Viinaa otettiin vain puoli kantamusta. Silloin oli jaala parhaassa luovimiskunnossa myrskyllä ja sehän oli pääasia, että suoriutui ahdistajistaan vastatuulessa ja ennätti tehdä useamman matkan.
"Vesaa" pidettiin Juuson itsensä näköisenä, vaikka jaala olikin hänen isänsä rakentama.
Oltiin nimittäin huomaavinaan, että molemmilla, niin Juusolla kuin "Vesallakin" olisi ollut samanlainen, tai ainakin samannäköinen nenä. Oli kummallista, kuinka ihmisten silmissä kaksi niin erinäköistä nenää voivat näyttää samannäköisiltä! "Vesan" nenähän taipui sisäänpäin ja Juuson oli suora. — Silmien sanottiin näillä veljeksillä, kuten heitä väliin pilkalla mainittiin, olleen samaa maata: molemmilla rautaa. Molemmat nämä katselivat myrskyävää merta ja pahintakin kaatuvaa kertalainetta yhtä kylmänä ja rauhallisena. Monet jaalat, saatuaan vihaisen kertalaineen silmilleen, tulivat pitkäksi aikaa sokaistuiksi, jäivät miltei paikoilleen ja räpyttelivät onnettomina siipiään ja vasta vähitellen, suolaisen veden tippuessa silmistä, niin jaalan kuin jaalamiehenkin, selvenivät ja alkoivat hitaasti kääntää kuvettaan mereen ja ottaa jälleen tuulta purjeisiinsa.
Toista oli "Vesan".
Sen silmät olivat aniharvoin liian lähellä merenpintaa.
Se katseli ylväänä korkealta kuin merenvaltiatar ainakin, valikoi uhrinsa nopeaan, syöksyi hurjaa vauhtia sen kimppuun vinkuvin köysin ja humisevin siivin, leikkasi sen poikki harjalta kuin partaveitsellä ja kiisi jo tuolla kaukana laaksossa, aaltojen välillä, uuteen hyökkäykseen yhtä päättävänä ja häikäilemättömänä. Ilmankos uskottiin, että Juuso jaaloineen oli Vetehisten suosiossa, vaikka lieneekin ollut päin vastoin, että Vetehiset etsivät Juuson ja hänen jaalansa suosiota.
Kajuuttaan alas tultuaan istui Juuso koijansa reunalle tupakoimaan ja miettimään.
Mikko oli esittänyt purjeiden vähentämistä.
Juuso mietiskeli, että se oli oikea esitys. Tuuli alkaa olla liian kova täysille purjeille, sen myönsi Juuso, vaikka olikin ollut toista mieltä Mikon kanssa, sillä Juuso ei kärsinyt sitä, että hänelle annettiin neuvoja purjehtimisessa ja että sen tekivät omat miehet. Hänen olisi tehnyt mieli antaa korvalle Mikkoa puheistaan, vaikka itse olikin noussut äsken kajuutan portaille, paitsi unensa hätyyttämänä, tarkastamaan tuulta, koska oli huomannut aluksen vapisevan ja värisevän liiasta kulusta.
Mikko tuntui olevan sitä mieltä, ajatteli Juuso, että tästä vielä saadaan oikea myrsky ja huono yö.
Voi olla niin.
Mutta voi se olla muutenkin.
Jos kaikki pelvot otettaisiin lukuun, ei koskaan lähdettäisi mihinkään.
Kajuutan katossa, sitä varten kiinnitetyn kahden nauhan varassa, oli merikarttoja rullille käärittyinä. Niistä otti Juuso esille Suomenlahden kartan jota tutki ja suunnitteli, mitä tekisi, jos myrsky alkaisi.
Jos lumipyry tulisi, olisi hyvä päästä johonkin hätäsatamaan.
Lähin sopivalta näyttävä saari tuntui olevan Mohni. Siellä on loisto ja sumukello ja hyvä varjo miltei kaikille tuulille.
Jos taas lumipyry alkaisi aivan lähituntien aikana olisi parasta luovia takaisin oman saaren varjoon, tai pienennettävä purjeet ja jäätävä mereen makaamaan piissä.
Juuso levitti kartan pöydälle, veti saappaat jalkaansa, turkkitakin päälleen ja karvalakin päähänsä ja nousi jälleen kannelle.
— No?, kysyi Mikko.
— Miltä täällä ilma näyttää. Hyvältä vain? Vai mitä? Tuuli puhaltaa niinkuin pitääkin.
— Tuuli puhaltaa, tuuli puhaltaa.
— Minä tässä olen tuuminut, että jos otettaisiin isopurje kuitenkin pohjarieviin.
— Se on sinun asiasi. Tee kuinka haluat. Kyllä tämä vielä menisi näinkin.
— Rievataan vain isopurje. Saahan sen auki jälleen, milloin haluttaa.
— Niin — saahan sen. Rievataan vain. Keveämpi on seilata.
— Jere! Nousehan ylös!, huusi Juuso alas.
Jere ei kuullut, eikä huudosta herännyt. Juuson täytyi mennä alas ja sai hän riuhtoa Jereä kauan, ennenkuin hän heräsi ja sammalsi: "No — mikäs on hätänä?!"
— Ei mitään — tule ylös niin pienennetään purjeita.
— Tullaan tullaan. Taitaa olla tormi.
— No ei mitään pahempaa. Nouse vikkelään ylös!
Kun Juuso käytti sanaa "vikkelään", merkitsi se, että on tosi kysymyksessä. Kukaan ei vähennä purjeita liian aikaiseen, Juuso kaikkein vähimmin.
Pian olivat kaikki kolme miestä kannella.
Jere tirkkasi puomin, höllitteli isonpurjeen piikki- ja juurivalleja, Juuso itse veteli reivinnuorasta renkaan toisensa perään kiinni puomiin, Mikko hoiti edelleen ohjausta ja veti kiinni isonjalusnuoran, että puomi tuli aluksen kohdalle ja Jere ja Juuso voivat solmeta reivin toisensa perään, aina pohjareiviin asti. Työ pimeässä ja ankarassa aallokossa oli hankalan puoleista, mutta suoriuduttiin siitä muutamassa minuutissa. Jalusnuora höllennettiin ja isonpurjeen annettiin mennä jälleen oikealle, entiselle puolelleen, ja alus kulki sen perästä entistä tasaisemmin, mutta miltei entistä vauhtia.
— Lämmin tuli, sanoi Juuso käsiään hieroen. — Kylläpäs osasi lykätä äkkiä aikamoisen vihurin! Peloitti jo, että purje repeää.
— No — olisi se vielä mennyt jonkun aikaa niinkin, mörähti Mikko, sylkäisi yli laidan ja istui entiselle ohjauspaikalleen. — Äkkiä se lisäsi tuulta tosiaankin.
— Tämä oli vain pieni varoitus, jutteli harvakseen Jere ja pani myös tupakaksi, mutta ei ollut saada tulta piippuunsa.
— Varoitus! — Mitä sinä sillä meinaat?, kysyi Juuso.
— Sitä vain, että tämä itätuuli on kaiken aikaa katsellut ja odotellut ja ihmetellyt, että "Tuossa laivassapas on saita kippari, kun ei anna miehilleen purjeryyppyjä, purjeisiin päästyä!", ja että "Annas olla — pitäisi miestä vähäisen muistuttaa ja ravistaa tyttöajatuksistaan hereille." He he he!
— Tyttöajatuksista! Suus kiinni, tai joudut yli partaan!
— Tyttöajatuksista tai muista — itsehän ajatuksesi tiedät. Tottahan sinä nyt sen verran leikkiä ymmärrät, ettet tuosta minua yli partaan lykkää! Meri ja tuuli vaatii pitämään muistissa kaikki lain pykälät ja yksi tärkeä pykälä on se purjeryyppy, joka on saamatta vielä.
— Saathan tuon nyt vähemmälläkin melulla. Humalassa olit alukseen tullessasi ja menit heti maata purjeisiin päästyä.
Juuso haki kaapistaan rommipullon ja tarjosi sen ensin Mikolle.
— Perämies ensin.
Mikko ryyppäsi pullon suusta pari hyvää siemausta, ja pyyhki suutaan.
— Tattis! Hyvää se tekeekin näin kylmällä. — Liikaa hätäilyä tämä rievaus oli! Ei tämä ole kuin ohimenevä kuuro. Alkaa jo tuuli helpottaa, jutteli Mikko ja sillä aikaa ryyppäsi Jere ja Juuso itse, joka pani pullon korkin kiinni ja vei pullon jälleen kaappiin. Hän oli äsken aikonut ottaa viinapullon, mutta uhallakin — kun häntä saituudesta syytettiin — otti hän rommipullon ja olisi ottanut vieläkin parempaa jos olisi sattunut olemaan.
— Seuraava ryyppy otetaan keskiviikkona Memelissä, sanoi hän jälleen kannelle noustuaan.
— Jokos meinaat olla keskiviikkona Memelissä? kysyi Mikko.
