Vuosi vuodelta salakuljetus väheni ja elämä kävi yhä ahtaammaksi.
Tullilaitos oli saanut käytettäväkseen nopeakulkuisia höyrylaivoja ja yksi ja toinen jaala kantamuksineen joutui niiden saaliiksi.
Kovat ajat koittivat saaren salakuljettajille, tuolle saaren aatelistolle. Se alkoi köyhtyä ja rappeutua. He olivat tottuneet koko elämänsä ajan, useat jo toisessa sukupolvessa, saamaan rahaa helpolla. Nyt kun heidän täytyi siitä luopua, eivät he tienneet, millä rupeaisivat itseään elättämään. Kalastajiksi heistä ei ollut. He pitivät sitä ammattia arvolleen sopimattomana. Useat alkoivat nyt jaaloillaan kuljettaa katukiviä kaupunkeihin, jauhoja ja perunoita Virosta Suomeen, silakoita Suomesta Viroon ja niin edespäin. Se oli raskasta työtä, ja alennuksensa aiheuttamaa katkeraa mieltään he koettivat ilahduttaa ryypiskelyllä. He joivat miltei kaikki ansionsa, ja lisäksi vielä entisetkin säästönsä. Se oli heidän loistoaikansa hurjaa paloa. Parinkymmenen vuoden kuluessa heistä suurin osa sortui, mikä juoppohulluuteen, mikä keuhkotautiin, mikä mihinkin. Kokonaisia perheitä kuoli sukupuuttoon, ja talot jäivät autioiksi. Sade ja tuuli on niistä syönyt kaiken maalin. Ne ovat harmaita. Entisestä loistoajasta on merkkinä rakennusten suuruus, huoneiden lukumäärä, koristeelliset ikkunavuorilaudat, seinien huolellinen vuoraus ja räystään kalliimpi rakenne sekä sisällä kammareissa kaakeliuunit. Ne tästä aatelistosta, jotka heti sortumisen alkaessa ryhtyivät tarmolla kalastajiksi, säilyivät sentään, pysyen parhaiten pystyssä juuri tämän ammatin sekä kaikenlaisten laivarikkojen varassa, etenkin jos osasivat säästää entisiä kultaisten aikojen ansioitaan.
Juuson onnistui parhaiten välttää tullialusten ajojahtia. Puoli vuosikymmentä hän jatkoi ammattiaan miltei yksin.
Kun hän eräänä vuonna, yhdeksäntenätoista hänen häistään, myöhään syksyllä saapui kotiinsa, oli hänen äitinsä vaarallisesti sairaana. Euppe riensi häntä vastaan portaille asti, ilmoittaen hätäisenä, että kuolema voi tulla jo ennen aamua.
— Mene heti äitisi puheille! Hän on sinusta haastanut yhtenään ja on sinua odottanut. Siellä on myös isäsi.
Kun Juuso tuli kammariin makasi äiti hiljaa, silmät kiinni, mutta kuullessaan oven käynnin hän avasi silmänsä ja käänsi katseensa suoraan Juusoa kohti. Tuskin kuuluvasti hän sanoi:
— Tulithan sinä, Juuso!
Juuso meni äitinsä vuoteen viereen polvilleen, tarttui hänen käteensä ja kysyi:
— Mihin sinua koskee, äiti?
— Selkään koskee välistä, mutta ei nyt. — Minä en jaksa paljon haastaa. Anteruksen minä myöskin tahtoisin nähdä tässä. — Ole sinä, Juuso, hyvä Anterukselle. Sinä olet meidän suvun Esau — pyyntimies, joka saa paljon saalista. Anterus on Jaakoppi. Hän ei liiku niin paljon. Hän asuu majoissa. — En jaksa nyt selittää sinulle kaikkea, Juuso. Minua niin väsyttää. Ole aina hyvä Anterukselle, vaikka mitä sattuisikin tiellesi. Vaikka mitä!
Äiti sulki silmänsä, mutta avasi ne jälleen.
Juuso: Äiti, mitä sinä katsot?
Äiti: En minä mitään katso.
Juuso: Sinä avasit silmäsi ja katsot. Tuntuuko paremmalta nyt?
Äiti: Minä avasin silmäni, mutta en minä näe mitään. — Rupesi taas koskemaan selkään niin kovasti. — En minä näe mitään muuta kuin mustaa…
Juuso: Etkö sinä äiti näe, että tässä on paljon ihmisiä: isä on tässä ja Euppe ja Miina ja Selma ja minä.
Äiti: En. — En minä näe muuta kuin mustaa… Sitten hän hengitti muutaman kerran ja kuoli.
* * * * *
Siihen aikaan kulki saaren ja mantereen välillä niin sanottu kihlakunnan posti pari kolme kertaa talvessa, kesällä useamminkin.
Sillä ei juuri koskaan ollut muuta kuljetettavaa kuin joku kirje.
Syyskelirikko oli ohi. Tammikuun puolivälissä läksi ensimmäinen posti yrittämään saaresta mantereelle. Sen mukaan toimitti vanha Hinterikki kirjeen pojalleen Anterukselle äidin kuolemasta.
Hinterikki oli siihen aikaan saaren vanhin mies. Hän lähenteli jo yhdeksääkymmentä. Hän ei osannut kirjoittaa. Kirjeen kirjoitti Juuso.
Siinä ilmoitettiin lyhyesti äidin kuolemasta.
— Ei tähän varmaankaan muuta tulekaan? kysyi Juuso.
— Ootahan! Älä pane sitä vielä kiinni. Jos kirjoittaisit vielä vähän niistä laivaosuuksista, kun se Anterus ei koskaan anna niistä mitään selviä tietoja, vaikka asia on jo parikymmentä vuotta vanha. Aina lupailee ja lupailee maksaa korot ja että hyvät ne maksetaankin, mutta sanoo vain: "Mitäs te siellä saaressa rahalla teette? Homehtuu vain kaapeissanne joutilaana. Antaa sen vaan täällä pyöriä ja kasvaa!" Lisäksi se aina puhuu että: "Mitä te täältä rahojanne pois tahdotte? Tuottaahan salakuljetus teille rahaa enemmän kuin tarvitsette!" — Täytyy nyt sille sanoa tosi eteen ja oikein kovat sanat, jotta ymmärtää. Minua jo alkaa vähän suututtaa se poika! Tekisi mieleni antaa sille korennolla selkään! Kaksikymmentä vuotta! Ja kahden vuoden perästä viimeistään lupasi isoja osinkoja! Ei, tämä menee jo liian pitkälle! Minä olen tätä asiaa siirtänyt vuodesta vuoteen, mutta nyt siitä tulkoon loppu! Saatanan poika! Mammavainajan kuolinilmoitushan tämä kirje oikeastaan on, eikä siinä tekisi mieli riitaa haastaa, mutta minä olen paljon ajatellut sitä asiaa näinä viimeisinä päivinä sekä tullut siihen päätökseen, että se mies vähän säpsähtää, kun kuulee äitinsä kuolleeksi ja rupeaa vähän ajattelemaan niitä raha-asioitakin. Kirjoita siis näin:
"Terveenä täällä, Jumalalle kiitos, ovat olleet kaikki muut, mutta elämä käy vaan saarelaisille yhä vaikeammaksi, kun salakuljetus on nyt miltei lopussa — ja onkin lopussa nyt, sillä Juusokin veti jo vanhan jaalahaiskansa kuolinteloille. Kyllä se nyt todella on lopussa, niin saa sanoa, ja huonoa se oli jo koko viimeisen vuosikymmenen ajan. Kurjuutta ja köyhyyttä alkaa näkyä saaren ennen varakkaimmissakin taloissa. Hevosiakaan ei ole koko saaressa enää muualla kuin meillä, ja täytyypä se meiltäkin myydä, viedä mantereelle, kun vaan sattuisi tulemaan hyvä jää. Viinanajoon ei ole enää tänäkään talvena yrittämistä — siltä se näyttää. Kaikki täällä rappeutuu ja mätänee ja luhistuu. Talvetkaan eivät enää ole entisten veroisia. Kunnon jäätä yli meren ei ole nähty neljään vuoteen. Pelkkiä rikostalvia vain. Sehän se muuten talviajon lopetti pikemminkin kuin tullimiehet. Näyttää kuin Jumalakin olisi meitä vastaan, koska rikkoo talvet ja jäät. — Niin, jos Jumala tänä talvena jäätä antaa, tulen minä Juuson kanssa hevosta myymään, mutta koska se matka voi lykkääntyä vaikka kuinka kauas, on minun nyt tässä kirjeessä toimitettava ja selvitettävä eräitä asioita. Kun täällä siis on tiukka elämä edessä, pyytäisin sinuakin sitä ajattelemaan ja selvittämään ne laivojen osuudet ja kaikki muut raha-asiat aivan paikalla. Ellet voi matkustaa tänne, niin lähetä tilitys ja rahaa seuraavan postin mukana. — Äiti on nyt poissa ja minäkin tästä myös pian hävinnen, sillä onhan ikäni jo korkea, joten siis kuolema voi tulla milloin hyvänsä. Nyt kun kuitenkin vielä olen terve ja täydellä järjellä, annan sinulle tiedoksi, että ne minun osakkeeni ja muut on muutettava tämän veljesi Juosepin nimiin. Minä määrään ne hänen perinnöksensä ja sitä mieltä oli äitivainajasikin, joten niin siis pitää tapahtua."
Posti kulki alkumatkan sulaa vettä veneellä, sitten muutaman kilometrin rikosjäätä, jossa oli siellä täällä suuria railoja ja sulia kohtia kunnes vihdoin pääsi kiinteälle saaristojäälle. Vene jätettiin erääseen uloimpaan luotoon, Tervapöllöön, ja matkaa jatkettiin hiihtäen.
