lroquois'in kanuunankuulat ja miss Jennyn todistelut.
Delphinin matka oli tähän asti ollut sangen onnellinen, ja erinomaisen nopea. Ei ainoatakaan purjehtijaa ollut näkynyt ennen sitä, jonka tähystäjä nyt keksi.
Delphin oli tällä hetkellä 32° 15' leveyden ja 57° 43' pituuden kohdalla lännempänä Greenwichin puolipäiväpiiriä, se on: se oli jo kulkenut kolme viidennes-osaa matkastaan. Läpinäkymätön usva oli neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan peittänyt valtameren. Jos tämä sumu olikin eduksi Delphinille, se kun kätki sen kulun, niin se kumminkin esti tähystäjiä pitämästä tarkkaa silmää laajemmalla alalla merta, ja aavistamattansa olisi voinut sattua, että Delphin olisi purjehtinut rinnatusten niiden alusten kanssa, joita se tahtoi välttää.
Tämäpä juuri olikin nyt tapahtunut, ja kun merkki aluksen näkymisestä annettiin, oli se ainoastaan kolmen peninkulman päässä tuulen puolella.
Saalingille tultuansa näki hän selvästi ja kirkkaasti ison yhdysvaltalais-korvetin, joka kulki täydellä koneella. Se piti kurssiaan Delphiniä kohti, katkaistakseen tältä tien.
Tarkasteltuansa korvetin liikkeitä, kapteini taas astui alas kannelle ja käski ensimäisen perämiehen luoksensa.
"Mr Mathew" — sanoi hän — "mitä luulette tuosta aluksesta?"
"Minä luulen, kapteini, sen yhdysvaltalaislaivaston alukseksi, joka epäilee tarkoituksiamme."
"Niin niin, sen kansallisuutta ei voi kauemmin epäillä" — lisäsi JamesPlayfair.
Samassa silmänräpäyksessä nosti korvetti Yhdysvaltojen tähditetyn lipun kahvelin alle ja laukaisi kanuunan.
"Kehoitus meille noudattamaan esimerkkiä" — sanoi Mathew. —"Nostakaamme lippumme mekin. Emme tarvitse sitä hävetä."
"Mitä hyvää siitä on?" — kysyi James Playfair. — "Lippumme ei anna meille mitään suojelusta eikä estä heitäkään tahtomasta meitä tervehtiä. Ei, antakaa mennä eteenpäin!"
"Ja täydellä voimalla" — jatkoi Mathew — "sillä jos silmäni eivät pety, niin olen nähnyt tuon korvetin ennen jossakin Liwerpoolin tienoilla, jossa se piti valppaalla silmällä siellä rakennettavia aluksia. Annan niskani taittaa, ell'ei seiso Iroquois peräpeilin yläsyrjässä."
"Onko se hyvä purjehtija?"
"Paraita yhdysvaltojen laivastossa."
"Kuinka monta kanuunaa sillä on?"
"Kahdeksan!"
"Eikö sen enempää!"
"Älkää kohautelkokaan olkapäitänne, kapteini" — sanoi Mathew vakaisella äänellä. — "Niistä kahdeksasta kanuunasta toinen on kuusikymmennaulainen kanssilla, toinen satanaulainen kannella, ja molemmat rihlatut."
"Tuhat tulimmaista" — sanoi James Playfair — "ne ovat Parotin kanuunia, jotka kantavat kolmetuhatta metriä."
"Niin ja kentiesi vähän päällekin, kapteini."
"Entäs sitte, olkoot nuo kanuunat sata- tahi nelinaulaisia ja kantakoot kolme peninkulmaa tahi viisisataa kyynärää, niin se on sama, kun puskemme tarpeeksi kovaa vauhtia välttääksemme sen kuulia. Me tahdomme näyttää tuolle Iroquois'ille, kuinka kuljetaan, kun ollaan rakennettu pakoon pääsemään. Antakaa lisätä tulia, mr Mathew!"
Perämies vei ensimäiselle koneenkäyttäjälle kapteinin käskyn, ja ennen pitkää tuprusi sakea savu aluksen savutorvista.
Tämä ei tuntunut olevan korvetin mieleen, sillä se antoi Delphinille merkin pysähtyä. Mutta James Playfair ei huolinut varoituksesta eikä muuttanut suuntaansa.
"Nyt" — sanoi hän — "saamme nähdä, mitä Iroquois aikoo tehdä. Nyt sopii sen hyvin koetella satanaulaista kanuunaansa ja nähdä, kuinka pitkälle se kantaa. Eteenpäin niin kovalla höyryllä kuin suinkin!"
"Hyvä!" sanoi mr Mathew, "ei kai viipyne kauan ennenkuin se toisella tavalla meitä tervehtii."
Kajutan katolle palattuansa tapasi kapteini miss Halliburtin istumassa siellä aivan levollisena lähellä käsipuuta.
"Miss Jenny" — sanoi hän — "tuo korvetti, jonka näette tuulen päällä, luultavasti tulee ajamaan meitä takaa, ja koska se on meitä puhutteleva kanuunan laukauksilla, niin saan tarjota teille käteni saattaakseni teidät hyttiinne jälleen."
"Minä kiitän teitä herra kapteini" — vastasi tyttö, katsellen tätä, nuorta miestä — "mutta minä en pelkää kanuunan pauketta."
"Mutta se voi, vaikka väli on pitkä, olla vähän vaarallista."
"Oi, minä en olekaan kasvatettu pelkuritytön tavoin. Amerikassa totutaan kaikkeen, ja minä vakuutan teille, että Iroquois'in kuulat eivät saa minua edes taivuttamaan päätäni alas."
"Te olette urhoollinen, miss Jenny."
"Jos pidätte minua urhoollisena, herra kapteini, niin antakaa minun jäädä tänne luoksenne."
"En voi mitään kieltää teiltä, miss Halliburt" — vastasi kapteini, ihmetellen tämän tytön levollisuutta ja rohkeutta.
Nämä sanat olivat tuskin sanotut, ennenkuin nähtiin valkea savu nousevan yhdysvaltalaiskorvetin partaan ulkopuolelta. Ennenkuin pamauksen ääni ennätti kuulua Delphiniin, nähtiin suippopäinen sylinderin muotoinen projektiili, joka hirvittävällä nopeudella kieppasi oman akselinsa ympäri ja kierittelihe ilman läpi, tulevan suoraan alusta kohti. Helppo oli seurata sen liikkeitä, jotka olivat verrattain hitaat, sillä heitännäiset rihlatuista kanuunoista lähtevät suusta vähemmällä nopeudella kuin muusta kanuunasta, jolla on sileä sisus.
Kahdenkymmenen sylen päässä Delphinistä pyyhkäsi projektiili, jonka rata nähtävästi aleni, vedenkalvoa, merkiten tiensä suihkivilla vesisäteillä. Sitte teki se uuden kaaren, hypähti melko korkealle, lennähti Delphinin päällitse, katkaisten etumaston oikean puolisen kääntönuoran, putosi kolmenkymmenen sylen päähän ja katosi syvyyteen.
"Saamari sitäkin! Meidän täytyy päästä pakoon!" — sanoi JamesPlayfair. — "Ei maar toinenkaan kuula kauan viipyne."
"Ohoh!" — sanoi Mathew — "tarvitaanhan toki vähän aikaa semmoisten tykkien uudelleen lataamiseen."
"Onpa tosiaankin hauska nähdä tuommoista" — sanoi Crockston, joka kädet ristissä katseli tätä näytelmää niinkuin asiaan aivan kuulumaton katsoja. — "Ja kun ajattelen, että ystävämme lähettävät meille tämmöisiä kuulia!…"
"Vai niin, sinäkö se olet" — huudahti James Playfair ja mittaili silmillään amerikalaista kiireestä kantapäähän.
"Kyllä, minä se olen herra kapteini" — vastasi tuo järkähtämätön amerikalainen tyynenä. — "Katselen tässä, miten urhoolliset yhdysvaltalaiset ampuvat. Eivätpä tee sitä huonosti, eipä tosiaankaan huonosti."
Kapteini yritti juuri sanomaan Crockstonille suoraan mitä ajatteli, mutta samassa silmänräpäyksessä putosi projektiili numero kaksi mereen juuri oikean puolisen looringin viereen.
"Hyvä!" — huudahti James Playfair — "jo olemme jättäneet Iroquois'in kaksi kaapelin pituutta. Ne purjehtivat kuin mitkä sammakot, nuo sinun ystäväsi, vai kuinka, master Crockston?"
"Enpä saata kieltää sitä" — vastasi amerikalainen — "ja ensi kerran elämässäni tuottaa se minulle suurta mielihyvää."
Kolmas kuula jäi kauas kahden ensimäisen ta'a, ja vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa oli Delphin päässyt ulkopuolelle korvetin kanuunain kantoväliä.
"Tuosta nyt nähdään" — sanoi James Playfair — "mihin kaikki patenttilokit maailmassa kelpaavat. Mutta kiitos noille kuulille, nyt tiedämme minkä mukaan meidän tulee menetellä nopeutemme suhteen. Antakaa vähentää tulta. Ei maksa vaivaa haaskata polttoaineita."
"Teillä on hyvä alus" — sanoi miss Jenny nuorelle kapteinille.
"On kyllä, miss Halliburt, Delphin tekee seitsemäntoista solmuväliä tunnissa, ja ennen päivän loppua olemme jättäneet korvetin näkymättömiin."
