Marketta kuiskasi kämmeniensä takaa Joosefiinalle:
— Katsos, Joosefiina, kun Taatin nenälle pyrkii kärpänen eikä saa olla siinä rauhassa, kun Taati hutii sitä kämmenellään.
— Niin tekee.
— On tuo kärpänenkin sentään viisas!
Tämän Taati kuuli, mulautti silmävalkuaisiaan yli vaskisankojen ja ärähti:
— Olettekos meluamatta siellä — hä! — Jumalan sanan aikana — hä! — "— — ja helvetin tuli pitää heidät perimän, niin monta kuin heitä onkin…"
Juuso ei tiennyt, että Markun Taatin tuvassa näin oli — hän vain kuvitteli tämmöistä, kuultuaan tänne rantaan asti Taatin saarnaavan ja laulavan lukuäänen.
Entisiin kokemuksiinsa perustaen Juuso niin ajatteli.
Hän oli kerran itsekin joutunut koko saarna-ajaksi Markun Taatin tupaan — kerran viime kesänä.
Hän oli jaaloineen silloinkin taas kotona ja joutilas sunnuntaiaamu kun oli, hän oli mennyt haastattelemaan ja katselemaan kaunista Markettaa ja Joosefiinaa. Päästyään juuri parhaiksi tyttöjen kanssa puheen alkuun, Markun Taati itse äkkiä lopetti tupakoimisen, otti esille nurkkakaapistaan ruskettuneen postillansa, asetti vaskisangat nenälleen, avasi kirjan auki siltä kohdalta missä kolme oikeanpuolista lehden kasaa oli yhdessä nipussa kulmalle käännetty, alkaen kovalla äänellä yskiä ja sitten vielä kovemmalla äänellä lukea. Silloin ei vielä ollut mikään kirkkoaika alkanutkaan, koska pohjoiseen päin soutavat kirkkohaapiotkin vielä näkyivät Koirankalliolle, josta Juuso vast'ikään oli tullut. Ei se mitään muuta ollut kuin kiusantekoa koko lukuhomma sillä kertaa, ja tuon tapauksen muisteleminen harmitti Juusoa vieläkin.
Kyllä hän muisti!
Hän voi hyvin kuvitella, miten Markun Taatin tuvassa taaskin Marketta ja Joosefiina haukottelevat ja torkkuvat, kissa loikoo jalat suorana permannolla päivänpaisteessa, ja Taati lukee pöydän päässä postillaa, itsekin toisinaan haukotellen ääneensä kiljahtaen. Lopulta hän saa saarnansa viimeisen lauseen luetuksi, panee kirjan kiinni ja takaisin kaappiin, pistää tupakaksi ja heittäytyy vuoteeseen loikomaan, sanoen sitä ennen: "No tytöt! Pankaas kirkkokahvi tulelle!"
Markun Taati teki kaiken aina samalla tavalla, siksipä Juuso voikin kuvitella mitä silläkin kertaa Markkulassa tapahtuu.
Juuson pitäisi lähteä jaalallaan matkalle heti kun rupeaa tuulemaan, mutta toistaiseksi ei tuulen tulosta näkynyt merkkiäkään. Aamulla varhain meri hiukan nousi, mikä seikka ennusti länsituulen lähestymistä, mutta päivän päästyä ylemmä rupesi meri jälleen alenemaan.
Juuso mietiskeli, mitenkä saisi keskipäivän kulumaan, ja hän katui, ettei ollut lähtenyt kirkkoon muiden kanssa. Mutta siihen, miksi hän ei mennyt, oli pari hänen mielestään pätevää syytä: hänen oli kuivattava purjeita, ja erään huhun mukaan pitäisi hänen ainoa veljensä Anterus olla kotimatkalla ulkomeriltä; kerrottiinpa hänen jo luotsien mukana saapuneen kirkonkylään, josta hän luultavasti kirkkomiesten mukana tulisi kotiin. Hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata veljeään, sillä he olivat joutuneet epäsopuun keskenään silloin, kun Anterus viimeksi, jo neljä vuotta sitten, syksyllä myöhään, merikouluun mennessään, oli käväissyt kotona ottamassa rahaa. Hän halveksi veljeään kahdesta syystä: ensiksi siitä, että tämä oli herra ja laivan päällikkö sekä toiseksi siitä syystä, ettei tämä ollut näinä neljänä vuotena lähettänyt rahaa kotiin penniäkään, vaikka oli kotoa ottanut opintorahansa lainan nimellä. Juuso ei kunnioittanut miestä, joka kulutti hänen ansaitsemiaan rahoja, eikä ainoallakaan kirjelappusella ollut näiden neljän vuoden aikana muistanut edes selittää syitä maksujensa viipymiseen. Juuso toivoi, että alkaisi puhaltaa tuuli, mitä pikemmin sitä parempi ja mistä suunnasta hyvänsä, päästäkseen kohtaamasta veljeään. — Lisäksi häntä suututti se ilo, millä hän huomasi isänsä ja äitinsä ottaneen vastaan tiedon Anteruksen kotiinpaluusta. — Isäkin, jonka oikeastaan pitäisi varata kelpo hevosruoska ovenpieleen mokoman oinaan kotiinpaluuta varten, antaakseen siitä "Mitä kuuluu?"!, ensin toiselle poskelle ja sitten toiselle sekä niin edespäin. Sen sijaan nyt rientävät häntä vastaan kuin kuningasta!
Ranta oli harvinaisen tyhjä.
Ei ainoatakaan ihmistä liikkunut siellä. Missä kaikki lienevätkin! Aamulla oli saatu verkot kotiin mereltä miltei tyhjinä. Kellään ei siis nyt ollut työtä rannassa. Vain purjeet kuivattelivat itseään päivän paahteessa — ja olivatkin jo aikoja sitten kuivaneet samoin kuin verkotkin, jotka ruskeina ja harmaina riippuivat vapeissaan ainoankaan henkäyksen niitä heilauttamatta sinne tai tänne. Keveinä, kuivina ja untuvamaisina ne riippuivat paikoillaan liikkumattomina ikäänkuin olisivat teräslankaa. Voi katsoa niitä vaikka tunnin yhteen kohtaan, huomaamatta ainoatakaan värähdystä tai liikettä.
Missä mahtoivat olla ihmiset?
Osa arvatenkin kirkossa.
Osa kotonaan lukemassa postiltaa ja osa makuulla aitoissa, tuvissa, kamareissa ja saunan lauteilla.
Vasta kirkkoajan jälkeen heitä ilmestyy rantaan: miehiä, niin vanhoja kuin nuoriakin, rantakäräjiin tupakoimaan ja juttelemaan ja poikasia nappia heittämään.
Ei näkynyt liikkeellä koiriakaan.
Ne loikoilivat koivet suorina sarainten ja ranta-aittojen varjon puoleisilla seinustoilla tai rakennusten alla sikeässä unessa.
Vain yksinäinen rantavaris tuolla telojen välissä kyykkäili ja kumarteli etsien syötävää.
Ulompana merellä, ankkuroitujen alusten takana, pitkän matkan päässä niistä, keinuili harvalla ja uneliaalla ummikkaalla parvi valkeita kajaita, kuvastellen itseään peilikirkkaaseen veteen. Joku niistä silloin tällöin longotteli pitkiä suippoja valkeita siipiään, ja veden kuvajainen hänen allaan teki samoin. Missä taivas ja meri yhtyivät, sitä ei näkynyt. Kaikki näytti sulautuvan samaksi taivaaksi, joka hohti hopealle ja vihertävälle sinelle. Kajaat näyttivät sitäkin valkeammilta ja jaalojen rungot kuvastuksineen sitäkin mustemmilta, kun taas niiden mastot hohtivat kuin kultapuikot.
Tämä oli Juuson mielestä kaunein sunnuntaiaamu, minkä hän muisti, mutta siitä huolimatta hän olisi suonut, että raskaat pilvet olisivat vyöryneet yli saaren ja yli meren ja myrsky nostanut kuohuvia aaltoja kuin vuoria, joiden mukana hän olisi voinut purjehtia matkoihinsa, minne hyvänsä, pakoon, tarvitsematta olla veljensä tervetuliaisilla, kuuntelemassa tämän jaarituksia ja laverteluja suunnitelmistaan ja tuulentuvistaan, joista ei näyttänyt ikänä totta tulevan, mutta joihin isä myhäilevin naamoin uskoi ja joille äitimuori hymyili miltei kyyneleet silmissä.
Kun kalastajat tänä aamuna soutivat kotiin tyhjin verkoin, merkitsi se sitä, että kevätkesän kalastuskausi oli lopussa ja että tyyni joka nyt on alkanut, voi kestää monta päivää, viikonkin, niinkuin tavallisesti tähän aikaan kesästä.
Hän päätti lähteä kotiin, sulkeutua aittaan ja käydä sinne maata, eikä tulla koko aikana veljensä näkyviin, ei kiusallakaan. — Tietäköön, etten minä lainkaan kaipaa hänen viekasta kädenlyöntiään enkä hänen vilpillisiä "terve kunnon veli" — toivotuksiaan!
Pysy loitolla minusta, sillä nuoranpätkällä, vanhalla, kovaksi pikeytyneellä taljaköyden pätkällä minä sinut tervetulleeksi toivotan, niin totta kuin olen sinun nuorempi veljesi, ja pehmitän sinun hienot verkavaatteesi ja kopisevan hattusi ja luusi niin että muistat kotona käyneesi sekä viskaan viimein, hitto soikoon, vasten naamaasi viisisatasen, jotta saat sillä lyhentää kapakoissa juomavelkojasi! Tulehan vaan eteeni, roisto!
