Helmilahden vanha Antti on hänkin niiltä saaristolaisten merielämän maineajoilta, jolloin rahdinkuljetuksen Suomenlahdella toimittivat yksinomaan saaristojahdit ja kaljaasit — silloin ei vielä ollut höyrylaivoja joka lahtea porkkaamassa — ja jolloin nämä vankat ja nopeat alukset kilpailivat myrskyjen kanssa voimassa ja tullimiesten kanssa viekkaudessa. Mutta nuo vanhat merikarhut eivät juuri kernaasti kerro muistojaan ja seikkailuitaan; eipä silti, että he nyt enää mitään pelkäisivät, mutta he pitävät ne mieluummin ominaan. — Eihän sitä mitään niin merkillistä tapahtunut, vastasi Anttikin, jos milloin koetin johtaa puheen noihin aikoihin, se nyt oli aikaansa sekin, niinkuin muukin. Kun häneltä joskus esim. kovalla tuulella purjehdittaessa tiedusteltiin, muistiko hän jotakin erityistä myrskyä entisiltä merimiesajoiltaan, hän vastasi naurahtaen, että "eihän tämä vielä sitä oikeata tuulta ole", mutta tarkemmin ei kertonut. Ja jos siitä vanhasta viinankuljetuksesta tuli puhe, niin hän vaikeni kokonaan, ikään kuin asia ei olisi häneen kuulunutkaan.
Mutta kerran hän sentään hiukan raotti sanalipastaan — ja se oli hänen kahden koukkuun jäykistyneen sormensa ansio. Olin usein huomannut, että Antti purjenuoria hoitaessaan vähän kömpelösti niitä oikealla kädellään hypisteli, niin nokkelasti kuin hän muuten vielä purjeita käyttelikin, ja kerran sen vuoksi kysäisin, että kuinka hänellä nuo pari sormea ovat noin jäykät.
Hän ojensi silloin hymyillen kätensä, oikaisi suoriksi kolme sormeaan ja osoitti, että ne kaksi keskimmäistä, pitkä sormi ja nimetön, olivat koukussa eivätkä oienneet. Ja hän virkkoi:
— Tämä on sitä viinan työtä.
Utelias olin kuulemaan pienimmänkin kaskun ja mietin keinoa, miten saisin ukon kertomaan sormiensa tarinan. Mutta ilokseni hän nyt rupesi aivan pyytämättä selittelemään:
— Eivät nämä sormet ole tappelussa särkyneet, ei sillä tavalla viinan työtä, vedessä ne ovat kangistuneet. Mutta pirtulasti siihen oli syynä — olinhan sitä näet minäkin joskus kuljettamassa.
Ja näin kerta alkuun päästyään Antti jatkoi:
— Monet mutkat ja juonet siinä täytyi keksiä, kun mieli lastin maahan saada, sillä tullimiehet olivat tottuneet ja valppaat, — tuolla Pitkässäpaadessahan niillä oli silloinkin asemansa ja sieltä ne purjehtivat alituiseen joka taholle saaristossa. Ja oli niillä maissakin urkkijoitaan, jotka heille ilmoittivat, mikä laiva milloinkin oli lähtenyt meren takaa pirtua hakemaan — sitä silloin aina tiesivät odotella ja vahtia. Sen vuoksi täytyi saaristolaisten usein jo kaukana merellä tyhjentää lastinsa toisiin aluksiin, jotka sinne yöpimeällä purjehtivat vastaan — siitä oli aina etukäteen salaa sovittu. Kun sitten tulliveneet ajoivat takaa mereltä tullutta laivaa, jonka tiesivät tuoneen viinaa, mutta jonka harmikseen tapasivat tyhjänä, veivät aivan toiset alukset sill'aikaa lastin toisia väyliä myöten maihin.
Antti hymähti vähän katkerasti.
— Mutta ainapa ei sekään juoni auttanut. Eräänä yönä meitä purjehti pari miestä sillä asialla tyhjällä hailiveneellä Saksasta tulevaa kaljaasia vastaan, joka toi kielletyn lastin — sieltähän niitä pirtulasteja viime aikoina enimmäkseen tuotiin. Tullimiehille oli ihan meidän toimestamme salaa ilmoitettu, että se se nyt viinaa tuo. Oli ankara pohjoistuuli, meidän täytyi purjehtia lähelle Narvin saarta, jossa nyt on majakka, ennenkuin kaljaasin tapasimme. Enimmät lastit oli siitä jo muuan jahti käynyt hakemassa, mutta kun se ei jaksanut kaikkea ottaa, piti meidän viedä maihin viimeiset avonaisella hailiveneellä. Tyhjä kaljaasi lähti purjehtimaan maihin Pitkänpaaden itäpuolitse, vetääkseen tullimiesten huomion sinne, ja helppohan sillä oli matka. Mutta meillä oli hyvin työläs retki.
— Sitä silloista tuulta saattoi todella sanoa myrskyksi — enpä sen kovemmassa muistakaan olleeni. Luovittiin vastaiseen siinä vihaisessa säässä, ja kun vihdoin rannikkoa lähestyttiin, painoi tuuli meidät suoraan Kultamatalaa kohti, — sitä kutsutaan Kultamatalaksi, kun siinä on keltainen hiekkapohja. Ei se tavallisesti mikään matala ole kalaveneelle, siinä on vettä parikin syltä, mutta sellaisessa myrskyssä se on surman paikka joka alukselle. Siinä käy mahtava kare, jokaisen aallon pohjassa siinä silloin näkyy selvä, keltainen hiekka, ja siihen särkee meri aluksen sekä suuremman että pienemmän. Kamalata oli sitä karetta nähdä, ja joka hetki luulimme veneen jysähtävän säpäleiksi pohjaan, sillä siinä aallokossa oli mahdoton kääntää varsinkaan raskaassa lastissa olevaa venettä. Mutta yli tulimme Kultamatalasta — emme sattuneet toki matalimmalle kohdalle — ja niin oltiin vihdoinkin pääsemässä ensimmäisten saarten suojaan. Olipa ollut kuin tulppa koko päivän sydämessä, ja siksi hengitimme jo vapaammin; tullimiehiä emme osanneet ollenkaan peljätä, varsinkaan siinä säässä, ja rohkeasti viiletimme lähintä salmea kohden. Silloin yht'äkkiä näemme edessämme tulliveneen keulan — Mervenius on siinä saaren takana väijymässä.
Katseeni lienee ollut kysyvän näköinen, sillä vaikka en mitään virkkanut, ukko vastasi:
— Kukako Mervenius oli — sehän se juuri oli se Pitkänpaaden tullipäällikkö, ovela, viekas mies. Se oli kuin kärppä kivirauniossa, yht'aikaa monessa paikassa, eikä se hänkään säitä säikkynyt. Hänen piti silloinkin olla kaukana idässä kaljaasia vahtimassa, mutta olikin siinä meitä vastassa, — lienee arvannut juonemme, koska oli lähettänyt pienemmän veneen kaljaasia ajamaan ja itse tullut meitä kohti. No niin, meille hätä käteen. Käänsimme ruorin ympäri, rupesimme pyörähtämään myötäiseen, pakosalle… Silloin pamahti laukaus, veneemme oli ammuttu puhki, se vajosi…
Antti vaikeni tuokioksi. Sitä ei minun uteliaisuuteni olisi sallinut varsinkaan tällä kohdalla, ja ehätin kysymään:
— Entä te — jouduitte uimasille?
— Meillä oli veneessä korkkiset törnipussit — ne piti olla, kun merellä lasti otettiin — ja sellaisen ennätimme kumpainenkin tempaista kouraamme, muutenhan siihen olisikin paikalla hukuttu.
— Ettekö osanneet uida?
— Emme me saaristolaiset ui koskaan, veteen ei mennä muuta kuin milloin on pakko. Eihän siitä tosin sillä kertaa olisi ollut pitkältä maihin uida, mutta eipä ollut meidän siinä maihin pyrkimistäkään. Sillä siellä olivat tullimiehet vastassa, sieltä olisi suoraan ollut matka vankilaan, eikä sinne mieli tehnyt. Mutta eipä ollut siinä muuten mies enää paljon matkansa määrääjänä, aalto vei meitä mukanaan, kuljetti mihin tahtoi. Tullimiehetkin lienevät luulleet meidän siihen kerrassaan veneinemme uponneen, koska eivät edes paikalle soutaneet.
— Ja teitä meri vei suoraan selälle?
— Niin vei. Sen verran tuuli kumminkin kävi viistoon, että aalto ajeli meitä Martinsaaren rantaa kohden. Mutta onhan sitä selkää siinäkin, tunnin sitä kalavene purjehtii tavallisella tuulella, ja meidän oli sitä sulin käsinä myrskyssä soudettava. Mutta mikäpä siinä auttoi, koetettiin pysyä hengissä niin kauan kuin voitiin. Oli syyspuoli kesää, vesi toki ei ollut kovin kylmää, mutta kangisti sittenkin ajan mittaan kontettuneiksi kaikki raajat, eikä ollut tajustakaan lopuksi enää paljon tolkkua — en tiedä vieläkään, kauanko siinä likosin.
Antti keskeytti hetkeksi kertomuksensa, oikaisi sitten taas ne kolme sormeaan suoriksi ja näytti kahta, jotka olivat jäykkinä koukussa.
— Noiden sormien ja kämmenen väliin olin saanut temmatuksi korkkipussin rihman ja niillä sitä koko ajan siihen puristin, — ei ollut siinä aallokossa aikaa eikä tajuakaan korjata rihmaa paremmin käteensä. Toisella kädellä koetin aina kahmaista itseni aallon harjalle, että en alle vaipuisi. Toveristani en tiennyt mitään, vähän matkaa uppoamispaikalta olin jo hänestä eronnut; yksin vain siinä taistelin ja syljeskelin merivettä, jota aalto aina turkkasi kurkkuuni. Enkä tiedä itsekään, mitenkä se tapahtui, kun aalto minut vihdoin viskasi muutamalle Martinsaaren hiekkarannalle. Tunsin vain pohjan allani ja siitä ryömin maihin. Mutta kun siinä olin kotvasen maannut ja rupesin nousemaan pystyyn, nousi korkkipussi yhä oikeassa kädessäni — nämä sormeni puristivat aina vain sen rihmaa kämmentäni vastaan. Ja minun täytyi toisella kädelläni oikein riuhtaista, ennenkuin sain rihman irti. Mutta senjälkeen nuo sormet eivät ole koskaan oienneet.
Istuttiin ääneti. Ymmärsin, että tarina oli Antin puolesta lopussa, hän kiinnitti jo huomionsa muihin seikkoihin. Mutta minä olisin vielä halunnut kuulla enemmän siitä seikkailusta ja kysäisin:
— Eivätkö tullimiehet koskaan saaneet tietää, että te olitte olleet siinä veneessä, jonka he ampuivat upoksiin?
