Sen jälkeen he luultavasti kaikki miettivät aivan samoja asioita, nimittäin kokemuksiaan ja kuulemiaan kirkossa sekä äskeistä keskustelua rannalla. Ne ainakin pyörivät Juuson aivoissa.
Hän ajatteli veljeään Anterusta ja sitä mitä pappi kirkossa oli puhunut salakuljetuksesta. Sattuivat niin hyvin yhteen se mitä pappi oli sanonut ja mitä veli oli kirjoittanut. Olihan velikin kirjeessään nimittänyt salakuljetusta 'meriemme häpeäksi' sekä lausunut: 'Ensi keväänä luulen tuon inhoittavan salakuljetuksen loppuvan'.
Helkkarin hyvin se todellakin kävi yhteen papin tämänpäiväisen saarnan kanssa, ajatteli Juuso. — Velimiehellä mahtaa jo olla osuuksia viinatehtaissakin, sillä mitäpä muutakaan varten hän niin kiivailisi salakuljetusta vastaan ja ennustelisi sen pikaista häviämistä. Hän on herra ja hänellä on herran ajatukset. Hänen etunsa eivät ole minun etujani, vaan ne ovat aivan samat kuin muidenkin herrojen!
Juusosta tuntui, että hän etääntyy veljestään yhä kauemmaksi ja että he jo nyt kuuluvat eri joukkoihin, jotka taistelevat keskenään. "Ja nytpä sitä vasta yritetäänkin!" hän vihdoin sähähti miltei ääneen.
Sitten sekaantui hänen ajatuksiinsa toisia kokemuksia ja mielikuvia, jotka saattoivat hänet alakuloiseksi.
Hän oli istunut koko kirkkoajan miesten parvella.
Santra oli istunut alhaalla kirkossa Juusoa vastapäätä.
He olivat katselleet toisiaan koko ajan.
Juusosta oli tuntunut, että Santra katseli häntä lempeänä ja surullisena ja näytti ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Minä ikävöin sinua ja minulla olisi sinulle paljon sanottavaa, ja sinullakin luultavasti on sanottavaa minulle."
Juuso tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä että Santra tulisi hyvin iloiseksi, jos saisi tilaisuuden puhella hänen kanssaan kahdenkesken. Senvuoksi Juuso piti tarkoin silmällä milloin Santra lähti kirkosta, ja hän riensi heti perässä, koettaen kohdata hänet kirkkotarhassa. Siellä Santra seisoikin ulkona, naisten puoleisen oven luona eräiden kirkonkylän tyttöjen seurassa. Juuso läheni tyttöjä ja yritti puhutella Santraa, mutta tämä kääntyi selin Juusoon ja alkoi nauraa tyttöjen kanssa. Sen vain ennätti Juuso kuulla, että muuan tytöistä kysyi: "Mutta tunsitteko, tytöt, sitä naapurikylän poikaa, joka yritti ruveta saarnaamaan kilpaa papin kanssa? Hahaha!" Ja sitten alkoivat tytöt kävellä poispäin nauraen minkä jaksoivat. Silloin oli Juuso päättänyt, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää tästä lähtien ole niin tuhma että pyrkisi Santran puheille. Tämän päätöksensä hän nyt vielä soutaessaan kertasi mielessään vannomalla vannoen, että niin se asia olkoon — ja souti jotta airot norjuivat.
Neljä vuotta on kulunut.
Tällä aikaa on Juuso menestynyt hyvin. Hän on ansainnut paljon rahaa, mutta on myöskin sitä runsaammin menettänyt, sillä hän on yltynyt entistä enemmän juomaan, jonka vuoksi hän on viime aikoina tuonut kotiin paljon vähemmän kuin ennen. Hän on liikkeellä varhaisesta keväästä myöhään syksyyn. Heinäkuun puolivälissä hän kuitenkin aina säännöllisesti on pari viikkoa kotona. Silloin vedetään jaala maalle, se raapataan sisältä ja ulkoa sekä tervataan ja maalataan uudestaan. Mastot ja muut purjepuut raapataan myös huolellisesti ja sivellään hylkeenrasvaöljyllä.
Keväällä Juuso lähtee jaaloineen jo jäiden sekaan. Ensimmäiset retket keväällä ovatkin tuottavampia kuin matkat keskikesän aikaan, jolloin valoisat yöt ja kauniit ilmat ovat haittana. Kaikkein tuottavimpia ovat kuitenkin loka- marras- ja joulukuu. Kerran, saavuttuaan jouluksi kotiin, Juuso puheli siitä seikasta miehille rannassa ja sanoi: "Muita kuukausia ei almanakassa tarvitsisi ollakaan!"
Syksyisin ei Juuso koskaan tullut kotiin ennenkuin juuri päivää tai useinkin vasta vain muutamia tunteja ennen meren jäätymistä. Monasti oli jo merenpinta täynnä lumisohjua, joka teki aallon raskaaksi ja voimakkaaksi. Viimeisen paluunsa kotiin hän tavallisesti teki koillistuulella, läpi hyytävän meripöllyn. Tavallisesti meni sitten meri jäähän jo seuraavana, tai ainakin sitä seuraavana päivänä.
Toiset jaalat olivat useimmiten jo silloin kaikki talviteloillaan, ja kun miehet jonain joulukuun aamuna seisoskelivat jonkin ranta-aitan tai saraimen varjossa, jolloin kylmä koillisviima puhalsi, meripölly liiteli sen mukana ja aaltojen hyrskyt jäädyttelivät alempia teloja, rantakiviä ja kallioita ja jolloin näköala merellepäin supistui enää vain muutamiin kymmeniin syliin, voi joku heistä lopettaa äänettömän jörötyksen lausahtamalla piippunsa ohi:
— Tämä on jo kolmas meripölly tänä syksynä. Eiköhän tuo jo ala jäädyttää merta?, johon toinen, viitsimättä hänkään ottaa piippua suustaan — kädet olivat niin mukavasti lyhyen turkin taskuissa — vastaa:
— Jokos Hinterikin Juuso sitten on tullut kotiin?
— Ei kuulu vielä tulleen.
— No, älä sitten puhu mitään jäätymisestä! Eivät ne enää tähän maailmanaikaan sellaiset vanhojen merkit kuin meripöllyt ja muut pidä kutiaan. Hinterikin Juosepista nyt kaikki riippuu! Sitä se nyt seuraa jääkin, eikä suinkaan meripöllyä. Luulek'sä, että meri jäätyy ennenkuin Hinterikin Juoseppi ennättää kotiin! Nyt ovat toiset merkit, ek'sä sitä ymmärrä! Kun jonain kauniina päivänä näet meripöllyn katoavan ja huomaat merellä jaalan, jota et vielä äsken meripöllyltä eroittanut, täysin purjein, keula vaahtoavana, tulevan kotiinpäin, niin voit arvata, että se on Hinterikin Juoseppi. Ja silloin vasta — ei ennen — sanotaan: "Nyt tyyntyy ja tulee talvi." — Eivätkä ne jäät keväälläkään taas ota oikein meressä sulaakseen, ennenkuin Hinterikin Juoseppi ennättää jaaloineen sinne sekaan. Mutta silloinpas heti ne alkavat sulaa ja hävitä. Sillä on hyvä onni, tällä Hinterikin Juosepilla. Harvoin se joutuu tullimiestenkään kanssa yhteen, ja jos sattuukin, niin aina hän selviää niistä ilman käräjiä.
— Se antaa rahaa tullimiehille.
— Sitä minä en usko.
— Usko tai ole uskomatta, ei se asiaa muuta. Minä tunnen sellaisen miehen, joka on itse nähnyt, kun Juoseppi kerran Viron reisun aikana antoi kaksi tuhatta Kipuna-Syökärille.
— Sinun luullaksesi Juoseppi varmaan antaa rahaa merellekin, sanoen: Älä hyvä meri jäädy vielä, ennenkuin saan tämän jaalankantamuksen turvaan! Hö-hö-hö!
Ja koko miesjoukko rannalla yhtyy nauruun.
— Entä jos antaakin! Hänen suvussaanhan, kuulemma, on edesmenneinä aikona ollut noitia, jotka luovuttivat merelle hopeaa tarvitessaan tuulta tai tyyntä tai halutessaan saada meren jotenkin muuten noudattamaan tahtoaan. En minä yhtään epäile, etteikö Juusokin jotain konstia meren kanssa pitäisi, koska hänelle aina käy niin hyvin sielläkin missä toisille sattuu huonosti. Jotainhan siinä täytyi olla!
* * * * *
Mikko purjehtii yhä edelleen Juuson kanssa yhdessä, pysyen Juuson uskollisena seuralaisena loppuun asti — nimittäin tämän kuolemaan saakka.