Seuraava posti saapui helmikuun alussa ja sitä seuraava maaliskuun toisena päivänä. Mutta kummassakaan postissa ei Anterukselta tullut mitään. Silloin Hinterikki sanoi:
— Paholaisen oinas, mitä se poika onkaan tehnyt! Nyt ei auta enää odottaa eikä lykätä asiaa päivääkään. Anna hevoselle kauroja ja leipää runsaasti! Aamulla neljän aikana lähdetään. Kuulin postimiehiltä, että nyt pääsee. Ja viis' hänestä, vaikkei päästäisi takaisin ennenkuin kesällä ja vaikka kuolisin sille matkalle, kun vain pääsen sen joutavan puheille. Selvän minä silloin teen asiasta, ja siitä on tehtävä selvä. Tälle kannalle se asia ei saa jäädä minun kuollessani, sillä sen jälkeen ei ole ketään selväntekijää. Nyt sinne täytyy päästä.
— Minä luulen ettei päästä.
— Jää on ehjää.
— Minä olin kalliolla katselemassa jäätä. Olen käynyt siellä joka päivä. Niin pitkälle kuin näköputkella pohjoiseen päin eroittaa, on jäässä rakoja. Hevonen täytyisi panna veneeseen ja soutaa niiden yli. Sillä tavalla ehkä päästäisiin.
— Aina sinä viisastelet! En minä siedä tuonlaista puhetta. Pane hevoselle tänä iltana eteen kaksi kappaa kauroja ja leipää. Syötä sitä hyvin, sillä meidän ehkä täytyy suorittaa pitkä ja vaikea ajo. Täytynee kiertää pahemmat sulapaikat, ja se lisää matkaa.
— Vaikka panisimme hevosen kaurasalvoon yöksi, niin en usko päästävän sittenkään, mutta voidaanhan koettaa, koska sinä niin välttämättä tahdot.
— Nyt on kysymyksessä isot rahasummat, ja minä menen nyt sen roiston eteen, vaikka minun olisi kymmenen hevosta hukattava! Vai millä tavalla sinä luulet tässä ruvettavan elämään?
Illalla puhalteli kaakkoistuuli, joka tavallisesti lykkää jäät kokoon Suomen puolelle päin. Yöllä kuitenkin oli tuuli kääntynyt. Se puhalsi nyt jo itäkaakosta.
— Tuuli kääntyy pahalle puolelle, sanoi Juuso, isän ja pojan aamulla kello neljän aikaan valjastaessa hevosta.
— Se on vielä itäkaakossa. Kyllä se pitää raot kiinni.
— Se voi kääntyä itään.
— Sitä ennen me jo olemme salmen toisella puolella. Joudu vain rekeen! Meidän on nyt ajettava niin, että ennätämme salmen yli liikkuvalta merijäältä kiinteälle maajäälle, vaikka hevonen sen jälkeen kaatuisi ja meidän täytyisi kävellä loppumatka. Ottakaamme piiska kouraamme kumpainenkin! Lyö sinä hevosta siltä puolen, minä lyön tältä puolen!
Oli vielä yöpimeä kun he läksivät.
Taivas oli tähtikirkas.
Piiska läjähti hevosen kupeille vähän väliä, ja jos se vähänkin hiljensi vauhtiaan, sai se taas heti piiskan sivalluksen.
Jää oli lumetonta, ja reki kulki siinä keveästi suhisten sekä silloin tällöin kolahdellen.
Hevosen kavioiden terävät kengännaulat ja hokit rapsahtelivat kovaan jäähän.
Vähän väliä tuli vastaan rakoja, joiden yli hevonen hyppäsi keveästi ja vauhtiaan hiljentämättä.
Noin tunnin ajon jälkeen saavuttiin ison sulan reunalle, josta aamuhämärissä oli vaikea eroittaa vastakkaista rantaa ja arvostella sen pituutta länteen ja itään.
— No, — kumpaan suuntaan tästä nyt pitää ajaa, länteen vai itäänkö? kysyi Hinterikki.
— Minun mielestäni itään, sillä jos jää on liikkeellä, ja minä uskon sen olevan liikkeellä, koska näin suurta sulaa ei näkynyt täällä päin eilen, niin se liikkuu länteenpäin. Tuosta sulasta ovat jäät voineet purkautua länteen päin.
— Niin minäkin arvelen. Ajetaan vain itään päin! Eipä tuo taival sinnepäin niin mahdottoman pitkä liene!
— Kuka tietää, vaikka sen häntä olisi Koivistolla asti. Silloin tästä tulee matka Haminaan Koiviston ja Viipurin kautta!.
— Vaikka kuun kautta, se ei meinaa mitään! Kulkekaamme minkä kautta hyvänsä, kunhan vaan Haminaan pääsemme. Soo Pekko, pidäpäs kiirettä!
Ajettiin tunnin aika itäänpäin.
Aamu oli jo sillä välin valjennut ja päivä noussut yli saarteen suoraan hevosen korvien ohi.
Hevonen höyrysi kuin sauna, mutta ei sille annettu armoa. Sen ei annettu askeleeksikaan hiljentää vauhtiaan.
Kello läheni seitsemää, eikä vieläkään näyttänyt avautuvan tietä pohjoiseen päin. Sulan reuna suuntautui yhä itää kohti. Joskus sattui eteen pieni, milloin koilliseen, milloin pohjoiseen antava mutka. Jään reunassa oli niemiä, joiden yli oikaistiin suoraan aina vain itään. Varemmin aamulla jouduttiin tekemään turhia mutkia: kiertämään parikin pitkälle pohjoiseen pistävää nientä sen rantojen kautta.
Taaskin näytti jään reuna suuntautuvan itää kohti.
Juuso nousi reessä seisomaan nähdäkseen laajemmalle.
— No, mitäs näkyy? kysyi isä.
— Pahaa näkyy, vastasi poika.
— Yhäkö itäänpäin?
— Vielä pahemmin. Jään reuna kääntyy etelään — ooi oi — tuonne noin kaakon alle, ja minun silmissäni näyttää kuin se sieltä kääntyisi länteen. Piru vie! Me taidetaankin olla telillä, joka on tänä aamuna lohennut itäselän jäästä ja nyt liukuu virran mukana länteen. Käännä vain lounaaseen ja hiton pian!
— No no! Älähän hätäile! Käydään ensin tämän telin itäpäässä. Ehkä siellä kuitenkin sattuisi olemaan joku kohta vielä niin kapea, että hevonen jaksaa hypätä siitä yli.
— Turha vaiva!
— Ja vaikka ei hevonen pääsisikään, niin voimmehan hakata ison telin jolla soudamme yli raon, ellei se satu olemaan liian leveä.
— Hevosineen päivineenkö?
— No, katsotaanhan nyt. Kunhan ensin miehet pääsevät yli, niin sittenpähän nähdään. Voisimme ehkä hakata sieltä tuulen päältä toisenkin pitkän telin ja antaa sen tuulen mukana kääntyä raon yli sillaksi, jota pitkin ajaisimme hevosen. Sittenpähän sen tietää, kun ensin näkee. Miehet sieltä nyt aina yli pääsevät, ja hevonen saa jäädä tänne telille. Jatkamme matkaa jalkaisin joko Koivistolle tai Haminaan — mihin päin jää ehjempää on. Luulisin olevan varminta lähteä Koiviston suuntaan. Siellä on kaukana jäällä hevosmiehiä kalanostossa. Loppumatkan pääsisimme heidän mukanaan.
Juuso vihelsi pitkään.
— Mitä sinä vihellät?
— Sitä vain, että sinustako muka olisi kävelijäksi täältä mantereelle!
— Luuletkos ettei ole! Minä olen kävellyt jäällä pitempiäkin matkoja ja vetänyt vielä haapiota mukanani.
— Olethan sinä — kohta sata vuotta takaperin. Sinä olet kummallinen mies, kun et ensinkään näy saavan päähäsi, että sinä vanhenet ja loput niinkuin muutkin ihmiset. — Korkeintaan tunnin ajan jaksaisit kävellä, mutta sitten jo tulisi kuitti niin miehestä kuin matkanteostakin. Usko sinä se! Ja meillä olisikin ainakin kahdentoista tunnin kävely edessä. Tällä nykyisellä jäällä semmoinen taival vaatii miehen voimia. Ei! Kyllä sinun on turvattava hevoseen, muuten päätät päiväsi meren jäällä.
Juuso seisoi yhä ja tähysteli.
— Tuolla nyt tulee vastaan niin leveä sula, että sen yli olisi tekemistä haapiolla soutamisessakin näin kovalla vastatuulella. Käännä vaan pois hevonen kotiinpäin, ennenkuin sekin jo on myöhäistä.
Hinterikki pysähdytti hevosen, ensi kertaa koko matkalla.
— Sinuun ei ole oikein luottamista, kun ei sinulla tunnu olevan erikoista halua päästä Haminaan, kiukutteli ukko ja koetti nousta seisomaan reessä. Se ei kuitenkaan onnistunut ilman Juuson apua.
Hinterikin silmät näkivät vielä kauas hyvin.
— Jaa'a! Niin totta vie onkin. Sula siellä, vetelä täällä. Saaressa ollaan kuin ollaankin. — No, ei tässä vielä mitään pahempaa hätää ole niin kauan kuin ilma on kirkas. Meitä on tietysti seurattu näköputkilla kallioilta siitä asti kuin päivä nousi. Nytkin parhaillaan sanovat tähystäjät toisilleen: "Jo näkivät tuon itäsulan, koska eivät aja eteenpäin. Tuumivat että mitä tehdä. Kohta kääntyvät ajamaan takaisin päin!" — No niin. Mitä tässä siis muukaan neuvoksi kuin tehdä niinkuin ne toivovat. Istutaan sitten rekeen ja ajetaan kotiin! Eikä tässä nyt ole pahempaa kiirettäkään. Saamari kuitenkin, kun nyt piti näin käydä! Otahan eväspussi esiin, niin syödään edes välillä.