— Eikö mitä. Myöhemmin he kuulivat, että kaljaasin viinalastin oli tuonut maihin eräs jahti, — luulivat mahdollisesti viattoman hailiveneen ampuneensa eivätkä senvuoksi asiaa sen enempää tiedustelleetkaan. Emme mekään valittaneet.
— Teidän toverinne pelastui siis myöskin?
— Niin teki, samalla tavalla.
Vieläkin koetin viskata muutaman syötin, saadakseni Antin kertomaan lisää.
— No se kai olikin viimeinen viinaretkenne, vai kävittekö vielä senkin jälkeen pirtulasteja hakemassa?
Antti nauroi.
— Ehkä tuli vielä myöhemminkin käydyksi, enpä häntä muista niin varmaan. Mutta tämän reissun muistan aina noista sormistani.
Toisen kerran, kun oli siitä vanhasta salakuljetuksesta ollut puhetta, tiedustelin Antilta, mikä sen oikeastaan vaikutti, että tämä pirtun ja muun tavaran luvaton tuonti jäi pois.
— Mikäkö vaikutti, hän matki ja näytti hetkisen miettivän. — Aika sen vaikutti ja kansa itse ja sivistys, — ruunun miehillä oli siihen tulokseen hyvin vähän osaa. Mutta aikaa myöten levisi kansaan uudemmat käsitykset. Se oli ennen suosinut salakuljetusta ja suojellut sen harjoittajia. Vähitellen yksi toisensa perästä rupesi ymmärtämään, että se olikin paha ja kansaa turmeleva tapa. Se vietteli väestön juoppouteen ja aiheutti rikoksia, se hämmensi käsitykset oikeasta ja väärästä, eikä se kumminkaan ollut sanottavasti tuottavaa. Muutamat, jotka sitä palkkaväellä ja useilla laivoilla harjoittivat, ävertyivät, mutta itse ne, jotka alituisen vaaran alla purjehtivat ja tekivät raskasta työtä — eihän sitä uskaltanut olla liikkeellä muuta kuin pimeällä ja kovassa säässä, — ne hyötyivät hyvin vähän. Ja niiltä rikastuneiltakin hupenivat näkymättömiin ne tulonsa; möivät viinansa velaksi välikauppiaille, nämä eivät maksaneet, eikähän sellaista saatavaa voinut uloshakea. Valistuneimmat miehet kyläkunnissa rupesivat sitten vastustamaan koko salakuljetusta — se ammatti ei siis enää voinut pysyä salassa, sen harjoittajilla ei ollut enää entistä turvaa, ja niin koko tapa vähitellen jäi olemattomiin, kuivi pois. Ja onneksi se oli kansalle, paljon paremmin se nyt tulee toimeen luvallista elinkeinoa harjoittaen, ja kaikki se entinen salakähmäisyys, pelko ja viha on kuitti.
Niin puhui Antti, ja hän näytti puhuvan omasta kokemuksestaan ja sydämen vakaumuksesta. Mutta sittenkin hän vielä hetken kuluttua lisäsi:
— Mutta reipasta elämää se entinen elämä oli, rohkeutta se kysyi ja mielevyyttä ja miehen tarmoa, se kasvatti miehet nuorista pitäen luottamaan itseensä ja karaisi heissä luonnon. Veltompi on tämä nykyinen aika ja pehmeämmät ihmiset. —
Näkyipä siis kaikesta huolimatta, että ukossa vielä pohjalla eli rakkaus saaristolaisten vanhaan seikkailuaikaan.
Kesäkalan pyyntiajan olisi ollut määrä alkaa niinä päivinä, mutta vielä eivät hailit kuuluneet nousseen rannikolle, eikä siinä heinänteon kiireessä kukaan malttanut lähteä niitä summia hakemaan. Perjantaina päivällä oli kumminkin Kivirannan Iivari, joka koko aamun oli tuulia haistellut, lähtenyt akkoineen kesken rupeaman niityltä, soutanut apajalleen ja kokeeksi potkenut nuotan veteen, — pitihän toki tunnustella, olisiko haili jo tullut mereltä. Ja tullut se oli. Kivirannan vanhukset vetivät siinä varpin toisensa perästä, ja ilo oli vetää. Sillä joka kerta nuotan perä pulskahutti sieltä apajalta tullessaan hauskan kosteikon, ja kun se maihin vedettiin, kihisi siinä valkoista meren karjaa kuin kattilassa, Ähäs, eivätpä olleet muut sitä arvanneet, riemuitsi Iivari uutta apajaa kiertäessään. Ja kun nuotta-aika iltasella oli ohi, olivat molemmat kalavasut puolillaan lihavia haileja, ja suutaan lipoen Iivari viiletti akkansa soutamaa venettä kotisalmea kohden.
— Huomenna tullaan taas apajalle. — Eikä sitä ennen puhuta halleista kenellekään mitään, — keksikööt itse!
Ja Iivari peitti purjeella sekä vasut että nuotan, ettei kenenkään tarvitsisi hänen lastiinsa tirkistellä.
Mutta sattuipahan paha onni, että juuri siinä salmen soukimmalla kohdalla Vanhalan Mikon piti soutaa jutuuttaa vastaan, uistinta lie ukko siinä yksin soutaa nyhtänyt. Iivari näki hänet jo pitkältä matkalta ja mietti mitä sanoa. Sillä se vanha kettu tietysti utelee ja urkkii… eikä sille paljon valehtelemistakaan, sillä se kietoo pian toisen sanoihinsa ja nauraa sitten. Jos lie parasta kertoa hänelle koko hailijuttu. Ja miksipä hänelle ei kertoisikin, hailin tarpeessahan se Mikko-raukkakin on. Tosin se Mikko oli monesti Iivaria metkuttanut ja monet juonet hänelle pitänyt, siinä kun oli ikäkausi naapureina eletty, pienoinen selkä vain väliä. Nytkin viimeksi se oli tehnyt ruman ilveen, kun he olivat yhdessä olleet viime syksynä Inkerin puolella vaihtamassa haililastinsa rukiiseen. Oli ollut kaikessa suuna ja puhemiehenä, ajanut Iivarinkin asiat, mutta niin oli Iivari sitten jäljestäpäin kotiin tultuaan laskenut, että hän oli saanut hailitynnyriä kohden pari kappaa vähemmin kuin olisi pitänyt saada, ja Iivari arveli niiden kappain siirtyneen hyvittäjäisiksi Mikon veneeseen. Mutta eipä tuo ollut Mikko niillä kaikilla koirankujeillaan sen enempää ävertynyt, velkaisena oli mies pysynyt — anna saada hänenkin hailia, kun nyt sattunee kysymään!
Jo souti Mikko melkein kohdalle, kääntyi, laski aironsa ja kelaili siimaa veneeseen sekä kyseli kuulumisia. Ja tuossa paikassahan se jo tiedustelemaan, että nuottako siellä oli purjeiden alla.
— Nuotta.
— On tainnut haili jo nousta ranta-apajoille?
— Onhan sitä jo jokunen tainnut nousta.
— Saitteko montakin päätä?
— Ei monta, olisiko neljä tuhatta, taikka viisi.
— Soo, sehän on saalis! Johan sitä minäkin arvelin, että tällä tuulella se nyt nousee. Jos lie huomenna tuuli samalla kantilla, niin jo lähden minäkin nuotalle.
— Tule vain, lähdemme mekin.
— No, sitten paistetaan yhteinen rantakala. Olitpa mies, naapuri, kun hailiparvelle neuvoit, tässä onkin jo ollut suolakalaa ikävä.
— Mutta muille älä puhu.
— En puhu.
Niin erosivat, ja Iivarin mieli oli oikein hyvä, kun oli naapurilleen asian suoraan kertonut. Onhan niitä meressä kaloja kahdellekin, ja nythän se Mikko näkee, ettei hän niistä vaivaisista ruiskapoista viitsi pitkää vihaa kantaa.
Seuraavana päivänä, lauantaina, naapurukset tapasivat toisensa apajalla, — heidän apajansa olivatkin siellä aivan rinnakkain. Vierettäin siinä päiväkausi nuottaa vedettiin, potkettiin ulos ja lapettiin aina uudelleen veneeseen, kun perä oli rannassa tyhjennetty. Sillä välin tarinoitiin hyvässä sovussa sekä siitä nykyisestä saaliista että vanhoista merkkiapajoista. Väliin tuli kyllä Mikolle vesiperä, kun Iivari juuri oli tuhatpäisen pullottavan perän nostanut, mutta sitten seuraavalla varpilla se tasautui, eikä mitään kaunaa syntynyt. Ja kun hailit illan suussa hävisivät saaristoapajalta, niin yhdellä tulella siinä kuivailtiin kastuneita vaatteita ja paistettiin puikkovartaissa kirkkaita haileja. Siinä tulen ääressä Mikko silloin virkahti:
— Kun pysyisi vielä maanantaihin tämä tuuli, niin taas me täydet vasut tästä vetäisimme. Ja silloinhan sitä alkaisi olla kohta oman väen syötäväksi, sitten joutaisi syyskala kaikki myötäväksi.
Iivari ei vastannut mitään, sillä hän ajatteli siinä, että oli se Mikko ennen sunnuntaitkin nuottaa vetänyt, kun oli vain kala-aika sattunut, ei ollut kirkonajastakaan välittänyt, — olisiko nyt mieli muuttunut? Mutta kun Mikko vielä sitten vähän ajan perästä rupesi puhumaan siitä uudesta apulaispapista, jolla oli oikein miehiinkin pystyvä saarnaääni, niin Iivari arveli, että on se tainnut vanhemmuuteen jo vakaantua Mikkokin, on tuo jo aikakin. Ja vieläpä puheensa lopuksi virkahti:
— Huomennahan sitä saarnamiestä taas saa kuulla, — kuka kirkolle lähtenee.
Akat kiirehtivät jo veneille, saunaan piti joutua. Salmella sanottiin hyvästit ja kumpikin vene souti omaa rantaansa kotiin. Iivari mietti siinä mielessään, että kylläpä hänen kovin tekisi mieli huomennakin lähteä apajalle pyhäpäivästä huolimatta, sitä ei tiedä tuulen pysymistä, pitäisi ottaa nyt kun saa. Kun olisi Mikko lähtenyt, niin olisi hänkin, mutta kovin taitaisivat ihmiset manata, jos hän lähtisi, eikä Mikkokaan… Eikä hän puhunut akalleenkaan mitään koko tuumistaan.
Aamulla Iivari hankkiutui väkineen kirkolle, isolla veneellä soudettiin Kivirannasta uutta pappia kuulemaan. Kirkolta palattaessa Iivari tähysti huolellisesti ilman merkkejä; tuuli kyllä oli vielä samalla kulmalla, mutta se tuntui tyyntyvän, eikä sitä tiedä, mistä se taas tyynen jäljestä puhaltaa. Nyt olisi ollut apaja-aika tällä tuulella, mutta kun sattui sunnuntai väliin, — minkäpä sille tekee.
