Vähitellen saapuivat he kysymykseen käytännöllisistä toimenpiteistä, ja Petterillä oli valmiina esityksiä. Ensiksikin, Mr. Ackerman ei saa antaa vihiä poliisilaitokselle eikä Guffeyn salapoliisilaitokselle siitä, että hän on tyytymätön niiden toimintaan. Hänen tulee vain silloin tällöin laittaa niin, että saa puhutella kahdenkesken Petteriä, ja Petteri tulee persoonallisesti ryhtymään toimenpiteisiin taatakseen Mr. Ackermanille sen turvallisuuden, minkä hänen tärkeytensä koko kaupungin hyvinvoinnille vaati. Ensimäinen tehtävä oli saada selville, oliko todellakin Ackermanin kotona petturi, ja sitä varten tarvittaisiin vakooja, ensiluokan salapoliisi, jolla olisi jonkunlainen toimi talossa. Ainoa pula oli se, että löytyi niin harvoja salapoliiseja, joihin voi luottaa; ne olivat melkein kaikki lurjuksia, ja jolleivät ne olleet lurjuksia, oli se siksi, ettei niillä ollut kylliksi älliä lurjuksiksi — ne olivat hölmöjä ja punikit voivat nähdä ne läpi kuin lasin.
"Mutta kuulkaa", sanoi Petteri, "mitä olen ajatellut. Minulla on vaimo, joka on ihmeen etevä, ja juuri nyt, kun puhelimme tästä, pälkähti päähäni että jos vain voisin saada Edythen tänne muutamaksi päiväksi, niin voisimme päästä selville kaikista ihmisistä tässä talossa, sukulaisistanne niin hyvin kuin palvelijoistannekin."
"Onko hän ammatti-salapoliisi?" kysyi pankkiiri.
"Ei ole", sanoi Petteri. "Enkä tiedä olisiko hän halukas tekemään tämän vai ei, sillä hän ei halua että minulla olisi mitään tekemistä noiden punikkien kanssa, ja hän on pyydellyt minua jättämään koko tämän homman, ja minä olen lupaillutkin jo vähän. Mutta jos kerron hänelle teidän pulastanne, niin ehkä saisin hänet myöntymään — hänellä on hyvä sydän."
Mutta miten voitaisiin Petterin vaimo esittää Ackermanin huonekunnalle, jotta ei syntyisi epäluuloja? Petteri teki tämän kysymyksen, huomauttaen että hänen vaimonsa on liiaksi korkealla yhteiskunnan asteella ruvetakseen palvelijaksi. Mr. Ackerman sanoi ettei hänellä ole palvelijainsa pestaamisen kanssa enempää tekemistä kuin pankkivirkailijainkaan — ei mitään. Synnyttäisi epäluuloa, jos hän tekisi ehdotuksia tästä taloudenhoitajalle. Mutta lopuksi hän huomautti että hänellä on veljentytär, joka joskus käy häntä tervehtämässä, ja tulee nytkin heti, kun käsketään, ja Edythe Eustace voisi tulla tämän kamarineitsyeenä. Petteri puolestaan oli varma että Edythe oppisi osansa piankin, sillä hänhän oli ollut ennen näyttelijätär ja "vienyt" tällaisia osia montakin. Mr. Ackerman lupasi laittaa sanan veljensä tyttärelle ja käskeä tämän mennä tapaamaan Edytheä Hotel de Sotoon vielä saman päivän illalla.
Sitten vanha pankkiiri sangen vakavana antoi kunniasanansa ettei hän puhu kenellekään tästä asiasta, paitsi veljensä tyttärelle. Petteri vaati tätä lujasti; hän sanoi ettei saa kertoa poliisiviranomaisille, ei yhdellekään Mr. Ackermanin huonekuntaan tai perheeseen kuuluvalle, ei edes hänen yksityissihteerilleen. Kun Petteri oli saanut tämän isketyksi Mr. Ackermanin päähän, alkoi tämä iskeä Petterin päähän ajatusta, mikä hänen mielestään oli kaikkein tärkein: "En tahdo tulla tapetuksi, Gudge, sanon vieläkin etten halua kuolla!" Ja Petteri lupasi juhlallisesti että hän tulee tekemään erikoisen suuria ponnistuksia kuullakseen kaikki punikkien kuiskutukset, jotka koskevat Mr. Ackermania.
Kun hän nousi istuiltaan lähteäkseen pois, pisti Mr. Ackerman vapisevat kätensä mekkonsa taskuun ja veti ulos ratisevan ja uuden, sileän setelin. Hän avasi sen, ja Petteri näki että se oli viidensadan dollarin seteli, aivan vasta tuotu American Cityn ensimäisestä kansallispankista, jonka johtokunnan puheenjohtaja Mr. Ackerman oli. "Tässä olisi pieni lahja teille, Gudge", sanoi hän. "Ja haluan että ymmärrätte, että jos suojelette minut punikkien vehkeiltä, katson ettei teiltä tule mitään puuttumaan. Tästä hetkestä haluan pitää teidät omana miehenäni."
"Kyllä", sanoi Petteri. "Olen teidän. Kiitoksia hyvin paljon." Ja hän pisti setelin taskuunsa ja otti askeleen taaksepäin ja kumarsi, toisen askeleen ja kumarsi, ja kulki näin ovea kohti. "Unohdatte hattunne", sanoi pankkiiri.
"Kah", sanoi Petteri vavisten ja tuli uudelleen vuoteen luo, otti hattunsa ja alkoi taaskin kulkea takaperin, pokkuroiden joka askeleella.
"Ja muistakaa, Gudge", sanoi vanha mies. "En halua tulla tapetuksi!En tahdo kuolla!"
Petterin ensimäinen huolenpito päästyään jälleen kaupunkiin oli mennä Mr. Ackermanin pankkiin vaihtamaan tuota viidensadan dollarin seteliä. Pankkimies katseli häntä ankarasti ja tarkasti seteliä perinpohjin, mutta sanaakaan sanomatta antoi Petterille viisi sadan dollarin seteliä. Petteri asetti kolme niistä salaiseen piilopaikkaan sisempiin vaatteisiinsa ja kaksi jälellä olevaa lompakkoonsa ja meni tapaamaan Nelliä.
Hän kertoi Nellille kaiken mikä tapahtunut oli ja sanoi että hänen on mentävä tapaamaan Mr. Ackermanin veljentytärtä. "Mitä hän sinulle antoi?" uteli Nell heti, ja kun Petteri näytti noita kahta seteliä, huudahti Nell: "Hyvä jumala! millainen vanha kitupiikki!"
"Hän sanoi että tulen saamaan enemmän", huomautti Petteri.
"Nuo sanat eivät maksaneet hänelle mitään", oli Nellin vastaus. "Meidän täytyy kiinnittää ruuveja." Ja sitten hän lisäsi: "On paras että minä pidän nämä rahat tallessa sinulle, Petteri."
"Mutta", sanoi Petteri, "pitäisihän minulla olla vähän rahaa omiakin kulujani varten."
"Onhan sinulla palkkasi?"
"O-on kyllä, mutta —"
"Minä pidän sen tallella sinulle", sanoi Nell, "ja jonakin päivänä, kun tarvitset, tulet olemaan iloinen että sinulla on mistä ottaa. Sinä et ole koskaan säästänyt mitään itse; sitä eivät tee muut kuin naiset."
Petteri koetti inttää, mutta se ei ollutkaan yhtä helppoa kuin tinkiminen McGivneyn kanssa; Nell katsoi häntä niin hellästi, että Petterin päätä huimasi, ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä ja antoi hänelle setelit. Sitten hymyili Nell vieläkin hellemmin, ja Petterin rohkeus kasvoi ja hän sanoi: "Tiedäthän, Nell, että olet minun vaimoni nyt!"
"Kyllä, kyllä", vastasi tämä, "tietysti. Mutta meidän on jotenkin päästävä erilleen Ted Crothersista. Hän vartioi minua kuin vankia ja minulla on mahdottomasti vaivaa päästäkseni karkuun ja sitten selittääkseni missä olen ollut."
"Mitenkäs sitten aijot päästä hänestä?" kysyi Petteri vesikielellä.
"Meidän täytyy paeta", vastasi Nell; "aivan heti kun olemme pelanneet loppuun uuden tekopelimme —"
"Uusiko taas?" huudahti Petteri säikähtäen.
Tyttö nauroi. "Odotahan!" huudahti hän. "Tulen kiskomaan suuremman summan Ackermanilta tällä kerralla! Kun olemme saaneet saaliimme, niin lähdemme, ja meillä on kylliksi rahaa koko elinijäksemme. Odota sinä — mutta älä puhu nyt minulle rakkaudesta, sillä minun pääni on nyt täynnä uutta suunnitelmaa. En voi ajatella mitään muuta."
Ja he erosivat ja Petteri meni American hotelliin tapaamaan McGivneytä. "Älä vääjää!" oli Nell sanonut. Mutta se ei ollut helppoa, sillä McGivney uteli ja muokkasi, käänteli ja leipoi, kääntäen Petterin miltei nurin koettaessaan saada selville jokaisen seikan, mikä oli tapahtunut Petterin puhutellessa Nelse Ackermania. Herra jumala, kuinka nämä miehet itsepintaisesti pitivät kiinni verirahojensa lähteestä! Petteri toisti yhä uudelleen että hän oli pelannut suoraa peliä — hän ei ollut sanonut Nelse Ackermanille mitään muuta kuin saman totuuden, jonka hän oli kertonut McGivneylle ja Guffeylle. Hän oli sanonut ettei poliisilaitoksessa ollut mitään vikaa ja että Guffeyn toimisto astuu punikkeja hännälle ihan yhtämittaa.
"Mitäs hän haluaa sinun tekevän?" kysyi rotannaamainen mies.
Petteri vastasi: "Hän vain halusi ottaa selvää siitä, että saako hän tietoonsa kaiken mikä on tärkeää, ja hän vaati minua lupaamaan että hän tulee saamaan tietoonsa joka seikan salaliitosta häntä vastaan, mikä vain tulee esille; ja minä lupasin että ilmoitamme hänelle heti kaiken."
"Vieläkö tulet tapaamaan häntä?" uteli McGivney.
"Ei hän siitä puhunut."
"Ottiko hän osotteesi?"
"Ei, ja luulen että jos hän haluaa puhutella minua, antaa hän teidän tietää siitä, niinkuin ennenkin."
"Hyvä", sanoi McGivney. "Antoiko hän sinulle rahaa?"
"Kyllä", sanoi Petteri, "hän antoi minulle kaksi sataa dollaria ja lisäsi että hänellä on vielä paljon, jotta tekisimme kovasti työtä auttaaksemme häntä. Hän sanoi ettei hän halunnut tulla tapetuksi, hän sanoi tuon pari tusinaa kertaa. Tuon sanomiseen ja toistamiseen kului häneltä enemmän aikaa kuin kaikkeen muuhun yhteensä. Hän on sairas ja puolikuollut pelosta."