James Playfair ei liioitellut aluksensa merikelpoisuutta, ja ennen auringon laskua olivat amerikalaisen aluksen mastonhuiput kadonneet taivaanrannan alle.
Tämä tapaus näytti kapteinille miss Halliburtin luonteen aivan uudessa valossa. Jää oli nyt kumminkin murtunut ja loppumatkalla puhelivat Delphinin kapteini ja hänen matkustajansa yhä useammin ja kauankin keskenänsä. Kapteini tapasi hänessä maltillisen, uskaliaan, ajattelevaisen ja älykkään tytön, joka puhui asiat julkisuoraan oikein amerikalaisten tavalla, Hänellä oli lujat mielipiteet, jotka hän lausui vakaumuksella, joka tunki James Playfairin sydämmeen, hänen sitä itse aavistamattakaan. Tyttö rakasti isänmaatansa; Yhdysvaltojen suuren aatteen omisti hän intohimoisella hartaudella ja isänmaansa sodasta puhuessaan hänet valtasi sellainen innostus, johon ei kukaan muu nainen olisi voinut kohota. Useasti tapahtuikin, että James Playfair joutui ymmälle mitä hänen piti tytölle vastata. Monesti oli "kauppamiehenkin" vakaumus vaarassa, ja miss Jenny ahdisti sitä yhtä voimakkaasti eikä tehnyt minkäänlaisia myönnytyksiä. Alussa James paljon väitteli. Hän koki puolustaa liittoutuneita yhdysvaltalaisia vastaan, hän koki näyttää, että etelävaltalaisilla oli oikeus puolellaan, sekä vakuuttaa, että jotka vapaehtoisesti olivat keskenään yhdistyneet, taisivat samalla tavalla myöskin eri littokunniksi erota. Mutta tyttö ei tahtonut siinä kohden antaa myöten. Sitä paitsi hän näytti toteen, että kysymys orjuudesta kävi edellä kaikkia muita tässä Pohjan ja Etelän taistelussa, sekä että kysymys siinä oli paljoa enemmin siveellisyydestä ja ihmisyydestä kuin valtiollisista asioista, ja James Playfair takertui kiinni eikä voinut mitään vastata. Näissä väittelyissä James enimmäkseen vaan kuunteli tarkoin neidin puhuessa. Ja olisipa ollut miltei mahdotonta sanoa, pystyikö häneen enemmin miss Halliburtin todistelut, vaiko se lumoava voima, joka valtasi hänet neitiä kuunnellessaan. Mutta hänen täytyi viimein muun muassa tunnustaa, että orjakysymys oli päävaikuttimena Yhdysvaltioiden sodassa, että se oli jollakin tavalla ratkaistava ja että oli kerran tehtävä loppu näistä raakalaisaikojen kauhuja herättävistä jäännöksistä.
Muuten valtiolliset mielipiteet eivät kapteinia paljon panneet arvelemaan. Hän olisi luopunut vakaisimmistakin mielipiteistään sellaisten todistelujen edessä, jotka tuotiin esiin näin viehättävässä muodossa ja tällaisissa olosuhteissa. Hän ei siis pitänyt niin tiukasti kiinni ajatuksistaan semmoisissa asioissa. Mutta siinäpä ei kaikki ollutkaan. "Kauppamieheen" käytiin nyt suoraapäätä käsiksi hänen kalliimmissa harrastuksissaan. Tämä tapahtui, kun tuli kysymys siitä laittomasta kauppahankkeesta, joka oli Delphinin tarkoitus, ja niistä sotatarpeista, joita se kuljetti liittoutuneille.
"Herra kapteini" — sanoi miss Halliburt eräänä päivänä hänelle — "kiitollisuus ei ole ikänä estävä minua sanomasta teille suoraan mitä mistäkin asiasta ajattelen, vaan päin vastoin. Te olette oiva merimies ja taitava kauppias, ja kauppahuone Playfair ja Kumpp. on pidetty mitä suurimmassa arvossa rehellisyydestään; mutta tällä kertaa se unhottaa periaatteensa ja on antautumassa asioimiseen, joka ei ole sen arvolle sovelias."
"Kuinka niin?" — huudahti James — "eikö toiminimellä Playfair jaKumpp. ole oikeutta ryhtyä tällaiseen kauppayritykseen."
"Ei! Te kuljetatte sotatarpeita noille onnettomille, jotka ovat täydessä kapinassa maansa laillista hallitusta vastaan, ja tätä sanon minä huonon asian kannattamiseksi asevoimalla."
"Kunniani kautta miss Jenny" — vastasi kapteini — "en tahdo väitellä kanssanne liittoutuneitten oikeudesta, vaan tahdon vastata teille ainoastaan yhdellä sanalla: minä olen kauppamies, ja semmoisena minä ajattelen ainoastaan toiminimeni etuja. Minä koetan ansaita rahaa, missä ikänään tilaisuutta siihen ilmaantuu."
"Sepä juuri onkin moitittavaa, herra kapteini" — jatkoi tyttö. — "Voitto ei puhdista tekotapaanne. Jos kiinalaisille myötte opiumia, joka heidät tylsentää, niin olette yhtä syyllinen kuin tällä hetkellä, antaessanne Etelän kansalle välikappaleita käsiin, millä pitkittävät epäoikeutettua sotaa."
"Suokaa anteeksi, miss Jenny, mutta johan nyt menette kovin pitkälle; minä en saata myöntää…"
"Ei, mitä olen sanonut on totta. Mutta kun olette kysyneet omaltatunnoltanne, ja selkeästi käsitätte ajettavanne asian sekä kun ajattelette seurauksia, joista kokonansa olette vastuunalainen kaikkein silmissä, niin olette tunnustava minun olevan oikeassa tässä niinkuin monissa muissakin kohdissa."
Nämä sanat kuultuansa seisoi James Playfair perin ällistyneenä. Hän erosi oikein vihastuksissaan tästä nuoresta tytöstä, sillä hän tunsi kykenemättömyytensä vastaamaan. Sitte käveli hän äkeissään kuin lapsi puolen tahi korkeintaan kokonaisen tunnin, jonka perästä hän palasi tämän omituisen tytön luokse, joka herttaisimmalla hymyilyllä löi hänen väitteensä armottomasti kumoon.
Sanalla sanoen, kuinka nyt lieneekin ollut, ja vaikka James Playfair ei tahtonut sitä tunnustaa, niin ei hän enään ollutkaan omissa valloissaan. Hän ei ollut enään "herra lähinnä Jumalaa" omassa laivassaan.
Crockstonin suureksi iloksi Halliburtin osakkeiden arvo näytti yhä nousevan. Kapteini näytti päättäneen tehdä mitä hyvänsä vapauttaaksensa miss Jennyn isän, vaikka panisikin tässä alttiiksi Delphinin, lastinsa ja laivaväkensä ja saattaisi päällensä arvoisan setä Vincentin kirouksen.
Sataman suu Sullivan-saaren vieressä.
Kaksi päivää sen jälkeen kuin Iroquois-korvetti tavattiin oli Delphin Bermudas-saarien leveysasteella, jossa se sai kokea kovan myrskyn. Näillä kulkuvesillä raivoavat usein ankarat myrskyt. Ne ovat tulleet kuuluksi siellä usein sattuvien haaksirikkojen kautta, ja sinne onkin Shakespeare asettanut Myrsky nimisen näytelmänsä pudistuttavat kohtaukset, joissa Ariel ja Caliban ottelevat vallasta aaltojen yli.
Tämä tuulenpuuska oli hirmuinen. James Playfair aikoi ensin hakea suojasatamaa Bermudas-saaristoon kuuluvassa Mainland-saaressa, jossa englantilaisilla on sotilasasema, mutta tästä olisi voinut seurata suuria vastuksia ja ikävyyksiä, Onneksi suoriutui Delphin myrskyssä oivallisesti, ja vasta kokonaisen päivän ajeltuansa tuulen mukana, osasi se jälleen asettaa kulkusuuntansa Amerikan rannikolle päin.
Mutta jos James Playfair oli alukseensa tyytyväinen, niin hän ei ollut vähemmin ihastunut tuon nuoren tytön rohkeuteen ja kylmäverisyyteen. Miss Halliburt oleskeli kovimmankin myrskyn aikana kannella ja hänen rinnallansa. Kun James tutkiskeli itseänsä, tunsi hän nyt, että syvä epäämätön ja vastustamaton rakkaus oli vallannut koko hänen olentonsa.
"Niin on" — sanoi hän itsekseen — "tuo uskalias tyttö on se, joka pitää komentoa tässä laivassa! Hän heittelee minua sinne ja tänne niinkuin merihädässä olevaa alusta. Minä tunnen etten voi häntä vastustaa. Mitähän setä Vincent on sanova? Voi, sinä heikko ihmisluonne! Olenpa varma siitä, että jos Jenny käskisi minua viskaamaan koko tämän kirotun salatavaran mereen, minä rakkaudesta häneen tekisin sen arvelematta."
Onneksi kauppahuoneelle Playfair ja Kumpp. miss Halliburt ei kumminkaan vaatinut tätä uhria. Kuitenkin oli kapteini parka nyt kiinni, ja Crockston, joka luki hänen sydämmestään ikäänkuin avatusta kirjasta, hieroi käsiään tyytyväisenä niin, että nahka oli haljeta.
"Hän on kiinni, nyt hän on kiinni" — toisteli hän itseksensä — "ja ennen kahdeksan päivän kuluttua on minun isäntäni huoletonna majaileva täällä Delphinissä ja vieläpä sen paraimmassa kajuutassa."