Illalla Iivari oli ihan kärtyinen, kun tuuliviiri lekotti puolelle ja toiselle ja pyöri ympäriinsä, häntä harmitti koko juttu, — piti senkin Mikon nyt kääntyä niin pyhäksi, vaikk'ei se kirkkoon siltä joutanut! Ja aamulla oli tuuli kokonaan huonolla kulmalla, ei ole nyt enää nuottaan koskemista, sen tiesi Iivari. Harmissaan hän ryyppi kahvia aamutuimaan tuvassa, hän ei olisi välittänyt niitylle lähteä, olisi mieluummin mennyt merelle. Vihdoin hän kumminkin käveli nurmelle. Siellä väki jo tiesi ihmeitä kertoa, — se Viulu-Matti oli tansseista palatessaan siitä kulkenut ja puhunut Vanhalan eilisestä mahdottomasta hailinsaaliista.
— Eilisestä, — eilenhän oli sunnuntai! tokaisi Iivari.
— Siitäkös se Mikko välittää! Koko päivän, aamusta asti, oli ollut apajalla — ja sekös hailintuloa oli ollut. Eivät riittäneet vasut mihinkään, ensi varpilla ne jo täyttyivät, — Mikko oli kehunut, että joka perä oli pullollaan kuin rovastin maha.
— Pitikö hakea uusia astioita?
— Siihenkö se malttoi sellaisella kalantulolla. Lehtiä vain mätettiin veneen pohjalle ja siihen aina perä purettiin. Niin oli ollut lastissa suuri merivene, että nuottaa ei enää kantanut, — se oli jätetty saareen ja haettu sitten illemmalla. Ja koko yön ovat nyt Vanhalassa monen kylän akat olleet haileja puhkomassa, — Mikko itse ajellut kyliä ostelemassa tynnyreitä.
— Onpas se… mutta liekö siitä siunausta, pyhäpyynnistä…! — No, mitäs siinä seisoskelette, nyt on meillä heinänteko asiana.
Ja Iivari tapasi viikatteen ja lähti saralle sotimaan. Tuimasti notkahteli vanhus ja vihaisesti kaatui heinä. Mutta melkein joka huiskauksella ukko murahti jotakin itsekseen, ja silloin aina viikate vingahti hänen käsissään:
— Koiransilmä… vanha konna… heitäpäs siinä pyhäksi lauantai-iltana! Taas jutkautti… uusi apupappi muka… miestäkin itkettää… nyt minä älyän sinun itkusi… ja papituksesi. Naama tekopyhä… piru mielessä… kujeet kurkussa — epäkelpo! Neuvoin sinut apajalle… ah hornan kettu!
Niin narahti Iivari melkein joka lyönnillä huiskiessaan siinä yhä tulisemmin, ja humisten kaatui heinä. Sillä vauhdilla työ edistyi huimasti, nuoremmat miehet koettivat hiki hatussa hänen perässään pysyä, mutta eivät jaksaneet ja jäivät vihdoin suu auki ja läähättäen sitä menoa katsomaan. Sitä kesti tunnin, eikä Iivari sill'aikaa kääntänyt päätäänkään, murisi vain. Mutta sitten hän yht'äkkiä pysähtyi, viskasi hatun hiestyneestä päästään, sylkäisi ja karjaisi:
— Tuhma kuin nölliäinen!
Kaikki katsoivat isäntää ihmetellen ja kysellen. Mutta tämä jatkoi:
— Niin, minä se juuri sellainen olen. Taas Mikko jutkautti minut kuin lapsen. Mutta saatte te kaikki sanoa minua nölliäiseksi, jos se veijari kerran vielä minut pimittää — kyllä minä nyt hänet tunnen!
Pieni, pyöreäpäinen hylkeenpoika makailee mukavasti päivänpaisteessa hangella rosojään reunassa, lähellä jääreikäänsä, ja katselee ihaillen, kuinka kirkasta ja kaunista iljanko on. Sillä on pesänsä siinä vieressä lumen alla rosoisen jään kupeessa, koukeroisia salakäytäviä sillä on kaivettuna umpinaiseen hankeen ja jäähän, ja se pistäytyy aina väliin sinne puikkelehtimaan. Mutta pian se tulee taas päivänpaisteiselle hangelle kellimään. Ja hetken kuluttua sen päähän pistää käydä vedessä, puljahtaa reiästään sisälle, uida äitiään tapaamaan. Se sukeltautuu sinne, uipi ja katselee, kuinka päivä jääkannen läpi kumottaa talvisen meren hautaan, pysähtyy sitten jonkin railon reunalle, kurkistelee, käänteleikse. Samassa on jo emäkin siinä vieressä, puljahtelee ympärillä, ammahtaa kuin nuoli nielaisemaan pari kulkuhailia ja palaa taas lemmittynsä luo. Mutta kauan ei pieni hylkeenpoika vielä voi jään alla olla, se ui reiälleen, pistää varovasti pienen, pyöreän päänsä siitä ylös, hengittää ja katselee. Ei näy vaaraa mitään, liikkumatonna kimmeltää siinä kirkas, valkoinen aavikko — hylkeenpoika loikkaa jäälle. Ja kohta pistää emäkin kuononsa reiästä vedenpinnalle, tutkii sekin tarkasti ympäristön, — ei tunnu vainua sieraimiin — ja kiipeää kolosta poikansa luo sitä imettämään. Siinä on hylkeenpojan niin suloista ja turvallista maata päivänpaisteisella jäätiköllä emänsä vieressä, oikoa räpylöitään ja imeä.
Emällä on elinkeinonsa siellä vedessä jään alla, kalojen kimpussa, ja se puljahtaa kohta taas, poikansa syötettyään, sinne alas. Mutta pienelle hylkeenpojalle ei tule jäätiköllä ikävä, se on tottunut olemaan yksin ja osaa leikkiäkin yksin. Ja siinä kirkkaalla aavikolla onkin niin herttaista temmeltää. Päivä paistaa makeimmillaan, niin että sieraimia kutkuttaa, se lämmittää ja hivelee, pakostakin se panee hyppimään. Hylkeenpoika tekee mielensä ilossa lystikkäitä kuperkeikkoja, kierii kuin vedessä, siristelee räpylöillään ja takoo purstollaan puhtoista lunta. Heittäytyy kellelleen ja irvistelee aurinkoa kohden, — on niin mahdottoman lystiä, se virkistää mutta samalla raukaisee. Semmoista on hylkeenpojan leikki, se menettelee kuin ainakin muutamain kuukausien ikäinen pyöryläpää, joka on päässyt vapauteensa. Emä vahtii alempana reiän luona, josta se aina vähän päästä nostaa kuononsa, käy väliin pyyntimatkalla, mutta palaa taas lemmittynsä luo, joka siinä leikin ja päivän uuvuttamana oikoo räpylöitään ja nauttii.
Suloista on siinä hangella nukkuakin. Mutta pienen hylkeenpojan ei pitäisi siihen nukahtaa.
Sillä vaara väijyy autiolta näyttävältä, päivänpaisteessa kimaltelevalta jäätiköltä. Vaaniva vihollinen lähenee vastatuuleen, lähenee viekkaana ja ahnaana. Sieltä hiihtää kaksi kiiluvasilmäistä petoa, ahavoittunutta saaristolaista, jotka ovat vetäneet valkoiset paidat pukunsa päälle, jottei heitä pieni hylkeenpoika osaisi erottaa jäätiköstä. He ovat jo kaukaa nähneet hylkeenpojan vallattoman leikin hangella, ja pienokaisen pyöreän pään turmioksi he nyt hiipivät yhä lähemmäs. Jo jättävät suksensa ja ryömivät nelinkontin, — heillä ei ole nyt koiraa mukana, siksi he niin varoittelevat. Pysähtyvät jääröykkiön taa, jonka tuuli on jäälauttoja puristaessaan siihen kohottanut, ja valmistautuvat surmajuoneensa. Heillä on pyssytkin, mutta he eivät ammu nukkuvaa pienokaista, vaikka jo niin lähellä ovat, vielä kauheampi juoni on heillä mielessään. Taas lähenevät, mahallaan ryömivät, silmät kiiluen, henkeään pidätellen…
Ja pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika se vain huoletonna jäätiköllä kellii ja irvistelee kirkkaasti helottavaa aurinkoa vastaan ja nukahtaa sekaan.
— Huih, mikä kauhea ääni, mikä peloittava näky!
Sydän on haljeta hylkeenpojalta, niin se säikähtää ja syöksyy kuin nuoli suin päin reikäänsä kohti, jonka ääressä emo jään alla odottaa. — Huih, kun vihollinen oli tuossa juuri edessä!
Mutta mikä ihme, kun ei enää reiästä pääsekään alas emän luo, kun ei mahdu, se on kauheata, siihen aivan tukehtuu…!
Vaanivat saaristolaiset ovat äkkiä hypähtäneet pystyyn ja lähteneet tasakäpälässä lähemmäs hyppimään. He ovat siten hakeneet hylkeenpojan jääreikää, tukkiakseen siltä pelastuksen tien, ja toinen valkopaitaisista onkin hypännyt saappaineen siihen ja täyttänyt sen ruumiillaan. Ja häntä kohden suoraan ryntää hylkeenpoika.
— Ummessa!
Sydän pakahtuu. Muuta reikää ei löydy. Hylkeenpoika koettaa väkisin tunkeutua koloonsa, mutta eihän sinne pääse. Ja jo kopristavat tylyt, kovat kinnaskourat sitä nivuksista, viskaavat hylkeenpojan selälleen kauas jäätikölle, kopristavat taas, painavat ja puristavat. Hylkeenpoika koettaa hädissään purrakin, mutta ei saa purruksi, ja kohta jo työnnetään jokin kova, paksu, terävä sen selkään, ihan nahan alle, — uh, kun kirvelee, ihan siihen läkähtyy, nääntyy…
Ei tule emäkään avuksi. Se ui siellä syvällä jään alla, tuskin tietääkään lapsensa hädästä, avuksi ainakaan ei pääse tulemaan.
Mutta nuo kavalat pedot, saaristolaismiehet, ovat jo kiinnittäneet nuorapäisen rautakoukkunsa hylkeenpojan selkään, ja turhaan tämä nyt puistelee ruumistaan, punoo pyöreätä päätään, tyrskii ja päristää, vapautuakseen tuosta kirvelevästä kahleesta. Se ei hellitä, eikä jaksa sitä poikkikaan vetää. Toivotonna siristelee ja loikkaa pieni hylkeenpoika nyt jäätiköllä, mies pitää nuorasta kiinni.