Sepän Jere sen sijaan on jättänyt "Vesan" — eikä ainoastaan "Vesaa", vaan koko saaren ja Suomen vedet. Hän purjehtii ulkomerillä ja hänet on viimeksi nähty San Franciscon merimieskapakassa. Siellä oli hänet tavannut puolen tusinaa suomalaista, kaikki tuttuja hänen edelliseltä merimiesajaltaan.
— Hoo! Täällähän on vanhoja tuttuja koko pöytäkunta! oli Jere huudahtanut ja sitten toisten pyynnöstä kertonut:
— Purjehdinhan minä jo siellä kotipuolessa muutamia vuosia luntreijarina ja ansaitsin koko hyvin, mutta muuten kävi elämä sietämättömäksi…
— No?!
— Täytyi asua kapteenin kanssa kajuutassa, kun siinä laivassa ei ollut skanssia, ja niinkuin tiedätte, en minä voi sietää sellaista seuraa.
— Hahahaha!
— Ja pahinta oli se, että siinä virassa joutui joskus seilaamaan jäälautalla monia vuorokausia — ja se oli vähän ikävänpuoleista hommaa, koska jäälauttaa ei voi ohjata. Kerrankin tehtiin luntreijausretki Suomenlahdelta Danzigiin jäälautalla myrskyssä, pakkasessa ja lumipyryssä. — Minä jätin sen homman tuhmemmille miehille. — Sitten olin puoli vuotta eräässä yksimastoisessa, mutta kun se kulki niin helkkarin huonosti ja kun minä en ole tottunut seilaamaan yksimastoisessa, ja kun — ajatelkaa! — kuuden kuukauden perästä oltiin siinä samassa paikassa kuin minun siihen lotjaan tullessani, niin minä kyllästyin olooni siinä, laskin veneen vesille ja karkasin. Nyt sitten olen tässä. — No, kippis pojat!
Yksimastoisella Jere tarkoitti Ruuskeria, kahdeksantoista kilometrin päässä hänen kotisaarestaan, sen länsipuolella olevaa pientä, soikeata karia, jossa on korkeatorninen loisto. Jere oli ollut siellä loistonvartijana kolmen muun miehen ja päällikön kanssa, mutta palveltuaan näin syksystä kevääseen, kuusi kuukautta, hän aikaiseen keväällä ensi avovedellä, eräänä sumuisena yönä karkasi. Myöhemmin elämässään ei Jere Ruuskeria koskaan maininnut muulla nimellä kuin "Yksmastoinen".
Eskon Mikko sen sijaan pysyi uskollisena Juusolle kesät talvet: kesät purjehtimassa ja talvet apulaisena metsässä hakkaamassa kotitarvehalkoja. Myöskin oli Mikko aina hänen yhtenä toverinaan hylkeen pyyntiretkillä, joihin Juuso otti osaa joka talvi samoin kuin Mikko auttoi häntä myöskin viinan ja silkin kuljetuksessa Heikkilän toisella hevosella jäisin yli meren.
* * * * *
On myöhä syksy, joulunalusviikko, vuonna kahdeksantoistasataa ja kaksi kahdeksatta.
Puhaltaa kylmä koillistuuli ja keskellä merta on jouduttu niin sakeaan meripöllyyn, että on pimeämpää kuin synkimmässä sumussa. On mahdotonta nähdä mitään. Jaalan keularyöhä, joka nopeasti kulkevan jaalan keulassa syntyy ja jakautuu vinosti ulospäin sen molemmille puolille, häipyy näkymättömiin meripöllyn taakse.
Juuso ja Mikko istuvat alhaalla kajuutassa. Juuso käy toisinaan pilkistämässä kajuutan luukusta tuulta, purjeita ja aluksen kulkua, jota ohjaa aluksen nuorin mies, Sepän Jeren seuraaja, Mikon veljenpoika, Eskon Api, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jolle Juuso ennustaa loistavaa tulevaisuutta salakuljettajana, mutta joka itse uneksii mennä ulkomerille, päästä merikouluun ja saada laivan päämiehen lakki.
Alhaalla kajuutassa keskustelivat Juuso ja Mikko vakavista asioista. Juuso valitteli yksinäisyyttään ja odotettavissa olevaa ikävää talvea sekä että "ei tämä elämä ala olla minkään arvoista".
— Mitä tämä oikeastaan hyödyttää? Kuljetaan tällä tavalla kylmissä säissä, myrskyissä, sateissa ja sumuissa ihan kuin tyhjää takaa-ajamassa! Ihmisen elämä on sentään kummallista! Joudutaan tänne maan päälle eleskelemään mikä maamiehenä peltoa kyntämään, mikä kalastajana verkkoja vetämään, tai mikä minäkin tulemaan ja menemään. Sitten kuluu muutama vuosikymmen, ja maan päällä on taas kokonaan uudet kyntäjät ja uudet verkonvetäjät. On somaa pyörimistä tämä elämä! — Alamme jo tässä mekin vanheta, Mikko, ja se on pahinta!
— Mitäs pahaa siinä on! Eilen vanheni isäni, tänään vanhenen minä. Sinä ajattelet ja tuumit turhan paljo! Kuulehan! Minun mielestäni sinulle olisi hankittava eukko, ja nyt jo tänä talvena.
— Sehän ei ole niin yksinkertaista.
— Ovathan tuon osanneet muut tuhmemmatkin!
Tästä asiasta riitti sitten keskustelua koko loppumatkaksi.
Vähän väliä tokaisi Mikko, päätään ravistellen:
— Ei, mutta muija sinulle on etsittävä jo ensi talvena mistä hyvänsä! Katsohan, sinä, niinkuin sanottu, et enää ole varsin nuori, vaan alat jo vanheta. Sinä perit isäsi rikkaudet — mutta kuka ne sinulta perii, sitä et tiedä, ellei sinulla ole lapsia.
— Mitä sinä puhut isän perimisestä? Muistahan, että minulla on velikin, Anterus nimittäin.
— No, vaikka onkin, niin eihän Anterus kaikkea saa — osa se on sinullakin. Sitäpaitsi, jos isäsi on oikeudenmukainen, niin hän antaa kaiken omaisuutensa sinulle, sillä sinähän sen olet hankkinutkin. Anterus — mikä hän on? Hunsvotti ja lesken kapteeni! No no, älä pane pahaksesi, vaikka sanonkin veljestäsi sen, mikä hän todellisuudessa on! Pitäisi vaan sanoa enemmänkin. — Jos minä olisin isäsi, niin kirjoittaisin testamentin näin kuuluvaksi: "Koska poikani Anterus ei ole ollut kotona sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan, eikä ole tuonut taloon muuta kuin harmia…"
— Soo! Mitä harmia?
— … "muuta kuin harmia, määrään minä poikani Juosepin, joka on kaiken ikänsä luonani asunut, nuhteettomasti minua palvellut ja kaiken rahan ja omaisuuden talooni hankkinut, yksinperijäkseni". — No niin. — Niin minä kirjoittaisin. — Jaa, että mitäkö harmia? Sitä en minäkään tiedä, mutta ne sanat pitäisi välttämättä testamentissa olla. Ja eiköhän hän vaan harmiakin liene tuottanut! Sinun äitisi ei koskaan valita. Ääneti hän kulkee askareillaan, keittiössä ja navetassa. Aamulla on ensimmäisenä ylhäällä ja illalla menee viimeisenä vuoteeseen. — Harmia! No niin. Kirjoitetaan sitten vaikka "surua", sillä kyllä kai äidilläsi on Anteruksesta surua ollut!
— Kyllähän sinä testamentteja kirjoittaisit — jos osaisit ja ne sinun tehtäviksesi jätettäisiin.
— Piru vie! Minä sinun sijassasi vaatisin juuri sellaisen testamentin.
— Älkäämme nyt puhuko siitä! Sen sijaan voisit jo vihdoin ilmoittaa, kun kerran olet minulle viimeaikoina niin kiivaasti eukkoa tyrkyttänyt, ketä sinä oikeastaan aiot minulle eukoksi tarjota. — No, annas kuulua!
— Olisihan tuo teidän entinen palveluspiikanne Santra komea ihminen ja hyvä työntekijä, ja iloiset sillä on silmätkin sekä ruumiiltaan terve ja norja…
— Ei kelpaa! Muita!
— Kerrotaan muuten, että sinä jo olet kosaissutkin sitä, mutta sait rukkaset, ja siitä syystä Santra teiltä läksi.
— Hahahahah! Johan sinä lörpötät kuin akat!
— Akat!?
— Niin niin.
— No — minä nyt annan sen sanan sinulle anteeksi. — Vai akat!
— Niin niin. Anna tulla muita vaalipappeja, niin äänestetään!
— No — onhan siinä sitten tuo naapurin Euppe.
— Naapurin Euppe! Olek'sä ihan hullu!
— Jaa — jos et sinä häntä nai, niin nain minä!
— Ha ha ha ha — älähän uhkaile! Ei se tässä auta mitään!