Ja lopuksi McGivney alentui kiittämään Petteriä siitä, että tämä oli ollut uskollinen — ja senjälkeen antoi hänelle lisää määräyksiä.
Punikit olivat nostaneet hirveän ulinan. Lakimies Andrews oli saanut tuomarilta määräyksen, jonka nojalla hän oli ollut tapaamassa vangittuja, ja luonnollisesti olivat nämä selittäneet että koko juttu oli mitä räikeintä tekopeliä. Nyt punikit tekivät valmistuksia lähettääkseen kiertokirjeitä ympäri maata kaikille punikki-tovereilleen, pyytäen rahallista avustusta taistelussa tätä "tekopeliä" vastaan.
Ne pitivät toimenpiteitään salassa, ja McGivney halusi saada tietää, mistä ne saavat rahat tähän. Hän halusi jäljennöksen kiertokirjeestä ja tietoonsa sen, missä ja miten kiertokirje tullaan postittamaan. Guffey oli käynyt puhuttelemassa postiviranomaisia, ja nämä tulisivat ottamaan takavarikkoon kiertokirjeet ja hävittämään ne antamatta punikkien tietää että näin oli tapahtunut.
Petteri hieroi käsiään mielihyvästä. Tämä oli oikeata toimintaa, tämä! Tämä oli noiden punikkien kohtelemista aivan samoin kuin Petteri oli aina kehottanut! Rotannaamainen mies vastasi ettei tämä vielä ole mitään sen rinnalla, mitä he tulevat tekemään muutaman päivän kuluttua. Pitäköön Petteri vain huolen työstään, niin tulee hän näkemään! Nyt, kun yleisö oli suuttunut tämän dynamiittijutun takia, oli aika toimia.
Petteri otti raitiovaunun Miriam Yankovichin kotiin, ja matkalla luki hän American City "Timesin" iltapäivänumeron. Tämän lehden toimittajat antoivat noille punikeille, jotta tuntui! He olivat ottaneet McCormickin sapoteesi-kirjan ja julkaisivat kokonaisia kappaleita siitä, aivan niinkuin Nell oli ennustanut, ja uhkaavimmat lauseet olivat tummennetut, ja jotkut niistä olivat ladotut raamien sisään, joita oli sirotettu sinne tänne lehdessä, joten kukaan ei voinut niitä sivuuttaa. Siinä oli vankilassa otettu McCormickin kuva; hänellä ei ollut ollut tilaisuutta ajaa partaansa moneen päivään eikä hän ehkä ollut edes hyvillään kuvan ottamisesta — joka tapauksessa oli hän niin raivokkaan näkönen, että pelotti, ja Petteri tuli yhä täydellisemmin vakuutetuksi siitä, että Mac on kaikkein vaarallisin kaikista punikeista.
Palstan toisensa perään julkaisi tämä lehti "uutisia" jutusta, vetäen sen yhteen kaikkien muiden räjähdysten ja murhien kanssa Amerikan historiassa, ja osottaen selvän yhtymän saksalaisten vakoojien ja pommijuonten kanssa. Lehti sanoi että näiden murhaajien järjestö käsitti koko maan; niillä oli satoja sanomalehtiä, joilla oli miljoonia lukijoita ja jotka julkaistiin saksalaisella kullalla. Sitäpaitsi oli tummennettu toimituskirjotus, jossa kehotettiin kansalaisia nousemaan ja pelastamaan tasavallan ja lopettamaan punikkien vaaran kaikiksi ajoiksi. Petteri luki tämän, ja niinkuin kaikki muutkin hyvät amerikalaiset, uskoi hän jokaisen sanan, minkä lehti lausui, ja hänen kiukkunsa punikkeja kohtaan oli tukehduttaa hänet.
Miriam Yankovich ei ollut kotona. Hänen äitinsä oli kiihtynyt, koska Miriam oli saanut kuulla että vankeja rääkättiin "kolmannen asteen" läpi, ja Miriam oli mennyt "kansanneuvoston" konttoriin koettaakseen saada radikalit koolle ja ryhtymään heti toimenpiteisiin. Petteri kiiruhti konttorihuoneeseen, jossa oli jo noin kaksikymmentä viisi rauhanaatteen kannattajaa ja punikkia, kaikki saman kiihkon valtaamana. Miriam käveli lattialla edestakasin väännellen käsiään, ja hänen silmänsä olivat sen näköset, kuin olisi hän itkenyt koko päivän. Petteri muisti epäluulonsa että Miriam ja Mac olivat rakastuneet toisiinsa. Hän puhutteli Miriamia. Mac oli pantu "rotkoon", ja tukkityöläinen Henderson oli sairaalassa sen rääkkäämisen perästä, minkä hän oli läpikäynyt.
Tuo juutalainen tyttö kertoi yksityisseikkoja, ja Petteriä puistatti — hänellä oli niin hyvässä muistossa itsellään "kolmas aste"! Hän ei estänytkään puistattamistaan, vaan alkoi kävellä huoneessa edestakasin niinkuin Miriamkin, ja kertoi huoneessa olijoille, miltä tuntuu, kun kalvosta väännetään ja sormet miltei kiskotaan irti, ja kuinka kostea ja kauhea oli tuo "rotko." Ja näin hän auttoi heitä kiihtymään miltei mielipuoliksi, toivoen että nämä tekisivät jotakin harkitsematonta, niinkuin McGivney halusi. Hyökätään linnaan ja vapautetaan vangit!
Pikku Ada Ruth sanoi että tuo on hulluutta; mutta parempi olisi hankkia lippuja ja kulkea edestakasin vankilan edessä, vastalauseeksi siitä, että rääkätään niin hirveästi miehiä, vaikka heitä ei ole tuomittu edes syyllisiksi. Poliisit luonnollisesti olisivat heti heidän niskassaan, väkijoukko hyökkäisi heidän kimppuunsa ja ehkä repisi heidät kappaleiksi, mutta vähät siitä, jotakin on tehtävä. Donald Gordon vastasi, että tästä ei olisi mitään muuta hyötyä kuin että heidän olisi sitten enää mahdoton pitää yllä agitatsionia. Heidän täytyy koettaa saada aikaan lakko. Heidän täytyy lähettää sähkösanomia radikalisille sanomalehdille, koota rahaa ja kutsua kokoon joukkokokous kolmen päivän päähän. Myöskin olisi koetettava vaikuttaa kaikkiin työväenunioihin että nämä tekisivät yleislakon.
Petteriä harmitti, kun täytyi mennä kertomaan McGivneylle tämä kokolailla "kesy" lopputulos. Mutta McGivney sanoi että se on hyvä, että hän tietää keinon, millä päästään heidän kimppuunsa, ja sitten hän ilmaisi Petterille tätä kokolailla säikyttävän uutisen. Petteri oli lukenut lehdistä saksalaisista vakoojista, mutta hän oli näitä juttuja uskonut vain puoliksi; sota oli kaukana eikä Petteri ollut koskaan nähnyt tätä saksalaista kultaa, josta puhuttiin niin paljon — totuus, jonka hän omin silmin oli huomannut, oli että nämä punikit elivät ainaisessa puutteessa, jokainen niistä kiristi suolivyötään alituisesti koettaen lahjottaa osan pienistä ansioistaan puolustusrahastoihin, kiertokirjeisiin ja postimaksuihin ja kaikkiin muihin toimivan agitatsionijärjestön kuluihin. Mutta nyt selitti McGivney että American Cityssä oli todellakin oikea kaiserin kätyri! Hallitus oli juuri saamaisillaan hänet verkkoonsa, mutta ennenkuin mies vangittiin halusi McGivney saada hänet lahjottamaan rahasumman radikalisen liikkeen hyväksi.
Ei ollut tarpeellista osottaa Petterille tämän seikan tärkeyttä. Jos viranomaiset voivat todistaa että McCormickin ja noiden muiden hyväksi tehty agitatsioni oli tapahtunut saksalaisten rahoilla, niin kansa hyväksyisi kaikki toimenpiteet, jotka tehtiin tämän agitatsionin lopettamiseksi. Voisiko Petteri nimittää jonkun saksalaisen sosialistin, joka voitaisiin houkutella menemään tämän kaiserin vakoojan puheille ja koettamaan saada hänet lahjottamaan rahaa sitä varten, että saataisiin aikaan yleislakko American Cityssä? Useita kaupungin suuremmista tehtaista muutettiin paraikaa sotateollisuuden palvelukseen, ja luonnollista oli, että vihollista eivät suinkaan vahingoittaisi lakot ja työrettelöt. Guffeyn miehet olivat koettaneet kaikkensa saadakseen saksalaisia tekemään lahjotuksia Gooberin puolustusrahastoon, mutta tässä olisi vieläkin mainiompi tilaisuus.
Petterin ajatukset kohdistuivat toveri Apfeliin, joka oli äärimmäisiä vasemmistolaisia sosialisteja ja väliaikaisesti rauhanaatteen kannattaja, niinkuin kaikki saksalaiset. Apfel teki työtä eräässä leipomossa ja hänen kasvojensa väri oli sama kuin taikinallakin, mutta hänen poskillaan väreili hieno puna, kun hän otti puheenvuoron osaston kokouksissa ja haukkui "sosiali-patriootteja", noita osaston jäseniä, jotka koettivat auttaa Englantia toteuttamaan suunnitelmansa maailmanvallasta. McGivney sanoi että hän tulee lähettämään jonkun puhuttelemaan Apfelia aivan heti ja huomauttamaan hänelle tästä kaiserin miehestä, joka on halukas lahjottamaan rahaa radikalien rahastoon. Luonnollisestikaan ei Apfelille sanottaisi että mies on saksalainen vakooja; hän menisi pyytämään rahaa, ja McGivney kavereineen pitäisi huolen lopusta. Petteri sanoi tämän olevan mainiota ja tarjoutui menemään Apfelia tapaamaan heti; mutta rotannaamainen mies selitti Petterille, että Petteri oli liian kallisarvoinen panna sellaiseen asemaan, että voi ruveta herättämään epäluuloja.