Mutta yht'äkkiä hylkeenpoika keksii hädässään, että sen avanto, pelastustie, taas onkin auki, mies on sen äärestä jo siirtynyt pois. Nuolena se hyökkää sitä kohden… loiskaus… se onnistui, pääsihän siitä toki mereen, pakoon. Kun vain ei olisi tuo kauhea koukku selkää repimässä. Mutta pääasia on toki pelastus… hylkeenpoika ui huimaa vauhtia yhtäsuoraan — ja siinähän on jo emäkin sen ääressä. Se tulee säälien ja lohduttaen ihan lapsensa viereen, hivelee kuonollaan sen hienoa nahkaa ja syleilee pienokaista räpylöillään. Se on aavistanut lemmittynsä vaaran eikä nyt lakkaa sitä hellimästä ja hyväilemästä. Ah, emän ei pitäisi niin paljon syleillä pienokaistaan. Sillä tuon selkään kiinnitetyn koukun kupeessa on pienet, terävät väkäset, jotka painautuvat emän nahkaan, siihen juuri hellimpään nahkaan etukäpälän alle, ja tarttuvat siihen kiinni. Emä raukka, se on poikaansa hyväillessään itse mennyt satimeen.
Tuo onneton koukku, se yhä kiinnittää, vetää pientä hylkeenpoikaa, ei laske sitä vapaasti uimaan. Nyt se jo kiskoo ihan taaksepäin, hellittää vähän ja kiskoo taas — seurata pitää. Emä huomaa jonkin lastaan rasittavan ja hyväilee sitä yhä hellemmin, painautuu ihan likelle, ja väkä painuu sen nahkaan yhä syvemmäs. Sen täytyy seurata poikaansa, ja se on kummallista, vastahakoista kulkua avannon luo. Miksi se poika raukka sinne ui takaisin surmapaikalleen! Ja miksi se emäänsä vetää, ja millä voimalla! Tuska on emänkin rinnassa, se säälii pienokaistaan, arastelee itseään, ei ymmärrä tätä leikkiä ollenkaan. Mutta yhä sen täytyy seurata lastaan, seurata ihan avannolle asti. Mutta hylkeenpoika lähtee jo nousemaan reiästään ylös jäälle. Emä estelee, häärii siinä hätääntyneenä edessä, vetää taaksepäin… se ei ymmärrä poikaansa ollenkaan… vaan seuraa silti perässä, ei voi eritä, vaikka pelko onkin suuri. Pojan pää luistaa jo kerran ylös reiästä jäätikölle; emällä on tuskan hetki, mutta se tekee epätoivoisen ponnistuksen ja saakin nykäistyksi sekä poikansa että itsensä takaisin jään alle. Se ui syvälle, ja poika seuraa mukana sen kainalossa. Mutta ei ole vielä kaikki oikein päin. Tuntuu niin pahalta, kainaloa vihloo, ja poikaparka on kuin pökerryksissä, pitää aina väliin vastaan, ui taaksepäin — se on aivan riivattua peliä! Eikähän se hyljekään voi kovin kauan olla vedessä hengittämättä, hylkeenpoika ei varsinkaan, täytyy päästä henkireiälle. Mutta edemmäs ei voi päästä, pakko on turvautua siihen samaan vaaralliseen reikään, — sinnepäin poikakin vetää. Emä pitää vielä vastaan, ui pohjaan ja nousee taas ja taistelee kauheata taistelua. Eikä lopuksikaan auta muu kuin nousta siitä samasta reiästä hengittämään — emähylje tekee hurjan ryntäyksen ja syöksyy henkihieverissä ihan puolella ruumiillaan ylös reiästä hengittämään, lopaten raskaasti eturaajansa jään reunalle.
Silloin välähtää äkkiä jotakin kirkasta päivänpaisteessa, ja keihäänkärki painuu syvälle emäraukan rintaan. Se nytkähtää, koettaa ponnistaa taapäin, mutta raukenee, vaipuu alas — se on kuollut.
Äidinhellyyttä ovat nuo kavalat, tunnottomat hylkeenpyytäjät käyttäneet hyväkseen pyytäessään emänkin saaliikseen — kaikki keinot niille kelpaavat! Poika uitetaan jään alle syöttinä viettelemään emänsä turmioon.
Pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika näkee emänsä surman ja tuntee itse uudelleen tuon äskeisen tuskansa: tylyt kourat ja rautakoukun, joka ei hellitä. Se makaa nyt siinä avuttomana samalla kirkkaalla, aavalla jäätiköllä, jossa se äsken heitti vapaana kuperkeikkojaan ja temmelsi vallattomassa leikissä ja irvisteli aurinkoa kohden. Nyt on tuska ja kauhu sillä samalla jäätiköllä, ja kaikki nuo tuhannet aavikon kiiltävät, kauniit kiteet tuntuvat puhkovilta peitsiltä, puhdas hanki tuntuu kidutuslavalta.
Emänsä vietteli poloinen surmaan. Mutta sama surma on edessä itselläänkin, keihäs välähtää päivänpaisteessa senkin pyöreän pään varalta. Ja siinä kirkkaalla, rajattomalla aavikolla nyt molemmat lepäävät vainajina rinnakkain, saaliina kavalan juonen.
Se on saariston usein uudistuva tarina hylkeenpojan leikistä jääaavikolla.
Saaren merenpuoleisella rannalla käy kare korkeana, aamutuulen jäljeltä se vielä heittää laajaa aaltoa kohisten pitkin rannan loivaa kalliota. Mutta mantereenpuoleinen lahti on hiljainen ja tyyni. Äsken siellä kyllä oli elämää ja touhua, loiskintaa ja ääniä kuului monenmoisia, kun hailinpyytäjät päivän noustessa lappoivat verkkonsa veneisiinsä ja lähtivät päiväkaudeksi ulos selkäluodoille. Mutta nyt he ovat poissa, rannan talot ovat melkein tyhjät, joku vanhempi vaimonpuoli siellä vain hoitaa pienempiä lapsia, jotka paitasillaan pihamaalla peuhaavat. Kirkkaana paistaa päivä, äänetön on lahti.
Silloin etenee yksinäinen haapio hiljaa venevalkamasta. Sitä meloo Olli, poikanen tuossa alulla toistakymmentä; päässä on paksu karvalakinreuhka, paidan rinnus auki, joten rinta punoittaa kuparinkarvaiselta; yksi henkseli kannattaa lyhytlahkeisia housuja, ja variksensaappaat ovat jalassa… Hän on juuri siinä iässä, ettei vielä tänä kesänä voi päästä hailinpyytäjäin mukaan, mutta ensi kesänä hänet uhataan jo ottaa merelle soutamaan. Nyt hän meloo yksin ongelle — ei ole laskenut mukaan siskojaan, jotka eivät malta pysyä hiljaa veneessä —, meloo ääneti kaislikon rintaa pitkin, tarkastaa tyystin rantamerkkejä ja pudottaa vihdoin kiviriipan hiljaa pohjaan, niin hiljaa, ettei loiskahdustakaan kuulu.
— Nyt tulkaa te mustaselät!
Ikävä ei Ollia vaivaa hänen päiväkaudet yksin kaislikon rinnassa istuessaan. Sillä hän ei ole siinä yksin, kaislikon kalat ovat hänen seuranaan. Niihin hän on jo pienestä pojasta asti tutustunut, ja hän on oppinut ymmärtämään niiden tuumat ja häärinät, joten hän saattaa seurustella niiden kanssa. Toisia hän halveksii, toisille nauraa, toisia kunnioittaa, ja terästää itsensä voidakseen kilpailla niiden kanssa taidossa. Kun järvi oli rasvatyyni, hän näki kirkkaan meriveden läpi veneen reunalta noiden lukuisain tuttavainsa tummat selät, kun ne liitelivät, keikailivat tai pyrähtelivät hänen lieronsa ympärillä, ja hän saattaa silloin aste asteeltaan seurata heidän tuumiaan ja pyrintöjään. Mutta hänen ei tarvinnut nähdä kalojen haamuakaan voidakseen seurustella niiden kanssa, — hän tunsi heidän elkeensä kuuluvaisesta, joka veden pinnalla kellui, tunsi ne kourastaan, joka vapaa piteli. Ja vaikk'ei olisi kuuluvainen lekahtanut eikä vapa värähtänyt koko päivänä, hän silti seurusteli tuttaviensa kanssa.
— No kaikkia väkäleukoja, luikkikaa tiehenne, ei teitä tässä tarvita.
Ajattelematon, hupakko salakkaparvi siellä nyt elämöi kaislikon reunassa, sen huomasi Olli heti pienestä pinnan kihinästä, joka näytti kuin hienolta sateelta. Ja niistä Olli ei olisi ollenkaan välittänyt, niistä ei ollut muuta kuin mieliharmia ja ajanhukkaa.
— Kas noin, viilettävät sieltä ruohokosta kuin ammuttuina esiin, pistäytyvät pinnalla, painuvat pohjaan. — Jopahan äkkää taas muudan matosen, ja heti se tietysti koht hyökkää, tuo varomaton viiripää. Noin, näykkii, vetää — viheliäinen höperö; ei toki saa lieroa nielaistuksi, siksi on suu pieni, eipähän sitä mikään miettiminen estäisi — herkeä jo pois jyrsimästä, satut sinä kumminkin kärjenkin kohdalle… Enkö sitä sanonut…! Sieltä se nousee nyt avuttomana, suorana riippuu pitkästä alaleuastaan, olisit pysynyt syrjemmässä! — Ja toiset tietysti perässä, heti kun liero veteen ehtii, — on kuin heillä nyt olisi mikä itsemurhan yty. Hiiteen menkää, siinä vain olette esteeksi paremmille kaloille!
Mutta Olli ei käynyt kärsimättömäksi, hän tunsi salakkain huikentelevan luonteen, tiesi, että ei se parvi malta kauan yhdessä paikassa viipyä. Lentää heistä jonkin päähän yht'äkkiä tyhmä ajatus, ja silloin koko sakki lähtee uida lekottamaan johonkin epämääräiseen suuntaan, ilman mitään tarkoitusta. Huoletonta joukkoa, leikkiä vain koko elämä, — menkää!
Nyt Olli piti tarkasti silmällä kuuluvaistaan, vaikka se ei enää värähtele eikä leku niinkuin äsken. Mutta olisipa ihme, ellei iso ahven olisi heinikossa maannut väijymässä tuota löyhäpäistä laumaa ja ellei se nyt sieltä uisi esiin. — Aha, siinäpä olet jo! — Iskit lankaan pääsi, kyhmyjussi. Katsele nyt tarkempaan!
Hetki on jännittävä. Olli tietää, mitä tällä hetkellä ahvenen päässä tapahtuu. Se makaa ruohikon syrjässä ja miettii, miettii tarkoin. Se ei ollut oikein tietoinen toiminnastaan, kun äsken ampui lankaa vastaan, näki vain jonkin esineen ja tavoitteli sitä. Mutta nyt se on selvillä asemasta, näkee herkullisen lieron ja asettuu kyljikkäin sitä tarkastamaan — sen silmät ovat siksi sivulla, että se näkee syrjästä parhaiten. Makean näköinen esine tuo liero sen mielestä on, pehmeä ja lihainen… siinä kelluu, kuin ei miettisikään pakoa. Nyt ahven jo soutaa eväsillään yhdessä kohden, ikäänkuin hioen aseitaan, — Ollilla on sydän kurkunperässä. Kunhan vain ei nyt palaisi siihen mikään myöhästynyt salakkahölmö häiritsemään ahvenen tarkkaavaisuutta! Ei tule. Jo ui ahven huimaa vauhtia kohti, leväyttää kitansa.