Mitä miss Jennyyn tuli, niin ei kukaan, ja ei edes James Playfair itse olisi tainnut sanoa, josko hän havaitsi, mitä tunteita hän herätti ja oliko hänellä sama mieltymys kapteiniin. Tämä nuori tyttö osoitti mitä suurinta varovaisuutta — seuraus hänen amerikalaisesta kasvatuksestaan ja kätki salaisuutensa sydämmeensä.
Mutta sillä aikaa kuin rakkaus näin nuoren kapteinin sydämmessä kiihtyi, kulki Delphin täydellä höyryllä Charlestonia kohti.
Tammikuun 13 päivänä ilmoitti tähystäjä maata näkyvän kymmenen peninkulman päässä länteen päin. Se oli matala rannikko, joka näin etäällä näytti liittyvän melkein yhteen vedenrajan kanssa. Crockston tarkasteli visusti taivaanrantaa, ja kello 9 aikana aamulla osoitti hän erästä paikkaa, joka selvästi kuvastui vasten pilvistä taivasta ja huudahti:
"Charlestonin valotorni!"
"Jos Delphin olisi tullut tänne yön aikana, olisi tämä valotorni, joka on rakennettu Morris-saarelle ja joka kohoaa sataneljäkymmentä jalkaa merenpinnan yli, näkynyt jo useita tuntia sitte, sillä tämän vilkkumajakan kirkas valo näkyy neljäntoista peninkulman päähän."
Kun siis Delphinin asema tuli selväksi, ei James Playfairilla ollut muuta tehtävää kuin ainoastaan päättää, mitä uraa hän Charlestoniin laskisi.
"Jos meitä ei kolmen tunnin kuluessa kohtaa mikään vastus" — sanoi hän — "niin olemme satamatokkain turvissa."
Charlestonin kaupunki on seitsemän peninkulmaa pitkän ja kahta peninkulmaa leveän merenlahden perimäisessä pohjukassa. Lahden nimi on Charleston-Harbour ja sen suu on varsin vaikea kulkea. Tämän suun eteläpuolella on Morris- ja pohjoispuolella Sullivan-saari. Silloin kun Delphin oli aikeessa murtaa saarrosta, oli Morris-saari jo yhdysvaltalaisen sotaväen hallussa, ja kenraali Gillmore rakennutti sinne pattereita, joitten kanuunat ammuskelivat ja hallitsivat ulkopuolisia ankkuripaikkoja. Sullivan-saari sitä vastoin oli liittoutuneilla, jotka puolustivat itseänsä sen äärimäisellä niemellä olevassa Fort Moultrien linnassa. Delphinin oli siis edullisinta laskea niin lähelle pohjois-rantoja kuin suinkin, välttääksensä Morris-saaren patterein tulta.
Viittä eri tietä voidaan päästä tähän merenlahteen: Sullivan väylää, pohjoista väylää, Overallin väylää, pääväylää, ja sitte vielä Lawfordin väylää. Mutta tämä viimeinen ei ole muukalaisten alusten käytettävä, jos heillä vaan ei ole erinomaisia rantaluotsia muassaan, eikä myöskään alusten, jotka käyvät seitsemää jalkaa syvemmässä. Mitä pohjoiseen ja Overallin väyliin tulee, niin sinne voitiin ampua Yhdysvaltalaisten pattereista, jonka tähden niitä teitä ei voinut ajatellakaan. Jos James Playfairilla olisi ollut mahdollisuus valita, niin olisi hän laivallaan laskenut pääväylälle, joka on paras ja helppo kulkea, mutta hänen täytyi ottaa huomioonsa asianhaaroja ja tehdä päätöksensä niiden mukaan. Delphinin kapteini tunsi tämän lahden kaikki salaisuudet, sen salakarit, sen syvyyden pako- ja nousuveden aikana sekä sen virrat. Hän taisi siis täydellä varmuudella ohjata aluksensa, niin pian kuin se oli laskenut johonkin näistä ahtaista väylistä. Mutta kuinka päästä niihin, siinäpä se juuri temppu oli.
Tämä ohjaaminen vaati tavatonta merimiestaitoa ja tarkan tiedonDelphinin ominaisuuksista.
Kaksi Yhdysvaltioitten rekattia risteili tällä hetkellä Charlestonin kulkuvesillä, ja Mathew johdatti kapteinin huomiota niihin.
"Ne tulevat hetikohta" — sanoi hän — "kysymään meiltä, mitä meillä on tekemistä näillä kulkuvesillä."
"Olkoonpa niin, mutta me emme tule antamaan heille mitään vastausta" — huomautti kapteini — "siis on heidän uteliaisuutensa aivan turha."
Sillä aikaa laskivat risteilijät täydellä vauhdilla suoraan Delphiniä kohti, joka jatkoi kulkuansa alinomaa koettaen pysyä niiden kanuunain kantomatkan ulkopuolella. Mutta James Playfair piti lounaista kurssia pettääksensä siten vihollisten laivat. Näitä täytyi siis todellakin saada uskomaan että Delphin aikoi käyttää Morris-saaren viereistä väylää, mutta siellä taas oli pattereita ja kanuunoita, joiden kuulat olisivat voineet ampua tämän englantilaisen aluksen upoksiin. Yhdysvaltalaiset antoivat siis Delphinin purjehtia lounasta kohti, eivätkä muusta huolineet kuin pitää silmällä sen liikkeitä, ahdistamatta sitä sen kiivaammin.
Tunnin kuluessa laivat pysyivät yhtä kaukana toisistaan. James Playfair, joka tahtoi pettää risteilijät Delphinin nopeuden suhteen, oli heikentänyt sen kulkua, joten se meni vaan puolella koneella. Kuitenkin täytyi vihollisten savutorvesta nousevasta sakeasta savutuprusta tulla siihen luuloon, että höyrylaiva koki saada koneesen mahdollisimman korkeinta painoa ja siis mitä vinheintä vauhtia.
"Kyllä kohta ällistyvät" — sanoi kapteini "kun näkevät meidän pujahtavan käsistänsä."
Kun kapteini havaitsi olevansa tarpeeksi likellä Morris-saarta ja kanuunain edessä, joiden kantomatkaa hän ei tuntenut, käännähytti hän yhtäkkiä ruoria, laski jälleen pohjoista kohti ja jätti risteilijät kaksi peninkulmaa tuulen alapuolelle. Kun nämä näkivät tämän tempun, käsittivät ne heti kapteinin tarkoitukset ja alkoivat kiivaasti ajaa höyrylaivaa takaa. Mutta nytpä se jo oli kovin myöhäistä. Delphin, jonka propellit tekivät työtä kahta vikevämmin kuin ennen, jätti vihollisten alukset kauas jälkeensä ja läheni rannikkoa. Muutamia kuulia lähetettiin kumminkin koetteeksi sen jälkeen, mutta yhdysvaltalaisten heitokset menivät aivan hukkaan, sillä ne eivät päässeet kuin puoliväliin. Kello 11 aikana aamupäivällä laski laiva vähäisen uppomittansa avulla Sullivan-saaren vieritse, mennen täydellä vauhdilla tuohon ahtaaseen kulkureittiin. Siellä oli se hyvässä turvassa, sillä ei yksikään yhdysvaltojen risteilijä olisi uskaltanut tälle väylälle, joka pakoveden aikana keskimäärin ei ole yhtätoista jalkaa syvempi.
"Mitä" — huudahti Crockston — "eikö se olekaan sen vaikeampaa?"
"Ohoh, master Crockston" — vastasi James Playfair — "vaikeaa ei ole päästä sisään, vaan kyllä tulla ulos jälleen."
"Joutavia!" — jatkoi amerikalainen — "se ei minua suuresti huoleta.Laivalla semmoisella kuin Delphin ja semmoisen kapteinin johdolla kuinJames Playfairin päästään mihin tahdotaan ja ulos samalla tavalla."
Sillä aikaa tutki kapteini kiikari kädessä tarkoin tietä, jota hänen piti noudattaa. Hänellä oli edessään oivallisia rantaveden erikois-karttoja, joiden johdolla hän taisi mennä eteenpäin arvelematta.
Delphinin onnellisesti päästyä tälle ahtaalle väylälle, joka ulottuu pitkin Sullivan-saarta, otti kapteini maamerkin Moultrie-linnasta luoteessa, siksi kun Pickney-linna, joka helposti tunnetaan tummasta väristään ja seisoo eräällä saarella Shutes Tollyn vieressä, näkyi pohjoiskoillisessa. Toisella puolen oli hänellä varustamaton Johnson-linna kaksi astetta pohjoisempana Sumter-linnaa.
Tässä silmänräpäyksessä sitä nyt tervehdittiin Morris-saaren pattereista muutamilla kuulilla, jotka eivät siihen asti kantaneet. Se pitkitti siis menoansa, poikkeamatta minnekään päin, meni Moultrievillen alate, joka on Sullivan-saaren äärimmäisellä niemellä, ja laski lahteen.
Delphin jätti kohta Sumter-linnan vasemmalle kädelle ja oli nyt suojassa Yhdysvaltojen pattereilta.
Tämä Yhdysvaltioiden sodan aikana tunnettu linna on kolmen ja kolmanneksen peninkulman päässä Charlestonista ja molemmin puolin peninkulman päässä maasta. Se on viisikulmainen, rakennettu Massaschusettistä tuodusta granitista keinotekoiselle saarelle. Rakentaminen kesti kymmenen vuotta ja maksoi enemmän kuin yhdeksänsataa tuhatta dollaria.