Syönnin aikana selitteli Hinterikki, että pahimmassa tapauksessa saapuu maalta haapio, jotta ainakin miehet pelastuvat, ellei tule lumipyry.
Teli kulki länteenpäin tuntemattomalla nopeudella, ja miehet ajoivat täyttä vauhtia lounaaseen, sitä telin kulmaa kohti, joka, heidän sinne saavuttuaan, pitäisi olla saaren pohjoispäätä, Pohjoisriviä lähinnä.
Perille tultuaan he havaitsivat, että kapein kohta oli noin sadan sylen laajuinen. He olivat nähtävästi jo aamupimeässä ajaneet raon yli ollenkaan sitä huomaamatta. Nyt oli rako ennättänyt kasvaa niin leveäksi.
Aukeaman toisella reunalla oli haapio ja kuusi miestä. Hevosen lähestyessä miehet lykkäsivät haapion sulaan ja soutivat yli.
Siinä hetkinen neuvoteltiin mitä tehdä. Lopulta toimittiin Juuson neuvon mukaan: Ensin uitettiin hevonen sulan yli ja vedettiin toisella rannalla jäälle. Sitten vietiin haapioissa reki ja valjaat. Hevonen valjastettiin uudelleen minkä jälkeen Juuso ja Hinterikki jatkoivat matkaansa, sanottuaan ensin suuret kiitokset auttajilleen, jotka eivät mitään pelastuspalkkiota tahtoneet, sillä tällaisessa tapauksessa ei järjetön palkkiontoivo koskaan kenenkään täysijärkisen saarelaisen päähän pälkähdä.
Lähempänä kotikylää alkoi Juuso kiukutella isälleen matkan epäonnistumista.
— Kun sinun aina pitääkin lykätä joka asia seuraavaan päivään! Niin sinä olet tehnyt koko ikäsi. Siksihän meillä ei purjehduskaan paljon tuottanut niin kauan kuin sinä olit jaalan helmarissa. Olisimmepa nytkin lähteneet viikkoa tai paria aikaisemmin, olisimme voineet ajaa Haminaan asti pitkin jäätä, joka oli kuin pöytä. Vaikka vielä eilen aamulla olisimme lähteneet, niin olisimme nyt paraikaa Haminassa, ja asiat olisivat selvät.
— No, älä hätäile! Päivä se on huominenkin! Yritetään uudestaan — vaikkei ennen niin sulaa vettä ainakin.
Seuraavan yrityksen — niinikään hevosella — he tekivätkin huhtikuun kolmantena päivänä, mutta kun äkkiä tuli sumu, oli heidän käännyttävä takaisin.
Ei vierinyt tämän jälkeen täyttä viikkoa, niin Hinterikki kuoli.
Hän oli syönyt muiden kanssa päivällistä ja jutellut Haminan matkasta, lausuen, että jäät lähtevät varmasti ennen vapunpäivää ja sitten lähdetään Haminaan haapiolla purjehtien. "Vesa" nimittäin oli tuomittu vanhuutensa vuoksi palveluskyvyttömäksi hylyksi jo syksyllä, kun se viimeksi vedettiin maalle.
Päivällisen jälkeen oli Hinterikki tapansa mukaan oikaissut itsensä kammarissa vuoteelle pienelle päivällislevolle. Mutta kun uni alkoi tuntua liian pitkältä, meni Juuso katsomaan häntä ja löysi hänet kuolleena.
Muutamia päiviä myöhemmin sanoi Juuso Eupelle:
— Meidän on pidettävä hyvin pienet hautajaiset…
— Pienet hautajaiset! Mitä sinä tarkoitat?
— Vähän vieraita eikä lopen ylellistä kestitystä.
— Sinun isällesikö sellaiset hautajaiset — kuin kerjäläiselle tai kunnan vaivaiselle! Ettes häpeä! Lienet humalassa, mutta rumaa tuo olisi tuollainen puhe kuulla humalaisenkin suusta.
— Ei auta muu. — Meillä ei ole rahaa…
— Eikö ole rahaa?
— Ei. Minä olen tarkastanut kaikki isävainajan kaapit ja laatikot enkä ole löytänyt enempää kuin kolmesataa markkaa. Ehkäpä isä lienee kuollutkin surusta ja huolesta, kun näki rahojen hupenevan käsistään, eikä uusista ollut tietoa?
— No, entä ne kuuluisat laivaosakkeet?
— Ei merkkiäkään mistään!
— Entä minun seitsemäntuhattani? Missä ne rahat ovat? Niihin minun tietääkseni ei ole koskettu — eikä kosketa.
— Ne eivät olleet minun hoidossani, enkä minä siis ole niistä vastuussa. Minä en edes tiedä, kenenkä hoidossa ne ovat olleet. Ei niitä ainakaan löytynyt isävainajan kätköistä, ei merkkiäkään, ei paperilappustakaan jäljellä niistä enemmän kuin muustakaan.
— Sinä kurja mies! Sinä juoppo sika! Olet hukannut ja juonut talon putipuhtaaksi — olet hävittänyt minunkin rahani, joiden kanssa sinulla ei ollut mitään tekemistä.
Euppe huusi ja itki.
— Johan sen saattoi aavistaakin, mihin se sellainen elämä vie! Kesä toisensa perästä pelkkää hurjastelua. Kyllä minä todellakin jouduin oikein rosvojen pesään!
— Älä huuda ja manaa, talossa on vainaja.
— Minä huudan missä tahdon! Anna minulle takaisin rahani! Anna minulle takaisin onnellinen elämäni isäni kotona, jossa minulta ei mitään puuttunut ja jossa minua ei kukaan komentanut! Sinä riiviö! Minä lakkaan huutamasta heti kun annat rahani takaisin.
— No siinä tapauksessa saat huutaa ikuisesti, mutta vaan jossain muussa paikassa. Tässä talossa et! Ellet heti paikalla lakkaa, niin luulen että sinua kohta lyödään hevosruoskalla jotta läiskää ja naukuu.
— Tapa minut — onhan sinun omallatunnollasi mitä hyvänsä ennestäänkin — nuoruudestasi asti!
— Tässä ei nyt auta mitään tuollainen puhe. Nyt olisi juteltava järkevästi hautajaisista. Isä on saatava ensin kunnialla hautaan, sitten voidaan riidellä niin paljon kuin haluat.
— Jos sinä häpeämättä voisitkin saattaa isäsi hautaan 'pienillä hautajaisilla', niin en voi minä. Sen verran minulla toki vielä on hävyn tuntoa jäljellä, etten ilkeä toimittaa appeani hautaan 'pienillä hautajaisilla'. Minulla on onneksi kaksi veljeä, joilta jo olen saanut apua, ja joiden edessä minun taaskin lienee nöyrryttävä, kuten kai on vastaisuudessa nöyrryttävä yhä useammin.
* * * * *
Kun talossa oli vielä hyvä varasto ruokatavaraa ja juomia, riittivät nuo kolmesataa markkaa hyviinkin hautajaisiin, ja Juusolla oli vielä toukokuun alussa sata markkaa niistä tähteenäkin.
Silloin oli meri jo täysin vapaa jäistä, ja Juuso käytti hyväkseen ensimmäistä avovettä. Hän avasi nopeakulkuisen haapionsa purjeet ja ohjasi sen voimakkaan lounaistuulen kiidättämänä kohti Haminaa.
Hän oli lähtenyt kotoa kello kolme aamulla ja saapui Haminaan kymmenen tienoissa samana aamupäivänä.
Sinä aikana minkä Anterus oli asunut Haminassa ei Juuso ollut siellä käynyt, sillä hän tahtoi karttaa veljeään, jota hän vihasi. Nyt oli hänen pakko etsiä Anterus käsiinsä. Veneessä istuessaan hän tätä pakkoa koetti selvitellä itselleen, ja muuta selvää siitä ei tullut, kuin että pakko se vaan on. Hänen täytyi valita kahdesta: joko vajota kotona kurjuuteen ja puutteeseen tai kääntyä Anteruksen puoleen. Jos hän olisi ollut yksinäinen mies, olisi edellinen mahdollisuus ollut helpompi, mutta hänellä oli vaimo ja kaksi tytärtä — Miina oli niihin aikoihin seitsemäntoista vuotias ja Selma viisitoista — ja näiden tulevaisuus koski hänen sydäntään. Kaiken tämän rinnalla hänestä sittenkin tuntui paremmalta kääntyä Anteruksen puoleen, etenkin kun hänen ei ollut tarvis lähestyä veljeään velallisena eikä armonpyytäjänä, vaan oikeuden vaatijana ja velkojana.
Juuso ei tiennyt veljensä asuntoa, mutta hän ajatteli: "Eipä tässä kiirettä. Onhan tässä kokonainen päivä ja monta muuta päivää sen lisäksi. Ennättääpä tuosta ottaa selvän!" Kaikkein ensin hän päätti tehdä muutamia ostoksia. Hän ei epäillytkään, ettei veljeltä lohkeaisi rahoja, ja hän ajatteli ostaa itselleen vähän paremman pöytälampun kuin mikä hänellä oli ennestään. Juuri tätä ajatellessaan hän saapui lamppukaupan ikkunan luo, jonka takana oli näytteillä lamppuja jos jonkinlaisia.
Hän meni sisään katselemaan lamppuja ja kyselemään hintoja.
Hän neuvotteli parhaillaan myyjän kanssa erään halvan, mutta miellyttävän lampun hinnasta, kun sisään astui kaksi rouvaa, toinen vanhahko ja ylen ylellisesti puettu, toinen nuorempi ja vaatimattomampi.
Eräs toinen myyjä riensi palvelemaan rouvia.
