The Project Gutenberg eBook ofSaarron murtajaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Saarron murtajaAuthor: Jules VerneRelease date: July 10, 2016 [eBook #52543]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAARRON MURTAJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Saarron murtajaAuthor: Jules VerneRelease date: July 10, 2016 [eBook #52543]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Saarron murtaja
Author: Jules Verne
Author: Jules Verne
Release date: July 10, 2016 [eBook #52543]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAARRON MURTAJA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jules Verne
Toinen, korjattu suomennos
Ranskan akademian palkitsema teos
KUOPIOSSA, U. W. Telén & C:o 1904.
I. Laiva Delphin.II. Lähtö.III. Merellä.IV. Crockston osoittaa valtioviisaan kykyä.V. Iroquois'in kanuunankuulat ja miss Jennyn todistelut.VI. Sataman suu Sullivan-saaren vieressä.VII. Etelävaltioitten kenraali.VIII. Karkaaminen.IX. Kahden tulen välissä.X. Kotiintulo.
Laiva Delphin.
Ensimäinen virta, jonka aaltoja höyryaluksen rattaat panivat vaahtoamaan, oli Clyde. Tämä tapahtui 1812. Höyryaluksen nimi oli Komet ja se kulki säännöllisesti Glasgowin ja Greenokin väliä kuuden peninkulman nopeudella tunnissa. [Peninkulmilla tässä kirjassa aina ymmärretään Englannin peninkulmia, johon menee noin 5,5 kilometriä = 5,566 metriä.] Siitä ajasta asti on enemmän kuin miljoona höyryjä eli pakettiveneitä kulkenut ylös ja alas tämän Skotlannin virran uomaa pitkin, ja asukkaiden tuossa isossa kauppakaupungissa luulisi siis jo hyvinkin tottuneen näkemään ihmeitä höyrylaivaliikkeen alalla.
Kuitenkin olivat Joulukuun 3 päivänä 1862 Glasgowin likaiset kadut täytetyt lukemattomilla ihmislaumoilla, joissa oli laivanisäntiä, kauppiaita, tehtaanomistajia, työmiehiä, merimiehiä, naisia ja lapsia, kaikki matkalla erääseen suureen Kelvinnimiseen laivatelakkaan, jonka omistivat herrat Tod ja Mac Gregor. Tämä viimeksi mainittu nimi todistaa kyllin selvästi, että Skotlannin ylänköläisten kuuluisista jälkeisistä oli tullut tehtailijoita ja että vanhain klanien kaikki entiset vasallit olivat luontuneet kelvollisiksi työmiehiksi. [Klaneiksi kutsuttiin Skotlannissa muinoin sukukuntien vanhimmat, joilla oli patriarkallinen valta heimokuntansa yli.]
Kelvintokka on muutamien minuuttien matkan päässä kaupungista Clyde-virran oikealla rannalla. Sen äärettömät alat olivat kohta uteliaiden katsojain vallassa. Ei yhtään tyhjää paikkaa ollut rantasilloilla, varvin muureilla eikä makasiinien katoilla. Joella liikkui kaikellaisia aluksia ristiin rastiin ja Gowanin kunnaat vasemmalla rannalla vilisivät katsojia täynnänsä.
Ei täällä kumminkaan ollut hommana mikään erinomainen juhlallisuus; tahdottiin vain nähdä erään laivan lähtöä veistämöltä. Luulisipa Glasgowin asukkaiden olleen tottuneita näkemään tällaisia tapahtumia; mutta kentiesi Delphin — tämä oli Todin ja Mac Gregorin rakentaman aluksen nimi — oli jotenkin omituinen näöltänsä? Eipä ollutkaan, totta puhuaksemme. Se oli iso alus, noin viidentoista sadan tonnin kantavuutta, teräslevyillä peitetty ja jota suurella vaivalla ja äärettömillä kustannuksilla oli koetettu saada niin nopeakulkuiseksi kuin mahdollista. Sen kone, tehty Lancefieldin työpajoissa, oli korkeanpainonkone, ja sillä oli viidensadan hevosvoiman nimellinen väkevyys. Sitä pani liikkeelle propelli kummallakin puolen perävannasta, jotka molemmat olivat aivan erillään toisistansa. Tämä oli ihan uusi, Dudgeon de Millwallin keksimä laitos, joka antaa aluksille suuren nopeuden samalla kuin sallii niiden pyörähtää ja tehdä kiertoliikkeen hyvin ahtaalla alalla. Mitä Delphinin uppomittaan tulee, ei se ollut erittäin suuri. Tuntijat eivät sen suhteen erehtyneet, ja he siitä syystä päättivät, että tämä alus oli aiottu käymään kohtalaisen syvillä vesillä.
Mutta kaikista näistä erityisistä asianhaaroista ei käynyt millään muotoa selville yleisön innostus ja osanotto. Delphinissä ei ollut mitään enemmin tahi vähemmin outoa nähtävää kuin monessa muussakaan aluksessa. Oliko siis sen lähtö veistämöltä yhdistettynä johonkin koneelliseen vaikeuteen, joka oli voitettava? Eipä niinkään. Clyde-virta oli jo helmoihinsa ottanut vastaan monta paljon kantavampaa alusta, ja Delphinin laskeminen vesille oli käypä niin mutkattomasti kuin suinkin maailmassa.
Vesi seisoi aivan tyynenä ja samassa silmänräpäyksessä kuin pakoveden aika rupesi tuntumaan, alkoivat laskemishommat. Kurikat paukahtivat yhtaikaa kiiloja vasten, jotka olivat aiotut kohottamaan aluksen emäpuuta. Ennen pitkää tutisi koko tuo kookas rakennus, ja niin vähän kuin se kohosikin, havaittiin kumminkin sen järkkyvän asemaltansa. Lipuminen alkoi, se kiihtyi kiihtymistänsä, ja muutamain silmänräpäysten perästä Delphin, jätettyänsä huolellisesti suopatun lavansa, sukelsi Clyde-virtaan, sakeiden valkoisten savutuprujen keskelle. Sen perä hetkahti joen mutapohjaa vasten, mutta kohahti sysäyksen synnyttämän jättiläisaallon harjalle, ja olisi tämä muhkea höyry vauhdissaan rusahtanut rikki rantasiltoja vasten Gowanin luona, elleivät kaikki ankkurit jotka yht'aikaa heitettiin alas hirmuisella jytinällä, olisi ehkäisseet sen vauhtia.
Delphin oli onnellisesti ja hyvästi lähtenyt veistämöltä ja keinui nyt kauniisti virralla. Kaikki katsojat taputtivat käsiänsä, aluksen nyt ollessa luonnollisessa elementissään, ja mahtavia hurraa-huutoja kuului molemmilta rannoilta.
Mutta mikä oli siis syynä näihin huutoihin ja mieltymyksen osoituksiin? Varmaan ihastuneimpain katsojain olisi ollut sangen vaikea selittää innostustansa. Mikä oli siis syynä siihen erityiseen mielenkiintoon, jonka tämä alus nostatti? Syynä oli vaan se salaperäisyys, johon sen tarkoitus oli verhottu. Minkälaista kauppaa varten se oli käytettävä, sitä ei tietty, ja jos sitä kysyit noilta erinäköisiltä, utelioilta ihmisjoukoilta, niin syystäpä taisit hämmästyä niistä erilaisista mielipiteistä, joita oli olemassa tästä tärkeästä asiasta.
Kuitenkin pitivät ne ihmiset, jotka olivat parempia tietoja saaneet, taikka jotka ainakin luulivat niiden joukkoon kuuluvansa, siinä yhtä että tällä höyryllä oli joku tehtävä toimitettavana siinä kauheassa sodassa, joka siihen aikaan tuotti turmiota Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain väestölle. Mutta sen enempää he eivät asiasta tienneet, eikä olisi yksikään heistä saattanut sanoa, oliko Delphin kaappaajalaiva vaiko tavara-alus, oliko se liittoutuneitten aluksia vaiko Yhdysvaltojen laivastoon kuuluva.
"Hurraa!" — huusi joku, vakuuttaen, että Delphin oli rakennettu etelä-valtiota varten.
"Hurraa, hurraa!" — huusi toinen, vannoen, ettei nopeampaa laivaa ollut risteillyt Amerikan rantavesillä.