— Nielaisi mahaan asti, se peto!
Ahven on Ollin ystävä. Sillä on lujuutta ja päättäväisyyttä luonteessaan, se tietää minkä tekee, ja vaikka onkeen meneekin, niin se tekee sen tarkan harkinnan jälkeen. Suuri, kyhmyniskainen ukkoahven on kunnioitettava veden eläjä; seurakalana se ei ole mikään erityisesti iloinen, — siksi Olli istuukin ääneti ja vakavana, kun se kaislikon rintaan ilmestyy — mutta se ei silti käy ikäväksi, sillä siinä on luotettavuutta ja luonteenlujuutta.
Iloista seuraa ja ajan rattoa on Ollilla enin silloin, kun tuo muka viisas ja viekas särkiparvi saapuu hänen syöttiään kosimaan. Se pitää ensin hiljaiset neuvottelunsa veneen ympärillä, ui edes ja takaisin, poistuu ja palaa taas.
— Sukkelapäinen veijari olet, harvoin sinä koukkuun erehtyisit, ellet samalla olisi niin turkasen ahnas. Härnää vain, kyllä sinut tunnen, lopuksi et sittenkään voi voittaa kiusausta.
Aluksi särjet ilkkuen toisilleen virkkovat, että niin tuhmia me nyt emme ole, että tuohon syöttiin takertuisimme, — ehei, siellä on lihaisen ja makean madon sisässä terävä teräs, — ehei! Vieressä voi käydä, voihan nokallaan kosketellakin, kunhan vain ei suuhunsa ota. Niin ne tuumivat, ja siksi ne selvästi kiusoitellen heiluttavat koukkua, niin että kuuluvainen väräjää.
Mutta sitä tehdessä mesi valuu suuhun, ja jopahan joku nuoremmista arvelee: Eihän tuo nyt mahda vettä ylemmäs viedä, jos varovasti laidasta vähän maisteleekin. Se näpäisee hiukan, ja onnekseen sen tekee; makeata oli — turkanen, kun oli hyvää. Maistetaanpas toinen kerta, varovasti vain — hei kun onnistaa! Särkeä oikein naurattaa ajatellessaan kalamiehen kiukkua, ja se tekee leikkisän ehdotuksen: Jyrsitään pois koko mato raudan päältä… jos tuossa muuten mitään rautaa lieneekään. Ja ennen pitkää koko särkiparvi onkin siinä puuhassa, yksi nykäisee yhtäältä, toinen repäisee toisaalta, ja niin nauretaan onkijalle, joka vetää ja suuttuu.
— Mestareita olette, mutta tulee se erehdys! — Olli panee lieron hyvin herkästi ongen väkään.
Särjet ovat jo innostuneet, ne kilpailevat urheilussaan, ja into voittaa kohta viisauden. Sillä yht'äkkiä koko särkiparvi hajaantuu säikähtyneenä ja miltei jähmettyneenä. Nyt se tapahtui, onnettomuus. Lähti yksi tovereista liian läheltä maistelemaan lieron makeinta päätä: tarttui… koetti vapautua, painui pohjaa kohden… mutta siristellen ja päristellen sen täytyi seurata petollista syöttiä ylöspäin — ja hävisi vesirajasta… Kamala hetki, kylmä hiki kihoaa särkien suomusten alta…
— Pääsit tällä kertaa, mutta tulet sinä uudelleen. Juuri vesirajassa on särkiveitikka potkaista säväyttänyt pinnasta, onki on hellittänyt, särki on pelastunut. Lupsahdus on kuulunut pelästyneeseen särkiparveen, ja yht'äkkiä on ilmestynyt toveri siihen takaisin. Mutta minkä näköisenä! Suupieli on revennyt, sitä kihelmöi ja kangertaa, ja tukahduttavalta tuntuu — siellä ylhäällä ei saanut hengitetyksi, ei nähnyt mitään, kirkasta oli ja kuivaa, uh, uhuh…!
Olkoon koko petollinen herkku, päättelevät nyt särjet ja lähtevät haavoitetun raukan seurassa uimaan ulapalle. Mutta matkalta pyörähtää sentään yksi ja toinen takaisin; se on saanut maistetuksi sitä makeata syöttiä eikä voi vastustaa kiusausta — eihän se mitään tee, kun varovasti laidasta repii. Kohta on koko särkiparvi siinä taas, haavoitetut ja kaikki, ja Olli huomaa, kuinka ne oikein kiukussaan nyt jyrsivät ja narraavat. Jo häviää taas yksi heidän joukostaan yläilmoihin eikä lupsahdakaan takaisin. Hetken tyrehdys. Mutta eivät malta toiset heittää enää näykkimistä pois, he ovat liiaksi päässeet makuun, himo on voittanut viisaatkin, ja niinkuin hölmöt salakat nyt viekkaat särjet antavat onkijan vetää itsensä veneeseen. Himo viisaan villitsee!
Sitä seurustelua voi kestää päiväkauden, eikä tule Ollille ikävä, sillä yhä uusia viekkauden ilmeitä hän keksii vedenalaisissa tuttavissaan, ja hänen täytyy miettiä keinoja niitä nolatakseen.
Mutta väliin tapahtuu taas siinä seurustelussa äkillistä vaihtelua, — Olli oivaltaa heti, mistä se johtuu. Ohikulkeva säynäjä, joka on olevinaan ymmärtäväinen ja kokenut, on hetkeksi pysähtynyt tuota särkien uhkapeliä katsomaan ja luulee kohta keksineensä, missä vika on niin monen onnettomuuteen. Särjillä on liian vähän voimaa, se päättelee, ne raukat seuraavat tuollaista pientä matoa, sen sijaan että madon pitäisi seurata heitä. Jos sen tempaisisi oikealla kalan voimalla ja vetäisi alas, niin miks'ei se tulisi. Ja säynäjä päättää näyttää, kuinka on meneteltävä, näyttää särjille vain esimerkin vuoksi. Se puljahtaa keskelle särkiparvea, joka epäillen ja ihmetellen vetäytyy syrjään; se käännähtelee, levittelee eviään, ikäänkuin neuvoen, että näin sitä pitää, ja tarraa sitten syöttiin kiinni — painaa alaspäin, lähtee uimaan… Särjet katsovat tuokion kysyvinä, mutta jo päästävät naurun, niin että pyrstöt väräjävät. Sillä tuossahan nousee pintaan tuokin tyhmän ylpeä, voimistaan kerskuva säynäjä.
— Senkin hölmö, luotapas siinä voimiisi!
Vaihtelevaa seurustelua yhä kestää. Mutta yht'äkkiä se taukoo, ei tunnu olevan yhtään päätä enää koko kaislikon rinnassa. Mitäs tämä on, — Olli katsoo aurinkoa, ei ole vielä sydänpäivän aika, ei ilmaise sitä aurinko eikä vatsa. On mahtanut hauki tulla siihen yksille apajille ja karkoittaa kaikki tuttavat, pikkukalat. Vai sinä, lahden poliisi, kiilusilmä harvahammas! Matosesta et välitä, halveksivasti sitä katselet, särkiä vain vaanit. Luulitko niiden jääneen tähän sinua odottelemaan — kyllä kai!
— Ka niin, asetu vain nyt siihen kaislikon sisään liikkumattomana kuin vanha ranko vahtimaan… olet nukkuvan näköinen, mutta ahnaasti silmäsi palavat, sen kyllä tiedän…
Olli nostaa kiviriipan ja meloo hiljaa kaislikon rintaa pitkin toiseen pohjukkaan, jossa hän taas tapaa vanhat tuttavansa. Siellä salakat, särjet ja ahvenet jatkavat seurustelua vanhassa tai uudessa muodossa, toisin tempuin ja vehkein vain, ja leveät lahnanpojat tai teräväeväiset kiisket tuovat yhä uutta vaihtelua seurusteluun. Hauskasti kuluu Ollilta päivä, ja kun hän vihdoin meloo takaisin venevalkamaan, hän ajattelee melkein kaivaten tuota vilkasta seuraansa.
Mutta samoihin aikoihin näkyvät jo hailinpyytäjätkin purjehtivan kotiin mereltä päin. Olli muistaa, että vuoden perästä jo hänkin soutelee noita raskaita silakkaveneitä kauas ulkoluodoille. Minkähänlaista seuraa siellä tapaa, pääseekö ulkomeren eläjien kanssa yhtä hyvään tuttavuuteen kuin kotilahden kaislikon asukkaiden?
Ohimennen oli saaristossa usein mainittu muutamasta Pohjolan veljesten tuonnottain tekemästä reissusta Viroon, ja sitä oli sanottu uhkarohkeaksi retkeksi, — kiittäkööt onneaan, että siitä hengissä pääsivät! Joulukuussa, lumen aikana, miehet olivat lähteneet haileja kaupalle, ja hullusti oli ollut käydä, tietäähän sen, ei jahdilla purjehtiminen lumituiskussa ja pakkasella enää ole mitään leikkiä. Niin oli sanottu, mutta en ollut tavannut ketään mukana olleista, joka siitä retkestä olisi tarkemmin kertonut, he olivat taas kaikki merellä. Vihdoin Lommin Matti koteutui Pitkäänpaateen; huono oli ollut rahdin saanti, hän valitti, siksi hän nyt jätti jahtinsa Kuorsaloon ja palasi kalanpyyntiin. Utelin Matilta siitä joulukuun reissusta.
— Johan te tunnutte siitä kuulleen, hän väitti.
— En ole kuullut muuta, kuin että teille oli hullusti käydä, — mutta miten?
— Mitenkäpäs muuten, kuin että haaveri tehtiin. Viroon oltiin muka matkalla sillä pohjolaisten "Toivo" laivalla, ja Viroonhan sitä lopuksi tultiinkin, mutta huononlaista matkaahan se oli, tuhannen markan vahingon se meille teki.
— No kerrohan alusta loppuun.
Matti asettui kahdareisin jakkaralle, — puhumaan hän ei ole vastahakoinen, mielellään hän yleensäkin suunvuoron pitää. Itse retken hän kumminkin kertoi mielestäni liiankin lyhyesti — syrjähyppyjä mieli aina tekemään, ei lie sitä matkaansa sentään niin kovin ihmeellisenä pitänyt —, mutta koetanpahan jutella sen retken tässä samaan tapaan kuin sen Matti minulle puhui.
— Vähän myöhänlaiseenhan sille retkelle tuli lähdetyksi, joulukuu taisi olla kohta puolessa, koskahan aatto oli, kun sieltä kotiin palattiin. Mutta piti saada vaihdetuksi perunoihin ne hailit, — meillä oli "Toivossa" neljän miehen haililasti, nimittäin Pohjolan veljesten, Eetun ja Eemelin, minun ja sitten sen Virkin Kallen — oletteko sattunut näkemään sitä Virkkiä?
