on ylpeä!" — Joku nykäisi ohimennessään Juusoa takin hihasta.
Juuso todellakaan ei ollut välittänyt tytöistä. Varhaisesta lapsuudesta oli hän purjehtinut merellä, eikä välittänyt muusta kuin jaaloista, laivoista ja hyvistä rahanansioista. Toinen, joka ei tytöistä mitään tiennyt, oli Juuson apulainen Eskon Mikko. Hänet löysi Juuso kotoaan makaamasta. Hän oli käynyt levolle jo illan hämärässä, koska tiesi pitkän matkan olevan edessä ennen päivän nousua. Juusolla oli koko työ saada hänet hereille. Lopulta hän vääntäytyi istumaan vuoteensa reunalle, haukotteli ja hieroi silmiään ja otti sitten tulen rasvalamppuun.
— No Juuso, mikäs on hätänä?
— Ei mitään hätää. Tulin vain sanomaan, että nyt lähdetään.
— Jaaha. Lähdetään vain. Siellä taitaa ruveta tuulemaan.
— Niin rupeaa, ja kun on vastaranta, täytyy päästä lähtemään, ennenkun ennättää nousta kova laine.
— Niin on. Lähdetään vain. Minulla on kaikki valmiina. Panen vain päälleni ja tulen rantaan heti.
Juuson toinen apulainen, Sepän Jere, välitti tytöistä, ja paljon välittikin ja häntä ei Juuso siis löytänyt kotoaan. Kotiväki ei edes tiennyt, missä hän on. — "Eiköhän tuo liene siellä, missä muutkin nuoret. Se nyt pysyisi kotona!" toimitti vuoteestaan Jeren vanha äiti. Juuso ei viitsinyt ruveta vanhuksilta lähemmin tiedustelemaan, mistä talosta päin Jereä olisi mentävä etsimään. Jeren kotona ei viljaa kuivattu, koska sitä heillä ei ollut. Jere oli talon ainoa pyyntiin pystyvä mies — rampa isä teki vain sepän töitä ja Jere taas itse oli ollut Juuson kanssa purjehtimassa ja ennätti kyllä laivarikkoon sen minkä Juusokin, mutta oli ollut auttamassa setäänsä. Ääneti päätteli Juuso, että jos Jere nytkin olisi setäänsä auttamassa, tietäisi sen kotiväki, mutta että kun kotiväki ei tiedä, missä Jere on, on hän jossain muualla, siellä missä on tyttöjä. Tyttöjä taas oli monessa talossa ja kenen kanssa Jere nykyään seurusteli, sitäpä ei Juuso tiennytkään.
Juuso oli niissä asioissa tuhma, niinkuin sanottiin.
Juusoa hiukan harmitti, mutta enempää kyselemättä hän poistui pimeästä talosta.
Jere oli hyvä laulumies ja kujalle jouduttuaan koetti Juuso korvillaan tarkata, mistä päin Jeren laulu alkaisi kuulua.
Ennenkuin lähtisi kylää enemmän kiertämään, otti Juuso suunnan kotiansa kohti, toimittaakseen siellä ensin Santran kantamaan eväät ja muut matkatavarat rantaan. Sen perästä vasta aikoi hän ruveta etsimään Jereä. — "Kun tuo joutava vain ei olisi juonut itseään siaksi", päivitteli itsekseen Juuso. — "Se vielä puuttuisi! No — oli humalassa tai selvänä, jaalaan minä hänet vien!"
Ollessaan noin sadan askeleen päässä kotoaan, kuulikin Juuso Jeren hoilauksen.
Se kuului Juuson kotisaunasta.
Humaltuneena oli Jerellä tapana laulaa omia sepittämiään lauluja.
Hän oli mestari sepittämään varsinkin pilkkalauluja, milloin Kenkä-Apin jaalasta:
"Joka tuhkanauloilla tehtiin",
milloin naapurikyläläisistä yleisesti, milloin lukkarista, milloin vallesmannista, milloin tullisyökäreistä, siitä Kipuna-Syökäristä erittäinkin, ja väliin itsestään. Tällä kertaa hoilasi Jere Santralle:
Älä sinä Santrani sitä sure, vaikka minä meriä seilaan!
Jeren laulu ei miellyttänyt Juusoa.
Siihen asti oli Juusosta kylläkin ollut yhdentekevää, kenen kanssa Jere seurusteli ja kenelle hän lauloi, mutta nyt ei.
Samoin oli hänelle ollut tähän asti yhdentekevää mitenkä Santra huvittelee, kunhan kotona tekee tehtävänsä, mutta nyt ei.
Juuso oli sinä iltana monta kertaa ajatellut Santraa — hänen oli vaikea ajatella muuta.