Se oli sama linna, mistä Anderson ja Yhdysvaltojen sotaväki karkoitettiin Huhtikuun 13 päivänä 1861, ja se oli tätä vastaan kuin liittoutuneet laukasivat ensimäisen laukauksensa. Mahdotonta olisi arvioida sitä raudan ja lyijyn paljoutta, minkä Yhdysvaltalaisten kanuunat syytivät sitä vastaan. Yhtä kaikki piti se puoliansa kolme vuotta. Muutamia kuukausia myöhemmin, kuin Delphin laski sen ohitse, sen kukistivat kuulat Parratin kolmesatanaulaisista rihlatuista kanuunoista, jotka kenraali Gillmore oli asetuttanut Morris-saarelle.
Mutta tänä aikana oli se vielä täydessä voimassaan, ja liittoutuneitten lippu liehui tämän kivisen jättiläisviisikulmikkaan päällä.
Delphinin purjehdittua linnan sivu, näkyi Charlestonin kaupunki Ashley- ja Coopervirtain välillä, muodostaen kärjekkään niemen ulkosatamaa vastaan.
James Playfair meni nyt viitotun väylän välitse, ja hänellä oli lounaisella puolellaan Charlestonin valotorni, joka näkyy Morris-saaren multavallien ylitse. Se oli jo nostanut Englannin lipun ja liikkui ihmeteltävällä nopeudella näissä ahtaissa solissa.
Jätettyänsä karantteeni-merkin oikealle kädelle, laski se esteettä lahteen. Miss Halliburt seisoi peräkannella, katsellen tätä kaupunkia, jossa hänen isänsä pidettiin vangittuna, ja tätä ajatellessa hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Kapteinin käskystä vähensi Delphin viimein vauhtiansa, meni pitkin etelä- ja itäpuolella olevia pattereita ja seisoi ennen pitkää North Commercial varvin rantalaiturissa.
Etelävaltioitten kenraali.
Laskiessaan Charlestonin rantalaituriin tervehti lukuisa ihmislauma Delphiniä eläköön-huudoilla. Asukkaat tässä meren puolelta tarkasti saarretussa kaupungissa eivät olleet tottuneet näihin aikoihin näkemään europalaisia aluksia. Suurella hämmästyksellä he kysyivät mitä tällä isolla höyryaluksella, joka noin uljaasti kantoi Englannin lippua kahvelin alla, oli tekemistä heidän kulkuvesillään. Mutta kun saatiin kuulla sen matkan tarkoitus, miksi se oli tunkenut Sullivan-saaren viereisten ahtaiden vesien kautta, ja kun huhu levisi, että se sisälsi kokonaisen lastin sotakieltotavaroita, nostettiin kahta innokkaampia eläköön- ja riemuhuutoja.
Viipymättä läksi James Playfair heti tapaamaan kenraali Beauregardia, joka oli kaupungin ylin sotapäällikkö. Tämä vastaanotti avosylin Delphinin nuoren kapteinin, joka tuli varsin sopivaan aikaan tuomaan hänen sotamiehilleen vaatteita ja ruokavaroja, joista heillä oli mitä kovin puute. Päätettiin viipymättä ryhtyä laivan purkamiseen, ja joukko jänteviä käsiä tuli Englannin matruuseille avuksi.
Ennenkuin James Playfair lähti laivastaan, oli miss Halliburt mitä kiihkeimmästi kehoittanut häntä rupeamaan hänen isänsä puoltajaksi kenraalin luona. Nuori kapteini oli luvannut kokonansa antautua tämän nuoren tytön palvelukseen.
"Miss Jenny" — oli hän sanonut — "te saatatte luottaa minuun. Minä olen tekevä mahdottomiakin pelastaakseni isänne, ja minä toivon, että tämä asia ei ole tuottava vaikeuksia. Minä käyn kenraali Beauregardin luona jo tänä päivänä ja, vaikken jyrkästi voi vaatia häneltä mr Halliburtin vapaaksi laskemista, koetan saada selvän tiedon isänne tilasta, josko hän on vapaana kunniasanallaan vaiko vankina."
"Isä raukkani!" huudahti miss Jenny huo'aten. — "Hän ei tiedä, että tyttärensä on häntä näin lähellä. Oi, jos voisin rientää hänen syliinsä!"
"Hiukan malttia vain, miss Jenny, ja te saatte kohta syleillä isäänne. Luottakaa siihen, että olen menettelevä mitä suurimmalla alttiudella, mutta myös taitavan ja ajattelevan miehen tavalla."
Sittenkuin James Playfair oli suorittanut kauppahuoneensa asiat, jättänyt Delphinin lastin kenraalille ja tehnyt välipuheen suunnattomasta määrästä pumpulia polkuhintaan, käänsi hän uskollisena lupaukselleen, keskustelun päivän tapauksiin.
"Te luulette siis" — sanoi hän kenraali Beauregardille — "orjuuden puollustajain pääsevän voitolle?"
"En epäile hetkeäkään, että viimein voitamme, ja mitä Charlestoniin tulee, niin on kenraali Lee'n armeija kohta pelastava sen saarroksesta. Ja mitä voitte sitä paitse odottaa orjuuden vastustajilta? Jos niin kävisikin — mikä ei ole tapahtuva että kauppakaupungit Virginiassa, pohjois- ja etelä-Carolinassa, Georgiassa, Alabamassa ja Mississipissä joutuisivat heidän valtaansa, mitäs se tekee? Voisivatko he päästä herroiksi maassa, jota eivät koskaan kykene miehittämään? Eivät suinkaan, ja vaikka pääsisivätkin voitolle, niin he minun mielestäni joutuisivat suureen pulaan voittonsa tähden."
"Saatatteko varmaan luottaa sotamiehiinne?" — kysyi kapteini — "ja ettekö pelkää Charlestonin väsyvän piiritykseen, joka saattaa kaupungin häviöön?"
"En pelkää kavallusta, ja paitsi sitä, jos kavaltajia olisikin, niin ne armahtamatta uhrattaisiin, ja minä hävittäisin tulella ja miekalla itse kaupunginkin, jos havaitsisin pienintäkään yhdysvaltalaisliikettä. Jefferson Davis on uskonut minulle Charlestonin, ja saatte olla huoleti siitä, että kaupunki on hyvissä käsissä."
"Onko teillä vankia pohjoisvaltioista?" kysyi James Playfair, joka nyt vihdoin pääsi haluamaansa keskustelu-aineeseen.
"On, kapteini" — vastasi kenraali. — "Täällä Charlestonissa erimielisyys ensiksi puhkesi ilmi. Täällä olevat orjuuden vastustajat tahtoivat asettua vastarintaan ja kun tulivat voitetuiksi, jäivät he sotavangeiksi."
"Onko teillä niitä monta?"
"Sadan paikoilla?"
"Saavatko he oleskella vapaina kaupungissa?"
"He olivat vapaalla jalalla siihen asti kuin keksin salaliiton. Heidän johtajallensa oli näet onnistunut saada toimeen salainen yhteys piirittäjäin kanssa, jotka siten saivat tietoja siitä mitä kaupungissa tapahtui. Minun täytyi sulkea lukon taakse nämä vaaralliset vieraat ja useat heistä tulevat jättämään vankeutensa ainoastaan kiivetäksensä linnanpalteelle, jossa kymmenen meikäläisten kiväärikuulaa on tekevä lopun heidän yhdysvaltalaismietteistänsä."
"Mitä? Ammutaanko he kuolijaaksi?" — kysäsi kapteini säpsähtäen.
"Ammutaan ja ensiksikin heidän johtajansa, joka on ylen rohkea ja vaarallinen mies piiritetyssä kaupungissa. Minä olen lähettänyt hänen kirjevaihtonsa presidentille Richmondissa, ja kahdeksan päivän kuluessa on hänen kohtalonsa peruuttamattomasti ratkaistu."
"Kuka siis on se mies, josta puhutte?" kysyi James Playfair, teeskennelty väliäpitämättömyys äänessään.
"Sanomalehden toimittaja Bostonista, raivostunut orjuuden vastustaja ja sokeasti Lincolniin kiintynyt."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Jonathan Halliburt."
"Miesparka!" huudahti James, hilliten liikutustansa. — "Mitä hän nyt lieneekin tehnyt, ei saata olla häntä surkuttelematta. Luuletteko tosiaankin hänen tulevan ammutuksi?"
"Siitä olen varma" — vastasi Beauregard. — "Mitäpäs sille voidaan?Sota on sota ja puollustautua täytyy miten parhaiden taidetaan."
"No, tämäpä ei juuri minuun koske" — vastasi kapteini huoletonna — "ja rangaistusta toimeen pantaessa minä jo olen kaukana."
"Mitä? Aiotteko jo palata?"
"Aion, herra kenraali, minä olen ennen kaikkea kauppias. Heti pumpulin lastattuani lähden purjehtimaan. Minä olen tullut tänne sisään, se on hyvä, mutta minun täytyy tulla täältä uloskin, ja siinäpä se vaikeus onkin. Delphin on hyvä laiva ja uskaltaa nopeuden suhteen lähteä minkä yhdysvaltalais-laivan kanssa hyvänsä kilpailemaan; mutta vaikka se kulkeekin nopeasti, ei se sentään voisi rientää pakoon kanuunan laukauksen tieltä ja luoti sen runkoon tai koneeseen tekisi koko minun kauppasuunnitelmani mitättömäksi."