Petteri oli saanut lyhyen kirjelipun Nelliltä, ja tämä sanoi että kaikki oli käynyt hyvin ja hän on jo uudessa työpaikassaan ja tulee pian saamaan aikaan jotakin. Ja Petteri hoiteli iloisena tointaan ja täytti velvollisuutensa koettamalla tukehduttaa radikalien vastalause-meininkejä. Tukkuja kiertokirjeitä ilmaantui heidän kokouksiinsa kuin taikavoiman vaikutuksesta ja vietiin taaskin pois ennenkuin viranomaiset ehtivät tehdä mitään, vaikka kylläkin koettivat. Joka ilta oli työ-temppelissä, jonne työläiset kokoontuivat, agitaattoreita, jotka kirkuivat äänensä käheiksi agiteeratessaan McCormickin juttua. Vieläkin kiusallisemmaksi teki asian se, että American Cityssä oli yhden sentin iltalehti, joka koetti saada työläiset lukijoikseen, ja itsepintaisesti julkaisi todistuskappaleita, jotka olivat omiaan osottamaan koko jutun tekopeliksi. Punikit olivat huomanneet että heidän postiansa peukaloitiin ja nostaneet kauhean melun tuosta — teeskennellen luonnollisesti että se oli "puhevapaus", josta he melusivat!
Joukkokokous oli määrätty täksi illaksi ja Petteri luki American City "Timesistä" vihasen toimituskirjotuksen, jossa kehotettiin viranomaisia estämään se. "Alas punalippu!" oli kirjotuksen otsikkona; eikä Petteri voinut käsittää, miten yksikään punaverinen, sadan prosentin amerikalainen, voi lukea sitä innostumatta tekemään jotakin.
Petteri puhui tästä McGivneylle, joka sanoi: "Me tulemme tekemään jotakin; varro vain sinä!" Ja niinpä tuona iltapäivänä sanomalehdissä oli uutinen että American Cityn pormestari oli ilmottanut kokoushuoneen omistajille, että heidät tultaisiin pitämään vastuunalaisina kaikista yllyttävistä ja kapinallisista lausunnoista tuossa kokouksessa; jolloin huoneuston omistajat olivat peruuttaneet vuokrasopimuksen. Sitä paitsi selitti pormestari että joukkoja ei saanut kokoontua kaduille, ja että poliisiviranomaiset tulisivat pitämään siitä huolen ja suojelemaan lakia ja järjestystä. Petteri kiiruhti "kansanneuvoston" huoneustoon, ja siellä oli radikaleilla kiirettä koettaessaan löytää uutta huoneustoa kokousta varten; aina vähän väliä kävi Petteri Puhelimessa ja ilmoitti McGivneylle, mitä haalia punikit nyt yrittivät, ja McGivney ilmotti Guffeylle, Guffey kauppakamarin sihteerille, ja huoneuston omistaja sai käskyn tulla käymään pankissa, jossa hänelle annettiin varotus kiinnityslainan voimalla — tai käytettiin jotakin muuta tehokasta keinoa estämään punikeilta kokoushuone.
Joten sinä iltana ei ollut punikkien joukkokokousta — eikä moneen pitkään aikaan sen jälkeen American Cityssä! Guffeyn toimisto oli saanut saksalaisen vakooja-juttunsa valmiiksi, ja seuraavana aamuna oli American City "Timesin" etusivulla koko sivun täyttävä hämmästyttävä uutinen että Karl von Stroeme, Saksan hallituksen asiamies ja jonka sanotaan olevan Saksan vara-kanslerin veljenpoika, on vangittu American Cityssä, jossa hän on esiintynyt ruotsalaisena neulomakonekauppiaana, mutta jonka todellisena toimena on ollut palkata kätyreitä asettelemaan dynamiittipommeja Pioneer Foundry Companyn rakennuksiin, joita paraikaa varustetaan konetykkien valmistamista varten. Von Stroemen apureita oli saatu kiinni kolme samalla kertaa ja löydetty suuri joukko papereita, jotka olivat täynnä tärkeitä tietoja — joista ei suinkaan pienin ollut se tosiseikka, että vielä eilen oli von Stroemen havaittu olevan suhteissa erään äärimmäisiin punikkeihin kuuluvan saksalaisen sosialistin Ernst Apfelin kanssa, joka samalla on ollut leipurien union no. 470 virkailija. Viranomaisilla oli hallussaan aivan yksityisseikkoja myöten tiedot eräästä keskustelusta, jossa von Stroeme oli lahjottanut sata dollaria vapauden puolustusliitolle, jonka punikit olivat perustaneet tekemään agitatsionityötä niiden I.W.W.-läisten vapauttamiseksi, jotka oli vangittu sekaantuneina dynamiittijuoneen Nelse Ackermanin henkeä vastaan. Sitäpaitsi oli todistettu että Apfel oli ottanut tämän rahan ja jakanut sen useampien saksalaisten punikkien kesken, jotka taaskin olivat lahjottaneet sen puolustusrahastoon tai maksaneet sillä painokustannukset kiertokirjeistä, joissa kehotettiin yleislakkoon.
Petterin sydän hyppeli kiihkosta; ja se hyppeli vieläkin nopeammin, kun hän aamiaisensa jälkeen kulki Main katua pitkin. Hän näki väkijoukkoja ja Amerikan lippuja kaikissa rakennuksissa, aivan samoin kuin valmistuneisuuskulkueen päivänäkin. Se pani Petterin tuntemaan ilkeitä pelon väristyksiä; hänen mielessään pyöri pommeja, mutta hän ei voinut vastustaa väkijoukkojen jännittyneitä kasvoja ja tarttuvaa innostusta. Hetken kuluttua tuli soittokunta, joka soitti komeaa sotamusiikkia, ja sitten tuli sotilaita marssien — rivi rivin perästä sotilaspukuisia poikia raskaat kantamukset selässä ja uudet, välkkyvät kiväärit olalla. Poikamme! Poikamme! Jumala siunatkoon heitä!
Siinä oli kolme rykmenttiä 223:sta divisioonista, jotka tulivat Lincolnin harjotusleiriltä lähteäkseen sotaan. Parempi heidän olisi ollut tietenkin astua junaan leirillä, mutta kaikki olivat vaatineet saada edes vilaukseltakaan nähdä sotilaita, ja täällä ne nyt olivat soittoineen ja lippuineen ja punastuneine, kiihtyneine ihailijajoukkoineen — kaksi loppumatonta jonoa ihmisiä, jotka olivat villeinä isänmaallisesta hehkusta, huutaen, laulaen, heiluttaen hattuja ja nenäliinoja, kunnes koko katu muuttui epäselväksi, järjettömäksi pöhnäksi. Petteri näki nämä tiheät rivit, suorat kuin kireälle vedetty lanka, ja jalat, jotka liikkuivat täsmällisesti kuin kello, ja täristyttivät maata kuin ukkonen. Hän näki nuoret, poikamaiset kasvot, joilla oli vakava ja ylpeä ilme, silmät suoraan eteenpäin, kääntymättä silmänräpäykseksikään, vaikka tiesivät, että tämä voi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun he näkevät kotikaupunkinsa — voi helposti sattua, etteivät ikinä palaa matkaltaan. Poikamme! Poikamme! Jumala siunatkoon heitä! Petterin kurkkua kuristi ja hän tunsi suurta kiitollisuutta näitä poikia kohtaan, jotka menivät suojelemaan häntä ja hänen maataan; hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen uudelleen päättäen juhlallisesti rangaista pahoja miehiä ja naisia — asevelvollisuuden väistäjiä, väittelijöitä, rauhanaatteen kannattajia ja kapinallisia — jotka eivät tehneet velvollisuuttaan tässä suuressa työssä.
Petteri meni American hotelliin ja tapasi McGivneyn, joka antoi hänelle työn, mikä mainiosti sopi hänen mielentilaansa. Rotannaamainen mies sanoi että oli tullut toiminnan aika. I.W.W. liiton paikallisosasto oli laatinut koko järjestölle kirjelmän, jossa pyydettiin apua, ja osaston toimeenpanevan komitean kokous pidetään tänä iltana; Petterin oli heti mentävä tapaamaan sihteeri Gradya, saatava selville missä tämä kokous tullaan pitämään ja tehtävä viittaus että tähän kokoukseen olisi saatava koko järjestö ja muitakin punikkeja niin paljon kuin mahdollista. McGivney sanoi että kaupungin liikemiehet aikoivat panna täytäntöön suuren suunnitelmansa tänä iltana; kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olivat pitäneet kokouksen ja tehneet salaisen suunnitelman, eivätkä he nyt halunneet muuta, kuin että kaikki punikit kokoontuisivat yhteen paikkaan.
Petteri lähti ja löysi Shawn Gradyn, tuon nuoren irlantilaisen pojan, joka piti jäsenluettelon ja muut järjestön asiakirjat niin salaisessa paikassa, ettei edes Petterin ollut onnistunut löytää niitä. Petteri kertoi sihteerille viimeiset uutiset McCormickin kärsimyksistä "rotkossa" ja että Gus oli viety samaan sairaalaan, missä Hendersonkin oli. Hän oli niin kaunopuheinen vihassaan, että pian Grady kertoi hänelle illaksi kutsutun kokouksen paikan ja ajan, ja Petteri sanoi että heidän pitäisi saada kaikki ystävänsä koolle ja keskustella tavasta, millä saisivat vastalausekirjallisuutensa jaetuksi nopeasti, sillä olihan selvää etteivät he enää voi käyttää postia. Mitä merkitsivät toimeenpanevien komiteojen päätöslauselmat, kun ainoa, mistä oli mitään toivoa, oli koko järjestön jäsenten yhteistoiminta? Grady sanoi että se on hyvä ja aikoi kutsua koolle kaikki toimivat jäsenet ja liitolle myötätuntoiset henkilöt, ja Petteri sai toimekseen puhelimitse ja jalkapatikassa antaa tieto noin tusinalle henkilölle.
Kello kuuden aikana illalla ilmotti Petteri McGivneylle työnsä tulokset, ja silloin sai hän iskun, josta hän miltei pyörtyi. "Sinun täytyy mennä myös tuohon kokoukseen", sanoi rotannaamainen mies. "Et voi asettua vaaraan että ne rupeavat epäilemään sinua."
"Mutta herra jumala", huusi Petteri. "Mitä siellä sitten tulee tapahtumaan?"
"Älä pelkää", sanoi toinen. "Tulen pitämään huolen siitä, ettei sinulle tapahdu mitään."
Kokous oli päätetty pitää runoilija Ada Ruthin kotona, ja McGivney käski Petterin tehdä selkoa tuosta kodista. Arkihuoneen takana oli käytävä ja tässä käytävässä suuri vaatekaappi. Heti ensi hälinän kuultuaan on Petterin kiiruhdettava tähän kaappiin. Hänen täytyy mennä kaappiin, ja sitten McGivney miehineen tulee suojelemaan häntä, vaikka ovat pieksävinään häntä niinkuin muitakin huoneissa olijoita. Petterin polvet alkoivat vavista ja hän suuttuneena moitti tuota järjestelyä; mitäs hänelle sitten tapahtuu, jos McGivneylle tai hänen autolleen sattuu tapahtumaan jotain, jotta hän ei voisi ollakaan Petteriä suojelemassa? McGivney selitti ettei Petterin tarvitse pelätä mitään, hän, Petteri, on heille niin kallisarvoinen mies, etteivät he uskalla asettaa häntä mihinkään vaaraan. McGivney tulee varmasti olemaan siellä, eikä Petterin tarvitse välittää muusta kuin kirkua ja pitää pahaa elämää ja lopuksi olla pyörtyvinään, jolloin McGivney, Hammet ja Gummings tulevat kantamaan hänet automobiiliinsa ja vievät pois.