Matsedän Jyrin luona istuessaan oli hän vain pintapuolisesti kuunnellut vanhan Jyrin juttuja ja kaiken aikaa ajatellut Santraa, jonka oli kohdannut viimeistä viljasäkkiä saunaan tuodessaan ensi kertaa eläessään, niinkuin hänestä tuntui, ja ensi kertaa eläessään nähnyt tytön yleensä. Kun Matsedän Jyri haastoi amiraaleista ja muista, katsoi Juuso kyllä vanhaa Jyriä koko ajan silmiin ja jotain vastailikin Jyrille, mutta koko ajan oli ajatellut, mitä hän oli sanonut saunassa Santralle ja mitä Santra hänelle ja kun Euppe oli tuonut teetarjottimen pöytään ja vihaisesti heilauttanut hameitaan kiepsahtaessaan ympäri ylpeänä takaisin keittiöön lähtiessään, oli Juuso paikalla verrannut Euppea Santraan ja surkutellut itsekseen: "Kukahan onneton tuonkin saa ristikseen!" — tarkoittaen ristillä Euppea.
Juuson saappaat iskivät vihaisena rasahtelevaan kujan soraan hänen ajatellessaan: "Tästä lähin älköön kukaan laulako Santralle ja naurattako Santraa ja kaikkein vähimmin Sepän Jere, tuo tuollainen, kuin mikäkin lentokala!"
Askel askeleelta lujeni hänessä ajatus: "Kuules poika, sinä Sepän Jere, meistä taitaa tulla vihamiehiä!"
Saunassa oli kolme tyttöä, nimittäin Santra ja pari muuta ja kaksi poikaa, Sepän Jere ja Suuren Hantsun Juhani.
Juuson sisään astuessa hihkaisi Jere:
— Siinä paha, missä mainitaan! Tässä juuri sanottiin, että olisi Juuso kotona, niin olisi täydet parit. — Kenen saunassa sinä poika olet ollut? Santra tässä on itkenyt sinua koko illan, eikä keitä kahvia, vaikka pyydetään!
— Oho! Enpäs ole itkenyt! Erehdyit kerrankin!
Juuson muoto oli synkkä ja vihaisella äänellä hän puhutteli Jereä:
— Hyvä oli että sinut löysin näin pian.
— Minuakos sinä sitte etsit?
— Sinua, sinua.
— No?
— Sinä olet humalassa.
— Mitäs se sinulle kuuluu?!
— Kuuluu hiukan.
— No ei hiukan hiukkaakaan!
— Mene kotiisi ja laita itsesi lähtökuntoon — ja heti. Eskon Mikko tulee rantaan, ellei jo ole tullutkin.
— No mikäs hätä siellä rannassa on? Onko jaala ajautunut maalle?
— Jaalalla ei ole hätää, mutta meillä on hätä joutua matkalle, ennenkuin laine ennättää kasvaa. Nyt on hyvä tuuli lähteä.
— Anna olla. Lähdetään vasta aamulla, niinkuin oli puhe.Sunnuntai-ilta ja muuta…
— Nyt ei odoteta aamua. Kuulithan! Aamulla ollaan matkojen päässä.
— En minä lähde. Ota joku muu — vaikka tämä Juhani.
— Minä otan mukaani sinut. Älä puhu turhaa.
— Eskon Mikko ja minä, me vain kelvataan Hinterikin Juuson jaalan kannelle! Ei koko saaressa ole sellaisia poikia muita kuin Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere!
— Älä hoilaa! Mene laittamaan itseäsi kuntoon ja pian rantaan — niinkuin olisit jo!
— Mennään mennään! kertaili Jere ovessa ja vielä ulkonakin matki hän mennessään: "Ja pian rannassa — niinkuin oisit jo!"
Suuren Hantsun Juhani ja vieraat tytöt menivät myös pois, miltei hetiSepän Jeren jälessä.
Juuso alkoi myös kävellä pihan yli tupaan päin ja Santra hänen jälessään.
— On varmaankin eväät laitettu kuntoon, sanoi Juuso taakseen kääntymättä ja kävellen kädet housun taskuihin työnnettyinä.
— On on. Eväät ja vaatteet ja kaikki on katsottu ja laitettu kuntoon, vastasi Santra. — Ei muuta kun vie rantaan.
Santra meni tupaan, jossa kaikki Juuson matkatavarat olivat: Maihin rasvattaviksi tuodut merisaappaat, mustaksi öljytetty merimiessäkki, jossa oli vaatteita ja sukkia, säkki, jossa oli turkit ja nahkapeite — syksy oli jo myöhä ja oli odotettavissa pakkasia —, säkki, jossa oli leipää, silakkapytty, voipytty ja pytty, jossa oli läskiä ja pussi, jossa oli herneitä ja toinen, jossa oli ryynejä. Santra sytytti lyhtyyn tulen ja alkoi kantaa tavaroita rantaan.
Juuso itse meni kammariin, jossa hänen isänsä ja äitinsä nukkuivat ja jossa oli kaappi, jossa muun muassa rahoja säilytettiin.
Juuso hiipi hiljaa kaapille, avasi varovaisesti sen yläosan ja otti esille kukkaron, jossa oli isän jo päivällä lukemat rahat tavarain ostoa varten Memelistä: Syksyn viimeinen ja kallein jaalankuorma oli haettavana, kymmenen aamia viinaa, kymmenkunta laatikkoa konjakkiputeleita ja muita parempia juomia ja lisäksi silkkiä. Paras ja kallein kuorma jätettiin aina syksyn viimeisimmäksi, koska tullimiehet myrskyjen ja lumipyryjen aljettua mieluummin pysyvät lämpöisissä kamareissaan maissa, tai jaaloineen satamissa, kuin risteilevät merellä henkensä kaupalla.