"Kuten haluatte, kapteini" — vastasi Beauregard. — "Koska asiat niin ovat, ei minulla ole yhtään neuvoa teille antaa. Te hoidatte ammattianne, ja siinä teette oikein. Teidän sijassanne tekisin samalla tavalla. Paitsi sitä olo Charlestonissa ei ole suloista, ja ankkuripaikka, jossa kuulia sataa ehtimiseen, ei anna alukselle luotettavaa suojaa. Te lähdette siis, milloin hyväksi näette. Mutta olkaa hyvä ja sitä ennen antakaa minulle vähäinen tieto. Kuinka monta ja kuinka suuria ovat ne yhdysvaltalais-alukset, jotka risteilevät Charlestonin ulkopuolella?"
James Playfair vastasi kenraalin kysymyksiin niin hyvin kuin taisi ja jätti hänelle hyvästit mitä ystävällisimmillä sanoilla. Mutta kun hän palasi Delphiniin, oli hän sangen levoton ja murheellinen siitä mitä oli kuullut.
"Mitä pitää minun sanoa miss Jennylle?" mietti hän. — "Pitääkö minun ilmoittaa hänelle, missä hirmuisessa tilassa mr Halliburt on? Ei, parempi on että jätän hänet tietämättömyyteen hänen isäänsä uhkaavasta vaarasta. Lapsi parka!"
Hän ei ollut astunut viittäkymmentä askelta kuvernöörin asunnosta, ennenkuin kohtasi Crockstonin. Tämä kunnon amerikalainen oli vartonut häntä aina hänen laivasta lähdettyänsä.
"No, kuinkas asiat ovat, kapteini?"
James Playfair katsoi Crockstoniin vakaisesti, ja tämä ymmärsi siitä, että kapteinilla ei ollut hyviä uutisia hänelle ilmoitettavana.
"Oletteko nähneet kenraali Beauregardia?" kysyi hän.
"Olen" — vastasi James Playfair.
"Ja te olette puhutelleet häntä mr Halliburtista?"
"En ole, vaan hän on puhunut minulle hänestä."
"Entäs sitte, kapteini?"
"Entäs sitte? Voinko teille sanoa kaikki?"
"Voitte, herra kapteini!"
"Niin, kuulkaapas! Kenraali on sanonut minulle, että herranne tulee ammuttavaksi kahdeksan päivän kuluessa."
Tämän kuultua olisi joku muu kuin Crockston raivosta hypähtänyt tahi päästänyt hillitsemättömän tuskan tunteen valtoihinsa; mutta amerikalainen, joka ei hätäillyt ja näki kaikki parhaimmassa valossa, ikäänkuin myhäili ja sanoi vain:
"No, mitä se tekee?"
"Mitäkö tekee?" — huudahti James Playfair. — "Minä sanon teille, että mr Halliburt ammutaan kahdeksan päivän kuluessa, ja te vastaatte: mitä se tekee!"
"Niin, mitäpä se tekee, jos hän kuuden päivän kuluessa on Delphinissä ja me seitsemän päivän kuluttua aavalla valtamerellä."
"Minä ymmärrän sinut kunnon ystävä", vastasi kapteini ja puristi Crockstonin kättä. "Sinä olet rohkea mies, ja minä olen, huolimatta setä Vincentistä ja Delphinin lastista, antava vaikka räjähyttää itseni ilmaan miss Jennyn tähden."
"Ei sentään kenenkään tarvitse ilmaan lentää" — vastasi amerikalainen.— "Siitä olisi vaan kaloille hyötyä, mutta tärkein asia on saada mrHalliburt vapautetuksi."
"Mutta tiedättekö se asia on vaikeata."
"Eipä niinkään!" — vastasi Crockston.
"Pää-asia on päästä yhteyteen vangin kanssa, joka on ankarasti vartioituna."
"Se on tietty."
"Ja toimittaa hänet onnellisesti karkuun, mikä miltei olisi ihmetyö."
"Voi olla" — sanoi Crockston. — "Mutta vanki ajattelee yleensä enemmän karkaamista, kuin hänen vahtinsa vartioimista. Sen tähden täytyisi vangin aina onnistua karkaamisyrityksessään. Kaikki asianhaarat ovat hänen puolellaan, ja sen tähden on mr Halliburt meidän avullamme pelastuva."
"Kenties olette oikeassa, Crockston."
"Aina oikeassa, kapteini."
"No, mutta mitenkä aiotte menetellä? Pelastussuunnitelma on keksittävä ja kaikenmoisiin valmistuksiin on ryhdyttävä."
"Minä tahdon tarkemmin asiaa ajatella."
"Mutta jos miss Jenny saa kuulla, että hänen isänsä on tuomittu kuolemaan ja että käsky rangaistuksen toimeenpanemisesta voi tulla minä päivänä hyvänsä…"
"Hänen ei pidä saada mitään tietää, siinä kaikki."
"Te olette oikeassa, asia on salattava häneltä. Se on parempi sekä hänelle että meille."
"Missä mr Halliburtia pidetään vangittuna?" — kysyi Crockston.
"Linnassa kaupungin sisällä" — vastasi James Playfair.
"Hyvä! Ja nyt menkäämme laivaan!"
"Niin, nyt laivaan, Crockston!"
Karkaaminen.
Miss Jenny istui Delphinin peräkannella odotellen kuumeentapaisella levottomuudella kapteinin tuloa. Tämän palattua hänen luoksensa, ei hän kyennyt sanaakaan virkkamaan, mutta silmänsä kysyivät James Playfairilta kiihkeämmin kuin hänen huulensa olisivat sen tehneet.
Crockstonin avustamana ilmaisi kapteini nuorelle tytölle, että hänen isänsä istui vankilassa ja että hän varovasti oli kuulustellut kenraali Beauregardilta sotavangeista. Mutta kun hän oli huomannut, ettei kenraali ollut suopea heitä kohtaan, oli hän vaan hyvin varovasti kajonnut asiaan ja päättänyt menetellä aivan asianhaarain mukaan.
"Koska mr Halliburt ei saa vapaasti liikkua kaupungilla" — sanoi JamesPlayfair — "niin hänen karkaamisensa käy vaikeammaksi, mutta minä olenpääsevä tarkoitukseni perille ja vannon teille, miss Jenny, ettäDelphin ei ole lähtevä Charlestonin rediltä ilman isäänne."
"Kiitos, mr James" — sanoi tyttö — "minä kiitän teitä kaikesta sydämmestäni."
Nämä sanat kuultuansa James Playfair tunsi sydämmensä hypähtävän rinnassaan. Kyynelsilmin ja värähtävin huulin hän lähestyi tyttöä. Hänen teki mieli puhua ja ilmaista tytölle tunteensa, joita ei kauemmin voinut hillitä, kun Crockston astui väliin sanoen:
"Kas niin nyt ei olekaan aikaa olla noin hellätunteinen. Sen sijaan tuumikaamme, ja neuvotelkaamme järkevästi asiasta."
"Onko sinulla siis jotakin neuvoa, Crockston?" — kysyi miss Jenny.
"Minulla on aina joku neuvo varalla" — vastasi amerikalainen. — "Se juuri on erikoisalani."
"Mutta onko se hyväkin neuvo" — sanoi James Playfair.
"Oivallinen eivätkä edes ministerit Washingtonissa voisi parempaa keksiä. Onpa niin kuin mr Halliburt jo olisi täällä laivassa."
Crockston sanoi nämä sanat semmoisella varmuudella ja niin hyvillä mielin, että heikkouskoisimpaankin olisi sama varma vakaumus tarttunut.
"Annapas kuulla tuumasi!" — sanoi James Playfair.
"Annan, kapteini; teidän pitää mennä kenraali Beauregardin luokse ja pyytää hänen apuansa erääseen hyvään asiaan, jota hän ei ole teiltä kieltävä."
"Ja mikähän hyvä asia se olisi?"
"Teidän pitää sanoa hänelle, että teillä on laivassanne eräs kehno ihminen, oikea ilkiö, joka on teille haitaksi ja joka matkalla on koettanut yllyttää laivaväkeä salakapinaan, sanalla sanoen ilkeä roisto. Sitte pyydätte lupaa saada lukita hänet linnaan, kuitenkin ehdolla että ennen lähtöänne saatte noutaa hänet takaisin viedäksenne Englantiin ja jättääksenne hänet oikeuden käsiin, rangaistavaksi maan lakien mukaan."
"Hyvä, hyvä!" — vastasi James Playfair puoleksi naurusuin. — "Minä teen kaikki mitä tahdotte, ja Beauregard on heti mielellään myöntyvä pyyntööni."
"Siitä olen minäkin täydellisesti vakuutettu" — jatkoi amerikalainen.
"Mutta minulta puuttuu yksi asia" — virkahti vielä Playfair.
"Mikä se olisi?"
"Tuo roisto."
"Seisoohan hän juuri silmäinne edessä, kapteini."
"Mitä? Sekö ilkeä lurjus?"
"Se olen juuri minä, ellette pahaksi pane."
"Oi, mikä jalomielisyys, mikä uhrautuva sydän!" — huudahti miss Jenny, puristaen pienillä käsillään amerikalaisen karkeita käsiä.
"Crockston, ystäväni" — sanoi James Playfair — "ymmärrän teidät täydellisesti, ainoastaan yhdestä asiasta olen pahoillani: etten voi astua sijaanne."
"Itsekullakin on tehtävänsä tässä maailmassa" — vastasi Crockston. — "Jos te astuisitte minun sijaani, niin varmaankin joutuisitte moneen pahaan pulaan, mikä ei minulle voi tapahtua. Te sitävastoin saatte kyllin tekemistä siinä miten pääsette ankkuripaikalta yhdysvaltalaisten ja liittoutuneitten kanuunain ahdistamina, jossa yrityksessä minun huonosti kävisi."