Siitä oli Juuso varma, että näin hän veljeään tervehtisi ja hän vapisi vihasta tätä kuvitellessaan.
Siitä koituisi tapaus, josta vielä vuosikymmenien perästä puhuttaisiin ja sananlaskuja ja ivalauluja sepitettäisiin, — mutta: "Sitä kunniaa älä, veli hyvä sentään luulekaan saavasi!" — Hänen oli sen sijaan tehtävä veljelleen sellainen kiusa, jonka hän, entisestä kokemuksesta tiesi häneen pahimmin pistävän: olla niinkuin ei miestä olisikaan! Ei nähdä häntä, ei kuulla häntä eikä yleensä tietää hänestä hyvää eikä pahaa!
Juuso läksi kävelemään kohti kotiansa. Pihamaalle päästyään hän tuumi vielä kerran mitä tekisi: asettuisiko aittaan makaamaan vai lähtisikö kylälle?
Hän valikoi edellisen.
Aitan ovi oli kuitenkin lukossa ja avain täytyi käydä noutamaan tuvasta.
Siellä istui Santra ja ompeli.
— Sunnuntainako sinä, syntinen, teet työtä! ärähti Juuso, koettaen lausua sanansa mahdollisimman leikillisellä äänellä.
— Eihän tämä työntekoa ole, vastasi Santra.
— Mitä tuo sitten on olevinaan?
— Ompelemista.
— Eikö ompelu ole yhtä hyvin työtä kuin mikä työ hyvänsä.
— Milloin on, milloin ei. Tällä kertaa on tämä vain sunnuntairattoa, niinkuin lukeminen tai muu senlainen.
Näin alkoi keskustelu Juuson ja Santran välillä.
Juuso oli istunut Santran lähelle ja he juttelivat ja aika kului jaJuuso unohti kokonaan sen asian, jota varten hän oli tupaan tullut.
Kului tunti ja toinenkin.
Juuso teki kiusaa Santralle, ensin puheillaan — talossa muka ei oltu koskaan ennen otettu pyhäpäivänä, saati vielä kirkkoaikana, neulaa käteen, yhtä vähän kuin oli toimitettu mitään muutakaan maallista askaretta, joten Santra nyt näin työnteollaan veisi talon onnen. Kaiken lisäksi ryhtyi hän tekemään kiusaa Santralle varsinaisessa ompelemisessakin: Juuso näet tahtoi näyttää osaavansa käyttää neulaa yhtä hyvin kuin Santrakin ja ryösti työn hänen käsistään ja alkoi itse ommella, seisoen keskipermannolla, tällä tavalla nyt melkein turmellen koko työn.
Santra hyökkäsi takaapäin Juuson luo ja sai siepatuksi ompeluksensa takaisin Juuson kömpelöistä käsistä ja oli olevinaan syvästi loukkaantunut.
— Hyi kun olet ilkeä!
— Niin niin. Ilkeän nimenhän sitä saa aina kun tahtoo toista auttaa.;
— Auttaa! Ei tämä mikään purje ole, ja muuta sinä et osaakaan ommella.
— Jaa jaa! Purjeen ompelijaksi ei kuka hyvänsä pystykään! Siinä sitä vasta taitoa tarvitaankin! — No mitäs siihen sanot?
— Sitä, ettei tämä ole purje! Tätä tällaista tekee vähemmänkin taitava.
Santra korosti lausettaan ylimielisellä äänensävyllä, heilautti päätään taaksepäin ja kääri ompeluksensa pois.
— Oletko sinä minulle paha?, kysyi Juuso.
— Olen.
— Niinkö paha, ettet enään lepykään?
— Niin. Enkä minä hyvä sinulle ole koskaan ollutkaan. Ei tässä mitään uutta ole tapahtunut.
— Oletko sinä aina ollut minulle paha?
— Olen.
— Sitähän minäkin olen ajatellut.
— Sinäkin! Milloin?
— Silloin, kun minä lupasin sinulle silkkihuivin ja sinä et sitä huolinut, vaan läksit karkuun saunasta.
— Se olikin tuhma teko.
— Mikä?
— Se että rupesit puhumaan minulle silkkihuivista. Se oli hyvin paha. Sinä alenit silloin minun silmissäni, niin paljon, ettet uskokaan — ihan maan tasalle, ja vielä alemma — aivan maan sisään. Et usko, kuinka minä sinä iltana sinua inhosin. Minua suretti ja itketti se, että minun täytyi sinua inhota — mutta eihän se ollut minun syyni. — Sinun syytäsi se oli kaikki tyyni.
— Olikos se sitten niin paha, että minä tarjosin sinulle silkkihuivia?
— Ajattele, että minä olen täällä sinun kotonasi palveluksessa. Ymmärrätkö sinä? Jos sinä vähänkään kunnioitat minua tai jos vähänkään minusta pitäisit, niin et puhuisi minulle mitään silkkihuiveista! Joko sinä et ymmärrä mitään tai sitten vain tahallasi teet minusta pilkkaa.
— Pilkkaa?!
— Niin juuri. Älä yhtään pyörittele silmiäsi. Pilkkaa, selvää pilkkaa! Vai mitä muuta sen luulet olevan? Mitä maailma olisikaan sanonut, jos minulla olisi nähty sinun tuomasi silkki?! Vai olisinko minä ehkä suoriutunut siitä hätävalheella? Minullahan ei ole veljeä eikä ketään muutakaan läheistä miessukulaista, jonka lahjoittamaksi olisin sen sanonut. Entä jos joskus joutuisin naimisiin, niin minun täytyisi kuitenkin selittää miehelleni kaikki, ja mikä elämä siitä nousisi!
— Minä pidän sinusta ja toivoisin ettet menisi meiltä koskaan pois.
— Jos sinä tyrkytät minulle silkkejäsi sekä lisäksi tuollaisia puheita, on minun lähdettävä tästä talosta vielä tänä päivänä. — Sinä olet hullu!
— Minä en ymmärrä — —
— Enkä minä ymmärrä! Luuletko sinä että — että minä olisin voinut käyttää kaikkien nähden sinun ostamaasi silkkiä? Jokaisen silkit tiedetään kuin omat sormet, ja sinä päivänä, jolloinka minä olisin ilmaantunut näkyviin sinun ostamasi silkki harteillani, olisi heti ensimmäinen vastaantulija tahtonut tietää, kuka sen on minulle ostanut. Silkki on melkein sama asia kuin kihlat — ja onkin sama asia — — ja jo sellainen puhekin, että minä ostan sinulle silkin, on ihan samaa kuin — kosiminen. No! Nyt sen kuulit! Mokomakin — löylynlyömä…!
— Mutta eihän sen tarvitse olla kosimista…
— Tarvitse! — Piian palkkaan kuuluu…
— Älä haasta piian palkasta! Enhän minä sitä tarkoita.
— No kosimistako sitten? Ha ha ha! — Piian palkkaan ei kuulu silkkiä ja jos vaan tahdot, niin kyllä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. — Voi kuinka minulla on ollut sen jälkeen paha olla! Siitä hetkestä alkaen en ole voinut antaa sinulle mitään arvoa. On hyvä, että vihdoinkin sain sen sinulle sanotuksi. Jos se edes olisi ollut leikkiä, mutta kun sinä sanoit sen niin juhlallisesti. Olen todellakin monta kertaa ajatellut, että jos se olisi ollut leikkiä, niin siinä tapauksessa olisin voinut kunnioittaa sinua niinkuin ennenkin. Silloin myös olisin uskaltanut nauraa sille toisten tyttöjen kanssa ja minulla olisi ollut yhtä hauskaa kuin ennenkin.
— Oletko sinä sitten ottanut sen ihan todeksi?!
— Todeksipa kai, jos sinuun yleensä on yhtään luottamista.
— Mutta minähän vain narrasin sinua.
— Narrasit!? Oliko se siis valetta!
— Ei valetta, vaan narraamista.
— Se on ihan sama asia. Molemmat ovat yhtä rumia tapoja!
— Ei se ole ensinkään samaa…
— No!?
— Narraaminen on leikkiä ja valehteleminen on totta. Minäkään en tarkoittanut totta, vaan pelkkää leikkiä.
— Leikki on leikkiä, narraaminen narraamista ja valehteleminen valehtelemista. Se on selvä rätinki! Ne ovat kolme eri asiaa, ja leikinlasku on lystiä, mutta mitä siihen lisätään, se on pahasta.
— Minäpä en tarkoittanutkaan sillä totta, sulaa leikkiä vain.
— No, mitä tämä puhe sitten on olevinaan?
— Totta joka sana.
— Totta!?
— Niin. Minä puhuin sinulle silloin silkistä vain siksi, että näkisin, mitä sinä siitä tuumit…
— Entäpä jos olisin myöntänyt, niin mitä sitten…?
— Silloin minun olisi täytynyt sanoa, että tarkoitinkin vain leikkiä.
— Sepä vasta olisi ollut surullista!
— Sekinkö?!
— Niin.
— Pitäisikö minun sitten tuoda sinulle silkki?
— Älä jumalan nimessä tuo! Älä lupaa mitään minä kiellän sen!
— En minä sitten todellakaan ymmärrä, mikä on surullista, mikä ei.
— Kuules, Juuso?
— No?