Juuson huomio kiintyi erikoisesti siihen vanhempaan rouvaan, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin hienoja turkiksia, niin komeita hatunsulkia eikä niin hienoja ruskeita nahkasormikkaita kuin tällä rouvalla oli. Näinä muutamina silmänräpäyksinä Juuso ennätti ajatella, että "kovin on kotitekoiset kasvot noin hienolla rouvalla!"
Puodin katossa riippui kristallikoristeisia kattosähkölamppuja, jotka Juuson mielestä olivat peräti ylellisiä, hänen kotisaarensa kirkkoonkin liian hienoja — vain kuninkaiden saleihin soveliaita.
Näitä samoja lamppuja viittasi sormellaan tuo turkiksiin puettu rouva, kysyen edessään kumartelevalta myyjältä:
— Onko teälä ristaliruunuja sähkölamppujen kanssa? — Jaa, onhan teälä! Paljoko ne maksaisivat?
— Tuo laji maksaa kaksituhatta neljäsataa, tuo toinen kaksituhatta kuusisataa.
— Eikö teälä sitten muullaisia olekaan?
— Ei ole nyt, hyvä rouva, mutta on tilattu. Ne ovat puolta halvempia kuin nämä. Maksavat kuudesta seitsemään sataan.
Hienosti hansikoidulla kädellään viittasi rouva halveksivasti ja suu suipistuneena, lausuen:
— Ööi niin halapoja, ööi niin pieniä! Eihän nuita kehtoo panna tampuriisakaan! Ukko mänöö kuitenkin ensi viikolla Hulliin, niin kahtoo sieltä.
Nuorempi rouva: Kyllä minusta tämä malli olisi hyvin sievä.
Vanhempi rouva: Ei minusta! Ja kun kerran kannattaa ostaa yhtä sievä kalliimpi, niin antaa tämän roikkua teälä ja kerätä lisää pölyä niskaasa. Mikäs pakko sitä on mättää rahojasa tuollaisiin pelätyksiin, kun on saatavissa oikeitakin ristaliruunuja! — Mikäs tuo sitten on?
Rouva viittasi ikkunan edessä pöydällä olevaan nikkeliseen esineeseen.Niitä oli siinä paljon, erilaisia ja erikokoisia.
— Se on kahvikeittimö.
— Onko se semmoinen, joka ilmoittaa, milloin kahvi on kystä?
— Minä en ymmärrä, mitä rouva nyt tarkoittaa.
— No sitä, hyvänen aika, että näkeekö tästä edes sen milloinka kahvi kiehuu?
— Näkeehän sen: höyry alkaa nousta — kannen raoista ja nokasta.
— Jaa — se ei vielä mitään ole. Sen tietää tavallinen vaskikattilakin. Mutta minulla on sellainen, mikä viheltää silloin kun kahvi on valmis, — pfiuuu, panee. Käykö tämä sähköllä?
— Ei, tämän alla palaa spriituli. Se ei nokea. — Ehkä rouvaHeikkilälle saisi olla —
— Ööihän toki, öihän toki! Minä vaan muuten kyselen. — No niin. Ei sitten muuta kuin hyvästi!
* * * * *
Rouva Heikkilä!
Juuso arveli, että eiköhän vain siinä ollut velimiehen eukko ja päätti seurata häntä, poistuen myymälästä heti rouvien jälkeen.
Hän seurasi naisia kadulta kadulle.
Lopulta saavuttiin torin laidassa olevan kolmikerroksisen, palatsimaisen kivitalon eteen. Rouvat menivät pääovesta sisään, ja Juuso jäi ulos tutkimaan taloa lähemmin.
Koko alakerta näytti olevan konttorihuoneistoa. Ikkunoissa luettiin:
Sama kirjoitus oli isoilla kullatuilla kirjaimilla myöskin pääoven yläpuolella. Sisään ja ulos virtasi kultanauhaisia laivojen päämiehiä ja perämiehiä, hienoja herroja, juoksupoikia ynnä muuta väkeä.
Juuso alkoi nousta portaita. Eräässä toisen kerroksen ovessa hän luki veljensä nimen: "Anterus Heikkilä". Hän soitti ovikelloa.
Äskeiset rouvat olivat vielä eteisessä ja vanhempi heistä virkkoi ovea avaamassaan:
— Teältä tulee joku kerjäläinen — Mitäs äijällä olisi asiaa?
— Tahtoisin päästä tämän talon isännän puheille.
— Onkos sinulla mitä asiaa?
— On — ja tärkeätä onkin.
— No, mänöö tuosta ovesta sisään.
Juuso joutui veljensä työhuoneeseen, joka oli upeasti sisustettu.
Anterus istui kirjoituspöytänsä ääressä tupakoiden. Nähtyään Juuson hän heti nousi tervehtimään.
— Ohoo! Tämäpä oli hauskaa, että sinäkin tulit kerran minua katsomaan! Hyvää päivää, hyvää päivää! Mitä sinne kotipuoleen kuuluu? Siellähän kuollaan oikein kilpaa — joulun tienoissa äiti ja nyt isä. Käyhän istumaan tänne, niin jutellaan asioista! Ei, ei sinne! Tänne vain, pöydän viereen. Pane siitä palamaan oikea havanna! Jaaha — Jaaha! Vai tulit sinäkin täällä käymään! Se oli perhanan hauskaa! Sattui vain niin saakurin paha päivä. Minulla nimittäin ei tänään olisi aikaa edes kunnolla sivulleni vilkaista. Mutta kun kerran velimies tulee meren takaa kaupunkiin, niin täytyyhän minun hänelle uhrata pari saatanan kallista viisiminuuttista. — Jaaha. Jaaha. Se isävainaja kirjoitti, että salakuljetus on nyt lopussa. Niin — mitäs minä sanoin jo kaksikymmentävuotta ennen! Höyrylaivat — uusiaika! Saarelaiset jaaloineen — huono kilpailla! Siellä taitaa mennä taloja nurin toinen toisensa perästä! He he he he! Oli se aikaa se salakuljetus! — Mutta se oli ikävä virhe — suo minun se sanoa sinulle suoraan — saatanan ikävä virhe, että sinä olet ollut minulle niin pirun ylpeä ja koppava ja oikeastaan vihamielinenkin. Siinä olet tehnyt tuhmasti, velimies! Sinun olisi pitänyt olla minua kohtaan höyli. Minä olisin voinut tehdä sinusta miehen. Olisin voinut antaa sinulle jonkin laivoistani — kolmimastoistani. Itse olisit saanut valikoida. — Paperitko! — vai mitä höpiset! — Merikoulu! — Rahalla niitä papereita saa! Minulla on monta kapteenia, joille olen hankkinut paperit rahalla! Näen miehen — aivan kuin luotu kapteeniksi — otan hänestä selvän — kulkenut merellä lapsesta asti — tuntee tien Englantiin kuin omaan saunaansa — vot — siinä oikea mies! Minä hankin hänelle Itämeren kipparin paperit, lyön miestä olalle ja sanon: Terve "Eläköön"-laivan päällikkö! — ja työnnän kapteeninkirjat hänen käteensä. Palkoista en tingi. Laki? Kissan häntä! Minä en kysy mitä koulua mies on käynyt, vaan minkälainen merimies hän on. — Oli totisesti paha, että en saanut tehdä sinusta miestä, sillä kyllä sinä, totta jukulaut, olisit pärjännyt siinä missä kuka muu hyvänsä! — Nyt on salakuljetus lopussa — (Anterus levitti käsiään ja kohotti harteitaan.) — tjaa, se on saamarin paha paikka!
Juusokin innostui.
Hän näki mielikuvituksessaan itsensä parkkilaivan päämiehenä. MyrskyPohjanmerellä! Parkkilaivojen kilpapurjehdus linjalla Hamina-Hull! —Hän veteli ahnaasti sikariaan ja virkkoi:
— Kyllä minusta vieläkin jotain tulisi…
— Ei, rakas velimies! Me olemme nyt jo liian vanhoja! Niin, liian vanhoja jo olemme, piru vie! — Mutta kaksikymmentä vuotta takaperin! Tjaa! Silloin se olisi ollut toinen juttu! Sinua aikaa jo vaivata kohtapuoleen vanhuuden höperyyskin. Ja hampaat ovat lähteneet suusta, leuka törröttää ulkona, ja huulet ovat painuneet sisään. Mies on silloin kuin vanhuuttaan köyristynyt laiva. Se alkaa kypsyä valmiiksi kuolintelakalle. — Miten sinä oikeastaan tuumaat elää nyt kun salakuljetus on loppunut? Sinä vanha luntreijari? Eihän sinusta enää ole kalastajaksi — eikä kai luontosikaan siihen taipuisi — laivarikkoihin et enää kykene käymään käsiksi — etkä kohtapuoleen mihinkään. Lapsesikin ovat tyttäriä — no, verkoillahan hekin kyllä voivat käydä niinkuin pojatkin. Mutta asiasta toiseen: onko siellä kotona jo vanhusten jälkeen perunkirjoitus pidetty?
— Ei ole.
— No niin. No niin. Hoida sinä nyt sitä pesää sillä aikaa. Ehkä minä tässä kesällä saan tilaisuuden käväistä siellä, niin pannaan sitten kaikki selväksi. Ei suinkaan pesässä vanhusten jälkeen huomattavampaa summaa rahaa löytynyt?
— Kolmesataa.
— Jaaha. Kolmesataa. Ei ole paljon.
— Ei ole.
— Se kai kului hautajaiskustannuksiin?
— No, melkein.
— Löytyikö mitään testamenttia — vanhuksilta molemmilta tai jommalta kummalta heistä? Ei kai?
— Ei ole tähän asti ilmaantunut.