Saahan sen palkkansa helpommallakin!
Kun kaikki oli jo päivällä puhuttu ja laitettu kuntoon, ei Juuso olisi tahtonut herättää enää isäänsä, vielä vähemmin äitiänsä, joka ei ottanut osaa koskaan mihinkään neuvotteluun. Ei hän ollut puhelias muutenkaan. Kului päiviä Juuson kotonakin ollessa, ettei hän vaihtanut sanaakaan äitinsä kanssa. Äiti ei vihannut poikaansa — päin vastoin hän häntä rakasti, mutta hän oli muuten niin vaitelias, oli sellainen luonnoltaan, oli ollut sellainen koko ikänsä: Harvapuheinen ja hiljainen. Ääneti vain aamusta iltaan kulki askareillaan, ensimäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.
Kynttilän valossa Juuso hommaili ja luuli heidän nukkuvan sikeässä unessa, kun ukko itse alkoikin sanella:
— Jokos sinä nyt lähdet, Juuso?
— Jo. Tuuli on kaakossa ja meri pakenee. Taitaa tulla kova itätuuli.Täytyy joutua sitä pakoon, ennenkuin laine ennättää kasvaa.
— Meri näytti olevan paennut, kun minäkin kävin illalla rannassa. Parastahan se on, että lähdet. Olette aamulla jo matkojen päässä ja joudutte hyvissä ajoin Meemeliin tällä tuulella — varsinkin jos se vetää tuulen itään ja koilliseen, ehkä pohjoiseenkin.
— Sinne se vetää ja sitten tulee lounat- ja länsituulia, joilla on hyvä tulla kotiinpäin.
— Mene nyt hyvällä onnella ja pidä Jumala silmäis edessä ja katso asun ja nuorien ja purjeiden ja muun kalun perään, ettet mitään seilaa rikki.
— Ole huoleta!
— Minäkin tulen tästä rantaan katsomaan ja ehkä minusta on apuakin.
— Makaa sinä vain. Kyllä me päästään muutenkin!
— Noo — ennättäähän tässä nyt vielä maatakin.
Juuso, saatuaan rahakukkaron liivinsä povitaskuun, kiiruhti tupaan.
Siellä oli Santrakin. Hän oli ennättänyt kantaa rantaan jo kaikki ruokatavarat. Vaatesäkit ja saappaat olivat vielä tuvassa.
Juuso otti kainaloihinsa molemmat säkit ja Santra sai toiseen käteensä saappaat ja toiseen lyhdyn ja alkoi, lyhdyllä tietä valaisten, kävellä Juuson edellä.
Sepän Jere ja Eskon Mikko eivät vielä olleet rannassa.
Santran näyttäessä lyhtyä käänsi Juuso jollan teloilla keula-mereen-päin ja veti sen niin alas, että isoimmat kertalaineet kuohuivat jollan keulaan asti telojen alla. Sitten alkoi hän järjestää tavaroita jollaan. Pian oli se tehty, mutta ei vielä kuulunut toisia.
— Missähän nuo viipyvät, sanoi Juuso.
— Ei tiedä! — Kuulehan Juuso!
— No?
— Älä lähde nyt merelle.
— Miksi niin?
— Kun kaikki sanovat, että siitä tulee kova ilma ja sinä voit seilata hukkaan.
— Jeren puolestako sinä pelkäät. Hahhahh!
— Älä naura! — Minä pelkään sinun puolestasi! — Minä en tahtoisi että sinä nyt hukkuisit.
— Nyt?!
— Niin. Nyt, nyt. — Jää maalle. Ennätäthän sinä perästäkin ja onhan sinulla ja isälläsi rahaa ja viljaa ja vaatetta ja lämpöä ja muuta hyvyyttä ilmankin niin paljon, että riittäisi jo se entinenkin, eikä tarvitsisi henkeään panna alttiiksi, hakeakseen aina vaan lisään rikkautta. Tarvitseehan ihminen muutakin kuin rikkautta!
Juuso istui jollan piitalla ja Santra seisoi lyhty kädessä nojaten keulaan. He katselivat toisiaan.
— Pidätkö sinä niin paljon minusta huolta?
— Pidän.
— Etkä tahtoisi, että minä nyt lähtisin.
— En. Minä en tahtoisi, että sinulle tapahtuu mitään onnettomuutta.
— Sinä olet ainoa, joka pidät minusta huolta. Kukaan muu ei ole minulle tänä iltana niin sanonut: Ei isä, eikä äiti — eikä kukaan.
— Siitähän näet, etteivät muut pidä sinusta lukua!
— Onko se niin!
— On se. Isäsi ja äitisi tahtovat vain rikastua, eivätkä välitä sinusta itsestäsi, tai luottavat sinun hyvään onneesi.
— Kuulehan Santra!
— No?
— Minä narrasin sinua siellä saunassa silloin kun toin sitä viimeistä ruissäkkiä.