— No jos tätä tuulta riittää ja pysyy tältä suunnalta — tai vielä parempi, jos kääntyy koilliseen, niinkuin on luultavaa — saadaan ylihuomenillalla myöhään Memelin tuli näkyviin ja ankkuroidaan puolen yön tienoissa Memelkattiin, kuin aika pojat. Keskiviikkona otetaan tavara jaalaan sisään ja illalla otetaan ryypyt Memelissä ja lauantaiksi saunaan kotiin. Niin olen minä sen asian reknannut.
— Niin no — jos tuulien veivi olisi sinun käsissäsi, niin miks' ei se niinkin menisi, uskon minä, vastaili varovaisesti Mikko. Miksei sitä sitten ennätettäisi kotiin vaikka lauantaiksikin.
— Tunnetaanhan nämä Memelin matkat. On se tämäkin jaala toisenkin kerran tätä väliä juossut. Osaisi jo yksin sinne mennä. Ei muuta kuin Lounatpäästä kääntäisi keulan länsilounatta kohti ja sanoisi sille, että "Alapas laputtaa Memeliä kohti!" ja ihme olisi, ellei sitä kolmen päivän perästä löydettäisi Memelkatista. Siellä tuttavat miehet täyttäisivät jaalan hyvällä, kääntäisivät keulan kotiinpäin ja sanoisivat: "Mars kotiisi lauantaisaunaan!" ja niin tapahtuisi. Olisi se mukavaa!
— Olisihan se — puuttui puheeseen Jere, nauraa rähähdellen ivallisesti. Hän seisoi kajuutan luukusta tulevassa valossa, jossa Juuson oli hyvä tarkata hänen ilkeää nauruaan ja pahaa hymyään. — Sinä istuisit vain kotonasi ja silloin tällöin vääntäisit kellon mukaan tuuliveivilläsi sopivaa tuulta jaalalle ja muun ajan vahtisit Santraa silmiin ja harjoittaisit aikamoista peliä hänen kanssaan. — So so! Pidä kätesi kauempana. En minä pure! — Santra on hyvä tyttö ja ihananmuotoinen. Köyhä, mutta se ei ole vika. — Vanhemmat köyhtyneet — sehän ei ole Santran syy. — Tänään rikas, huomena köyhä, kenelle mitäkin on sallittu.
— Monettakohan kertaa tänä yönä sinä Sepän Jere alat puhua Santrasta?
— Minä puhun tästä alkaen hyvin usein sinulle Santrasta, koska tiedän sen sinua miellyttävän. Tänä iltana ovat avautuneet silmäni näkemään, että sinä olet ruvennut ahdistelemaan Santraa. En minä saunassa niin humalassa ollut, etten olisi mitään nähnyt — älä luulekaan — ja ranta-aittojen takana illalla ennen lähtöä minä salaa tarkastelin mitenkä sinä rannassa, jollan luona, häärit Santran ympärillä ja odottelin, milloinka sinä lasket sen tytön rauhaan. Rykäisin vähän ja Santra taisi sen kuulla, koska otti lyhdyn ja läksi juoksemaan ylös. Niin, niin! Kyllä täällä tiedetään! Ja enemmänkin tiedettäisiin!
— Mitäs tämä sinuun kuuluu!
— Ei kuulukaan mitään! Eihän Santra ole meillä palvelijana, vaan teillä. Sinuunhan tämä kuuluu. Sinuun totta vie kuuluukin! Kerrankos se on tapahtunut, että isäntä, tai isännän poika, on nainut piikansa!
— Lopeta jo, vähämielinen!
— Matruusi tekee mitenkä päämies käskee. — Mutta sen minä vielä sanon ja sen saat pitää tästä eteenpäin mielessäsi, vaikka en siitä uudestaan sinulle muistuttaisikaan, että Santran asioissa on muillakin sanottavaa, eikä vain sinulla!
— Santran asioissa?!
— Nii'in! Santran asioissa! Hyvä, että kuulit oikean sanan!
— Missä helvetin Santran asioissa?!, — huusi Juuso ja katseli Jereä vihaisena ylös ja alas, pitkin hänen koko pituuttaan.
— Jos sinä olet niin helkkarin tuhma mies, ettet itse loppua ymmärrä, niin sille en minä mahda mitään. Toisen ihmisen tuhmuudelle ei toinen ihminen mahda mitään!
— Taitaisi olla viisainta, että veisin sinut takaisin kotiin — valvomaan etujasi, nauroi Juuso.
— Ennätän minä valvoa niitä sittenkin, kun palataan Memelistä kotiin.
— Sinä näytät heiluvan enemmän, kuin mitä aallot ja jaala selvää miestä kannella heiluttavat — tuskin pysyt tolpillasi. Taitaa olla parasta, että menet maata koijaasi, että kykenet pitämään vahtia Mikon jälkeen.
— Tehdään vain mitenkä kapteeni käskee, mutta pidetään oma päämme myös.
Mikolla oli ajatus, jota hän oli hautonut jo kauan, mutta ei mielestään ollut vielä saanut sopivaa tilaisuutta sen julkilausumiseen. Milloin näytti Juuso olevan pahalla päällä, milloin mitäkin ja nyt taas oli ollut esteenä tuo joutava väittely Juuson ja Jeren välillä. Hetki ei nytkään tuntunut sopivalta, mutta koska parempaa hetkeä tuskin tulee ja tunnin perästä jo paraskin hetki on liian myöhäinen, päätti hän nyt lausua, kautta rantain, ettei menettäisi kunniaansa, ajatuksensa Juusolle, Jeren kuullessa, ennenkuin Jere ennättää makuulle. Mikko nimittäin toivoi Jerestä voimakasta tukea sille, mitä hän aikoo esittää. Tuntui siltä, ettei asiaa voi ottaa puheeksi Juuson kanssa kahden. Jere oli jo portaissa, kun Mikko, Jereen päin kääntyneenä ja ikäänkuin Jerelle haastellen alkoi puhua, vedettyään ensin piipustaan kolme hätäistä ja ahnasta tupakan savua, jolla aikaa hänen suunsa maiskahteli äänellä, joka voitti meren pauhun ja vinkumisen ja huminan takilassa:
— O-o-o-olis sillä miehellä ko-kohtalaisen märkä reisu, joka nyt lähtisi luovimaan tällä tuulella takaisin kotiinsa.
— No olis se piru vie kohtalaisen märkä, sanon minäkin, kuului Jeren ääni kajuutasta, — enkä siihen työhön hevillä suostuisi, paitsi jos vietäisiin kajuutalla kotiin. Sitten kyllä! Ohhoijaa! Täällä näin loikoisin herroiksi koijassani ja pyytäisin ilmoittamaan, milloin jolla on jaalan kupeella, soudattaisin itseni maihin ja köntisin omaan mökkiini ja sanoisin Santralle näin ikään: "Santra hoi! Tule vetämään saappaat jalastani!" — He he! On se tämä elämä mukavaa!!
Juuso otti piipun pois suustaan, katsoi tiukasti Mikkoon ja sanoi:
— Sinä tarkoitat siis sitä, että meidän olisi mentävä takaisin!
— No en nyt ihan sitä. Sanoin vain että — jos menisi — niin märkä matka siitä tulisi. — Mutta — tuota noin — että jos senkin tekisi, niin ei tästä tarvitsisi pitkältä purjehtia koilliseen päin, ja miltei sinne se veisi, jos keulan ylös tuuleen kääntäisi, kun maa alkaisi värjöttää ja loppumatka menisi aivan kuivin käsin. Alussa se vähän kastelisi, noin puolen tunnin ajan.
— Mitä hyötyä meille siitä olisi?…
— Hyötyä! Aina sinä puhut siitä hyödystä.
— No mistäs sitten! Hyötyä kai ajattelee jokainen, joka jotain tekee! Vai lähtisitkö sinä luovimaan hyödyttömästi? Ja leikinvuoksikos sinä teet kaiken, mitä teet?!
— Mitä hyötyä siitä olisi, selviäisi kyllä aikanaan.
— Jos tuuli äkkiä kääntyisi vastaan, niin paikalla mekin käännyttäisiin ja mentäisiin kotiin odottamaan sopivampaa tuulta ja sen hyödyn minäkin ymmärtäisin, mikä siitä olisi. Mutta jättää käyttämättä hyvä myötätuuli! Sen tuottamaa hyötyä en totisesti ymmärrä! Niin kauan kuin tuuli puhaltaa samaan suuntaan, mihin mekin mennään, seurataan me tuulen mukana. Jos tuulta lisää, vähennetään purjeita ja ajetaan lopulta vaikka mastisillaan, mutta takaisin ei käännytä! "Joka tuulen makaa, se tyynen seilaa." Tiedäthän sen!
— Tiedän tiedän. Miksei tuota nyt tietäisi.
— No — mitäs haastat sitten. Minäkin hiukan ajattelin, että mentäisiin Mohninsaareen tuulenpitoon, mutta sitten johtui heti mieleeni, että johan ne nauraisivat Mohninsaaren virolaiset koko lopun elämänsä ja vielä kolmanteen ja neljänteen polveen asti saarelaisille, jotka tulivat myötätuulen pitoon heidän satamaansa. Myötätuulen pitoon! Ajatteles! Pilkkalauluja tekisivät meistä ja joutuisimme kaikennäköisten mätäleukaisten mohnilaiseukkojen sananlaskuissa ivattaviksi aikojen loppuun asti! Mikä hätä meillä on! Kiitä, että on myötätuuli!