— Niin niin. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään! No niin. Hoida sinä nyt siis sitä pesää, niin sitten järjestetään asiat ihan pikimmittäin. — Entä mitenkä sinun eukkosi jaksaa? Hyvin tietysti! Lihoo lihomistaan. Niin, niin. He he he! Ja tyttäret kai kasvavat ja pulskistuvat? Niinpä niin. Sinä olet onnen poika, kun sinulla on niin hyvä vaimo — taisi tuoda mukanaan rahaakin? No niin. Jaaha, no — hyvästi nyt sitten vain ja kerro terveisiä näkemistäsi ja kuulemistasi! Minulla olisi tässä helkkarin kiire alas konttoriin. Siellä parhaillaan odottaa minua parkkilaiva "ELLEN MARGARETAN" päämies. — Ellen Margareta — se on muuten minun muijanikin nimi — höhöhö, niin että tässä minäkin olen Ellen Margaretan päämies.
Anterus oli noussut seisomaan ja Juuso myös. Anterus ojensi kätensä jäähyväisiksi:
— No niin. Hyvästi nyt ja tule jolloinkin uudestaan paremmalla ajalla — talvella, silloin on minulla enemmän aikaa!
Juuso keihästi kotkansilmänsä veljensä Anteruksen pälyileviin silmiin ja julisti:
— Luuletko sinä, saatana, että minä tulin tänne sinun luoksesi kuin mikäkin kerjäläisäijä — ilman asiaa — katselemaan sinun palatsiasi ja kuuntelemaan sinun jaarituksiasi ja lähtemään silloin kun käsketään!
— No, no, hyvä mies, älä huuda! Jos sinulla on asiaa, niin esitä se tasaisesti ja kiihtymättä.
— Minä tulin vain kysymään, mitenkä on niiden isävainajan laivaosakkeiden laita. Minä tulin ottamaan ne nyt omaan haltuuni, sillä isäukkovainajan tahto oli niin, että ne ovat siirrettävät minun nimelleni, ja siitähän sitäpaitsi isäukko jo talvella sinulle kirjoittikin. Sen kirjeen kyllä näyt saaneen, vaikk'et ole siihen vastannut. Isäukko olisi tässä keväällä — kevättalvella — tullut tänne itse asiataan järjestämään, kun sinulta ei mitään vastausta saatu, ja kaksi kertaa me jo yritimmekin, mutta emme päässeet, ja sitten isäukko äkkiä kuoli. Sitä ennen hän kuitenkin ennätti neuvoa minua. "Jos minä kuolen", sanoi hän, "niin mene sinä tekemään selvää niistä osakkeista ja ota haltuusi koko minun siellä oleva omaisuuteni, kyllä sitä niin paljon on, että se sinulle ja perheellesi riittää, vaikka kauankin eläisitte." Ne olivat isävainajan viimeiset sanat. Ja nyt minä olen tullut tänne ja totta jumal'aut otankin sen omaisuuden haltuuni — vaikka sinun silmistäsi ja nahastasi!
Juuso värisi vihasta, ja hänen molemmat kouransa puristuivat nyrkkiin.
Anterus horjui takaisin tuoliinsa, kalpeni, mutta koetti hymyillä.
— Sinä puhuit joistakin laivaosakkeista. Olet siis täällä liikeasioissa. Liikeasioista puhutaan aina sävyisästi, hillityllä äänellä, tyynesti ja kylmäverisesti, eikä riehuen ja pauhaten. Tämä on puhdas liikeasia, puhdas liikeasia! Istu siis rauhallisena tuolille, sytytä toinen sikari ja juttele kauniisti ja hillitysti. Jos on kysymys osakkeista, olisi sellainen asia käsiteltävä oikeastaan yhtiömme konttorissa, notariaattiosastolla, mutta koska asiakas kerran on niinkin läheinen omainen kuin velimies, niin voin ottaa hänet vastaan täällä yksityisasunnossanikin. No niin. Sinulla on kait isävainajan osakkeet ja niihin kuuluvat talongit mukanasi. Esitä ne! — Sinä vaikenet. — Esitä joitakin muita papereita, joista käy selville sinun oikeutesi johonkin osaan O.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B:n omaisuudesta. Esitä papereita! Päteviä, laillisia papereita! — Sinä vaikenet. — Liikeasiat käsitellään kaikki papereilla. Puhuttu sana — phyhh! — Tämä on puhdas liikeasia. Tällainen asia täytyy käsitellä paperien, laillisten, alkuperäisten, väärentämättömien paperien varassa. — Sinä mainitsit jotain isävainajan kirjeestä. Tunnustan sen saaneeni. Siinä ensin lyhyesti mainittiin äitiparan kuolemasta ja sitten puhuttiin erittäin laajasanaisesti joistakin osakkeista ja muusta sen kaltaisesta, mutta ikävä kyllä, O.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B. ei tunne ketään Hinterikki Heikkilä- tai vielä vähemmin Juoseppi Heikkilä-nimistä osakkeenomistajaa. Kysyin tästä asiasta heti kirjeen saatuani nimenomaan yhtiömme prokuristilta ja hänen vastauksensa, kuten sanottu, oli kielteinen. — Se mainitsemani kirje oli sinun kirjoittamasi. Sellaisella paperilla ei ole mitään juriittista arvoa, ja sitä paitsi se on hävitetty. Jos sinulla on päteviä asiapapereita niin esitä ne, sillä sellaisten pohjalla kyllä voitaisiin ruveta keskustelemaan. Mielellänihän minä sinua auttaisin, jos sinä edes pyytäisit, vaikkapa esimerkiksi jollakin kuukautisella määrärahalla, siinä tapauksessa että sattuisit sairauden kautta joutumaan työkyvyttömäksi. Tosin sekin kävisi ajan pitkään minulle vaikeaksi jopa mahdottomaksikin, sillä minä olen vain palkkaa nauttiva O.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B:n toimitusjohtaja, ja palkkani tuskin riittää omiin yksityismenoihini. Sinulla, velimies, on väärä käsitys minun omaisuudestani ja olet siellä saaren yksinäisyydessäsi — hyvin ymmärrettävistä joskin vähemmän hyväksyttävistä syistä — hautonut mielessäsi ovelasti järjestettyä kiristysyritystä, mutta ei se nyt vedellyt tässä muodossa — höhöhö — ei vedellyt! Eikä vetele!
— Väitätkö sinä siis, ettet ole saanut laivaosuuksia tai osakkeita — nimittele heitä mitenkä haluat — ettet niitä vastaan ole saanut isävainajalta penniäkään?
— Taas sinä kiihdyt! — Minä en väitä sitä enkä tätä. Minä en kiellä, enkä myönnä. Toisin sanoen, en keskustele siitä asiasta sinun kanssasi — kuinka sanoisin — juriittisessa mielessä. Jos edessäni istuisi isäukko — se olisi vallan toinen juttu! Tai edes hänen valtuutettunsa. — Esitä valtakirja!
Juuso sieppasi esille puukkonsa.
— Tässä minä esitän sinulle valtakirjani, sinä roisto! Sinä käärmeensikiö! Piru ihmishahmossa!
Juuso hyökkäsi Anteruksen kimppuun ja sohi häntä veitsellään, saaden sivalletuksi häneltä takin oikean olkapään auki sekä ison viillon oikeaan rintamukseen. Sitäpaitsi sai Anterus ison haavan vasempaan kämmeneensä, josta vuoti verta tulvinaan, ja veren näkeminen kiihdytti Juuson tappeluhimon täyteen raivoonsa.
Anteruksen onnistui painaa kirjoituspöytänsä reunassa olevaa nappia ja siinä samassa hyökkäsi Juuson kimppuun takaapäin kaksi Anteruksen palveluskuntaan kuuluvaa miestä, jotka väänsivät veitsen pois hänen kädestään ja saivat hänet vaivalla hillityksi.
— Viedäänkö tämä poliisilaitokseen? kysyi toinen miehistä.
— Ei. Heittäkää hänet kadulle ja pitäkää huoli siitä, ettei hän tästedes pääse sisälle tähän taloon minkään kautta, selittäköön asiakseen mitä hyvänsä. Sanokaa myös poliisille, että hän pitää tämännäköistä miestä silmällä, etenkin jos hän alkaisi hiiviskellä tämän talon lähettyvillä.
Kadulle jouduttuaan meni Juuso kapakkaan ja joi siellä kaikki rahansa.
Illalla myöhään hän joutui tekemisiin poliisin kanssa. Juuso nimittäin oli asettunut raatihuoneen eteen ja täydellä äänellä huutaen saarnasi siinä ja lauleli välillä. Siitä poliisi hänet sieppasi ja vei putkaan. Seuraavana aamuna hänet lähetettiin ulos poliisilaitoksesta lakittomin päin. Semmoisena hän toikkaroitsi rantaan ja lähti purjehtimaan kotisaarelleen päin — täysin purjein, vaikka oli myrsky. Tuuli ja merivesi piiskasivat hänen harmaita hiuksiaan, mutta kotkansilmin hän hallitsi merta, aaltoja, tuulta ja venettään — kaikkia yht'aikaa. Koko maailma — nimittäin Suomenlahden kaikkien saarien ja rantojen asukkaat ihmettelivät tätä Juuson purjehdusta enemmän kuin kaikkia hänen aikaisempia merisankaritekojaan yhteensä. Samaan aikaan kuin laivat etsivät hätäsatamia luovii merellä Haminasta kotiin vastamyrskyssä täysin purjein avonainen haapio! Se ei enää herättänyt tavallisissa ihmisissä ihailua, vaan suorastaan kammoa.
Kotona odotti Juusoa outo yllätys.
Ensiksikään hän ei päässyt sisään tavallista tietä. Ovi oli lukossa. Hän pilkisteli sisään ikkunoista ja havaitsi, ettei koko talossa ole kotona ketään.
Uudentuvan, rakennuksen länsipäässä olevan ison kammarin, jolla oli oma porstua ja oma sisäänkäytävä, ovet olivat auki.
