The Project Gutenberg eBook ofSaaren seikkailija: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Saaren seikkailija: RomaaniAuthor: Emil EleniusRelease date: November 4, 2020 [eBook #63626]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAAREN SEIKKAILIJA: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Saaren seikkailija: RomaaniAuthor: Emil EleniusRelease date: November 4, 2020 [eBook #63626]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Saaren seikkailija: Romaani
Author: Emil Elenius
Author: Emil Elenius
Release date: November 4, 2020 [eBook #63626]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAAREN SEIKKAILIJA: ROMAANI ***
Romaani
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.
I. Yö Uustalossa.II. Tullimies haluaa liittolaista.III. Jumala antaa saarelaisille viljaa.IV. Matsedän Jyri.V. Lumipyryssä.VI. Santra.VII. Esivalta ja salakuljetus.VIII. Euppe.IX. Laivaosakkeet.X. Onnen pojalla käy korkeita vieraita.
I luku.
Korttipeli ja ryypiskely on Uustalossa jatkunut pitkin aamuyötä, jo viisi tuntia, kello kahdestatoista asti ja nyt lähenee kello jo viittä aamulla.
Kolme merimiestä ja talon isäntä istuvat ison pyöreän pöydän ääressäUustalon isossa kammarissa.
Pöydällä palaa kolme kynttilää.
Siinä on myös iso, vaalean ruskea ruusi Riian palssamia ja pari isoa putelia hyvää Saksan viinaa, vasta Memelistä tuotua, ja kolme ryyppylasia.
Miehet pelaavat korttia, ryypiskelevät ja puhuvat kovaäänisesti.
Talo on mantereella, erään sokkeloisen merenlahden pohjukassa. Lahden edessä on laaja saaristo. Lahti itse muistuttaa enemmän järveä kaislistoineen, pilliheinikköineen, kiiskeineen ja salakoineen, sillä varsinaisesta saaristomerestä eroittaa sen kapea ja matala salmi, jonka yli helposti voi kivellä heittää. Salmi on matala ja kivinen. Vain jaalat ja kuutot ja sitä pienemmät alukset voivat uida siitä läpi täysin kuormattuina — kuutotkin vain nousumeren aikana. Lahden rannalla, lähellä Uusitaloa on laivaveistämö, jossa on rakennettu muutamia prikejä ja kuunareita, mutta ne on uitettava lahdesta ulos tyhjinä tai korkeintaan pohjakivikuormassa.
Salmen suuta on vaikea mereltä tullessa löytää pimeällä, eivätkä siihen muut öisin pyrikään kuin Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere, juuri ne samat miehet, jotka Uustalon isännän luona pitävät iloa, viettävät hauskaa yötä kolmiviikkoisen merimatkan jälkeen syysmyrskyissä, sateissa ja lumipyryissä. Silloin näyttää tulta Uustalon isäntä salmen länsirannalla olevalla matalalla kalliolla. Jos tulijat ovat oikeita, näyttävät he aluksestaan merkkitulta, kaksi tai kolme leimausta peräkkäin kerran minuutissa, tai tulta, joka kerran minuutissa peittyy — aina kutakin retkeä varten erikseen tehdyn sopimuksen mukaan. Tätä sopimusta ei tunne kukaan muu kuin "Uustalon pappa", niinkuin mainitut saarelaiset Uustalon isäntää kutsuvat, ja tietysti myös nuo saarelaiset, Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere. Jos tulijat ovat vääriä ja vilpillisiä, kuten esimerkiksi tullimiehiä ja näyttävät väärää tulta tai eivät osaa näyttää mitään tulta, sammuttaa Uustalon Pappa oman tulensa ja virittää hetken perästä uuden tulen paljo lännempänä, tai ei viritä ensinkään, riippuen siitä tunteeko hän pimeältä mereltä häämöittävän aluksen tullijaalaksi vai rauhalliseksi saaristolaiseksi tai rannikkolaiseksi. Tullimiehille, koska he ovat ruunun miehiä, ei Uustalon Pappa voi olla tulta näyttämättä, mutta juuri sen verran lännemmäksi, että tullijaala iskee keulapuunsa mainittuun kallioon, joka on jyrkkä ja jonka luo jaala ui kuivaan maahan, vaikka olisi täydessä kuormassa. Mainittu salmi on nimittäin pimeässä aivan näkymätön, koska lahti tekee levetessään jyrkän mutkan länteenpäin heti kun on salmesta päästy sisään. Mereltä katsoja näkee siis vain pelkkää metsää, eikä edes taivasta vasten nouse ainoatakaan korkeampaa puuta tai mäkeä, jonka mukaan voisi paikan suunnilleenkaan arvioida. Salmen länsirannalla oleva kalliokin on niin matala, ettei siitä ole yhtään apua. Molemmin puolin salmea ja sen takana kasvava metsä on paljon korkeampaa, kuin tuo kallio, ja metsän raja taivasta vasten on aivan suora. Päivälläkään, kirkkaalla auringon paisteella, ei salmensuuta näe matkan päähän, sillä kallio salmen länsirannalla punertaa aivan samanlaisena ja yhtä korkeana kuin kivikko pitkin rantaa länteen ja itään. Ranta on täynnä suuria, parin sylenkin korkuisia ja pienempiä, punertavia kiviä ja niitä on vedessäkin, joka on kauas matalaa. Jotkut kivistä pistävät päänsä ylös vedestä vielä kaukana rannasta. Lahteen sisään pääsy on siis sangen vaikeaa päivällä, mutta vielä vaikeampaa yöllä ja etelämyrskyillä taas jokainen mielellään tahtoisi päästä tuon salmen takana olevaan tyyneen ja ihanaan satamaan. Tämä on Eskon Mikolle, Hinterikin Juusolle ja Sepän Jerelle ei ainoastaan mieluista, vaan aivan välttämätöntä, sillä milloin he mereltä salmea lähestyvät, eivät he sitä lähesty hätäsatamaa etsiäkseen, vaan jättääkseen ennen aamua viina-ankkurinsa uustalon Papan hoitoon. Lahden rannalla, lähellä salmen suuta, länteenpäin, synkän metsän takana, on savipohjaisia soita. Niihin kaivetaan puolen sylen syvyisiä, saveen asti ulottuvia kuoppia ja viina-ankkurit peitetään turpeilla kauniisti niihin kuoppiin ja kaivetaan esille vasta talvella, rekikelin alettua, ja viedään vähittäismyyjille sisämaahan.
Milloin mereltä tulija näyttää oikeita merkkitulia, sytyttää Uustalon Pappa niin sanotut sihtitulet. Hänellä on mukanaan sitä varten kaksi tuulta sietävää lyhtyä, jotka hän asettaa salmen takana olevalle metsärannalle ja ohjaa niillä aluksen salmesta sisään, kunhan alus vain asettaa kulkusuuntansa siten, että lyhtyjen tulet näkyvät tarkasti päällekkäin. Jos taas asiat ovat niin hullusti, että salmen sisäpuolella on vilppi, se on, että siellä makaa ankkurissa tullijaala vaanimassa, asettaa Uustalon Pappa lyhtynsä rinnakkain salmen länsirannalle, eikä liikuta niitä, tai jos tullijaala on liian lähellä tai jos on pelkoa siitä, että lähistöllä, metsän suojassa hiiviskelee vilpillisiä olentoja, sammuttaa Uustalon Pappa molemmat lyhtynsä, hiipii äänettömästi jollaansa ja soutaa tiehensä. Silloin alkaa tulijoille ikävä ja vaikea luoviminen takaisin merelle ja uusi yritys tehdään vasta seuraavana iltapimeänä tai valitaan kokonaan toinen maihinnousupaikka Haminan tai Koiviston puolella. Uustalon Papan maat ja salmet ja talo on nimittäin Loviisan tullimiesten vaikutuspiirissä.
Jaala oli ankkurissa lahdella, lähellä Uustalon rantaa.
Kaikki purjeet olivat käärityt.
Tullin ilmaantumisesta lahdelle ei ollut mitään lukua, sillä aluksessa ei ollut tällä kertaa kieltotavaraa pisaraakaan.
Joskus sattui niin, että tulli nousi jaalaan sittenkin tarkastukselle. Ei löytänyt muuta kuin viinan hajua. Jaalan koko sisus haisi viinalle. Tullimiehet nuuskivat sieraimiaan ja sanovat Eskon Mikolle, joka on ilmoitettu laivan omistajaksi ja kuljettajaksi — vaikka hän onkin vain jonkinjoutava niin kutsuttu linnakippari, mies, joka tarvittaessa menee talvikuukausiksi istumaan ja vettäleipää syömään isäntänsä ja päämiehensä puolesta — että: "Täällä haisee joka paikka viinalle", ja nuuskivat ja nuuskivat että sieraimet sihisevät. Nuuskii ilmaa myös Mikko, joka on tullimiesten kanssa laskeutunut alas ruomaan: "No ihme ja kumma! Ei ainakaan minun sieraimiini ota muuta hajua, kuin minkä täällä tervalle ja silakansuolavedelle haisee!" — "Haisee haisee! Viinalle haisee joka paikka!" — "Jaa, sille en minä mahda mitään, jos herrojen sieraimissa viinalle haisee. Herrat ovat luultavasti ahkerasti ryypänneet ja oma henki vain se taitaa haista. En minä mitään viinan hajua tunne. Mutta minähän en olekaan kunnon ryyppyä saanut kun Matiksen Hemman häissä! — Ja tässähän tämä on jaala! Etsikää etsikää!"
Ja tullimiehet soutavat tiehensä.
Niin. Usein kävi sillä tavalla.