— Kyllähän se sellaista on, että Mohnissa meille naurettaisiin ja kotona vielä pahemmin.
— Siitähän näet, että meillä ei ole muuta neuvoa, kuin pysyä meressä, tuli mitä tuli. Kovahan tämä on ilma ja hukassa oltaisiin, jos mikään paikka aluksessa tai takilassa perään antaisi, mutta toivotaan että kestää ja katsotaan perään, ettei pääse mitään repimään. Tekisi mieli ottaa isopurje kokonaan pois, mutta antaahan nyt olla vielä vähän aikaa. Ehkä tuo kestää. — Sen parempi minkä nopeammin pääsemme eteenpäin. Jos Jumala antaa lumipyryn tulla vasta ensi yönä, niin on hyvä. — Silloin me pojat ollaan jo matkojen päässä. Jos tämä vauhti pysyy meillä, saamme huomenillalla yön hämärtyessä Osmussaaren tulen näkyviimme ja voimme kääntää keulan Hiiunmaan ja Saarenmaan Suursalmen kautta kohti Riianlahtea. Suursalmessa on paljo hyviä ankkuripaikkoja, joissa voimme pitää lumipyryä, jos niikseen on.
— Niin on, niin on.
— Ja kun sinne pääsemme, ei siellä hätäsatamaan jääminen ole meille miksikään häpeäksi — kunniaksi päin vastoin.
— Niin on, niin on.
— Ja kääntyi sitten tuuli pohjoiseen tai länteen, niin sieltä aina voimme jatkaa matkaamme eteenpäin. Täällä meillä ei saa olla kuin yksi mieli: päästä myrskyn alta pakoon niin vikkelään kuin suinkin. Virta käy länteen ja sekin auttaa paljo. Luulen että meillä nyt on ainakin seitsemän solmun vauhti, vaikka isopurje onkin pohjarievissä. Teki mieleni pitää se päällä täytenä vieläkin. Olisimme kai voittaneet ennen Suursalmeen pääsyä pari tuntia, tai kolmekin. Ja tiedäthän sinä, että usein asia riippuu muutamista minuuteista.
— Niin se riippuu. Miten kävi yks'kerta Eeron Jussille…
— Ja siitä syystä sinä istu siinä ja pidä perää ja anna kaataa vain! Sinulle sattuivat nyt nämä koiranvahdit menomatkalla, mutta jonkunhan nekin on pidettävä.
— Noo! Meneehän tämä. Eihän tässä ensikertaa istuta, helmarissa.
— Kello neljä sitten herätät Jeren vahtiin, jos minä en satu olemaan valveilla. Minua et tarvitse herättää, jos ei mitään erinäistä satu, niinkuin nurin purjehtimista, tai muuta sellaista. Jos lumipimeä sattuisi piankin tulemaan ja loistot lakkaavat näkymästä, niin herätä sitten minutkin ja pane tarkoin merkille, mistä tuulesta mikäkin loisto näkyi sillä hetkellä, kun pimeä tuli ja paljonko silloin oli kello.
— Hyvä on, hyvä on. Mene vain alas, kyllä täällä toimeen tullaan. Jos tupakkaa vielä annat, niin hyvä on.
— Tässä on pussi. Polta minkä haluat. Onko sinulla tulineuvoja?
— On on! Tattis vain!
Juuso laskeutui alas kajuuttaan, istui koijansa laidalle, pöydän ääreen ja poltti piippuaan. Vasen kyynäspää nojasi pöydänreunaan ja hän hoiteli piippuaan saman käden sormilla.
Hän poltti piippuaan ja mietiskeli, eikä uni tuntunut maittavan.
Hän ajatteli apulaistensa erilaista luonnetta, oli ajatellut sitä usein ennenkin.
Jereä hän tunsi tästä yöstä vihaavansa.
Sekä Juuso että Jere olivat molemmat pikavihaisia — tämä nyt noussut viha tuntui, ainakin Juusosta, sovittamattomalta.
Juuson näköpiiriin oli purjehtinut Santra kauniine silmineen, pellavaisine hiuksineen ja notkeine vartaloineen ja laulavine nauruineen.
Hän ei tiennyt, ei voinut edes kuvitella, kuinka kauan Santra oli ollutJeren näköpiirissä, mutta levoton mies oli, sen tunsi Juuso.
Tuo raa'asti naurava Jere!
Santra on pelastettava sinun kynsistäsi!
Juuso ei ollut ennen huomannut Jeressä niin paljon huonoja ominaisuuksia kuin nyt.
Sinä Mikko olet hyvä mies!
Et sekaannu toisten asioihin ja taivut mihin hyvänsä!
Mikä toikaan päähäsi typerän ajatuksen palata takaisin.
Jeren sanatko.
Pelkäsit ehkä, että Jere nostaa tappelun ja ajaa minut mereen!
Turha pelko!
Ennen minä ajan Jeren mereen, kuin Jere minut!
Ja niin hänelle saisi käydäkin!
Saisi yön pimeydessä puomi tai aalto pyyhkäistä hänet kannelta, niin ei olisi hänen menoonsa kukaan syypää.
Toista maata on tuo Mikko, jatkoi Juuso mietteitään.
Hän ei sekaannu toisen asioihin ja taipuu kaikkeen ja on peränpitäjä sellainen, ettei monta hänen vertaistaan.
Jos minä sanoisin Mikolle — jos minun milloin tarvitsisi niin hullusti hänelle sanoa: "Pysy erillään Santrasta!", niin Mikko tottelisi paikalla.
Mikkokaan ei oikeastaan ole arka, mutta mistä lienee saanut päähänsä halun lähteä takaisin kotiin, sitä minä en käsitä. Jättää hyvä myötätuuli käyttämättä ja mennä oman saaren alle ankkuriin — tuulen pitoon!
Juuso ei tiennyt — ja mistä hän sen olisi voinut tietää — että Mikko oli nähnyt ennen lähtöä unen, joka ennusti lumipyryn tuloa. Mikolla oli sellainen lumipyryä ennustava uni ja se ei pettänyt koskaan. Jo lapsesta saakka oli hänelle näytetty lumipyryn tulo hylkeillä. Minkä enemmän Mikko näki hylkeitä unissaan, sitä ankarampi ja kestävämpi lumipyry tuli seuraavana päivänä, tai viimeistään kolmen päivän perästä. Jos hän näki sen unen aamulla herätessään alkoi lumipyry heti samana aamuna, ellei jo ollut alkanut ennen hänen heräämistään. Jos hän näki unensa tuntia tai paria ennen heräämistä, tai vielä aikaisemmin, alkoi pyrykin seuraavan päivän illalla, seuraavana yönä, tai vasta päivän parin perästä.
Illalla, ennen lähtöä, oli Mikko nähnyt unta suunnattomista hyljeparvista, mutta herättyään ei hänellä ollutkaan tietoa siitä, oliko hän nähnyt unensa jo illalla, heti nukuttuaan, vai juuri silloin, kun häntä lähtöön herättämässä käytiin, vai jolloinkin sillä välillä. Mikko ei voinut siis sanoa, alkaako lumipyry nyt jo koiranvahdin aikana, vai aamulla, vai huomenna, vai huomenillalla, vai vielä myöhemmin, mutta että se alkaa, siitä oli Mikko, unennäkijä, selvillä ja tästä kaikesta ei Juusolla ollut tietoa, ja hän ihmetteli.
Joka tapauksessa tuntui Juusosta, että Mikko, tuo hiljainen nahjus, oli hänen oikea ystävänsä, mutta tuo rajupäinen Sepän Jere, joka pyrkii kilpailemaan hänen kanssaan kaikessa ja on olevinaan viisaampi kaikessa, ei tule olemaan hänen oikea ystävänsä.
Vihamies pikemminkin!
Juuson piippu oli loppuun palanut.
Kajuutan katossa riippuva lamppu, joka himmeästi valaisi kajuuttaa, heilui kovasti.
Välistä kuului ankaroita mäjähdyksiä, kun joku isompi aalto löi jaalaa perän takaa.
Kaiken aikaa tuntui kajuutassa istuenkin jaalan kiivas kulku: Sen nopea luisuminen yli veden tuntui laidoissa, joiden alla kuului keulasta perälle kulkevien ilmakuplien kurahtelua.
Laivan runko ja kajuutta narahteli silloin tällöin, noustessa aallolle ja laskeutuessa siltä.
Takilasta kuului alituinen, vuoroin vaimeneva, vuoroin koveneva, vihellys ja humina.
Joskus kohahti vettä yli kannen. Sen huomasi hyvin, miten se huljui kannella ja lotisi jälleen alas mereen. Jere näyttää makaavan sikeässä unessa. Se on terveellistä pojalle, sillä ei ole enään pitkää aikaa hänen vahtinsa alkuun.
Juuso riisui saappaat jalastaan, veti taskukellonsa ja asetti sen kajuutan seinälle, siinä naksuttavan kahdeksankulmaisen seinäkellon viereen, naulaan riippumaan ja heittäytyi koijaansa ja nukkui.
Paksussa villakintaassa ei ollut niinkään helppo hoitaa piippua kuin luulisi, mutta kävi se laatuun Mikolta jotenkuten. Ei häneltä piippu kannelle ole pudonnut vielä kertaakaan, mutta äsken kyllä yritti.