— Narrasit!?
— Niin. En minä ole tuonut sinulle mitään silkkihuivia!
— Et tuonut?! — Voi! Sehän on hauskaa! Minä kun jo niin pelkäsin, että sinä olet tuonut.
— Miksi sinä sitä niin pelkäsit. Odotatko sinä muilta?
— Keltä minä odottaisin!
— No — keltä hyvänsä. Arvaa itse.
— En keltään minä odottanut, en sinulta enkä muilta.
— Miksi sinä sitä niin pelkäät sitten, että minä toisin?
— Enhän minä sitä olisi voinut kuitenkaan käyttää. Johan siitä olisivat nauraneet ja pilkanneet minua kaikki. Minusta on nyt niin hyvä, kun tiedän ettet sinä tuonutkaan.
— Mutta tällä kerralla minä tuon.
— Niin, no — jos tahdot minulle pahaa mieltä niin tuo ja jos tuot niin ihan julkisesti minä sen annan takaisin ja sehän on samaa kuin rukkaset — ettäs tiedät, jos et ennestään tiedä.
— Rukkaset!?
— Niin niin. Oikeat silkkirukkaset!
— Mutta eihän minun kosia tarvitsisi —
— Silkkihuivin antaminen on kosimista ja jo siitä puhuminen on kosimista. Silkkihuivilla kaikki on kihlattu, maailman alusta niin tähän asti ja tästä eteenpäin niin maailman loppuun asti.
— Sinä olet ollut meillä niin kauan, eikä me ole koskaan haasteltu tällä tavalla!
Juuso nousi ylös piitalta ja meni Santran eteen, jota otti käsistä kiinni. Santra sanoi:
— Sitä minäkin ihmettelen. Jää nyt maalle. Älä mene merelle.
— Nyt en totisesti haluaisi mennä, mutta minun täytyy. — Minä olen ajatellut sinua koko päivän —
— Koko päivän!
— Niin.
— Mitä tuo nyt on — yksi päivä!
— Minä ajattelen nyt muinakin päivinä — aina.
— Ajattele vain, mutta älä ajattele silkkihuivia ja muita hullutuksia.Se on kerralla sanottu!
Santra ravisti Juuson käsiä ja jatkoi:
— Mene vain merelle, kun et halua totella minua ja mene minun onnellani — tai uppoa meren pohjaan!
Sitten hän riistäytyi kokonaan irti ja juoksi lyhtyineen sisään Juuson ennättämättä enää sanoa hänelle mitään.
Vähän ajan perästä tulla kompuroi rantaan lyhty kädessä vanha Hinterikki itsekin katsomaan poikansa lähtöä ja olemaan apuna, minkä voi.
Myös Eskon Mikko ja Sepän Jere tulivat miltei Hinterikin kintereillä.
Mikko ja Jere viskasivat tavaransa jollaan.
Vanhaa Hinterikkiä käteltiin jäähyväisiksi. Sitten odotettiin sopivaa laineiden väliaikaa ja kun se tuli, lykkäsivät nuoret miehet jollan luisumaan alas teloilta, hyppäsivät ketterästi itse samalla jollaan ja keinuivat jo monen sylen päässä aalloilla ja alkoivat soutaa kohti jaalaa.
Kuu nousi juuri silloin koillisesta ja peittyi vähän ajan perästä pilviin.
Jaalan ankkurikela alkoi kilkattaa ja purje toisensa perästä avautui ja jaala käänsi keulansa etelään, kiertääkseen ensin maan eteläkärjen ja ottaakseen sitten suunnan etelälounatta kohti.
Eskon Mikko, joka oli levännein, istui helmarissa. Hänellä oli turkit päällä ja karvalakki päässä, sillä yö oli kolea.
Juuso ja Sepän-Jere valmistautuivat makuulle. Kajuutan pöydällä paloi rasvalamppu. Kamiinassa paloi tuli kajuutan lämmittämiseksi.
— Kylmää on jo tuuli, sanoi Juuso vetäessään saapasta jalastaan.
— Johan tuo on se aikakin, sanoi Jere.
— Kyllä siitä tulee vielä lämmintäkin. Maltahan kun tuuli menee lounaaseen.
Sepän Jerelle johtui mieleen saaren lämpöiset saunat, jotka hänen oli niin äkkiä ja parhaalla hetkellä täytynyt hyljätä ja niitä muistellessaan hän hymyili omalla tavallaan, joka muistutti enemmän irvistystä — hampaat, varsinkin ylähampaat näkyivät ensimmäisiin poskihampaisiin asti ja huulet painuivat kiinni ikeniin. Samalla hän nauraa sihisti hampaittensa välistä pahaa naurua, joka oli tarkoitettu Juusolle.
— Käy maata, äläkä naura tuolla tavalla, tai saat tästä saappaasta korvillesi!, ärähti Juuso hänelle.
— Minä taas meinaan, kuulehan Juuso, minä meinaan että meillä olisi vähän haastettavaa.
— Sitten kun selviät. Nyt ei mitään.
— Sinä et taida tietääkään mikä mies minä olen!