Tämän keskustelun aikana oli Juuso loikoillut koijassaan ja Mikko istunut lähellä kamiinaa keittämässä iltapäiväteetä. Juuso lopetti keskustelun sanomalla Mikolle:
— Lopeta jo nuo naimapuheesi, ja katso, eikö se tee jo ala valmistua!
— Valmista on. Nouse vain juomaan! — Kyllä minä puhemieheksi rupean. Sano vain, milloin on tarvis, niin kyllä tämä poika on valmis sinulle kosimaan vaikka omaa morsiantaan.
Mikko otti pöytäkaapista kolme mukia ja sokeriastian ja asetti ne pöydälle, kaataen höyryävää teetä kuhunkin mukiin.
Vaikka kello olikin vasta kolme, alkoi meripöllyn vuoksi jo niin hämärtää, että täytyi sytyttää rasvalamppu palamaan. Samoin sytytettiin kompassilamppu peränpitäjää varten.
Tuntia myöhemmin selveni meripölly niin paljon, että voitiin nähdä oman saaren loistot ja ohjata alus niiden johdolla satamaan.
Kosimisesta ei kuitenkaan tullut sinä talvena mitään.
Tansseissa Juuso kuitenkin kävi tavallista useammin ja tapasi niissäEupen joka kerta.
Eräänä iltana maaliskuun lopulla läksi Juuso tanssien päätyttyä saattamaan Euppea kotiin.
Euppe sattui kävelemään yksin, joka oli harvinaista. Tavallisesti häntä seurasi joukko poikia ja tyttöjä.
Kuu paistoi korkealla taivaalla.
Juuso joudutti askeleitaan, mutta Euppe joudutti myös — hän jo miltei juoksi.
— Minne sinulla on kiire!, huusi Juuso.
— Sinua pakoon — hihihi, nauroi Euppe ja alkoikin tosissaan juosta.
Kilpajuoksu jatkui typö tyhjiä kujia pitkin Eupen kotiportille asti. Siinä sai Juuso siepatuksi hänet kiinni ja he jäivät portille seisomaan sylitysten.
Kovan juoksun vuoksi oli molempien hengitys nopeaa. Kului pitkä aika ennenkuin kumpikaan alkoi puhua. Lopulta sanoi Euppe:
— No?
— Mitä no? kysyi Juuso.
— Miltäs tuntuu?
— Mikä?
— No, tämä seisominen?
— Sei-so-minen?
— Niin niin. Tuntuuko mieleltäsi hyvältäkin?
— Mitäs tuntumista tässä olisi?
— Ihan turhan vuoksiko sinä sitten juoksitkin? Minä ajattelin, että sinä et tee mitään, josta et hyödy.
— Tuntumisen vuoksiko sinä itse sitten asetuit tähän seisomaan?
— En.
— No mitäs varten?
— Saadakseni sanoa sinulle erään asian kahden kesken. Kuulehan! Minä olen tänä talvena usein tavannut kirkonkylässä Santran.
— Santran!
— Niin. Taisit vähän hätkähtää! No, ei se ole mitään vaarallista. Olen käynyt usein tänä talvena kirkossa, saadakseni jutella Santran kanssa. Kun viimeksi, viikko tapakerin, puhelin hänen kanssaan — Santra saattoi minua lähes puoli matkaa — kerroin hänelle kuinka sinä viikko viikolta ikävöidessäsi häntä laihdut ja kuihdut niin, ettei sinua enää kohta tunne entisekseen. Silloin Santra, tuo pienokainen, rupesi sen johdosta niin kovasti itkemään, että minä pelkäsin hänen vallan taittavan niskansa. Sitten ei Santra enää jaksanut edes kävellä, vaan jäi istumaan kivelle tien viereen. Ei kättänsäkään antanut minulle jäähyväisiksi. Niin suuri on rakkaus — Juuso!
— Mutta eihän tuo voi olla totta! Minulla ja Santralla ei ole toistemme kanssa mitään tekemistä. — Ja minäkö ikävöisin! Oletko sinä ihan suunniltasi? Minullehan on ollut tämä talvi iloisin kaikista edellisistä.
— Puhutko totta?
— Puhun, puhun!
— Miehiin ei ole luottamista. Minustakin näyttää kuin sinä olisit tänä talvena muuttunut iloisemmaksi kuin ennen — minun ansiotaniko lie vai muiden! Kyllä minä sen näen, mutta minun täytyi narrata Santraa, saadakseni selville hänen suhteensa sinuun.
— Millä oikeudella?
— Elämisen ja olemisen oikeudella! — Hän tunnusti minulle kaikki.
— Kaikki?
— Niin — kaikki. No, taaskin sinä hätkähdit, ja kuitenkin sanoit äsken, ettei sinulla ole mitään tekemistä Santran kanssa.
— Mitä hän tunnusti? Sano!
— Hän itki.
— Eihän se ole mikään tunnustus.
— Vai ei ole! Hänellä siis sinun luullaksesi olisi kyllä ollut puhuttavaakin — soo'o! No, koska en saanut kuulla sitä Santralta, haluaisin nyt kaiken — kai-ken — kuuletko! — kai-ken!! — kuulla sinulta itseltäsi, muuten saa meidän väliltämme kaikki loppua tähän. — No?
Juuso tunsi Eupen lämpöisen vartalon nojaavan itseään vasten ja kuuli korvassaan Eupen kuiskauksen:
— Suutelitko sinä häntä?
— En.
— Suuteliko hän sinua?
— Ei.
— Onko se ihan varma?
— On.
— Vannotko sinä sen?
— Vannon.
— Te ette siis ole suudelleet toisianne?
— Emme.
— Hyvä on. Enempää en haluakaan tietää! Hyvää yötä! Hyvää yötä!
Eupen riistäytyessä äkkiä irti Juuso horjahti, ja ennenkuin Juuso ennätti kunnolla selviytyä hämmästyksestään, hän jo kuuli oven paukauksen ja samassa Euppe katosi Juuson näkyvistä.
Juuso seisoi vielä hetken aikaa odottelemassa, mutta kun ei enää mitään kuulunut eikä näkynyt läksi hän kävelemään kotiansa kohti. Siellä hän hiljaa hiipi vuoteeseensa, ja ennen nukkumistaan hänessä alkoi vakaantua ajatus, että juuri Euppe, eikä kukaan muu, on hänelle sopiva.
* * * * *
Varsinainen kosinta tapahtui vasta seuraavana kesänä, syyspuolella, elokuun loppupäivinä, eräänä myrskyisenä lauantai-iltana myöhään, sangen omituisissa oloissa ja omituisella tavalla.
Juuson jaala oli ankkurissa kylän edustalla lähtövalmiina pitkälle matkalle, Memeliin.
Länsimyrsky raivosi.
Vantit viheltelivät, vallit rapsuttelivat mastoa ja keulaan lotisi maanalusvihurien räve. Jaala keinui ummikkaissa, jotka kiersivät maan etelä- ja pohjoispään ympäri itäpuolelle.
Kajuutassa istui rasvalampun himmeässä valossa Juuso ja Mikko.
Kamiinassa paloi tuli, ja vettä kiehui kattilassa, josta mukit aika-ajoin täytettiin ja veteen sekotettiin runsaasti sokeria ja konjakkia.
Juuson oli vallannut ryyppytuuli, ja kun hän ei voinut ryypiskellä kotonaan, kutsui hän luotettavimman toverinsa Mikon jaalaan kanssaan ryypiskelemään.
Ilta oli jo kulunut kello yhteentoista.
Miehillä oli kolmannet mukit edessään. Silloin sanoi Mikko:
— Sinä olet siis ajatellut sitä Euppea —?
— Niin.
— Joko olet kosinut?
— En.
— Etkö vielä?
— En.
— Hm. Eiköhän olisi parasta, että pyytäisit minua puhemieheksesi, sillä ei siitä muuten mitään tule. Siltä se ainakin näyttää.
— Johan minä olen pyytänytkin.
— Niin, talvella, ja silloin kun menimme panemaan asiaa toimeen, sanoit sinä Matsedän Jyrin portilla: 'Kuulkasta pojat! Ei mennä vielä. Antaa asian ensin hautua!' — Sinä olet koko riuska poika merellä, mutta maalla niin saamarin nolo, etenkin naima-asioissa. Sinun pitäisi todellakin tavata sellainen tyttö, joka kosisi sinua.
— Niin sinunkin.
— Se on ihan toinen asia.
— No — joko sinä olet kosinut?
— Kyllä minä kosisin vaikka paikalla, mutta en ole löytänyt sopivaa tyttöä —
— … joka sinua kosisi! Ha ha ha!
— Älähän naura! Ei kosiminen ole leikin asia. Ennen minä teen mitä muuta hyvänsä kuin kosin.
— No — siinähän sitä ollaan.
— Mutta eri asia onkin kosia toisen puolesta. Ja juuri nyt tällä hetkellä minä olen niin rohkea, että uskaltaisin kosia vaikka keisarin tytärtä — itsellenikin.