Petteriä pelotti niin, ettei hän pystynyt syömään illallista, vaan hän käyskenteli pitkin katuja jupisten itsekseen ja koettaen nostattaa rohkeuttaan. Hänen täytyi pysähtyä ja katsella Amerikan lippuja ja lukea American City "Timesin" iltapäivänumeroa ennenkuin hänen isänmaallinen innostuksensa palasi. Kun hän lopuksi lähti tuon pienen raajarikon kotia kohti, joka kirjotteli sotavastaisia runoja, tuntui hänestä todella aivan kuin hänkin olisi sotilaspoika, joka marssi sotaan.
Ada Ruth oli siellä ja hänen äitinsä, vanha kuivettunut nainen, joka ei käsittänyt lainkaan näitä kauheita, maailmaa mullistavia liikkeitä, mutta jonka rukoilut eivät vaikuttaneet yhtään vähää hänen innostuneeseen tyttäreensä; vielä oli siellä Adan serkku, laiha koulunopettajatar, vanhapiika, kansanneuvoston sihteeri; ja myöskin olivat siellä Miriam Yankovich, Sadie Todd ja Donald Gordon. Matkalla oli Petteri tavannut Tom Dugganin, ja tämä synkkä runoilija oli sanonut laatineensa uuden runon, jossa kuvailtiin McCormickia "rotkossa." Heti sen jälkeen saapui sihteeri Grady, taskut täynnä papereita. Grady, pitkä, tummasilmäinen ja herkkämielinen irlantilainen poika, oli sellainen, joita sosialistit kutsuivat "Jimmie Higginsiksi", tarkottaen niitä tovereita, jotka tekivät raskaat ja väsyttävät työt toiminnassa, jotka aina olivat läsnä, tapahtuipa mitä tahansa, aina valmiit ottaman yhä vain lisää kuormaa kannettavakseen. Grady ei välittänyt vähääkään sosialisteista, mutta "Jimmie Higgins"-nimitystä vastaan hänellä ei ollut mitään; ja hän sanoi Petterin olevan samaa maata, ja Petteriä nauratti miettiessään että "Jimmie Higgins" on viimeinen, miksi hän tässä maailmassa rupeaa. Petteri oli kiipeämässä hyvinvoinnin tikkaita, eikä hänen päähänsä pälkähtänytkään että hän voisi olla sittenkin "Jimmie Higgins" — ei punikeille, vaan "valkosille"!
Grady veti esille paperinsa ja keskusteli Gordonin kanssa illan ohjelmasta. Hän oli saanut I.W.W. liiton kansallisvirastossa sähkösanoman, jossa luvattiin avustusta, ja hänen laihat, nälkäisen näköiset kasvonsa loistivat ylpeydestä, kun hän sitä näytti. Sitten hän ilmoitti että kokoukseen saapuu "Bud" Connor, joka oli tunnettu organiseeraaja ja joka oli McCormickin mukana ollut järjestämistyössä öljykentillä ja oli tuonut sanan että työläiset siellä olivat tekemäisillään suuren lakon. Sitten tuli Mrs. Jennings, pieni kiusaantunut naisraukka, jonka mies oli vaatinut avioeroa sen perusteella, että vaimo oli lahjoittanut rahaa I.W.W. liitolle. Hänen mukanaan tuli muuan suurikasvuinen konetyöläinen, Andy Adams, joka oli potkittu ulos salaseurastaan sen takia, että oli siellä jutellut "suorasta toiminnasta." Hän veti taskustaan "Evening Telegraphin" viimeisen numeron, jossa ankarasti tuomittiin "suoraa toimintaa" ja sanottiin sen olevan dynamiitilla hosumista, joka tietysti oli valhe, ja kysyttiin kuinka kauvan kuluu ennenkuin Amerikan Cityn lain ja järjestyksen ystävät käyttävät vähän "suoraa toimintaa" omasta puolestaankin.
Lisää saapui, kunnes noin kolmekymmentä oli läsnä, jolloin kokous alettiin. Oli silminnähtävää että viranomaiset olivat tahallaan suunnitelleet dynamiittijuonen, jotta saisivat tekosyyn tuhotakseen I.W.W. liiton; ne olivat sulkeneet kokoushuoneen ja ottaneet takavarikkoon kaiken, kirjotuskoneet, kaluston ja kirjat — ja niistä antaneet erään sapoteesia käsittelevän kirjan American City "Timesin" toimittajille! Tätä tervehdittiin suuttumuksen ilmaisuilla. Myöskin olivat viranomaiset ruvenneet peukaloimaan liiton postia, joten järjestön kirjallisuutta oli nyt pakko lähettää pikarahtitavarana. Järjestö taistelee nyt olemassaolonsa puolesta, ja oli keksittävä keino, miten saadaan todellisia tietoja kansalle. Jos kellään on esityksiä, niin nyt niitä sopii tehdä.
Yksi esitys tuotiin esille toisensa perästä; ja sillä aikaa istui Petteri kuin neuloilla. Miksikä ne eivät jo tule — nuo kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet — ja tee tehtäväänsä ilman enempää viivyttelemistä? Luulivatko ne että Petteri tulee istumaan siellä koko illan, vavisten pelosta — eikä hän ollut syönyt edes illallistakaan!
Äkkiä Petteri hypähti. Ulkoa kuului huuto, ja Donald Gordon, joka oli puhumassa, pysähtyi äkkiä, ja kokouksessa olijat tuijottivat hetken toisiinsa ja muutamat niistä hyppäsivät pystyyn. Kuului lisää huutoja, jotka muuttuivat kipeiksi älähdyksiksi, ja jotkut huoneessa olijat riensivät oville, toiset ikkunoita ja rappusia kohti. Petteri ei tuhlannut aikaa, vaan sukelsi kaappiin, ryömi sen etäisimpään nurkkaan, vetäen siellä olevia vaatteita päälleen. Ja sitten tunkeutui kaappiin lisää ihmisiä, suojellen Petteriä vieläkin paremmin.
Piilopaikastaan hän kuunteli meteliä, mikä huoneissa vallitsi. Ilma olitäynnänaisten kiruntaa, tappelevien miesten kirouksia, sinne tänne heiteltyjen huonekalujen kolinaa ja sitä ilkeää kalketta, joka syntyy, kun kapula jysähtää ihmisten päihin. Kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olivat tulleet niin suurena joukkona, että heidän suunnitelmansa varmasti tulee täytetyksi. Heitä oli kyllin täyttämään huoneet ja ovireijät ja pari kolme vartioimaan jokaista ikkunaa ja sitäpaitsi joukkioita ulkopuolella pitämään huolen siitä, ettei kukaan voi päästä pakoon käyttämällä kattoa ja pihamaan hedelmäpuita pakotienään.
Petteri veti takkinsa kauluksen korviinsa ja kuunteli melua, ja pian hän kuuli niidenkin kirkuvan, jotka olivat hänen päällään kaapissa, ja käsitti että nyt niitä vedetään ulos ja piestään; hän tunsi käsien tarttuvan häneen ja hän ulisi ja vinkui pelosta; mutta mitään ei tapahtunut hänelle ja hän sai sen verran rohkaistuksi luontoaan, että vilkasi ylös ja näki miehen, jolla oli musta naamari kasvoillaan, mutta jonka hän sittekin helposti tunsi McGivneyksi, Petteri ei milloinkaan koko elämänsä aikana ollut ollut niin iloinen kuin nyt nähdessään naamioidun rotan naaman! McGivneyllä oli kädessään kapula ja hän iski oikealle ja vasemmalle Petterin ympärillä olevia vaatteita. Hänen takanaan olivat Hammett ja Cummings peittämässä tätä hommaa, ja hekin löivät iskun silloin tällöin, mutta sangen varovaisesti ja huolellisesti.
Vähitellen taukosi tappelu huoneissa ja ulkona, sillä kaikki huoneissa olleet oli lyöty tainnoksiin tai sidottu. Ja sitten useat Guffyn urkkijoista jotka olivat tutkineet näitä punikeita pari vuotta, tarkastivat heidät ja ottivat huostaansa ne, jotka he erikoisesti halusivat saada käsiinsä, tarkastivat, oliko heillä aseita ja sen jälkeen panivat heidät rautoihin. Muuan näistä miehistä lähestyi Petteriä, joka silmänräpäyksessä pyörtyi ja ummisti silmänsä; sitten Hammett otti häntä kainaloista ja Cummings jaloista, ja McGivney käveli rinnalla kunniavahtina sanoen tuon tuostakin: "Me haluamme tämän miehen, pidämme hänestä huolen."
He kantoivat Petterin ulos, ja täällä pimeässä avasi hän silmiään sen verran, että näki kadun olevan täynnä autoja, joihin punikeita laahattiin. Petterin ystävät kantoivat hänet erääseen autoon, joka heti lähti liikkeelle, ja sitten Petteri tuli jälleen tajuntaansa ja nämä neljä miestä nauroivat katketakseen taputtaen toisiaan olalle ja huomauttaen niistä tyydytyksen tunnetta hivelevistä seikoista, joita olivat nähneet. Oliko Hammett huomannut verikuhmua, jonka Grady oli saanut otsaansa, ja miten veri siitä valui? Hänhän halusi olla punikki — he olivat vain auttaneet häntä tulemaan sellaiseksi — sisältä ja päältä! Oliko McGivney huomannut, miten eräs heidän miehistään, "Buck" Ellis, oli lyönyt kulkuri-runoilijan nenän pois sijoiltaan? Ja nuori Ogden, kauppakamarin presidentin poika, oli epäämättä osottanut tunteensa tätä karjaa kohtaan, niinhyvin narttuja kuin uroksiakin kohtaan; kun tuo Yankovich rääviö oli antanut häntä korvalle, oli hän tarttunut tuota naaraspirua tisseistä kiinni ja kiskonut ne miltei irti, kunnes hän kiljui kuin puolihullu ja lopuksi pyörtyi.
Niin, he olivat tehneet puhdasta jälkeä. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, he tulevat viemään asian päähän saakka tänä iltana, kautta jumalan! He antavat näiden rauhanaatteen kannattajien maistaa sotaa, he tulevat lopettamaan punasen terrorin American Citystä! Jos Petteri haluaa, voi hän tulla mukaan näkemään tätä jaloa työtä; he menevät maaseudulle ja siellä on aivan pimeä, ja jos hän pitää naamarin kasvoillaan, on hän tykkänään turvassa, Petteri myöntyi; hänen verensä kiehui ja hän oli täynnä metsästys? intoa, hän halusi olla läsnä, kun saalis tapettiin, tapahtuipa mitä tahansa.