— Höö!
— Mitä höö!? Sanopas minulle vielä kerran sillä tavalla!
— Älä huuda!
Hän vääntäytyi kuitenkin koijaansa vasemmalle puolelle ja kääriytyi peitteeseen niin hyvin kuin voi ja se voiminen oli humalaiselle miehelle niin ja näin, sillä jaala heilui rajusti, kahden puolen ja nousi väliin ikäänkuin jyrkkään ylämäkeen, jolloinka jaalan runko narisi ja köydet viheltivät ja meri pauhasi kahden puolen ja heittäytyi jälleen rajusti vieläkin jyrkempään alamäkeen, sillä jaala purjehti täysin purjein kovaa sivumyötäistä. Hän torisi vielä peitteensä sisällä epäselvää puhetta, josta eroitti selvänä muutamia kiljahduksia — "Minä olenkin sellainen mies!", "Hinterikin Juuso luulee olevansa parempi kuin onkaan, vaikka on sika, eikä parempi kuin kapinen koira!", "Tulehan tänne, niin heitän sinut yli partaan kuin tunkion!" ja muuta, mutta vähitellen puhe hiljeni ja lopulta muuttui kuorsaukseksi. Juuso nukkui miltei heti koijaansa ojentauduttuaan, nimittäin siihen tapaan kuin merimies nukkuu: on sikeässä unessa ja samalla kaiken aikaa kuulee, mitenkä alus purjehtii. Näkipä hän untakin, sen unen, joka hänelle tuli silloin tällöin, kerran vuodessa tai harvemmin, mutta aina samalla tavalla. Uni oli alkupuoleltaan miellyttävä, mutta loppupuolella muuttui epämiellyttäväksi. Heti unen alkaessa oli Juuso unissaan selvillä, että "Ahaa, nyt se tulee taas!":
Hän oli olevinaan kotonaan.
Hän kulki huoneesta huoneeseen, jotka kaikki olivat tuttuja ja joissa oli paljon ihmisiä viettämässä jotain juhlaa, häitäkö, hautajaisia, vai ristiäisiä, se ei koskaan selvennyt. Ihmisiä oli paljon, ja huoneet täynnä tupakansavua ja pöydillä pulloja ja ryyppylaseja ja kaikki ryyppäsivät ja kaikki puhuivat yhteen ääneen ja nauroivat ja itkivät, niin naiset kuin miehetkin ja lapset ja alaikäiset myös. Viulun soittaja nousi seisomaan ja soitti, mutta kukaan ei tanssinut eikä kukaan kuunnellut soittajaa, joka soitti ja itki ja väliin nauroi. Juuso itse kulki ääneti läpi väkijoukkojen ja läpi huoneiden ja joutui aina ja joka kerta tyhjään huoneeseen, johon ei kuulunut mitään ja jossa oli peräseinällä iso kaappi. Siihen huoneeseen tullessaan Juuso aina pysähtyi keskelle lattiaa ihmettelemään, että "Se on merkillistä, etten minä tätä huonetta koskaan löydä valveilla ollessani!". Hänestä unessakin tuntui nimittäin siltä, että hän aina herättyään menee etsimään sitä huonetta, eikä koskaan löydä ja nytkin hän päätti heti herättyään ottaa selvän missä se huone on ja siltä varalta painaa visusti mieleensä, minkä ovien kautta siihen huoneeseen tullaan ja ettei taas kävisi niin hullusti, kuin edellisellä kerralla, hän varovasti raottaa ovea, josta juuri oli tullut, ottaa tupesta puukon ja leikkaa oven pihtipieleen merkkinsä: "J. Hp. H." joka luetaan: "Juuso Hinterikinpoika Heikkilä" ja heti häntä naurattaa sydämen pohjasta keksintö, jonka hän juuri sillä kertaa on tekevinään — keksintökin uusiintuu kirjaimelleen aina ja joka kerta samalla tavalla: Hän päättää vetää Unetarta nenästä, eikä käytä kirkonkirjojen mukaista merkkiään vaan leikkaakin: "J. Op. H." joka luetaan: "Juoseppi Onnenpoika Heikkilä" ja leikatessaan hän nauraa hihittää ihan sydämen pohjasta Unettarelle, joka tulee ainakin tällä kertaa narratuksi. On nimittäin peräti tärkeää, että hän löytäisi huoneen valveilla, ollessaan, sillä kaappi on täynnä pelkkiä kahdenkymmenen markan kultarahoja, joka laatikko ja lokero kukkurallaan, niin täpö täyteen ahdettu koottuja kultapyörylöitä, että sen kupeet, ovet, pohja ja päällyskin ovat vuosien kuluessa painuneet pullolleen ja sen huoneen permannossa, aivan keskellä huonetta, on luukku, jonka alla on kellari, täynnä viini-, samppanja- ja konjakkipulloja ihan loppumattomiin. Saatuaan merkkinsä kuntoon oven pihtipieleen ja juuri sillä hetkellä, kun hän on pistämäisillään puukkonsa takaisin tuppeen alkaa unen epämiellyttävä osa:
Hän oli seisovinaan jaalan keulakannella. Meri on musta ja yö pimeä ja tuuli kova. Isopurje on kokonaan kääritty. Päällä on ainoastaan vokka, harusvokka ja lyyveri. Yksi hänen apulaisistaan istuu perää pitämässä ja hän itse seisoo keulassa tähystämässä loistoa, jonka piti tulla näkyviin, mutta ei tullutkaan. Hän oli kuin yhtenä silmänä, mutta näki vain pimeyttä. Hän epäili peränpitäjän torkkuvan ja ohjaavan väärin ja siitä syystä hän vilkaisi perälle päin ja kysyi: "Mitä kohti se menee?" — "Länsi-itään", vastasi perämies, jonka partaisia kasvoja kompassilamppu valaisi. — "Eihän sen nimistä tuulta olekaan!", sanoi Juuso ja alkoi tuntea värisemistä, joko vilusta tai kuumasta. Hetken tähysteltyään keulaan päin hän toistamiseen vilkaisi perälle ja näki nyt noin sylen korkuisen lieskan nousevan kajuutan torosta. Hän ensin säpsähti ja aikoi huutaa perämiehelle, että: "Hei mies! Tuli on irti!", mutta viittasikin kädellään veltosti — kuin jotain vähäpätöistä halveksien — ja hymähti itsekseen: "Nokivalkea — kyllähän sammuu niinkuin on syttynytkin", ja jatkoi tähystämistään. Kun hän tähystyksen lomassa kolmannen kerran vilkaisi hätäisesti perälle, ei siellä näkynyt enään kompassilampun valossa istuvaa perämiestä, eikä lieska noussut enää taivaalle kajuutan torosta, vaan laiska, karpalonpunainen raskas savu, joka ei viitsinyt nousta ylöspäin, tai leijailla tuulen mukana, kuin muut savut, vaan tuprahteli ja tupsahteli toron suusta ja valui yli toron reunojen alas päin. Kiireesti juoksi Juuso perälle ja havaitsi, ettei se mitään oikeaa savua ollutkaan, niinkuin hän jo oli epäillytkin, vaan oli se karpalonpunaista sakeaa verta, jota virtasi toron täydeltä ja valui yli toron reunojen alas kajuutan katolle ja siitä kannelle ja kannelta lotisi se alas mereen, joka oli verestä punaisena jaalan peräntakaa ja vanavesi muodosti karpalonpunaisen hohtavan juovan aina meren saarteelle, johon se päättyi. — Jaala tuntui kulkevan ohjaamattomana pakoon punaista vanavettään kuin hullu hevonen varjoaan. Juuso laskeutui alas kajuuttaan, jossa kompassia valaiseva lamppu paloi ritisten, mutta ei siellä ainoatakaan ihmistä ollut, ei niin ristin sielua. Kajuutassa oli lämmin, mutta kamiinassa, johon Juuson silmät iskeytyivät jo portaissa alas laskeutuessaan ei palanut tuli. Kamiinan liesirenkaiden ja toron raoista vuoti ja tuprusi jotain karpalonpunaista niinkuin savua toisinaan, kun kamiinaan tehdään tulta ja veto on huono jostain syystä. Juuso havaitsi heti, että tuo karpalonpunainen on samaa verta, mitä vuotaa torosta ulos kajuutan katolle, jaalan kannelle ja mereen, mutta ei saanut selville, mistä sitä tulee, sillä vilkaistuaan kamiinan luukusta, havaitsi hän, että se oli typö tyhjä ja kylmä. Silloin tunsi Juuso kammon valtaavan mielensä ja hän olisi suonut, että jaalassa olisi ollut toisiakin ihmisiä. Hän ajatteli, että ehkä ne toiset kuitenkin olivat kannella, vaikkei hän sitä äsken huomannut ja kiireesti hän riensi jälleen kajuutan portaille, mutta kun hän sai päänsä ylös luukusta, näki hän, että jaala purjehtii veden alla, ohjaamattomana, hurjaa vauhtia, hiukan kallellaan ja keula vähän alempana. Päällä olivat samat purjeet, mitkä ennenkin. Hän katseli ympärilleen.
Taivasta ei näkynyt.
Aaltoja ei näkynyt.
Merivesi kuulsi harmaanviheriänä kaikkialla ja siinä ui kilpaa jaalan kanssa erilaisia kaloja: haileja loppumattomiin, simppuja, merihärkiä, turskia, lohia, siikoja ja kampeloita, jotka uivat lappeellaan ja vilkuttelivat molempia silmiään veitikkamaisesti Juusolle, samoin räpyttelivät ja vilkuttelivat silmiään kaikki muut kalat ja hylkeet ja pyöriäiset, joita suurin parvin pyllyili siinä mukana.
Yhtäkkiä kumahti läpi meren ja läpi maailman huuto kuin sadan pasuunan voimalla:
— Hoo! Johan sieltä Hinterikin Juusokin tulee!! Missä sinä olet viipynyt näin kauan?!, ja samassa huomaakin Juuso olevansa jaaloineen meren pohjassa, savensekaisella ruskean viheriällä hiekalla ja näkee ympärillään uponneita laivoja, joiden kansilta muinaismaailman merisankarit häntä toivottavat tervetulleeksi.