Pitkät ajat sai piippu hoitaa itse asiansa, sillä oikein isojen laineiden ja pahojen vihurien aikana tarvitsi Mikko molemmat kätensä peränpitoon.
Lujille se otti toisinaan sittenkin.
Välillä oli rauhallisempaa, kertalaineiden ohi mentyä ja silloin oli aikaa siepata piippu vasempaan käteen ja sylkäistä yli jaalanpartaan.
Ruuskerin vilkkuva tuli paistoi jo suoraan sivulta, etelästä. Vaikkei ollut kaukana, jäi se toisinaan vesivuorten taa. Toisinaan taas, jaalan noustessa korkealle aallolle näkyi tuli ja oli silmä pimeätä taivasta vasten eroittavinaan itse tornin ja luodon, jota vastaan meren vaahtoavat hyrskyt näyttivät sinkoilevan. Ainakin korva oli selvästi eroittavinaan aaltojen pauhinan sen kivikkorannoille.
Kello oli silloin puoli yksi.
Kello yksi alkoi kohota saarteen takaa lounaasta näkyviin Vailuodon vakaasilmäinen seisova tuli.
Sillä hetkellä muutti Mikko suunnan yhden piirun lännestä länsilounaaseen ja alkoi pitää sitä.
Niin kuluivat yön hetket hiljaisesti ja rauhallisesti.
Voimakkaan merenkäynnin ja kovan tuulen vuoksi oli peränpidosta niin paljon työtä, että siinä pysyi lämpöisenä.
Yö ei tuntunut enään ensinkään niin kylmältä, kuin alussa.
Jos Mikolta nyt olisi joku tullut kysymään, miltä yö tuntuu, olisi hän tunnustanut, että on lämmin ja herttainen yö.
Vähän vaille kaksi näkyi Vailuodon tuli suoraan etelästä.
Mikko tiesi leikkaavansa Vailuodon loiston valopiiriä sen pohjoisreunalta.
Vähän yli kello kolme heräsi Juuso ja rupesi laittamaan tulta kamiinaan.
Hän tahtoi keittää teen valmiiksi vahdinvaihtoon kello neljään, että uusi vahti saa kuumaa vatsaansa ennenkuin lähtee kannelle ja vanha vahti maata käydessään.
Juuso koetti hommailla hiljaa, ettei herättäisi Jereä ennen aikojaan.
Kello oli jo puoli neljä, kun tee oli valmis.
Juuso ryypiskeli sitä itse ensin pari mukillista, pani sitten tupakaksi, veti saappaat jalkaansa, puki ylleen turkkitakkinsa ja pani karvalakin päähänsä ja avasi luukun auki, kohottautui siihen, portailla seisoen, katselemaan tuulta ja taivasta ja purjeita.
Kello oli silloin vähän vaille neljä.
Pimeää oli kuin ennenkin.
Tuuli puhalsi kuten ennenkin ja jaala teki matkaa oikeaan suuntaan.
— No — mitäs kuuluu perämiehelle?
— Mitäpäs tässä. Hyvinhän tässä on menty. Ruuskeri on saatu hyvälle puolelle. Hävisi jo tunti takaperin näkyvistä tuonne itään, Mohnin tulikin on vilkutellut silmäänsä tuolla etelälounaassa jo hyvän aikaa. — Tästä ei taitaisi olla Mohniin kuin parin tunnin seilaus.
— No, pari tuntia. Ehkä joku minuutti ylikin.
— Niin varmaankin.
Juuso herätti Jeren, joka pukeutui vahtiin menoa varten ja rupesi juomaan kuumaa teetä. Sitten hän nousi kannelle ja vapautti Mikon vahdista. Mikko nousi seisoalleen, hakkasi käsiä harteisiinsa ja sanoi: "Kyllä se uni nyt maistuu!" ja laskeutui alas kajuuttaan, heitti rukkaset käsistään, lakin päästään ja turkit päältään ja ryhtyi juomaan teetä.
Juuso laskeutui myös alas, koeteltuaan ensin pumppua ja havaittuaan, että jaalassa ei ole vettä, ja istui Mikon kanssa teetä juomaan.
Oikeanpuolinen yläkoija oli Mikon ja sinne hän ryömi, heti teen juotuaan ja nukkui heti.
Juuso lisäsi vielä puita kamiinaan ja kävi sitten itsekin maata omaan koijaansa, vasemman puoleiseen alakoijaan.
Jere istui perää pitämässä, haukotteli parikin kertaa ja rupesi sitten haastelemaan jaalalle:
No "Vesa"-poika! Mitäs torkut!
Ravaappas nyt toista kyytiä.
Täällä on toinen mies helmarissa!
Älä helkutissa kaavi ja pengo joka kuoppaa meressä!
Onhan sinulla siivet ja osaathan sinä lentää!
Lennä!
Noin!
So so! Äläpäs potki ja riuhdo sillä tavalla.
Ei se kelpaa!
Aallon harjalta toiselle — lentäen vain ja kevyesti!
Sillä tavalla!
Ja näetkös kuinka Mohni vilkuttaa ainoaa silmäänsä?
Katsele vain — rautasilmälläsi sitä, vaikket voikaan vilkuttaa vastaan!
Isäntäsikin niin mielellään katselee, kuinka Santra vilkuttaa silmiään!
Se on paha se.
Sinun isäntäsi on sama kuin Santran isäntä ja minun isäntäni.
Se on paha se!
Niin ei pitäisi olla!
Tehkäämme liitto häntä vastaan.
Hutaise sinä leveällä kämmenelläsi hänet kannelta mereen — yön pimeydessä, sumussa ja sateessa ja lumipyryssä, jolloinka ei näe merta ulkopuolelta laivan partaan, jolloinka on niin sankka pimeys, että näkee merivettä vain sen, minkä sitä huljuu kannella kompassilampun valossa.
Huu — ei se taitaisi lyödä leiville — se peli!
Hei!
Hauko vain vettä kitasi täydeltä, mutta älä niele sitä vatsaasi, sillä silloin olisimme tuhon omia niin sinä rautasilmä lentäjä kuin kukin meistä muista!
Tulia nousee ja laskee!
Tämäpä on menoa!
Yö synkkä kumajaa ja humajaa ja Tuulettaret viheltävät!
Tulia nousee edestä ja laskee takana.
Nousevat lännestä ja laskevat itään — toisin kuin taivaan tulet.
Sinun isäntäsi tahtoo tietää, kun kannelle tulee, milloin mikäkin tuli etelästä paistoi!
Hiis hänestä!
Antaa tulien tulla ja mennä!
Niinkuin tuo Mohnikin, joka vähitellen alkaa paistaa etelästä kuin puolipäivä ja kohta painua kaakon alle ja sammuu aaltoihin.
Tulet nousevat ja syttyvät aalloista ja laskevat ja sammuvat aaltoihin.
Mutta maltashan!!
Maltashan poika!
Annahan ajan kulua, tunnin mennä ja tunnin tulla, niin nousee aalloista kirkas Osmussaari.
Yövartija Suomenlahden ja Suursalmen välillä.
Osmussaaren silmäniskuja saat sitten seurata vasemmalla rautasilmälläsi kauan, kun suuressa kaaressa sitä pohjoisen ja lännen kautta kierrämme ja otamme suunnan etelään.
Jere istui ohjauspaikallaan, vihelteli polkkia ja marsseja ja koputteli jaalan kanteen saappaankannoillaan tahtia.
Häntä riemastutti tämänlainen kulku.
Toisinaan vihellys taittui, kun hänen äkkiä täytyi kumartua, väistääkseen suurimpia hyökyjä, jotka huuhtoivat jaalaa perältä keulaan ja suuret vesikarpalot rapisivat silloin kuuroina hänen öljyvaatteilleen ja kajuutan seiniin ja kattoon.
Kello seitsemän pisti päätään ulos kajuutan luukusta Juuso.
— Tuulta on lisännyt?
— Tuulta lisännyt ja lainetta myös. Pöllyttää vettä yli melkein lakkaamatta. Tämä on jo melkein pillamus.
— Missä on Mohni?
— Mohni! Mitäs sinä nyt höpiset! Mohni jäi näkymättömiin jo ennen kuutta.
— No tuo on sitten Kokskerin tuli tuolla lounaassa?
— Eiköhän tuo se liene.
— Taitaisi olla parasta ottaa isopurje kokonaan pois?
— Tee kuinka haluat. Omasipahan ovat purjeet. Seilaa ne säpäleiksi, tai korjaa pois ajoissa. Mitenkä itse tahdot. Jos tämä olisi minun alukseni, niin sitten minä tietäisin, mitä tekisin isollepurjeelle, mutta nyt minä en tiedä mitään.
— Antaa olla, niinkuin nyt on vielä vähän aikaa. Kohtahan tästä rupeaa päivä valkenemaan — sittenpähän nähdään mitä tehdään. Tuolla itäisen saarteen päällä taitaa jo tuntua vähän päivänharmaata. Kun päivä on noussut, niin sittenhän se nähdään, mitä se tekee: Lisääkö tuulta vai vähentää. Jos tuuli jää entiselleen, niin purjeet saavat myös jäädä niin, niinkuin nyt ovat. Näkyvät nuo kestävän ja liika vauhti ei tee meille pahaa.