— Nythän jo kaikki ovat makuulla.
— Ei se mitään haittaa. Tyttöä voi kosia mihin vuorokauden aikaan hyvänsä ja parhaiten juuri yöllä. Vanhuksia, tytön isää ja äitiä nimittäin, pitäisi puhutella päivällä, mieluummin aamupäivällä, ja katsoa, että nämä sattuvat olemaan hyvällä tuulella — muussa tapauksessa on asia lykättävä seuraavaan päivään.
— Sinähän puhut aivan kuin kosiminen olisi sinulla ammattina.
— Sehän se puhuu, joka ymmärtää. (Mikko koputti päätään sormellaan.) Katsos, täällä näin, täällä on paljon ymmärrystä, vaikka se ei aina kynttilän lailla loistakaan sen kansan valistamiseksi, joka sattuu huoneessa olemaan. — Jos tahdot että asiasta jotain kypsää koituu, niin panen sen toimeksi heti. Euppe makaa vaateaitassaan ja siellä voimme häntä tänä yönä puhutella niin, ettei kukaan muu siitä tiedä, ja jos rukkasetkin saat, ei siitäkään saa kukaan vihiä. Se mikä kerran on täällä minun päässäni, se siellä myös pysyy, tiedäthän sinä sen. Eikä Eupella minun käsittääkseni ole mitään syytä antaa sinulle rukkasia. Mistä hän paremmankaan saisi?, Saaren rikkain tyttö ja saaren rikkain poika! Teistä tulisi todellakin sopiva pari. Jos Euppea kosisi joku köyhä poika, vaikkapa nyt esimerkiksi Eskon Mikko, niin koko saari huutaisi: 'Hööö, Eupen rahoja se kärkkyi!' Tai jos Hinterikin Juoseppi kosisi jotain köyhää tyttöä, niin sanottaisiin: 'Hm, tyttö viekoitteli sen pojan päästäkseen rikkaisiin naimisiin ja huolettomille päiville!' — No, sinullahan ovat kihlatavaratkin tuolla merimiesarkussasi!
— Niin ovat.
— Ja olet niitä siellä kuljettanut jo keväästä asti. Kyllä minä olen hiukan katsellut sinun hommiasi, vaikka oletkin salaa häärinyt. — No — mitäs siinä enää on miettimistä? Lähdetään heti!
— Ei mennä vielä. Jätetään likemmä joulua.
— Mitä se lykkäämisestä paranee? Miehellä on kaksi kovaa koettavaa elämässään: kosiminen ja kuolema. Kuolemaa ei voi lykätä, kosimisen voi, mutta molemmat ne ovat koettavat, siitä ei päästä mihinkään. Ei se kosiminen siirtämisestä parane. Mitä aikaisemmin sen tekee, sitä parempi. Tehtyhän se kuitenkin on ja sittenhän siitä pääsee rauhaan.
— Ei mennä tänä iltana.
— Mennään. Minä olen sitä mieltä, että nyt sitä vasta mennäänkin. Minä olen tänä yönä niin saamarin hyvällä puhemiestuulella, etten taida enää koskaan näin hyvälle tuulelle tulla.
— No mennään sitten, mutta sinun vastuullasi ja jos pilaat asian, niin minä kuritan sinut!
— Kurita vaan!
— Juodaan nyt ensin mukit tyhjiksi!
— Juodaan vaan. — No hei, onneksi olkoon!
— Onnea tässä olisikin tarvis. Kippis!
Juuso otti arkustaan kaksi eriväristä silkkihuivia ja ison villaisen saalin, kultasormuksen ja helmet sekä kääri ne huolellisesti pakettiin. Sitten he läksivät maihin ja menivät Eupen aitan ovelle.
Kauan he saivat koputella ennenkuin aitasta kuului Eupen uninen ääni:
— Kuka siellä on?
— Me täällä — Eskon Mikko ja minä.
— Kuka minä. Juusoko?
— Niin.
— En minä laske teitä sisään. Ei teillä ole tänne mitään asiaa.
— Olisi meillä asiaa, sanoi Juuso. — Avaa nyt ovi! Meillä on tärkeää asiaa.
— Tärkeää!?
— Niin.
— No, tulkaa sitten huomenna. En minä nyt laske sisään, vaikka asia olisi miten tärkeää tahansa.
— Ei sitä voi jättää huomiseen.
— Oletteko te humalassa?
— Ei olla.
— Ette ole?
— Ei olla! Ei olla humalassa, ei olla, — vakuutteli Mikko.
— No odottakaa vähän aikaa, kunnes otan tulta.
— Älä ota tulta, sanoi Mikko, näkyy kylään, kun ovi avataan.
— Kuka nyt on näkemässä?
— Ei sitä tiedä.
— No, tulkaa sitten, mutta ette saa olla kauan. Toimittakaa asianne nopeaan, minua nukuttaa.
Miehet menivät aittaan, ja kun ovi saatiin jälleen kiinni, sytytti Euppe talikynttilän palamaan ja istuutui vuoteensa reunalle unisena, saali harteillaan.
Juuso ja Mikko istuutuivat Euppea vastapäätä, eri vaatekirstulle kumpainenkin.
Pitkään aikaan ei kukaan lausunut sanaakaan.
Kuului vain myrskyn tohina seinissä, nurkissa ja katossa sekä läheisissä saarneissa ja omenapuissa, vuoroin vaimeten, vuoroin koveten. Etäämpänä vonkui ja parahteli jokin tuuliviiri.
Juuso vilkaisi väliin Mikkoon, iskien vihaisena hänelle silmää, muttaMikko vaan ei saanut sanaa suustaan.
Lopulta alkoi Euppe puhua hiljaa ja miltei kuiskaten:
— Mikä paketti tuolla Juusolla on kainalossaan?
— Jaa, että mikä pakettiko? kysyi Juuso.
— Niin. Sinullahan on siellä kainalossasi iso paketti.
— Se on kihlapaketti.
— Kihlapaketti!
— Niin.
— Kellekähän se on tarkoitettu?
— Ei tässä ole lähdetty kulkemaan aitasta aittaan!
— Siis minulleko?
— Niin — jos kelpaa.
— No annahan kun ensin katson!
Juuso antoi paketin Eupelle, joka alkoi sitä availla sylissään.
— Kaksi silkkiä! Voi kuinka kauniit! Voi kuinka kauniit!
Euppe koetteli molempia.
— Nämä on varmaan hyvin kalliit? — Ja saali! Niin lämmin ja kaunis! — Ja helmet! Voi hyvänen aika! Minulla ei tähän asti olekaan ollut kunnon helmiä. — Mistä sinä nämä kaikki olet ostanut?
— Memelistä.
— Sormus! Kultaa! — Voi kulta rakas — Juuso! Kultasormus! — —Mikko, mene sinä pois — ja paikalla — en minä voi kahta miestä ottaa!
Mikko meni, odottamatta toista käskyä. Tukala, hänen olikin ollut siinä istua. Juuso sanoi hänen jälkeensä:
— Tule aamulla meille, Mikko, niinkuin on puhuttu, ymmärrätkö?
— Ymmärrän, ymmärrän! Hyvästi vaan!
* * * * *
Kello kahdeksan seuraavana aamuna — silloin oli sunnuntai — saapuiMikko Heikkilään. Juuso oli yksin tuvassa.
— Hyvää huomenta taloon!
— Jumal'antakoon! — Sinä olit saamarin nolo puhemies viime yönä. Et saanut sanaa suustasi.
— Älähän moiti, ennenkuin kuulet! Minä olin juuri avaamaisillani suuni alkaakseni kosimisen, kun se Euppe rupesi itse lörpöttelemään ja pilasi koko asian.
— No, mikä on ollut, se on ollut. Nyt mennään heti vanhusten puheille. Siellä voit joko puhua tai olla puhumatta, se on samantekevä, kunhan vaan olet mukana. On ratevampaa mennä kahden.
Euppe oli aamulla varhain kertonut asian äidilleen ja vienyt hänet aittaan, jossa näytteli kihlojaan. Äiti oli ilosta liikutettu, syleili tytärtään ja toivotti Jumalan siunausta, rientäen sitten sisään kammariin, missä Jyri vielä veti unia. Anna-Liisa, Eupen äiti, herätti miehensä, joka vääntäytyi vuoteen reunalle ja haukotteli tunnetulla tavallaan, ravistellen päätään tavallista rajummin ja kiljahtaen haukotuksen lopulla tavallista kimakammin: "Hohhoijaa!" Sitten hän sanoi:
— Anna-Liisa, tuopas piippu, tupakkaa ja tulta!
Jyrin täyttäessä hitaasti piippuaan kertoi Anna-Liisa hänelle koko asian. Jyri nyykäytteli vain päätään ja sanoi silloin tällöin: "Jaaha, jaaha — vainiin, vainiin!" — lausuen lopuksi:
— Jaaha, jaaha. Vainiin, vainiin. Aikanaanhan sen on Eupenkin naitava.Kukin aikanaan, kukin aikanaan!