Ei siis tiedetty mitään varmuudella, ja jos joku taisi sanoa jotakin varmaa tässä asiassa, niin täytyi hänen olla joko osakas tai ainakin hyvin uskottu ystävä kauppahuoneelle Vincent Playfair ja Kumpp. Glasgowissa.
Vincent Playfair ja Kumpp. oli rikas, arvossa pidetty ja kokenut toiminimi. Sen päämies kuului vanhaan, kunniassa pidettyyn sukuun, jonka suku-juuret joutuivat n.k. tupakkalordeista, jotka rakennuttivat kauneimmat korttelit kaupungissa. Nämä taitavat kauppamiehet olivat perustaneet etevimmät konttoorit Glasgowissa ja kävivät kauppaa tupakilla, jota toivat Virginiasta ja Marylannista. Ääretön varallisuus koottiin; uusi keskipiste kaupalle luotiin. Ennen pitkää tuli Glasgowista teollisuus- ja tehdaskaupunki; kehruutehtaita ja valimoja syntyi joka haaralla, ja muutamissa vuosissa oli kaupungin varallisuus noussut ylimmälleen.
Kauppahuone Playfair ja Kumpp. kumminkin pysyi uskollisena esi-isäinsä toimekkaalle hengelle. Se antautui mitä rohkeimpiin keinotteluihin ja kannatti Englannin kaupan arvoa. Sen nykyinen päämies, Vincent Playfair, noin viidenkymmenen vanha, mielialaltaan hyvin käytännöllinen ja varma, vaikkakin samalla uskalikko, oli laivain varustaja mitä puhtainta rotua. Kaikki, joka ei suoranaisesti koskenut kauppatoimia, ei häntä laisinkaan miellyttänyt, ei edes toimien valtiollinen puolikaan. Muuten oli hän kunniallinen ja rehellinen mies.
Kumminkaan ei hän voinut kerskailla siitä että hänen omissa aivoissaan oli syntynyt aate rakentaa ja varustaa Delphin laiva. Sen oli kokonansa keksinyt hänen veljensä poika, James Playfair, komea kolmikymmen vuotias mies ja rohkein laivuri yhdistetyn kuningaskunnan kauppalaivastossa.
Luettuansa vihan vimmoissa eräänä päivänä Tontine nimisessä kahvilassa Amerikan sanomalehtiä, teki James Playfair sedälleen varsin uskaliaan ehdoituksen.
"Setä Vincent" — sanoi hän jyrkästi sedälleen — "me saatamme ansaita kaksi miljoonaa vähemmässä kuin kuukauden ajassa."
"Ja mitä asiassa pannaan alttiiksi?" — kysyi setä Vincent.
"Laiva ja lasti."
"Eikö mitään muuta?"
"Pannaanpa niinkin, laivaväen ja kapteinin nahat, mutta niitä ei oteta lukuun."
"Voimmehan asiata aprikoida", — vastasi setä.
"Se on jo tehty", — jatkoi James Playfair.
"Olettehan lukeneet Tribune-, Newyork-Herald-, Times-, Enquirer deRichmond ja American Review-sanomalehtiä?"
"Olen, olenpa kaksikymmentäkin kertaa."
"Luuletteko siis niinkuin minäkin, rakas veljeni poika, että yhdysvaltioiden sotaa kestää vielä kauan?"
"Kyllä vielä kauan."
"Te tiedätte hyvin kyllä, kuinka tuo taistelu haittaa suurestiEnglannin ja erittäinkin Glasgowin etuja."
"Ja erikoisesti Playfairin ja Kumppanin etuja" — keskeytti hänet setäVincent.
"Erittäinkin heidän" — myönsi nuori kapteeni.
"James, siitä olenkin joka päivä levotonna, enkä taida kauhistuksetta ajatella niitä suuria onnettomuuksia kauppaliikkeen alalla, mitkä tuo sota on aikaansaattava. Kyllähän huone Playfair ja Kumpp. on vakavarainen, mutta se on yhteydessä toiminimien kanssa, jotka voivat joutua vararikkoon. Oih, hiisi vieköön nuo ameriikkalaiset, olkootpa sitte orjuuden puolustajia tahi vastustajia!"
Jos Vincent Playfair, ihmiskunnan suuriin periaatteihin nähden, jotka aina ja joka paikassa ovat asetettavat edelle yksityisiä harrastuksia, tekikin väärin näin puhuessaan, niin hänellä yhtäkaikki oli oikeus katsella asiaa suoranaisesti kauppaedun kannalta. Tärkeintä Amerikan vientitavaraa ei saatukaan Glasgowin markkinoille. Pumpulinälkä, — The cotton famine — käyttääksemme tätä paljon merkitsevää englantilaista sananpartta, kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Tuhansittain työmiehiä joutui elämään yleisen armeliaisuuden varassa.
Glasgowilla oli viisikolmatta tuhatta kehruukierrutinta, jotka ennen Yhdysvaltojen sotaa joka päivä valmistivat kuusisataa viisikolmatta tuhatta metriä pumpulilankaa, se on: viisikymmentä miljoonaa naulaa vuosittain. Näistä numeroista voi päättää, mitä selkkauksia oli syntyvä kaupungin teollisessa elämässä, kun raaka-ainetta kehruutehtaille miltei peräti puuttui. Vararikot kuuluivat päiväjärjestykseen, työt lakkautettiin kaikissa tehtaissa ja työmiehet kuolivat nälkään.
Tämän äärettömän kurjuuden näkeminen se saattoi James Playfairin ajattelemaan rohkeata yritystänsä.
"Minä hankin pumpulia" — sanoi hän — "ja tuon sen tänne, maksakoon mitä maksaa."
Ja ollen kauppamies yhtä paljon kuin setä Vincentkin, päätti hän esittää tuumansa tavallisen kauppa-yrityksen muodossa.
"Kuulkaapa nyt tuumani, setä!"
"Annas kuulla, James!"
"Se on aivan mutkaton. Me rakennamme tavattoman nopean ja paljon kantavan aluksen."
"Se käy laatuun."
"Me lastaamme sen ampumavaroilla, ruoka-aineilla ja vaatteilla."
"Hyvä, hyvä!"
"Minä otan päällikkyyden höyryssä, jätän kaikki Yhdysvaltojen alukset jälkeeni, tunkeudun väkisin johonkin piiritettyyn satamaan Etelässä…"
"Myöt lastisi korkeaan hintaan liittoutuneille, jotka sen tarvitsevat" — sanoi setä innokkaasti.
"Ja palaan täydellä pumpulilastilla."
"Jonka antavat sinulle melkein ilmaiseksi."
"Aivan niin, setä. No, mitä arvelette asiasta?"
"Oiva tuuma, mutta kuinka aiot päästä läpi?"
"Kyllä se käy laatuun, jos minulla on hyvä laiva."
"Minä rakennutan sinulle mitä oivallisimman laivan. Entäs laivaväki?"
"Oh, sen kyllä hankin. Paitsi sitä en tarvitsekaan useampia miehiä kuin että voin laivani kulkua ja liikkeitä hyvästi hoitaa, — — — siinä on kaikki tyyni. Tässä ei tule kysymykseen tapella yhdysvaltalaisten kanssa, vaan jättää heidät kauas jälkeensä."
"Niinpä niin, me jätämme heidät kauas jälkeemme" — vastasi setä Vincent jäykällä äänellä, — "Mutta sanoppa minulle, James, mihin paikkaan Amerikan rannikkoa aiot laskea?"
"Tähän asti, setä, ovat muutamat alukset jo tunkeutuneet New-Orléansin, Willmingtonin ja Savannahin rantaan saarrosten läpi, mutta minä aion käydä suoraan Charlestonia kohti. Ei yksikään Englannin alus ole vielä voinut tunkeutua sen ahtaisiin kulkuväyliin, paitsi la Bermuda. Minä teen niinkuin sekin, ja jos alukseni ei ole erittäin syvässä kulkeva, niin menen sinne minne Yhdysvaltojen alukset eivät voi seurata minua."
"Se on tosi" — sanoi setä Vincent — "että Charlestonissa on yltäkyllin pumpulia. Sitä poltetaankin, jotta siitä päästäisiin."
"Niinpä niin" — vastasi James — "ja mikä vielä on suurempi asia, kaupunki on miltei kokonaan saarroksissa, Beauregard on muonan ja ampumavarain puutteessa ja on maksava lastini runsaasti."