Nyt ei ollut ainakaan ankkuroimiseen saakka tullijaalaa näkynyt ei kuulunut missään, eikä Uustalon Pappakaan sanonut nähneensä niitä viikkokauteen niillä vesillä. "Paha merkki", sanoi siihen Hinterikin Juuso. "Sitä pikemmin nyt voivat tähän ilmaantua." Eivät ne kuitenkaan ilmaantuneet koko ajalla. Rauhassa saatiin iltayöstä purkaa jaala tyhjäksi ja korjata tavara talteen. Työ kävi nopeaan, sillä kaikki kolme jaalamiestä ja Uustalon Pappa poikineen panivat parastaan. Jaala ankkuroitiin Uustalon rantaan, purjeet käärittiin, kajuutasta otettiin pari tuopin vetävää viinaputelia ja palssamiruusi, kajuutan ovi kierrettiin lukkoon, loikittiin jollaan ja soudettiin maalle, Uustaloon, jossa ensin syötiin vahva ateria ja sitten alettiin kemut, jotka ovat nyt jatkuneet, kuten sanottu, kello viiden korville asti.
Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä, on Hinterikin Juuson mieliala korkeimmillaan. Uustalon Pappa jo torkkuu ja Eskon Mikko, linnakippari, mukalaivuri, kiroilee tylsänä ja Sepän Jere hankkii riitaa Hinterikin Juuson kanssa hokemalla lakkaamatta: "Minä voitin sinut korttipelissä ja sinä jäit minulle sata markkaa velkaa."
Juuso luovii yli lattian takalle, jossa päretikulla penkoo hiillosta, jonka emäntä maata lähteissään illalla peitti tuhalla, ja kuulee kuin pilvistä ja hyvin kaukaa:
— Kuule Hinterikin Juuso! Sinä olet hävinnyt pelissä! Kuule HinterikinJuuso! Sinä olet minulle sata markkaa velkaa. Kuuletko sinä vai et!?Näithän sinäkin Uustalon Pappa, että se hävisi ja jäi minulle satamarkkaa velkaa?
— Näin, näin.
— Se ei meinaa maksaa minulle! Se on kelmi mies, vaikka on rikas!
— Kyllä se maksaa. Maksaahan se. Odota nyt, että se saa ensin piippuunsa tulen.
— Minä hakkaan sen tuhannen ruumeneksi, jos ei se maksa. Luulek'sä, etten minä jaksa, hä!
Jere ravistelee Uustalon Pappaa, jonka vieressä hän on istunut koko ajan, mutta on nyt tuppautunut yhä lähemmäksi, että muka Pappa paremmin hänen huutonsa kuulisi.
— Luulek'sä etten minä jaksa — hä!?
— Jaksat, jaksat, vaan anna miesraiska olla hakkaamatta! Hyvä mies se on Hinterikin Juuso. Kyllä,se maksaa kunhan ennättää saada tulen piippuunsa.
Hinterikin Juuso on löytänyt hehkuvan hiilen, jonka on nostanut hyppysissään piippunsa suulle, tupakan päälle ja imee parhaillaan ja saa tupakan palamaan, horjahtelee ja rääpästelee milloin vasemmalle jalalle, milloin oikealle, milloin eteenpäin milloin taapäin. Sitten viskaa hän hiilen takkaan ja kääntyy toisiin päin ja alkaa hoiperrellen palata. Keskilattialla hän pysähtyy ja kysyy Uustalon Papalta:
— Kuules Pappa! Minä kysyn sinulta yhtä asiaa.
— No — kysy vaan.
— Sinä olet ollut aina hyvä mies minua kohtaan…
— Entä sitte?
— Ja olet ollut minulle kuin oma veli, parempi kuin oma isä. Kuule mitä minä sanon sinulle!
— No?
— Minä luotan sinuun enemmän kuin tähän piippuuni ja kun sinusta aika jättää, niin sitte en minä yhtään tiedä, kuka minua auttaa tullisyökäreistä.
— Onhan minulla kaksi poikaa…
— Kaksi poikaa?! —
— Niin. —
— Ne ei ole mitään, sanon minä! Kuulek'sä nyt, mitä minä kysyn sinulta, Uustalon Pappa?
— Kuulen kuulen. Sitähän minä tässä odotankin, että mitä sinä kysyt.
Hinterikin Juuso hoipertelee, koettaen hoitaa tasapainoaan käsillään — vasemmassa kiikkuu savuava piippu — ja tulee aivan ukon eteen ja supattelee kovaäänisesti ukon korvaan.
— Mitäs tämä Sepän Jere sinulle sanoi taannoin?
— Että hänellä on sata markkaa saamista sinulta.
— Sanoikos se mitään muuta?
— Sanoi, että sinä hävisit korttipelissä ja jäit sata markkaa Jerelle velkaa.
— Sanoikos se, että minä olen hänelle sata markkaa velkaa?
— Sanoi.
Hinterikin Juuso peräytyi pari askelta, kolmekin, koetti pyörähtää ympäri kantapäällään, niinkuin hänellä tapana oli, ja onnistuikin ja hihkaisi:
— Sata markkaa velkaa tai saamista! Sata markkaa velkaa tai saamista! Se ei meinaa meikäläisen kukkarossa yhtään mitään. Poltti tämän nyt satamarkkasen tupakassa tai haistoi nuuskassa, se ei meinaa minun kukkarossani mitään! Eikä Uustalon Papankaan kukkarossa! Toista se olisi sinun kukkarossasi, Sepän Jere! Sinä olet köyhä mies!
Hinterikin Juuso pani piipun hampaisiinsa, kävi pöydän ääreen istumaan, kaivoi liivinsä povitaskusta kukkaronsa, josta otti esille setelitukon, jonka levitti pöydälle, löysi satamarkkasen ja viskasi sen Sepän Jeren eteen ja sanoi:
— Tämä yksi satamarkkanen ei tunnu minun kukkarossani yhtään mitään, oli se tuloa tai menoa! Siin' on! Kääri se nyt kauniisti ja vie nannallesi! — Mutta tiedätkö sinä, Sepän Jere, minkä tähden minä hävisin korttipelissä?
— Kun olet huonompi pelaaja…
— Niin niin. Niin sinä luulet ja niin luuli Eskon Mikko ja niin taitaa luulla Uustalon Pappakin, mutta minä itse luulen, että asia ei ole sillä tavalla kuin luullaan. Minä surin sinun köyhyyttäsi, Sepän Jere, ja olen aina surrut ja annoin sinun tahallani voittaa itseni, etten tarvitsisi rahaa sinulle lahjoittaa, sillä lahja on kuin almu ja tekee mielen alakuloiseksi. Toista se on, kun itse rahansa ansaitsee, kaupalla, työllä, taikka korttipelillä! Niinhän! Hi hi hi!
Hinterikin Juusoa sanottiin välistä väkäleuaksi ja toisinaan jäkkäniskaksi. "Sellain jäkkäniska! Just kun Hinterikin Juuso!", sanoivat vaimot Juuson kotisaarella pojistaan joskus, ylpeillen ja kuvitellen, että niistä tulee Hinterikin Juuson kaltaisia onnellisia merenkulkijoita, onnen poikia, rahan tuojia. Eikä Hinterikin Juuson leuka muulloin niin vahvalta näyttänytkään kuin nyt, julistaessaan Sepän Jerelle tuon musertavan sukkeluutensa.
Eikä Hinterikin Juuso ollut mikään huono mies ruumiiltaankaan. Hän oli päin vastoin voimakas, norja ja sukkela, vikkelä kuin kissa. Kovin teki mieli Sepän Jeren viskata satamarkkainen takaisin, mutta pelkäsi, humalissaankin, että siitä tulee tappelu ja hän saa selkäänsä.
— Mutta eiköhän käydä maata, yksi niinkuin toinenkin, sanoi viimein isäntä. — Tästä taitaa tulla aamu käsiin ja työt eteen. Työt minulle ja matka teille.
Vasta nyt havaitsivat miehet, että aika oli kulunut jo kello viiteen aamulla, että oli jo heräämisen aika tavallisina päivinä. Siitä huolimatta kävivät miehet maata, sillä he olivat sangen väsyneitä.
Oli jo aamiaisen aika, kello kahdeksan, kun Hinterikin Juuso tovereineen heräsi, tai oikeastaan herätettiin. Isäntä tuli nimittäin tuvan puolelta isoon kammariin, jossa yöllä oli ryypitty ja korttia pelattu ja jossa saarelaiset nukkuivat, heitä herättämään ja sanoi:
— No miehet! Käypääpäs tupaan vähän haukkaamaan leipää.
Miehet ottivat ruokaryypyt, jotka olivat samalla kohmeloryypytkin ja alkoivat syödä emännän keittämää hyvää ohrajauhopuuroa voisilmän ja vastalypsetyn maidon kanssa.
Syödessä sanoi isäntä:
— Lahdelle näyttää yön aikana ilmaantuneen toinenkin alus.
— Niin pakana on kuin onkin, sanoi Hinterikin Juuso, vilkaistuaan ulos ikkunasta, joka olikin siinä hänen vasemmalla puolellaan. Eikä tämä kukaan muu ole kuin Loviisan tullijaala. Tunteehan tämän nyt, vaikkei olisi silmiä päässä. Maltas, maltas Petterssonni! Kyllä minä sinut vielä opetan!
Syödessä juteltiin vielä yhtä ja toista. Muun muassa sanoi niille maamiehille Hinterikin Juuso: "Jokaisella ihmisellä on omat vastuksensa, niinkuin teilläkin maamiehillä hallat ja muut ja meillä saarelaisilla tullimiehet. Jokaisen kannettavaksi on Herra pannut oman ristinsä!" — Siitä oltiin yksimielisiä, vieläpä isäntä lisäsi, että ovat ne ristinä tullimiehet muutamille maamiehillekin, sillä: "Ei ole sanottu, etteivätkö tullimiehet mene ennenaikojaan penkomaan suota pahalta paikalta ja sitte olisi piru merrassa! Enemmän pahaa tuottaisi kuin halla halmeessa! Mutta toivotaan nyt, että niin ei ole sallittu tapahtuvan!"
Syötyä juotiin vielä kahvit, jota maustettiin viinalla ja tupakoitiin ja juteltiin hetken ja sitte saarelaiset läksivät rantaan, lykkäsivät jollansa mereen ja sousivat jaalalleen.