— Voitko sinä vannoa minulle erään pienen asian?
— Riippuu siitä mikä se on.
— No hyvä. Vanno siis minulle, että sinun puheesi silkistä oli leikkiä!
— Sen olen valmis vannomaan vaikka lakituvassa!
— Et siis tuonut minulle mitään?
— En.
— Etkä kenellekään toisellekaan?
— Mitä?
— Ähä, joko pelästyit? Äitisi sanoi, että sinulla oli silloin kotiintulossasi kirstussasi hyvin kaunis silkki. Kenelle sinä sen toit?
— Eupelle.
— Eu-pel-le!
— Niin.
— Eupelle, jonka kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä! — Joko sinä sen annoit?
— En, mutta annan tänään.
— Eupelle! Voi hyvä Jumala!!
— Mitäs kummaa siinä sitten on?
— Ei mitään, ei mitään.
Santran kasvojen ilme oli kokonaan muuttunut. Hän katseli nyt elottomasti eteensä.
Hänestä tuntui, kuin permanto olisi huojunut. Hänen oli etsittävä istuinta, ettei kaatuisi.
Käsi otsalla hän horjui itäikkunan viereiselle penkille, johon jäi istumaan, kyynäspää ikkunan kynnyksellä ja käsi poskella.
Ikkunaan näkyi rantaan vievä tie ja ranta-aittojen välitse oma valkama.
— Tulisivat kirkkomiehet kotiin, niin olisi hauskempaa ja turvallisempaa, sanoi Santra. — Minua peloittaa olla nyt sinun kanssasi.
— Peloittaa?!
— Niin. Tulisivat vanhukset kotiin. Tästä lähin minä en juttele sinun kanssasi enää mistään asiasta. Haluan vain tehdä työtä ja elää vanhusten seurassa sekä haastella heidän kanssaan enkä mene koskaan naimisiin.
— Niinhän sinä haastat kuin jo olisit itsekin jo vanha.
— Minäpä vanheninkin äkkiä — minä olen nyt monta vuosikymmentä vanhempi kuin tunti sitten.
— En minä ymmärrä tuollaista puhetta.
— Siinähän se paha vika juuri onkin, ettet sinä ymmärrä. Vanhusten kanssa juttelen vain sellaisista asioista, joita he ymmärtävät ja joita minä ymmärrän ja joista ei aiheudu surua kummallekaan puolelle. En ole rakastanut vanhuksia koskaan niin suuresti kuin nyt. Kun he ovat kotona, on kaikki niin turvallista ja minua haluttaa tehdä ahkerasti työtä. — Haapio kääntyykin jo tuolta Koirankallion takaa näkyviin. Tuleekohan Anterus? — Kuinkahan kauaksi hän jäänee kotiin?
— En tiedä.
— Et tiedä!
— Niin. En tiedä. Enhän olisi tiennyt koko miehen tulosta, ellen olisi sinulta kuullut. Vanhempani eivät hänestä puhuneet minulle mitään.
Juusokin tuli ikkunan viereen tähystelläkseen lähestyvää haapiota. Hän huomasi pian, ettei haapiossa ollut Anterusta. Suuri riemu valtasi hänet. Hän kosketti Santraa käsivarteen ja sanoi:
— Katsohan! Ei Anterus tullutkaan!
— Iloitsetko sinä siitä?
— Mistäs sitten. Siitähän minä vasta iloitsenkin! Olen ollut pahalla päällä koko tämän päivän senvuoksi että pelkäsin Anteruksen tulevan. Ja usko pois, hauskempaa on sinustakin, ettei hän tule. No voi sun pyhä Pietari, kuinka hauskaa todellakin, ettei herra veli tullutkaan! Selkään minä hänelle olisin antanut joka tapauksessa. Ei siitä muuten olisi selvitty!
— Mistä hyvästä?
— Siitä vain, että se mies on — no, enempää pahaa hänen ei tarvitse tehdäkään ja siinäkin on jo liikaa. Voi voi, kuinka hauskaa! Santra! Tanssitaanpas sen lystin päälle!
Hän sieppasi Santraa kädestä ja tempasi hänet permannolle kanssaan pyörimään.
Sitten hän pyöritti tyttöä pari kolme kertaa ympäri tupaa, kunnes pysähtyi läntiselle seinustalle, ovelta katsoen ison uunin varjoon, jääden siihen seisomaan, oikea käsi Santran vyötäisellä ja vasen Santran oikealla käsivarrella.
Hän katsoi Santraa silmiin ja sanoi:
— Sinä olet kaunis, Santra!
— Ha ha ha!
— Naura, naura vaan. Silloin olet vieläkin kauniimpi! — Santra!
— No?
— Sinä olet kokonaan kaunis!
— Kokonaan kaunis? Mitä se on?
— Semmoista, jota ei voi muuten sanoa.
— Mutta se minua surettaa, että sinä olet siihen Euppeen kiintynyt.Hyi!
— Enhän minä ole.
— Itsehän juuri äsken niin sanoit.
— Minä sanoin vain, että annan Eupelle sen silkin.
— Sehän se riittääkin.
— Ei se merkitse vielä mitään! Minä sanon Eupelle suorat sanat, sanon että "tämä silkki oli paremmille tarkoitettu, mutta kun paremmat eivät sitä huolineet, niin tässä on. Pidä hyvänäsi!" — Kuule, Santra, jos annat suuta, niin minä en anna sitä silkkiä enemmän Eupelle kuin sinullekaan!
— Tulkoon mitä tulee! Anna se minulle! Anna jo tänään! Anna heti.
Santran sanojen aikana oli vanha Hinterikki itse astunut avonaisesta ovesta sisään.
Hän kuuli Santran sanat ja näki Juuson peljästyneet kasvot.
Hän ei ollut mitään näkevinään, käveli vain vakavana läpi tuvan kaapille, jonka laudalle asetti virsikirjansa.
Kun hän jälleen kääntyi tupaan päin, seisoi Santra itäikkunan luona jaJuuso uunin edessä.
Mennessään sitten uudestaan läpi tuvan, viittasi vanha Hinterikki oikealla etusormellaan Juusolle, sanoen:
— Tulehan tänne kammariin, — Juuso.
Isä ja poika poistuivat tuvasta perätysten, minkä jälkeen tuli sisäänJuuson äiti, vanha Anna-Sovia.
— No, Santra piikaseni, onko kirkkokahvi valmis?
— Voi hyvä emäntä, en ole muistanut sitä ensinkään keittää, mutta keittiössä on tuli ja kuumaa vettä, pian se joutuu.
— Mene sitten kiireesti keittämään! Kymmenen minuutin kuluttua pitää kahvi olla pöydällä. Laita se tänne tuvan pöydälle! Pappa on niin pahalla tuulella, marisee kaikesta. Milloin kirkosta tullessamme haapio oli kallellaan vasemmalle, milloin oikealle, tai milloin joku muka nosti airoaan liian korkealle ilmaan. "Eiks' sitä nyt vielä ylemmäksikin saisi nousemaan!", hän ärjyi. Milloin taas jonkun airo muka viipyi liian kauan meressä, milloin soudettiin liian harvaan, milloin liian tiheään. Kaikesta hän marisi. Pappa ei ole viiteenkymmeneen vuoteen ollut niin pahalla tuulella kuin tänään ja se on siitä kun ei Anterus tullutkaan. Saapui ainoastaan kirje, jota ei ole vielä avattu. Hohho-jaa! Mitä lieneekään tulossa! No no — liiku nyt kuin orava puussa! Jos papalla ei ole kirkkokahvi pöydässä, hänen tullessaan tupaan, niin siitäkös vasta myrsky nousee! Juokse kuin olisit jo!
Emännän viimeisten sanojen aikana hulmahtivat jo Santran hameen helmat keittiön ovella. Hän miltei juoksi keittiöön. Hänen sydämensä jyskytys kuului korvissa humahduksina ja häntä peloitti ajatella, että mitä nyt seuraakaan siitä, kun isäntä oli tavannut hänet kahden Juuson kanssa. Hän kuvitteli, kuinka Juuso parhaillaan seisoo tilillä ja tuomiolla tuosta äskeisestä.
Santra värisi pelosta ikäänkuin viluisena, ja hän ryhtyi kovalla kiireellä laittamaan kahvia kiehumaan sekä jäi järjestämään kahvipöytää kuntoon.
Juuso seurasi isäänsä porstuan läpi kammariin. Tuvan ja kammarin väli ei ollut pitkä, kymmenkunta askelta vain, mutta astuessaan sen ehti Juuso sinäkin aikana kuvitella suunnattoman määrän tapauksia, jotka häntä odottivat ja jotka kaikki häntä peloittivat. Hän odotti kammariin päästyään saavansa kuulla isältään: "Tämän jälkeen en minä ole sinun isäsi etkä sinä minun poikani!", tai: "Et tule perimään minun omaisuudestani penniäkään, sinä kelvoton narri!"
Mutta kävikin aivan toisin.
Tultuaan kammariin istui isäukko huokaisten tuolille ikkunan edessä olevan pöydän päähän sekä viittasi Juusoa istumaan pöydän vastakkaiselle puolelle.
Juuso istuutui ja isä kaivoi povitaskustaan kirjeen, jonka hän ojensiJuusolle, lausuen:
— Otahan ja lue tämä kirje, sillä sinä olet parempi kirjamies kuin minä.
Kirje oli Anteruksen pehmeätä ja kiemuroivaa käsialaa ja kuului näin.