"Sinä olet oikeassa, poikani. No, milloinka tahdot lähteä?"
"Kuuden kuukauden perästä. Silloin pitää olla pitkiä öitä, talvi-öitä, jotta pääsisin helpommin läpi."
"Asia on päätetty."
"Päätetty!"
"Mutta vaiti, ymmärräthän?"
"Ei hiiskaustakaan."
Viisi kuukautta sen perästä lähti höyrylaiva Delphin Kelvinin veistämöltä kenenkään sen todellista tarkoitusperää tietämättä.
II. Lähtö.
Delphinin varustus kävi ravakasti. Taklinki oli jo valmis; ei muuta puuttunut kuin korjata sitä ja tätä. Delphinillä oli kolme mastoa, kuunaripurjeille, joka oli milteipä liikaa komeutta, se kun ei luottanut tuuleen, päästäksensä Yhdysvaltain risteilijöitä pakoon, vaan väkevään koneesensa — ja siinä se teki oikein.
Joulukuun loppupuolella käväsi Delphin koetusmatkalla pitkin Clyde-virtaa. Vaikea on sanoa, kumpi oli tyytyväisempi, laivanrakennusmestari vai kapteiniko. Tämä uusi höyrylaiva kulki ihmeellisen hyvästi ja patentti logi [kone, jolla saadaan selville laivan nopeus] osoitti seitsemäntoista peninkulmaa tunnissa, johon nopeuteen ei yksikään englantilainen, ranskalainen tahi amerikalainen laiva vielä ollut tähän saakka päässyt. Varmaankin olisi Delphin kilpapurjehduksessa nopeimmankin aluksen kanssa päässyt voitolle.
Joulukuun 25 päivänä alkoi lastaus. Delphin pantiin rantalaiturin viereen, vähän alemma Glasgow-Bridgeä, tätä viimeistä siltaa, ennen kuin tullaan Clyden suulle. Siellä oli suunnattoman suuria makasiinia, jotka sisälsivät mahdottomia vaate-, ase- ja muonavaroja, mitkä nyt kaikki tuota pikaa katosivat Delphinin ruumaan. Tämän lastin laatu ilmaisi aluksen salatun tarkoituksen. Playfair ja Kumpp. eivät tainneet kauemmin pitää salaisuuttansa kätkettynä, ja paitsi sitä ei saisi viipyä kauan, ennenkuin Delphin lähtisi merelle. Amerikalaista risteilijää ei ollut yhtään näkynyt Englannin kulkuvesillä. Ja kuinka voitiin asiata salassa pitää, kun tuli kysymys laivaväen hankkimisesta. Väkeä ei voitu pestata laivaan ilman että heille ilmoitettiin minne aluksen tuli lähteä. Matkan päähän päästyä oli kentiesi henki pantava alttiiksi, ja kun se oli tehtävä, niin tottapa teki mieli tietää miten ja minkä vuoksi.
Mutta nämä mahdollisuudet tulevaisuudessa eivät näyttäneet peljästyttävän ketään. Tarjottu palkka oli hyvä ja merimiehiä tulikin tarjokkaiksi, miehiä oivallisia, suuri joukko. James Playfairin oli vain työläs valita, mutta hän teki sen niin hyvin kuin taisi, ja neljänkolmatta tunnin perästä sisälsivät hänen laivarullansa kolmenkymmenen matruusin nimet, joista olis ollut kunnia Hänen kaikkein armollisimman Majesteettinsa huvilaivalle.
Lähtö määrättiin tammikuun 3:ksi päiväksi, ja Delphin oli aivan valmis purjehtimaan joulukuun 31 päivänä. Ruumat olivat täpötäynnä ampuma- ja ruokavaroja ja hinkalot hiiliä. Lähtöä ei estänyt mikään.
Kun kapteini tammikuun 2 päivänä oli laivassa heittääksensä siihen vielä viimeisen tarkastavan silmäyksen, tuli eräs mies Delphinin köysiportaille pyytäen saada puhutella kapteini James Playfairia. Eräs matruusi vei hänet nyt peräkannelle.
Hän oli vankka, hartiakas, uljas, punaverinen mies, jonka yksinkertaisissa kasvonpiirteissä vivahteli jonkin verran viekkautta ja iloisuutta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän merimiehen ammattia ja hän katseli ympärilleen niinkuin se, joka ei ole juuri tottunut laivan kantta tallailemaan. Kuitenkin oli hän olevinaan kuin merihärkä ainakin, tarkasteli Delphinin taklaasia ja heitteli ruumistaan sinne ja tänne, niinkuin merimiehillä tapana on.
Tultuansa kapteinin eteen katsoi hän vakavasti häntä silmiin ja sanoi:
"Kapteini James Playfairko?"
"Minä se olen" — vastasi tämä — "mitä tahdotte?"
"Päästä teidän palvelukseenne laivassa."
"Sijaa ei enää ole. Laivaväki on täysilukuinen."
"Vaikka kohta, yksi mies lisäksi ei tuottane teille häiriötä!Päinvastoin."
"Niinkö luulet?" — sanoi Playfair, tarkastaen vierasta aina silmän pohjaan asti.
"Siitä olen aivan varma", — vastasi matruusi.
"Mutta kuka sinä olet?" — kysyi kapteini.
"Oiva merimies, ravakka ja luotettava poika, pelkäämätön ja häikäilemätön. Kaksi vahvaa kättä, semmoista kuin minulla on kunnia teille tarjota, eivät ole mikään huono asia laivassa."
"Mutta onhan muitakin laivoja kuin Delphin ja muitakin kapteinia kuinJames Playfair. Miksi tulet juuri tänne?"
"Sen tähden että tahdon palvella täällä Delphinissä ja kapteini JamesPlayfairin komennon alla."
"Niin, mutta minäpä en sinua tarvitse."
"Ainahan kelpo miestä tarvitaan, ja jos minä, näyttääkseni voimiani, saan koetella kolmen tahi neljän miehen kanssa teidän laivaväessänne, niin olen valmis."
"Sitäpä kelpaa kuulla. Mutta mikä nimesi on?"
"Crockston, jos niin suvaitsette."
Kapteini otti muutamia askelia taapäin voidakseen paremmin katsella tätä Herkulesta, joka näin omituisella tavalla esitti itsensä. Ryhdissä, ruumiinrakennuksessa, miehen koko ulkonäössä ei ollut mitään, mikä olisi näyttänyt vastustavan hänen väitöstänsä, että muka oli voimakas mies. Nähtävä oli, että hänellä piti olla tavattomat ruumiin voimat ja ettei hän vähistä hätäilisi.
"Missä olet ennen purjehtinut?" kysyi Playfair.
"Hiukan siellä, hiukan täällä."
"Ja Delphinin tarkoituksen tiedät?"
"Tiedän, ja sepä se juuri minua houkutteleekin."
"No, kentiesi tekisin tyhmästi, jos päästäisin luotani niin kyvykkään miehen kuin sinä. Hae ensimäkien perämies Mathew, ja anna hänen merkitä sinut laivaluetteloon."
Sanottuansa nämä sanat James Playfair odotti että mies tekisi käännöksen ja kiiruhtaisi keulan puolelle, mutta siinä hän pettyi. Crockston ei liikahtanut paikaltaan.
"No, etkö kuullut mitä sanoin?" kysyi kapteini.
"Kuulin kyllä" — vastasi matruusi — "vaan siinä ei ollut kaikki, minulla on jotakin teiltä pyydettävää."
"Sinä kiusaat minua" — sanoi Playfair kiivaasti. — "Minulla ei ole aikaa seisoa ja jaaritella kanssasi."
"En tahdo kauan olla teille kiusaksi" — vastasi Crockston. — "Ainoastaan pari sanaa vielä ja kaikki on selvillä. Minä tahdon sanoa teille, että minulla on sisarenpoika."
"Onpa kaunis eno sillä pojalla" — vastasi kapteini. — "Joko olet lopettanut?" jatkoi hän vielä kärttyisesti.
"Heti, — tuossa paikassa. Kun otetaan eno, saadaan sisarenpoika kaupanpäällisiksi."
"Vai niin, tosiaanko?"
"Niin tosiaankin, se on tavallista. Toinen ei lähde jos ei toinenkaan."