Juuso astui sinne sisään. Huone oli hiukan oudossa asussa. Tuonne on tuotu hänen vuoteensa. Tänne on kannettu hänen vaatteensa, saappaansa, kenkänsä, sukkansa, piippunsa ja kirveensä, toisin sanoen yleensä kaikki mikä kuuluu hänelle, Juusolle. Eräällä tuolilla on kasa liinavaatteita, alushousuja ja paitoja, toisella lakanoita ja tyynynpäällisiä. Uunin edessä on keittiötarpeita: kahvikattila, pata, paistinpannu, vesiämpäri, yksi syvä lautanen ja yksi matala, yksi juomalasi, yksi kuppipari, yksi lusikka ja muuta. Kammareihin johtava ovi on suljettu, naulattu kiinni. Oven ripakin on poissa ja avaimen reikään suudettu puutulppa. Oveen on naulattu isohko paperi, johon oli Eupen käsialalla kirjoitettu näin:
Minä olen ryhtynyt kalastamaan veljieni kanssa ja saan heiltä apua, enkä rupea elättämään sinua. Työtä on itsessänikin ja tytöissä. Sinä et tule käymään koskaan minun ja tyttöjen puolella emmekä minä ja tytöt sinun puolellasi. Tämä on näin oleva kuolemaan asti.
Niin alkoi Juuso asua eroitettuna perheestään. Onneksi hän merimatkoillaan oli oppinut keittämään! Kaakeliuunin viereen muurasi Juuso vielä samana päivänä yksinkertaisen tiilisen lieden, jossa hän sitten keitti ruokansa, juomansa, vaatteenpesuvetensä ja yleensä kaiken mitä keittää tarvitsi, kuolemaansa asti.
Ero ja perheen hajaantuminen koski pahimmin "isän tyttöön", Selmaan, joka ennen pienenä aina isän saapuessa syksyllä kotiin itki tälle kaikki kesämurheensa, koska isä ei kuitenkaan kesällä olisi hänen itkujaan kuullut.
Nyt oli hänellä, viisitoistavuotiaalla, kyllin itkettävää, vaikka isä ei sitä kuullutkaan.
Hän itki yöt ja päivät, eikä antanut kenenkään itseään lohduttaa.
Hän kalpeni ja laihtui, sillä hän ei syönyt eikä nukkunut.
Hän kuoli, mutta sitä ennen hän kirjoitti lappusen, joka löytyi hänen tyynynsä alta.
Se oli "Isälle", ja siinä oli vain yksi rivi:
"Sovi rakas isä kulta äidin kanssa!"
X luku.
Oli lämmin, lauhkeatuulinen syyskesän aamu.
Heti aamulla tuli Juusolle, sille "onnen pojalle", vieraita — vaikkei vielä niitä korkeita — Mikkopa vain, Eskon Mikko, Juuson vanha kaveri.
Vaikka jo olikin aamu, oli Mikko pienessä hiprakassa, sillä hän oli istunut vanhan hyvän virolaisen tuttavansa kajuutassa ja siellä oli juotu muutama ryyppy entisen ja nykyisen ystävyyden vuoksi.
— No kas, varainhan sinä olet liikkeellä! ihmetteli Juuso.
— Tulin varoittamaan sinua. Näin viime yönä unta — kahtena yönä peräkkäin olen nähnyt unta, että iso musta purjelaiva täysin purjein ajoi ylös teloille tuohon sinun valkamaasi.
— Ol' nyt! Naisethan unia näkee!
Ikivanhoista ajoista asti on saarelaisille laivauni merkinnyt kuolemaa. Jos nähdään musta laiva tulevan maalle, kuolee mies siitä talosta minkä rantaan laiva laski. Jos taas laiva on valkea, kuolee nainen. Tämä uni ei petä koskaan.
— Sitä luotettavampaa on, kun sen nyt näki mies, sanoi Mikko.
— No, luulitkos sinä sitten, että minä olisin kuolematon? Ha ha — ha ha — oikein minua naurattaa! Lopen korkeat ajatukset sinulla minusta onkin!
— Tulin sinua varoittamaan, ettet kävisi maata illalla. Kuolema ottaa aina pikemmin sen, joka on makuulla, mutta pettyy sen suhteen, joka ripeänä liikkuu valveilla, ja menee sen ohi. — Kaikkein parasta olisi, että muuttaisit asumaan minun turviini, jos se alkaa sinua etsiä. Minä olen rohkea mies ja olen lisäksi rikas mies. Sinä olit ennen rikas mies ja minä köyhä. Kuulehan, Juuso! Ei pidetä vihaa, vaikka minä olenkin nyt rikkaampi kuin sinä.
— Mitäs vihan pitämistä tässä nyt olisi!
— Ettet sinä vain tule kateelliseksi?
— En tule, en tule! Ole huoletta!!
— No hyvä on. Minä menen taas. — Kuulehan!
— No?
— Sinä olit ennen ukkomies?
— Niin olin.
— Minä en ole ollut koskaan ukkomies, ja minun on näin hyvä olla. Sinä olit tuhma ja otit ristin vaimon hahmossa päällesi ja saat nyt katua. Sinä et ole nyt ukkomies etkä poikamies etkä leskimies. Mikä sinä olet? Sitä et sinä tiedä itsekään, mutta minä tiedän, mikä mies minä olen: Poikamies. He! Eikö käy kateeksesi!? Olisin minäkin muijan saanut, vaan en ottanut. Aina ennen kulki minulla pyhäiltoina tyttöjä kintereilläni — ja kulkee vieläkin — ja jokainen hoputtaa: "Mikko, ota minut! Mikko ota minut!" Se pistää oikein vihaksi. Mihinkäs Mikko ne olisi kaikki pannut? Ja vaikka olisinkin voinut ne kaikki elättää, niin eihän se passaa, että miehellä ori seitsemän muijaa — vai mitä? — No, ja jos olisin ottanut yhden, olisivat toiset jääneet pahoilleen, ja siksi minä en ottanut yhtäkään. Ymmärräk'sä? No! Annak'sä tupakkaa minulle! — Kiitos! — Nyt minä taas menen.
Mikko mennä kompuroitsi puukenkineen matkoihinsa.
Sekä Mikko että Juuso olivat tätä nykyä vanhuksia, yli seitsemänkymmenen vuotiaita.
He olivat saaren hylkyjä, joista ei kukaan mitään välittänyt.
Kukaan ei huolinut heitä mukaansa verkoille — Mikkoa siksi, että hän jo oli vanha ja saamaton ja hänen verkkonsa olivat huonot. Samoista syistä ei välitetty Juusostakaan sekä lisäksi siksi, ettei hän olisi kenenkään kanssa alistunut lähtemäänkään. Juusolla oli haapio, Mikolla ei edes sitäkään ja siitä syystä Mikko ei hellittänyt, ennenkun sai Juuson lähtemään kanssaan verkoille. Niin ovat he jo vuosikausia käyneet verkoilla yhdessä. Juuson verkkoja ei kukaan koskaan parsi. Ne ovat haalistuneita, kuluneita ja rikkinäisiä räsyjä, joita tuskin muut viitsisivät käyttää lattiariepuinakaan. Niillä tietysti ei saada kaloja milloinkaan, ja kun Mikko sitä valittaa, sanoo Juuso: "Luulek'sä tolvana, että minä verkoilla käyn kaloja saadakseni!"
Millä Juuso elää, se on jokaiselle käsittämätöntä.
Millä Mikko elää, se ymmärretään helpommin, sillä vaikkakin hän saa vähän kaloja, kulkee hän kesät talvet talosta taloon puita pilkkomassa ja ansaitsee siten ruokansa.
Mikko ja Juuso riitaantuvat keskenään usein verkoilla ollessaan, etenkin jos on kova tuuli, niinkuin esimerkiksi tässä viime viikollakin, torstaiaamuna. Molempien kylien kaikki haapiot olivat ajoverkoilla Itäselällä. Äkkiä, vähää ennen aamunkoittoa alkoi puhaltaa itämyrsky täydellä voimalla.
Kaikki rupesivat vetämään verkkojaan kiireen kaupalla pelastuakseen myrskyn kynsistä.
Vaikka Mikolla ja Juusolla oli vähän verkkoja ja niissä vähän kaloja, eivät he ennättäneet sen joutuisammin lähtövalmiiksi kuin muutkaan, sillä he olivat molemmat sangen heikkoja verkonvetäjiä, etenkin jyrkän ja korkean aallokon heitellessä haapiota. Niinpä heidän purjeensa avautui vasta samaan aikaan kuin toistenkin, ehkä vielä hiukan myöhemmin. Koko Itäselkä vilkkui kuohuvia valkeita aaltoja ja valkeita purjeita, jotka kilvan kiitivät maata kohti.
Maan lähellä alkoi hyökyaallokko käydä vaaralliseksi. Siitä syystä purje toisensa jälkeen höllentyi pirkkelistään, lepatti ja hulmusi hetken ja kääriytyi sitten mastoa vasten, jolloin haapioista pistettiin ulos airoja ja alettiin lähestyä rantaa viisaasti ja varovasti, huovaten ja soutaen — huovaten kaatuvien kertalaineiden, hyökyjen kohdalla, ja soutaen hampaat irvissä ja käsivarret jännittyneinä kaikin voimin kertalaineiden välillä.
Muiden purjeiden tehdessä kunniaa merelle ja myrskylle, kohottautui Mikkokin, joka istui keskipiitalla, seisaalleen ja tarttui pirkkelin kantaan, höllentääkseen sitä ja kootakseen ja kääriäkseen purjeen.
— Mitäs sä mies ajattelet? Pysy alallas!, huusi Juuso.
— Olek'sä hullu! Tottahan meidän on otettava seilit pois, niinkuin ovat tehneet toisetkin. Muuten uppoamme.
— Uppoamme! Sinusta ja minusta ei olisi mitään vahinkoa vaikka uppoisimmekin! Meistä ei kerrassaan olisi mitään vahinkoa.