Juuso oli myöskin jo heti samana aamuna, ennen Mikon tuloa, kertonut kosinnastaan vanhemmilleen. Hänenkin äitinsä oli tullut kyyneliin asti liikutetuksi sekä sanellut: "Jo onkin aika saada miniä taloon, kun minä olen käynyt näin vanhaksi ja olen näin heikko ja kivulloinen." — Hänellä nimittäin oli vakava sydänvika — niin olivat sanoneet lääkärit sekä Haminassa että Loviisassa, samoin kuin Viron Rakveressakin. Hän oli lihava ja hengästyi vähästä, maaten usein sairaana, vallan vuoteen omana. — Juuson isä taas oli heti ruvennut laskemaan, paljonko Euppe toisi taloon rahaa — paitsi vaatetavaraa — sekä havainnut, ettei ainakaan vähempää kuin seitsemäntuhatta. "No, se on hyvä se! Ei tämän saaren tytöistä yksikään toinen toisi sitäkään. Parhaat ehkä tuhannen tai pari! Sinulla on hyvä silmä raha-asioissa, Juuso, — mutta Anteruksella on vielä parempi: hän nai kokonaisen laivaston kolmimastoja parkkilaivoja, kaupunkitalon ja maatilan! Siinä on poika, se Anterus! — No — Jumalan siunausta toivotan sinullekin, poikani Juoseppi!" — Juhlallisemmissa tapauksissa nimitti isäukko Juusoa aina Juosepiksi, ja siitä sai Juuso ymmärtää, että hän tällöin oli isälleen mieliksi.
Kellon käydessä yhdeksää saapuivat Juuso ja Mikko Eupen kotiin, ja heidät saatettiin heti itsensä Jyrin kammariin, jossa tämä istui raamattuaan lukien.
— Hyvää huomenta! lausuivat molemmat, niin Juuso kuin Mikko.
— Jumal'antakoon, vastasi Jyri, ollen olevinaan kuin ei tietäisi koko asiasta mitään. Jumal'antakoon, Jumal'antakoon! Mitäs sitä nuorille miehille kuuluu?
— Mitäpäs tässä, sanoi Juuso, — pitää vain niin kovia länsituulia, ettei laske meitä matkalle.
— Länsituulia pitää, länsituulia pitää. Mutta minä luulen, että vielä se ennen keskiviikkoa vetää tuulen myötäpäivää pohjoiseen, ja sehän se olisi teillekin sopiva tuuli, vai mitä?
— Niin olisi. Kunhan nyt vaan kääntyisi.
Jyrillä oli kaapissaan aina varastossa, paitsi hyviä juomia, myöskin hyviä sikareja. Hän kaivoi laatikon esille, asetti sen avonaisena pöydälle ja sanoi:
— Pankaapas tupakaksi, miehet! Siinä taitaa vielä olla muutama oikea havannalainen — sen 'Hilda'-laivan muistoa.
— 'Hildan!? — Sehän kävi tähän Alttarkallioon, muisteli Juuso sytyttäessään sikaria.
— Siihenhän se kävi, muistanhan tuon vielä minäkin, tuumi Mikko ja sytytti myös sikarin.
Sitten ei puhuttu vähään aikaan mitään.
Tupakoitiin vain.
Lopulta Juuso aloitti epävarmasti ja tavoitellen:
— Olishan meillä ollut asiaakin…
— Jaaha. Sano pois vain!
— Sellaista hyvin tärkeää — kerran elämässä sattuvaa. — Minä tuota noin — me tämän teidän Eupen kanssa olemme tuumanneet mennä yhteen — Euppe ja minä nimittäin.
— Sattuu se asia joillekin kolmekin kertaa elämässä. Te olette niin nuoria, että ette taida muistaa Moos-Kaape vainaata — —
Ja sitten hän kertoi pitkän tarinan Moos-Kaape vainajan kolmesta avioliitosta, hivellen vielä ruskeana säilynyttä partaansa ja puhallellen savuja sikaristaan. Välillä hän kuitenkin oli huutanut keittiön ovelta:
"Piikaväki hoi! Onkos siellä ketään? — Euppe, toimita tänne meille teetä — kolmelle miehelle!"
Tee tuotiin pöytään ja Jyri otti esille konjakkipullon, josta kaadettiin jokaiseen lasiin vahviketta.
Ensimmäisen lasin aikana, kun Moos-Kaape tarinan jälkeen oli syntynyt äänettömyys, virkkoi Jyri Juusolle:
— Niin, sinunhan se on asia ja Eupen. Tehkää kuinka haluatte.
Poltettiin vielä toiset sikarit ja niiden sekä toisen lasin aikana neuvoteltiin häistä. Jyri kysyi:
— Joko sinä Juuso olet Eupen kanssa keskustellut mitään siitä, milloin vietätte häitä?
— Niin olemme tuumineet, että jos kuulutukselle pannaan heti, joten ensimmäisen kerran kuulutettaisiin ensisunnuntaina, niin voidaan häät viettää neljän viikon perästä, tämä nyt alkanut viikko mukaan luettuna.
— Kyllä se sopii, kyllä se sopii, mutta mihinkään pitemmälle matkalle et sitten pääsekään lähtemään.
— Neljässä viikossa ennättää mitä hyvänsä.
— Ennättääpä kyllä — kyllä ennättää, mutta voisit joutua tullisyökärien kynsiin ja linnaan istumaan ja niin edespäin.
— Tämä Mikko taas pitää huolen siitä asiasta.
— No, tee miten haluat. Minä vain esitin oman ajatukseni.
— Ja voinhan minä jäädä kotiinkin. Ei tämä yksi reisu viskaa minua sinne eikä tänne. Onhan tässä pitkä syksy vielä edessä — paras purjehdusaika.
— Se on viisaampaa. Jää vaan kotiin!
* * * * *
Häiden valmisteluihin ryhdyttiin aivan heti, mutta viimeisellä viikolla ne vasta oikein pääsivät täyteen vauhtiinsa suursiivouksineen, leipomisineen ja paistamisineen. Juuso teetti itselleen myös sulhaspuvun; lukkari sai sen ommella. Verka oli varta vasten haettu Haminasta.
Euppe ja Juuso nähtiin miltei aina käsitysten juttelemassa jasupattelemassa ja käsitysten he kulkivat milloin sisään, milloin ulos.Erään kerran, heidän lähdettyään tuvasta, syntyi leipomaan kutsuttujenEerolan Loviisan ja Mattilan Ievastiinan välillä seuraava keskustelu:
Loviisa: Aina noiden nuorten on suudeltava ja halailtava. Minua alkaa kylläännyttää jo niiden näkeminenkin.
Ievastiina: Niill'on niin suuri halu, kun eivät ole vielä tottuneet toisiinsa. Niin, eivät ole vielä tottuneet, eivätkä ennättäneet vielä kyllääntyä toisiinsa.
Loviisa: Ei se sitä ole! Ne pelkäävät kadottavansa toisensa, ja siitä syystä ne joka hetki suutelevat ja halailevat. Pelkoa se on, pelkoa se on! Muistanhan minä sen itsestäni! Pelkäävät, että toisen rakkaus sammuu. Sitä se on! Ai ai ai! Kyllähän ennättävät vielä tasaantua!
Kun morsianta tuotiin läksiäistalosta häätaloon, oli kujasten varsille ja läheisille katoillekin kerääntynyt niin paljon ihmisiä, ettei muistettu missään hääsaatossa niitä niin paljon olleen ja runsaasti sitä oli hääkansaakin.
Saaton etunenässä kulki soittaja, joka veti viulustaan "Porinmarssia". Hänen jälessään kulki käsitysten morsiuspari. Niin kaunista morsiusparia ei oltu nähty eikä kuultu, se oli yleinen mielipide katselijain joukossa.
Pyssyt ja pistoolit paukkuivat, koirat tappelivat ja varsinkin moni vanhempi emäntä katselijain joukossa pyyhki silmiään.
Myöhään iltaan saakka olivat häätalossa isännän kammarissa koolla saaren parhaat isännät, pappi, lukkari ja tullimiehistä Kipuna-Syökäri, koska hän asui talossa.
Kammarissa tarjoiltiin parempia juomia kuin tuvassa. Samaan aikaan kuin tuvassa tarjoiltiin viinaa ja Riian palssamia, tarjottiin kammarissa Jamaica-rommia.
Oli jo myöhäinen yö.
Lukkari puhui jo ranskaa, pappi antoi näytteitä kreikan- ja hebreankielistä, ja vanha Matsedän Jyri, Eupen isä, alkoi jorotella ja sammaltaa humalaisen äänellä:
— Niin, näin näitä häitä juodaan! Tänään yhden, huomenna toisen. Ilmankos sitä raamatussakin sanotaan, että "Ei pidä suvi ja talvi lakkaaman, eikä vilu eikä helle, eikä sade, eikä pouta, eikä kylväminen, eikä niittäminen, eikä naiminen eikä kuoleminen".