"No mikä sitten sisaresi poika on?"
"Viisitoista vuotias poika, vasta-alkaja, jonka tahdon harjoittaa ammattiin. Hänellä on erinomaisen hyvä tahto ja hänestä kerran tulee kelpo merimies."
"Kuulepas, rakas Crockston" — huudahti kapteini — "luuletko Delphiniä miksikään laivapoikain koulupaikaksi?"
"Meripojista älkää pahoin puhuko" — virkahti merimies. — "Yksi oli, josta tuli amiraali Nelson, ja toisesta tuli amiraali Franklin."
"Tuhat tulimmaista, ystäväni" — vastasi James Playfair — "sinäpä puhut mieleni mukaan. Otapa siis tänne se sisaresi poika, mutta jos en hänen enossaan löydä sitä oivaa miestä, joksi hänen väität, niin eno saapi minun kanssani tekemistä. Mene nyt ja tule tunnin perästä takasin."
Crockstonia ei tarvinnut käskeä kahdesti. Hän kumarsi jotenkin kömpelösti kapteinille ja oli muutamilla askelilla taas rantasillalla. Tunnin perästä tuli hän taas laivaan sisarensa pojan kanssa. Tämä oli neljä- tahi viisitoistavuotias poika, kasvultaan vähän hento ja heikko, ujo ja arkaileva muodoltaan, joka aivan vähän muistutti enonsa varmuutta ja ruumiinvoimia. Crockstonin täytyikin muutamilla hyvillä sanoilla rohkaista häntä.
"Kas niin ole jäykkänä vain" — sanoi hän. — "Tuhat tulimmaista, eihän täällä ole ketään, joka tahtoisi syödä meidät, ja päällisiksi saatamme vielä mennä tiehemme, jos niin tahdomme."
"Ei, ei" — vastasi nuorukainen — "Jumala meitä varjelkoon!"
Samana päivänä olivat matruusi Crockston ja jungmanni John StiggsDelphinin laivaväen luetteloon merkityt.
Seuraavana aamuna kello 5 aikana olivat höyrypannut täydessä työssä, tärisyttäen kantta. Höyry pursusi vinkuen henkiläppäin kautta. Lähdön hetki läheni.
Melkoinen ihmislauma tunkeili, vaikka tämä oli varhain aamulla, rantalaiturilla ja Glasgowin ajosillalla. Tahdottiin näet vielä kerta jättää jäähyväiset tälle uljaalle höyryalukselle. Vincent Playfair oli tullut syleilemään veljensä poikaa, kapteini Jamesia, ja käyttäytyi tässä tilaisuudessa kuin ylistetyn vanhan ajan aikuinen oikea roomalainen. Hän säilytti sankarillisen mielenmalttinsa, ja kaksi navakkaa suuteloa veljenpojalle todistivat hänen tarmokasta sieluansa. "Lähde James" — sanoi hän nuorelle kapteinille — "lähde pian ja tule vielä pikemmin takaisin. Mutta ennen kaikkea, älä unhota käyttää tilaisuutta hyväksesi. Myö kalliisen, osta hyvällä hinnalla ja setäsi on sinua kunnioittava."
Näiden kehoitus-sanain perästä, lainatut "Taitavan kauppiaan käsikirjasta", setä ja veljenpoika erosivat toisistaan, ja kaikki sivulliset lähtivät laivasta.
Sinä hetkenä Crockston ja John Stiggs seisoivat vieretysten keulan puolella, ja ensinmainittu virkkoi:
"Hyvästi menee! Oikein oivallisesti! Kahdessa tunnissa olemme aavalla merellä, ja minä toivon paljon hyvää tällä lailla aljetusta matkasta!"
Vastauksen asemesta nuorukainen puristi vaan hänen kättään.
James Playfair jakoi nyt viimeiset käskynsä ennen lähtöä.
"Onko meillä tarpeeksi kova höyryvoina?" — kysyi hän ensimäiseltä perämieheltä.
"On, kapteini" — vastasi Mathew.
"Hyvä, nakatkaa kiinnitysköydet irti."
Käsky pantiin hetipaikalla toimeen; propellit alkoivat kieppua; ja Delphin päästyään liikkeelle pyyhkäsi satamassa olevain alusten sivu ja katosi kohta ihmislauman näkyvistä, joka nyt lähetti sille viimeisen hurraa-huutonsa.
Meno Clydeä alaspäin kävi helposti. Tämän joen saatetaan sanoa syntyneen ihmiskäsien, niin, vieläpä mestarin käsien kautta. Joki on, näetsen, kuudenkymmenen vuotisten mudanruoppauksen ja alituisten perkausten kautta saanut viidentoista jalkamitan syvyyden, ja leveys kaupungin rantasiltain välillä on tullut kolmea vertaa suuremmaksi. Siellä oleva masto- ja höyrytorvimetsä katosi kohta savun ja sumun sekaan. Vasarain pauke valimoissa ja kirveiden kapse laivaveistämöillä heikkeni vähitellen. Partickin kohdalla tuli kesäasuntoja ja huvilarakennuksia tehtaiden ja työpajain sijaan. Delphin laski hiljaisella koneella rantavallien välitse, jotka pitävät joenpintaa maata korkeammalla, ja monesti hyvinkin ahtaiden paikkojen läpitse. Tämä haitta ei ole kumminkaan suuri, sillä purjehdittavalla joella syvyys on isompiarvoinen kuin leveys.
Höyrylaiva, jota eräs noita Irlannin meren oivallisia luotsia ohjasi, meni verkalleen, mutta arvelematta meriviittain, kivipatsaiden ja noiden kiviröykkiöiden välitse, joille valotornia on rakettu ahtaiden pääsypaikkain merkeiksi. Delphin purjehti kohta Renfrew-linnan sivu. Clyde kävi nyt leveämmäksi Kilpatrickin kunnaiden juurella ja Bowling-lahden edustalla, jonka perukalla avautuu sen kaivannon suu. joka yhdistää Edinburghin ja Glasgowin.
Dumbarton-linnasta, joka on neljäsataa jalkaa korkea, voitiin sumussa ainoastaan varjot eroittaa, ja vasemmalla rannalla keinuivat laivat Delphinin mainingeissa. Muutamia peninkulmia eteenpäin purjehdittiin Greenockin, James Watt'in syntymäpaikan ohitse. Delphin oli nyt Clyden laskulla ja sen lahden suulla, jonka kautta joki luo vetensä Pohjoiskanaaliin. Siellä tuntui meren ensimäiset laineliikkeet, ja Delphin laski pitkin Arrans saaren ihanoita rantoja. Gantyren niemi, joka pistää kanaaliin, jäi jo taaksepäin, ja Rathlin saari alkoi siintää keulan edessä. Luotsi palasi veneessä kutteriinsa, joka risteili ulapalla. Delphin meni kapteininsa komentamana, pohjan puolitse Irlantia, alusten harvoin kuljettavaa tietä, ja kohta oli jätetty viimeisetkin Europan rannikot, ja siten oltiin äärettömällä valtamerellä.
Merellä.
Delphinillä oli hyvä miehistö. Siinä ei ollut merisotamiehiä, vaan väkeä, joka ymmärsi hyvin laivalla liikehtiä, ja liikehtimisessä oli kaikki mitä tarvittiin. He olivat navakoita, nerokkaita poikia, mutta kaikki enemmän tahi vähemmän kauppamiehiä. He himosivat tavarata, ei kunniata. Heillä ei ollut lippua näyttää tahi kanuunan laukauksilla puolustettavaa. Laivan koko tykistönä oli vaan kaksi pientä, ainoastaan merkin antoon aiottua mörssäriä.
Delphin puski hyvää vauhtia. Se oli semmoinen kuin rakennusmestari ja kapteini olivat siitä toivoneetkin, ja kohta oli se ulkona Britannian kultavesien rajoja. Muutoin ei voitu keksiä yhtään alusta tuolla äärettömällä valtamerellä. Paitsi sitä Yhdysvaltojen aluksilla ei ollut oikeutta ahdistaa Delphiniä, se kun kulki Englannin lipun turvissa. Ne taisivat kyllä seurata sitä ja estää sitä rikkomasta piirityslinjaa, mutta ei sen enempääkään. James Playfair olikin tehnyt kaiken mitä oli voinut aluksen nopeuden puolesta, juuri sitä varten ettei häntä saavutettaisi.