— En ole sattunut, mutta kuullut siitä vähän olen.
— Olisi se nähtäväkin, varsinkin toinen poskiluu, se on näet litteä ja vinossa. Muistan minä senkin ajan, kun se oli suora ja kaunis, — mutta se oli Kalle aina ruma suustaan ja paha tappelemaan, ja niin muutamassa tappelussa siltä kerran kasvot särkivät. Oli kiusoittanut vankempaansa miestä muutamissa häissä tuolla Loimolassa — se on mantereella talo, joka kuuluu saaneen nimensä siitä, kun ennen vanhaan Virosta haetut viinat siihen ensiksi tuotiin ja siinä juoda loimoteltiin. Siellä oli härnännyt Kalle ja sanonut, että "sinulla on niin paha akka". Toinen ei siitä vielä suuttunut, oli vain vastannut, että "onhan sinulla parempi". Mutta kun Kalle vain väkätti, että "sinulla on niin ilkeä koirakin", niin jo syttyi tappelu, ja Kalle joutui alakynteen. Mies kopristi häntä tukasta ja takoi Kallen naamapuolta lattiaan, takoi, takoi, niin että poskiluu litistyi…
— Te olitte siis kaikki neljä siinä laivassa?
— Niin, neljään pekkaan lähdettiin Martinsaaresta ja ajettiin merelle. Oli sievoinen pohjoistuuli, myötäiseen mennä hyristettiin, ja muistan vielä, kuinka Virkin Kalle siinä muka rohkeana rehenteli ja lauloi nenäänsä, että
Pohjan tuuli se puhaltaa ja mastipurje se huiskaa. Eikä niin rakasta uutta kultaa, ettei vanhaa muista…
— Niin lauleli päiväiseen aikaan, mutta eihän sitä päivää joulukuussa enää paljon ole, pimeä tapasi merellä. Ja mitenkä siinä tuuli lie reistaillut ja pyöritellyt, en tiedä, seuraavana aamuna huomattiin, että oltiinkin Narvanjoen suulla. No mitäs siitä, päätettiin viedä lasti Narvaan, ja sieltä otettiin sijaan 160 tynnyriä perunoita, — ne ovat sen puolen perunat hyvin hyviä ja varsinkin siemeniksi. Pian oltiin paluumatkalle valmiit, — se oli iltapuoli päivää ja Pohjolan Eetu oli maissa laivan papereita selvittämässä, — ette taida tuntea sitäkään Eetua?
— Enpä tunne.
— Se on mies kuin herra, väleen sille aina paperit selvitetään, vaikka onkin harvapuheinen mies. Pulska mies, oikein tyttöjen herkku, — aina kun on satamaan satuttu ja siellä tanssit hommattu, niin pyörälle se on Eetu kiertänyt tyttöjen pään, olivatpa suomalaisia tai virolaisia. — Käytiin sitten seuraavana kesänä tämän silloisen retken jälkeen Eetulle Suursaaresta morsianta hakemassa, ja saaren komeimman tytön se muijakseen sieppasikin. Ja siellä kun tanssit pidettiin ja Eetu morsiamensa kanssa sillalle lähti, niin kelpasi sitä syrjästäkin katsella…
— Hän siis teidän paperinne Narvassa selitti?
— Niin, hän kun oli laivan omistajakin, — me sill'aikaa hiljalleen hinasimme jahdin joen suuhun. Mutta silloin rupesi satamaan lunta eli lumiräntää, ja me jo tuumasimme, ettei nyt lähdetäkään yöksi merelle, vaan jäädään aamuun asti siihen möljän päähän. Ruvettiin jo nuoria pollareihin sitomaan. Mutta möljällä seisoa jökötti silloin sataman vahti, Sompa nimeltään, ja hän kävi nauraa hohottamaan, että vesisadettako ne miehet pelkäävät, laskekaa vain selälle. Samassa tuli Eetukin siihen sitä väittelyä kuulemaan, ja häntä suututti Somman nauru. Antaa luistaa merelle, virkkoi hän, ja me irroitimme taas köydet ja oikaisimme täysin purjein ulos satamasta.
— Mutta siellä merellä olikin sillä kertaa vähän muuta kuin vesisadetta. Lunta pyrysi niin sakeasti, ettei saanut silmiään auki, ja pohjoisesta kävi ihan ilmeinen myrsky, — ei sitä joella tiedetty aavistaakaan. Purjeet ja nuorat jäätyivät jo kohta kankeiksi, reivata ei voinut, ja tukala niitä oli hoitaakin, mutta koetettiin kumminkin luovia vastaiseen. Ja Tytärsaaren kohdalle tultuamme emme enää voineet luoviakaan. Yötä vasten oli näet pakkanen kiihtynyt — sitä kuuluu olleen sinä yönä 15 astetta merelläkin, — laiva rupesi käymään jäähän, kun meri myötään loiski sen yli, joten ei voinut kannella liikkua eikä kääntää purjeita. Niitä koetettiin kyllä vähentää; henkeni kaupalla minäkin luistelin siellä jäätiköllä, mutta purjeita ei saatu alas, ainoastaan staakseilin sain puoliväliin riuhtaistuksi. Mutta laiva purjehti vielä, vauhti oli kova, ja me koetimme siinä pilkkopimeässä kompassin avulla päästä Suursaaren alle tuulen suojaan, — oletteko käynyt Suursaarella?
— Olen, — sen etelärannalla ei ole satamapaikkaa.
— Ei ole, mutta olisihan siinä sentään ollut maan suoja pohjoismyrskyltä, aamulla olisi sitten koetettu miten kuten päästä satamaan. Oltiin jo ehkä kilometrin tai parin päässä saaresta, mutta silloin myrsky repi meiltä purjeet, — ihan repäisi halki ja rievuiksi mastopurjeet ja sitten katkaisi keulapuomin. Silloin me siunasimme, sillä nyt oltiin myrskyn vallassa. Kallekin rupesi jo kohta tunnustamaan syntejään ja lupasi kaiken maallisen tavaransa sille, joka vielä uskaltaisi sanoa, että siitä sentään pelastutaan. Rehentelee mies muuten ja kehuu ja haastaa tappelua, jos et häntä usko, mutta eipä nyt enää laulattanut se pohjan tuulikaan…
— Tuli totuus ilmi.
— Tuli. Mutta ei se muistunut laulu mieleen meille muillekaan, eikä nälkäkään, vaikk'ei ollut syöty sitten kun Narvassa aamulla. Pohjolan Eemelistä kuuluvat levittäneen juttua, että hän olisi itkenyt, mutta siinä ei ole mitään perää. Kalpea hän kyllä oli, mutta karttaa se vain tutki ja kompassia eikä puhunut mitään. Mutta Eetu seisoi liikahtamatta ruotelin ääressä, — hän muka piti perää, vaikka sitten huomattiin, että ruotelikin oli jäätynyt ihan liikkumattomaksi. Ruoripuu mahtoi kumminkin vähän antaa perään liitteistään, ja Eetu piteli siitä hievahtamatta kiinni. Muutamia kertoja tuuli viskasi hänet siitä irti, ja mies liukui jäätynyttä peräkantta myöten, kunnes kupsahti purjetta vastaan — onneksi olivat ne jäätyneet räsyt siinä, ettei mies mereen syössyt. Mutta siitä hän kapusi aina takaisin ruotelinsa luo ja seisoi siinä, kunnes vihdoin saappaat jäätyivät kiinni. Ja lienevät ne jäätyneet jalatkin, koska häneltä seuraavana talvena lähti nahka molemmista jaloista.
— Ei toki kaatanut myrsky laivaanne, vaikka siinä kaikki niin jäätyi?
— Ei kaatanut. Se staakseili, joka minulta oli jäänyt puoliväliin repottamaan, se siinä vielä repotti ja veti, niin että laiva kulki keula edellä eikä päässyt kupeittain kuppelehtamaan. Enkä luule, että laiva olisi muutenkaan kaatunut, — sillä juuri jää muodosti jonkinlaiset suojavarppeet laivan molemmille puolille. Ette usko, mutta totta se on, että laitain ulkopuolelle sinä yönä kasvoi ainakin metrin paksuiset jäämuurit, ihan kuin siivet pyörälaivaan, se vain erotusta, että ne ulottuivat keulasta perään saakka, ja ne estivät laivaa kaatumasta. Se se jäätä oli, — koko kansikin, aivan reelinkiä myöten, oli yhtä ainoata jäätä, joka paksuni myötään, kun aalto laivaa valeli. Mahdotontahan siinä oli liikkua, heti olisi luistanut mereen.
— Missä te miehet sitten oleskelitte?
— Kajuutan edessä seisoimme — siihen jäi jonkinlainen sola, — ja pidimme kiinni, ja olimme kajuutassakin, sitten kun se oli saatu tyhjäksi. Jo alkutaipaleella meri näet löi ikkunat rikki ja ajoi vettä sisään. Sitten yöllä me kirveellä puhkaisimme reiän kajuutan pohjaan, joten vesi valui ruumaan, sekä pistimme lautoja säkkiin ja naulasimme ikkunain eteen, ettei aalto päässyt valtoimenaan sisään. Siellä sitten pimeän päässä, likomärkinä ja jäätyneinä kökötettiin, ei saatu tultakaan, kun kaikki oli kastunut, — ja Eemeli koetti pilkkopimeässä yhä tutkia merikorttejaan. Eikä puhuttu paljon mitään koko pitkään yöhön, — sillä pitkä se oli. Aina väliin kysäistiin sentään Eemeliltä, että "vieläkö merta riittää, kunnes päivä valkenee". Sillä sen me tiesimme, että jos myrsky meidät yön aikana maata vasten räjäyttää, silloin meitä ei pelasta mikään, mutta jos valoisaan aikaan ajautuisimme Viron rannikolle, niin olisihan vielä toivoa, että laivanhylystä jotenkuten hengissä päästäisiin. Mutta ei osannut Eemeli vastata muuta kuin että "niin kauanhan sitä merta riittää, kunnes ranta tulee vastaan".
— Pitkä se yö oli, mutta vihdoin rupesi kumminkin aamu valkenemaan. Sitä katselimme ulkona kannella, mutta sitä ei ollut ilo katsella. Sillä meri ärjyi entisellään, lunta tuprusi ja laiva oli kuin suuri jäämöhkäle, jota myrsky iltikseen kuljetti. Yht'äkkiä näimme silloin edessämme matalan — sen tunsimme heti mahtavasta kareesta, vaikk'ei kallioita ensin näkynytkään — ja sitä kohden ajautui laiva. Niin oli korkea se kare, ettei maata sen takaa näkynyt, vaikk'ei maa enää ollut kaukana. Silloin tuntui pahalta sydänalassa, ja ensi kerran silloin Eetukin äännähti ruotelin äärestä: — Nyt kajuuttaan, pojat, sillä tuo täräys se meidät muuten viskaa mereen. Siihen jätti kiinni jäätyneet saappansa ja juoksi kajuuttaan. Me toiset perässä minkä ennätimme, ja ovi läimäytettiin kiinni. Ja siinä istui nyt vastakkain neljä miestä; toisiaan silmiin katsottiin, mutta ei sanaakaan puhuttu, odotettiin vain tärähdystä. Ja taisipa jokainen siinä itsekseen ajatella, että nyt se viimeinen hetki on tullut…
— Mutta se ei tullut?