Pappi tahtoi oikaista tätä Matsedän Jyrin lausetta ja sanoi:
— Sinä muistat väärin raamattuasi, Matsedän Jyri!
— No, osaatkos sinä sitten paremmin? Sano, miten minä olen erehtynyt!Oikaise minua, ja heti minä myönnän erehtyneeni. Oikaise minua, pastoor!
— Sanohan uudestaan se sama raamatun kohta, niin minä oikaisen.
— Uudestaan! Olek'sä hölmö! Ethän sinä itsekään saarnaa saarnaasi uudestaan samana pyhänä, vaikka pyytäisin.
Toiset miehet eivät jaksaneet seurata tätä hengellistä keskustelua ja ryhmittyivät Kipuna-Syökärin puoleen, joka tosin puhui huonosti suomea, mutta sitä huolimatta häntä kuunneltiin mielellään. Hän ei tämänlaisessa seurassa koskaan kertonut mitään tullikokemuksistaan, vaan aina muita juttuja. Hän harjoitti sivuelinkeinonaan teurastajan ammattia. Hän sai syksyisin kulkea talosta taloon teurastamassa sikoja. Tämän sivuammattinsa alalta hän uskalsi kertoa kokemuksiaan. Miehet olivat juuri lausuneet arvelujaan, missä talossa tänä syksynä olisi saaren isoin sika, johon keskusteluun tarttui nyt Kipuna-Syökärikin, alkaen omat vilkkaat teurastajamuistelonsa viimeisten kymmenen vuoden ajalta sanoen näinikään:
— Suuri sika, mitä minä on nähty, on tämä pastori. Pastori olla yks suuri sika, mitä minä on nähty! — —
Seurasi ankara naurunrähäkkä, jonka päälle otettiin taas kulaus oivallista Jamaikaa.
Tuvasta kuului tanssin töminä ja viulujen vinkuna.
Siellä tanssittiin polkkaa ja sen jälkeen kuudeltahampuria, jota mentiin hiljaa hipsutellen, mutta vilkkaasti.
* * * * *
Santra asui äitivanhuksensa kanssa pienessä mökissä, jossa oli vain yksi huone, tupa, ja sen edessä kylmä porstua.
Tuvassa oli kaksi ikkunaa, toinen itäänpäin merelle antava, toinen etelään päin. Ikkunoilla kasvoi aina kukkia, turkinpalssameja y.m.
Santran isä oli kadonnut merimatkoillaan jo Santran pienenä ollessa. Isää pidettiin kuolleena, koska ei hänestä ollut kukaan tuonut mitään tietoja. Mutta kirkonkirjoissa hän kulki elävien joukossa, sillä hänen ruumistaan ei oltu missään nähty, eikä mitään muutakaan virallista tietoa hänen katoamisestaan elävien joukosta ollut saapunut.
Pienestä pitäen oli Santra tottunut ankaraan työhön.
Hän kävi verkoilla erään sukulaisen haapiossa.
Hänellä oli vähän verkkoja ja nekin jo vanhoja sekä niin moneen kertaan parsittuja että vanhimmissa verkoissa oli vaikea nähdä montakaan alkuperäistä silmää. Kesät ja talvet kuluivat pelkässä verkkojen parsimisessa. Äitikin jaksoi vielä kutoa ja parsia niin uusia verkkoja kuin sukkia sekä kehrätä. Lämpöisenä aikana kävi myöskin äiti rannassa auttamassa kalojen ruokkimisessa. Muun työn sai tehdä Santra: keinua läpi kesäiset yöt merellä verkoilla, soutaa kymmenen, parikymmentä kilometriä raskasta verkkohaapiota milloin oli tyyni tai aamuin suoria verkkoja, ruokkia ja suolata kaloja, virittää verkkonsa vapeille, parsia niitä kotona keskipäivisin, laittaa ruokaa, pestä vaatteita, hoitaa lehmää ja sikaa sekä tehdä kaksi kalamarkkinamatkaa Viroon, toisen keväällä ja toisen syksyllä. Virosta syysmarkkinoilta hän toi kaikki talvitarpeet: rukiita, perunoita, lanttuja, kaaleja ja vähän lampaanlihaa. Toisinaan sairasteli äiti ja silloin häntä oli hoidettava. —
Talvi oli istuttava tarkoin verkkoharkin ääressä. Santraa pidettiinkin koko saaren nopeimpana verkonkutojana. Ei kenenkään kädessä käpy juossut niin sukkelaan kuin hänen.
Ansaitakseen rahaa kutoi Santra vieraille neljä, viisikin verkkoa talvessa. Joskus hän kykeni ostamaan verkkorihmoja ja kutoi silloin uuden verkon itselleenkin. Rikkaammillaan oli Santra Heikkilästä tullessaan. Olihan hänellä silloin lähes kaksisataa markkaa rahaa!
Ruokana heillä oli maito, perunat, silakat ja leipä. Kahvia tai teetä he joivat vain sunnuntaiaamuin, eikä aina silloinkaan.
Puut oli metsästä kaadettava, itse pilkottava ja vedettävä kelkalla kotiin.
Se vasta oli työtä!
Usein Santra ajattelikin mennä jälleen palvelukseen, mutta ei voinut jättää äitiään.
Hän ei koskaan tästä halustaan maininnut äidilleen, mutta tämä lienee jotain aavistellut, koska kerrankin alkoi puhella Santralle näin:
— Työtä ja tuskaahan sinulla tyttöparalla on täällä kotona enemmän kuin jaksat tehdä, ja palkkana huono ruoka ja kuluneet vaatteet, mutta parempi on olla oman katon alla ja itse käskeä itseään kuin palvella toista ja olla toisen käskettävänä.
Santra oli ollut kirkossa, kun Euppe ja Juuso ensi kerran kuulutettiin. Vaikka hän oli tätä aavistanut ja joka pyhä niinä aikoina kirkkoon mennessään kuvitellut kuulevansa tuon kuulutuksen ja itselleen sanonut, ettei siinä mitään ihmettä ole sekä jo uskonutkin voivansa kuunnella sitä niinkuin mitä muita kuulutuksia hyvänsä, niin toisin kuitenkin kävi. Hän tuskin jaksoi kävellä kirkosta kotiin, eikä saanut rauhaa missään. Ensin hän lähti kotiin ja lepäsi siellä vähän aikaa. Sitten hän meni naapuriin kysymään, lähdetäänkö sinä iltana verkoille. Siellä hän yritti istua vähän aikaa, mutta kun ei saanut rauhaa, hän palasi jälleen kotiin. Sitten hän meni rantaan ja sieltä taas kotiinsa, lähtien vihdoin kävelemään hautuumaalle, jonne hän ohjasi askeleensa aina kun hänellä oli jokin hätä eikä hän muuten saanut ajatuksiaan tyyntymään. Hän kulki ristiltä ristille, tutki puumerkkejä ja ristien vuosilukuja sekä muisteli kutakin ennen elänyttä.
Santra kävi vuoteeseen aikaisin illalla ja pyysi äitiänsä menemään ilmoittamaan naapuriin, ettei hän voikaan lähteä verkoille, sillä hän oli sairas.
— Mikäs meidät sitten perii, jos sinäkin tulet sairaaksi!, sanoi hätääntyneenä äiti.
Tavallista sairasta hänestä ei kuitenkaan tullut, mutta ei tervettäkään.
Hän oli melkein aina liikkeellä, milloin kylällä tai hautuumaalla, milloin merenrannalla tai metsässä. Verkoille lähtijää eikä mihinkään muuhunkaan työhön ryhtyjää hänestä ollut.
Hän vain kulki ja ajatteli.
Kukaan ei häneltä kysynyt, mitä hän ajatteli tai mitä hän suri. Kukaan ei myöskään moittinut häntä.
Kaikki antoivat hänen kulkea rauhassa. Jokainen kunnioitti häntä kuin pyhimystä.
Hän itse pelkäsi omia ajatuksiaan. Hänen aivoissaan pyöri vain yksi ainoa ajatus — tai oikeastaan se ei ollut ajatus, vaan kauhea mielikuva, joka oli totta. Se puristi hänen päätään kuin jättiläisen koura, ja hän pelkäsi, että hänen päänsä menee rikki, että hänen aivoissaan jotain hajaantuu ja sekaantuu. Ja jotain siellä varmasti lieneekin hajaantunut ja sekaantunut, koska hän Eupen ja Juuson hääyönä hirtti itsensä oman porstuansa orteen.
Santran vanha äiti heräsi vasta päivän valjetessa. Huomattuaan ettei Santra ollut vuoteessaan läksi hän tätä etsimään. Äiti kävellä köpötteli vaivalloisesti kepin varassa — viime viikot olivat häntäkin paljon heikentäneet — ja päästyään porstuaan hän löysi tyttärensä jäykistyneen ruumiin riippumassa orresta. Tämä näky sai äidin kirkaisemaan pahasti, ja hän lyyhistyi tajuttomana permannolle.