Kuinka lieneekin tämän asian laita ollut, niin laivalla pidettiin kumminkin tarkkaa vahtia, ja vaikka oli kylmä, oleskeli mies alinomaa mastossa, valmiina antamaan merkin pienimmästäkin purjeesta taivaanrannalla. Yön tullessa antoi kapteini mitä tarkimmat ohjeet likimmäiselle miehelleen, mr Mathewille.
"Älkää antako saman tähystäjän kovin kauan olla saalingilla" — sanoi hän. "Pakkanen on kiihtynyt, ja silloin ei olla tarkkoja vahdinpidossa. Muuttakaa siis usein väkeänne."
"Se on tietty kapteini" — vastasi Mathew.
"Minä esitän teille erittäinkin Crockstonin siihen palvelukseen. Se veitikka sanoo itsellään olevan erinomaisen tarkan silmän, ja meidän täytyy panna se koetukselle. Antakaa hänelle aamuvahdinpito. Hän silloin hyvin tarvitsee valpasta silmäänsä sumussa. Jos jotakin merkillistä tapahtuu niin antakaa minulle tieto."
Tämän sanottuansa meni James Playfair hyttiinsä. Mathew käskettiCrockstonin luoksensa ja ilmoitti hänelle kapteinin käskyn.
"Aamulla kello 6 aikana sinä menet tarkastuspaikallesi etumaston tankosaalingille."
Crockston antoi murinan kuulua, jonka muka piti merkitä myöntävää vastausta, mutta tuskin oli Mathew kääntynyt häneen selin, ennenkuin hän jupisi muutamia sanoja, mahdottomia ymmärtää, ja lopuksi huudahti:
"Mitä tuhat tulimmaista hän tarkoittaa tuolla etumaston tankosaalingillaan?"
Samassa tuli hänen turvattinsa John Stiggs hänen luoksensa.
"No, kuinkas sinun laitasi on, rakas Crockstonini?" — kysyi hän.
"Hyvästi kyllä" — vastasi merimies väkinäisesti hymyillen. — "On vain yksi asia, joka…! Tämä laiva ruojushan puistelekse niinkuin koira, joka vedestä nostetaan; oikein minun vatsani kääntyy aivan nurin."
"Ystävä parkani?" — virkkoi John, silmäillen Crockstonia vilkkaalla kiitollisuuden tunnolla.
"Niin" — jatkoi Crockston — "kun ajattelen, että minun tällä iälläni pitää olla merikipeä! Mikä raukka minä olen! Mutta toisinpa se kääntyy! Ja sitte on eräs etumaston tankosaalinki, joka saattaa sormeni korvan taustaan."
"Rakas Crockston, ja se on minun tähteni, kuin…?"
"Teidän ja hänen tähtensä" — vastasi Crockston. — "Mutta siitä älkää mitään virkkako. Pankaa toivonne Jumalaan, hän ei teitä hylkää."
Näillä sanoilla menivät John Stiggs ja Crockston matruusien kanssiin, mutta tämä jälkimäinen ei nukkunut, ennenkuin hän näki turvattinsa panneen levolle siihen ahtaaseen kojuun joka oli hänelle annettu.
Kello 6 aikana aamulla nousi Crockston ylös mennäksensä vahtipaikalleen. Hän meni kannelle, ja Mathew antoi hänelle käskyn kiivetä ylös ja pitää tarkkaa vahtia.
Crockston näytti näistä sanoista joutuvan vähän ymmälle, mutta teki viimein päätöksensä ja lähti menemään perän puoleen.
"No minne menet?" huusi Mathew.
"Sinne minne käskitte minun mennä" — vastasi Crockston.
"Minä käskin sinun mennä etumaston tankosaalingille."
"No, sinnehän olenkin menossa" — vastasi matruusi vähintäkään hätäytymättä ja astui yhä vain perää kohti.
"Näyttää kuin tekisit pilkkaa minusta?" huudahti Mathew vihaisesti. — "Sinä aiot hakea etumaston tankosaalinkia mesaanimastosta. Näytätpä aika maa-moukalta, joka tuskin osaa panna seisinkiä tahi tehdä pleissiä. Millä lossilla olet seilannut? Ylös etumastoon, nauta, ja paikalla."
Vahtimatruusit, jotka kuultuansa Mathewin sanat olivat juosseet paikalle, eivät voineet olla nauramatta kohtikurkkua, nähdessään keskikannen sivulle palanneen Crockstonin tyrmistyneen katsannon.
"Pitääkö minun" — sanoi hän, katsellen mastoa, jonka huippu katosi aamusumuun perin näkymättömäksi — "pitääkö minun kiivetä tuonne?"
"Pitää" — vastasi Mathew — "ja joutuin! Pyhä Patrik auta! Joku Yhdysvaltojen alus olisi ennättänyt syöstä keularaakansa taklinkiimme, ennenkuin tuo laiskuri on ehtinyt paikallensa. No, sukkelaan!"
Crockston kapusi sanaakaan virkkamatta työläästi reilingille. Sitte alkoi hän vätystellä väylingeitä myöten niin kömpelösti kuin suinkin voi ajatella ja niinkuin se, joka ei osaa käyttää käsiään eikä jalkojaan. Päästyänsä etumaston merssille hän tuohon paikkaan pysähtyi, sen sijaan että olisi keveästi keikahuttanut itsensä ylös, ja kaappasi kiinni köysistä niinkuin olisi hänen päätänsä huimannut. Mathew, jota ensin mokoma kömpelyys hämmästytti, nousi viimein vihan vimmaan ja käski hänen tuossa paikassa astua alas.
"Tuo jätkä" — sanoi hän passarille — "ei ole ikipäivinään ollut matruusina. Johnson mene katsomaan mitä hänellä on laukussaan."
Johnson meni heti väen kanssiin.
Sillä aikaa Crockston vaivoin kapusi alas, ja kun toinen jalkansa luiskahti, koukkasi hän kiinni erääsen juoksevaan köyteen ja niin pudota möksähti kannelle.
"Jahnus, nauta, tyhjän toimittaja" — huusi Mathew lohdutuksen asemesta. — "Mitä sinulla täällä Delphinissä on tekemistä? Sinä olet sanonut olevasi kelpo merimies, etkä tiedä edes eroittaa perämastoa etumastosta. Mutta siitä tahdomme hiukan puhella keskenämme."
Crockston ei vastannut mitään, vaan kääntyi selin, valmiina, niinkuin näytti, kärsimään jos mitä. Samassa palasi kapteinin passari.
"Tämä" — sanoi hän Mathewille — "oli kaikki, minkä löysin hänen kapineissaan: salkku sisältävä kirjeitä jotka näyttävät epäluulonalaisilta."
"Anna tänne!" — sanoi Mathew. — "Kirjeitä, Pohjoisvaltioiden postileimoilla varustettuja. Mr Halliburt Bostonista! Abolitsionisti! Orjuuden vastustaja! Yhdysvaltojen puolustaja! Katala, et siis olekaan muu kuin pettäjä? Sinä olet väärillä ilmoituksilla keinotellut itsesi tänne laivaan meitä pettääksesi, mutta älähän, asiasi on kohta päätökseen saatettava ja sinä saat maistaa yhdeksänhäntäisen kissan kynsiä. [Cat of nine tails, yhdeksästä nahkahihnasta tehty patukka, jota paljon käytetään Englannin laivastossa.] Passari, anna kapteinille sana, ja me toiset odottaessamme pidämme tarkalla silmällä tätä riiviötä."
Kuultuansa nämä mielilauseet Crockston irvisti rumasti, mutta ei avannut suutansa. Hän sidottiin kelavintturiin kiinni, jossa ei voinut liikuttaa käsiänsä eikä jalkojansa.
Muutamain minuuttien perästä sen jälkeen lähti James Playfair hytistään ja tuli kelavintturille.
Mr Mathews ilmoitti heti kapteinille mistä oli kysymys.
"No — mitä sinulla on vastaamista?" kysyi kapteini, joka tuskin voi hillitä suuttumistansa.
"Ei mitään" — vastasi Crockston.
"Ja mitä sinulla on tekemistä täällä laivassa?"
"Ei mitään."
"Ja mitä nyt odotat minulta?"
"En mitään."