Moottori hyrisi hiljaa ja auto huristi kuin siivillä American Cityn etukaupunkien läpi maaseudulle. Oli toisia autoja edessä ja toisia perässä — pitkä rivi valkosia valoja kiitämässä maaseudulle. Ne saapuivat petäjikköön, jonka puut kohosivat kaksi ja kolme jalkaa vahvoina kuin kirkon pilarit, ja olivat peittäneet maan pehmeällä ruskealla neulasmatolla. Se oli tunnettu huvittelupaikka ja autot pysähtyivät sinne edeltäpäin annetun määräyksen mukaan. Kaikki oli valmistettu tuon kehutun tehokkuuden mukaisesti, joka on kaikkien sadan prosentin amerikalaisten ylpeys. Mustaan naamioon kätkeytynyt mies seisoi keskellä suurta aukkoa ja huusi määräyksiä äänitorven läpi, ja jokainen auto pysähtyi toinen toisensa viereen suureksi renkaaksi, joka oli enemmän kuin sata jalkaa läpimitaten. Nämä kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuorempien jäsenten autot olivat hyvin opetettuja — ne olivat tottuneet liukumaan täsmällisesti paikoilleen äänitorveen huudettujen määräysten mukaan suurissa juhlallisuuksissa, tai kun nämä nuoremmat jäsenet vaimoineen ja morsiamineen, jotka olivat enemmän tai vähemmän täydellisesti silkin ja sametin verhoomia, saapuivat pitoihinsa ja tansseihinsa.
Autoja saapui ja saapui, kunnes viimeiselle oli tuskin tilaa mahtua paikoilleen. Sitten kuului komento: "Numero yksi!", ja miesjoukko astui eräästä autosta raahaten raudoissa olevaa vankia. Se oli nuori juutalainen räätäli, Michael Dubin, joka oli ollut Petterin kanssa viisitoista päivää linnassa. Michael oli hiljainen haaveilija, joka ei ollut tottunut väkivaltaisuuksiin; ja hän myöskin kuului rotuun, joka avomielisesti ilmaisee tunteensa, eikä siis ole mieluinen sadan prosentin amerikalaisille. Hän kirkui ja valitti, kun naamioidut miehet irrottivat hänen kahleensa, vetivät takin hänen yltään ja repivät paidan hänen selästään. Hänet raahattiin erään pienemmän puun luo, joka oli juuri niin vahva, että hänen kätensä ulottuivat sen ympäri ja kalvosiin voitiin asettaa raudat. Siinä hän seisoi kolmenkymmenen tai neljänkymmenen auton lyhtyjen huikaisevassa valossa kiemurrellen ja valittaen, ja muuan mustanaamioinen mies otti takin yltään ja valmistui toimeen. Hänellä oli musta, käärmettä muistuttava ruoska, ja hän seisoi käsi ojennettuna, kunnes äänitorveen puhuva mies sanoi: "Ala!" Ruoska vingahti ilmassa ja läimähti Michaelin selkään, repien lihaa, jotta verta alkoi näkyä. Uhri kiljui tuskasta, kiemurrellen, vääntelehtien ja potkien kuin kuoleman kourissa. Taaskin vinkui ruoska ja kuului, kun se viilsi lihaa ja toinen punanen juova kohosi entisen viereen.
Nämä kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olivat mainiossa kunnossa tämän illan työtä varten. He eivät olleet kalpeita ja laihoja, huonosti ruokituita ja työn rasittamia, niinkuin olivat heidän vankinsa; he olivat sileitä ja punakoita ja terveitä kuin pukit. Oli aivan kuin jo kauvan aikaa sitten heidän isänsä olisivat nähneet tämän punikki-vaaran ja ne toimenpiteet, joka olivat välttämättömät sadan prosentin amerikalaisuuden turvaamiseksi; isät olivat tuoneet maahan pelin, jossa pelaajat löivät pieniä valkosia palloja erilaisilla kurikoilla. Heillä oli loistavia klubihuoneustoja etukaupungeissa ja satoja eekkereitä maata järjestettynä tätä peliä varten, ja he heittivät kaupankäyntinsä ja tehtailijoimisensa varahin iltapäivällä matkatakseen näille kentille pitämään lihaksensa kunnossa. Ja niinpä ruoskaa heiluttava mies oli "vireessä", eikä hänen tarvinnut pysähtyä hengähtämään. Iskun iskun perästä hän läimähytti mainiossa tahdissa; hän ei väsynyt, löi vain ja löi. Oliko hän unohtanut? Luuliko hän että tämä oli pieni valkonen pallo, jota hän takoo? Hän iski ja iski, kunnes ei enää voinut laskea punasia naarmuja ja Michael Dubinin selkä oli yhtenä revittynä ja vertavuotavana lihamöhkäleenä. Michael Dubinin kiljunta oli tauvonnut, hänen suonenvedontapaiset nytkähtelemisensä loppuneet ja hänen päänsä riippui velttona ruumiin valuessa yhä alemmas puun juurelle.
Lopultakin juhlamenojen ohjaaja astui esille ja määräsi lopettamaan, ja ruoskaa vinguttanut mies pyyhkein hikeä kasvoiltaan paidanhihaansa, muiden miesten irrottaessa Michael Dubinin puusta ja raahatessa hänet muutamia askeleita sivuun makaamaan suullaan neulasten päällä.
"Numero kaksi!" huusi juhlamenojen ohjaaja selvällä käskevällä äänellä, ikäänkuin hän olisi johtanut katrillia; ja toisesta autosta tuli esille toinen joukko miehiä vetäen matkassaan toista vankia. Se oli Bert Glikas, kulkuri, joka oli I.W.W. liiton paikallisosaston toimeenpanevan komitean jäsen ja jolta oli äskettäin lyöty kaksi hammasta eräässä elonkorjaajain lakossa. Kun häneltä vedettiin takki yltään, onnistui hänen saada toinen kätensä irti ja heristi sitä autojen valkosen valon takana oleville katselijoille. "Kirotut!" huusi hän; hänet sidottiin kiinni puuhun ja veres mies astui esille, ottaen ruoskan maasta, sylkäsi käsiinsä ja alkoi iskeä; joka iskulla Glikas kirkasi uuden kirouksen, ensin englanninkielellä ja sitten kuin houreissa jollakin vieraalla kielellä. Mutta viimein hänen kirouksensa taukosivat ja hän meni tainnoksiin, otettiin irti ja vedettiin suulleen makaamaan ensimäisen viereen. "Numero kolme!" komensi juhlamenojen ohjaaja.
Petteri istui auton takaistuimella McGivneyn antama musta naamio kasvoillaan, musta vaatekappale, jossa oli kaksi reikää silmiä ja yksi suuta varten. Petteri vihasi näitä punikeita ja halusi että heitä rangaistaisiin, mutta hän ei ollut tottunut verinäytelmiin, ja tämä loppumaton ruoskan läiske ihmislihaan oli miltei enemmän kuin hän jaksoi kestää. Miksi oli hän tullut? Tämä ei suinkaan ollut osa hänen työstään pelastaessaan maataan punikki-vaarasta. Hän oli tehnyt osansa osottaessaan sormellaan vaarallisia niistä; hän oli mies, joka käytti järkeään eikä väkivaltaa. Petteri huomasi että seuraava uhri oli Tom Duggan katkenneine ja verisine nenineen, ja tahtomattaankin hän hätkähti. Hän havaitsi että hän aivan itsestään oli alkanut vähän pitää Tom Dugganista. Kaikesta huolimatta oli Duggan uskollinen ja hyvä toveri ja hänen kiukkuisen pintansa alla oli paljon hyvää. Hän ei ollut tehnyt koskaan mitään muuta kuin nurissut ja laitellut nurinastaan runoja; ne tekivät erehdyksen pieksäessään häntä, ja hetken oli Petterillä pähkähullu ajatus mennä väliin ja sanoa niin.
Runoilija ei sanonut sanaakaan. Petteri näki vilaukselta hänen kasvonsa huikaisevassa valossa, ja vaikka ne olivat veriset ja mäsänä, näki niistä helposti päätöksen — hän kuolee ennemmin kuin päästää pienintäkään valitusta. Joka kerta kun ruoska putosi, vavahti koko hänen ruumiinsa, mutta ei kuulunut pienintäkään ääntä ja hän seisoi pidellen puuta suonenvedon tapaisesti. Häntä piestiin, kunnes ruoskasta sinkoili verta kuin suihkusta, kunnes verta valui virtanaan maahan. Pieksäjät olivat varovaisuuden vuoksi tuoneet lääkärin mukanaan, ja tämä nyt lähestyi juhlamenojen ohjaajaa ja kuiskasi hänelle jotakin. He irrottivat Dugganin, päästivät hänen kätensä puusta ja heittivät hänet Glikasin viereen.
Seuraava oli Donald Gordon, tuo sosialistinen kveekari, ja nyt tuli palanen tusina-draamaa. Donald otti uskontonsa vakavalta kannalta ja julisti sotavastaisia mielipiteitään jesuksen nimeen, joka teki hänet erittäin vastenmieliseksi. Nyt huomasi hän tilaisuuden teaatteri-tempuillen ja kohotti kahleiset kätensä taivasta kohden, ikäänkuin rukoillen, ja huusi vihlovalla äänellä: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät!"
Kuului murinaa joukosta, joka kasvoi ulvonnaksi. "Jumalanpilkkaaja!" huudettiin. "Sulkekaa hänen saastainen suunsa!" Se oli se sama suu, joka oli kuulunut sadoilta puhujalavoilta, ja se oli ankarasti arvostellut sotaa ja niitä, jotka hyötyivät rahallisesti sodasta. He olivat nyt täällä, nuo miehet, joita hän oli arvostellut, kauppakamarin ja tehtailijaan ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet, koko kaupungin paremmat ihmiset, jotka olivat kovassa työssä maan pelastamiseksi — eivätkä vaatineet enempää kuin täyden arvon palveluksistaan. Ja niinpä he ulvoivat raivosta tälle jumalaapilkkaavalle nulikalle. Mies, jonka naamio oli naurettava, sillä hän oli niin vankkarakenteinen ja lihava, että jokainen tunsi hänet, otti käteensä verisen ruoskan. Se oli Billy Nash, "Amerikan kehitys-liiton" sihteeri, ja roskajoukko kiljui: "Anna mennä, Billy! Hyvin osattu, hyvä poika!" Donald Gordon voi ehkä sanoa jumalalle että Billy Nash ei tiedä mitä hän tekee, mutta Billy luuli tietävänsä ja hän aikoi osottaa Donaldillekin että hän tietää. Se ei kestänyt pitkää aikaa, sillä tällä nuorella kveekarilla ei ollut paljon muuta kuin ääntä, ja jo neljännellä iskulla hän pyörtyi ja kahdennenkymmenennen lyönnin perästä keskeytti lääkäri pieksännän.