Naapurit, etäiset sukulaiset, kuulivat kirkaisun ja riensivät apuun. Pari päivää he hoitivat äitiä, joka oli saanut halvauksen eikä enää palannut tajuntaansa, ja hautasivat sitten sekä äidin että tyttären seuraavana sunnuntaina samaan hautaan.
Santran kotimökki jäi autioksi ja tyhjäksi ja on sellaisena seisonut tähän päivään asti, läpi vuosikymmenien.
Siellä eivät sen perästä ole asuneet muut kuin pääskyset.
Polut pihalla ovat nurmettuneet. Minkäänlaista merkkiä ei enää näy siitä, että porstuan edestä olisi yli pihanurmen käynyt polku aittaan, kaivolle, portille ja navettaan.
Ikkunat ovat säilyneet ehjinä. Niiden lasit käyvät yhä värikkäämmäksi. Näyttää kuin ikkunan kynnyksellä kasvaisi ikuisia kukkia, joiden väri kuultaa läpi lasin mutta kehyksien puu lienee jo hyvin mätää. Tuvan malkokatto on malkojen mädäntyessä tasoittunut ja nurmettunut. Se kasvaa heinää ja voikukkia, mutta tuohet malkojen alla lienevät vielä vettäpitäviä.
Tieto Santran kuolemasta saapui Heikkilään maanantaina, iltapäivällä.
Häitä oli tarkoitus jatkaa vielä ainakin yli maanantain ja tiistain.
Molemmissa kylissä oli tapaus tehnyt järkyttävän vaikutuksen. Kaikki ymmärsivät, että hääilojen jatkaminen siinä mielentilassa, mikä nyt oli vallannut kaikki, kävi kerrassaan mahdottomaksi. Sen vuoksi ne läheisimmät sukulaiset, joita sillä kertaa oli koolla häätalossa, valittivat onnettomuutta ja lausuivat Juusolle ja Eupelle surkuttelunsa sen johdosta, että moisen tapauksen piti nyt häiritä heidän häitään. Monet naisista itkivät. Erittäinkin Eupelle oltiin helliä ja ystävällisiä. Pian oli talo aivan tyhjä vieraista. Koko saari oli surun ja pelon vallassa.
Euppe ja Juuso eivät vaihtaneet sanaakaan. He välttivät toisiaan. He pelkäsivät, että yksi ainoa sana saattaisi kaiken ilmituleen ja heidän onnensa palaisi näin heti alussa tuhkaläjäksi.
Juuso valmistautui heti aamuyöstä lähtemään. Tuuli oli vielä myrskyinen, mutta se oli nyt kääntynyt pohjoiseen, ollen siis mitä sopivin Memeliin purjehtijalle. Juuso toimitti tavaroitaan jaalaan pitkin iltapäivää. Hän hommaili enemmän kuin olisi ollut tarviskaan. Euppe ei ottanut osaa eväiden eikä minkään muunkaan laittamiseen. Juuson äiti teki kaiken sen. Euppe oli sulkeutunut huoneeseensa ja itki siellä. Hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän oli varma siitä, ettei Santran kuolema sattumalta osunut heidän hääyökseen, vaikka kaikki naiset ennen lähtöään häätalosta olivatkin koettaneet häntä lohduttaa kertomuksella, kuinka kurjissa oloissa Santra oli viimeaikoina elänyt, ja ettei hän ollut tullut mielipuoleksi mistään muusta kuin paljosta valvomisesta, liiasta työstä ja — nälästä. Voi kuinka Euppe itsekin olisi mielellään halunnut uskoa, että niin oli. — Ja miks'ei se niin olisi! Työ ja puute olivat kukkuroilleen täyttäneet Santran kärsimysten maljan ja tarvittiin vain pienen pieni pisara sen yli vuotamiseen. Euppe olisi halunnut uskoa niin. Hän olisi tahtonut uskoa, että niin todellisuudessa oli. — Minkä sille mahtaa, että maailmassa on Santran tapaisia köyhiä, jotka saavat kärsiä enemmän kuin heidän heikot voimansa jaksavat kestää. Näin ajatellessaan hän oli rauhoittunut niin paljon, että saattoi mennä tupaan, jossa toiset, Juusokin, parhaillaan alkoivat asettua illallispöytään. Euppe asettui paikalleen Juuson viereen.
— Kyllä se oli kamala tapaus, sanoi Anna-Sovia, Juuson äiti. — Sanotaan että tyttöparka tuli köyhyydestä ja nälästä epätoivoiseksi ja senvuoksi lopetti itsensä. Voi surkeutta kuitenkin — ja sen vielä piti tapahtua juuri tällä hetkellä!
— Hän kuului olleen sekapäinen jo koko kesän, virkkoi Juuson isä, vanha Hinterikki. — Eihän se meidän syymme ole, että tämä loppu tapahtui viimeyönä, eikä vasta ensi yönä tai ensi viikolla tai viime viikolla tai jo juhannuksena tai vaikkapa vasta ensi jouluna. Se on hänen ja Jumalan keskeinen asia, miksi se tapahtui juuri viime yönä. Meillä ihmisillä ei ole oikeutta mennä sanomaan siihen asiaan mitään. Ei mitään. Meidän ihmisten on Hänen kädestään otettava kaikki sellaisena kuin hän tahtoo ne meille antaa, oli se hyvää tai pahaa. — No. Käykääpäs ruokaan kiinni! Me, Jumalan kiitos, vielä elämme, ja meidän on syötävä, koska meillä kerran on mitä syödä, ja niin kauan kuin meillä syötävää on.
Euppe huokasi helpoituksesta ja katsoi kiitollisena appeensa, ajatellen sydämessään: "Kunpa Juusokin osaisi haastaa noin — ja uskoisi noin!"
Illalla maatamenon aikana sanoi Euppe Juusolle:
— Juuso, älä lähde nyt mihinkään! Minua niin peloittaa kun sinä viivyt poissa ties kuinka kauan. En minä voi jäädä tänne yksin. Minä en voi jäädä tänne yksin! Menen vaikka takaisin kotiin, ellei muu auta!
— En minä voi olla lähtemättä.
— Sinä voit jos vaan tahdot! Sinä et välitä minusta.
— En voi. Ajattele, että minulta on kulunut neljä viikkoa hukkaan —
— Hukkaan!
— Älä nyt tahallasi väärennä asiaa. Minulle ovat nämä neljä viikkoa olleet yhtä kalliit kuin sinullekin, mutta ymmärräthän sinä, ettemme me voi elää, jos minä jään kaikiksi ajoiksi kotiin sinun luoksesi. Ja tuleehan pian pitkä talvikin. Silloin saamme olla enemmän yhdessä. Ja jos sinua minun poissaollessani peloittaa, tai sinun on ikävä, niin voithan muuttaa jo huomenna isän ja äidin kammariin makaamaan. Minä käyn puhumassa siitä äidille jo heti tänä iltana. Hän on vielä keittiössä. Tai menkäämme molemmat!
He menivät äidin puheille ja tämä ilmoitti ajatelleensa samaa asiaa.
— Enhän minä sinua yksin olisi jättänyt makaamaan, vaikka olisit itse niin tahtonut. Johan nyt! Niin kauan kuin Juuso on pois kotoa, saat sinä nukkua meidän kammarissamme.
Juuso läksi matkalle tiistaiaamuna ja palasi kotiin vasta myöhään syksyllä, joulukuussa, jolloin jaala vedettiin talviteloille.
* * * * *
Tiistai-iltana, Juuson lähtöpäivänä, tuli Eupen isä, vanha Matsedän Jyri, Heikkilään. Voi kuinka Euppe oli iloinen! Hän vakuutteli isälleen vakuuttamasta päästyäänkin, että hänestä tuntuu kuin ei hän olisi nähnyt isää vuosikausiin. — "He he he", nauroi isä ja taputti tytärtään hartioille, — "kyllä sinä vielä totut! Kyllä sinä vielä totut."
Jyrillä oli asiaa Hinterikille ja hänet johdatettiin kammariin.
Hän oli tullut tuomaan Eupen myötäjäisrahoja, joita oli seitsemäntuhatta markkaa.
— Minä annan nämä rahat sinun huostaasi, Hinterikki, joka olet talon isäntä, ja sinun vallassasi on sitten antaa ne joko Juusolle tai Eupelle, mitenkä itse haluat. Minulla ei nyt ole näitten rahojen suhteen enää sen enempää määräämisvaltaa.
Anna-Sovia ja Euppe olivat myös saapuvilla. Euppe halaili isäänsä ja sanoi:
— Kiitos, isä rakas! Oletko sinä niin rikas?
— Ellei sinulla olisi veljiä, olisin vieläkin rikkaampi.