II luku.
Tullijaala oli ankkuroinut aivan Hinterikin Juuson jaalan viereen.
Jaalan nimi oli "VESA", sillä Juuson isä, rakentaessaan sen, toivoi "Vesan" kasvavan puuksi, se on, enentävän hänen varallisuuttaan, kunnes hän voi hankkia suuria laivoja. Ensin oli "Vesalla" purjehtinut isä itse, mutta huomattuaan pojallaan olevan paremman onnen, oli hän jättänyt aluksen kokonaan poikansa Juuson huostaan.
Ja se oli viisaasti tehty se!
Juuson vanhempi veli Anterus, Hinterikin Anterus, oli isän poika ja hän Juuso oli äidin poika. Isä oli nimittäin oikeastaan suosinut Anterusta, mutta kun hän nyt oli ulkomerillä — mennyt jo alaikäisenä, saanut avustusta kotoa ja käynyt merikoulua ja purjehti nyt kaukaisilla vesillä purjelaivan päämiehenä — osoitti isä suosiotaan Juusolle, kun tämän suuret kyvyt olivat tulleet näkyviin niillä retkillä, joita Juuso oli tehnyt isänsä kanssa, ja joilla aina voitettiin, jos tehtiin Juuson ohjeiden mukaan ja menetettiin, jos tehtiin Juuson ohjeita vastaan. Isää tämä ensin harmitti ja suututti, mutta sitten hän antoi meriasioissa kokonaan vallan Juusolle ja jäi itse kotimieheksi, puolustaen itseään ja kotiinjäämistään vanhuudellaan — ja se olikin pätevä syy! — ja leinisillä säärillään. Kylä ihmetteli sitä, että alus annettiin kokonaan Juuson huostaan, kun hän muka niin paljon juo, mutta ukko Hinterikki itse rantakäräjillä, kun joku siitä ystävällisesti ja suoraan huomautti, sanoi "Kyllä Juuso viinaa paljon juo, mutta vielä enemmän se taloon rahaa tuo."
* * * * *
Hinterikin Juuso tovereineen nousi jaalaan.
Viereisen tullijaalan kajuutan savutorosta tuprusi tervassavu. Siellä myös lietänee aamiaisella.
"Vesassa" alettiin päästää purjeita auki kääreistään. Juuri silloin nousi kolme miestä tullijaalan kajuutasta, päällysmies ja kaksi tullivartijaa.
Tullijaalan perällä oli jolla. Sen veti yksi tullivartijoista jaalan kupeelle. Päällysmies, ja tullivartijat astuivat siihen ja sousivat "Vesan" kupeelle, jossa pysähtyivät. Molemmat tullivartijat nousivat jollassa seisomaan ja pitelivät kiinni "Vesan" laidoista. Päällysmies istui jollan perällä ja tupakoi — poltti sikaria. Hän katseli ylös jaalaan ja kun jaalamiehet ilmaantuivat partaalle, kysyi:
— Mikä on tämän jaalan nimi?
— No ek'sä itse osaa lukea? Siinähän tuo on nimilauta nokkasi edessä jaalan peräkasassa ja toinen peräpeilissä! Lue, jos osaat! sanoi irvistäen Hinterikin Juuso.
— Ja kuka on tämän jaalan kippari?
— Tämähän se on Eskon Mikko meidän saarelta.
— Kuka siellä teistä on sitte Eskon Mikko?
— Minähän se olen ollut.
— No mikset sinä sitte heti sano?
— Hetihän minä sanoin kun kysyttiin.
— Älä pidä leukojasi liian leveinä, mies hoi! Mitä sinulla on siellä jaalassasi?
— Jaa että mitä on?
— Niin. Mitä sinulla on siellä?
— Pohjalla kiviä ja vähän vettä.
— En minä sitä tarkoita, vaan kontrapanttia.
— Se taas on salatavaraa! Sopii tulla etsimään!
— Mistä sinä tulet?
— Tultiin kotoa.
— Entä sitä ennen.
— Virosta.
— Mitä varten nyt täällä?
— Tultiin heinänostoon, mutta pyytävät niin korkeaa hintaa, ettei kaupoista tullut mitään.
— Mihinkä nyt menet?
— Kotiin.
— Vai niin. Ja sitte?
— Jumala hänen tietää! Voi olla, että vedetään jaala maalle talveksi.
— Minä tulen pitämään tarkastusta sinun jaalassasi. Sinä et nosta purjeita etkä ankkuria sillä aikaa. Ymmärrätkö sinä?
— No mikäs tuota selvää asiaa on ymmärtäessä.
— Sinä pilkkaat virkamiestä, mutta katso itseäsi, irvistelijä! Minä ammun kinttusi poikki, jos et pidä siistimpää suuta! Pane se mieleesi!
Tullimiehet nousivat jaalan, sitoivat jollansa pestin kiinni keulavanttiin ja tarkastus alkoi.
Se alkoi aivan tavallisella tavalla: Tullimiehet laskeutuivat ruomaan ja alkoivat vetää vahvasti ilmaa sieraimiinsa ja päällysmies ärjäisi viinan ja syysmyrskyjen tärvelemällä käheällä kurkullaan:
— Täällä — täällä haisee viinalle!
— Vielä mitä! Silakan suolavedelle ja tervalle siellä haisee, eikä viinalle.
— Minun nenässäni haisee viinalle!
— Jaa no — se onkin taas eri asia, millekä herra tullipäällysmiehen nenässä haisee ja mille ruomassa haisee!
— Minä en kysynyt sinulta mitään, sinä tervakourainen mies! Tullivartijat! Tehkää tehtävänne! Tarkastakaa joka loukko ja joka merimiesarkku ja joka kaappi ja koijat, ottakaa auki karneeri ja kajuutan permanto, penkokaa pohjapainokivet ja ketjukasat ja purjeet ja kaikki ja vetäkää köysinuotta ympäri jaalan!
Kun tarkastus oli näin perinpohjainen, vei se aikaa aina puoleen päivään asti. Enimmän vaivaa toi tullivartijoille niin sanotun köysinuotan veto jaalan ympäristöllä ja alla.
Oli nimittäin joskus sattunut, että isojen kivipainojen avulla painettiin lähelle pohjaa viina- tai viini-astioita, piiloon sinne, ja siltä varalta oli tullimiehillä nykyään niin sanottu köysinuotta, joka pikemminkin oli naara kuin nuotta. Sitä soutelivat tullivartijat hiki hatussa jaalan lähivesissä löytämättä mitään. Viimein antoi päällysmies vartioilleen käskyn lopettaa. Koko ajan oli hän itse seisonut tai kävellyt jaalan kannella ja polttanut sikarin toisensa jälkeen, sytyttäen uuden sikarin entisen pätkällä.
Tullivartijain palattua sanoi päällysmies Hinterikin Juusolle:
— Sinä Joosef Henrikinpoika, tule sinä tänne kajuuttaan. Minä tahdon puhua sinun kanssasi pari sanaa ja tarkastaa paperit.
Tarkastus oli tavallaan loppunut. Se oli käynyt kuin nuottien mukaan — ihan loppuun asti. "Paperien tarkastus" jaalan kajuutassa oli sikäli omituinen, ettei sitä tehty heti ja ettei sitä varten kutsuttu kajuuttaan Kuuton päämieheksi ilmoitettua Eskon Mikkoa, vaan Hinterikin Juuso.
Heti kajuuttaan tultua, ymmärtäen mitä "paperien tarkastus" merkitsi, otti Juuso kaapistaan esille kaksi ryyppylasia, konjakkipullon ja hienoimpia sikareja, mitä tällä puolen maailmaa saatavilla oli ja tarkastus alkoi.
Ensin otettiin konjakkiryypyt ja pantiin tupakaksi ja juteltiin syksyn omituisista ilmoista — pelkkiä länsimyrskyjä, sumuja ja sateita.
— Ei suinkaan sinulla mihinkään kiire ole?, sanoi kerran muun asian väliin Juuso.
— Mihinkäpä minulla, ellei itselläsi! Minulle on sama, missä aika kuluu ja paras siellä missä se hyvin kuluu. Sinulla tässä pikemminkin kiire lienee.
— Mitäs minulla. — Vielä tässä päivänvaloa riittää muutama tunti, että pääsee tästä lahdesta ja maista ulos mereen. Siellä taas on sama, oli yö tai päivä. — Kun sinulla kerran ei ole kiire, niin pannaan kamiinaan tuli ja laitetaan vähän lämmintä. Kylmä siellä ulkona olikin seisoa.
— Kylmä on ilma jo. Vilun se tahtoo tehdä. Päällysmies hieroi kämmeniään, osaksi siitä syystä, että niitä vielä paleli, mutta vielä enemmän siitä syystä, että näki Juuson rupeavan laittamaan tulta kamiinaan ja panevan vesikattilan tulelle.
— Mihinkäs sinä panit ne viina-ankkurit, jotka toit eilen illalla tällä jaalalla?
— Jaa että mihinkäkö panin?
— Niin.
Päällysmies karisti tuhkaa sikaristaan kamiinaan. Juuso hommaili tulensa kanssa. Lisäsi tervaksia kattilan alle ja vastasi harvakseen:
— No kaikkea sitä pälkähtää sinunkin päähäsi kysyä!
— Sano pois vain. Kyllä minä tiedän, että sinulla on tähän tullessasi ollut tavallista parempi viinakuorma jaalasi vatsassa. Siellä on niin jumalattoman kova viinan lemu vieläkin. Sano pois vain. Saat luottaa minuun kuin kompassiisi. Minä en sinun tavaroihisi koske, oli ne mitä hyvänsä! Minä vain haluaisin tietää, mitä keinoja salakuljettajat nykyään viljelevät. — Voitaisiin tehdä liitto. Minä en antaisi sinua oikeuden käsiin ja sinä antaisit minulle jonkun palkkion vaitiolostani ja sokeudestani. — Kyllä minä sinuun luotan.