Rakkaat vanhemmat!
Minun piti tänä kesänä tulla pistäytymään siellä kotona, mutta nyt se ei käykään laatuun.
Se parkkilaiva "Regina", jolla viimeksi purjehdin ja joka talvehti täällä Haminassa, läksi keväällä matkalle Hulliin sekä sieltä Välimerelle, mutta minä jäin maihin ja maamies minusta nyt tuleekin. Niinkuin tiedätte, kuoli tämän "Reginan" isäntä vuosi takaperin halvaukseen. Nyt talven kuluessa ovat asiat kehittyneet niin pitkälle, että minä menen naimisiin sen lesken kanssa. Häät ovat kolmen viikon perästä. Meidät on jo kuulutettu kerran. Pyydän tulemaan häihin. Tulkaa nyt sieltä kaikki omaiset!
Sitten on minulla erikoista asiaa rakkaalle isälleni. Veistämöllä on puolivalmiina kaksi kolmimastolaivaa. Leski, minun tuleva aviovaimoni, aikoi myydä ne huutokaupalla viime keväänä, mutta nyt kun minä olen ottanut pesän, johon ei kuulu ainoatakaan lasta, eikä muita perillisiä kuin tuo leski, olen saanut asian järjestymään siten, ettei niitä laivoja, jotka molemmat rikataan parkkilaivoiksi ja niistä tulee "Reginan" sisarlaivoja, myydäkään, sillä huutokaupassa nykyisinä huonoina aikoina ne olisivat menneet puoli ilmaiseksi. Tästä syystä minä nyt pyydän isäukkoa osakkaaksi kanssani toiseen tai molempiin laivoihin. Lainaa en pyydä, vaan tarjoan tilaisuuden päästä osakkaaksi hyvään laivayhtiöön. Ensin aluksi riittäisi viisi tai seitsemän tuhatta markkaa. Jos isä haluaa ruveta osakkaaksi molempiin laivoihin niin isän olisi lähetettävä tänne kymmenen tuhatta mikä summa tekee kaksi osaa kymmenestä. Toiseen laivaan voin näin omaisille luovuttaa yhden osuuden viidellätuhannella, joka on siis vähin määrä, minkä isä saattaisi nyt ensi tilassa minulle lähettää. Yritys on ehdottomasti varma ja tuottava, sillä ensi vuonna kohoavat laivojen ansiot moninkertaisiksi. Olen laskenut, että nämä laivat kahtena lähivuotena tuottavat koko hintansa, joten kykenen kahden vuoden perästä maksamaan osuuden takaisin, jos isä niin tahtoo, sekä lisäksi vielä viisituhatta voittoa. Salakuljetuksella ei nyt tulla ansaitsemaan niin hyvin, ja kaikki merkit muuten viittaavatkin siihen, että salakuljetus, tuo meriemme häpeä, kokonaan lakkaa ensi syksynä. Toivon ja olen varma, että isä ymmärtää asian sekä lähettää rahat tai voihan tuoda minulle ensi tilassa itse vähintäin viisituhatta. Ehkä se käy laatuun jo heti tämän kirjeen sinne saavuttua. Minä tiedän, kuinka paljon siellä kotona makaa rahaa joutilaana. Tämä on vain pieni osa siitä ja viisainta olisi sijoittaa kaikki liikenevät rahat tänne pyörimään sekä kasvamaan korkoa korolle. Nyt on taottava, kun rauta on kuuma. Rahamiehiä on tätä nykyä vähän, ja ne, joilla on rahaa, rakennuttavat itselleen laivoja, sillä parin vuoden perästä alkaa laivoille kulta-aika. Onnen poika on silloin se, ken pystyy purjeita levittämään. Isän on muistettava, mitä Jesus Sirakinpoika Raamatussa sanoo: "Laiska ihminen on niinkuin kivi, joka loassa makaa". Laiskalla ihmisellä tarkoitetaan tässä sellaista miestä, joka ei tee, niinkuin samassa kirjassa, vaikka toisessa paikassa neuvotaan, että: "Anna leipäs mennä veden ylitse, niin sinä sen pitkän ajan perästä löytävä olet", sekä: "Niin myös se tekee, joka purjehtia tahtoo ja on aikonut vaeltaa julmissa aalloissa: hän rukoilee puuta, joka heikompi sitä laivaa on, jonka päällä hän vaeltaa, sillä se on sentähden tehty, että sillä pitää ravintoa etsittämän ja tekijä on sen taidolla valmistanut". — Ja niin se onkin, että laivoilla, eikä suinkaan salakuljetuksella, se ravinto on saatava ensi keväästä asti, jolloinka luulen tämän innoittavan salakuljetuksen loppuvan. Kun sitten lähetät leipäsi, se on rahasi, menemään veden ylitse, niinkuin Herran sanassa sanotaan, palajaa se moninkertaisena takaisin sinun tykösi. Se on totinen tosi.
Herran rauhaa toivotan rakkaille vanhemmilleni ja kaikille omaisilleni siellä yksinäisellä merenluodolla ja jään odottamaan, ettei rakas isävanhukseni anna luisua ohitseen tällaista ainoanlaista hyvää tilaisuutta saadessaan ostaa halpoja laivaosuuksia. Sillä varmasti tämä tilaisuus luisuu ohi jo parin viikon kuluttua, koska täällä Haminassa, samoinkuin kaikissa muissakin mantereen paikoissa, rientävät rahamiehet kilvan hankkimaan itselleen laivaosuuksia. Minä olen nyt kuitenkin jättänyt ainakin nämä kaksi osuutta isän käytettäväksi, mutta kahden viikon kuluttua minä ne annan luisua vieraille paljon korkeammasta hinnasta.
Teidän nöyrä poikanneAnterus Heikkilä.Merikapteeni ja laivanvarustaja.
Morsiameni Ellen Margareta lähettää myös rakkaat terveisensä tulevalle anopilleen ja apelleen sekä langolleen Juosepille, joita ketään hän ei vielä ole nähnyt, vaan jotka hän toivoo näkevänsä viimeistään häissämme yllämainittuna päivänä.
Sama.
Juuso oli lukenut kirjeen loppuun hitaasti ja selvällä äänellä ja lykkäsi sen sitten keskelle pöytää, kääntyen istumaan syrjin isäänsä päin.
Isä, vanha Hinterikki, oli lukemisen aikana myhäillen täyttänyt piippunsa ja ruvennut tupakoimaan.
Lukemisen jälkeen kului pitkä aika, jolloin ei kumpikaan heistä lausunut sanaakaan.
Kuului vain hiljainen ritinä vanhan Hinterikin piipusta, joka palaessaan piti pientä, ritisevää ääntä sekä tuprautteli savua vuoroin hopeaisen kantensa rei'istä, vuoroin Hinterikin suusta. Piipun hopeahelat ja pesän kellertävä merenvaha välähtelivät sinertävän savun alla keskipäivän paisteessa, joka virtaili sisään matalasta kuusiruutuisesta ikkunasta, valaisten pöytää ja siinä olevaa kirjettä ja muodostaen ruutujen muotoisia valoläikkiä keltaiseksi maalatulle permannolle ja kirjaville permantomatoille.
Viimein virkkoi vanha Hinterikki itse.
— Pahuksen poika, kun ei tullut kotiin, niinkuin lupasi. Olisi ollut komeata näyttää kyläläisille oikeata merikapteenia. Olisimme menneet jo tänään iltapäivällä rantaan kolmeen mieheen toisten miesten joukkoon juttelemaan.
Juuso ei siihenkään vielä sanonut mitään.
Hetken perästä taas lausui Hinterikki, isäukko:
— No, mitäs tuumaat Juuso?
— Mitäpäs minä tuumaan! Enhän minä tuumaa mitään.
Hinterikki itse nousi ylös, asetti vaskisankalasit silmilleen, avasi kaappinsa ja otti sieltä tukun seteleitä, joista hitaasti ja moneen kertaan peukaloon nuolaisten luki pöydälle päällekkäin kymmenen viidensadan seteliä sekä niiden viereen niinikään päällekäin toiset kymmenen samanlaista, sanoen sitten:
— Minä tuumaan, että on oikein se mitä Anterus kirjoittaa, että "anna mennä leipäs veden yli ja sieltä on se ajan kuluttua moninkertaisena palaava takaisin." — Kyllä se on niin, että nyt on sitä miestä autettava, jotta tulisi tässä itsekin autetuksi. Sinä, Juuso, otat nyt nämä rahat ja lähdet viemään niitä Haminaan Anterukselle, ennenkuin laivaosuudet ennättävät luisua vieraille. Lähde heti kun alkaa tuulla, tuulipa sitten mistä hyvänsä. Kaksi viikkoa on lyhyt aika ja mennä livahtaa pian ohi, jos tässä käydään liikoja miettimään ja hyviä tuulia odottamaan.
— Minä sanon suoraan, että minä en lähde.
— Et lähde!?
— En!
— Sanotko sinä minulle, että et lähde?!
— Sanon. Ja sanon senkin, että on parasta antaa rahojen olla siellä missä ovat tähänkin asti olleet, nimittäin kaapissa. Sieltähän sitten löytyvät, jos milloin itse sattuu tarvitsemaan.