Tällä kohtaa Juuso aina herää puolivalveilleen ja käsittää uneksi vain tuon epämiellyttävän jälkiosan ja on hyvillään että se olikin vain unta. Mutta unen miellyttävä alkuosa ei tunnu unelta, vaan kaukaa kangastelevalta muistolta, että hänen kotonaan todellakin olisi tuntematon huone aarteineen ja että hän joskus olisi yrittänyt sitä etsiä.
Tälläkin kertaa Juuso on puolihereillä ollen noussut koijansa laidalle istumaan, ottanut tupakkavehkeensä esille, täyttää nyt piippuaan ja on tyytyväinen siitä, että Mikko istuu perää pitämässä ja että Jaala purjehtii oikeaa suuntaa ja että Ruuskerin tuli alkaa jäädä yhä enemmän peräntaa ja että isoimpien laineiden harjalle noustessa alkaa näkyä jo Vailuodon tuli ja että kaikki on oikein ja niinkuin pitääkin, eikä hän purjehdi missään meren pohjassa, eikä kajuutan torosta tuprua verta, vaan että kaikki tuo oli vain pahaa unta, samaa, joka hänet on niin usein peljästyttänyt hereille.
Juuso tunki tupakkaa piippuunsa ja ihmetteli samalla, mistä hänen päähänsä pälkähti taas tuo vanha hämärä muisto kotitalossa olevasta kammarista, jota hän ei ole vielä löytänyt. "Mistäs tuon piti taas juolahtaakin mieleeni?! Täytyypäs ottaa kerrankin selvä siitä huoneesta, kun pääsee tästä kotiin," tuumi Juuso, mutta kun hän oli vetänyt pari savua, heräsi hän täydellisesti ja kävi muistissaan läpi koko kotinsa, ulkoseiniä myöten ja läpi joka huoneen ja komeron ja havaitsi harmikseen, ettei hänen kotonaan vai olla ainoaakaan tuntematonta huonetta ja että kaikki oli vain unta.
Tämä unisarja seurasi häntä läpi elämän. Hän ei muistanut milloin hän sen näki ensi kerran — luultavasti jo lapsena tai hyvin nuorena.
Usein vielä vanhanakin miehenä hän oli siinä määrässä sen vallassa, että puolivalveille herättyään oli varma tuon aarrehuoneen löytämisestä, vieläpä joskus lähti unissaan sitä etsimään, kävelemään huoneesta huoneeseen, jolloinka lapset heräsivät ja nuorempi tytär kysyi peloissaan: "Kuka meillä kävelee yöllä?", johon Euppe vastasi: "Kukas se nyt muu olisi, kuin tuo papan tohros, joka unissaan kävelee." — "Mitäs isä unissaan kävelee?" — "Kukas sen tietää. Nuku sinä vain rauhassa!"
Vasta palattuaan vuoteensa reunalle ja vedettyään muutaman tupakan suuhun, heräsi Juuso täydellisesti, ja harmitteli, että tuo aarrekammio taitaakin olla sekin vain unta. — "Harmi ties!" — huokasi hän silloin aina itsekseen.
Niin tapahtui joka kerta.
Juuso pisti päänsä kajuutan luukusta ja kysyi Mikolta:
— No — missäs ollaan?
— Missäs tässä nyt vielä oltaisiin. Ruuskeri näkyy hyvin.
— No mutta johan Vailuodonkin pitäisi olla näkyvissä.
— Millä helkutin ajalla?!
— Jaalahan kulkee hyvää kyytiä.
— Vaikka kulkisi vieläkin parempaa, mutta mikä on mahdoton se on mahdoton. Vastahan tuota juuri alas menit, sen että makaamaan pääsit.
— Minä olen tainnut nähdä unta.
— No se on taas sinun asiasi. Taidatte olla humalassa molemmat, niin sinä kuin Jerekin.
Juuso ei välittänyt ryhtyä Mikon kanssa väittelemään humalaisuudestaan, vaikka tiesikin itsensä selväksi.
Jo heti luukulle noustuaan hän oli silmäillyt ylös purjeisiin ja tehnyt huomiota tuulen suhteen.
— Taitaa lisätä tuulta, sanoi hän.
— Tuulta lisää, tuulta lisää, vastasi Mikko.
— Se taitaa vetää itäänpäin.
— Niin tekee.
— Taitaa olla jo itäkaakossa?
— Piirun verran yli siitäkin. Kohta se on täydessä idässä. Puomi täytyisi saada toiselle puolelle. Pyrkii menemään yli omin valloin, kun alus laineessa kiirailee.
— Missä on Ruuskerin tuli.
— Tuossahan se näkyy vokan alitse.
— Jaaha. Tilaa on kyllä. Anna mennä vain lähemmä tulta niin pysyy puomi asemillaan.
Purjehdittiin nimittäin täyttä myötäistä ja purjeet olivat kahden puolen, vokka vasemmalla ja isopurje oikealla. Keulapurjeet eivät saaneet tuulta mistään ja löivät tyhjää kaiken aikaa, heilahtaen milloin vasemmalle, milloin oikealle kolistellen jolusnuoralokkejaan.