— Paljoko sinä sitte tahtoisit?
— Voitaisiinhan siitä sitte sopia, kun nyt ensin sovittaisiin tästä pääasiasta.
— Mistä helvetin pääasiasta?
— Siitä, rupeatko sinä liittoon vai et.
— En. Liittoon tullimiehen kanssa! Mieluumminkin sitte pirun kanssa!
— Minä luotan sinuun…
— Mutta minä en luota sinuun!
— Kyllä sinä saat minuun luottaa kuin itseesi! Älä yhtään pelkää!
— Ei puhuta siitä asiasta mitään.
— Sinulle olisi siitä paljon etua. Minä vakuutan kunniasanallani, että en ainakaan minä nostaisi kannetta sinua vastaan…
— Mutta kielisit muille — toisille tullimiehille asiat ja pesisit itse kätesi. Ja enhän minä itse ole istumaan mennyt tähänkään asti. Tiedäthän sinä, että tämän jaalan omistaja ja kippari on Eskon Mikko. Hööö! Vai niin tuhmaksi sinä minua luulit! Ei! — Halvemmaksi minulle tulee se, että ollaan niinkuin ennenkin.
— Minulla on pieni palkka ja iso perhe…
— Jaa — se asia ei liikuta minua. Tuolla kannella on Eskon Mikko. Hänellä on äiti ja sairas sisar. Siellä on Sepän Jere, jonka isä on puujalka, tullimiesten ampuma raajarikko, joka ei kykene kalastamaan eikä purjehtimaan. Voi voi mitenkä paljon on maailmassa niitä, joilla on pieni palkka ja iso perhe!
— Sinulla on vallattoman hyvää konjakkia…
— Ota vaan itse lisään, jos maistuu! Minulla on tässä vähän vielä kiireitä tämän keittämisen kanssa.
Tullimies laittoi itselleen ryypyn ja toisenkin ja sitten olikin jo Juusolla kiehuvaa vettä kattilassa ja hän kaatoi sitä laseihin. Juotiin monta lasillista kuumaa teetä, johon sulatettiin paljon sokeria ja kaadettiin konjakkia mausteeksi.
Kun paperien selvitys päättyi, oli tullipäällysmies nostamalla autettava jollaansa, jossa hän retkahti perälle istumaan osaksi nojaten jollan peräpeiliin, osaksi partaaseen. Oikea kyynärpää riippui jollanpartaan ulkopuolella, vedessä. Molemmat tullivartijat olivat päämiehelleen niin suuttuneita, etteivät kohentaneet häntä paremmin istumaan, eivät edes nostaneet hänen kyynärpäätään ylös vedestä. He olivat sinisiä vilusta, eivätkä olleet saaneet ainoatakaan ryyppyä. Hoitakoon itse itsensä ja jos kyynärpäätä palelee, niin nostakoon sen ylös vedestä. Tullipäällysmiehen pää riippui rinnalla ja hän mongersi yhtenään epäselviä ja vihaisia lauseita joista muutamista sai selvänkin: "Hinterikin Juuso on saatanan ylpeä mies — ei rupea minun kanssani puulaakiin… Minä hirtätän sen Loviisan torilla niinkuin kapisen koiran!… Ylpeä kuin riivattu!… Minä ammun koivet poikki siltä, kun ensi kerran tavataan viinajaalan kannella… Ammun — — ammun — Antakaa pistooli tänne! Missä minun pistoolini on?! — — Kuka tuolta jaalasta töllistelee!? — — Oletko sinä Hinterikin Juuso — hä!? Minä hirtän sinut oman laivasi mastoon vielä tänä syksynä! — — Kuuletko sinä!… Hei tullivartijat! — Mihin te soudatte! Mennään Hinterikin Juuson jaalaan tekemään takavarikko! Otetaan siltä pois kaikki konjakkiputelit!"
Päällikkönsä komennuksesta huolimatta sousivat tullimiehet omaan jaalaansa ja nostivat humaltuneen päämiehensä yli jaalan partaan. Siinä oli kuitenkin käydä hullusti. Miehet horjahtivat ja jolla oli mennä nurin. Lopulta saivat he kuitenkin päällikkönsä jaalan kannelle ja veivät hänet kajuuttaan, johon itsekin jäivät.
Sillä välin oli "Vesan" ankkurikela alkanut kilkattaa. Ketjun tultua lyhyeksi nostettiin ylös peräpurje ja vokka avattiin. Lyyveri oli myös valmiina nousemaan. Kaksi miestä oli ankkurikelassa, Juuso itse peräsimessä. Lyyveri vedettiin ylös ja sopivan tuulen vihurin tultua vedettiin lyyverin ylihangan puoleinen jalusnuora kiini. Tuuli täytti lyyverin, joka alkoi painaa keulaa vasemmalle. Sillä hetkellä Mikko ja Jere neljällä viidellä nopealla ankkurikelan kankien painalluksella nostivat ankkurin irti pohjasta ja riensivät, Mikko taakivokan valliin ja Jere lyyverin jalusnuoriin. Tuuli painoi jo peräpurjeeseen ja vokkaan. Lyyveri laskettiin irti yläpuolelta, missä se tähän asti painoi vastaan, alapuolelle, jossa Jere ketteränä veti jalusnuoran kiinni ja samalla veti Mikko ylös taakivokan. Jere tuli häntä auttamaan vallin kiristämisessä ja kiinnittämisessä. Taakivokan kouti vedettiin myös kiinni ja lakkasi se paukkumasta. Jaala purjehti lahdesta ulospäin vastahankaista tuulta, joka kuitenkin vei hyvin. Tunnin perästä oltiin meren aavoilla ulapoilla harvan ja voimakkaan länsiummikkaan keinuttelemana. Vetämään oli avattu myös molemmat huippupurjeet. Täysin purjein mennä pauhahteli jaala viluisen syystuulen humistessa sen purjeissa.
— Länsituuli taitaa loppua ennen aamua, sanoi Juuso jättäessään Mikolle peränpidon. — Aurinko laskee niin umeaan taivaaseen ja tuuli vetää aina vain vastapäivää. Ennen aamua se taitaa olla jo idässä — kaakossa ainakin. Saa nähdä ennätetäänkö edes kotiin luovimatta. Nytkin jo pyrkii lyyveri lyömään tyhjää, eikä anna enään ohjata kuin piirun verran päälle suunnan ja jaala ojettuu ainakin sen verran näin keveässä pohjakuormassa.
Mikko oli samaa mieltä taivaan merkeistä ja lisäsi omana arvelunaan, että loppumatkalla se taitaa antaa luoviakin.
Turkit päällä, karvalakki päässä, paksut villakintaat ja rukkaset kädessä istui Mikko helmarin ääreen. Hän oli kuuluisa taitavasta peränpidostaan, mutta ei vetänyt vertoja Juusolle itselleen.
Hinterikin Juuso itse laskeutui alas kajuuttaan, riisui päältään turkin ja jaloistaan raskaat merisaappaat ja oikaisi itsensä koijaan peitteen alle ja nukkui heti.
Sepän Jere sahaili kannella tervashalon lyhyiksi pätkiksi jotka pilkkoi veistöpölkyn päällä pieniksi ja vei kajuuttaan, jossa laittoi tulen kamiinaan ja alkoi keittää rokkaa.
Kullakin oli oma työnsä, eikä muuta kuulunut kuin Juuson kuorsaus, aallon mäjähdykset jaalan leveään keulaan ja ylälaitaan, veden ja ilmakuplien kurahtelu laitojen alla, vaahdon sihinä ja kohina alalaidan puolella, saumojen narahtelu jaalan vääntäytyessä aallon pohjasta pitkään liikkuvaan ylämäkeen ja kiertäytyessä taas laineen harjalta vinosti alamäkeen, kahvelin ja pirkkelin jurnutus mastoja vasten ja tuulen hyminä purjeissa ja köysissä.
III luku.
"Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", sanoi Hinterikin Juuso aamulla kello kolmen tienoissa, kun jälleen tuli tyyni ja niin tuumasi Eskon Mikko ja Sepän Jere myös. Molemmat he kertasivat puoliääneen, mitä Juuso juuri oli lausunut. — "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa. Niin se ajaa."
Muuta ei sinä yönä oltu juteltukaan.
Pari tuntia oli luovittu etelätuulta. Juuso itse oli pitänyt silloin perää. Käännösten aikana oli Juuso aina sanonut: "Käännyttäsköhän taas", jolloinka Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat kompuroineet pimeää kantta pitkin sanaa päästämättä paikoilleen, Mikko vokan jalustimeen ja Sepän Jere keulaan, hoitamaan keulapurjeiden jalusnuoria käännöksen aikana.
Ennen käännöstä antoi Juuso aluksensa hiukan aleta, jolloin sen vauhti lisääntyi, joka taas oli tarpeellista ja välttämätöntä kääntyessä, etenkin nyt, kun kävi vastaan voimakas ummikas.