— Mennään airoilla maalle kuten muutkin! Minä en halua upota.
Mikko yritti taas tarttua pirkkelin kantaan, mutta silloin Juuso sieppasi edestään jalanpuun, kohotti sen ilmaan ja huusi:
— Pohjalle istumaan — koira — tai lyön kallosi halki!
Seisaallaan perää pitäen Juuso ohjasi vasemmalla kädellään, jalanpuu kaiken aikaa lyömävalmiina oikeassa kädessä. Venhe kiiti natisten ja rusahdellen ja vältellen kuohuja sekä lensi täydessä vauhdissa enemmän kuin puoli pituuttaan teloille, pisarankaan vettä pääsemättä yli partaan. Kuivin jaloin harppasivat miehet maalle ja alkoivat vetää kelan ja taljojen avulla haapiota ylemmäksi. Sitä tehtäessä sanoi Juuso nauraen:
— Siinä oli nyt se sinun uppoamisesi!
— No, tällä kertaa nyt päästiin maalle kuin onnen kaupalla! Mutta ehkä jo seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla uppoaisimme, ja koska ihminen voi kuolla helpommallakin tavalla, niin minä en halua hukkua, joten siitä syystä tämä oli nyt viimeinen kerta kun minä läksin sinun, hullupäisen kanssa verkoille.
Mikko ennätti kuitenkin aina joka kerta leppyä jälleen ennen iltaa. Nytkin hän tuli jo siinä neljättä käydessä Juuson luo ja sanoi: "Lähtäänkös tänään verkkoja kivimään?" — johon Juuso vastasi, joka kerta hänkin samoilla sanoilla: "Lähtään vain, johan tuo on aikakin!" — Paitsi leppymistä oli Mikon tuloon toinenkin syy. Näitä kahta vanhusta nimittäin sitoi toisiinsa ankara pakko ja välttämättömyys: heillä ei ollut muuta valittavaa kuin joko käydä kahden verkoilla, tai olla käymättä kokonaan.
Näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa, jotka Juuso on asunut yksinään, on hän koristanut tupansa omalla tavallaan.
Permannon hän siveli ensin sinisen harmaaksi yliyltäänsä. Sitten hän jakoi sen kahteen osaan, sivellen ovensuunpuoleisen osan permantoa mustanharmaaksi, sinertäväksi. Tumman ja vaalean värin rajan hän muodosti voimakkaiksi aaltoviivoiksi. Tumma oli merta ja vaalea taivasta. Kun sitten kaikki muu oli kuivanut, hän kuvasi aalloille toista syltä pitkän jaalan, jonka runko oli musta ja purjeet punaisenruskeat. Se purjehti täysin purjein ja sen kahvelin alla sekä molemmissa mastonnokissa hulmusi lippu, keulan edessä kuohui valkea hyöky, ja peräkasassa näkyi jaalan nimi "Vesa".
Uuni oli koristeltu mustalla ja punaisella värillä, ikkunanpielet olivat punaiset, kehykset mustat ja seiniä peitti harmaa paperi.
Tuvassa oli, paitsi muita huonekaluja, kaksi ehjää vanhanaikaista keinutuolia. Ne olivat aina rinnakkain, selin merenpuoleisiin ikkunoihin. Toisessa istui Juuso usein pitkät ajat ja tupakoi, toisessa ei istunut kukaan koskaan. Ja jos vieras yritti kävellä sitä kohti, kiepsahti Juuso omastaan ylös, istutti vieraansa siihen ja istuutui itse muualle. Toisen keinutuolin piti olla tyhjänä, eli paremmin: siihen ei saanut istua.
Tästä salaperäisestä tyhjästä keinutuolista liikkui kylällä mitä erilaisimpia huhuja ja selityksiä. Eräät pojat vakuuttivat tietävänsä jotain: he olivat muka eräänä syksynä, pimeänä sunnuntai-iltana, hiipineet Juuson ikkunan taa ja kurkistelleet salaa sisään, jolloin olivat nähneet Juuson istuvan yksinään omassa keinutuolissaan, tupakoivan, puhelevan, naurahtelevan ja nyykäyttelevän päätään toiseen keinutuoliin päin, ikäänkuin hän olisi ollut jostain varsin hyvillään, mutta toinen tuoli Juuson vieressä oikealla olikin ollut tyhjä. Siinä ei istunut kukaan.
Peräseinällä, merenpuoleisten ikkunain välillä, on iso, korkea peili.Siinä on hiottu lasi ja kehykset mahonkia.
Pysähtyessään tämän peilin eteen, huomaa katsoja, ettei siitä voinut nähdä omia silmiään. Sille korkeudelle näet oli yli peilin naulattu lauta. Juuso ei tahtonut nähdä silmiään, mutta ajaessaan partaa kerran viikossa oli peili välttämätön. Hän on naulannut siihen tuon laudan senvuoksi, ettei hän näkisi peilissä silmiään. Se on entinen "Vesan" nimilauta. Jaalan nimen alle on siihen leikattu kirjoitus: "Jesus elää".
Nimilaudan otti Juuso irti jaalastaan jo kauan sitten, heti erakoksi ruvetessaan, lähes kaksikymmentä vuotta takaperin.
Joka kerta peilin eteen tullessaan hän muistaa koko "Vesan" elämäkerran, senkin, kuinka hän kerran meni sen kannelle kirves kädessä alkaakseen hajottaa sitä polttopuiksi. Hän istui ensin kauan aikaa kajuutan katolla, tupakoi ja mietti, mistä kohdalta hän hajoittamisen alkaisi.
No mastoista tietysti!
Hän lähestyi perämaston oikeanpuoleista vanttia ja oli juuri lyömäisillään vantin poikki, kun hän oli yht'äkkiä huomaavinaan että jaala eli vielä, eikä lyönytkään. Nimilaudan hän kuitenkin irroitti, toi sisään ja naulasi sen peilin yli. Erään kerran myöhemmin hän kaiversi siihen tuon lisäkirjoituksen.
Kului monta vuotta.
Aina silloin tällöin hän kävi koputtelemassa jaalaansa. Se pehmeni vuosi vuodelta pehmeämmäksi, ja kun hän taas eräänä syksynä, kun sitä koputteli, oli huomaavinaan, että nyt olivat jo henki ja sielu jättäneet jaalan niin rohkeasti hän silloin löi kirveensä ruumiiseen, pilkkoen sen viikossa polttopuikseen.
Se oli "Vesan" loppu.
Juuson kesähommiin kuului perunamaan hoito. Hän oli nimittäin itse raivannut pihamaan eteläreunalle, jyrkän kallion alle oman perunamaan. Se oli seitsemän syltä pitkä ja kolme syltä leveä. Sen aitana oli yhdellä sivulla tuo kallio, muilla sivuilla pylväiden varaan pingoitettuja terästankoja, joita sai yllin kyllin purkamalla laivarikkopaikoilta teräsköysiä. Perunamaa tuotti hänelle paljon hommaa: keväällä se oli kuokittava ja sonnitettava, sitten kylvettävä perunat, mullattava varsia ja niin poispäin. Siitä oli alituista huolta!
Erikoista iloa ja monta juhlallista hetkeä on Juusolle tuottanut sanotun perunamaan eteläpuolelta kohoavalle vuoren kukkulalle pystytetty masto, jossa on raakapuu lähellä huippua.
Vuorelta on hyvä näköala merelle, alas rantaan ja satamaan, joka kyllä on itäänpäin suojaton, mutta muilla tuulilla enemmän tai vähemmän suojattu.
Maston on Juuso itse pystyttänyt. Teräsvanttien avulla se seisoo vakavana missä myrskyssä hyvänsä.
Sen raa'an nokkiin menee lippuliina, molempiin erikseen. Juusolla on täydellinen kokoelma merkinantolippuja, jotka ovat peräisin jostain laivarikosta ja hän on järjestänyt niin, että kun hän veitsellä napsauttaa poikki hienon purjelangan, hulmahtavat merkkiliput molempiin raa'an nokkiin yhtäaikaa ja silmänräpäyksessä. Lippuliinassa on nimittäin lyijypaino, molemmissa erikseen. Nämä lyijypainot ovat ylhäällä raa'an nokissa milloin liput ovat alhaalla, ja purjelangalla ovat lippuliinat köytetyt alhaalla samaan kohtaan kiinni. Kun purjelanka napsautetaan veitsellä poikki, putoavat painot alas ja vetävät samalla liput ylös. Niin yksinkertaista se on! Jos kylän eteen ankkuroi sota- tai huvialus — mikä tapahtuu peräti harvoin — silloin leikkaa Juuso purjelangan poikki juuri sillä hetkellä, jolloin alus pudottaa ankkurinsa. Liput hulmahtavat ylös tuuleen ja samalla kuuluu kuusi revolverin laukausta tulijan kunniaksi.
Tänään, jolloin Mikko kävi puhumassa Juusolle unestaan ja häntä varoittamassa, hommailee Juuso Mikon mentyä illalla perunamaallaan, leikellen poikki perunanvarsia, koska hän on kuullut, että jos perunan varret leikataan, kasvaa enemmän juurta. Juuso tahtoo koettaa, onko siinä perää.
Oikaistessaan selkäänsä ja silmätessään merelle näkee hän ison, kauniin huvijahdin luovivan lahteen. "Hitto ties! Oli vähällä päästä varkain ankkuriin!" sähähtää Juuso puoliääneen, rientää tupaan ja ottaa sieltä suuren revolverin, jonka kuula on sakarisormen paksuinen. Tämä revolveri on hänellä säilynyt salakuljetusajoilta, ja oli hänellä myöskin kaikkiaan neljä laatikkoa tuon revolverinsa panoksia, joista vielä nytkin on toista laatikkoa jälellä.
Juuso koettaa, onko puukko tupessa ja lähtee sitten kiipeämään vuorelle, jossa kaikki muu on kunnossa. Hän asettuu maston juurelle veitsi valmiina purjelangan päällä ja revolveri laukaisuvalmiina.