Sitten tuli I.W.W. liiton sihteerin, Gradyn vuoro, ja silloin sattui kamala tapaus. Grady, joka oli katsellut tätä näytelmää eräästä autosta, oli hurjistunut, ja kun hänen kätensä irrotettiin ja takkia yritettiin vetää hänen yltään, riuhtasi hän äkkiä itsensä irti ja löi miehen toisensa perästä kumoon. Hän oli kasvanut tukkimetsässä ja hänen ruumiinvoimansa olivat ihmeteltävät, ja ennenkuin miesjoukko oikein tiesi, mitä oli tapahtunut, oli hän jo kahden auton välissä menossa. Kymmeniä miehiä hyökkäsi silloin hänen päälleen kymmeniltä eri suunnilta ja hän kaatui maahan keskellä villiintynyttä joukkoa. Hänen kasvonsa painettiin lokaan, ja miesjoukko kiljui kuin villipedot yöllä: "Vetäkää hänet hirteen!" Muuan mies juoksi paikalle köysi käsissä, kirkuen: "Hirttäkää se!"
Juhlamenojen ohjaaja koetti estellä äänitorvensa lävitse, mutta torvi lyötiin hänen käsistään ja hänet vietiin syrjään, ja eräs miehistä kiipesi petäjään ja heitti köyden vahvan oksan ylitse. Ei voinut nähdä Gradya tämän kuhisevan joukon keskellä, mutta äkkiä kuului kiljaus ja hän tuli näkyviin — kohoten korkealle ilmaan, silmukka kaulassa ja potkien hurjasti. Hänen alapuolellaan miehet tanssivat ja ulvoivat ja heittelivät hattujaan ilmaan, ja yksi miehistä hyppäsi ilmaan ja tarttui yhteen potkivista jaloista riippuen siinä.
Sitten kaiken tämän melun läpi kuului ääni: "Laskekaa hänet vähän alemmaksi! Laskekaa, että ulotun häneen!" Ja nuorasta pitelijät hellittivät köyttä ja ruumis laskeutui maata kohti, potkien vieläkin, ja eräs mies otti taskuveitsen taskustaan, leikkasi vaatetta pois ruumiista ja leikkasi erään kappaleen ruumiista vielä. Joukko ulvoi kahta uljaammin ja autoissa istuvat miehet löivät polviinsa kämmenillään ja kirkuivat mielihyvästä. Petterin kanssa autossa olijat kuiskasivat että tämä veitsimies oli Ogden, kauppakamarin presidentin poika; ja seuraavana päivänä kaupungilla — ja useita viikkoja jälkeenkin päin — miehet nyhjäsivät toisiaan ja kertoivat kuiskaten, mitä Ogden oli tehnyt noitten "kirottujen tuplajuulaisten" sihteerin, Shawn Gradyn ruumiille. Ja jokainen näistä nyhjääjistä ja kuiskuttelijoista oli mielessään varma siitä että tällä tavalla oli punikkivaara poistettu ikuisiksi ajoiksi ja sadan prosentin amerikalaisuus nostettu kunniaan ja tehty eittämättömän varmaksi työn ja pääoman suhteiden rauhallinen ratkaisu.
Miten ihmeelliseltä se kuuluneekin oli yksi I.W.W.-läisistä, joka oli heidän kanssaan samaa mieltä. Yksi tuon yön uhreista oli oppinut läksynsä! Kun Tom Duggan jälleen pystyi istumaan, joka oli kuusi viikkoa tapahtuman jälkeen, kirjotti hän artikkelin kokemuksistaan erääseen I.W.W. liiton sanomalehteen, ja kirjotusta levitettiin sittemmin tuhansin kappalein kiertokirjeenä työläisten keskuuteen. Siinä sanoi tämä runoilija:
"I.W.W. liiton periaatejulistus alkaa lausunnolla että työtäteettävällä ja työtätekevällä luokalla ei ole mitään yhteistä; mutta tässä tilaisuudessa opin että periaatejulistus on väärässä. Tässä tilaisuudessa näin yhden seikan, joka oli yhtymäkohtana työtäteettävän ja työtätekevän luokan välillä, ja se oli ruoska. Ruoskan kädensija oli työtäteettävän luokan käsissä ja ruoskan siima työtätekevän luokan selässä, ja näin tuli kaikiksi ajoiksi päivänselvästi osotetuksi suhde näiden kahden eri luokan välillä."
Petteri heräsi seuraavana aamuna elävästi tuntien elämän tuskaa ja kauhua. Hän oli vaatinut rangaistusta punikeille; mutta hän oli ajatellut tätä rangaistusta vain sivumennen ikäänkuin seikkana, josta suoriutuu heilauttamalla kättään. Hän ei ollut aavistanutkaan sen todellisuutta, miten verinen ja likanen työ se tulisi olemaan. Kaksi tuntia ja enemmänkin hän oli kuunnellut ruoskan kirausta ihmislihaan, ja jokainen isku oli sattunut suoraan hänen omiin hermoihinsa. Petteri oli saanut yliannoksen kostoa, ja nyt kohmeloisena ollessaan kalvoi omatunto häntä. Hän oli tuntenut jok'ainoan noista rääkätyistä ja heidän kasvonsa kummittelivat hänelle. Mitä oli yksikään heistä tehnyt ansaitakseen sellaista kohtelua? Voiko hän sanoa, että tiesi yhdenkään heistä tehneen mitään sellaista väkivaltaa, jota he nyt saivat kärsiä?
Mutta enemmän kuin mikään muu vaivasi Petteriä pelko. Petteri, muurahainen, huomasi jättien taistelun käyvän yhä raivokkaammaksi, ja käsitti vaarallisen asemansa jättien jaloissa. Molemmin puolin alkoi kiihko kohota, ja kuta suuremmaksi heidän vihansa kasvoi, kuta suuremmaksi vaara Petterin ilmitulemisesta, sitä kamalammaksi hänen kohtalonsa, jos hänet saataisiin ilmi. McGivneyn oli helppo vakuuttaa hänelle että ainoastaan neljä Guffeyn miehistä tiesi totuuden ja että näihin miehiin voi luottaa kuolemaan saakka. Petteri muisti mitä kerran Shawn Grady sanoi, ja se oli pilannut hänen ruokahalunsa pitemmäksi ajaksi. "Meidän joukossamme on urkkijoita", oli tuo nuori irlantilainen sanonut. "Sama se, ennemmin tai myöhemmin tulemme mekin urkkimaan puolestamme!"
Ja nyt nämä sanat tulivat Petterin mieleen kuin ääni haudasta. Mitähän jos joku punikki, jolla oli rahoja, palkkaisi jonkun työhön Guffeyn toimistoon! Mitähän jos joku punikki-tyttö koettaisi Petterin omaa keinoa ja viettelisi jonkun Guffeyn miehistä — mikä ei suinkaan olisi vaikeata! Mies ei tietäisikään ilmaisseensa että Petteri Gudge on urkkija; se voisi häneltä lipsahtaa, aivan kuin pikku Jenniltä lipsahti totuus Jack Ibbettsistä! Ja niin saisi Mac tietää, ketä hänen on kiitettävä kärsimyksistään; ja mitä mahtaisi hän tehdä Petterille, kun pääsisi takuulla vapaaksi? Kun Petteri ajatteli tällaisia, käsitti hän, mitä merkitsee sota; hän huomasi ettei hän ollut hyötynyt mitään siitä että sai jäädä kotiin olisi ollut sama olla etumaisissa juoksuhaudoissa! Joka tapauksessa tämä oli sotaa, luokkasotaa; ja kaikessa sodankäynnissä vakoojan rangaistus on kuolema.
Petteriä myöskin kiusasi Nellin vaitiolo. Tämä oli ollut uudessa työpaikassaan jo viikon eikä Petteri ollut kuullut hänestä mitään. Nell oli kieltänyt häntä kirjottamasta, pelosta että Petteri kirjottaa jotakin sopimatonta. Odottakoon rauhassa, kyllä Edythe Eustace pystyy pitämään huolen itsestään. Ja hyvähän se oli, Petterillä ei ollut vähääkään epäilystä siitä, etteikö Edythe Eustace pysty pitämään itsestään huolen. Häntä kiusasi ajatus siitä, että Edythe on taaskin suunnittelemassa uutta "tekopeliä" ja hän pelkäsi tytön mielikuvituksen laajuutta. Viime kerralla oli tuo mielikuvitus yllättänyt hänet, se oli asettanut hänen käsiinsä matkalaukun täynnä dynamiittia. Mitä se tulee ensi kerralla saamaan aikaan, hän ei tiennyt, ja häntä pelotti sitä ajatella. Nell voisi laittaa vaikka niin että Guffey saisi hänen metkuistaan vihiä; ja tämä olisi melkein yhtä kamalaa kuin että jos Mac saisi ilmi totuuden hänestä!
Petteri sai käsiinsä "Timesin" aamunumeron ja siinä oli kokonainen sivu uutista punikkien pieksäjäisistä, ja työtä kuvailtiin uljaasti toimitettuna isänmaallisena velvollisuutena; ja se luonnollisesti sai Petterin paljoa paremmalle mielelle. Hän etsi toimitussivun ja luki kaksipalstaisen "johtavan artikkelin", joka oli kauttaaltaan yhtä ainoaa kerskuvan mielihyvän riemua. Se yhä vähensi Petterin omantunnon pakotusta; ja kun hän luki edelleen ja löysi joukon johtavimpien kansalaisten lausuntoja, joissa kohteliaasti hyväksyttiin nämä "vigilantien" toimenpiteet, häpesi Petteri heikkouttaan ja oli hyvillään ettei ollut sitä kenellekään näyttänyt. Petteri koetti parhautensa mukaan muodostua oikeaksi "uros"-mieheksi, sadan prosentin punaveriseksi amerikalaiseksi, ja hänellä oli "Times" kaksi kertaa päivässä, aamuin ja illoin, johtamaan, kannattamaan ja innostamaan häntä.
McGivney oli sanonut Petterille että hänen olisi vähän laiteltava ulkonäköään ja esiinnyttävä yhtenä illan uhreista, ja tämä hiveli hänen nauruhermojaan. Hän leikkasi pois osan tukastaan ja asetti siihen paikkaan vähän puuvillaa, jonka kiinnitti kiinnelaastarilla. Otsansa poikki asetti hän myöskin kiinnelaastaria ja teki ristin samasta aineesta poskelleen, sekä pani siteen kalvoseensa, ikäänkuin se olisi vääntynyt sijoiltaan. Tässä asussa hän meni American hotelliin ja McGivney palkitsi häntä naurunpuuskalla, ja sitten alkoi antaa määräyksiä, jotka palauttivat heti Petterin sieluntilan täydellisesti entiselleen. Petteri lähetetään taaskin Olympian vuorelle!