— En minä tahdo, että veljet joutuvat kärsimään minun tähteni.
— Ole huoletta! Eivät he kärsimään joudu!
Tähän iloon käytiin kutsumassa myös Eupen äiti, Anna-Liisa.
Koko ilta istuttiin kammarissa.
Juotiin kahvia ja teetä. Miehet ryyppäsivät konjakkiakin, ja naiset maistelivat viiniä. Näitä tämän illan istujaisia nimitettiin pikkuhäiksi, eli häiden rääpiäisiksi. Valitettiin vain, ettei sulhanen ollut joukossa.
Illan kuluessa tuli puhe myöskin Santran kuolemasta, ja niin Eupen isä kuin äitikin oli asiasta samaa mieltä kuin Hinterikki.
Euppe tunsi nyt mielensä aivan kevyeksi, ja hän nukkui yönsä rauhassa.
* * * * *
Kului vuosi ja kului toinen. Kului kymmenen vuotta.
Sillä aikaa olivat kuolleet Eupen isä ja äiti — äiti vasta viime vuonna, isä kaksi vuotta aikaisemmin.
Eupelle oli sen ajan kuluessa syntynyt kaksi tytärtä. Vanhemman nimi onVilhelmiina eli Miina. Hän on seitsemännellä. Nuoremman nimi on Selma.Hän on viidennellä.
Molemmat ovat isänsä näköisiä, mutta luonteeltaan lienee Miina enemmän äitinsä kaltainen.
Juuso on ruvennut yhä enemmän juomaan ja käy kotona vain kerran tai pari kesässä — menipä eräs kesä niin, ettei hän pistäytynyt kotona kertaakaan. Juuso tuo rahaakin kotiin entistä vähemmän. Viimeisten viiden vuoden aikana hän on tuonut vain sen verran, että se juuri on riittänyt perheen elatukseen. Tämä seikka on tuottanut vanhalle Hinterikille paljon huolta ja tuskaa. Hinterikki tietää, että Juuson ansioiden vähenemiseen on kaksi syytä, joita kumpaakaan ei voi auttaa: toinen on Juuson yhä lisääntyvä juopottelu hurjasteluineen ja kortinpeluineen kapakoissa sekä toinen se, että salakuljetus käy päivä päivältä yhä vaikeammaksi.
Juuson käynnit kotona kuluvat pelkkään riitaan ja toraan Eupen kanssa.
Nyt on jo joulukuu pitkällä.
Viimeksi oli Juuso ollut kotona heinäkuussa yhden viikon. Koko se aika riideltiin. Euppe valitti Juusolle, että hän on nyt kymmenen pitkää vuotta saanut palvella kuin orja. "Piiaksi Santran tilalleko minut tähän pesään tuotiinkin?" hän oli huutanut Juusolle.
Santran nimen mainitseminen lietsoi ilmi liekkiin tulen, joka oli uhannut heidän onneaan, ja siihen tuleen syydettiin nyt kaikki. Molemmin puolin käytettiin sanoja, jotka olivat odottaneet vuoroaan kymmenen pitkää vuotta. Molemmat tytöt kuuntelivat ja itkivät, varsinkin Selma.
"Lapsetkin vielä saavat nähdä ja kuulla tätä elämää ja surkeutta!" sanoi Euppe ja rupesi itsekin itkemään.
Silloin oli Juuso lähtenyt, eikä kukaan tiennyt, missä hän kulki.
* * * * *
On sunnuntaiaamu joulukuun puolivälissä.
Euppe istuu merenpuolisen ikkunan luona Selman kanssa.
Euppe on loruillut lapselle kaikenlaista ja rupeaa sitten opettamaan hänelle muuatta vanhaa runoa:
— Kuulehan, Selma!
— Mitä, äiti?
— Äiti opettaa sinulle kauniin luvun. Näin se kuuluu:
'Tule taati Tallinnasta, nanna Narvan kaupungista, Tuo saiat sarvelliset, mesileivät mielelliset, sepiköt sitäi paremmat!'
No, osaatko jo?
— En. Äiti opettaa! Mikä on taati?
— Tule taati Tallinnasta…
— Tule taati Tallinnasta. — Mikä on taati?
— Taati on äidin isä. Hän on jo kuollut. — No luepas nyt!
— Tule taati kuolemasta…
— Tule taati Tallinnasta…
— Tule taati Tallinnasta…
— Niin! Tallinnasta! Ja sitten: Nanna Narvan kaupungista.
— Nanna Narvan kaupungista. Mikä on nanna, äiti?
— Nanna on äidin äiti. Hän on jo kuollut. Ja sitten: Tuo saiat sarvelliset…
— Mitä saiat sarvelliset on?
— Sarvisaijaa se on. Eikös Selma muista? Sellaista pullaa, johon on leivottu sarvet. Sitähän enot aina tuovat Miinalle ja Selmalle Virosta.
— Tuokos isä Selmalle sarvisaijaa?
— Ei. Ei isä tuo Selmalle koskaan mitään. Ei välitä Selmasta eikä Miinasta eikä äidistä, mutta enot tuovat kun tulevat kotiin. Ne tuovat aina lapsille tuomisia.
— Eikös isällä ole rahaa?
— On sillä, mutta se ei välitä. Isä on paha.
— Anna äiti minulle sarvisaijaa! — Ei isä ole paha.
— Ei äidillä nyt ole sarvisaijaa.
— Selma tahtoo!
— Mutta äidillähän ei ole, etkö sinä kuule, hyvä lapsi!
— Mutta Selma tahtoo ja Miina tahtoo!
— Kun enot tulevat, niin ne tuovat Selmalle sarvisaijaa ja sepikköjä ja mesileipiä Virosta, ehkä jo huomena tulevatkin.
— Mutta Miina tahtoo nyt!
— Kuulehan, äiti opettaa toisen, paremman luvun. Kuuntele nyt tarkkaan, että opit:
'Niin minä kotona kasvoin, kuin putki palolla kasvaa: Orjat survoi, orjat jauhoi, palkolliset verkot suori, minä aitassa lepäsin alla viien villavaipan, päällä kuuen korvatyynin. Menin aittahan mäelle: Särjin siellä nisukakun sivalsin sian lihoja, siihen vielä voita päälle. Myytiin minä Myyrilähän, Myyrilän pojan puolisoksi. Pani anoppi jauhamahan. Tuli anoppi katsomahan halko haapanen käessä, jolla löi, ennenkuin käkesi.'
— Ei Selma tahdo sitä oppia.
— Voi, kunpa ei sinun, lapsi parka, koskaan tarvitsisikaan oppia sitä!
Euppe meni Selman kanssa keittiöön.
Siellä oli Miina kuorimassa perunoita päivälliseksi.
Perunain kuoriminen oli Miinasta aina vaikeaa työtä. Eupen tullessa sisään hän sanoi:
— Äiti, voi kun kasvaisi maassa kuorittuja perunoita!
Euppe: Niin. Täytyypä muistaa sanoa virolaiselle, että hän kylväisi maahan ensi keväänä kuorittuja perunoita.
Vielä samana iltana saapui Juuso kotiin. Molemmat lapset juoksivat riemuhuudoin häntä vastaan. Selma, isän tyttö, huusi:
— Isä, toitko sinä sarvisaijaa?
— Toin, toin lapseni! Isä tulikin nyt Virosta ja toi paljon hyvää, sarvisaijaa ja muuta.
Illalla oli taas koko perhe koolla tuvassa. Euppekin on paremmalla tuulella ja lapset ovat iloisia syöden sarvisaijaa. Miina istuu äitinsä sylissä, Selma isänsä.
Yht'äkkiä Selma alkaa itkeä.
— Mitä sinä itket, Selma?
— Kun kissa raapasi minua poskeen ja siitä tuli verta — uhuuu…!
— Tänäänkö?
— Ei. Siitä on jo kauan… uu uu —. Silloin oli vielä kesä — uu-uu…
— Itkitkö sinä silloinkin?
— En — uhuu uhuu…
— Mikset sinä silloin itkenyt?
— Kun ei — uhuu — isä ollut kuulemassa. — Oletko sinä nyt kauan kotona, isä?
— Olen. Koko talven.
— Sitten en minä itke koko talvena. — Entä ensi kesänä?
— Silloin on isän taas mentävä.
— Isä ei saa enää koskaan mennä pois. Selma ei tahdo.
— Isän täytyy.
— Mutta Selma ei tahdo.
— Mutta nythän on pitkä talvi — joulu — laskiainen ja pääsiäinen.
— Onko jouluun vielä kauan…?
— On — hyvin kauan.
— Ja laskiaiseen…?
— Vielä kauemmin. Ja pääsiäiseen vieläkin kauemmin.
Koko talvea ei Juuso kuitenkaan voinut olla kotona. Niinkuin muinakin talvina hän nytkin ajoi hevosella toisten salakuljettajain tavalla Viron väliä, varsinkin maaliskuussa.