"Jatkakaa Crockston?"
"Päästyäni kerran onnellisesti linnaan, jonka tunnen kuin viisi sormeani, voin kyllä nähdä miten on meneteltävä, mutta olkaa varma, että hyvä siitä tulee. Sillä aikaa pitäkää Te vaan huoli laivanne lastaamisesta."
"Niin tosiaan! Ne kauppahommat!" — sanoi kapteini — "ne tulevat nyt vaan toiseen sijaan."
"Ei suinkaan! Muistakaa setä Vincentiä. Mitähän setä sitte sanoisi? Antakaa tunteiden ja kauppatointen käydä rinnatusten. Sillä keinoin vältätte kaikki epäluulot. Mutta pitäkää kiirettä vain. Voipiko kaikki olla kuudessa päivässä suoritettuna?"
"Voipi kyllä."
"Siis on Delphin lastannut ja valmis lähtemään 22 päivänä."
"Aivan valmis."
"Kuulkaa sitte. Tammikuun 22 päivän illalla, ymmärrättekö, te lähetätte veneen ja muutamia paraita matruusianne White-Pointin luokse kaupungin äärimmäisessä päässä. Odottakaa siellä kello 9:ään asti, ja te saatte nähdä mr Halliburtin ja nöyrimmän palvelijanne tulevan saapuville."
"Mutta kuinka menettelette auttaaksenne mr Halliburtia karkaamaan ja samalla päästäksenne itsekin pakoon?"
"Se on minun asiani."
"Rakas Crockstonini" — sanoi Jenny — "te aiotte siis panna henkenne alttiiksi pelastaaksenne isäni?"
"Älkää minun tähteni olko huolissanne, miss Jenny, minä en laisinkaan pane mitään alttiiksi. Saatatte uskoa mitä sanon."
"Mutta" — kysyi James Playfair — "milloin pitää minun panettaa teidät linnaan?"
"Jo tänä päivänä. Ymmärrättehän sen, että minä turmelen kaiken laivaväkenne ja ett'ei ole aikaa hukata."
"Tarvitsetteko rahaa? Olisivatko ne teille joksikin hyödyksi linnassa?"
"Rahaako lahjoakseni vanginvartijan? Eikö mitä! Se tulisi sekä kovin kalliiksi että olisi tyhmästi tehty. Jos niin sattuu, niin vanginvartija pitää sekä rahat että vangin, ja siinä tekee hän oikein. Ei, minulla on muita paljoa parempia keinoja. Kuitenkin saatatte antaa muutamia dollareita. Täytyyhän toki jos tarvis vaatii, saada ryyppy."
"Ja päihdyttää vanginvartija?"
"Ei suinkaan, päihtynyt vanginvartija pilaisi koko juonen. Ei, ei, minä sanon teille, että minulla on tuumani, ja antakaa minun hoitaa asia."
"Kas tässä, urhea Crockstonini, tässä on teille kymmenen dollaria."
"Se on liiaksi, mutta jäännöksen annan takaisin."
"Oletteko siis valmis?"
"Aivan valmis astumaan esiin oikeana pääkonnana."
"Matkaan siis!"
"Crockston" — sanoi tyttö liikutetulla äänellä — "oletpa kumminkin paras ihminen maanpäällä."
"Eipä se minusta kumma olisikaan" — vastasi amerikalainen nauraa hohotellen. — "Mutta olipa unhottua, herra kapteini, minulla on jotain tähdellistä teiltä pyydettävänä."
"No mitä?"
"Jos kenraali ehdottaisi, että antaisitte hirttää tuon ilkiönne, sillä tiedättehän että soturit eivät häikäile!…"
"Mitä tarkoitatte?"
"Niin sanokaa että teidän pitää asiaa ajatella."
"Sen lupaan."
Samana päivänä suureksi kummastukseksi laivaväelle, joka salaisuudesta ei mitään tiennyt, vietiin Crockston sidottuna kahleisiin maihin, ja puoli tuntia sen jälkeen huolimatta hänen rajuista vastustuksistaan, hän kapteinin pyynnöstä sulettiin Charlestonin linnaan.
Tänä ja seuraavina päivinä purettiin Delphiniä suurella touhulla. Höyryranat nostivat taukoamatta koko europalaisen lastin pois sisäänpantavan uuden lastin tieltä. Charlestonin väestö auttoi tässä mieluisessa tehtävässä ilolla ja riemulla laivaväkeä. Voitiinpa melkein sanoa että merimiehet olivat silloin kuten sanotaan, korkeimmat kukot linnalla, niin ystävällisiä ja kohteliaita olivat kaupunkilaiset heitä kohtaan. Mutta James Playfair ei antanut heille aikaa vastaanottaa amerikalaisten kohteliaisuudenosotuksia. Hän kehoitteli ja kiirehti mitä kiihkeimmällä innolla, johon Delphinin matruusit eivät voineet oikeata syytä arvata.
Kolme päivää sen jälkeen eli tammikuun 18 päivänä aljettiin ensimäisiä pumpulipakkoja lastata ruumaan. Vaikka James ei enää ollut kauppavoitosta millänsäkään, teki kauppahuone Playfair ja Kumpp. oivallisen kaupan, se kun sai polkuhinnalla kaiken pumpulin, mikä rojuna oli kasaantunut Charlestonin varville.
Sillä aikaa ei ollut saatu mitään tietoja Crockstonista. Mitään virkkamatta oli Jenny alinomaisessa pelossa. Hänen kasvonsa, jotka olivat levottomuudesta tuntuvasti muuttuneet, puhuivat hänen puolestansa, ja James Playfair koki hyvillä sanoilla rauhoittaa häntä niin hyvin kuin taisi.
"Minulla on mitä suurin luottamus Crockstoniin" — sanoi hän. "Hän on uskollinen palvelija, ja te, miss Jenny, joka tunnette hänen paremmin kuin minä, saatatte siis olla aivan huoleti. Kolmen päivän perästä on isänne painava teidät sydäntänsä vasten, uskokaa minun sanani."
"Oi, herra kapteini, kuinka voinen koskaan osoittaa teille kiitollisuuttani tuommoisesta uhrautuvaisuudesta? Millä tavoin voimme me, isäni ja minä, palkita teidän jalomielisyytenne?"
"Sen olen sanova teille tultuamme Englannin vesille" — vastasi reipas kapteini.
Jenny tarkasteli häntä hetkisen aikaa, loi sitte kyynelillä täytetyt silmänsä alas ja palasi hyttiinsä.
James oli toivonut että tämä nuori tyttö ei saisi mitään tietää isänsä hirvittävästä tilasta, ennenkuin isä olisi hyvässä turvassa; mutta tänä viimeisenä päivänä sattui eräs matruusi vastoin tahtoansa virkahtamaan jotakin, mikä hänelle ilmaisi koko totuuden. Vastaus Richmondin keskushallitukselta oli näet tullut edellisenä päivänä ratsastavaa kuriiria myöten, joka oli onnistunut pääsemään vihollisten etuvartijarivin läpi. Tämä vastaus sisälsi Jonathan Halliburtin kuolemantuomion, jonka mukaan tämä onneton kansalainen oli seuraavana aamuna ammuttava. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin uutinen tästä tuomion täytäntöönpanosta levisi kaupungille ja viimein erään Delphinin matruusin muassa laivaan. Tämä mies kertoi uutisen kapteinille aavistamatta, että miss Halliburt seisoi niin likellä että kuuli kaikki. Neito päästi sydäntä vihlovan huudon ja kaatui tainnoksiin kannelle. James Playfair kantoi miss Jennyn hänen hyttiinsä, ja vasta pitkien ja vaivaloisten ponnistusten perästä onnistui hänen saada neiti jälleen tajuntaan virkoamaan.
Kun hän taas avasi silmänsä, näki hän nuoren kapteinin seisovan kumartuneena ylitsensä antaen sormi huulillansa merkin pysyä aivan ääneti. Hänellä oli vielä siksi itsensä hillitsemisvoimaa, että hän voi vaieta ja hillitä niitä tuskanhuutoja, jotka tahtoivat tunkeutua hänen rinnastaan. James Playfair kuiskasi hänen korvaansa:
"Jenny, kahden tunnin perästä isänne on turvassa luonanne, taikka myös olen minä saanut surmani koetellessani pelastaa häntä!"
Sitte lähti hän hytistä ja sanoi itsekseen:
"Ja nyt täytyy minun millä hinnalla hyvänsä pelastaa Halliburt, vaikka vapauttamisensa maksaisinkin omalla ja koko laivaväkeni hengellä!"
Ratkaiseva hetki oli nyt lähellä. Delphin oli jo aamulla saanut pumpulin ruumaansa, ja hiilihinkalotkin olivat täynnä. Alus, joka oli valmis lähtemään kahden tunnin perästä, oli jättänyt North Commercial varvin ja oli ankkurissa avoimella redillä. Se oli valmis käyttämään nousuvettä hyväksensä, ja nousuvesi oli tuleva kello 9 aikana illalla.
Kun James Playfair jätti miss Jennyn, löi kello 7 ja hän alkoi tehdä lähtöä. Aina tähän asti oli salaisuus mr Halliburtin suhteen ollut yksinomaisesti hänen, Crockstonin ja miss Jennyn hallussa, mutta kapteini näki nyt tarpeelliseksi antaa Mathewille tiedon asioista, minkä hän hetikohta tekikin.