Rotannaamainen mies selitti seikkaperäisesti. Oli rikas nainen — sanottiin hänen olevan monimiljonäärin - joka oli avoimesti punikki, kaikkein pahinta lajia rauhanaatteen kannattaja. Nuoren Lackmanin vangitsemisen perästä oli tämä nainen rahastanut "kansanneuvostoa", "asevelvollisuusvastaista liittoa" ja monia muita hommia, joita mukavuuden vuoksi sanottiin "saksalaismielisiksi." Ainoa vika oli että tämä nainen oli niin äärettömän rikas, että hänelle ei voitu mitään. Hänen aviomiehensä oli parin Nelse Ackermanin pankin johtokunnan jäsen, ja kuului hän moneen muuhunkin mahtavaan yhtymään. Aviomies oli hurja sosialistien vastustaja ja "liberty-bondien" ostaja; hän riiteli vaimonsa kanssa, mutta ei kuitenkaan halunnut nähdä häntä vankilassa, ja tämä kaikki sai aikaan ilkeän tilanteen poliisiviranomaisille, piirisyyttäjälle ja vieläpä hallitusviranomaisillekin, jotka luonnollisestikaan eivät halunneet saattaa pulaan yhtä American Cityn kuninkaan hoviherroista, "Mutta jotakin on tehtävä", sanoi McGivney. "Tämä naamioitu saksalainen propaganda ei saa jatkua." Ja niinpä jäi Petterin työksi houkutella Mrs. Godd jonkunlaiseen julkiseen lainrikkomukseen.
"Mrs. Godd?" sanoi Petteri. Hänen mielestään oli merkitsevä sattuma että yhdellä Olympian vuoren asujamista oli tuollainen nimi [God — Jumala]. Tämä suuri nainen asui eräällä kukkulalla etukaupungissa, ei kaukana siitä kukkulasta, jonka omisti Nelse Ackerman. Muuan hätäänjoutuneiden punikkien ja rauhanaatteen kannattajien toivomista seikkailuista oli retki tälle kukkulalle saamaan pitkiä vihreitä laastareita haavojensa peitoksi. Nyt oli sopivin aika Petterin mennä, sanoi McGivney. Petterillä oli paljon haavoja laastaroitavaksi, ja Mrs. Godd tulee luonnollisesti olemaan suutuksissaan eilisillan tapahtumista ja tulee varmaankin puhumaan suunsa puhtaaksi.
Petteri ei ollut ollut näin kiihtynyt siitä saakka, kun oli odottanut tavatakseen nuorta Lackmania. Hän ei oikeastaan ollut koskaan antanut itselleen anteeksi kallista epäonnistumistaan, mutta nyt hänelle annettiin uusi tilaisuus. Hän ajoi katuvaunulla etukaupunkiin, käveli pari mailia ja saapui kukkulalla olevalle palatsille, joka oli puistikon ja komean italialaisen puutarhan ympäröimänä. McGivneyn neuvojen mukaan hän keräsi rohkeutensa hituset ja meni palatsin pääovelle sekä soitti ovikelloa.
Petteri oli kuuma ja tomuinen pitkän kävelynsä jälkeen ja hiki oli tehnyt juovia hänen kasvoilleen ryvettäen laastarilaput. Hän ei ollut paraimmillaankaan mikään huomiota ansaitsevan näköinen mies, ja nyt, pidellen resuista olkihattuaan käsissään, muistutti hän paljon tavallista kulkuria. Kuitenkin näytti siltä, että ranskalainen kamarineitsyt, joka tuli ovea avaamaan, oli tottunut oudonnäköisiin vieraisiin. Hän ei neuvonut Petteriä keittiön ovelle eikä uhannut usuttaa koirat hänen kimppuunsa, vaan sanoi yksinkertaisesti: "Istuutukaa, olkaa hyvä. Sanon rouvalle."
Ja pian tulikin Mrs. Godd olympialaisen hyväntahtoisuuden pilvessä; hän oli suuri ja tanakka nainen, ikäänkuin erikoisesti rustattu jumalattaren osaa näyttelemään. Petteri oli äkkiä kunnioituksesta haljeta. Miten hän oli uskaltanut tulla tänne? Ei Hotel de Soton monien ja moninaisten jumalattarien keskellä, ei kuningas Nelse Ackermanin palatsissa, ollut hän tuntenut niin täydellisesti omaa alhaisuuttaan kuin nähdessään tämän tyyneen, hitaasti liikkuvan suuren naisen. Hän oli ruumiillistunut hyvinvointi, hän oli "sitä ehta oikeaa lajia." Vaikka hänen avoimista sinisistä silmistään loistikin hyväntahtoisuus, tunsi Petteri kuitenkin selvästi hänen tyrmistyttävän paremmuutensa. Hän ei tiennyt että hänen velvollisuutensa "gentlemannina" oli nousta seisomaan, kun nainen astuu huoneeseen, mutta vaisto pakotti hänet jaloilleen ja seisotti häntä siinä silmiään räpyttäen, kun nainen lähestyi häntä suuren huoneen toiselta puolelta.
"Miten voitte?" sanoi nainen alhaisella, selvällä äänellään, katsoen häntä vakavasti hyväntahtoisilla, avoimilla sinisillä silmillään.
Petteri änkötti: "Miten v-v-ovv-oitte, M-Mrs. Godd?"
Tosi oli että Petteri oli niin hämillään, että oli miltei mykkä. Voiko tosiaankin olla totta, että tämä kunnioitettava henkilö oli punikki? Yksi niistä seikoista, jotka olivat Petteriä enimmän radikaleissa kiukuttaneet, oli heidän melunsa ja hyökkääväisyytensä; mutta tässä oli nyt suuremmoinen tyyneys ulkonäössä ja käytöksessä, pehmeä, alhainen ääni — ja kauneutta, keski-ijästä huolimatta rypytön iho, joka hohti terveyttä ja hienoa puhtautta. Nell Doolinilla oli hohtava iho, mutta hänellä oli aina aikalailla kasvojauhetta, ja kun tutki tarkkaan, kuten Petteri oli tehnyt, huomasi sameita paikkoja hiusrajassa ja kaulalla. Mutta Mrs. Goddin iho hohti niinkuin voi otaksua jumalattaren ihon hohtavan, ja kaikki hänessä todisti jumalallista: ja täydellistä hyvinvointia. Petteri ei voinut selittää, mikä se oli, joka aiheutti tämän viimeksi mainitun vaikutelman niin eittämättömästi. Ei se johtunut siitä, että hänellä oli yllään jalokiviä, sillä Mrs. Jamesilla oli ollut enemmän ja suurempia; ei se ollut hänen hajuvetensäkään, sillä Nell Doolin levitti ympärilleen enemmän sulotuoksua; mutta jotenkin Petteri-parka sen tunsi — hänestä näytti ettei yhtään Mrs. Goddin kalliista pukimista oltu koskaan ennen pidetty, ettei lattialla olevien kalliiden mattojen päälle kenenkään jalka ollut koskaan astunut, eikä edes tuolillakaan, millä hän istui, kukaan ollut koskaan ennen istunut. Pikkunen Ada Ruth oli kutsunut Mrs. Goddia "koko maailman äidiksi", ja nyt hän äkkiä rupesi Petteri Gudgen äidiksi. Hän oli lukenut aamulehdet ja puhutellut puhelimitse muutamia kauhistuneita ja suuttuneita punikkeja, joten Petterin ei tarvinnut sanoa kuin muutama sana selitykseksi siteilleen ja laastareilleen. Hän tarttui viileällä kädellään Petteriä kädestä ja äkkiä kyyneleet tulivat hänen suuriin sinisiin silmiinsä.
"Oh, te olette yksi noita poikaparkoja! Kiitos jumalan etteivät ne tappaneet teitä!" Ja hän johti Petterin pehmeälle leposohvalle ja asetti hänet makaamaan silkkipatjoille. Petterin unelma Olympian vuoresta oli toteutunut täydellisesti! Hän mietti että jos Mrs. Godd olisi halukas pysyväisesti näyttelemään Petteri Gudgen äidin osaa, olisi hän valmis luopumaan punikkivasaisesta urkkijatoimestaan ja sen vaaroista ja hermojännityksestä; hän unohtaisi velvollisuutensa, maailman riidat ja huolet; hän yhtyisi Olympian vuoren hunajan syöjiin ja siman juojiin!
Mrs. Godd istui ja puhutteli Petteriä pehmeällä äänellään ja katseli häntä hyväntahtoisilla sinisillä silmillään, ja Petterin mielestä hän ei koskaan ollut tuntenut sellaisia tunteita kuin nyt. Tottahan oli että kun hän oli mennyt tapaamaan Miriam Yankovichia, oli vanha Mrs. Yankovich ollut aivan yhtä hyväntahtoinen, ja osanoton kyyneleet olivat aivan samoin tulleet hänen silmiinsä. Mutta eihän Mrs. Yankovich ollut muuta kuin lihava ja vanha juutalais-akka, joka asui vuokrakasarmissa ja haisi pyykkisaippualta ja keskeneräiseltä pyykiltä; hänen kätensä olivat olleet kuumat ja limaiset, eikä Petteri ollut lainkaan kiitollinen hänen osanotostaan. Mutta tavata osanottoa, äidillistä ja ystävällistä puhetta tässä taivaallisessa ympäristössä — se oli sentään toista!
Petteri ei halunnut asettaa ansoja tälle Olympian vuoren äidille, hän ei halunnut houkutella minkäänlaisia salaisuuksia tältä. Mutta hän huomasi pian ettei hänen tarvitsekaan, sillä Mrs. Godd kertoi hänelle empimättä ja suoraan kaikki. Hän puhui aivan samoin kuin "tuplajuulaiset" puhuivat huoneustossaan; ja Petteri, miettiessään tätä, havaitsi että oli kahdenlaisia ihmisiä, jotka uskalsivat olla suoria ja rehellisiä lausuessaan mielipiteitään — sellaisia, joilla ei ollut mitään menetettävää, ja sellaisia, joilla oli niin paljon menetettävää, etteivät ne mitenkään voineet sitä menettää.