— Vai et sinä lähde! Vai niin! Ja minä kun juuri sinun parastasi katsoen tuumasin ostaa ne laivaosuudet sinun nimellesi, ajatellen, että sinä rupeisit samaan yhtiöön Anteruksen kanssa, sillä niin se on kuten Anterus kirjoittaa, että jo ensi syksynä voi salakuljetuksesta tulla loppu. Entä millä sitten luulet eläväsi? Et suinkaan kalanpyynnillä? Kuivaksi käy sekin helpompaan elämään tottuneelle ja vallan kamalaa olisi jos tässä vielä ruvettaisiin entisiä saaliita syömään. Nopeasti tyhjenee sellainen jyvälaari, johon ei koskaan mitään lisätä. Täällä saaressa eläminen käy aina yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Kalastus ei enää elätä, loistoja ja sumukelloja parannellaan joka vuosi ja laivarikot vähenevät vähenemistään. Mantereelle olisi sinunkin yritettävä mitä pikemmin sitä parempi ja naitava siellä, kuten Anterus. Minä olen vanha mies ja päiväni lienevät luetut, samoinkuin mammankin. Meidän ajaksemme tässä vielä leipää riittänee, mutta sinun on katsottava eteesi ja lähdettävä mantereelle nyt kun siihen on näin hyvä tilaisuus.
— Oli miten oli, mutta Anteruksen kanssa yhtiömieheksi en rupea, enkä myöskään lähde hänelle rahoja viemään. — Se on sanottu.
— Jaaha — vai niin — vai on sanottu. No, olkoon vaan, mutta älä sitten kadu perästäpäin. No niin. Hyvä! Minä lähden sitten itse. Minä vien itse rahat. Jaaha. — Jaaha. — Mitä minun pitikään sinulle vielä sanoa. — Tuota noin — sitä vain, että minun isäni on elänyt tässä talossa syntymästä kuolemaansa asti ennen minua, ja ennen häntä hänen isänsä ja niin pois päin edesmenneisiin kantavanhempiin aina Aatamin aikoihin asti, mutta ei tähän taloon — tuota noin — minun tietääkseni ole — ole — tuota noin — tuotu yhtään emäntää ensin piikana harjoittelemaan ja perehtymään ja kokeilemaan, — vaan suoraa päätä emännäksi. — Ymmärrätkö sinä?
— Luulen ymmärtäväni.
— Luulet ymmärtäväsi! Koiranhäntää sinä ymmärrät!
— Kyllä minä älyän vähemmästäkin huutamisesta!
— No, hyvä on! Mene sitten matkoihisi ja käske Santra tänne. — Minun on tässä vähän ruvettava ymmärtämään sinunkin puolestasi! — Mene!!
Kului korkeintaan viiden henkäyksen aika, kun Santra jo seisoi ukon kammarissa oven edessä, kalpeana ja pelästyneenä.
— Jaaha. — Käyhän tänne pöydän päähän tuolille istumaan, Santra, niin jutellaan vähän.
Santran olikin jo aika päästä istumaan, sillä hänen päätään huimasi ja hän oli vähällä kaatua. Horjuen astui hän yli permannon ja istuutui tuolille, kädet sylissä ristissä.
Hinterikki lipoi kielellään viiksiään sivellen niitä sekä tuuheata partaansa oikealla kädellään, samalla kun hän keinutteli oikeata jalkaansa, jonka oli heittänyt yli vasemman polven ja jatkoi puhettaan Santralle seuraavasti:
— Minua ei ensinkään ihmetytä se, mitä näin äsken tuvassa. Teidät, sinut ja Juosepin, on viimeaikoina liian usein nähty yhdessä. — Mitä minä sinulle nyt puhun ja mitä tulen puhumaan, tapahtuu ystävyydestä sinua kohtaan, Santra. — Tarkoitan sinun parastasi. Sinun on nyt jätettävä tämä talo - heti — ja koko tämä kylä — ja vielä parempi jos lähdet koko saaresta. Kyllä sinä voit saada palveluspaikkoja mantereeltakin, ehkäpä oikein kaupungeista.
Hinterikki näki, ettei tytöltä ollut itku kaukana.
— No no — voi olla, että mieluimmin jäät kotiisi kirkonkylään. Hyvä se on sekin, kunhan takaat, ettet joudu tästä edes yksiin Juuson kanssa. — Minä maksan sinulle palkan etukäteen pestiajan loppuun saakka sekä lisäksi sata markkaa vaatteita varten. — Tässä on rahat.
Hinterikki luki rahat ja lykkäsi ne pöydän päähän Santran puoleiseen.
— No, mitäs sanot? — Puhu nyt jotakin! Minä toivoisin, että eroisimme ystävyydessä ja sovussa. — Vai olisiko sinulla ehkä jotain sellaista sanottavaa, jota on vaikea ilmaista. — Olisivatkohan asiat jo niin pitkällä? - Olisivatkohan asiat todellakin jo niin pitkällä?! - Vai niin, vai niin. —
Santra painoi kasvonsa käsiinsä, alkaen nyyhkyttää niin, jotta hartiat kohoilivat ja hänen olkapäänsä vavahtelivat. Kyyneleitä virtasi hänen kämmentensä alitse.
— Sitä minäkin olen epäillyt. — Vai on se pojan pakana päässyt niin pitkälle! — Älähän nyt itke! Koetetaan parantaa asiaa! Minulla on kyllä rahaa sinun ja — ja — auttamiseksi — ja minä tahdon sinua auttaa, ettei sinun tarvitse hätään joutua. Sano paljonko minun pitää sinulle antaa — että lähdet — en minä tingi. Sata markkaa siellä tai täällä, se on pieni asia! Lähdetkö viidellä sadalla — luuletko sen riittävän? — Mutta pidäkin sitten suusi kiinni — tarkoitan, ettet vihjaise kenellekään ainoallakaan sanalla mitään sellaista mikä viittaisi tähän asiaan — etkä siitäkään, että olet tästä talosta saanut rahoja.
Santra itki jo ääneen. Hän itki hillittömästi. Hän vei esiliinansa kasvoilleen ja pyyhki sillä kyyneleitään.
— Minä annan tästä tämän viissataa. Sano nyt, hyvä ihminen, riittääkö se! Määrää mitä tahansa, kunhan vain pääsen sinusta! Seitsemän sataa! Tuhat markkaa! No, tässä on tuhat markkaa! Ota se ja mene! Vai oletko sinä ihan pohjaton! Lopeta itkusi, en minä sitä ymmärrä! Sano selvin sanoin, mitä minun on sinulle maksettava! Minä maksan mitä hyvänsä, kunhan vain olet tyytyväinen.
— Voi hyvä isäntä, lähdenhän minä ilmankin! Voi hyvä Jumala, lähdenhän minä! Eikä minulla ole Juuson kanssa tekemistä yhtään mitään, enemmän kuin mitä isäntä äsken tuvassa näki. Minä vannon ja vakuutan, ettei ole mitään enempää! Voi hyvä Jumala, en minä teiltä tahdo mitään muuta kuin palkkani!
— No jos niin on asia, niin sitä parempi — sitä parempi. — Mutta lupaatko sinä minulle, että tästä hetkestä alkaen jätät sekä tämän talon, että Juuson.
— Lupaan, lupaan! Minä lupaan sen!
— Sinä siis lupaat sen?
— Minä lupaan sen ja lähden ilmankin. En penniäkään minä ota. Tulenhan minä toimeen maailmassa muuallakin. — Voi voi! — Voi voi, hyvä isäntä, lupaanhan minä ilmankin!
— No no, en minä pakoita sinua ottamaan rahaa, jos et sinä itse hyvällä mielellä ota. — No, ota nyt kuitenkin tuo satamarkkanen!
— Ei penniäkään enempää. — Voi voi, onhan tämäkin jo liikaa!
— Ota pois vaan! En minä siitä köyhdy. Sinä olisit vielä saapa kengät ja hamekankaan sekä yhtä ja toista muuta, joten saat ottaa niistä tuon satamarkkasen. En minä sitä lahjaksi tyrkytä, mutta ei meiltä tarvitse kenenkään tyhjin käsinkään lähteä. — Ymmärräthän sinä itsekin, ettei sinun enää sovi jäädä tänne meille.
Kului tuskin kahta tuntia, kun Santra jo käveli pitkin metsäpolkua kotiansa kohti kirkonkylään päin.
Kesän aikana käyttivät kylien välillä jalan astujat niin sanottua alatietä, joka kulkee osittain pitkin rantaa ja osittain yli niemien ja rantakallioiden.
Kun oli sunnuntaipäivä, pelkäsi Santra, että hän alatiellä kohtaisi vastaantulijoita. Joka sunnuntai nimittäin poikkesi osa kirkkomiehistä kirkonkylään sukulaisiinsa kirkkokahville, jääden niinollen pois haapioista ja palasi kotiin jalkaisin alatietä. He kulkivat yksitellen tai pienissä joukoissa. Näitä ei Santra nyt halunnut kohdata ja valikoi senvuoksi ylätien, joka kulki vuoriston kautta läpi keskimaan ja jota tietä käytettiin vain talvisin. Kesän aikana voi siellä kohdata vain marjamiehiä tai lehmänetsijöitä. Nyt ei ollut marja-aika eikä liioin lehmänetsijäin aikakaan, sillä viimemainitut liikkuivat vasta illalla myöhään, joten Santra siis tiesi sillä tiellä kaikkein vähimmin tapaavansa vastaantulijoita.
Niinä parina tuntina, joina hän kokoili tavaroitaan, hän vähitellen rauhoittui ja kulki nyytteineen kylän läpi aivan levollisen näköisenä, mutta päästyään metsään hän alkoi uudestaan itkeä. Hänen oli istuttava usein kivelle lepäämään.
Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi ja noustuaan Havukkavuoren rinteelle,josta on laaja näköala itäänpäin merelle, etelään Tervamäelle,Liivalahdenjärvelle ja Lounatkorkealle sekä lounaaseen, ohiHavukkavuoren nokan, merelle, hän hengitti jo rauhallisesti.
Siinä hän istui lepäämään ja ihailemaan luonnon tyyntä sunnuntairauhaa ja silmien edessä leviäviä laajoja näköaloja. Hän tunsi vähitellen tulevansa milteipä iloiseksi. Kaikki viimeisten tuntien tapaukset ja koko Heikkilässä oloaika tuntui häipyvän kauas menneisyyteen, ikäänkuin siitä olisi jo kulunut monta ihmisikää.
Hänen huomionsa kiintyi suuriin, kauniisiin, valkeisiin punatäpläisiin apolloperhosiin, joita pari lenteli hänen läheisyydessään, ja kiitishaukkoihin, jotka liitelivät korkealla taivaalla Havukkavuoren nokan ympärillä ja vinkuivat.
Haukat liitelivät niin korkealla. Ne huusivat omaa huutoaan, jota ihminen ei ymmärtänyt.
Ne eivät tienneet mitään ihmisten huolista ja murheista. Niillä ei ole mitään tietoa ihmisistä, jotka ahdistavat toisiaan.
Ne etsivät ruokaa poikasilleen.
Santra iloitsi siitä, että on kiitishaukkoja, jotka eivät tiedä mitään ihmisistä, ja kauniita apolloperhosia, jotka asettuivat kanervan latvoille aivan hänen viereensä käden ulottuville, eivätkä välittäneet mitään hänen olemassaolostaan.
Santra tunsi mielensä kirkastuvan ja keventyvän.
Hän hengitti jo aivan tyynesti, eikä enää nikotellut.
Kaikki alkoi näyttää hänen silmissään kauniimmalta ja kirkkaammalta kuin koskaan ennen.
Apolloperhoset suurine valkeine siipineen ja punaisine täplineen, kanervat sinipunaisine kukkineen — ja harmaa jäkälä kalliossa — ne eivät koskaan ennen olleet niin kauniita kuin nyt.
Ja kiitishaukat!
Niiden kirkuna tuntui miltei riemunpurkaukselta.
Lounatkorkea siinti etelässä niin kauniina ja levollisena.
Alhaalla laaksossa lepäsi ruskeankeltaisine rämerantoineen järvi kuin iso soikea peili.
Tervamäen kukkula vasemmalla pyöristyneine reunoineen ja jyrkkine länsirinteineen tuntui hymyilevän ja nauravan: "Ole rohkea tyttöseni!"
Päivä vuodatti säteitään korkealla lounaassa ja sen alla meren saarteella paloi tulena kirkas, väreilevä juova. Samanlaisia tulijuovia väreili tyynen meren päällä päivän alla muuallakin.
Santrasta tuntui kuin olisi hän vasta nyt herännyt näkemään taivaan, maan ja meren.
Siinä istuessaan palasivat toisinaan hänen ajatuksensa takaisin ihmisten luo, Heikkilään, mutta ei hän enää niitä ajatuksia pelännyt eikä koettanut niitä poiskaan karkoittaa, sillä ne tulivat hänen luokseen lempeinä, varsin kaukaisina muistokuvina, ikäänkuin hyvin vanha uni. Ne eivät myöskään enää häntä rasittaneet, vaan päinvastoin virkistivät.
Hän lienee näin istunut tunnin, ehkä enemmänkin, kunnes jälleen alkoi jatkaa matkaansa.
Hän tunsi nyt voimaa jäsenissään.
Hän hypähteli kepeästi kiveltä kivelle ja hyräili.
Loppumatkalla hän kulki ohi niityn, josta hän poimi ison kimpun keltaisia ja valkoisia kukkia.
Hänen vanha äitinsä oli iloinen siitä, että hänen Santransa tuli kotiin terveenä ja reippaana ja toi muassaan paljon kukkia ja paljon rahaa.
* * * * *
Vielä samana iltana myöhään alkoi puhaltaa navakka länsituuli, ja sen kiidättämänä purjehti vanha Hinterikki pitkin yötä Haminaan, jonne hän saapui kello kolme aamulla, päivän nousun aikaan ja kävi muutamaksi tunniksi "Vesan" kajuuttaan maata, koska ei tahtonut vielä niin varhain mennä vaivaamaan poikaansa Anterusta.
Kello seitsemän aamulla hän sitten seisoi poikansa edessä, jolle hän jätti kymmenen tuhatta markkaa kymmenettä osuutta vastaan molemmissa valmistuvissa kolmimastoissa, joita hän päivän kuluessa, aamiaisen jälkeen, kävi poikansa kanssa tarkastamassa veistämöllä.
Muutamana sunnuntaina tämän jälkeen sattui eräs tapaus, joka kuohutti koko saaren kansan, etenkin miesväen mieliä.
Senlainen tapaus kuin Santran lähtö Heikkilästä ei herättänyt mitään huomiota — tapahtuihan Heikkilässä usein palvelijattarien vaihdoksia kesken vuotta. Pari päivää huhuiltiin asiasta sitä ja tätä, mutta sitten se painui unohduksiin. Niin kävi aina ja niin nyt Santrankin lähtiessä.
Mutta se mitä nyt tapahtui, antoi puheenaihetta vuosiksi — vielä seuraavankin sukupolven miehet siitä juttelivat, ja se tapaus vahvisti saarelaisten uskoa siihen, että esivalta vetää aina yhtä köyttä talonpoikia vastaan.
Asia oli tämänlainen:
Eräänä sunnuntaina saarnasi saaren pappi salakuljetuksesta, että se on rikoksellista ja häpeällistä, tuottaa kurjuutta ja pahennusta sekä johtaa salakuljettajat perheineen helvettiin, joskin se antaa maallista hyvää, joka on katoavaista. Hän lausui:
"Kun nyt pari vuotta sitten (vuonna kuusikymmentä kuusi) kiellettiin viinan kotipoltto ja viinapannut hävitettiin, lankesivat muutamat heikkoluontoiset miehet tässäkin saariseurakunnassa entistä runsaammassa ja yhä lisääntyvässä mitassa harjoittamaan tuota maallisen ja jumalallisen lain kieltämää häpeällistä salakuljetusta."
Lisäksi hän selvitti, että kun Korkea Esivalta kielsi viinan kotipolton, tarkoitti se synninpesien hävittämistä, tapojen parantamista ja yhteisen kansan onnea. — "Tämä on Jumalan tahto, ja tämä on Esivallan tahto. Mutta Perkeleen tahto on toinen; sen tahto on, että kansa elää synnissä ja hekumassa ja menee helvettiin. Niin tapahtui vanhan testamentin aikana Sodomassa ja Gomorassa. Siellä vallitsi Perkeleen tahto: Ihmiset siellä söivät, joivat ja naivat — mutta missä he nyt ovat? Heidän sijansa ei tunne heitä. Minä kysyn: kussa he nyt ovat? — ja vastaan: heitä ei enää ole maan päällä, eikä heitä ole saapunut taivaaseenkaan, vaan ovat he kaikki helvetissä. — Niin on käyvä tämänkin saaren, jonka kansan keskuudesta Perkele on löytänyt muutamia heikkoluontoisia himonorjia sijaisikseen, jotka nyt hänen kutsumustaan täyttäen eivät muuta tee kuin kokoavat itsellensä väärää rikkautta synnintiellä — salakuljetuksella, ja niin on synti soaissut näiden miesten ja koko heidän perhekuntansa mielet, ettei sellaista toimintaa enää häpeänäkään pidetä, vaan mies se, joka enimmän lakia rikkoo ja enimmän salakuljetuksella hyötyy!"
Kirkossa oli syntyä täydellinen hämminki ja häiriö, sillä papin huutaessa korkealla äänellä: "vaan mies se, joka enimmän lakia rikkoo ja enimmän salakuljetuksella hyötyy!", kiljaisi Sepän Jere, joka istui Juuson vieressä parvella: "Niin onkin! Sen sinä kerrankin oikein sanoit!", josta oli seurauksena seuraava sananvaihto:
Pappi: Kuka siellä parvella huutaa ja häiritsee jumalanpalvelusta?
Jere: Minä se olen!
Pappi: Kuka minä?
Jere: Sepän Jereksi minua sanotaan.
Pappi: No mitä sinä, Sepän Jere, sitten tahdot?
Jere: Sitä vaan, mitä tässä kaikki miehet tahtovat, että saarnaa sinä Jumalan sanasta, äläkä salakuljetuksesta, sillä hyvää se tekee sinullekin ja koko yhteiselle kansalle — se salakuljetus, ja miesten miehet siihen vain pystyvätkin.
Pappi: Rohkenetko sinä, koira, huutaa tässä kirkossa, että salakuljetus tekee minulle hyvää, ja sinultako minun on kysyttävä, mistä minä saan saarnata ja mistä en.
Jere: Ei sinun tarvitse minulta lupaa kysyä, mutta kiellon saat kun sattuu, ja nyt se sattui, ja tekee se salakuljetus hyvää sinulle, niinkuin muillekin juopoille!