— Ei. Tuokion kuluttua kuului kyllä karkea jyrähdys keulan alta, laiva tärähti, jää vongahti. Kului silmänräpäys, jo kuului toinen jymähdys perästä, se hyppäytti meitäkin, mutta taas oli kaikki hiljaista. Me katsoimme toisiamme silmiin kauan aikaa, ja jo vihdoin kysyimme, että "mitenkäs kävi?" Kiivettiin taas ylös kannelle: laiva oli luistanut karin yli. Se paksu jääkuoriko lienee auttanut, että laiva luisti matalan yli, vai muutenko meitä onni nykäisi, en tiedä. Mutta keulan puoleen kun silmäiltiin, niin siinä oli edessä asuttu ranta, jossa jo ihmisiä näkyi liikkeessä hankkiutuen meitä pelastamaan, — siinä oli aivan lähellä oikea meripelastusasema. Laivamme pääsi melkein lähelle rantaa, ennenkuin tarttui kiinni, ja siitä virolaiset auttoivat meidät helposti maihin. Heidän kanssaan yhdessä ruvettiin sitten kohta laivaa irti varppaamaan, tyhjennettiin perunalasti, myytiin mitä kaupaksi saatiin, loput työnnettiin mereen ja irtaantunut laiva vietiin suojaiseen satamaan.
— Entä miehet?
— Hätäkö siinä meillä miehillä enää oli. Akat lämmittivät saunan, ja siihen meidät vietiin sulamaan. Mutta siellä se sittenkin oli minulle tulla viimeinen kumma: oli mennä puhelahja! Kiipesin nähkääs ensimmäisenä kuumalle lauteelle, — niin jäätyneenä kuin olinkin, en edes lämmintä ryyppyä ollut saanut. Juttelen siinä parhaillaan, niin jo tunnen yht'äkkiä, että kouristaa leukapielistäni, ne jähmettyvät ihan kokonaan, en saa suutani auki enkä kiinni, eikä sanaakaan lähde. Arvaatte sen hätäni, — minä kun olen puhelias mies! Rupesin kurkustani huutamaan minkä ääntä sain ja heilutin käsiäni. Jo älysivät toiset tuskani, hieroivat kaulasuoniani ja leukapieliäni, ja niin vähitellen taas suli puhekyky. Mutta eipä noussut enää Eetukaan, vaikka on vähäpuheinen mies, lauteille, ennenkuin oli vähitellen raajojaan sulatellut.
— Tuliko "Toivosta" enää kalua?
— Vielä tuli, seuraavana keväänä se haettiin kotiin ja korjattiin. Mutta me miehet ajoimme jo joulun alla rautatietä Pietarin kautta Viipuriin, sieltä hevosella kotiin, ja aatoksi saareen saavuttiin, niinkuin sanottu oli. Rantavedet olivat silloin jo täydessä jäässä, reellä ajettiin, mutta muutamassa salmessa meiltä kumminkin vielä hevonen putosi jäähän. Sekin saatiin ylös — ja siinä oli sitten sen retken loppu.
Merellä kävi loiva aallokko, mutta tuuli oli pysähtynyt, ja melkein hervottomina lepattivat purjeet veneen verkalleen lipuessa eteenpäin vanhaa vauhtiaan, jota airoilla hiukan autettiin. Taivas oli pilvessä, joskus vain päivä pilkisti kuulakkana pilvenraosta; mutta lounaisella taivaanrannalla kulki mustanharmaja ukkospilvi. Jos se sieltä rupeaisi nousemaan, voisi siitä tulla tuulta tarpeeksi, ehkä liiaksikin, sillä ukkostuulen rajat ovat usein hyvin epämääräiset. Mutta se ei noussut, kaukana missä lie kulkiessaan jyrissyt ja satanut, meitä se ei ehättänyt.
Pehmeästi vain kellui veneemme aallokossa, töksähti väliin laineenharjaa vastaan, mutta vaipui kohta taas hiljalleen, kuin uinuen, solumaan. Ääneti istuivat veneessäolijatkin, katsellen tuota tummaa luontoa: meri oli musta ulapalle silmäillessä ja näytti jo kappaleen matkan päässä yhtyvän taivaanrantaan. Rannikon ääriviivat, joita lähestyttiin, olivat jonkinlaisen epäselvän hämärän peitossa, vaikka ne eivät kaukanakaan olleet. Saarten muuten vihreä, kesäinen puku näytti sekin harmajalta, tuskin erotti metsää kalliosta. Jokin kaukainen vene pakeni saaren taa, muuten meri oli ihmeellisen autio, ei näkynyt purjetta, ei edes kalalokkia lentämässä.
Mikä voimakas muisto, mikä tuttu mielikuva yhtyy tähän luonnontunnelmaan? Koetin kauan sitä selvittää itselleni, samalla kun tuo tunnelma yhä voimakkaammin kietoi minut valtoihinsa. Olen elänyt ennen nämä samat hetket, tuntenut juuri samat mielikuvat, hiukan raskaat, hiukan utuiset ja uuvuttavat. Missä, milloin? Tuo meren tumma väritys, ukkospilvi purjeen takana, sen alla harmajaan häipyvä rannikko, veltot purjenuorat, airojen verkkainen loiske, ulapan raskas äänettömyys…? Tuo ennen eletty tunnelma on niin elävästi mielessäni, etten voi sitä erottaa nykyisestä.
Miten? — tunnelmanihan kehittyy nykyisyyttä pitemmälle. Minusta tuntuu, että tätä meren ehdotonta hiljaisuutta, tätä unettavaa, liikkumatonta valaistusta täytyy seurata raju purkaus, järisyttävä mielenliikutus, melu ja hälinä. Miksi, mistä se tulisi? En tiedä, mutta hipiässäni tuntuu kuin sitä vastaan olisi tuprahtamassa kylmä ryöppy, sadekuuro, rakeita… Rakeita! — niinhän toki. Rakeita ja myrskyä ja pimeätä! — sehän on ilmielävästi Hanhikiven retki, jonka muisto minut on vallannut, vaikka en sitä heti saanut itselleni selvitetyksi. Muisto ajoilta lähes kaksikymmentä vuotta sitten, nuoruudenmuisto kotoiselta Pohjanmaalta, kaukaisesta seudusta. Sitä retkeä en ole muistanut vuosikausiin, nyt se on pienimpiä yksityiskohtia myöten mielessäni, elävänä kuin eilinen päivä. Nyt näen jo eroavaisuudetkin sen silloisen ja nykyisen tunnelmani välillä. Silloin Pohjanlahden loivat hiekkarannat ja vaivaiskasvuiset näreiköt, nyt Suomenlahden syvät vedet ja jyhkeät kalliorannat. Silloin nuori, heleänraikas mieli, jonka luonnontunnelma vain hetkeksi ilostaan taltutti, nyt huoltenraskas arkimieli, joka kerran poikkeukseksi on ehtinyt vaipua vapaaseen tunnelmaan…
Mutta ne eroavaisuudet hupenevat pois, mielialan voimakas yhteisyys pitää minut vallassaan ja panee minut siihen yhä syventymään. Ja minä rupean sen pakosta muistelemaan alusta loppuun tuota silloista retkeä ja sen tapahtumia. Mieleni käy hilpeäksi muistoista, leikkisästi kerron venekumppaneilleni tuon silloisen Hanhikiven retken.
Kerron sen tässäkin.
* * * * *
Se tapahtui sinä suurena raesadekesänä, jolloin, niinkuin kaikilta kulmilta maata sanomalehtiin kirjoitettiin, pääskysen munan kokoiset rakeet särkivät ikkunat kaupungeissa ja löivät lakoon kaikki viljat maaseudulla. Ja juuri sellaiseksi raekuuropäiväksi sattui käyntimme historiallisesti kuuluisalla Hanhikivellä.
Tuo Hanhikivi on, niinkuin sanottu, Pohjanlahdessa, Pyhäjoen suun edustalla oleva pieni merisaari. Siihen väitetään Pähkinäsaaren rauhan jälkeisen pohjoisen rajan Ruotsin ja Venäjän välillä aikoinaan päättyneen, mutta tämä kysymys on, tai oli ainakin silloin vielä, varsin epäselvä ja riidanalainen kysymys; puuttui näet kaikkea varmuutta siitä, mikä ikivanhojen asiakirjojen mainitsema "Petäjoki" on ollut, joka laski vetensä "Pohjoiseen mereen" ja jota myöten rajan olisi pitänyt kulkea — toiset arvelivat sen yhtä todennäköisesti voineen olla Kuolan niemimaalla kuin Keski-Pohjanmaalla. Mutta se riita nyt ei oikeastaan enää kuulu tähän. Pääasia on, että me, ystäväni Akseli C. ja minä, molemmat saman vuoden ylioppilaita ja historiallisia tieteitä harrastavia nuoria miehiä, olimme Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatteina jalkapatikkamatkalla Salon kihlakunnassa ja jouduimme siten eräänä kauniina päivänä myöskin Pyhäjoen pappilaan, jossa tietysti tuli puhe Hanhikivestä. Kerrottiin siellä vielä muutamassa kalliossa näkyvän "piiruja" ja "juovia", joita ehkä voitaisiin pitää muinoisen rajan hakattuina merkkeinä — niitähän meidän tietysti piti lähteä näkemään ja tutkimaan.
Se tehtävä nyt ei oikeastaan kuulunut meille, joiden oli vain määrä kokoilla taloista vanhoja "kivitalttoja", ruostuneita miekankahvoja tai vaskisia kynttilänjalkoja ja käydä mäkilöillä katselemassa, kertomassa ja piirustamassa lapinraunioita, hiidenlinnoja tai jatulinleikkejä. Mutta hipaisihan Hanhikivikin sentään meidän tiedettämme, ja pappilan puhtoisilla patjoilla yön makeasti levättyämme lähdimme eräänä aamuna reippain mielin purjehtimaan joensuulta merelle, — pappilan nuori maisteri lähti purjeveneellään meille toveriksi ja saattajaksi.