"Kuka sinä olet? Amerikalainenko kuten nämä kirjeet näyttävät osoittavan?"
Crockston ei virkkanut mitään.
"Passari" — sanoi James Playfair — "anna hänelle viisikymmentä huimausta pampulla. Kenties hänen kielensä kahleet kirpoavat. Vai mitä itse luulet, Crockston?"
"Kylläpähän nähdään" — vastasi John Stiggs'in eno silmiänsä räpähyttämättä.
"Työhön käsiksi!" — sanoi passari.
Kun tämä käsky oli annettu, riensi kaksi vankkaa matruusia riisumaan Crockstonilta hänen villapuseronsa. He olivat jo kaapanneet tuon hirmuisen aseen käteensä ja kohottivat sen tämän onnettoman hartioita kohti, kun John Stiggs, kalpeana ja tuskan valtaamana, hyökkäsi kannelle.
"Kapteini!" huusi hän.
"Oh! tuossa on meillä hänen sisarensa poika"
"Kapteini" — jatkoi nuorukainen töin tuskin voiden malttaa mieltänsä — "mitä Crockston ei ole tahtonut sanoa, sen sanon minä. Minä en ole salaava, mitä hän vielä tahtoo salassa pitää. Niin, hän on amerikalainen, ja niin olen minäkin. Kumpikin olemme viholliset orjapuoluelaisille, mutta emme suinkaan semmoiset, jotka olisimme tulleet pettämään Delphiniä ja jättämään sitä Yhdysvaltojen laivoille."
"Mitä siis teillä on tekemistä täällä?" — kysyi kapteini kovalla äänellä, tarkasti silmäillen tuota nuorta merimiestä.
Tämä oli kahden vaiheella hetkisen aikaa, ennenkun vastasi, mutta sitte sanoi hän vakavalla äänellä:
"Kapteini, haluaisin puhutella teitä kahdenkesken."
John Stiggs'in tätä pyytäessä James Playfair piti alinomaa silmänsä häneen luotuina. Nuorukaisen lempeät kasvonpiirteet, hänen erinomaisen miellyttävä äänensä, hienot ja valkoiset kätensä, joita päällesivelty nokikerros ei voinut salata, suuret, vilkkaat ja samalla uskolliset silmänsä — kaikki nämä saattoivat kapteinin perin toisiin ajatuksiin. Johnin ilmoitettua pyyntönsä, Playfair katsahti terävästi Crockstoniin, joka kohautti olkapäitänsä. Sitte loi hän kysyvän silmäyksen nuorukaiseen, joka hämmentyi siitä, ja sanoi tämän ainoan sanan:
"Tule!"
John Stiggs seurasi kapteinia peräkannelle, ja James Playfair sanoi avatessaan hyttinsä ovea nuorukaiselle, jonka posket olivat kalpeat liikutuksesta:
"Olkaa hyvä ja astukaa sisään, miss?"
Kun Johnia tällä tavoin puhuteltiin, punastui hän ja kaksi suurta kyyneltä vierähti vastoin hänen tahtoansa poskille hänen kauneista silmistään.
"Olkaa huoleti, miss" — sanoi Playfair lempeällä äänellä — "vaan olkaa hyvä ja sanokaa, mitä seikkaa minun on kiittäminen siitä, että nyt olette tässä laivassa?"
Neiti epäröi vähän aikaa ennenkun vastasi, mutta kapteinin silmäys rohkaisi hänen mielensä ja hän lausui:
"Herra kapteini" — sanoi hän — "minä haluan tavata isääni Charlestonissa. Kaupunki on piiritettynä sekä maan että meren puolelta. En tiennyt kuinka pääsisin, ennenkuin kuulin Delphinin aikovan murtaa saarroksen. Miten tulin tähän laivaan sen tiedätte, ja minä pyydän teitä antamaan anteeksi, että niin olen tehnyt ilman teidän luvattanne, sillä varmaan ette olisi suostuneet anomukseeni."
"Aivan varmaan" — vastasi James Playfair.
"Siis tein oikein etten teiltä sitä pyytänytkään" — jatkoi tämä nuori tyttö lujemmalla äänellä.
Kapteini laski kätensä ristiin, asteli kerran hytin ympäri ja seisahtui sitte.
"Mikä nimenne on'?" — kysyi hän.
"Jenny Halliburt."
"Niitten kirjeitten osotteesta päättäen, jotka tavattiin Crockstonin papereissa, niin isänne on Bostonista?"
"Niin on, herra kapteini."
"Pohjoisvaltioitten mies on siis eteläisten kaupungissa, sillä aikaa kuin valtiot käyvät tulista sotaa?"
"Isäni on otettu vangiksi, herra kapteini. Hän oli Charlestonissa, kun ensimäiset laukaukset laukaistiin kansallis-sodassa ja kun liittoutuneet karkoittivat Yhdysvaltojen sotaväen Sumter-linnasta. Isäni valtiolliset mielipiteet saattoivat hänet orjapuolueen vihoihin, ja vastoin kaikkea oikeutta hän kenraali Beauregardin käskystä vangittiin. Minä olin silloin Englannissa käymässä erään sukulaisen luona, joka nyt on kuollut, ja yksinäni, ilman muuta tukea kuin Crockston, perheemme uskollisin palvelija, tahdoin hakea isäni ja hänen kanssansa käydä vankeuteen osalliseksi."
"No, mikä mies isänne Halliburt on?" kysyi James Playfair.
"Rehellinen ja kunniallinen sanomalehtimies" — vastasi Jenny uljaasti — "Tribunen etevimpiä toimittajia, joka rohkeimmin on mustain puolta pitänyt."
"Orjuuden vastustaja" — huudahti kapteini kiivaasti. — "Yksi niitä miehiä, jotka, ollen orjuutta hävittävinänsä, ovat peittäneet maansa verellä ja raunioilla!"
"Herra kapteini" — vastasi Jenny vaaleten — "te puhutte pahoin isästäni! Teidän ei pitäisi unhottaa, että olen yksinäni täällä häntä puollustamassa."
Vieno punastus lennähti kapteinin otsalle, ja hän vihastui, mutta häpesikin samassa. Hän aikoi juuri vastata tälle nuorelle tytölle mitä ajatteli, mutta hänen onnistui hillitä itsensä, ja avasi hytin oven ja huusi:
"Johnson! Tästä lähtien kuuluu tämä hytti miss Jenny Halliburtille. Panettakaa minulle riippumatto kajutan perimmäiseen osaan. Muuta en tarvitse."
Passari katseli suurin silmin tuota nuorta miestä, jota naisen nimellä puhuteltiin, mutta meni James Playfairin viittauksesta tiehensä.
"Ja nyt miss, olette kotonanne" — sanoi Delphinin nuori kapteini, ja astui ulos hytistä.
Crockston osoittaa valtioviisaan kykyä.
Kohta tuli koko laivaväestö tietämään miss Halliburtin historian, eikä Crockstonikaan ujostellut sitä kertoa. Kapteinin käskystä oli hän päästetty kelavintturista irti, ja yhdeksänhäntäinen kissa oli jälleen päässyt tavalliselle paikallensa.
"Kaunis eläin" — sanoi Crockston — "erittäinkin kun se piiloittaa kyntensä."
Irti päästyänsä meni Crockston kanssiin, otti pienoisen kapsäkin, jonka vei miss Jennylle. Tämä nuori tyttö sai nyt jälleen pukeutua naisen vaatteisiin, mutta pysyi hytissään eikä näyttäytynyt kannella.
Mitä Crockstoniin tulee, niin oli selvästi ja silminnähtävästi todistettu, ettei hän ollut merimies enemmin kuin mikä tallirenki tahansa, jonka vuoksi hän vapautettiin kaikesta palveluksesta laivassa.
Sillä aikaa kynti Delphin aika vauhtia Atlantin yli, pieksäen aaltoja kaksinkertaisella propellillaan ja ainoana tehtävänä laivassa oli tarkka vahdinpito. Seuraavana päivänä sen perästä, joka teki lopun miss Jennyn inkognitosta eli tuntemattomana olosta, käveli James Playfair nopeilla askeleilla edes takaisin peräkannella. Hän ei ollut kertaakaan koettanut saada jälleen nähdä tuota nuorta tyttöä jatkaakseen päivää ennen keskeytynyttä puhelua.