"Niinkuin suvaitsette käskeä" — vastasi Mathew tekemättä minkäänlaisia esteitä — "siis kello 9 aikana?"
"Kello 9! Antakaa hetikohta lämmittää ja lämmittäkää aika lailla."
"Se on tapahtuva, kapteini."
"Delphin makaa varppi-ankkurissa. Me hakkaamme köyden poikki ja lähdemme heti, sekuntiakaan hukkaamatta."
"Aivan niin, kapteini."
"Panettakaa lyhty ison maston huippuun. Yö on pimeä ja me saamme sakean sumun. Meidän täytyy pitää varamme, ettemme eksyisi paluumatkallamme. Teidän täytyy siis vähäväliin soittaa kelloa 9:sästä alkaen."
"Käskynne noudatetaan säntillensä, kapteini."
"Ja nyt, rakas Mathew" — lisäsi James Playfair — "antakaa laittaa kevy-vene valmiiksi ja asettakaa siihen kuusi vankinta soutajaamme. Minä menen viipymättä White-Pointille. Minä jätän Jennyn teidän huostaanne niin kauaksi kuin olen poissa, ja Jumala meitä nyt auttakoon!"
"Jumala meitä auttakoon!" — vastasi Mathew.
Heti sen perästä antoi hän tarpeelliset käskyt virittää tuli koneuuniin ja laittaa vene lähtövalmiiksi. Muutamissa minuuteissa oli tämä tehty. Sanottuansa viimeiset jäähyväisensä miss Jennylle, astui James Playfair veneesen ja laskiessaan laivasta ulos näki hän isoja, mustia savutupruja katoavan taivaan sakeaan sumuun.
Kaikki oli synkän pimeyden peitossa. Tuuli oli tyyntynyt. Kuolonhiljaisuus vallitsi avaralla ankkuripaikalla, jonka laineet näyttivät uneen vaipuneen. Muutamia tuskin nähtäviä valoja tuikki siellä ja täällä pimeässä. James Playfair oli ottanut peräsimen ja ohjasi venettänsä vakavalla kädellä White-Pointia kohti. Tätä matkaa oli noin kaksi peninkulmaa. James Playfair oli päivän kuluessa mitä tarkimmasti laskenut asemansa ja tutkinut kaikki karit, niin että hän suoraa linjaa osasi laskea Charlestonin nientä kohti.
Kello löi 8 Saint Philippissä, kun veneen keula-kokka törmäsi White-Pointia vasten. Siis piti vielä tunnin ajan odottaa, ennenkuin Crockstonin määräämä kellonlyönti oli kuuluva. Rantalaituri oli aivan tyhjä ihmisistä. Ainoastaan vahtimiehet etelä- ja itäpattereilla astuskelivat edes ja takaisin. James Playfair luki minuutit, mutta aika ei kulunut niin nopeasti kuin hänen malttamattomuutensa vaati.
Kello 8.30 kuului askeleen kapsetta. Kapteini jätti miehensä, jotka jäivät odottamaan airot valmiina lähtöön, ja astui itse maihin. Mutta tuskin oli hän astunut kymmentä askelta, ennenkuin yhdytti yövahdiston, jossa oli yhteensä kaksikymmentä miestä. James sieppasi vyöltään revolverin, lujalla päätöksellä käyttää sitä tarpeen vaatiessa. Mutta mitä hän olisi voinut tehdä kaikkia näitä sotilaita vastaan, jotka tulivat alas aina rantakaijille saakka.
Patrullin johtaja tuli häntä vastaan ja kysyi, nähdessään veneen:
"Mikä vene tuo on?"
"Delphinin soutuvene" — vastasi kapteini.
"Ja kuka te olette?"
"Kapteini James Playfair."
"Kah, kun luulin jo teidän menneen ja olevan jo Charlestonin vesien ahtailla salmilla."
"Ei, vaan minä olen valmis purjehtimaan… ja minun pitäisi jo olla matkallakin… mutta…"
"Mutta?…" kysäsi patrullin johtaja kiihkeästi.
James Playfairin päähän pisti yhtäkkiä ajatus ja hän vastasi:
"Eräs matruuseistani istuu vankina linnassa ja minä olin tosiaankin unhottaa hänet tänne. Onneksi johtui se mieleeni, niin kauan kun vielä aikaa oli, ja minä olen lähettänyt muutamia miehiä häntä noutamaan."
"Vai niin, sekö veijari, jonka aiotte viedä Englantiin."
"Se juuri."
"Mutta olisihan sopinut hirttää hänet täällä yhtähyvin kuin kotonakin" — sanoi johtaja naurahdellen sukkeluudelleen.
"Sen hyvin teidänkin" — vastasi James Playfair — "mutta parempi on että kaikki käy laillista menoansa."
"Onnea siis, kapteini, mutta varokaa itseänne Morris-saaren pattereilta."
"Olkaa huoleti! Koska olen tullut sisään ilman esteettä, niin toivon pääseväni uloskin samalla lailla."
"Onnea matkalle, kapteini."
"Kiitos!"
Tuo vähäinen joukko meni sitte tiehensä, ja taas oli kaikki hiljaa rannalla.
Samalla kello löi 9. Tämä oli määrätty aika. James tunsi sydämmensä lyövän ikäänkuin olisi se ollut haljeta. Vihellys vingahti ilman läpi. James vastasi siihen samalla lailla. Sitte odotti hän kuunnellen ja antoi kädellä matruuseille merkin pysyä hiljaa. Eräs mies ilmaantui, puettuna avaraan skotlantilais-kaapuun. Hän katseli ympärilleen kaikille suunnille. James Playfair riensi häntä vastaan.
"Mr Halliburt?" — kysyi kapteini.
"Minä se olen" — vastasi kaapuun puettu mies.
"Jumala olkoon kiitetty!" — huudahti James Playfair.
"Lähtekäämme laivaan silmänräpäystäkään viipymättä. Mutta missäCrockston on?"
"Crockston?" — kysäsi Halliburt kummastuneella äänellä. — "Mitä tarkoitatte?"
"Miestä, joka vapautti teidät ja toi teidät tänne, uskollinen palvelijanne Crockston."
"Mies, joka saatti minut tänne, on vanginvartija linnassa" — vastasiHalliburt.
"Vanginvartija!" — huudahti James Playfair.
Selvästi näkyi ettei hän ymmärtänyt puheesta niin mitään, ja tuhannet pahat aavistukset alkoivat häntä ahdistaa.
"Se on tietty, se on tietty, että se oli vanginvartija!" — virkahti eräs hyvin tunnettu ääni. "Vanginvartija nukkuu kuin pölkky minun kopissani."
"Crockston! Sinäkö se olet?" — kysyi Halliburt.
"Minä se olen, herra, mutta hiljaa nyt! Sitte saatte tietää kaikki.Henkenne on vaarassa! Heti laivaan!"
Kaikki kolme astuivat veneesen.
"Ulos maasta!" — huusi kapteini.
Kuusi airoa työnnettiin ulos yhtä aikaa.
"Eteenpäin!" — komensi James Playfair, ja vene viilsi kuin kala tietänsä Charlestonin sataman pimeillä laineilla.
Kahden tulen välissä.
Vene kuuden vahvan matruusin soutamana kiiti nyt lentävällä vauhdilla eteenpäin ankkuripaikalle. Sumu sakeni sakenemistaan, ja James Playfairin oli vaikea pitää oikeata suuntaa. Crokston oli istunut keulaan ja mr Halliburt peräpuolelle kapteinin viereen. Halliburt joka alussa oli hämmästyksissään nähdessänsä palvelijansa, yritti puhutella häntä, mutta tämä antoi käden viittauksella hänen ymmärtää, että tuli pysyä äänetönnä.
Kun vene muutamain minuuttien perästä oli avoimella ulkosatamalla, päätti Crockston ruveta pakinoimaan. Hän ymmärsi hyvin kyllä että Halliburt kantoi sydämmessään kysymyksiä, joihin hän halusi vastausta.
"Niin, rakas herrani" — sanoi hän — "vanginvartija on nyt minun paikallani kopissani, jossa, hänen juuri tuodessa minulle illallista, annoin hänelle nyrkilläni pari oivallista puustia, toisen niskakuoppaan toisen vatsaa vasten huumauskeinoksi. Ajatelkaas mikä kiitollisuuden osoitus! Sitte otin hänen vaatteensa ja avaimensa, hain teidät ja vein teidät linnasta ulos sotamiesten nenäin edessä. Ei se ollut sen vaikeampaa!"
"Mutta missä tyttäreni on?" — kysyi Halliburt.
"Laivassa, joka on viepä teidät Englantiin."
"Tyttäreni täällä!" — huudahti amerikalainen, hypäten ylös paikaltansa.
"Hiljaa vain!" — vastasi Crockston. — "Muutamia minuuttia vielä, niin olemme pelastuneet."
Vene kiiti nuolen nopeudella pimeässä, vaikka hiukan onnen kaupalla. James Playfair ei voinut sumulta eroittaa Delphinin lyhtyjä. Häntä epäilytti mitä suuntaa hänen tulisi noudattaa, sillä oli niin pimeä, että soutajat eivät nähneet edes airon kärkiä.
"Kuinkas käy, herra kapteini?" — kysyi Crockston.
"Kaiketi olemme jo soutaneet enemmän kuin puolitoista peninkulmaa" — vastasi kapteini. "Ettekö näe mitään, Crockston."