Mrs. Godd sanoi että se, mitä noille miehille oli tehty, oli rikos, ja se olisi rangaistava jos koskaan rikosta pitäisi rangaista, ja hänen tekisi mieli palkata salapoliiseja ottamaan selvää rikoksen tehneistä ja hankkimaan todisteita näitä vastaan. Hän lisäsi vielä että hän kuului kaikkein punasimpun punikkeihin, ja että jos olisi olemassa joku muu väri, joka on punastakin punasempi, niin olisi hän sen värinen. Hän sanoi tämän kaiken tyyneesti ja rauhallisesti. Kyyneleitä ilmaantui tuon tuostakin hänen silmiinsä, mutta ne olivat hyvinkasvatettuja kyyneleitä, ne katosivat itsestään eivätkä pilanneet Mrs. Goddin kasvojen väriä, eivätkä edes väräyttäneet hänen tyyneyttäänkään.
Mrs. Godd sanoi ettei hän käsitä miten kukaan, joka on ajatellut tämän nykyisen yhteiskunnan vääryyksiä, voi elää olematta punikki. Vain muutama päivä sitten oli hän käynyt tapaamassa piirisyyttäjää ja koettanut tehdä punikin hänestä! Sitten hän kertoi Petterille, miten häntä kerran oli tullut tapaamaan mies, joka oli olevinaan radikali, mutta hän oli huomannut miehen ei tietävän mitään radikalisista aatteista ja hän oli sanonut miehelle olevansa varma siitä, että tämä on hallituksen salapoliisi. Mies oli lopulta myöntänyt ja näyttänyt kultaisen merkkinsä — ja sitten oli Mrs. Godd yrittänyt käännyttää häntä! Hän oli väitellyt miehen kanssa pari tuntia ja sitten kutsunut hänen kanssaan teatteriin. "Mutta tiedättekö", sanoi Mrs. Godd vääryyttä kärsineen äänellä, "hän ei lähtenyt! He eivät halua kääntyä, nuo miehet; he eivät halua kuulla totuutta. Luulen että mies todellakin pelkäsi että käännytän hänet."
"En ihmettele", sanoi Petteri osanottavasti; sillä hän pelkäsi hieman itsekin.
"Sanoin hänelle: 'Täällä minä asun tässä palatsissa, ja tuolla kaupungin teollisuusosassa on useita tuhansia miehiä ja naisia, jotka raatavat koneiden ääressä hyväkseni kaiket päivät, ja nyt sodan alettua, kaiket yötkin. Minä saan voiton näiden ihmisten työstä — ja mitä olen tehnyt ansaitakseni sen? En kerrassaan mitään! En eläessäni ole tehnyt hituistakaan hyödyllistä työtä.' Ja hän sanoi minulle: 'Mutta entäs jos voitto-osingot loppuisivat, mitä sitten tekisitte?' 'En tiedä, mitä tekisin,' vastasin, 'kurjaa se olisi luonnollisesti sillä vihaan köyhyyttä. En voisi kestää sitä, se on kamalaa ajatellakin — ei olisi mukavuuksia, ei puhtautta, ei varmuutta. En voi käsittää, miten työväenluokka kestää sitä — ja siksipä olenkin punikki, tiedän että on väärin olla lainkaan köyhiä, siihen ei ole mitään syytä. Ja niinpä koetan avustaa kapitalistisen järjestelmän kukistamista, vaikka siitä johtuisikin että minun täytyy pestä pyykkiä!'"
Petteri istui ja katseli häntä ja hänen pukimiensa sileää tuoreutta. Hänen sanansa toivat kauhean kuvan hänen mieleensä; oli kuin olisi hän äkkiä nähnyt vuokrakasarmin huoneuston keittiön, missä Mrs. Yankovich teki työtä kyynärpäitään myöten saippuavaahdossa. Hän oli vähällä sanoa: "Jos olisitte eläessänne päivänkään pesseet pyykkiä, niin ette puhuisi noin!"
Mutta hän muisti että hänellä oli osa näyteltävänä ja hän sanoi: "Ne ovat kauheita, nuo hallituksen salapoliisit. Niitä ne olivat, jotka eilen illalla kävivät kimppuuni", ja sitten hän koetti näyttää heikolta ja säälittävältä, ja Mrs. Godd muuttui osaaottavaksi jälleen ja jatkoi hurjia lausunnoitaan.
"Ja tämä pöyristyttävä sota on tähän kaikkeen syynä!" selitti hän. "Olemme lähteneet sotaan saattaaksemme maailman turvalliseksi kansanvallalle, ja samalla kertaa meidän on täällä kotona uhrattava viimeinenkin hitunen kansanvaltaa. Sanovat että meidän on oltava vaiti, kun he murhaavat toisiaan, mutta koettakoot mitä tahansa, minua he eivät koskaan vaijenna! Tiedän että liittolaisissa on yhtä paljon syytä kuin Saksassakin, tiedän että tämä on pankkiirien ja voittoilijain sota; he voivat ottaa minulta pojat ja pakottaa ne armeijan, mutta he eivät voi ottaa minulta mielipiteitäni ja pakottaa ne armeijaansa. Kannatan rauhanaatetta ja kansainvälisyysaatetta; haluaisin nähdä työläisten nousevan ja panevan viralta kapitalistiset hallitukset ja lopettavan tämän hirvittävän ihmisteurastuksen. Ja näin aijon puhua niin kauvan kuin elän." Mrs. Godd istui, kauniit, valkoset, lujat kädet ristissä kuin rukoillen. Vasemman käden nimettömässä sormessa säteili timanttisormus kuin uhmaten, hänen kasvoillaan oli vakaa lapsellinen varmuuden ilme, ja mielessään hän kuvitteli puhuvansa näitä puheitaan koko sivistyneen maailman salapoliiseille, piirisyyttäjille, kapitalistien tuomareille, valtiomiehille, kenraaleille ja nahkapoikia komentaville aliupseereille.
Hän kertoi edelleen että hän oli seurannut kolmen rauhanaatteen kannalla olevan pappismiehen oikeusjuttua pari viikkoa sitten. Eikö ollut hävytöntä että kristittyjä lähetetään vankilaan kristityssä maassa sen vuoksi, että he toistavat Kristuksen sanoja! "Suutuin niin kovin", selitti Mrs. Godd, "että kirjotin tuomarille kirjeen. Mieheni sanoi että kirjottaessani tuomarille oikeusjutun käynnissä ollessa tein itseni syypääksi oikeuden halveksimiseen, mutta vastasin että halveksimiseni tuota oikeutta vastaan on niin ääretön, että sitä ei voi kirjottamalla kuvailla. Odottakaahan —"
Mrs. Godd nousi vakaana tuoliltaan ja meni seinän vieressä olevan kirjotuspöydän ääreen ja otti sieltä jäljennöksen kirjeestä. "Luen sen teille", sanoi hän, ja Petteri kuunteli olympialaista bolshevikien julistusta —
'Teidän kunnianarvoisuutenne:
Kun astuin oikeuden pyhättöön, kohotin silmäni värjättyyn lasikattoon, johon oli kirjotettu neljä sanaa: Rauha — Oikeus — Totuus — Laki — ja tuntui niin toivorikkaalta. Edessäni oli miehiä, jotka eivät olleet rikkoneet yhtäkään perustuslaillisista oikeuksista, joilla ei ollut mitään edellytyksiä rikoksellisuuteen, jotka vastustivat kaikenlaista väkivaltaa.
Jutun käsittely jatkui. Kohotin taaskin silmäni kauniiseen, värjättyyn lasikattoon ja kuiskailin itsekseni noita neljää majesteetillista sanaa: "Rauha — Oikeus — Totuus — Laki." Kuuntelin syyttäjiä; ja laki heidän käsissään oli terävä, julma miekka, joka yhtämittaa, säälimättä etsi varusteista heikkoa kohtaa. Kuuntelin heidän totuuttaan ja se oli valhe. Heidän rauhansa oli julma ja verinen sota. Heidän oikeutensa oli verkko, johon uhrit olivat saatavat hinnalla millä hyvään — mikään ei ollut liian kallis syyttäjän maineeksi ja kunniaksi!
Tulin sairaaksi sielultani. Voin ainoastaan kysyä itseltäni tuon vanhan, vanhan kysymyksen: Mitä me, kansa, voimme tehdä? Miten voimme me saada rauhaa, oikeutta, totuutta ja lakia mailmaan? Täytyykö meidän ryömiä polvillamme ja pyytää yleisiä palvelijoitamme pitämään huolen siitä, että turvattomille tehdään oikeutta, eikä ijankaiken vainota näitä maailman jaloimpia! Te tulette tuomitsemaan nämä miehet syyllisiksi ja sulkemaan heidät rautaristikkojen taa — jota ei pitäisi koskaan tehdä ihmisolennoille, vaikka heidän rikoksensa olisi kuinka suuri tahansa, jollette halua tehdä heistä petoja. Onko tämä teidän tarkotuksenne, herra? Se näyttää siltä; ja senpä vuoksi sanonkin, että meidän on kukistettava järjestelmä, joka raaistuttaa ihmiskuntaa sen sijaan kun sen pitäisi avustaa ja kohottaa.
Teidän,
Rauhan — Oikeuden — Totuuden — Lain — hyväksi,
Mary Angela Godd.'
Mitä sellaiselle naiselle voisi tehdä? Petteri voi hyvin käsittää hämmingin, jonka vallassa olivat tuomarit, yleiset syyttäjät, raitiotietrustin salapoliisilaitos — ja myöskin Mrs. Goddin aviomies! Petteri oli hämmentynyt itsekin; mitäs hyvää hänen tänne tulostaan oli, kun Mrs. Godd oli jo kirjotetussa muodossa halveksinut oikeutta ja antanut kaikki tarvittavat tiedot hallituksen salapoliisille? Hän oli kertonut tälle että oli lahjottanut "kansanneuvostolle" useita tuhansia dollareita ja uhannut lahjottaa vastakin. Hän oli taannut vankilasta punikkeja laumottain ja hän aikoi taata vankilasta McCormickin ja hänen ystävänsä niin pian kuin mädännäiset kapitalistiset oikeusistuimet oli saatu pakotetuksi päästämään miehet takuulla irti. "Tunnen McCormickin hyvin, ja hän on rakastettava poika", sanoi hän. "En usko hänen olleen lähemmissä tekemisissä dynamiittipommien kanssa kuin olen itsekään ollut."
Koko tämän ajan tähän saakka oli Petteri istunut tuolla Mrs. Goddin hyvinvoinnin lumoomana. Hän oli simanjuojien joukossa ja oli unohtanut koko maailman riitoineen ja huolineen; hän loikoili silkkipatjoilla ja seurusteli Olympian vuoren loistotähtien kanssa. Mutta nyt äkkiä Petteri muisti velvollisuutensa, aivan kuin herätyskello olisi valveuttanut hänet unesta. Mrs. Godd oli McCormickin ystävä ja aikoi saada hänet takuulla vapaaksi — McCormickin, joka oli punikeista vaarallisin! Petteri huomasi että hänen on saatava tämä nainen ansaan aivan heti!