— Niinkuin jo sanoin: Tee mitenkä itse haluat.
Juuson pää painui jälleen alas kajuuttaan ja siellä hän rupesi tekemään tulta ja keittämään aamiaista. Se olisi oikeastaan ollut Mikon tehtävä, mutta kun tällä oli ollut tavallista pitempi ja vaikeampi vahti, ei hän tahtonut hänen untaan keskeyttää. Hän itse oli nukkunut jo kahden vahdin aikana ja käsitti velvollisuudekseen toimia kokkina.
Hän keitti perunoita. Isohko pata oli niitä täynnä. Perunoitten päälle hän levitti kerroksen silakoita sillä hetkellä, jolloinka kiehuminen oli parhaimmillaan ja perunat jo puoli kypsiä. Siinä perunain päällä kiehuivat silakat kypsiksi ja niiden suolavesi levisi perunain keittoveteen ja antoi niille hyvän sivumaun. Vielä paistoi hän pannullisen sianläskiä. Senkin valmistuttua asetti hän tulelle teekattilan.
Teen tulelle saatuaan kävi Juuso syömään. Söi vahvasti perunoita, joita kastoi sulaan sianrasvaan ja silakoita, joita uitettiin myös rasvassa — ah, kuinka hyvältä ne maistuivat! — käristynyttä läskiä ja leipää. Teetä joi hän päälle ja puki sitten ylleen lyhyen turkkinsa ja öljyvaatteet, jalkoihinsa hyvät merisaappaat ja päähänsä vahvalla villavuorilla varustetun lämpöisen öljyhatun, sydvestin.
Ennen kannelle menoaan hän herätti Mikon, "Nous' syömään Mikko!", pani tupakkaa piippuun, sytytti sen ja otti käsiinsä villakintaat ja rukkaset ja nousi kannelle vapauttamaan Jeren aamuvahdistaan.
Kello oli silloin kahdeksan.
Päivä oli jo valjennut.
Harmaat myrskypilvet ajoivat taivaalla samaan suuntaan kuin jaalakin merellä.
Meri itse myllersi mustanharmaana ja vihertävänä, valtavine valkeine aaltovyöryineen, joista tuuli tuiskuna lennätti vaahtoa ilmaan.
Tuuli oli kääntynyt pitkin aamua ja puhalsi nyt itäkoillisesta. Sillä näytti olevan halu kääntyä yhä vain vastapäivää.
Entistä suuntaa pitäen pyrki isopuomi heittämään omin valloin yli oikealta vasemmalle. Kun suuntaa ei voinut enää muuttaa lounaisemmaksi, oli isopurje otettava kokonaan pois tai laskettava yli perän vasemmalle.
Juuso päätti laskea puomin menemään yli ja kutsui kannelle sitä varten avukseen Jeren. Jere nousi kesken syöntinsä kannelle.
— Täytyy laskea menemään isopurje toiselle puolelle.
— Lasketaan vain.
Jere höllitti piikkivallia. Kalvelin nokka laskeutui alaspäin ja purje painui isolle pussille.
Juuso itse veti nopein liikkein sisään jalusnuoraa ja isopuomi läheni lähenemistään, aina keskijaalan kohdalle, josta se lykättiin yli käsivoimilla ja samalla retkahti isolla läiskäyksellä isopurje kalveleinen yli, jalusnuoran lokki lensi kytkinraudassaan perällä paukahtaen toiselle puolelle ja samalla päästeli Juuso oikealla kädellään jalusnuoraa menemään. Jere veti jälleen piikkivallilla kahvelin nokan ylös, purje kiristyi sileäksi pinnaksi ja kaikki oli taas kunnossa, ja Jere laskeutui alas syömään ja juomaan teetä ja sen perästä, vähän aikaa juteltuaan ja tupakoituaan kävivät he molemmat, sekä Jere että Mikko maata.
Päivälliseksi syötiin hernerokkaa, jossa oli isoja sianlihakimpaleita ja joka pantiin kiehumaan heti aamiaisen jälkeen.
Päivällinen syötiin kello kaksi iltapäivällä ja silloin oli jo kulumassa Mikon iltapäivävahti. Sillä aikaa, kuin Mikko söi, piti perää Juuso.
Juuson juuri tullessa ylös ja silmäillessä ympärilleen, nousi tuulen päältä, itäkoillisesta, tavallista mustempi taivas.
Mikko ei ollut sitä huomannut, koska hänellä ei ollut juuri aikaa silmäillä perälle päin.
— Jokohan antaa lunta tuo pilvi. Minä pelkään vähän sitä.
Mikko kääntyi myös katselemaan taivasta tuulen päällä.
— Nyt tässä on nopeasti päätettävä, mitä tehdään, sanoi Juuso. — Tuon pilven mukana tulee tuulta, usko pois Mikko.
— Ja lunta. Vettä ei se näin kylmällä ilmalla anna.
— Sen pahempi. Paltiski olisi paras ankkuripaikka ja hätäsatama meille. Muuta ei voida nyt tehdä ja sinne on päästävä mitä pikimmin. Sinne on tästä puolentoista tunnin matka, ja kun sinne päästään, sitten saa tuulla ja tuiskuta miten paljon hyvänsä.
Pilvi tuulen päällä likeni kummallisen nopeaan.
Se ei merkinnyt hyvää.
Tottunein ja kokenein silmin he huomasivat, että sitä ei voi ottaa vastaan kuin mastosillaan.
Jerekin kutsuttiin kannelle kesken syöntinsä ja nopea purjeiden korjaus alkoi.
Ensin otettiin pois isopurje ja käärittiin.
Sitten lyyveri.
Sitten vokka joka jiikattiin ja käärittiin.
Päälle jätettiin pieni ja vahva harusvokka, sillä sen poistaminen tässä hirvittävässä merenkäynnissä olisi ollut arveluttavaa: Alus ei sen perästä olisi ensinkään totellut peräsintä, se olisi kääntynyt syrjin aallokkoa ja koko aluksen tuho olisi ollut minuutin parin kysymys. Harusvokka kuljetti alusta niin paljon, että sitä voitiin ohjata ja käännettiin keula kohti etelää, jossa suunnassa lähin hätäsatama, johon oli päätetty pyrkiä, oli. Aluksella oli kuitenkin huono vauhti, lokaus osoitti sen kulkevan eteenpäin vain kolmen solmun vauhdilla ja sen mukaan saavuttaisiin hätäsatamaan vasta viiden tunnin perästä, siis seitsemän tienoissa illalla, jolloinka jo on pimeä. Miehet tiesivät myös, että virta ja aluksen sortuminen vie heitä länteen ainakin kolmen solmun nopeudella. Etelään ohjaamalla ei siis vastaan tule Paltiski, vaan asumaton ja satamaton matala rannikko, johon ei voi ankkuroida.
Juuso kävi alhaalla kajuutassa tutkimassa merikarttaa, ja laski, että jos voitaisiin ohjata kaakkoa kohti, saavuttaisiin oikeaan paikkaan. Harusvokan varassa taas ei voitu alusta saada nousemaan niin ylös. Hädin tuskin se kykeni nousemaan etelään, joskus, vihurien aikana, painui keula aina etelälounaaseen asti. Olisi välttämättä saatava auki vokka ja isopurje vaikka kolmikulmaisena ennenkuin voitaisiin alus saada nousemaan tuuleen ja ohjata kaakkoon. Sitä taas ei uskallettu tehdä, ennenkuin nähdään, kuinka paljon tuulta tuo tuo lähestyvä kuuro antaa ja se saatiinkin pian tietää.
Tuskin olivat he ennättäneet pariakymmentä kertaa vetää henkeään, kun hirmumyrsky, joka pilveä ajoi, sieppasi heidät kynsiinsä sellaisella voimalla, että pieni harusvokkakin tuntui liialta purjemäärältä, eikä alusta voitu sen jälkeen ohjata edes etelään, vaan täytyi heittäytyä kokonaan tuulen armoille ja mennä sinne, minne se halusi heitä viedä ja se määräsi heidän suunnakseen länsilounaan, siis ulos Valtiasmeren ulapoita kohti. Vaikka heillä oli tyhjät mastot ja köydet ja vaivainen harusvokka keulassa, vei myrsky heitä mukanaan neljän solmun vauhdilla eteenpäin.
Juuso itse jäi vahtiin, ja toiset laskeutuivat alas kajuuttaan jatkamaan syöntiään.
Hetken perästä peittyi kaikki tiheään lumipyryyn. Näköala supistui jaalan kanteen ja läheisimpiin aaltoihin. Näin jatkui iltahämärään asti, jolla aikaa miesten mielessä kyti toivo ainakin pyryn lakkaamisesta, että edes loistojen tulet näkyisi.