Kävellessään tuli hän ehtimiseen astumaan Crockstonin sivu, joka silmäluomiensa alta katseli häntä jonkunmoisella tyytyväisyydellä. Selvästi näkyi, että hän halusi saada puhutella kapteinia, ja hän katseli häntä niin väsymättömästi, että kapteini viimein tuskastui.
"Mitä nyt taas tahdot minulta?" — sanoi James Playfair amerikalaiselle. — "Sinä kuljet kuin kissa kuuman puuron ympärillä, eikö siitä loppua tulekaan?"
"Suokaa anteeksi, herra kapteini" — vastasi Crockston, katsoa tihruttaen toisella silmällään, "asia on niin, että minulla on jotakin teille sanomista."
"Mitähän se olisi?"
"Noh, se on hyvin mutkaton asia. Minua haluttaa toden teolla sanoa teille, että olette perin pohjin kelpo mies."
"Minä tulen toimeen ilman sinun imartelujasi."
"Nämä eivät ole imarteluja. Ne jätän siksi, kuin olette perille asti asiassa päässeet."
"Minne perille?"
"Tarkoituksenne perille, tietystikin."
"Onko minulla siis tarkoitus täytettävänä?"
"Tottapa kai! Te olette laivaanne ottaneet meidät, tuon nuoren tytön ja minut. Te olette antaneet hyttinne miss Halliburtille. Hyvä sekin! Te olette säästäneet minut patukasta. Jalomielisemmin ei saata kukaan menetellä. Te tulette viemään meidät perille Charlestoniin. Se on hyvin, hyvin hyvä asia! Mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki."
"Mitä, eikö siinä ole kaikki?" — huudahti James Playfair hämmästyksissään Crockstonin ynseistä vaatimuksista.
"Ei, ei millään muotoa" — vastasi tämä viimemainittu viekkaasti virnistellen.
"Tytön isä on vankina siellä!"
"Entäs sitte?"
"Entäs sitte? Hän tietystikin on pelastettava."
"Miss Hallihurtin isä pelastettava?"
"Se on tietty. Hän on kunnian mies, uskalias kansalainen. Maksaneehan vaivaa uskaltaa jotakin hänen puolestansa."
"Master Crockston" — sanoi James Playfair, vetäen kulmiansa ryppyyn — "te näytte olevan ensiluokan leikinlaskija. Mutta muistakaa, etten nyt olekaan sillä tuulella että leikkipuhetta suvaitseisin."
"Te erehdytte, herra kapteini" — väitti amerikalainen siihen. — "Minä en puhu leikkiä laisinkaan, vaan puhun kanssanne täyttä totta. Asia minkä ehdoitan, voi tosin ensi alussa näyttää teistä mahdottomalta, mutta likemmin asiata ajateltuamme tulette huomaamaan, ett ette saata toisin tehdä."
"Vai niin! Minunko siis pitäisi pelastaa mr Halliburt?"
"Niinkuin olen sanonut. Teidän pitää kenraali Beauregardilta anoa, että hän lasketaan vapauteen, ja kenraali ei ole hylkäävä anomustamme."
"Mutta jos hän sen tekee?"
"Sitte" — vastasi Crockston, joka ei antanut itseänsä keskeyttää, — "käytämme voimakkaampia keinoja ja viemme vangin pois liittoutuneitten nenäin edessä."
"Siis" — sanoi James Playfair, joka alkoi suuttua — "ei siinä kyllä että menen Yhdysvaltojen laivastojen keskitse ja murran Charlestonin saarroksen, vaan että minun täytyisi vielä mennä merelle, alttiina linnoitusten kanuunatulelle, ja tehdä tämä pelastaakseni herran, jota en tunne, yhden noita orjuuden vastustajia, joita inhoan, yhden noita paperin tuhraajia, jotka vuodattavat kirjoitusmustettaan verensä asemesta."
"No, yksi kanuunankuula enemmän tahi vähemmän, mitä se tekee?" — päätti Crockston.
"Master Crockston, ottakaa tarkka vaari siitä mitä nyt sanoin: jos kerran vielä rohkenette puhua minulle tästä asiasta, niin lähetän teidät ruuman alimmaiseen osaan koko matkan ajaksi, niin saatte oppia pitämään suunne kiinni."
Näin sanottuansa laski hän amerikalaisen menemään ja tämä meni mumisten:
"Kas niin! Minulla ei ole syytä olla tyytymätön keskusteluumme. Noppa on nakattu ja asia on menestyvä."
Sanoessaan "orjuuden vastustaja, jota inhoan" James Playfair ymmärrettävästi sanoi enemmän kuin hän ajatteli. Hän ei ollut orjuuden puolustaja, mutta hän ei tahtonut myöntää, että kysymys orjuudesta, vaikka presidentti Lincoln nimenomaan olisi sitä vakuuttanut, olisi tärkein Yhdysvaltioiden kansallisessa sodassa. Väittikö hän siis, että eteläisillä valtioilla — kahdeksalla kuudestaneljättä — periaatteellisesti oli oikeus ruveta eri yhdyskunnaksi sen tähden että olivat vapaa-ehtoisesti yhdistyneet? Ei suinkaan! Hän vihasi pohjoisvaltioiden miehiä, siinä kaikkityyni. Hän vihasi ja kammosi heitä sellaisina vanhempina veljinä, jotka olivat eronneet yhteisestä heimokunnasta, oikeina englantilaisina, jotka olivat nähneet hyväksi tehdä sen minkä hän, James Playfair, nyt hyväksyi liittoutuneissa valtioissa. Tällaiset olivat Delphinin kapteinin valtiolliset mielipiteet, mutta erittäinkin oli amerikalaissota tikkuna hänen silmissään ja hän tahtoi tehdä jonkun kepposen niille, jotka kävivät tätä sotaa. Helppo on siis ymmärtää, kuinka hän oli vastaanottanut tämän esityksen orjaystävän pelastamisesta ja liittoutuneiden loukkaamisesta, joiden kanssa hän aikoi asioihin antautua.
Mutta Crockstonin viekkaat esitykset eivät antaneet hänen ajatuksilleen enää rauhaa. Hän koetti niin paljon kuin mahdollista karkoittaa niitä, mutta ne palasivat ehtimiseen hänen mieleensä, ja kun miss Jenny seuraavana päivänä vähäksi aikaa tuli kannelle, ei hän uskaltanut katsoa häntä silmiin.
Se oli tosiaankin suuri vahinko; sillä tämä nuori valkeaverinen, älykäs ja lempeäsilmäinen tyttö ansaitsi kyllä kolmenkymmen-vuotiaan nuoren miehen katsomista. Mutta James Playfair tunsi itsensä ujostelevaksi hänen läsnä ollessaan ja ymmärsi, että tällä lumoavalla olennolla oli luja ja jalo sielu, joka oli puhdistunut onnettomuuden koulussa. Hän huomasi, että hänen vaitiolonsa tyttöä kohtaan merkitseisi kieltäymistä myöntymään tytön hartaimpiin toiveisiin. Paitsi sitä miss Jenny ei koskaan koettanut saada tavata James Playfairiä, mutta ei hän häntä vältellytkään, ja ensi päivinä he aivan vähän taikka eivät ollenkaan puhutelleet toisiansa. Miss Halliburt tuskin astui hytistään ulos eikä hän suinkaan olisi koskaan virkkanut sanaakaan Delphinin kapteinille, ellei Crockston olisi käyttänyt erästä juonta, joka saattoi heidät toistensa puheille.
Tämä rehellinen amerikalainen oli uskollinen palvelija Halliburtin perheelle. Hän oli herransa talossa kasvatettu ja hänen harras uskollisuutensa oli rajaton. Hän oli yhtä älykäs kuin vahva ja rohkea. Niinkuin jo olemme havainneet, oli hänellä oma tapansa katsella ja arvostella asioita ja seikkoja, samoin kuin hänen älynsäkin oli perin omituinen. Ei hänen rohkeutensa hevillä lannistunut ja pahimmastakin pulasta taisi hän ihmeteltävällä tavalla selviytyä.
Tämä kelpo mies oli päättänyt vapauttaa mr Halliburtin ja käyttää kapteinin laivaa ja kapteinia itseänsä pelastaaksensa hänet sekä palata Englantiin. Tämmöinen oli hänen tuumansa, kun sitä vastoin nuorella tytöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin tavata isäänsä ja olla hänen vankeuteen osallisena. Crockston koettikin kaikin mahdollisin keinoin ahdistella James Playfairiä. Hän oli jo lauaissut ensi laukauksen, kuten olemme nähneet; mutta vihollinen ei ollut vielä antaunut. Päinvastoin.