Juuso itse istui kajuutan katolla jalat riippuen kannella ja piteli kiinni helmarista, ja ohjasi ja tarkkasi hetkeä, milloin aluksella on sopivan suuri vauhti ja milloin on sopiva aaltojen väli aluksen kääntyä. Silloin hän taitavalla liikkeellä, ensin vähitellen ja sitten rohkeammin, lykkäsi helmarin itsestään poispäin, jollain alus voimakkaassa kaaressa alkoi kääntyä ja kohota kallistuneesta luovima-asennostaan pystyyn. Silloin kuului läiskettä ja pauketta. Purjeet paloivat ja rievinauhat ja nuorat rapisivat ja rapsahtelivat vahvaa purjekangasta vasten, joka hulmusi tuulessa. Vokka oli vihainen pirkkelilleen, jolle se antoi läiskyvän korvapuustin toisensa jälkeen. Ensin vaikeni isopurje perällä. Se oli saanut tuulen uudelta puolelta, täyttyi, pingoittui, vaikeni ja alkoi lykätä alusta ylös tuuleen. Sillä välin olivat keulapurjeet saaneet myös tuulen uudelta suunnalta, mutta jäivät vastaan, painamaan keulaa alas, kääntämään alusta. Vokka oli paukkunut ja palanut koko ajan, mutta heti isonpurjeen täytyttyä tuulesta, vei Eskon Mikko vokan jalusnuoran alapuolelle, jossa hän Sepän Jeren avulla veti sen kireälle ja kiinnitti sen omaan linkkoonsa kannessa. Sitten he molemmin miehin menivät keulaan, Jere yläpuolelle päästämään harusvokan ja lyyverin jalustimet auki ja Mikko vetämään ne kiinni alapuolelle. Yhteisvoimin he tiukkasivat nekin kiinni. Alus kulki jälleen uutta suuntaa oikealle kupeelleen kallistuneena ja laistojen tulet, jotka äsken näkyivät oikealta, näkyivät nyt vasemmalta. Käännösten aikanakaan ei puhuttu enempää. Joskus jörähti Juuso: "Anna mennä!" tai "pane kiinni!", mutta eihän sekään mitään juttelua ollut. Vasta nyt, Juuson lauseesta: "Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", kehittyi keskustelu, nimittäin tuo jo mainittu, jossa Eskon Mikko vastasi: "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa syksyinen yö. Niinhän ne sanoivat ennen vanhat, edesmenneet." Ja sanoilla: "Niin se ajaa, niin se ajaa", otti keskusteluun osaa Sepän Jere myös.
Tuuli oli nimittäin yön kuluessa käynyt kaikissa ilmansuunnissa ja välillä tyyntynyt. Nyt, noin puoli tuntia sitten oli alkanut puhaltaa etelästä, siis vastaan. Lännestä kävi myös voimakas ummikas, sillä eilen ja sen edellisinä päivinä, lähes viikon ajan, oli puhaltanut voimakas länsituuli. Käännöksen jälkeen pauhahteli ummikas alihangan puolelta vastaan.
Tuulen pyöriminen sinne tänne oli ollut kiusallista — paitsi milloin se puhalsi mukatuulena — ja vaikka nuo kolme miestä "Vesan" kannella eivät olleetkaan mitään maamiehiä, oli heidän mielensä apea ja pitempää keskustelua ei syntynyt, ennenkuin aamuhämärissä, jolloinka oltiin jo maan, nimittäin kotisaaren lähellä — sen korkeat vuoret siinsivät tummina yhä vaalenevaa taivasta vasten — kun tuuli kääntyi länteen ja saatiin lopettaa luoviminen. Onneksi oltiin silloin tuulen kääntyessä niin paljo sen päällä, että voitiin jalustimia höllentäen suunnata "Vesa" suoraan kotia kohti. Onnen kauppaa se ei kuitenkaan ollut tällä kertaa Eskon Mikon mielestä, eikä Sepän Jeren myös, sillä he muistivat kyllä, kuinka Juuso viimeisen luovin alkaessa oli sanonut: "Käännetääns pojat ja pyritään nyt helkkarin kyytiä niin ylös länteen kuin ennätetään, sillä tämä tuuli menee kohta sinne, jos vanhat merkit paikkansa pitävät!" — "Mistäs sä sen tiedät?" oli kysynyt Eskon Mikko ja Juuso oli vastannut: "No ek'sä itsekin näe ja huomaa, että laine lännestä alkaa käydä yhä virkeämmin. Siellä se jossain kauempana jo puhaltaa lännestä ja saattepas nähdä, niin pian se on länsituuli täälläkin." Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat Juuson tovereita ja tiesivät, että osa lienee onnessakin Juuson menestykseen merimatkoilla, mutta suurin osa viisaudessa ja valppaudessa, jolla hän otti kaikki pienimmätkin seikat huomioon ja osasi niitä käyttää hyväkseen. Muu saarikansa luki kaikki Juuson hyvän onnen syyksi ja siksi häntä hoettiin, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, "onnen pojaksi." — Matsedän Jyrin Anna-Liisa, tuo vanha, jumalisuudestaan kuuluisa vaimo, jolla oli jotain vanhaa kaunaa ja kateutta koko hinterikkiläisten sukukuntaa kohtaan, paapatti eräänä talvipäivänä naapurin emännille, jotka olivat puolitusinaisena joukkona kokoontuneet verkkoineen ja verkkoharkkeineen Anna-Liisan luo verkkojaan parsimaan, juttelemaan ja kahvia juomaan: "Hinterikin Juuso! Hö! Tuo juoppolalli! Sitä ei mikään muu merellä onnesta, kuin itse paholainen, joka sen ystävä on ja merehiset ja muut pahat henget, jotka sitä auttavat ja hoivaavat niinkuin oma omaansa ainakin!" Eskon Mikko ja Sepän Jere myös, jotka aina olivat Juuson matkatovereina, palkattuina matruuseina tosin, mutta tovereina siitä huolimatta, tiesivät, että onnella ja sattumalla ja vielä vähemmän pirulla ja veden väellä oli hyvin vähän osaa Juuson onneen merimatkoilla, jos oli osaa ensinkään. Tämäkin, että oltiin tuulen päällä lännen alkaessa puhaltaa, oli kyllä pieni tapaus, mutta kyllin suuri näyttämään, mikä osuus pirulla tai muilla sen maan miehillä on viisaan ihmisen teoissa. Päivän valjetessa oli tullut näkyviin toinenkin jaala, huonompikulkuinen kuin "Vesa", joka näytti pyrkivän samaan satamaan. Tuolla se nyt kyykkäili kaukana idän alla, jota nouseva aurinko kultaili, vähän purjeita vain näkyi tumman, miltei mustan meren takaa, eikä aika ajoin, jaalan vajotessa suurempien laineiden väliin, niitäkään. Se jäi kauas tuulen alle ja sai loppumatkan luovia ja pääsi satamaan neljä tuntia myöhemmin kuin "Vesa", ei siksi, että sen päämiehellä olisi ollut huonompi onni, vaan siksi, että siinä oli tuhmempi päämies. Se oli selvää Eskon Mikosta ja Sepän Jerestä myös ja siitä asiastapa sukeutuikin vilkas keskustelu "Vesan" kannella, sen kaataessa navakkaa länsituulta kohti kotisatamaa, niin että sen runko ihan innosta vapisi kun se vuoroin kiipesi viheltävin köysin jyrkkään ylämäkeen ja pauhaten läksi siitä viilettämään pitkää loivaa alamäkeä. Keskustelussa ei kyllä mainittu suoranaisella sanalla itse asiaa, koska Hinterikin Juuso, "onnen poika", "Vesan" päämies, itse istui siinä varsaansa ohjaamassa ja itse otti osaa keskusteluun, mutta ymmärsi sen Eskon Mikko sekä Sepän Jere, mistä on kysymys. Ei Hinterikin Juuso ollut tuhmia mukaansa ottanut!
Mikko: Sinne se jäi idän alle tuo meidän yöllinen kilpailijamme.
Jere: Sinne se jäi. Taisi olla miehillä vilu yöllä, koska jäivät sinne lähemmä päivän nousua lämmittelemään.
Juuso: Ei ne lämmittelemään jääneet!
Jere: No mitäs ne sinne olisivat jääneet. Kippari tietysti tuumasi, miehilleen, että "Kuulkasta pojat! (Se oli matkimista ja pilkkapuhetta, sillä Matsedän Jyri, Juuson tuleva appi, jonka jaalaksi kilpailija tunnettiin, alkoi aina, varsinkin päissään, puheensa sillä tavalla.) Eiköhän jäädä tänne vähän lämmittelemään, koska päivä nousee niin kirkkaana?" —
Juuso: Ol' nyt! Ek'sä hölmö ymmärrä, että ne jäivät sinne siitä syystä, kun se Matsedän Jyri on niin saita mies. Sen käsissä venyy pennikin syltä pitkäksi ja nyt se koettaa venyttää päivää — pelkässä saituudessaan — muutamia tunteja pitemmäksi sanoen: "Kuulkasta pojat! Minkä likempää päivännousua päivän alottaa, sen pitempi on päivä!"
"Vesan" kannella jyrisi voimakas "Hööö!"-nauru kilvan suuren kertalaineen kanssa, joka mennä meurusi juuri sillä hetkellä "Vesan" peräntakaa, suuri kuin kallio ja voimakas kuin sata sonnia ja olisi kyennyt silmänräpäyksessä musertamaan sirpaleiksi koko "Vesan", jos olisi sattunut yli pääsemään, mutta sehän ei ollutkaan mitään sattuman tai onnenkauppaa sekään, että se meni ohi perän takaa, vaan seurauksena Juuson taitavasta ohjauksesta. Toinen, vähemmän taitava olisi peljästynyt ja kääntänyt aluksensa päin tuulta jo hyvissä ajoin ja jäänyt odottamaan, milloin kaatuva kertalaine ennättää mennä ohi keulan editse. Toisinaan oli Juusonkin pakko tehdä niin, mutta tällä kertaa hän oli laskenut, että jouduttamalla "Vesan" vauhtia ennättää sen tieltä alitsekin ja säästää kokonaan sen ajan, mikä menee aluksen päinkääntämiseen, aallon ohimenon odottamiseen ja vauhdin ja suunnan saamiseen jälleen ennalleen. Juuso oli laskenut, että jos niin tekee, menettää vähintään yhden minuutin jokaista kertalainetta väistäessään ja että kuudenkymmen laineen perästä on tunti menetetty. Niin naljailtiin "Vesan" kannella naapurin huonosta onnesta sinä aamuna ja monissa muissa tiloissa.
Sepän Jere istui Juuson kanssa kajuutan katolla, sen etureunalla — Juuso siitä syystä, että hän itse piti perää ja peränpitäjän paikkahan jaaloissa oli siinä ja Jere siitä syystä, ettei hänellä nyt ollut mitään muuta tehtävää.
Molemmat tupakoivat.
Jerellä oli lyhytvartinen puinen piippu ja Juusolla valkea liitupiippu, jonka Mikko oli alhaalla kajuutassa täyttänyt ja sytyttänyt ja ojentanut valmiina isännälleen.
Mikolla oli "Vesassa" kokin virka yhdistettynä matruusin virkaan ja kajuutassa hän parhaillaan puuhaili aamuteen keittohommissa, samalla vedellen makeita savuja omasta piipustaan — ylpeydestään, sillä se oli vanha hopeahelainen kannellinen perintöpiippu. Väliin pisti Mikko päänsä kajuutan luukusta ulos ottaakseen osaa keskusteluun ja silmäilläkseen, missä ollaan ja missä naapuri, nimittäin Matsedän Jyrin jaala on ja mitä se milloinkin tekee. Se oli äskettäin kääntänyt ja puski nyt luodetta kohti ja näkyi vinosti perän takaa tuulen alla. "Vesa" sen sijaan meni kuuden solmun nopeudella kohti omaa saarta, jonka loistojen tulet sammuivat samalla, kun aurinko nousi. Joka hetki tuli saari lähemmäksi ja sen piirteet selvenivät selvenemistään. Erotti jo metsää ja kalliota ja valkeiksi kalkitut rakennukset ja loistotornin Pohjoiskorkealla. Saari kohosi kohoamistaan merestä ja laineiden harjulle noustessa näkyivät jo Pohjoisrivin loisto ja rakennukset, vaikka taas laineiden väliin laskeutuessa ne ja välistä koko saarikin jäi keulan kautta ohi vyöryvien aaltojen taa.
"Vesan" kannella vallitsi hilpeä mieliala.
Kaikki kolme miestä olivat nuoria: Juuso itse täytti vasta tulevassa joulukuussa, siis muutaman viikon perästä kaksikymmentä, Jere oli kolmenkolmatta ja Mikko, kokkipoika, täytti vasta viime nimipäivänään yksikolmatta. Juuso, päämies, oli jaalan siis iältään nuorin, vaikka ymmärrykseltään ja kokemuksiltaan vanhin.
Mikäli saari läheni, sikäli puheliaisuuskin lisääntyi jaalassa. Hyvää tuulta lisäsi myös kuuma, väkevä tee, jota Mikko kaatoi mustasta kattilasta mukeihin ja ojensi kajuutan luukusta mukin ja sokeripalan Juusolle ja Sepän Jerelle niinikään ja sitten nousi itsekin, oma mukinsa kädessään, kajuutan luukulle, johon jäikin, kajuutan portailla seisten, juomaan omaa teetään ja juttelemaan toisten kanssa.
Pojat olivat olleet neljä viikkoa matkalla.
Nyt oli lokakuun viimeisen päivän kolea aamu kahdeksantoista sataa ja kolme seitsemättä.
Matkalle olivat pojat lähteneet lokakuun neljännen päivän iltana kauniin itätuulen puhaltaessa ja kuun paistaessa kiitävien pilvien raoista. Koko alkumatkan oli tuuli puhaltanut navakkana, mutta tasaisena ja jaalan vauhti pysynyt kuutena solmuna ja ilma kirkkaana, mutta seuraavana yönä, yhdenkolmatta tunnin purjehduksen perästä, muuttui tuuli äkkiä myrskyksi, pillamukseksi ja jo iltahämärissä idän saarteelta nousseet pilvet toivat lumipyryn, niin sakean, etteivät mitkään loistot näkyneet. Kaikki muut purjeet oli täytynyt kääriä, paitsi vokka, joka jätettiin vetämään. Siitä huolimatta ei aluksen vauhti ollut vähentynyt ja se heittelehti hurjassa aallokossa rajusti ja alkoi ajettua Suomenlahden suulta, jossa jo oltiin, kohti länttä, kun olisi pitänyt pyrkiä eteläänpäin. Vauhdin vähentämiseksi käärittiin vokkakin kokonaan ja vedettiin harusvokka päälle, joka veti vain sen verran, että alus totteli peräsintä ja se ohjattiin päin tuulta ja annettiin maata vastahangassa, eli piissä. Se ajautui kuitenkin hyvää kyytiä länteen päin. Aamuun päästessä ei oltu saatu selvää missä ollaan. Luoti osoitti koko ajan kuitenkin syvää vettä. Seuraavana yönä oli myrsky kiihtynyt ja muuttunut koilliseksi. Kun oltiin varmoja siitä, että Viron läntisestä saaristosta ei enää ole haittaa, oli jaala jälleen käännetty myötäiseen, jolloinka se pelkän harusvokan, joka jaaloissa oli peräti pieni, vetämänä sai kolmen solmun vauhdin. Seuraavana iltayönä, kello kymmenen tienoissa, oli lumipyry puoleksi tunniksi lakannut ja silloin oli saatu seisova punainen tuli näkyviin. Avattiin hiukan vokkaakin vetämään. Vauhti muuttui kuudeksi solmuksi ja puolentoista tunnin perästä, kello puoli kaksitoista yöllä tuli luoteesta vilkkuva valkea tuli näkyviin. Selvä on! Ollaan Voionmaan eteläpuolella! Otetaan pohjaan reivattu isopurjekin päälle ja luovitaan varovasti, vähän väliä luotia mereen viskaamalla, pohjoista kohti, lähemmä rannikkoa, joka jo häämöittää yön läpi. Saavutettua kolmen sylen laineeton vesi heitettiin molemmat ankkurit ja niiden ketjut ajettiin päätään myöden mereen, purjeet käärittiin, syötiin ja käytiin maata. — Aamuun mennessä oli myrsky muuttunut pohjoiseksi. Sitä menoa kesti neljä päivää. Joka ilta olivat pojat soutaneet maihin lähellä olevaan Hoborgin kalastajakylään, jonka korkean loistotornin vilkkuva valkea valo heidät oli hyvään hätäsatamaan opastanut, ja panivat toimeen tanssit. Juuso oli tapansa mukaan kustantanut joka ilta soittajat ja tanssittanut joka ilta Hoborgin ruotsalaisia kalastajatyttöjä. Juusolla oli ollut maihin mennessä aina konjakkiputeli mukanaan ja siitä hän oli illan kuluessa maistellut ja tarjoillut muillekin ja varsinkin itse myöhemmin illalla ollut tuntuvasti humalassa. Silloin hän, niinkuin hänen tapansa oli, oli pyörähtänyt kantapäällään, lyönyt kämmeniään yhteen ja kiljaissut: "Häärvaarit! Tulkaa tappelemaan jos uskallatte!" — Hän nimittäin kutsui ruotsalaisia aina "häärvaareiksi", kohtasi hän niitä sitten Suomen tai Viron saaristossa tai muualla. Koskaan ei hän niitä sanonut ruotsalaisiksi. — Joskus hänen toverinsa kysyivät, miksi hän niitä kutsuu häärvaareiksi, mutta saivat vastaukseksi: "Mitäs sä hölmö sitä kysyt! Sehän pitää ymmärtää ilmankin!" — Neljäntenä iltana oli tappelu syntyäkin Hoborgin kauneimmasta tytöstä, mutta saivat Eskon Mikko ja Sepän Jere Juuson viime hetkellä jollaan ja sillä soudettua jaalaan makaamaan ja selviämään. Eskon Mikko ja Sepän Jere eivät saaneet koskaan maissa ryypätä itseään humalaan. Niin oli Juuso säätänyt ja häntä oli toteltava ja huonosti sinä iltana olisi luultavasti käynyt heille jokaiselle, jos he kaikki olisivat olleet yhtä humalassa. Sinä yönä tyyntyi tuuli kokonaan. Aamulla läikkyi heidän edessään koko Valtiasmeri rasvatyynenä. Illalla myöhään alkoi puhaltaa lämmin, mutta navakka länsituuli. Silloin pojat avasivat kaikki purjeensa, mitä ikinä heillä oli, nostivat ankkurinsa, suuntasivat jaalansa kaakkoon, kohti Memeliä, matkan varsinaista päämäärää. Tuuli oli hyvältä puolelta ja sopi kaikkiin purjeisiin yhtä voimakkaasti ja vauhti oli paras, mitä jaalalla koskaan voi olla. Koko matkan osoitti loki yhdeksän solmun vauhtia. Hoborgin edustalta lähdettiin kello kymmenen illalla. Kello yksitoista seuraavana aamuna kohosi näkyviin Saksan rannikko: Ensin Memelin pohjoispuolella oleva mäki, Hollanninmyssy ja Memelin kirkkojen tornit. Kello kaksitoista päivällä laskettiin täyttä myötäistä Memelin Kattiin, kapeaan salmeen, joka johtaa matalaan Curische haffiin, ja jossa laine loppui täydellisesti. Jaala mennä kohisti laineetonta vettä, joka oli tuulen vihureista mustana. Purjeita vähennettiin ja ohjattiin ensin kaakkoon ja sitten koilliseen, jokeen, jonka suun kahden puolen kaupunki on rakennettu. Kello yksi lepäsi "Vesa" Memelin möljässä lähellä joen yli johtavaa ensimmäistä siltaa, joen kaakkoisrannalla. Vielä samana päivänä sai "Vesa" sisäänsä kaksitoista aamia viinaa, jotka nyt oli saatu Uustalon papan varmaan hoitoon.
Pojat ovat vilkkaalla tuulella. Pitkän, vaivaloisen ja vaarallisen retken jälkeen tuntuu kotisaaren ja kodin lähestyminen sykähdyttävän jokaisen mieltä ja ryyppien teetään juttelevat pojat hypellen asiasta toiseen.
Juuso: Olivat ne Voionmaan tytöt koko eläviä!
Jere: Oli ne! Mutta oman saaren tytöt ovat vielä parempia!
Juuso: Matsedän Jyri taas kääntää tuolla.
Mikko: On se tämä "Vesa" koko lintu menijäksi.
Juuso: Hyvä se on ja muuttuu tällaisilla reisuilla kuin omahiseksi. Olisi hänellekin annettava osansa ryypyistä. Niin se lentää nytkin kotiin päin, että parta viuhkaa.
Jere: Illalla on luultavasti tanssit. Eihän nyt kukaan pääse verkoille.Tuulta lisää vain yhä!
Juttelujensa aikana olivat pojat ennättäneet jo maan varjoon, laineettomaan veteen.
Juuso ja Jere seisoivat keulakannella kädet taskuihin työnnettyinä ja tähystelevät.
Mikko pitää perää.
Juuso: Mutta täältähän purjehtii haapio toisensa perään meitä vastaan. Toisenkylän haapioita. Kaikki täydessä kuormassa, minkä suinkin sietävät. Mikko hoi! Ohjaapas vähän ylemmä, noita haapioita kohti, mennään katsomaan mitä niillä on.
Lähelle päästyä nähtiin, että haapiot ovat täynnä, minkä kantavat, säkkejä.
— Mitä teillä on säkeissä? huusi Juuso eräälle ja sai vastaukseksi:
— Mitä se sinuun kuuluu! Enhän minäkään kysy, mitä sinulla on jaalassa!
— Kitas kiinni! huusi Juuso vastaan, mutta kun molemmilla aluksilla oli hyvä vauhti viheltävissä maanalusvihureissa, olivat alukset jo silloin kaukana toisistaan, eikä haapion perämies kuullut kohteliaisuutta.
Haapioita tuli toinen toisensa perästä.
Pian selveni myös mistä ne tulivat.
Niemen takaa tuli näkyviin Ruokolahden kylä, poikien kotikylä, ja siellä, Koiran kallion takaa, siis Juuson kotitalon edestä tuli näkyviin ison purjelaivan mastot.
— Siellä on laivarikko! huudahtivat pojat melkein yhteen ääneen.
Neljännestunnin perästä oli "Vesakin" paikalla. Se ankkuroi aivan laivan perään taa. Laiva oli ajanut kovalla itätuulella sumussa pieneen kallioiden väliseen lahdenpoukamaan Juuson kotirantaan, miltei valkamaan ja niin lähelle kuivaa maata, että sen keulapuomista voi miltei kuivalle maalle hypätä. Kun ranta oli jyrkkä, oli laivan perä vajonnut veden alle, mutta keula oli korkealla. Meri huuhtoi sen kantta keulamastoa myöten.
Senkös ympärillä oli häärinää!
Siinä oli kaikki Ruokolahden kylän haapiot ja kirkonkylän haapioita lisäksi. Viimemainitut olivat paljo epäedullisemmassa asemassa, sillä heillä oli kuuden kilometrin soutu kotiinsa ja taas sieltä takaisin, mutta Ruoholahden kyläläisillä oli omat valkamansa lahden poukamissa laivasta etelään ja pohjoiseen, etäisimmillä viiden minuutin soutu. Juuson kotiväellä oli kaikkein mukavinta: muutama syli laivan keulasta omaan rantaan. Siellä häärivätkin Juuson isä, vanha Heikin Hinterikki ja hänen vaimonsa Hinterikin Anna-Sovia ja palvelustyttö Santra. Juusolla ja hänen tovereillaan ei ollut aikaa edes purjeita kääriä "Vesassa". — Ankkuri mereen ja kymmenkunta syltä kettiä perään ja purjeet alas ja sitten suurella läiskäyksellä jolla veteen ja jollaan loikkivat peräkkäin Juuso, Eskon Mikko ja Sepän Jere myös ja lieruttivat laivan kupeelle ja sanaa sanomatta hajaantuivat joukkoon, kukin oman väkensä avuksi. Ei siinä ollut aikaa sanoa hyvää päivää, ei terveisiä Memelistä, ei kysellä mitään, eikä liioin heiltä kukaan mitään kysynyt — heidän tuloaan tuskin huomattiin. Sanaa sanomatta tarttui Juuso isänsä kädessä olevan haavin varteen ja alkoi nostaa veden alta, laivan ruomasta, isostaluukusta, viljaa, ruista. Isäukko säpsähti hiukan ja mulautti pahasti silmiään ja yritti kirota, mutta kun tunsi ryöstäjän omaksi mieheksi, muutti ilmettään ja sanoi, käännellen mälliä suussaan: "No aja sinä sitten nuoremmaksesi! Jo tässä väsyttääkin, kun tätä menoa on jo jatkunut kolmatta vuorokautta. Minä pitelen säkin suuta, että mamma saa mennä maalle. Mene tuolla jollalla. Kyllä me nyt tullaan toimeen ilman sinuakin."
Juuso nosti viljaa. Sitä tuntui olevan laivan ruomassa vielä kosolti. Haavissa oli pitkä varsi, sen alapäässä vahva rautarengas ja siinä harvasta kankaasta tehty pussi. Ahnaammilla näkyi olevan haavipussina kokonainen puolentynnyrin säkki. Se toi kyllä paljo kerrallaan, mutta sillä haaviaminen oli hankalaa ja hidasta ja väsyttävää.
Vanha Hinterikki itse piti säkin suuta, kun Juuso haavisi. Säkki toisensa perään täyttyi ja ne viskattiin haapioon, jota Santra hoiteli laivankupeella, jossa hän oli joka silmänräpäys loukata sormensa, sillä tungos oli suuri eikä kellään ollut aikaa katsoa toistaan.
Ja siinäkös oli huutoa ja mähinää, kolinaa, läiskettä, riitaa ja tappeluakin.
Tyhjiä haapioita tuli maalta ja kirkonkylästä. Niitä seisoi vuoroaan odottamassa uloimpana, laivan kupeella olevien takana ja ne tungeskelivat ja koettivat päästä lähelle, ennenkuin täysinäiset edes pääsivät lähtemäänkään. Airon lapoja taittui paukkeella ja räiskeellä ja sen perästä sinkoili kokonaisina sadekuuroina sadatuksia ja kiroiluja.
Enimmän huusivat kirkonkyläläiset.
He syyttivät, että heille tehdään vääryyttä.
— Tässä olisi saatava sellainen järjestys, että vuoro kun vuoro kylien mukaan, eikä niinkuin nyt, että laivan kupeella on kymmenkuntakin Ruokolahden kyläläistä ja vain pari meikäläistä. Se ei ole oikein!
— Se ei ole oikein, se ei ole oikein! huusivat yhtä kurkkua kaikki kirkonkyläläiset.
— Tämähän on silkkaa merenryövärin työtä tämä tällainen. Juur justihins merenryövärin työtä! huusi kirkonkylän kylänvanhin.
— Se on oikein! Merenryövärin työtä tämä on eikä mitään muuta! huusivat siihen toiset.
— Tehkää valitus maaherralle! huusivat Ruokolahden kyläläiset ja sitä seurasi sellainen ivanaurun ryöppy, että kaikki muu hukkui siihen kuin maalle vyöryvään suureen kertalaineeseen.
Kuului äkkiä sen seasta laivan kannelta kova veden pauhaus ja valittava ähkäisy.
Vanha Moosan Juttaparka putosi haavineen isosta luukusta ruomaan, jossa oli upota.
Eräs kirkonkyläläinen hänet sinne tyrkkäsi, sillä Moosan Juttahan se juuri olikin huutanut että "Tehkää valitus maaherralle!" joka sana, ja sitä seurannut ivanauru, oli karvas nieltävä kirkonkyläläiselle. Tyrkkääjä lisäksi osoitti haavillaan Juttaa ja huusi: "Katsokaas tuota, joka on niin ahnas, ettei enää malta haavita viljaa ihmisiksi, vaan menee sulin kourin sitä kokoamaan ja syömään raakana ja märkänä!" mutta silloin tarttui kahden Ruokolahden kyläläisen nuoren merimiehen — ja toinen niistä oli Hinterikin Juuso itse — kädet tyrkkääjään ja sinkosivat sen suuressa lentokaaressa ulos laivasta ja putosi hän haapioiden väliin mereen. Pudotessaan hän repäisi erään haapion tulliin housunsa takapuolen halki ja sai pahan kuhmun otsaansa.
Huudettiin sieltä ja täältä:
— Eikö täällä ole yhtään ruunun miestä, tullisyökäriä, tai muuta? mutta siihen kysymykseen ei vastausta tullut.
Olihan toki tullimies Ruokolahden kylässä, niinkuin muissakin kylissä, mutta hän makasi tukkihumalassa Hinterikin kammarissa.
Siellä hänellä oli vakinainen asumus. Hinterikki oli vuokrannut yhden monista kammareistaan tullimiehelle, vanhalle yksinäiselle rapajuopolle merimiehelle, asunnoksi ja heti kun laiva oli käynyt kiinni ja tavaran ja kuorman pelastus alkoi, toimitti Hinterikki tullimiehelle ryypättävää, ensin parempaa, nimittäin rommia, ja sitten kun hän oli humaltunut, huonompaa, nimittäin tavallista viinaa. Koko ajan kun laivassa pelastustyö jatkui, asusti tullimies kammarissaan ryyppäämässä, syömässä ja makaamassa. Laivan miehistö oli otettu erääseen toiseen taloon saman hoidon alaiseksi ja vietiin jo eilen jaalalla lähimpään kaupunkiin, Haminaan, tekemään meriselitystä.
* * * * *
Kun äskeinen kirkonkyläläinen oli päässyt ylös haapioiden välistä, sieppasi hän lähimmästä haapiosta joutilaan airon ja — airon tyvi koholla — juoksi haapion partaalta partaalle hyppien äskeiselle tapahtumapaikalle ja yritti iskeä Juusoa takaapäin päähän, mutta onneksi hän, kuultuaan airon tyven suhinan ilmassa, ennätti väistää ja airo sattui luukun karveliin ja tärähti lyöjän käsistä pois.
Näin jatkui pelastustyö pienien tappelunjähinäin, riitojen ja kiroilujen ja pilkkapuheiden ja haukkumisten säestämänä pitkin sitä päivää ja lyhtyjen valossa vielä osan yötäkin, kunnes laiva oli tyhjä.
Laivan arvokkaimman irtaimiston, ketjut, ankkurit, purjeet, köydet, lokit, kajuutoista ovet, lukot, sarannot, kaapit, sohvat, peilit, kartat, kompassit, astiat, pöydät, tuolit ja muun korjasivat Ruokolahden kylän miehet saraimiinsa ja aittoihinsa rantaoikeuteensa nojaten ja parhain osa siitä joutui Hinterikin huostaan, sillä olihan laiva hänen rannassaan.
Rantaan, Hinterikin saraimen seinustalle koottiin sellainen huonompi tavara, joka ei oikein tahtonut kenellekään kelvata, tullille ilmoitettavaksi.
Seuraavana aamuna, päivän jo valjettua, menikin Hinterikki herättelemään tullimiestä ja pyysi tarkastamaan tavaraa, joka on pelastettu meren ahnaasta kidasta ja ilmoitetaan nyt tullille.
— Nous ylös, nous ylös ja tule tekemään takavarikko. Siellä olisi nyt saraimen seinustalla mikä suurella vaivalla ja hiellä ja hengen uhalla saatiin maalle. Paljo sitä ei ole, eikä niin hyvääkään, mutta muun vei kaiken meri, haasteli Hinterikki rauhallisena ja nyki tullimiestä olkapäästä.
Tullimies avasi lopulta silmänsä, nousi vuoteensa laidalle istumaan ja kysyi huonolla kielellään:
— No — Heikin Hinterikki! Mikä olla hätänä?
— Että tule tekemään takavarikko. Siellä olisi rannassa nyt se tavara mikä saatiin pelastetuksi laivarikosta.
— Mikä laivarikko?! Ei minä ymmärtä mikä laivarikko nyt on. Kaunis ilma! Kaunis ilma on nyt. Ei mikä laivarikko, ei mikä laivarikko.
— On on! Se mikä tuli tuohon omaan rantaan! Eksä muista?
— Jaa nyt minä muista. Se on kuunar "Messina", mut ei minä nyt tulla laivarikko. Minä olla kipuna. Mut antahan sinä minu yks hyvä romryyppy! Minä usko, mitä sinä vanha Hinterikki sano. Korja sinä tavara sinu saraime ja minä teke takavarikko yks toinen kerta. Nyt minä ei tulla — minä olla kipuna. No antahan sinä ryyppy, vai ei?
Rommiryypyn hän sai ja lisäksi uuden nimen: Kipuna Syökäri, jolla nimellä hän tunnettiin koko loppuelämänsä, lähes kaksikymmentä vuotta, sekä sillä saarella että koko Suomenlahdella.
Laivasta nostettu vilja vietiin saunoihin ja levitettiin niiden parville kuivamaan. Tätä tarkoitusta varten lämmitettiin yötä päivää kunnes kaikki vilja oli kuivattu — eri taloissa eri kauan, riippuen monista seikoista, mutta etupäässä siitä, mitenkä paljo viljaa kuhunkin taloon ennätettiin saada ja tämä taas riippui siitä, montako miestä sattui talossa olemaan kotona ja minkälaisia miehet olivat. Viimemainittu seikka merkitsi enemmän kuin miesten luku. Se nähtiin parhaiten Heikkilästä. Juuson kotiin tultua he veivät maihin useamman säkin ruista kuin monet talot, joista oli työssä kolme, neljä paraassa iässä olevaa miestä. — Vanha Hinterikki auttoi rannassa säkin aina poikansa selkään ja tämä kantoi sen keveästi saunaan, heitti sen kuin höyhentyynyn parvelle, avasi säkin suun ja hajoitti viljan kuivamaan. Kerralla sopi sinne vain pieni osa. Suurin osa täytyi levittää permannoille, tupaan ja kammareihin. Kapeat käytävät vain jätettiin välille. Puolikuiva vilja vietiin lopullisesti kuivamaan saunan parvelle, kun kuiva vilja sieltä oli korjattu vilja-aitan hinkaloihin.
Santra oli saanut huolekseen saunan lämmittämisen ja kuivamassa olevan viljan hämmentämisen.
Viljaa tuotiin laivasta maihin viimeistä iltaa.
Paljosta valvomisesta, työstä ja rasituksesta — ehkä vilustumisestakin — oli Juuson äiti niin väsynyt ja luultavasti sairaskin, että hänen oli mentävä vuoteeseen jo päivänvalkealla. Kaikki sisäaskareetkin jäivät Santran huoleksi.
Illalla myöhään, kun Juuso toi viimeistä ruissäkkiä saunaan, kyykki Santra palavissaan ja punakkana saunan kiukaan edessä kohentelemassa tulta ja lisäämässä puita.
Juuson sisään tullessa he tuskin huomasivat toisiaan: tyttö ei ollut tietävinäänkään Juuson tulosta ja menosta säkkeineen ohi ja Juuso yhtä vähän oli huomaavinaan tyttöä: Marssi vain nopein askelin ohi aina keskilattialle asti jossa nousi jakkaralle ja siitä penkille, josta yletti heittää seljästään ruissäkin saunanparvelle, joka jysähti ja rusahti ottaessaan vastaan märän ja raskaan taakan.
Juuso ei heti ryhtynyt kuitenkaan avaamaan säkkiä ja levittämään rukiita kuivamaan, vaan kääntyi parveen päin, nojasi sen reunaan ja alkoi katsella tyttöä ja hitaasti ladata piippuaan.
Hän katseli Santraa.
Santra oli työntänyt punaraitaisen liinansa alas niskaan.
Hänen vaaleat, pellavaiset hiuksensa olivat paljaina ja ne olivat Juusosta merkillisen kauniit, varsinkin korvallisilla riippuvat kiharat, jotka välkkyivät kiukaassa palavan tulen valossa. Kasvoista näkyi vain vasen poski, jossa oleva hymykuoppa hiukan liikahteli, mistä Juuso päätteli, että tyttöä pyrkii naurattamaan ja se Juusoa hiukan harmitti, jopa lopulta suututtikin.
Juuson teki mieli sanoa jotain viisasta, mutta ei nyt johtunut mitään asiaa mieleen. Lopulta hän keksi sopivan sanottavan:
— Tämä oli viimeinen säkki tästä laivarikosta.
— Minä kuulin sen jo.
— Kuulit! — venytteli Juuso matkien. — Keneltä sinä sen kuulit?
— Kävi tässä vain eräs nuorimies äsken ja sanoi minulle, että: "Nyt menen hakemaan viimeistä säkkiä ylös rannasta." — No, enkös tiennyt! Ilmankos minua sanotaan viisaaksi! Hahahahah!
Santran naurun jälkeen seurasi hiljaisuus.
— Tuo minulle piippuun tulta, Santra! sanoi Juuso.
— Tule itse ottamaan.
— Sinä olet ylpeä. — Tule nyt. Täällä on niin lämmin ja mukava ja tuo vilja lemuaa kuivaessaan kuin hunaja.
— Minulla on lämmin muutenkin ja viljan lemusta olen saanut tarpeekseni sitä pöyhötellessäni ja saan luultavasti vielä ainakin viikon niellä sen katkua. Hyi olkoon!
— No tuo nyt minulle kuitenkin tulta.
Santra otti tulta päretikkuun ja vei sen Juusolle.
— Nouse tänne minun viereeni seisomaan.
— Hullukos sinä olet vai humalassa.
— En kumpaakaan.
— No jompaa kumpaa, kun tuollaista puhut!
— No käydään sitten istumaan tähän penkille ja juttelemaan.
Juuso laskeutui istumaan.
— Minulla olisi paljon sanottavaa sinulle. Käy tähän istumaan.
— Kyllä minä kuulen seisaaltanikin. — No no — älä nyt noin julmasti katsele, kyllä minä voin istuakin. Sano nyt sitten asiasi. Minä kuuntelen. — No, eihän sinulla ole mitään sanottavaa.
— Etkö sinäkin ole näinä päivinä ajatellut, että meillä on nyt paljo viljaa. — Ja on entistäkin viljaa vielä. — Ja on paljo rahaa. — Kaikkea on yllinkyllin — Ja minä toin sinulle Memelistä silkkihuivin…
— Silkkihuivin!
— Niin.
— Voi voi! Sitä sinun ei olisi pitänyt tuoda!
Juuso istui ääneti ja tupakoi.
Santra hiipi pois penkiltä ja pois koko saunasta.
Juuso jäi sinä yönä hoitamaan rukiiden kuivattamista. Hän vaivasi paljon ajatuksiaan sillä, miksi Santra ei tahtonut ottaa vastaan hänen lahjaansa. Pitkän matkan rasituksista, ryypiskelystä ja viimeisien päivän ankarasta työstä olivat hänen aivonsa väsyksissä, eikä hän viitsinyt, eikä halunnutkaan koko asiaa sen enempää ajatella. Päin vastoin valahti hänen olentonsa läpi hyvän mielen tunne siitä, että Santra, jonka kanssa hän ei ollut aikaisemminkaan mitään puhunut, läksi ääneti pois saunasta, eikä ollut hänelle vihainen. Ei sanonut pahaa sanaa! Santran arvo Juuson silmissä kohosi paljon tämän kohtauksen jälkeen.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja isä ja poika neuvottelivat aamiaista syödessään viljan käyttämisestä, koska kaikkea ei ennättäisi kuivata yhdessä saunassa. Päätökseksi tuli, että mitä ei ennätetä kuivata, keitetään viinaksi ja niin tehtiinkin. Talossa oli vaskiset viinapannut, joita säilytettiin niin sanotussa pannuhuoneessa. Vielä vuosikymmeniä senkin jälkeen, kun jo pannut olivat pois käytännöstä ja hävitetyt taotut keittoastioiksi, kutsuttiin sitä aittaa pannuhuoneeksi ja kutsutaan vielä tänäkin päivänä.