Syötyään oli Mikko noussut ylös jatkamaan vahtivuoroaan, mutta pysytteli Juuso itsekin kannella melkein koko ajan lausuen joskus: "Ei tämä pyry voi olla pitkäikäinen. Tämähän on vasta ensimmäinen pyry tänä syksynä. Ei se voi kestää kuin tunnin pari. Illan pimetessä se voi lakata. Tuuli voi kääntyä pohjoiseen ja selvittää ilman ja sittenhän saadaan loistot näkyviin ja päästään selville, missä ollaan." — "Niin, ei tämä pyry voi kestää kauan", vastasi aina Mikko. Kumpikaan eivät uskoneet toisiaan, eivätkä itseään. Puhuivathan vain itseään rauhoittaakseen. Neljältä alkoi Jeren vahti, mutta Juuso ja Mikko senkin jälkeen pistäytyivät vähän väliä kannella — Juuso tuskin malttoi alas mennäkään.
Ennen iltapimeää avattiin varovaisesti kansiluukkua ja otettiin jaalan ruomasta ylös tavallista runsaammin polttopuita kajuuttaan. Kylmä lisääntyi ja tulta alettiin pitää kamiinassa useammin kuin ennen.
Iltavahdin aikana muuttui ilma niin kylmäksi, että kannelle räiskynyt vesi alkoi jäätyä. Kaikki köydet jäätyivät, samoin purjeet, sillä vettä ja lunta ajoi niiden päälle. Myös kasvoi kasvamistaan jääkerros aluksen ulkolaitoihin, vesirajan yläpuolelle.
Tämä oli pahin asia, sillä korkea jaala ei kestä suurta ylipainoa, vaan kaatuu.
Jo ennen puolta yötä helpoitti tuuli, mutta lumipyry tiheni sitäkin sakeammaksi.
Koiranvahdin aikana, kello kolmen tienoissa aamulla, arvostelivat miehet sovussa ja ystävyydessä voitavan ottaa jo vokka auki, että voitaisiin ryhtyä pyrkimään ylös tuuleen, mutta vokka ja alaosa keulamastoa oli paksun jään sisässä.
Samoin oli jäätynyt kiinni isopurje. Varsinkin isonpuomin uloimpaan päähän oli kasvanut paksu jäämöhkäle, jonka peljättiin taittavan puomin poikki ja repivän purjeen.
Kannella liikkuminen oli vaikeaa ja vaarallista.
Juuso ja Jere olivat leppyneet toisiinsa.
Kun Jere meni keulakannelle yrittääkseen avata vokkaa auki, pelkäsiJuuso joka hetki, että Jere liukastuu ja kaatuu ja joutuu yli partaan.
Juuso oli kieltänyt Jereä lähtemästä keulaan, mutta hän läksi kuitenkin. "Helvettiinhän me muuten mennään, ellei saada purjeita auki!", oli Jere sanonut ja lähtenyt.
Juuso itse meni Jerelle avuksi, mutta kahden miehen voimillakaan, heidän ei onnistunut avata vokkaa. Se oli jäätynyt täydellisesti kiinni.
Kaikki oli jäässä: Köydet, purjeet, mastot, kansi ja kansiluukut.
Lähtiessään keulamaston luota paluumatkalle, valikoivat Juuso ja Jere sellaisen hetken, jolloinka jaala kiipesi ylöspäin aallon harjalle, jolloinka keula oli korkealla ja perä alhaalla. Silloin he miltei luisumalla luisuivat kajuutan turviin. Juusoa miltei värisytti se retki. — Toistamiseen en sinne ainakaan pimeällä lähde, enkä käske toisia, sanoi hän. Niin meni tiistai ja sen jälkeinen yö. Keskiviikkoaamuna, päivän sarastaessa, jolloinka heidän olisi pitänyt olla Memelissä jatkui lumipyry yhtä tiheänä kuin ennenkin ja koillinen raivosi entisellä voimallaan.
Kaikki kolme miestä istuivat kajuutassa.
Helmari oli köytetty kiinni ja aluksen annettiin mennä omia menojaan.
Jää oli kasvanut kasvamistaan ja muistutti jaala tällä hetkellä jäälauttaa, jossa on pari mastoa.
Nurinmenoa ei enää tarvittu peljätä sillä aluksen kupeisiin oli kasvanut leveät ja paksut jäälevyt, jotka estivät alusta varsin pahasti kallistelemasta aallokossakaan. Oli nykyään yhdentekevää, kulkiko alus keula, perä, vai kuve edeltäpäin. Harusvokka, keskiviikko aamun hämärissä katsellessa, oli enään ylöspäin suippeneva jääpatsas — vain sen ylin osa koetti vielä parhaansa mukaan oleilla purjeenakin: läpätti ja paukkui aluksen kääntyessä päin tuulta ja täyttyi taas tuulesta vähitellen, vakavana ja tärkeänä, unohtamatta viimeiseen asti velvollisuuttaan. Muu osa harusvokkaa pysyi paikallaan ja jäykkänä, puhalsi tuuli sieltä tai täältä. Milloin alus kääntyi päin tuulta ja sai ryöpyn yli nokkansa, sai siitä osansa myös harusvokka ja jäätyi aina yhä paksummaksi.
Miesten mielen täytti turvallisuuden tunne huomattuaan aluksensa vahvat jäävarusteet.
Vahdissa oleva istui valveilla ja katsoi silloin tällöin luukusta ulos ja piti kajuutan lämpimänä ja tupakoi. Vapaana olevat miehet makasivat turvallisina lämpöisissä koijissaan, kylläisinä vahvasta ruoasta ja teestä.
Jerellä oli aamuvahti.
Hänen oli kello kuudeksi keitettävä aamutee ja kello kahdeksaksi aamiainen.
Keskiviikkoaamu oli siis valjennut.
Miehet olivat kokoontuneet pöydän ympärille aamiaiselle ja syntyi heidän keskensä seuraava keskustelu:
Mikko: Tämä taitaa sitten oikeastaan olla keskiviikkoaamu.
Juuso: Eiköhän tämä se liene. Kolmas aamu siitä kun kotoa lähdettiin.
Jere: Ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä.
Mikko: Nämä ovat kurjia päiviä, eikä näistä taida loppua tullakaan.
Jere: Kyllä näistä loppu tulee ja sitten on koko maailmasta loppu. — Ja Jumala sanoi: Hajaantukoot vedet jälleen niin, ettei kuivaa näy ja yhtykööt vedet maan päällä niihin, jotka taivaassa ja maan alla ovat, ja tapahtui niin ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä. — Nyt on se päivä tullut.
Keskiviikon kuluessa kääntyi tuuli pohjoiseen, lumipyry lakkasi ja taivas alkoi selvetä. Pohjatuuli puhalsi navakkana vielä torstain ja perjantain, aina lauantaiaamuun. Silloin tyyntyi ja ilma alkoi lämmetä. Lauantai-iltana alkoi puhaltaa leuto ja hiljainen lounattuuli. Silloin ryhtyivät miehet toden teolla vapauttamaan purjeitaan jäistä. Se kävikin nyt verrattain helposti. Sulava jää irtaantui isoina kimpaleina märistä purjeista ja köysistä. Tunnin kuluessa oli pimennyt täydellisesti, mutta silloin olivat kaikki purjeetkin tuulessa. Kirveillä ja kangilla oli saatu rungon ulko-osistakin jää irtautumaan ja alus oli valmis tekemään matkaa.
Ei tiedetty missä ollaan, eikä siis myöskään, mihin suuntaan olisi lähdettävä.
Meressä kävi vielä harva ja voimakas ummikas pohjoisesta.
Jerellä oli vahtivuoro, mutta kaikki kolme miestä viipyivät kannella ja tähystelivät joka suuntaan.
Suunta otettiin itään. Vaikka ei tiedettykään, mikä maanpaikka vastaan sieltä tulisi, niin oltiin joka tapauksessa varmoja, että sieltä päin on etsittävä kiinnekohta.
Juuso luuli, ja niin luulivat hänen toverinsakin, että he lienevät jossain Voionmaan ja Memelin välipaikoilla.
He odottivat tuulen yön kuluessa virkistyvän ja toivoivat ennen aamua saavansa näkyviin joko Memelin tai Libaun loiston.
Juuso itse seisoi kajuutan katolla ja tähysteli sieltä joka suuntaan.
Hän oli tarkkasilmäisin mies siinä jaalassa ja koko saaressakin.
Jännittäessään silmiään luulee pimeässä yössä usein näkevänsä tulen sielläkin, missä sitä ei ole, etenkin jos silmät ovat väsyneet.
Niinpä Mikko ilmoitti näkevänsä tulen keulasta oikealla, mutta kun toiset siellä eivät mitään nähneet, julistettiin huomio mitättömäksi.
Sekä Jere että Mikko tähystelivät vain keulaan päin.
Ilma oli mitä suotuisin tähystykselle: Sumua ei ollut nimeksikään ja taivas aivan kirkas.
Taivas oli tähdessä ja näkyivät tähdet saarteelle asti kirkkaina.Usein idänsaarteella nouseva tähti toi turhaa iloa jaalan miehistölle."Tuli!" huudahtivat he kerrankin miltei yhteen ääneen, kunnes tuliirtaantui meren saarteelta ja kohosi toisten tähtien parveen taivaalle.
Yö oli kaunis ja lämmin.
Täyskuu nousi itäkoillisesta, kultaili läikkyviä ummikkaita, joiden pinnalla väreili jo uusi lounattuulen nostama virkeä aallokko.
Jaala kulki yhä nopeammin.
Ketään muuta purjehtijaa ei näkynyt missään koko laajalla meren selällä.