Oli mitä ihanin kesäilma, tuuli juuri sen verran, että liikkeelle päästiin, ja Pohjanlahden aava ulappa lepäsi rauhallisena ja hymyilevänä edessämme, ikäänkuin hekumoiden kylpien siinä lämpöisessä päivänpaisteessa. Tunnin pari purjehdittuamme pääsimme perille Hanhikiveen ja samoilimme sen ristiin rastiin, puikahdellen pensaikkojen lomitse ja tarkastellen saaren kaikkia kiviä ja kallioita: Mitään merkillisempiä "piiruja" emme löytäneet, ainoastaan mielikuvituksen lisä-avulla saatoimme tulkita hakatuiksi merkeiksi joitakin sammaltuneita kallionuurteita. Mutta pääasiahan olikin, että sen olimme "konstateeranneet". Ja istuttuamme vielä hetkisen saaren lännenpuoleisella kalliorannalla, ihaillen meren suurta rauhaa, lähdimme keskipäivällä paluumatkalle Pyhäjoen suuta kohden.
Oli tyyntynyt melkein kokonaan, väliin vain hieno tuulenhenkäys pullisti purjeita, mistä syystä airoilla auttelimme vauhtia. Kävi loiva maininki, ja siihen aina toisinaan vene töksähteli. Kiirettä meillä ei ollut mihinkään, herttaista oli kellua siinä paahtavassa paisteessa. Iloinen keskustelumme vähitellen talttui, omituinen uupumus ja rauha valtasi mielet. Ja luontokin tuntui vaipuvan samaan unelmaan. Meren peitti ikäänkuin hallava huntu, ilman täytti autereinen harso, se kaikki painosti silmäluomia ja oli vaivuttaa miehet nukuksiin.
Yht'äkkiä silloin joku tovereista tuli silmäilleeksi purjeen alta itäiselle taivaanrannalle, ja siellä oli jo taivas ja meri aivan toisennäköinen kuin meren puolelta: paksu, musta pilvi nousi nopeasti sinilaelle, meri ja maa sen alla näytti tummalta ja synkältä ja koko luonto ikäänkuin aleni ja hämärtyi. Vielä oli aivan tyyntä, mutta vakava ukkonen myrskyineen oli ilmeisesti tulossa. Se antoi vauhtia airoihin, jotka äsken nekin olivat hervahtaneet, miehen voimalla kiskottiin nyt raskasta purjepurtta joen suuta kohden. Keskustelu oli edelleen pysähtyneenä; perämies käänsi purjeet toiselle kyljelle, sillä vihuri näytti olevan tulossa maalta päin; mutta hervottomina purjeet yhä lepattivat, ja omituinen painostava odotuksen tunne, levon ja myrskyn välinen tunne, valtasi luonnon ja mielet. — Juuri tuo tunnelma oli äsken tuntunut niin tuttavalliselta.
Mutta kauan sitä vihuria ei enää tarvinnut odottaa, se tuli jo pilven alta mustana juovana selkää pitkin, karahti kuin leveä ratsastajarintama nuolennopeasti eteenpäin ja syöksyi purjeita vastaan. Airot pois, miehet ylälaidalle istumaan, sillä alalaita jo ryyppäsi vettä. Tuli siinä nyt vauhtia veneeseen äskeisen kellumisen jälkeen; koskena kohisi keula, masto notkistui ja puomi painui, ja nopeasti etenivät meriluodot ja lähenivät joensuun matalat rannat. Sitä kesti muutamia minuutteja, enintään viisi, ja sillä vinhalla vauhdilla arvelimme jo pääsevämme lahteen, maan suojaan, ennenkuin varsinainen ukonilma repeäisi päällemme. Mutta pilvi nousi myös samaa huimaa vauhtia, niin, vielä huimempaa; mantereen puolella jo satoi, koko rannikko häipyi näkymättömiin, ja kohinana se ryöppy läheni pientä alustamme. Ja siinä se jo oli. Kerran paukahti, niin että vene tärähti ja sydän hytkähti, ja samassa oli tuulen lennättämä raekuuro niskassamme.
Niitä tuli tuumanpaksuisia rakeita kuin sadastatuhannesta kuularuiskusta luoteja, ne ampuivat veteen ja veneeseen, niin että korvat huumaantuivat, ne pongahtelivat purjeisiin, räiskivät ja loiskivat. Kasvojaan täytyi varoa, sillä rakeet pieksivät kuin suuret haulit — tuota pikaa veneenpohja oli sormenpäänkokoisten jäitten peitossa, ja uusia tuprutti myötään musta pilvi. Paukkuiko ukkonen edelleen, sitä en muista, enkä luule sen monta kertaa jymähtäneen, sillä salamoita ei ainakaan näkynyt muita kuin ne pari kolme, jotka silloin aivan alussa välähtivät. Pimeäksi sitä vastoin kävi kaikki, niin pimeäksi kuin voi käydä syksyinen yö — ja kumminkin oli keskikesän keskipäivä. Veneenlaitoja ulommas ei nähnyt mitään, se oli kaikki yhtä sakeata raekuuroa ja veden räiskettä. Pilvi oli peittänyt auringon ja verhosi koko luonnon, ja se oli niin musta ja näytti olevan niin matalalla, että se aivan tuntui rutistavan meidät alleen.
Mutta vene purjehti yhä, kiisi tulista vauhtia eteenpäin, ja miehet koettivat tähystää, näkyisikö maan merkkejä, että tiedettäisiin kääntää lahden pohjaan — tuossa se juuri olisi ollut käännettävä. Ei näkynyt mitään, ei keulapuomia edemmäs, — ja alus syöksyi myrskyn voimalla matalikkoon päin. Odotimme joka hetki, että se karahtaisi rannan hiekkapohjaan — sääli venettä, sillä se menisi tietysti säpäleiksi, miehet siitä ehkä aina pelastuisivat, jos matalaan tultaisiin. Huomasin, kuinka Akseli jo varusti olalleen pienen laukkumme, jossa olivat muistiinpanomme ja karttamme ja piirustuksemme, — mies tuumi varmaankin, että nuo tästä toki täytyy pelastaa. Mutta sanaakaan ei puhuttu.
Yht'äkkiä perämies kumminkin päättää muuttaa kurssia, ohjatakseen lahden pohjaan; hän lienee vaistomaisesti tuntenut, että nyt ollaan joen suulla. Höllitettiin purjetta, oli täysi laitainen, ja vauhti kiihtyi yhä. Mutta sitä pahemmin kallistui venekin, laita kulki pitkät matkat vesirajan alla ja purje veti.
— Laske purjetta! kuului vihdoin huuto, ensimmäinen sana koko myrskyn aikana.
— Se ei kulje…
Pappilan purjeveneeseen oli äsken muutettu uudet "skuutti"-nuorat, ja kun ne nyt olivat kastuneet ja turpuneet, eivät ne siinä kauheassa painossa enää juosseetkaan blokkien läpi, vaan hakaltivat, kangertivat… Eikä vene enää kääntynyt vastaiseen, niin oli jo laita veden alla, sellainen oli paino märissä purjeissa.
— Katkaise puukolla…!
Minä olin jo pystyssä puukko kädessä viiltääkseni poikki kankean köyden, — aioimme laskea purjeen valloilleen. Mutta samassa tavallista vinhempi puuska painoi purjeen veteen, vene viskautui kumoon, me suistuimme suin päin sulaan veteen…
Enpä ole ennen enkä jälkeen koskaan luullut olevani niin lähellä viimeistä hetkeäni kuin siinä silmänräpäyksessä. Olihan pilkkoisen pimeä, ei ollut aavistustakaan, missä päin olisi ranta ja kuinka etäällä, ja kaatunut vene oli uponnut… Pinnalla koetettiin pysyä, mutta raskaat saappaat ja märät vaatteet vetivät alaspäin.
Silloin kuului läheltä ääni:
— Tässä on pohja…
Se siunattu Pohjanmaan rannikko on toki niin pitkältä matalaa, että siinä pohjan löytää, kunhan on edes maan kuuluvilla. Toinen tovereistani oli pitkillä koivillaan koetellut ja löytänyt pohjan ja ilmoitti meille sen ilosanoman. Kohta oltiin siinä hänen vieressään, ja aivan oikein, tukeva pohja oli jalkojen alla, vaikka vettä olikin yli hartioiden. Mutta mitäs siitä, henki oli tallessa, nyt täytyi vain pyrkiä sinnepäin, mihin pohja mataloitui, ja siellähän olikin saari. Kun rannalle tultiin, huomasin minä, että minulla vielä oli puukko kädessäni — senkin olin säästänyt. Olimme tulleet joensuun matalaan hiekkasaareen, tunsimme me sen nyt, vaikka sadetta ja pimeää edelleen kesti. Mutta se oli aivan autio maa, ei katajan pensasta koko saarella. Pidettiin senvuoksi neuvottelu, mitä olisi tehtävä. Toinen saari, jossa toki oli heinälatoja, oli siinä lähellä, ja siihen kuului pääsevän kahlaamalla, — päätettiin pyrkiä sinne. Salmi oli tosin varsin leveä ja vettä oli paikoitellen kainaloihin asti, mutta eipähän siinä sen pahemmaksi päässyt kastumaan. Kahlattiin ja saavuttiin tyhjään heinälatoon. Mutta hiukan toivotonta oli sinnekin jäädä vesilikomärkänä, eikähän ollut tietoa, kuinka kauaksi sinne pitäisi jäädä, sillä sadetta ja myrskyä yhä kesti — joskin jo heikommin —, eikä siis tarvinnut heti veneitä avuksi odottaa.
Pidettiin taas neuvottelu. Sen saaren erotti toinen, edellistä paljoa leveämpi ja syvempi salmi mantereesta. Pappilan maisteri kehoitti meitä kahlaamaan vielä senkin yli — hän oli joskus kuullut senkin yli matalalla vedellä kahlatun. Ja hän tahtoi päästä kotiin — pelkäsi kotiväen olevan kovin huolissaan. Meitä toisia vähän arvelutti — Akseli arasteli laukkuaan, jonka veneen kaatuessa kostuneita aarteita hän ladossa koetti kuivailla. Mutta kun siinä ilmakin kirkastui, niin jo lähdettiin uudelle kahluutaipaleelle.
Olisi se tainnut olla valokuvattavaa matkuetta, jos joku Kodakin omistaja olisi sattunut vastaiselle rannalle. Niinsanottu salmi oli varsin leveä selkä, eikä vesi sillä kertaa ollut ollenkaan matala. Etummaisena siinä taivalsi pappilan maisteri lionnut panama-lakki korvillaan ja koetti välttää syvimpiä hautoja; hänen jäljessään Akseli, kantaen päänsä yläpuolella kallista laukkuaan, ja viimeisenä allekirjoittanut, lyhyin mies joukossa ja sen vuoksi enimmin vaarassa jäädä pinnan alle. Kovin minua sen matkan jatkaminen aina arvelutti niissä paikoissa, joissa en Akselista nähnyt muuta kuin päätä ja laukkua, mutta yli tulin sentään minäkin niistäkin paikoista, tulinpa vielä niin, että suu oli veden päällä. Ei saanut pahasti kompastella, ja hitaanlaista oli sen vuoksi kulku. Mutta taas kävi ranta matalammaksi, ja vihdoin oli manner jalkojen alla, ei kuiva, mutta kova.