Miesten puolelta kirkosta kuului useampia huudahduksia: "Oikein! Se on oikein, Jere!" — sillä seurakunta ei ollut tyytyväinen pappiinsa, koska hän sen mielestä liian usein kajosi ihmisten yksityiselämään: milloin kortinpeluuseen, milloin tanssiin, milloin yökulkuun, milloin juoppouteen, panetteluun, kateuteen ja milloin mihinkin, ja kun pappi lisäksi itsekin oli juoppo, oli jokaisesta selvää, ettei hänellä ollut oikeutta saarnata ainakaan juoppoutta ja siihen kuuluvia asioita vastaan.
Papin huutaessa: "Tästä tulee käräjäjuttu! Tästä tulee käräjäjuttu! Oikeuden edessä saatte vastata kirkkorauhan rikkomisesta!", alkoi kirkosta virrata ulos naisia ja arempia miehiäkin, päästäkseen joutumasta oikeuteen todistamaan.
Saarnan jatkumisesta ei enää tullut mitään ja siksi pappi heti käräjäjulistuksensa perästä lausui: "Amen!", siirtyen senjälkeen lukemaan rukouksia, kuulijakuntanaan vain muutamia miehiä sekä suntio ja lukkari.
Kirkonmenojen loputtua oli rantaan luotsisillan juureen kokoontunut noin nelisenkymmentä miestä rantakäräjiä pitämään.
Siinä oli nyt molempien kylien miehiä yhdessä ryhmässä.
Tämä seikka oli harvinaista, sillä kylät olivat alinomaisessa riidassa keskenään.
Vielä harvinaisempaa oli se, että keskustelu oli aivan yksimielistä, ja tämä yksimielisyys johtui siitä, että kylien välinen viha ei ollut niin suuri kuin viha niitä ajatuksia kohtaan, jotka tämänpäiväinen saarna oli synnyttänyt.
Keskustelu oli järjestymätöntä jupinaa siihen asti kun saapuville tuli saaren puujalkainen lukkari keppi kädessä ja ontuen. Hän oli menettänyt jalkansa jo nuoruudessaan eräässä laivarikossa, ja kun hän ei sittemmin enää kelvannut enemmän laivankannelle kuin kalahaapioonkaan, lähetettiin hänet kunnan kustannuksella opiskelemaan lukkariksi. — Köyhä kun hän oli, oltiin varmat siitä, että hän joka tapauksessa joutuisi kunnan elätiksi, jolloin, jos hän kauan eläisi, se koituisi kalliimmaksi kuin talven kestävä opiskelu hiippakunnan pääkaupungissa. Erikoisia laulajan lahjoja hänellä ei ollut, ja kun hänet ensikertaa vietiin kouluuttajansa eteen ja kun tämä ensi töikseen oli koettanut hänen laulutaitoaan ja julistanut saattomiehille että: "Eihän tämä osaa laulaa lainkaan!", olivat saattomiehet vastanneet: "Eihän sitä olisi tänne tuotukaan, jos se nyt jo osaisi! Siitä syystähän se juuri tänne tuotiinkin, kun ei se laulaa osaa ja kun me tarvitsemme lukkarin. Ja koska tältä on toinen jalka pois, eikä kykene merelle, jäisi se kunnan elätettäväksi — nuori mies — eksä ymmärrä?" — "Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", oli vastannut se päälukkari, lukkarien kouluuttaja, "mutta minä luulen ettei tästä miehestä laulajaa tulekaan, vielä vähemmin soittajaa." — "No koettaa nyt vaan!" olivat saattomiehet sanoneet, ja niin hän jäi kuin jäikin "peluukouluun", kuten hän itse myöhemmin, etenkin humalapäissään, nimitti sitä laitosta hiippakunnan pääkaupungissa, missä hän oli yhden talvensa viettänyt.
Lukkaria nimittivät omaiset ja ystävät puusedäksi ja vihamiehet kämpäksi — johtuen molemmat nimet hänen puujalastaan — tai oikeastaan kahdesta puujalasta, sillä hänellä oli aina keppi välttämättömänä toverinaan — kun taas Kämpän nimi erikoisesti muistutti hänen omituista, "kämppäävää", joka toisella askelella nytkähtävää kävelyään.
Lukkari oli ollut pahoissa vihoissa papin kanssa jo toistakymmentä vuotta. Mistä lieneekään riita alkanut, mutta ainakin pappi puolestaan koetti pitää sitä yhä eteenkin päin vireillä, panemalla lukkarin laulettavaksi sellaisia virsiä, joita tämä ei osannut edes laulaa, saati sitten soittaa.
Tähän aikaan lukkari oli vanha mies, kuudenkymmenen korvilla. Hänellä oli iso perhe ja jonkin verran varallisuuttakin. Viimemainittu seikka on erittäin merkittävä, sillä useammin kuin yhden kerran on sanottu, ettei mennyt hukkaan se raha, mikä pantiin lukkarin koulutukseen: kunta säästyi yhdestä vaivaisesta ja sai mukiinmenevän — saarelaiskannalta katsoen mainionkin — lukkarin, ja lisäksi vaatesepänkin, sillä lukkariksi opiskellessaan oli hän koko talven käynyt väliaikoinaan erään kaupunkilaisen ompelijamestarin luona opiskelemassa ompelua ja saavuttanutkin siinä ammatissa sellaisen kätevyyden, että kykeni pitämään saaren sulhaset ja muun mieskansan vaatteissa. Lisäksi hän oli teräväpäinen ja luki ahkerasti lainopillisia kirjoja ja oli senvuoksi saarensa ainoa lakimies ja asiakirjojen kirjoittaja, sekä vielä kaiken kukkuraksi ainoa apu tapaturmissa, milloin sattui luun murtumisia, tai joltain meni jäsen sijoiltaan, saatiin haavoja, tapahtui käärmeenpuremia, pyörtymistä, tarvittiin virvoittaa hukkuneita tai mitä muuta hyvänsä. Toimipa hän myöskin jok'ainoan kuolinpesän selvitysmiehenä ja perunkirjoittajana. Vieläpä hän sai kokoonpanna yksityiskirjeitä, tyttöjen kirjeitä merimiehille, ja monenmoisia muita, ja koska hän jokaisesta pienimmästäkin työstään otti palkan, kerääntyi hänelle, ei ainoastaan iloisia ja terveitä lapsia ja lasten lapsia, vaan myöskin maallista mammonaa: tavaraa ja rahaa.
Hän oli keskikokoinen mies. Hänen kasvonsa olivat punakat vanhuksen kasvot. Parta oli valkea ja poskilta ajettu. Hiukset olivat myös valkeat — nimittäin siellä missä niitä vielä oli: pieni seppele korvasta korvaan takaraivon yli.
Laulumiehenä hänen oli oltava läsnä kaikissa häissä, hautajaisissa, ristiäisissä ja muissa juhlissa.
Ensimmäisen totilasin juotuaan hän sekoitti puheeseensa vironkieltä.
Toisen lasin juotuaan hän puhui pelkkää viroa ja kolmannen lasin lopulla sekä sitä seuraavan lasin aikana ranskaa, joksi nimitettiin hänen omituisia nenä-ääniään, joita ei kukaan ymmärtänyt. Viidennen lasin aikana hän itki sitä mikä hänestäkin olisi tullut, ellei olisi joutunut peluukouluun: "Kunnanvaivainen — uu uu — kunnanvaivainen!"
Yöllä, häistä kotiinpalatessaan, hän hukkasi keppinsä häätalon ulkoportaissa, ja kompastui suin päin lähimpään puroon, joka, alkaen ylhäältä vuoristosta, virtasi läpi kylän ja jonka yli aivan lukkarin talon lähellä johti kaiteeton kivisilta. Kompastuessaan hän pudotti puujalkansa puroon joko kivisillan ylä- tai alapuolelle, saaden sitten kulkea ryömimällä loppumatkan kotiinsa, jonka oven takana hän alkoi huutaa apua. Itkukohtauksensa jälkeen hän nimittäin varustautui lähtemään salaa yksin kotiinsa, sanomatta siitä mitään vaimolleen, tyttärelleen, pojalleen tai muille läsnäolijoille. Näin kävi aina. Se oli hänen tapansa. Lukkari siis tulla kamppaili pitkin rantakujaa kotoaan päin ja lähestyi miesjoukkoa.
— No. Mitäs tuumasitte papin saarnasta tänään? kysyi lukkari.
— Mitäs sinä itse siitä tuumasit?, kysyi joku joukosta.
— Mitäs minä tuumasin muuta kuin että taisi se ukkopaha sanoa vähän liikaa.
— No olikos mielestäs se sitten liikaa, mikä parvelta kuultiin? kysyiSepän Jere nauraa höröttäen, ja toiset miehet, varsinkin nuoremmat,nauroivat samalla tavalla ja kovasti kiljahdellen kuten Jerekin.Kohteliaisuudesta Jereä kohtaan, joka oli päivänsankari, he sen tekivät.
Lukkari: No no! No no! Liika on aina liikaa!
Jere: Olinkos mielestäs väärässä?
Lukkari: Enhän minä sitä ole sanonut kumpiko oli väärässä sinä vai pappiko. Minä vain sanoin että liika on aina liikaa ja sanon sen vieläkin. Olkoon asian laita niin tai näin — enkä minä sitä väitäkään, että sinä väärässä olisit ja pappi oikeassa — mutta se on liikaa, että kuka hyvänsä avaa suunsa jumalanpalveluksen aikana. Minä ja pappi - se on toinen asia, mutta sinun pitäisi tietää pitää suusi kiinni kirkossa, paitsi virren aikana.