— Mutta jos tuo ei ole loiston tuli, niin sitten ei mikään, sanoi lopulta Juuso ja viittasi piipullaan suoraan etelään.
— Mikäs helkkarin tuli siellä voisi olla!?, sanoi Jere. — Korkeintaan laivan tuli.
— No tunnenhan minä nyt toki mitkä ovat laivojen tulia ja mitkä loistojen. Katsokaa itse. Odottakaa, milloin jaala kohoaa ummikkaalle ja tarkatkaa silloin kaarien suuntaan.
Sekä Jere että Mikkokin nousivat kajuutan katolle seisomaan ja tähystelemään etelään. Helmaria hoiteli Jere sillä aikaa jaloillaan.
— No! Nyt se taas näkyy! Vai eikö teidän silmänne sitä tapaa? Kyllä minä näen aivan selvästi. Pannaanpas suunta vähäksi aikaa sinne päin. Täytyyhän meidän ottaa selvä mikä se on.
Jaala käännettiin niin ylös tuuleen, kuin minkä se ikinä nousi, jalusnuorat vedettiin kiinni ja jaala otti suunnaksi eteläkaakon, siis koko joukon vasemmalle Juuson löytämästä tulesta, joita toiset eivät vieläkään saaneet silmiinsä.
Jaalan vauhti oli silloin viisi solmua.
Tunnin purjehduksen perästä tuli näkyi aivan selvästi jokaisen silmään, mutta nyt lännestä.
Se oli seisova valkea tuli.
Samaan aikaan tuli näkyviin keulan edestä, aivan suoraan keulan edestä vilkkuloisto. Maa oli lähellä. Se oli varma.
— Mikähän paikka tämä on?, tuumi Juuso.
— Entä jos nämä ovat Voionmaan tulia, tuumi Jere.
— Voionmaan tulia ne eivät voi olla. Siitä minä olen varma. Tunnenhan minä nyt Voionmaan tulet. Eihän Voionmaa pohjoisesta katsoen ole niin leveä maa, että sen tulet voisivat olla noin kaukana toisistaan. Eikä Voionmaan pohjoispäässä, tai paremmin sanoen sen Hietasaaressa ensinkään ole tämänlaisia tulia. Näistä on toinen seisova, toinen vilkkuva. Siitä minä olen varma, että me olemme Saksan rannikolla, mutta missä kohti, sitä minä en ymmärrä paraikaa. Täällä päin ei ole tullut liikuttua.
Juuso ja Mikko laskeutuivat kajuuttaan tutkimaan asiaa kartalta.
Avattiin kajuutan pöydälle Valtiasmeren eteläosan kartta.
Siitä pian selvisi, että seisova tuli on Rixföftin loiston ja vilkkuva tuli kuuluu Helan loistolle, joka on Heisternestin niemen kärjessä, ulkopuolella Danzigia.
Juuso raapi korvallistaan tämän huomattuaan.
— Lähellä oli, ettei ajettu maalle myrskyn aikana ja se olisi ollut viimeinen retki sekä jaalalle että miehille. Neljä tuntia jos olisi se myrsky jatkunut niin sitte olisi ollut loppu käsissä ihan armotta.
Kannelle huusi Juuso:
— Kuulehan Jere! Mehän ollaan lähellä Danzigia!
— Lähellä Danzigia! Älä helkkarissa!
Juuso ja Mikko nousivat kannelle. Juuso sanoi:
— Niin niin. Meillä on aivan oikea kurssi! Nuo tulet johtavatDanzigiin.
— Tarkoitatko sinä, että Memeliin meno jää sikseen.
— Niin se näyttää olevan sallittu. Samahan tuo on missä minä teen ostokseni ja sittenhän näemme tuonkin paikan.
— Samahan tuo on minullekin mihin sinä menet, mutta saakurin lähellä tässä taisi olla hengen meno.
— Sitä minäkin jo sanoin Mikolle tuolla kajuutassa. Ja nyt otetaan hyvät ryypyt! Tämänlaista ei tapahdu joka pojalle edes kerran eläessään!! Ryypyt tämä totisesti ansaitsee!
Ja Juuso haki kajuutasta rommipullon, joka kiersi miehestä mieheen, tekipä vielä toisenkin kierron ja vasta sitten löi kämmenellään Juuso korkin kiinni.
— Kotiväellä ei taida olla aavistustakaan, missä "Vesa" tällä hetkellä purjehtii!, sanoi hän.
Ilta kului hauskasti jutellen.
Ei ollutkaan lähes viikon ajalla "Vesassa" kuultu montakaan sanaa.
Nyt tuli puhetta virtanaan. Juteltiin kaiken maailman asioista ja lopulta kotisaaren tytöistä. Niistä puhuminen tuntuikin ihanimmalta.
Santrasta ei vain maininnut koko iltana kukaan yhtä sanaa.
Puhuessaan esimerkiksi Eupesta, ajatteli Juuso koko ajan Santraa jaJerekin puhui mielellään kenestä muusta tytöstä hyvänsä kuin Santrasta.
Mikko sensijaan ei puhunut kenestäkään. Mikko ei välittänyt tytöistä. Häntä torkutti, ja näyttääkseen kuuntelevansa toisten puhetta, hän toisinaan törähti ihmettelevällä äänellä: "Jaa! Vai niin!" ja nauroi kun toisetkin nauroivat. Vahvan illallisen ja teen jälkeen vääntäytyikin Mikko koijaansa ja sanoi: "Maata minä menen, seilatkaa sitten Memeliin tai Danzigiin ja mihin hyvänsä, kunhan ei vain pohjaan seilata ja kunhan ei tule ainakaan tällä matkalla sellaista lumipyryä ja pillamusta kuin mikä oli. — Herättäkää minut kun koiranvahti alkaa! — Haastakaa te tytöistä siellä kannella, kyllä minä vielä kuuntelen, kun jätätte luukun auki."
Mitään ei hän kuitenkaan enää kuunnellut, sillä kuorsaus tuli miltei hänen viimeisten sanojensa mukana ja herätettiin hänet vasta täsmälleen kello 12 yöllä, Danzigin satamassa, möljässä, johon aivan hiljaa ja ääneti oltiin saavuttu ja ennätetty jo purjeetkin kääriä.
Juuso huuti kajuutan luukusta alas Mikolle:
— Hei Mikko! Koiranvahti alkaa! Nousepas kannelle!
Mikko kapsahti äkkiä ylös mutta huomattuaan voimakkaiden valojen paistavan kajuutan luukusta, arvasi oltavan jo perillä.
Hetkistä myöhemmin kuorsasivat kaikki kolme miestä koijissaan, eivätkä he niin makeita unia olleet saaneetkaan jo viikkokauteen.
Seuraavana päivänä Juuso osti kymmenen aamia väkiviinaa, yhteensä neljäkymmentä laatikkoa konjakkia, samppanjaa, likööriä ja erilaisia saksalaisia viinejä ja suuren joukon silkkitavaraa: naisten myssyjä ja huiveja.
Hän sai kaiken halvemmalla täältä Danzigista kuin Memelistä. Onneton matka oli muuttunut hänen elämänsä onnellisimmaksi.
Hänellä oli aina loppujen lopuksi Onni mukanaan. Ilmankos häntä joskus mainittiinkin lisänimellä "Onnen poika".
Jere ja Mikko risteilivät myös kaupunkia koko päivän ja ostelivat tuomisia kotiin: erilaisia posliinikoruja ja värikkäitä silkkejä.
VI luku.
On tyyni kesäinen sunnuntaiaamu.
Tuvassa istuu Juuson äiti ja kampaa peilin ääressä hiuksiaan.
Hänellä on kädessään iso puukko.
Sillä on hän jo monien vuosikymmenien ajat avannut jakauksen päähänsä.
Sitä sanotaan "mammanpuukoksi" ja siihen ei saa kukaan muu koskea.
Sitä säilytetään seinänraossa lähellä itäistä ikkunan pieltä, samalla puolella missä riippui peilikin.
Kerran poikasena Juuso oli ottanut mammanpuukon vuollakseen kaarnalaivaa.
Mutta siitäkös tuli melu ja etsiminen.
Koko talo oli mennä nurin ja kuuli puoli kylää sen, että Heikkilässä etsitään mammanpuukkoa. Lopulta löydettiin Juuso rannimmaisessa Koirankallion pykälässä sillä vuoleskelemassa.
Mamma itse hänet sieltä löysi ja oli miltei itkuun asti liikutettu:
— No täälläkös sinä Juuso istut ja kun äiti on etsinyt sinua joka paikasta. Arvasinhan minä, ettei sitä puukkoa kukaan muu vienyt kuin sinä. Anna pois paikalla se puukko — leikkaat vielä sormeesi! Ja muista, ettet ota enää koskaan toisen kerran tätä! Muistaakos Juuso nyt sen?
— Muistaa.
Juuson olikin helppo luopua puukosta, sillä laiva oli jo valmis, jopa niin valmis, että purjehti jo vesillä, kohti kaukaisia maita.
Juuson äiti kampaa kiireellä hiuksiaan, sillä kirkkoon lähtö on edessä.