Mikko otti uuden suunnan ohjaten siten, että Ruuskerin tuli näkyi miltei keulasta, ohi keulamaston, vasemmalta puolelta.
— No niin, ei hän tässä mitään hätää ole, ja jos tuuli kääntyy ennen Ruuskeria enemmänkin, niin anna mennä eteläpuolelta tulta. Onhan siellä vettä ja tuulta meille kyllä.
— Viskoi jo tässä äsken muutamia lumihiutaleita. Minä luulen, että siitä tulee pian lumipyry ja sitten meille taitaa tulla tässä vielä huono yö. Siltä varalta olisi pysyttävä keskellä merta, eikä painuttava liian lähelle Viron rantaa, varsinkin jos lumipyry tuo mukanaan koillismyrskyn, niinkuin minä luulen.
— No se on taas sen ajan murhe. Anna painaa vain!
— Sen ajan murhehan se on, vaan minä olen sitä mieltä, että meidän olisi otettava isopurje kokonaan pois ja mentävä hiljemmin ja katseltava, mitä tulee. Saahan tuota päivän valjettua jälleen lisätä purjetta, jos niiksi näkee.
— Antaa olla purjeet kaikki työssä. Sitä vartenhan ne purjeet ovatkin: antamassa kyytiä alukselle. Sitä parempi, minkä pikemmin matka joutuu. Eihän me ole tultu tänne tuulien kääntymisiä ja lumipyryjä odottelemaan, vaan matkaa tekemään.
— Olkoon se nyt sinun mielipiteesi sellainen kuin on, mutta ainakin meidän pitäisi rievata isopurje, ottaa sisään rievi tai kaksi.
— Anna painaa vain täydellä.
— Niinhän sinä sanot siihen asti kun rojahtaa koko perämasto alas.
— Ei Heikkilän jaaloissa ole koskaan mastot rojahdelleet.
— Ja jos rojahtaisi, niin ei ne muissa kuin Heikkilän jaalassa rojahtaisi. Muut katsovat, minkä kalu kestää ja vähentävät purjeita ajoissa.
— Mastoissa ja muissa purjepuissa ei ole missään mätää. Vantit ovat vahvat. Keväällä pantiin kaikki juoksevat köydet uudet. Purjeet ovat kaikki vasta toista kesää. Pitäisihän niiden kestää!
— Annetaan olla niinkuin tahdot. Minä vain sanoin, mitä kaikki muut tekisivät: Ottaisivat isonpurjeen pohjareiviin, tai kokonaan pois. Useimmat ottaisivat kokonaan pois. — Annas tupakkaa!
Juuso toi tupakkakukkaronsa Mikolle, joka oli jo kaivanut piippunsa esille ja rupesi sitä täyttämään, hoitaen helmaria sillä aikaa kainalossaan. Täytettyään piippunsa, antoi hän kukkaron takaisin ja sanoi: "Suurkiitos!" ja sytytti piippunsa ja virkkoi sitten:
— Saamarin kylmä yö!
— Eipähän tämä enään mikään heinäkuun yö ole.
— Ei ole.
— Vilu tässä tulee. Täytyy mennä jälleen koijaan.
— Mene vain, kyllä täällä toimeen tullaan.
Täsmälleen kello puoli yksitoista oli lähdetty. Kello yksitoista oli sivuutettu Lounatrivi, joka ei vielä ollut kaukana. Vauhti on sen jälkeen parantunut parantumistaan.
"Vesa" ei ollutkaan mikään huono kulkija. Päinvastoin se oli saaren paras ja Juuson kokemusten mukaan paras koko Suomenlahdella, sillä hän ei ollut tavannut vielä alusta, joka olisi "Vesan" jättänyt. Se oli rakennettu miltei pelkästään nopeutta silmällä pitäen. Sen kantavuus oli sen ajan mittojen mukaan seitsemän lästiä. Se voi kuljettaa kantamuksenaan kaksituhatta yhdeksänsataa tiiltä, tai sata kuusikymmentä tynnyriä rukiita. Niitä tavaroita siinä kuitenkin hyvin harvoin kuljetettiin. Keskikesinä, valoisten öiden aikana, se joskus sai silakkakantamuksen Viroon, ja tiilikantamuksen Virosta, Loksalta, Suomeen, tai myös ruiskantamuksen Virosta Suomeen.
Tällä kertaa sillä oli vain pohjapainokivet, seitsemän jollankantamusta kiviä, jotka olivat tiiviisti ladotut pohjalle. Se oli hiukan liian kevyt pohjapaino kovassa aallokossa luoviessa, mutta näin myötäisessä eduksi. Viinaa ei juuri otettu koskaan koko jaalankantamusta, sillä silloinhan se olisi ollut peräti kömpelö luovimaan ja hätätilassa olisi täytynyt vierittää monta kallista astiaa viinaa yli partaan meren iloksi. Niin usein olikin täytynyt tehdä, mutta Hinterikin Juuson ei koskaan — eikä hänen isänsäkään.