"Hitto vieköön" — arveli hän itsekseen, "miss Jennyn ja kapteinin täytyy välttämättömästä päästä hyviin väleihin toistensa kanssa, sillä jos he yhä edelleenkin muljottavat noin koko tämän pitkän matkan, niin emme pääse tuosta paikasta päkähtämään. Jos he edes puhelisivat, neuvottelisivat, vaikkapa kiistelisivät keskenänsä, niin menenpä vaikka hirteen, ellei James Playfair itse keskustelun kestäessä ehdottaisi sitä, mitä hän tänäpäivänä kieltää minulta."
Mutta nähdessään kapteinin ja tytön miltei välttelevän toisiansa,Crockston alkoi epäillä.
"No, sitte täytyy minun ryhtyä asiaan" ajatteli hän.
Neljäntenä päivänä aamulla astui hän miss Halliburtin hyttiin, hieroen käsiänsä oikein tyytyväisenä ja suutansa mutistellen.
"Hyviä uutisia, hyviä uutisia!" — huudahteli hän. — "Ette ikäpäivinänne saata arvata mitä kapteini on minulle ehdottanut. Se on oiva mies tuo kapteini!"
"Niin todellakin!"
"Mitä hän sitte on ehdottanut teille?" — kysyi miss Jenny, jonka sydän nyt ankarasti sykähteli.
"Sen että hän vapauttaa mr Halliburtin, ryöstää hänet liittoutuneitten vallasta ja tuo hänet Englantiin."
"Tosiaanko?" — huudahti Jenny.
"Niinkuin olen sanonut, miss. Sillä miehellä on sydän oikealla paikalla, tuolla kapteini James Playfairillä. Mutta semmoisia englantilaiset aina ovat: joko sulaa hyvyyttä tahi pelkkää pahuutta. Hän saa ollakin kiitollisuudestani vakuutettu, ja minä olen valmis hänen tähtensä hakkauttamaan itseni palasiksi, jos sillä voin hyvittää hänen mielensä."
Jennyn ilo oli rajaton, kuultuansa nämä Crockstonin sanat. Vapauttaa hänen isänsä! Tämä oli asia, jota hän ei koskaan ollut uskaltanut ajatella. Delphinin kapteini tahtoi siis hänen tähtensä panna laivansa ja laivaväkensä alttiiksi!
"Kiitos, herra kapteini, kiitos jalomielisyydestänne."
"Niin niin, niin se on" — lisäsi Crockston ja sanoi lopuksi — "ja juuri se, miss Jenny, ansaitsee kaiken kiitollisuutenne."
"Enemmän kuin kiitollisuuden" — puhkesi tyttö sanomaan — "ikuisen ystävyyden!"
Hän lähti heti hytistään lausumaan James Playfairille niitä tunteita, jotka nyt valtasivat hänen sydämmensä.
"Yhä paremmaksi ja paremmaksi asia koituu" — jupisi amerikalainen itsekseen. — "Se menee miltei täyttä laukkaa, se on onnistuva."
James Playfair käveli edes takaisin peräkannella ja, niinkuin hyvin arvata voipi, suuresti kummastui, melkeinpä hämmästyi, nähdessään tuon nuoren tytön lähenevän ja kiitollisuudesta kyynelehtivin silmin ojentavan hänelle kätensä sanoen:
"Kiitos, herra kapteini, kiitos jalomielisyydestänne, jota en ikänäni olisi rohjennut odottaa vieraalta."
"Miss" — vastasi kapteini, joka ei ymmärtänyt vähintäkään mitä tyttö tarkoitti — "mutta minä en tiedä"…
"Te tulette" — jatkoi miss Jenny — "minun tähteni kokemaan monia vaaroja ja kentiesi panemaan omat etunne alttiiksi. Paljon olette jo tehneet siinä, että olette täällä laivassa osoittaneet minulle vieraanvaraisuutta, jota minulla ei olisi oikeus"…
"Suokaa anteeksi, miss Jenny" — vastasi James Playfair — "mutta en tosiaankaan ymmärrä sanojanne. Minä olen kohdellut teitä niinkuin jokainen säädyllisesti kasvatettu mies olisi kohdellut naista ja käytökseni ansaitsee yhtä vähän tunnustusta kuin kiitollisuutta."
"Herra kapteini" — sanoi Jenny — "se on tarpeetonta, että kauemmin teeskentelette. Crockston on sanonut minulle kaikki."
"Vai niin" — sanoi kapteini — "Crockston on sanonut teille kaikki? Sitte voin vieläkin vähemmin käsittää syytä, joka sai teidät lähtemään hytistänne ja tulemaan tänne puhuaksenne sanoja, jotka"…
Tätä sanoessaan tämä nuori kapteini suuresti hämmästyi, hän kun muisteli sitä raakamaista tapaa, millä hän oli vastaanottanut amerikalaisen esityksen: mutta miss Jenny ei antanut hänelle aikaa lähempään selitykseen, mikä olikin kapteinille suureksi onneksi, vaan keskeytti hänet sanoen:
"Herra kapteini, astuessani laivaanne minulla ei ollut muuta tarkoitusta kuin tulla Charlestoniin, ja kuinka julmat orjuuden puoltajat lienevätkin, niin he eivät olisi kieltäneet tyttöparkaa käymästä isänsä vankeuteen osalliseksi. Niin on asia, ja minä en rohjennut vähimminkään toivoa voivani sieltä palata; mutta koska jalomielisyytenne on niin suuri, että tahdotte vapauttaa vangitun isäni ja tehdä kaikki mitä voimissanne on pelastaaksenne hänet, niin saatatte olla vakuutettu minun syvästä kiitollisuudestani ja sallinette minun puristaa kättänne."
James Playfair ei tiennyt mitä vastata eikä miten hän käyttäytyisi. Hän pureskeli huuliansa eikä rohjennut tarttua tytön tarjoamaan käteen.
Hän hyvin kyllä älysi Crockstonin panneen hänet pulaan semmoiseen, että hänen nyt olisi mahdotonta siitä peräytyä. Kumminkaan ei hänen tuumiinsa soveltunut ruveta avulliseksi mr Hallihurtin vapauttamiseksi ja hankkia tukala asia niskoillensa. Mutta voisiko hänellä olla sydäntä antaa tämän tyttöraiskan pettyä toiveissaan? Voisiko hän sysätä luotaan tuon käden, jonka tyttö ojensi hänelle noin todellisella ja sydämmellisellä ystävyyden tunteella? Voisiko hän huoleti nähdä noiden kiitollisuuden kyynelten, jotka kiiluivat tytön ihanoissa silmissä, muuttuvan mielikarvauden kyyneliksi?
Nuori mies koetti sen tähden antaa kiertäviä vastauksia, voidaksensa pelastaa toimintavapautensa ja ollaksensa vapaa kaikista sitovista lupauksista tulevaisuuteen nähden.
"Miss Jenny" — sanoi hän — "uskokaa minua, minä olen tekevä kaikki maailmassa että"…
Hän otti nyt miss Jennyn pienen hienokaisen käden omaansa, mutta puristaessaan sitä hiljaa, tunsi hän sydämmensä olevan vaarassa. Hän joutui hämmennyksiin ja häneltä puuttui sanoja, millä olisi ajatuksensa ilmaissut. Hän soperteli muutamia sekavia sanoja:
"Miss… miss Jenny… minä tahdon teidän edestänne…"
Crockston, joka piti häntä silmällä, hieroi käsiään ihastuksesta ja jupisi itsekseen:
"Hyvin on asia! Tiesinhän sen, kun kerran pääsevät alkuun."
Vaikeata olisi ollut sanoa, mitenkä James Playfair suoriutuisi tässä pulmallisessa tilassa, kun kaikeksi onneksi hänelle itselleen, ellei juuri Delphinille, kuultiin tähystäjän huutavan: "Perämies, ohoi!"
"Mikä on asiana?" — kysyi Mathew.
"Purjehtija tuulen päällä."
James Playfair erosi heti tytöstä ja juoksi perämaston vanttitouviin.