Nyt!
Ketju helisee alhaalla lahdella, ja samassa hulmahtavat merkkiliput ylös raa'annokkiin kalliolla ja kuuluu kuusi revolverinlaukausta, jotka kaiuttavat vuoria, ja kaikki kylän koirat alkavat haukkua ja ulvoa. Niin tapahtuu aina joka kerta, milloin sotalaiva tai huvialus ankkuroi lahdelle.
Sen jälkeen virittää Juuso jälleen huolellisesti lipunnostolaitteensa, ja tarkastettuaan että kaikki on kunnossa hän laskeutuu alas, vie revolverin tupaan omaan naulaansa ja menee perunamaalle jatkamaan työtään.
Lieneekö Juuso tunnin vai puoli tuntia siinä aherrellut ja kyykkinyt, kun hän on kuulevinaan pihalta vierasta puhetta. Hän kääntyy, kohottautuu katsomaan ja näkee pihalla kaksi outoa nuorta herraa, jotka huomaavat myös Juuson, lähestyvät häntä, kättelevät, tervehtivät ja sanovat:
— Me etsimme Juoseppi Heikkilää. Voisitteko neuvoa meille, missä hänet tapaisimme.
— Minä se tässä juuri olen se jota etsitte.
— Niinkö! No, sepä sattui hyvin! Me olemme Haminasta teidän veljenne poikia. — Mitä sedälle kuuluu?
— Mitäpäs minulle! Pois olis vaan jo aika lähteä minunkin, mutta ei vielä oteta. Se jota olen odottanut, ei vaan kuulu. Kuolema viipyy ja viipyy — on muka niin paljon työtä muualla.
— Meidän isämmekin on kuollut. On kai setä siitä kuullut?
— Kuulinhan minä sen. Taisi saada huonon lopun?
— Paranteli pakottavaa hammastaan karbolihapolla ja sai myrkytyksen.
— Niin niin. Yksi otetaan yhdellä tavalla, toinen toisella.
— Isävainaja mainitsi loppuhetkinään, että meidän olisi joskus käytävä setää katsomassa ja ottamassa selvä, puuttuuko sedältä mitään sekä antamassa rahaa aina määräajoin niin paljon kuin setä tarvitsee. Sitä varten me nyt olemme tänne tulleet.
— Turha matka se sitten oli. Älkää sitä varten tulko koskaan. En minä ole minkään puutteessa. Minä tulen hyvin toimeen. Muilla asioilla voitte kyllä täällä käydä, jos teitä huvittaa, mutta älkää pitäkö surua rahasta tai muusta senkaltaisesta. Minulla on kaikkea yllin kyllin.
— Meillä on täällä mukanamme setää varten yksi viskipullo — tuomisiksi. Ainakin voi setä sen meiltä ottaa.
— No, se kyllä käy. Viskipullo ei ole mitään sellaista, mitä ei toinen voisi ottaa toiselta. Kiitos vaan!
Pojat katselivat pihaa eri puolilta. Nähdessään aitanovien päällä laivojen nimilautoja, huudahti nuorempi pojista: "Kuinka jännittävää olisi kuulla noiden kaikkien historiat!"
Tultiin eräänkin aitan luo, jonka päätyseinään oli tervalla piirretty noin puolen sylen korkuisilla kirjaimilla:
Piru.
Pojat kysyivät, mitä se merkitsee.
— Mitä lienee tullut kirjoitelluksi — ennen nuorempana. Kun vanhemmat ihmiset kertoivat, että siinä olisi joskus asunut piru, niin minä otin kerran ja tervasin siihen sen oman nimen, jotta osaisi mennä sinne minne pitääkin, eikä tulisi ihmisten asuntoon. He he! Uskoivat ennen, että on piru. — Pyytäisinhän minä teidät sisällekin matalaiseen majaani, mutta on jo näin myöhä, ja kun sattui vielä niin hullusti, ettei ole teetä eikä sokeria kotona, ja puotikin on jo kiinni.
— Ei sedän tarvitse mistään huolehtia. Ei meillä ole aikaakaan nyt tämän enempää. Me olemme matkalla Narvaan ja sieltä Viipuriin.
Juuso saattoi veljenpoikiaan rantaan ja meni sitten tupaansa. Siellä hän asettui näköputkellaan tähystelemään veljenpoikiensa lähtöä ja havaitsi ilokseen, että purjeet nousivat oikealla tavalla ylös ja lähtö tapahtui merimiesten tapaan. Siitä hän oli iloinen. Hän katseli niin kauan kuin purjeen kasaakaan näkyi. Silloin jo kesäillan hämärä peitti meren. Siinä istuessaan ja katsellessaan hän muisteli poikien käyntiä ja erikoisesti huvitti häntä se seikka, että pojat huomasivat sen "pirun". Juusolle tuli tätä ajatellessaan halu lähteä käymään siinä pirun aitassa. Hän kyllä tiesi, mitä siellä on, mutta meni kuitenkin, avasi oven ja katseli sisälle. Siinä oli eräällä laatikolla kolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet hänen isälleen. Juuso otti niistä esille päällimmäisen, avasi sen auki. Sen välistä hän löysi kirjeen, Anterus-vainajan ruskettuneen kirjeen, joka kuului:
Rakkaat vanhemmat!
Toivotan Teille Jumalan rauhaa ja onnellista joulua sinnekaikille omaisille.
Täällä sitä kaupungissa on aina niin kiire, ettei joudakirjoittamaankaan niin usein kuin haluttaisi.
Mitä isä meinaa niiden rahojen kanssa, joita siellä kotona lienee taas kymmenkunta tuhatta? Eikös se ole huono pankki se oma puinen kaappi. Palaa vielä jonain kauniina yönä tai päivänä, ja siinä menivät vuosien säästöt. Minä tiedän paljon viisaamman ja varmemman keinon. Minulla näet on täällä pankissa niin sanottu juokseva tili. Sinne saa panna rahaa kuinka paljon haluttaa ja siinähän tuota olisi tilaa isänkin rahoille. Pois saa milloin haluttaa, vaikka samana päivänä kuin on sinne tuonut! Isän olisi nyt viisainta heti tuoda tai lähettää tänne minun juoksevalle tililleni pankkiin kaikki liikenevät rahansa. Saa niistä korkoakin. Minä takaan, että kuusi prosenttia ainakin saa. Ja mitä ne veljeni vaimon Eupenkaan rahat tekevät joutilaina makaamassa siellä isän kaapin laatikossa. Sopisi panna vain nekin tulemaan samalle tilille, niin pääsisi isä rauhaan niidenkin hoitamisesta, ja Juusohan ne joskus kuitenkin juo.
Herran rauha olkoon kanssanne!
Anterus Heikkilä.
Juuson sormet vapisivat niin, että kirje putosi hänen käsistään pari kertaa peräkkäin. Hänen oikea käsivartensa nytkähteli ja heilahteli vastoin hänen tahtoansa.
— Siinä näet, velimiesvainaja! Vielä kuoltuasikin omat paperisi todistavat sinua vastaan!
Hän meni tupaan, sytytti lampun, peitti ikkunat huolellisesti, otti ryypyn viskipullosta, kävi keinutuoliin istumaan, nousi ylös, käveli sinne ja tänne ja huudahteli ääneen: "Voi sinä kurja petturi ja varas!"
Sitten hän rupesi kirjoittamaan kirjettä veljensä pojille. Siitä tuli pitkä kirje. Hän kirjoitti monta tuntia. Lainaamme tähän siitä vain muutamia lauseita:
"Rakkaat veljenpoikani!
Kun te tänään illan suulla olitte täällä, teki mieleni jutella koko sukumme historia teille, koska näytitte kelpo miehiltä ja hyviltä ihmisiltä. Se olisi kuitenkin vienyt aikaa, aamuun asti ainakin, eikä tullut silloin sanojakaan suuhuni, mutta nyt alkoivat kaikki entiset asiat päässäni elää ja minä tahdon piirtää näille paperiarkeille rehellisesti kuin Jumalan tuomioistuimen edessä kaikki asiat täydessä valkeudessa, salaamatta kamalimpiakaan tapauksia ja niitäkään, jotka koskevat teidän isävainajaanne — —?
Näin olen parisen vuosikymmentä elänyt kuin maallisessa helvetissä — ulkonaisesti katsoen. Veljeni ryösti minun osuuteni isän perinnöstä ja lisäksi vaimoni Eupen perintörahat, niinkuin näkyy velivainajan isälleni kirjoittamasta kirjeestä. Tämä kirje, ihme kyllä, löytyi vasta tänään, ja se on nyt tässä minun pöydälläni ja minä panen sen tähän mukaan teidänkin luettavaksenne. Minä en vaadi teiltä takaisin rahojani sillä enhän minä niillä rahoilla voisi ostaa menetettyä perheonneani, tehdä tytärtäni jälleen eläväksi, itseäni ja vaimoani nuoreksi. Te ette siis voisi rahallanne tehdä minua onnellisemmaksi kuin olen. Minä en ole ketään pettänyt, en keneltäkään ottanut vääryydellä mitään, en ketään murhannut enkä onnettomaksi saattanut, ja vaikka minulla ei ole nykyjään leipää eikä särvintä, ei teetä, ei kahvia, ei sokeria, ei muuta öljyä kuin mikä lampussa paraikaa vielä on, ei rahaa eikä tietoa mistään elämisen tarpeista — ei lapsia eikä vaimoa — niin tunnen minä niin syvääOnnea, etteivät kaiken maailman meret kykenisi sitä peittämään, ja siitä syystä en minä tarkoita pahaa velivainajalleni enkä teille hänen jälkeläisilleen, vaikka olenkin tämän testamenttini kirjoittanut. Minä olen oikea onnen poika!"