Ääniä joukosta: Jere oli oikeassa!
Lukkari: Oikeassa! Enhän minäkään sitä ole sanonut, ettei hän olisi oikeassa.
Matsedän Jyri: Kuulkasta pojat! Minä olen sitä mieltä, että meidän olisi kiellettävä pappi saarnaamasta salakuljetuksesta. Eihän ne sellaiset asiat kuulu papille eikä kirkkoon.
Lukkari: Ei kuulukaan. Siinä sinä olet oikeassa, mutta minkäs sille teet. Saarnaa mistä haluaa.
Matsedän Jyri: Onhan täällä kirkkoneuvosto ja onhan sitäpaitsi tuomiokapituli, johon voi valittaa.
Sepän Jere: Vallasväen metkuja kaikki! Saarnuuttavat papilla omaksi hyväkseen ja meillä maksattavat palkan! Kyllä tämä virsi jo osataan. Ja mitäs luulet lukkari sen lain olevan, jolla viinankeitto kiellettiin? Ei mitään muuta kuin herrojen metkuja. Koiranhäntää ne sillä kansaa tahtovat parantaa! Omaksi hyväkseen tekivät lain, jonka turvissa saavat laittaa olut- ja viinatehtaitaan joka kaupunkiin. Pelkkää vääryyttä! Vai mitä arvelet, lukkari?
Lukkari: Mitäs minä arvelen. Enhän minä mitään muuta arvele, kuin että eivät ne viina- ja oluttehtaat menestyisi, jos kansa saisi polttaa viinaa itse.
"Eivät menestyisi, eivät menestyisi"! huusi koko joukko.
Lukkari: Ja siitä syystä se on väärin, että pappi, jolle me maksamme palkan, saarnaa ja saarnaa salakuljetusta vastaan, siis vallasväen hyväksi. Eiköhän asia ole niin, että kun vallat yrittävät, niin talonpojan on myöskin yritettävä! Laki hävitti talonpojilta kotipolton, jotta sensijaan viinatehtaat eläisivät. Kun kotipoltto oli lainmukaista ja kun se meiltä vietiin vääryydellä pois, niin ei minun ymmärtääkseni salakuljetus ole kuin hyvä ja laillinen asia. Sillä tavalla minä sen lain ymmärrän.
"No, sinähän sen paremmin ymmärrät. Kukas tässä sitä paremmin ymmärtäisi", kuului taas joukosta.
Sepän Jere: No ja mitäs tämä pappi sitten menee saarnaamaan sillä tavalla, että se laki tahtoo parantaa kansaa!
Eräs ääni: Omia kukkaroitaan ne tahtovat parantaa — on ne niin viisaita.
Sepän Jere: Ja siitä syystä tämä salakuljetus on kansan asia. Tullisyökärit ja muut sellaiset ovat vain vallasväen juonia meitä vastaan!
"Se on oikein! Se on oikein", huusi koko miesjoukko kuin kuorossa.
Lukkari: Ja onkos tämäkin oikein, että pappi rettelöi ja sekaantuu asioihin, jotka eivät hänelle kuulu! Saarnatkoon mitä papin pitää saarnata, älköönkä sekaantuko tähän meidän asiaan. Kyllä minä vielä sanon sille kovat sanat. Maltahan, kun ensi kerran hänet tapaan, niin kyllä minä hänelle sanelen, että muistaa. Minullekin hän on tehnyt vääryyttä. Mitäs kun tänäänkin pani sellaiset virret, joita ei lauleta missään kirkossa! Ja monta muuta konnankoukkua — pelkkää kiusantekoa! Olen jo monta kertaa aikonut sille antaa sellaisen läksytyksen, että muistaisi ja tietäisi kenen kanssa on tekemisissä, mutta tähän asti olen sitä vielä armahtanut. Mutta on minunkin sydämeni jo niin täynnä kiukkua, etten enää voi sitä sietää. Minä en jätä sitä haukkumatta, ensi kerran tavatessamme — vaikka sitten sakastissa tai vaikka kaiken kansan kuullen avonaisen haudan partaalla tai häissä tai missä hyvänsä. Minä en sitä pappia enää armahda — en totta vie armahdakaan! Mutta mitäs tuumaat, Hinterikin Juuso, sinä itse pääluntreijari?! Sinähän olet ollut ääneti koko ajan?
Juuso: Minä olen tässä vain tyytyväisenä kuunnellut, että jopa alkavat muidenkin silmät aueta näkemään, että salakuljetus on kunniavirka. Minä olen sen tiennyt jo aikoja sitten! Jos tässä olisi puhuttu salakuljetusta vastaan, niin kyllä sitten minäkin olisin suuni aukaissut ja olisittepahan silloin kuulleet! Mutta mitäs minulla nyt on sanomista? Ei mitään. Minä olen tyytyväinen, ja tyytyväinen on vaiti. Mutta sinua, lukkari, minä vähän ihmettelen, kuinka sinä jaksat sietää tuota pappia vuodesta vuoteen ja annat hänen menetellä kanssasi miten hän vain ikinä haluaa. Sinä olet raukka! Kun pappi on kaukana niin silloin sinä kyllä olet mies uhkailemaan, mutta kun hän on edessäsi, olet sinä valmis vaikka suutelemaan hänen kengänkärkiään. Jos pappi sakastissa sanoisi: 'Lukkari! Ryömi nelinkontin täältä urkuparvelle!' niin sinä ryömisit. Niin, jumalaut' ryömisitkin! Sinä olet melko arka mies. On noita sinun uhkauksiasi ennenkin kuultu!
Lukkari: Arka mies. Arka mies! Ei se arkuutta ole, vaan kärsivällisyyttä. Minä olen hyväluontoinen mies, enkä hanki riitaa, mutta nyt on sydämeni niin täysi, etten enää voi vaieta. Minä menenkin nyt suoraa päätä pappilaan, ja jos haluatte lähteä kuuntelemaan mitä minä hänelle sanon, niin saatte kyllä tulla mukaan.
Lukkari oli niin kiukkua täynnä, että häneltä lopulta sanat tahtoivat salpaantua kurkkuun. Hän änkytti ja tavoitteli ja kertaili sanojaan sekä huitoi ilmaa käsillään ja kepillään.
Hänen viimeisten sanojensa aikana nähtiin papin tulevan pitkin rantakujaa samalta suunnalta mistä lukkarikin oli saapunut äsken. Hän oli tavallisella kirkkokahvin jälkeisellä virkistyskävelyllään ja lähestyi nyt miehiä. Usein hän teki niin. Hän olisi halunnut kuulla, mistä miehet rantakäräjillä juttelivat, mutta siinä yrityksessään hän ei koskaan onnistunut. Kun papin tulo huomattiin, sanoi joku lukkarille:
— No — muista nyt uhkauksesi ja pane se kerrankin täytäntöön!
— Kyllä mi…
Pappi pysähtyi miesten eteen.
Naapurikylän miehet olivat aikoja sitten hiipineet haapioihinsa ja soutivat jo poispäin satamasta. Osa kirkonkylän miehiä oli myöskin poistunut paikalta. He kävelivät kuka millekin suunnalle kotejaan kohti, kädet housuntaskuissa ja piippu hampaissa. Paikalle jäi vain lukkari ja neljä, viisi muuta vanhempaa miestä, kirkkoneuvoston jäseniä, joten eivät siis iljenneet paeta pappiaan.
Tämä aloitti puheen:
— Jaaha. Hyvää päivää, hyvää päivää! Mitäs ne miehet tässä tuumivat?
— Jumal'antakoon!
Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten lukkari sanoi:
— Tässä vain katsellaan säätä, että tuleeko verkkoilma ensi yöksi.Mitä pastori luulee, tuleekohan siitä yöksi tormi?
— Tjaa! Minä en osaa siihen asiaan sanoa mitään. Niin tyhmä olen vielä näissä meriasioissa. Minun täytyy todellakin tunnustaa, etten osaa sanoa kerrassaan mitään.
— No — eihän se kuulu pastorin ammattiinkaan. Me tässä kyllä olemme katselleet ja tuumineet, että kun veti tuon taivaan noin hikiseksi ja umeaksi ja päiväkin paistaa kuin avannosta, ja kun merikin on noussut koko aamupäivän, niin ei siitä muu voi tulla kuin tormi. Tormia ja sadetta se nyt hakee, ei taida olla ihmisillä ensi yönä asiaa verkoille.
— Jaaha, jaaha. Voihan se niinkin olla. — Parhaitenhan sen ymmärrätte te, jotka olette koko elämänne olleet meren kanssa tekemisissä. — Minun tässä pitää vähän vielä terveydeksi kävellä ennen päivällistä, että ruoka maittaisi paremmin. — No niin. Hyvästi vaan ja Herran haltuun, Herran haltuun!
Hän kätteli kutakin erikseen ja alkoi sitten hitaasti kävellä eteenpäin pitkin rantatietä.
Miehet jäivät ääneti tupakoimaan ja katselemaan merelle päin.
* * * * *
Juuso tovereineen souti hyvää vauhtia kotiinpäin.
Heillä oli edessään runsas tunnin soutu.
Oli miltei tyyni ja täytyi siis soutaa koko matka.
He soutivat ääneti.
Heillä ei ollut mitään keskusteltavaa. Kukin hautoi omia ajatuksiaan. Alussa he nauroivat lukkarin kiihkoilulle ja uhkauksille. Se oli niin hänen tapaistaan ja täysin vaaratonta.