Kirkko on naapurikylässä, tunnin soutumatkan päässä, ja siellä käy Juuson äiti joka pyhä, milloin on kaunis ilma, varsinkin nyt vanhana, kun talvella kirkonkäynti on hankalaa.
Juuson isä istuu kammarissaan ja lukee rahojaan.
Syksyinen Juuson Danzigin matka oli tuottanut paljon rahaa ja talvella oli oltu ajossa joka viikko ja nytkin, pitkin kevätkesää on Juuso ollut matkoilla, joilta jokaiselta on tuonut rahaa. Vanha Hinterikki on mielistynyt poikaansa Juusoon, joka tuo kotiin rahaa, huolimatta siitä, että isä huomasi poikansa juovan yhä enemmän ja enemmän. — Kerran mamman kanssa siitä jo puhelivatkin:
— Eikös sinustakin, pappa, tunnu liialta tuo Juuson juominen?Järkensähän se menettää.
— Sehän sitä viinaa viljelee, joka sitä kuljettaakin.
— Niin, mutta pitäisihän sitä katsoa terveytensäkin perään.
— Kyllä Juuson terveys ja järki kestää. Ei hän liikaa juo. "Riihtä tappavan härjän suuta ei sinun pidä kiinni sitoman."
— Minä uskon, että Juuson pää ja terveys ei kestä loppumattomiin ja onhan se hiukan minusta sellaista, kuin sinä kävisit kauppaa Juuson päästä ja terveydestä. Rajansa kullakin!
— Ole huoleta, mamma. Minä olen tyytyväinen Juusoon. Katsohan mamma, kuinka paljon rahaa! — Sen sijaan en ole minä tyytyväinen vanhempaan poikaamme Anterukseen, joka kulkee kaikenmaailman teitä ja vain vie rahaa.
— Mutta onhan Anteruksen rahat langenneet hyvään maahan: Merikoulussa kolme talvea — millä rahoilla hän ne olisi läpäissyt, ellei isänsä.
— Omillaan — niinkuin muutkin! Minä en välitä Anteruksesta, joka juo merimiessaaliinsa ja pyytää koulurahat kotoaan. Katsohan, mamma, esimerkiksi Markun Aapea: Hän läksi merille tyhjin taskuin, mutta säästi palkkansa ja suoriutui merimieskoulusta, samoina talvina kuin Anteruskin, omilla rahoillaan. Sellainen on oikea mies!
— Mutta onhan Anterus nyt ison laivan päämies ja ansaitsee hyvin ja maksaa takaisin velkansa sinulle minä päivänä hyvänsä! Älä moiti Anterusta! Onhan hänellä omat vastoinkäymisensä!
— Juuso on mies! Ja minä olen aina Juusolle sanonut: "Juo — omiashan juot, mutta katso eteesi, ettet pilaa itseäsi!" — Mennään kirkkoon!
— Mennään vain! Santra kävikin sanomassa, että toiset odottavat jo rannassa.
Hinterikki kokosi huolellisesti rahat, kultarahat erääseen isoon sikarilaatikkoon, hopearahat toiseen ja setelit isoon ruskeanahkaiseen kukkaroon, Ja pani ne jälleen kaappiin, varmaan salalokeroon ja heläytti oven lukkoon ja pisti avaimet taskuunsa.
Juuso itse oli jaalassa, joka viime matkan jälkeen makasi ankkurissa lähellä omaa valkamaa.
Meri oli peilikirkas ja poimuili hiukan vanhoissa, jo vuorokausi sitten lakanneen itätuulen ummikkaissa, jotka hiljaa kohahtelivat rannoille.
Päivä paistoi kirkkaana.
Kirkkaassa päivänpaisteessa ja tyynessä meressä näkyi pohja aina jaalan ankkuripaikalle asti ja sitäkin kauemmaksi.
Pohjassa näkyi isoja kiviä, joita peitti ruskea ja ruskean keltainen hatru, joka huojuili veden mukana, ummikasvirran käydessä maalle ja maalta pois.
Isoimmat kivet olivat kuin makaavia karhuja, pehmeine turkkeineen.
Lapsuudestaan asti muisti Juuso niitä ihailleensa.
Äsken, soutaessaan maalta jaalaan, oli Juuso koko ajan katsellut meren pohjaa.
Hän oli pysähtynyt pitkäksi aikaa katselemaan jaalansa ankkuria, joka maata retkotti joutilaana ja velttona parin kiven välissä täydessä sunnuntailevossa.
Hän seurasi jaalansa ruosteenväristä ketjua, joka suurissa laiskoissa mutkissa loikoili pohjassa, nauttien sekin vapaudestaan.
Joukko pieniä kaloja, kivinilkkoja, hääri ketjun, niinkuin ankkurinkin ympärillä: uivat varovaisesti sitä kohti, nuuskivat sitä ja taas yht'äkkiä ravistelivat pyrstöään ja uivat siitä vähän matkan päähän kuin olisi se polttanut niiden kuonoa ja heti sen jälkeen, rintaevät väristen, ne hiljaa ja varovaisesti lähestyivät ruosteista rautaa. — Se homma huvitti Juusoa niin, että häntä ääneen nauratti.
* * * * *
Jaalassa olivat kaikki purjeet auki. Edellisenä yönä oli satanut ja nyt täytyi kuivata purjeita. Lahdella oli ankkurissa kaikkiaan kuusi jaalaa ja jokainen niistä kuivaili purjeitaan tyynessä paahtavassa päivänpaisteessa.
Ranta hohti valkeanaan kalastusveneiden purjeita, jotka myös olivat avatut kuivaamaan.
Oli niin tyyni, että jaalojen keulat olivat kääntyneinä mikä minnekin päin.
Juuso on noussut jaalansa kannelle.
Hän ihailee jaalaansa.
Hän on kiintynyt siihen kuin oikeaan käteensä — molemmat tottelevat hänen aivojensa käskyjä yhtä uskollisesti.
Jaala on kuin hänen ruumiinsa jäsen, joka ajattelee hänen aivoillaan ja tottelee häntä kaikessa.
Juuso hyväilee käsillään purjeita. Ne ovat kuumat, kun kesäaurinko niitä täydellä voimalla paahtaa.
Juuso ravistelee tervalle tuoksuvia vantteja, jotka ovat ranteen paksuista liinaköyttä. Monien kesien terva kiiltää mustanruskeana niiden lämpöisellä pinnalla.
Kaikki kansiluukut ovat avatut ruuman tuulettamista ja kuivausta varten. Sieltä tulvii ilmoille voimakas tervan ja pohjaveden tuoksu.
Juuso käärii kokoon purjeet, ensin isonpurjeen, sitten vokan ja keulapurjeet ja peittää ne kaikki tervatuilla ressuilla. Sen jälkeen hän vielä kerran silmäilee jaalaansa keulasta perään, kannesta mastojen nuppeihin saakka ja huomattuaan kaiken olevan järjestyksessä, laskeutuu hän jollaan, joka on koko ajan ollut jaalan kupeella, pesti keulavantissa kiinni, ja soutaa sitten maihin.
Ranta-aittojen ja sarainten harmaat seinät hohtivat lämpöä, ja seinähirsien halkeamat olivat tavallista enemmän ammollaan, nekin näyttäen ikäänkuin koirat huohottavan kuumuudessa. Tuntui melkein siltä kuin olisivat seinät hiljakseen ritisseet, kun niiden raot kuumuudessa laajenivat ja uusia rakoja aukeili.
Juuso oli seisahtanut hetkiseksi ranta-aitan päivänpuoleiselle seinustalle ja katseli merelle, jossa ei näkynyt mitään, ja taivaalle, jossa ei ollut ainoatakaan pilveä, eikä muutakaan kuin aurinko yksin, johon ei voinut katsoa.
Ranta oli myös tyhjä.
Missä lienevät kaikki olleetkin? Suurin osa kai kirkossa naapurikylässä, toisten luultavasti makaillessa jossain vilpoisessa katveessa.
Lähimmästä talosta kuului avonaisten ovien kautta saarnamaista, laulavaa lukemista.
Markun Taati siellä luki postillaa. Se oli hänen tapansa niinä pyhinä, jolloin hän ei mennyt kirkkoon. Hänen lukiessaan täytyi kaikkien tuvassa istua hiljaa, ja hiljaa he istuivatkin, taistellen torkutusta vastaan.
Siinä istuivat muiden muassa hänen poikansa tyttäret Marketta ja Joosefiina, joiden silmät vähän väliä painuivat umpeen ja päät retkahtivat alas, miltei polville asti. Silloin he heräsivät, katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Marketella oli parsinneula kädessä. Sillä hän raapi kämmentään tai pisteli polveaan pysyäkseen paremmin valveilla, mutta ei siitä paljon apua ollut: ihan huomaamatta menivät silmät kiinni ja ajatukset muuttuivat paikalla uniksi ennenkuin hän sitä ennätti huomatakaan. Siinä samassa pääkin nyykähti lähes polviin asti, jolloin hän äkkiä kohottautui ja katsoi Joosefiinaan, jonka pää niinikään pienin nyykäyksin parhaillaan painui alaspäin, aina alemma ja alemma, tehden lopulta sekin pitkän nyykähdyksen, miltei polviin saakka. Silloin hänkin katsoi sisareensa, ja taas he hymyilivät.