"En mitään, ja kuitenkin on minulla hyvät silmät. Mutta olkaa huoleti kyllä perille tulemme, ja linnassa ne eivät mitään aavista."
Nämä sanat olivat tuskin lausutut, kun raketti halkasi ilmaa ja räjähti suunnattoman korkealla.
"Merkki!" — huudahti James Playfair.
"Tuhat tulimmaista!" — arveli Crockston, "se varmaankin tulee linnasta."
Toinen ja vielä kolmaskin raketti viskattiin samaan suuntaan kuin ensimäinen, ja miltei samassa silmänräpäyksessä annettiin yhdenlainen merkki peninkulman päästä keulan puolella.
"Tuo tulee Fort Sumterista" — äännähti Crockston — "ja on merkkinä että joku on karannut, Soutakaa, soutakaa, pojat! Kaikki on ilmi."
"Vetäkää kaikin voimin, ystäväni", — huusi James Playfair kehoittaen matruusiansa. — "Nuo raketit ovat näyttäneet minulle tien. Emme ole seitsemää sataa metriä Delphinistä. Hiljaa, minä kuulen kellon äänen laivasta. Saatte kaksikymmentä puntaa, jos olemme viidessä minuutissa perillä."
Matruusit kiidättivät venettä semmoisella vauhdilla, että se tuskin näytti viistävän laineita. Kaikkein sydämmet sykkivät levottomina. Kanuunanlaukaus kuului kaupungista päin, ja kahdenkymmenen sylen päässä veneestä Crockston paremmin kuuli kuin näki jonkun kappaleen, joka arvattavasti oli kuula, kiitävän nopeasti ohitse.
Samassa silmänräpäyksessä soitettiin kaikin voimin Delphinin kelloa. Päämäärää tultiin yhä likemmä. Vielä muutamia aironvetoja, ja vene laski laivan kylkeen. Moniaita sekuntia vielä ja Jenny oli isänsä sylissä.
Vene hinattiin heti ylös, ja James Playfair riensi komantosillalle.
"Mathew, onko meillä tarpeeksi asti höyryä?"
"On, kapteini."
"Ankkuritouvi poikki ja eteenpäin täydellä voimalla!"
Muutamia silmänräpäyksiä sen perästä työnsivät molemmat propellit laivaa pääväylää kohti kiidättäen sitä siten loitommaksi Sumter-linnasta.
"Mathew" — sanoi Playfair — "me emme voi ajatella mennä väylää myöten Sullivan-saaren vieritse, sillä silloin tulemme suoraan liittoutuneitten tulen alle. Siis purjehdimme niin liki ulkosataman oikeata puolta kuin mahdollista, valmiina ottamaan vastaan kuulan yhdysvaltalaisten pattereista. Onko teillä luotettava mies peräsimessä?"
"On, kapteini."
"Antakaa sammuttaa valkeat ja lyhdyt laivassa. Kovin vahva valo hohtaa jo koneestakin, mutta sitä ei voi estää."
Tämän puhelun aikana meni Delphin eteenpäin tavattomalla nopeudella, mutta liikehtiessään päästäksensä Charlestonin sataman oikean rannan puolelle, oli sen täytynyt seurata väylää, mikä joka silmänräpäys vei sen yhä likemmä Sumter-linnaa, eikä se ollut enempää kuin puolen peninkulman päässä siitä, kun kaikki ampumareiät yhdellä haavaa välähtivät ja kuulasade hirmuisten pamausten seuraamana lensi aluksen keulan editse.
"Liika varhain, poropeukalot! — äännähti James Playfair naurahdellen. Lämmittäjä, lisää höyryä! meidän täytyy syöksyä kahden ampuvan patterin välitse!"
Lämmittäjät ahtoivat uunit täpötäyteen, ja Delphin tärisi jokaisessa saumassansa, koneen tehdessä työtä niinkuin olisi se ollut vimmattu.
Samassa kuului vielä pamaus ja uusi projektiili-sade viuhahti höyrylaivan perän sivutse.
"Liika myöhään, naudat!" — huudahti kapteini oikein ärjäisten.
Crockston, joka silloin juuri tuli perän puolelta, arveli:
"Se oli numero yksi! — Muutamia minuuttia vielä niin olemme kuitit liittoutuneista."
"Ettekö siis luulekaan meillä olevan enää mitään peljättävänäSumter-linnasta?" — kysyi James Playfair.
"En, ei vähintäkään sieltä, mutta kyllä sitä vastoin Moultrie-linnasta Sullivan saaren viimeisessä niemennenässä. Mutta siellä taas niillä vain on puolen minutin aika siepataksensa meidät, ja silloin täytyy heidän pitää varansa oikealla silmänräpäyksellä ja tähdätä oikein, muuten eivät osaa meihin. Me lähenemme linnaa yhä."
"Sumter-linnan asema sallii meidän laskea suoraan pääväylälle.Paahtakaa päälle enemmän tulta."
Näyttipä melkein siltä kuin James Playfair itse olisi komentanut tulta, sillä juuri samassa silmänräpäyksessä valaisi linnaa kolmenkertainen viiru tulenleimauksia. Hirmuinen pamaus kuului, jota seurasi kauhea ratina laivalla.
"Tällä kertaa osasivat" — sanoi Crockston.
"Mathew" — huusi kapteini ensimäiselle perämiehelle, joka seisoi keulan puolessa — "kuinka kävi?"
"Klyyväri-puomi meni mereen."
"Haavoittuiko kukaan?"
"Ei, kapteini."
"No, sitte huolin lempoja taklingista. Pidä suoraan pääväylälle päin ja laske saarta kohti!"
"Saittepa pitkän nenän, eteläläiset" — huudahti Crockston — "ja jos meidän välttämättömästi pitää saada muutamia kuulia runkoomme, niin pidän Yhdysvaltojen kuulia parempina. Ne ovat helpommat sulattaa."
Kaikki vaara ei kumminkaan vielä ollut ohitse, eikä Delphin saattanut vielä luulla päässeensä eheänä tästä leikistä, sillä jos Morris-saari ei ollutkaan varustettu niin hirvittävillä tykeillä, kuin muutamia kuukausia myöhemmin, niin sen kanuunat ja mörssärit yhtähyvin taisivat helposti ampua aluksen semmoisen kuin Delphin upoksiin.
Yhdysvaltalaiset saarella ja piirityslaivat olivat Sumter- ja Moultrie-linnain tulesta tulleet hälytetyksi. Piirittäjät eivät voineet millään muotoa käsittää syytä tähän yölliseen hyökkäykseen, joka ei näyttänyt heitä tarkoittavan. Mutta yhtähyvin luulivat he pitävänsä olla ja olivatkin valmiit vastaamaan.
Tätä James Playfair ajattelikin mennessään noiden ahtaiden vesien kautta Morris-saaren vieritse, ja hänellä oli syytä peljätä, sillä neljännestunnin päästä nähtiin pimeällä taivaalla tulijuovia. Pieniä pommia porahteli sateena höyrylaivan ympärille veteen, joka pärskyi laivanpartaan yli. Muutamia niistä putosi Delphinin kannellekin, mutta kannallensa, mikä pelasti aluksen tietystä häviöstä.
Näiden pommien olisi, kuten sittemmin tultiin havaitsemaan, pitänyt räjähtää sadoiksi kappaleiksi ja peittää sadankahdenkymmenen neliöjalan alan kreikkalaisella tulella, jota ei kukaan olisi voinut sammuttaa ja joka olisi palanut kaksikymmentä minuuttia. Yksi ainoa sellainen pommi olisi pistänyt aluksen tuleen. Onneksi Delphinille olivat ne äskettäin keksityt ja siis vielä sangen vajanaiset. Kun pommi kerta oli viskattu, pysyi sen akseli kiepomisliikuntonsa voimasta alinomaa yhtäsuuntaisena ja siis kallellaan vedenpintaa kohti, joten se pudotessaan iski kannallaan sen sijaan että se olisi iskenyt huipullaan, johon räjähdysaine oli pantuna. Tämä vaillinaisuus keksinnössä yksistään pelasti Delphinin varmasta häviöstä. Nämä vähäpainoiset pommit eivät tehneet pudotessaan alukselle mitään mainittavaa vahinkoa, vaan se pitkitti korkealle pingoitetulla höyryllä tyynesti matkaansa ahtaassa kulkuväylässä.
Sinä hetkenä ja vasten kapteinin kovaa kieltoa tulivat Mr Halliburt ja hänen tyttärensä ylös James Playfairin luo peräkannelle. Kapteini tahtoi pakoittaa heitä palaamaan hytteihinsä, mutta miss Jenny selitti tahtovansa jäädä hänen luoksensa.
Halliburt, joka juuri oli saanut tiedon pelastajansa jalomielisyydestä, puristi vaan liikutettuna hänen kättänsä voimatta saada sanaakaan sanotuksi.
Delphin meni nyt suurella nopeudella aavaa merta kohti. Sen ei tarvinnut enempää kuin kolme peninkulmaa vielä laskea tätä väylää ollaksensa Atlantin ulapalla. Jos salmessa ei olisi risteilijöitä, kun Delphin purjehti sinne, niin se olisi pelastunut, James Playfair tunsi ihmeellisen hyvästi Charlestonin lahden ja hän ohjasi laivaansa ihmeteltävällä tarkkuudella pimeydestä huolimatta. Hänellä oli siis täysi syy toivoa että hänen rohkea yrityksensä onnistuisi, kun samassa eräs matruusi keulanpuolelta huusi: