Äkkiä Petteri kohottausihe silkkipatjoillaan ja alkoi kertoa Mrs. Goddille asevelvollisuusvastaisen liiton uusinta suunnitelmaa — laatia ohjeita omantunnon syiden perusteella sotaa vastustaville. Petteri selitti näissä ohjeissa neuvottavan nuoria miehiä perustuslaillisiin oikeuksiinsa nähden. Mutta McGivney oli ollut sitä mieltä, että Petterin olisi sisällytettävä näihin ohjeisiin jonkunmoinen lause, jossa kehotetaan kieltäytymään sotapalveluksesta; jos tämä painettaisiin ja sitä levitettäisiin, niin odottaisi jokaista asevelvollisuusvastaisen liiton jäsentä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistus. McGivney oli kehottanut Petteriä olemaan sangen varovainen toimiessaan tämän, mutta taaskin huomasi Petteri ettei ollut minkäänlaista tarvetta olla varovainen. Mrs. Godd oli täysin halukas kehottaman nuoria miehiä kieltäytymään sotapalveluksesta. Hän oli neuvonut näin useille, sanoi hän, muun muassa omille pojilleenkin, jotka onnettomuudeksi olivat yhtä mieltä isänsä kanssa, joka oli verenhimoinen.
Tuli päivällisen aika, ja Mrs. Godd pyysi Petteriä päivälliselle — ja Petterin uteliaisuus voitti hänen varovaisuutensa. Hän halusi nähdä Goddin perheen ryyppivän simaa kultakupeista. Hän ihmetteli, tulisivatko tyytymätön aviomies ja verenhimoiset pojat olemaan läsnä?
Läsnä ei ollut muita kuin muuan elähtänyt nainen, eikä Petteri nähnyt kultakuppeja. Mutta hän näki niin ohutta kiinalaista posliinia, että hän pelkäsi siihen koskea, ja hän näki joukon niin raskaita hopea-aseita, että hän hämmästyi joka kerta kun hän niitä nosti. Myöskin näki hän ruokaa, joka oli niin oudosti ja monimutkaisesti valmistettu, niin hakattua ja leikeltyä ja kastikkeiden peittämää, ettei hän olisi voinut sanoa lainkaan mitä on syönyt, jollei ota lukuun voileipää.
Hämminki lainehti hänen sisässään aterian kestäessä, mutta hän pelasti itsensä Mrs. Jamesin neuvolla — katso, miten muut tekevät, ja tee itse samoin. Joka kerralla kun tuotiin uusi ruokalaji, odotti Petteri ja katsoi, minkä haarukan tai lusikan Mrs. Godd otti käteensä, ja sitten tarttui hän samanlaiseen, tai jokseenkin samanlaiseen, välistä hän ei ollut varma, oliko hän oikeassa. Hän keskitti koko järkensä tähän, sillä hänen ei tarvinnut puhua sanaakaan; Mrs. Godd talutteli yhtämittaa kapinallisuutta ja maanpetturuutta, eikä Petterin tarvinnut muuta kuin kuunnella ja nyökäyttää päätään.
Päivällisen jälkeen menivät he leveälle verannalle, josta oli kaunis näköala. Talon emäntä asetti Petterin istumaan monen patjan keskelle nojatuoliin, sitten heilautti kättään mustan paksun savupilven varjostamaa kaupunkia kohti.
"Tuolla raatavat palkkaorjani ansaitakseen minulle voitto-osingoita", sanoi hän. "Heidän on pysyttävä siellä — paikallaan, niinkuin sanotaan ja minä pysyn täällä paikassani. Jos he haluavat vaihtaa paikkoja, kutsutaan sitä vallankumoukseksi, ja se on 'väkivaltaa'. Ja minä ihmettelen sitä, että he niin vähän käyttävät väkivaltaa, ja ajattelevat sitä niin vähän. Ajatelkaa noita miehiä, joita kidutetaan vankilassa! Voisiko kukaan moittia heitä, jos he käyttäisivät väkivaltaa? Tai yrittäisivät päästä pakoon?"
Tämä herätti Petterissä nopean, pistävän ajatuksen. Jaa, mutta jos saisikin Mrs. Goddin houkutelluksi avustamaan karkaamisyritystä!
"Voisi ehkä olla mahdollista auttaa heitä karkuun", viittasi hän.
"Luuletteko niin?" kysyi Mrs. Godd innostuen ensi kerran koko vierailun aikana.
"Kyllä se voisi olla mahdollista", sanoi Petteri. "Vanginvartijat eivät ole yläpuolella lahjusten ottoa, niinkuin tiedätte. Tapasin melkein kaikki heistä, kun olin vankilassa ja luulen voivani löytää yhden tai pari, jotka ottavat rahaa. Haluatteko että yritän?"
"En oikein tiedä —" alkoi nainen epäröiden. "Luuletteko todellakin —"
"Tiedättehän ettei heitä olisi koskaan pitänyt pannakkaan putkaan?" ehätti Petteri.
"Se on kyllä totta!" selitti Mrs. Godd.
"Ja jos he pääsisivät pakoon loukkaamatta ketään, jollei heidän tarvitsisi tapella vartijainsa kanssa, ei siinä olisi mitään todellisesti pahaa —"
Tähän saakka pääsi Petteri äkkipikaa keksimässään salajuonessa. Äkkiä kuuli hän takanaan äänen: "Mitäs tämä merkitsee?" Se oli miehen ääni, raivokas ja suuttumuksesta värähtelevä; ja Petteri kohottautui silkkipatjoiltaan ja katsoi taakseen, kohottaen käsivartensa suojaamaan kasvojaan, niinkuin tekee se, jota varhaisimmasta lapsuudestaan saakka alinomaa on piesty.
Häntä lähestyi uhkaavana mies; ehkä hän ei ollut tavattoman suuri, mutta siltä hän ainakin Petteristä näytti. Hänen sileiksi ajellut kasvonsa olivat punertavat vihasta, hänen kulmakarvansa kauheasti rypyssä, ja hänen kätensä pelottavan merkitsevästi nyrkissä. "Pieni saastainen hajunäätä!" sähisi hän. "Helvetin luikki!"
"John!" huudahti Mrs. Godd käskevästi; mutta olisi ollut sama huutaa raivoavalle ukkosilmalle. Mies hyökkäsi Petteriin, ja Petteri, joka eläissään oli väistänyt satoja iskuja, vyörähti patjoiltaan lattialle ja hypähti pystyyn, kiiruhtaen rappusia kohti. Mies oli hänen perässään, ja kun Petteri ehti ylimmälle portaalle, laukesi miehen jalka ja osui keskelle Petterin nousun takapuolta, ja ylimmäinen oli ainoa noista kymmenestä tai kahdestatoista rappusesta, johon Petteri alas mennessään kosketti.
Petteri mätkähti maahan, mutta hän ei pysähtynyt, ei edes sen vertaa, että olisi silmännyt taakseen; hän kuuli Mr. Goddin huohotuksen, ja hänestä tuntui että se on juuri hänen korvansa takana, ja Petteri juoksi käytävää pitkin kovemmin kuin oli koskaan ennen eläissään juossut. Vähän väliä tähtäsi Mr. Godd uuden potkun Petterin housujen takapuoleen, mutta tehdessään tämän, oli hänen pakko hetkiseksi pysähtyä eikä potku ulottunut. Ja niinpä vihdoin takaa-ajaja lopetti, ja Petteri kiidätti Goddin portista ulos kadulle.
Sitten hän katsahti olkansa ylitse ja huomatessaan että Mr. Godd oli turvallisen välimatkan päässä pysähtyi hän ja kääntyi ympäri heristäen nyrkkiään yhtä uhkaavasti kuin katurotta, ja kirkui: "Kirous! Kirous!" Saamaton raivo ryöppysi hänessä. Hän kirkui kirouksia ja uhkauksia, ja niiden joukossa oli outoja, miltei uskomattomia sanoja. "Niin, olen punikki, kirottu olkoon sielusi ja pysyn punikkina!"
Niin kyllä, Petteri Gudge, lain ja järjestyksen ystävä, Petteri Gudge, rikasten pikku veli, ulvoi: "Olen punikki ja joskus vielä räjäytämme sinut ilmaan. — Mac ja minä panemme pommin allesi!" Mr. Godd kääntyi ja marssi halveksivan arvokkaasti omaa yksityistä, kotoista erimielisyyttä kohti.
Petteri käveli katua pitkin hieroen kipeitä housujaan ja nyyhkien itsekseen. Nyt Petteri käsitti selvästi, miltä punikeista tuntui. Tässä olivat nyt nämä rikkaat loiset riistäen työläisten työstä ja eläen palatseissa — ja mitä olivat he tehneet ansaitakseen sen? Mitä tulevat he koskaan tekemään köyhälle miehelle muuta kuin halveksivat häntä ja potkivat häntä housun takapuoleen? Ne ovat roikka julmureita! Petteri näki äkkiä eilisillan tapaukset aivan toisessa valossa, ja hän toivoi että kaikki kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olisivat samassa paikassa, jotta hän voisi lähettää heidät helvettiin yhdellä kertaa.
Eikä tämä mielentila ollut aivan ohimenevää laatua. Petterin housujen takapuoli oli niin kipeä että hän vaivoin voi kestää katuvaunukyytiä kotiinsa, ja koko matkan Petteri suunnitteli, miten hän kostaa Mr. Goddille. Hän muisti sitten että Mr. Godd on Nelse Ackermanin liiketoveri; ja Petterillä oli nyt urkkija Nelse Ackermanin kotona ja valmisteli jonkinlaista "tekopeliä"! Petterin tulee tarkoin ottaa selvää, eikö hän voisi alkaa ja suunnitella jotakin dynamiittisalaliittoa Mr. Goddia vastaan! Hän tulee alkamaan heti agitatsionin Mr. Goddia vastaan radikalisissa piireissä, ja ehkä hän voisi saada joitakin "tuplajuulaisia" sieppaamaan kiinni hänet ja sitomaan puuhun ja ruoskimaan niin että jumalauta!
Näitä miettien meni Petteri American hotelliin, jossa McGivney oli luvannut tavata häntä sinä iltana. Petteri meni huoneeseen 427, ja kun hän oli väsynyt edellisen yön seikkailuista, asettui hän vuoteelle ja nukkui. Ja kun hän sen jälkeen avasi silmänsä, ei hän ollut varma vaivasiko häntä painajainen, vai oliko hän kuollut nukkuessaan ja mennyt helvettiin Mr. Goddin kanssa. Joku ravisteli häntä ja sanoi vihasella äänellä: "Nouse ylös!" Petteri avasi silmänsä ja näki että se oli McGivney; ja sehän oli hyvä, olihan aivan luonnollista että McGivney hänet herättää. Mutta mitä tämä on? McGivneyn ääni oli vihainen, McGivneyn kasvojen ilme oli synkkä ja uhkaava ja — kaikkein hämmästyttävintä — McGivneyllä oli revolveri kourassa ja tähtäsi Petteriä keskelle naamaa!
Se kokolailla vaikeutti Petterin heräämistä, sillä hän ei voinut uskoa olevansa hereillä; se myöskin vaikeutti McGivneyn yrityksiä saada häneltä tietoja, sillä Petterin leuka oli venähtänyt lonkolleen ja hän katsoi kauhistunein silmin revolverin piipunreijästä suoraan sisälle.
"J-jumalani-ju-jumalani, Mr. McGivney, mi-mi-m-mitä! tämä on?"
"Nouse ylös!" sähisi rotannaamainen mies, lisäten inhottavan haukkumasanan. Hän sieppasi Petteriä takinkauluksesta ja nykäsi hänet seisaalleen, pitäen yhä revolveria miltei kiinni Petterin naamassa. Ja Petteri parka, koettaen epätoivoisesti keräillä älynsä sirpaleita, mietti viittä tai kuutta hurjaa selitystä tähän arvotukseen. Olisikohan mahdollista että McGivney oli saanut kuulla että hän oli julistanut Mr. Goddille olevansa punikki? Olisivatkohan punikit paljastaneet hänet? Vai oliko McGivney yksinkertaisesti tullut hulluksi ja että Petteri oli nyt kahdenkesken huoneessa raivohullun kanssa?
"Mihin olet pannut rahat, jotka annoin sinulle muutama päivä sitten?" kysyi McGivney ja lateli yhä lisää pöyristyttäviä haukkumasanoja.
Petteri alkoi luonnollisesti heti puolustautumaan. Olipa hän kuinka säikähtänyt tahansa, ei Petteri aikonut niinkään ilman muuta luopua rahoistaan.
"Olen ne k-kuk-ku-kuluttanut, Mr. McGivney."
"Valehtelet!"
"En, en."
"Kerro, minne olet pannut nuo rahat!" intti toinen, kasvot kamalasti vihan vääristäminä ja revolverin piippukin näytti vapisevan vihasta. Petteri alkoi väittää että hän oli kuluttanut joka sentin. "Pane se oksentamaan rahat, Hammett!" sanoi McGivney; ja nyt vasta Petteri huomasi että huoneessa oli toinenkin mies. Revolverin piipunreikä oli niin kiinnittänyt hänen huomionsa, ettei hän ollut huomannut mitään muuta.
Hammett oli suurikasvuinen mies ja hän astui Petterin taa ja tarttui yhteen Petterin käsivarsista ja väänsi sitä taaksepäin ja sitten ylös harteiden väliin. Kun Petteri aikoi kirkua, painoi hän toisen kätensä Petterin suulle, jolloin tämä huomasi, että kaikki on mennyttä. Hän ei voinut puolustaa rahojaan tuolla hinnalla. Kun McGivney kysyi: "Kerrotko missä rahat ovat?" nyökkäsi Petteri ja koetti vastata nenänsä kautta.
Hammett otti kätensä hänen suultaan. "Missä ne ovat?" Ja Petteri vastasi: "Oikeassa kengässäni."
Hammett avasi kengännauhan ja otti kengän jalasta, veti sitten pois sisäpohjan ja sen alla oli ohut silkkipaperiin kääritty kääre, ja siinä oli McGivneyn antamat tuhat dollaria, kolmesataa dollaria, jotka Petteri oli säästänyt Nelse Ackermanilta saamistaan rahoista ja sitä paitsi kaksisataa dollaria, jotka hän oli säästänyt palkastaan. Hammett laski rahat ja McGivney pisti ne taskuunsa, jonka jälkeen hän komensi Petteriä panemaan kenkä jalkaansa. Petteri totteli vapisevin sormin, sillävälin koettaen pitää toisen silmänsä revolverin piipunreijässä ja toisen McGivneyn rotannaamassa.
"M-i-mikä vaivaa, Mr. McGivney?"
"Kyllä saat tietää" oli vastaus. "Marssi nyt alakertaan, ja muista, että tämä revolveri ja minä tulemme perässä, ja tässä revolverissa on kahdeksan kuulaa, ja jos liikautat sormeasikaan, lähetän ne kaikki sinuun."
Ja niin menivät Petteri ja McGivney ja Hammett ulos hotellista ja astuivat automobiiliin. Hammett ajoi ja Petteri ja McGivney istuivat takaistuimella ja McGivneyn käsi oli taskussa ja siinä revolveri, sormi liipasimessa ja piipunsuu kohdistettuna Petterin keskiruumista kohti. Petteri totteli kaikki määräykset heti ja heitti pois kyselemisensä, kun huomasi, ettei saa vastausta.
Sillävälin koetti hän käyttää kaikki piloille säikytetyt järkensä sirpaleet tämän ongelman ratkaisuun. Hän koetti arvailla, mutta paras tulos siitä oli, että Guffey oli äkkiä päättänyt uskoa Joe Angellin kertomusta eikä Petterin. Mutta miksi tämä pyssyseikkailu ja nämä muut liikkuvakuvatemput? Petteri ei käsittänyt ja jätti arvailun sikseen; ja paras olikin, sillä se, mitä todella oli tapahtunut, oli niin vaikea arvata, ettei Petteri eikä kukaan muukaan olisi sitä voinut arvata milloinkaan.
Petteri vietiin raitiotrustin salapoliisilaitoksen konttoriin, jonne Petteri ei ollut saanut koskaan ennen mennä. Se oli Merchants' Trust rakennuksen neljännessätoista kerroksessa, ja oveen oli maalattu: "American City Maa & Kiinteimistöyhtiö. Käykää sisälle." Ja kun kävi sisälle, niin huomasi tavallisen kiinteimistökonttorin, ja vasta kun oli kulkenut usean oven läpi, tuli niihin huoneisiin, joissa Guffey kumppaneineen johti kaupungin suurliikemiesten urkkimisjärjestelmää.
Petteri vietiin yhteen näistä huoneista ja siellä oli Guffey; ja heti kun Guffey näki Petterin kävi hän uhkaavana nyrkkiään heristäen kohti: "Sinä saastainen penikka!" huusi hän. "Sinä kurja ja vaivainen pentu! Haiseva, luihu koira!" Hän puhkui vielä lisää verrannollisia, koiramaailmaa ja Petteriä selittäviä lauseitaan.
Petterin polvet tutisivat, hänen hampaansa kalisivat ja hän tarkkaan seurasi Guffeyn sormien liikkeitä ja jokaista vihasta väännähdystä hänen kasvoillaan. Petteri oli valmistautunut vastaanottamaan kaikkein kamalinta rääkkäystä, mikä hänen osalleen oli vielä tullut; mutta vähitellen hänelle selveni, että häntä ei tullakkaan kiduttamaan, hänelle vain raivotaan ja häntä haukutaan — eikä sanoja löydy kuvaamaan helpotusta hänen sielussaan. Viettämänsä katurotan elämän kuluessa oli Petteriä haukuttu useammalla tavalla ja nimityksillä kuin Guffey voi keksiä, vaikka kuluttaisi siihen kuukauden. Jollei Guffey aijo tehdä muuta kuin kävellä rajusti edestakaisin huoneessa ja aina sivumennen heristää nyrkkiään Petterin leuvan alla, ja verrata häntä kaikellaisiin kotieläimiin, niin Petterin on helppo kestää se ilman valituksia.
Hän herkesi koettamasta saada selville, mitä oli tapahtunut, koska hän huomasi, että se raivostutti Guffeyn äärimmäisyyksiin saakka. Guffey ei halunnut puhutella Petteriä, hän ei halunnut kuulla Petterin katuoja-pennun ääntä. Hän halusi vain keventää raivolastiaan ja hän halusi, että Petteri kuuntelee tyytyväisenä, ja Petteri teki niin. Mutta sillävälin Petterin aivot tekivät ankaraa työtä, hän koetti kuulla viittauksia siitä, mitä pirua tämä oikein merkitsi. Yksi asia oli vallan selvä — olipa se mitä tahansa, niin oli se jo tapahtunut; kaikki oli valmista, eikä puuttunut muuta kuin hautajaiset. Ne olivat ottaneet Petterin rahat, kaippa hautajaiskustannuksiksi, eivätkä ne näkyneet toivovankaan saavansa hänestä irti mitään muuta.
Vähitellen tuli lisää oireita. "Vai luulit sinä alkavasi oman liikkeen?" rähisi Guffey, ja hänen nyrkkinsä, joka oli Petterin nenän alla, läsähti nenään niin ankarasti, että Petterin kaulassa niksahti kuin aikoisi se mennä sijoiltaan.
"Ahaa!" ajatteli Petteri. "Nelse Ackerman on kertonut!"
"Luulit kerääväsi omaisuuden ja heittäväsi pois kaikellaisen työn ja eläväsi tuloillasi!"
Niin se oli varmastikin! Mutta mitähän Nelse Ackerman on kertonut, koska se on vaikuttanut noin pahaa?
"Aijot pitää omaa urkkijaasi, rakentaa ehkä oman salapoliisilaitoksen ja potkia minut virasta!"
"Jumala!" mietti Petteri. "Kuka on sanonut noin?"
Sitten äkkiä Guffey pysähtyi hänen eteensä: "Näinkö sinä ajattelit?" kysyi hän. Hän toisti kysymyksensä ja näytti siltä, että hän todella halusi vastausta. "E-e-en", änkötti Petteri. Mutta nähtävästi ei tämä vastaus ollut Guffeyn mieleen, koska hän sieppasi Petteriä nenästä ja kiersi sitä niin, että Petterin silmiin tuli kyyneleitä.
"Mitäs sitten?" Pirullinen hymy leikki hetken tämän urkkijajärjestelmän pään kasvoilla, sitten hohotti hän vasten Petterin kasvoja myrkyllisen halveksivaa pilkkanaurua. "Ehkä luulit, että hän tosiaankin rakasti sinua! Oliko niin? Luulitko, että hän todella rakasti sinua?" Ja McGivney, Hammett ja Guffey hohottivat yhteen ääneen, ja Petterin mielestä tämä oli kuin kaikkein alimman helvetin pääjehujen ivaa. Nämä sanat iskivät silmänräpäyksessä Petterin ilmalinnan pirstaleiksi. Guffey oli saanut tietää jotakin Nellistä!
Matkalla Guffeyn konttoriin oli Petteri muistellut Nellin neuvoa: "Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!" Hän oli aikonut pysyä lujana kaikesta huolimatta, mutta nyt hänelle selveni silmänräpäyksessä, että kaikki on menetetty. Miten hänelle oli enää mahdollista pysyä lujana, kun Nell itsekään ei ollut pysynyt lujana?
Guffey huomasi näiden ajatusten liikehtelemisen Petterin silmistä, ja hänen pilkkansa muuttui ärjynnäksi. "Vai aijot sinä nyt kertoa minulle totuuden, häh? No, sattuu nyt niin, ettei sinun tarvitse kertoa mitään!"
Sitten hän taaskin alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Hänen raivonsa oli niin suuri, että hänen täytyi kävellä kauvan ennenkuin tyyntyi. Mutta viimein hän meni työpöytänsä ääreen, ja istuutui, vetäen auki erään laatikon ja ottaen sieltä paperin. "Näen, että koetat miettiä jotain uutta valetta kertoaksesi sen minulle", sanoi hän. Eikä Petteri yrittänytkään sitä kieltää, sillä joka sana, minkä hän oli sanonut, oli vain lisännyt Guffeyn raivoa. "Samapa se", sanoi Guffey, "luen sinulle tämän jotta kuulet miten asiat ovat — ja myöskin sen, kuinka monenlainen hölmö sinä olet."
Ja hän alkoi lukea kirjettä. Ennenkuin Petteri oli kuullut ensimäisen lauseen loppuun, tiesi hän jo, että kirje oli Nelliltä, ja samalla hän myöskin tiesi, että hänen ilmalinnansa on ikuisiksi ajoiksi hävitetty. Niniveen rauniot eivät olleet niin synkeän toivottomat!
'Rakas Mr. Guffey', kuului kirje.
'Olen suruissani, että minun täytyy teidät jättää, mutta viisikymmentä tuhatta dollaria on suuri summa rahaa, ja kaikkihan joskus kyllästymme työhön ja haluamme lepoa. Tämä kertokoon teille, että Ted Crothers on juuri murtautunut Nelse Ackermanin kassakaappiin hänen kotonaan, ja meillä on nyt liberty-bondeja ja jalokiviä, jotka arvostelemme viideksikymmeneksi tuhanneksi dollariksi, ja tiedättehän, että Ted on mainio jalokivien tuntija.
'Nyt luonnollisestikin keksitte, että olen ollut työssä Mr. Ackermanin kotona ja aijotte koettaa saada minut kynsiinne, joten lienee parasta kertoa teille miten asiat ovat ja että te ette hyödy siitä paljoakaan, että saatte meidät kiinni, sillä me satumme tietämään totuuden Goober-jutusta ja kaiken muunkin, mitä teidän toimistonne on työskennellyt viime vuoden kuluessa American Cityssä. Kysykää Petteri Gudgelta, niin hän ehkä kertoo tästä tarkemmin. Me yhdessä Petterin kanssa suunnittelimme dynamiittijuonen, mutta ette voi syyttää Petteriä, sillä hän teki vain niinkuin minä käskin. Hänellä ei ole kylliksi järkeä ollakseen vaarallinen, ja hän on tavallisen hyvä urkkija, jos häntä kohtelee hyvin, mutta pitäkää hänet erillään naisista. Ja se on helppoa, jollette anna hänelle rahaa, sillä niinkuin tiedätte, ei hän ulkonäöltään ole mikään, eivätkä naiset välittäisi hänestä vähääkään, jollette maksaisi hänelle liian suurta palkkaa.
'Petteri kertoo teille miten suunnittelimme tuon dynamiittijuonen, ja luonnollisestikaan te ette haluaisi punikkien tästä tietävän mitään, ja voitte olla varma siitä, että jos Ted ja minä vangitaan, niin kyllä keksimme jonkun keinon, jolla saamme koko jutun punikkien tiedoksi. Jos pysytte alallanne, niin emme sano siitä koskaan sanaakaan, ja teillä on mainio dynamiittisalajuoni todistuksineen päivineen, joilla voitte tuhota kaikki punikit, jonka voitte laskea tulleen maksamaan viisikymmentä tuhatta dollaria — helppo hinta, kun ottaa huomioon, että Nelse Ackerman on maksanut paljoa enemmänkin teidän hommistanne eikä teillä ole ollut näyttää puoleksikaan näin hyviä tuloksia. Tiedän että suututte kauheasti lukiessanne tämän, mutta miettikää asiaa ja pitäkää paita housuissa. Lähetän tämän kirjeen lähetin kautta, jotta voitte saada heti käsiinne Nelse Ackermanin ja kehottaa häntä olemaan sanomatta sanaakaan tästä poliisille, sillä tiedättehän mitä siitä seuraisi — jos nuo lapset saavat tästä vihiä, niin joutuu se heti sanomalehtiin ja punikkien tiedoksi, ja siitä olisi paljon haittaa teidän salajuonellenne. Ja sitäpaitsi, nyt kun noita punikkeja on rääkätty ja Shawn Brady lynkattu, ei olisi teidän mieleistänne, että tulisi tiedoksi, että teidän toimistoonne kuuluvat urkkijat ovat syypäitä koko dynamiittijuttuun. Ted ja minä tulemme pysymään hieman syrjässä, emmekä aijo myydä jalokiviä aivan heti, joten kaikki on hyvin.
Kunnioituksella,
Edythe.'
'P.S. Luonnollisestikaan ei ole Petterin syy, että on niin kovin 'naisten perään', ja hän olisi varmasti uskollisesti palvellut teitä, mutta väliin tuli minun kauneuteni!'
Siinä se oli. Kun Petteri oli kuullut tämän kirjeen, käsitti hän, ettei hänellä ollut enää mitään lisättävää, ja hän sanoi niin. Hänen painonsa oli äkkiä tullut niin raskaaksi, ettei hän sitä enää jaksanut kantaa, vaan valui istumaan vieressä olevalle tuolille, josta lähetteli kurjan rukoilevia silmäyksiä McGivneyhin, Hammettiin ja Guffeyhin.
Huolimatta suuttumuksestaan oli pääsalapoliisi käytännöllinen mies; hän ei ilman sitä olisi voinut hoitaa niin tärkeää ja salaista raitiotrustin haaraa. Ja niinpä hän rupesi puhumaan asiasta. Olisiko Petteri hyvä ja kertoisi hänelle koko dynamiittisalajuonen alusta loppuun saakka. Ja Petteri — myöskin käytännöllinen mies — oivalsi, että paras on kertoa pelkkä totuus, eikä salata mitään. Hän kertoi jutun alusta loppuun ja painosti erikoisesti sitä, että hän ja Nell olivat ainoat, joilla oli totuudesta aavistustakaan — paitsi että luultavasti Nell oli kertonut sen rakastajalleen, Ted Crothersille. Luultavasti oli Crothers se, joka oli hankkinut dynamiitin. Tästä seuraavasta keskustelusta ilmeni Petterille, että tämä Ted Crothers oli kaikkein taitavimpia kassakaapin räjäyttäjiä koko maassa, ja epäilemättä oli se hän, joka oli keksinyt tämän salaliiton; hän oli neuvonut Nelliä ja tämä Petteriä askel askeleelta. Äkkiä Petteri muisti kaikki ne suukkoset, joita Nell oli jaellut hänelle puistossa, ja hän tunsi häpeän punan kohoutuvan poskilleen. Niin, ei ollut epäilystäkään siitä, että hän oli hölmö, kun tulivat kysymykseen naiset!
Petteri alkoi puolustella. Ei se oikeastaan ollut hänen syynsä, sillä hän oli ollut Nellin pauloissa jo ennen. Kun hän pikkupoikana oli ollut Jimjambon temppelissä, oli hän ollut silmittömästi pihkaantunut Nelliin. Nell ei ollut ainoastaan kaunis, hän oli vielä lisäksi sukkelan nerokas, nerokkain nainen, mitä Petteri oli koskaan tavannut. McGivney sanoi, että Nell jo silloin pelaili Petterillä kuin kissa hiirellä, sillä hän oli jo silloin ollut Guffeyn palveluksessa keräämässä todisteita Kalandran vangitsemiseksi ja eleuterialaisen exoticismin lopettamiseksi. Hän oli toiminut paljon muutakin raitiotrustin salapoliisilaitoksen hyväksi jo silloin, kun Petteri kulki Pericles Priamin kanssa ympäri maata myyden patenttilääkkeitä. Guffey oli muun muassa käyttänyt Nelliä viettelemään erään tunnetun työväenjohtajan American Cityssä; hänet oli "saavutettu" eräässä hotellin yksityishuoneessa Nellin kanssa kahdenkesken, ja näin oli selkäranka katkaistu yhdeltä suurimmista lakoista kaupungin historiassa.
Petteri havaitsi, että hänellähän on tässä mainio puolustusperuste. Luonnollisesti oli tuollainen nainen erittäin vaarallinen hänelle! Oli Guffeyn oma syy, että hän palkkasi tuollaista väkeä, eikä pitänyt heitä aisoissa! Yht'äkkiä Petteri äkkäsi, että tietysti oli Nell saanut vihiä siitä, että hän menee Hotel de Sotoon tapaamaan nuorta Lackmania, ja hän oli mennyt sinne pelkästään sen vuoksi, että saisi Petterin pauloihinsa taaskin. Kun McGivney sanoi, että se voi olla hyvinkin mahdollista, alkoi Petteri puolustaida vieläkin kiihkeämmin. Hän oli ollut hölmö, luonnollisesti, suurin hölmö, mitä ajatella voi, eikä hänellä ollut sanomista sen puolustukseksi mitään; mutta nyt hän oli oppinut läksynsä ja oppinut sen perinpohjin. Hän ei tule enää katsahtamaankaan naisiin, ja jos Mr. Guffey antaisi tämän kerran anteeksi —.
Guffey tietysti haukkui häntä. Hän ei aijo pitää tuollaista puuropäätä kymmentä mailia lähempänä konttoriaan! Mutta Petteri rukoili vain vieläkin nöyremmin. Hän tunsi punikit tarkoin, ja mistä löytäisi Mr. Guffey toisen hänen veroisensa siinä suhteessa? Kaikki punikit luottivat häneen — katsokaa vain näitäkin siteitä. Ja hän oli juuri saanut yhden punasen laakeriseppeleen lisää — hän oli käynyt tapaamassa Mrs. Goddia, ja Mr. Godd oli potkinut häntä housujen takapuoleen, ja hän tulee kertomaan tämän punikeille ja luonnollisesti he yhtyvät hänen kanssaan salaliittoon Mr. Goddia vastaan. Ja eikö Mr. Guffey ollut tyytyväinen juttuun ja todisteihin McCormickia ja muita I.W.W.-läisiä vastaan? Ja kun asiat olivat jo näin pitkällä, niin eivät suinkaan viranomaiset voi jättää tuota juttua sikseen! Ei tarvitse muuta kuin vain selittää asia perinpohjin Mr. Ackermanille —.
Petteri huomasi liian myöhään, että tuo oli onneton lause. Guffey oli heti jaloillaan, raivoten edestakaisin huoneessa ja kutsuen Petteriä kaikkien karjapihan elukkain nimillä, ja samalla ilmottaen, että hän on jo käynyt puhuttelemassa Mr. Ackermania, ja että Mr. Ackerman ei ollut halukas ottamaan tyyneesti vastaan tiedon siitä, että salapoliisilaitos, jonka hän rahastaa ja jonka tarkotuksena on suojella häntä, oli ollut välineenä hankkimaan sisäänpääsyn hänen kotiinsa kahdelle roistolle, jotka olivat räjäyttäneet hänen kassakaappinsa ja menneet menojaan, mukanaan jalokiviä, jotka he arvostelivat viidenkymmenen tuhannen dollarin arvoisiksi, mutta joiden Mr. Ackerman sanoo maksaneen kahdeksankymmentä viisi tuhatta. Guffey suvaitsi vielä ilmottaa Petterille, että hän saa kiittää onneaan siitä, ettei Guffey heitä häntä "rotkoon" elämänsä loppuajaksi tai revi häntä kappaleiksi tuuma tuumalta. Mutta sen sijaan oli hänen nyt heti lähdettävä Guffeyn konttorista ja laitettava itsensä helvettiin suorinta tietä, minkä löytää. "Mene!" sanoi Guffey. "Kuuletko, ala laputella!"
Ja Petteri nousi seisaalleen ja lähti epäröiden ovea kohti. Hän mietti mielessään: "Uhkaisinkohan niitä? Sanonko, että menen punikkien luo ja kerron kaiken, mitä tiedän?" Ei, ei hän uskalla; pieninkin viittaus tuosta laittaisi hänet varmasti rotkoon! Mutta miten oli mahdollista, että Guffey uskalsi antaa hänen mennä — eikö hän uskonut Petterin menevän kielimään? Jaa, mutta ehkä Guffey paraikaa miettiikin, että Petteri voi mennä vihassaan suoraan punikkien luo ja kertoa totuuden, ja silloin olisi kaikki mennyttä. Ei, ei varmaankaan Guffey anna näin käydä! Petteri käveli hyvin hitaasti ovelle, avasi sen vastahakoisesti ja seisoi ovella pidellen kiinni ovesta niinkuin hän olisi ollut liian heikko pysymään pystyssä; hän odotti — odotti —.
Ja niinpä tietenkin! "Älä mene, senkin hölmö!" sanoi Guffey. Ja Petteri kääntyi takaisin ovelta, mennen pääsalapoliisia kohti kädet ojennettuina alamaisen tavoin; jos Petteri olisi ollut jossakin itämailla, olisi hän laskeutunut polvilleen ja lyönyt otsansa kolme kertaa tomuun. "Hyvä Mr. Guffey", makeili hän. "Antakaa minulle anteeksi — tämä kerta!"
"Jos annan sinulle toimesi jälleen, tuletko tekemään niinkuin minä tahdon, etkä niinkuin itse tahdot?" räyhäsi Guffey.
"Kyllä, kyllä, Mr. Guffey.
"Etkö enää tee muita tekopelejä kuin minun suunnittelemiani?"
"En, en, Mr. Guffey."
"Hyvä, annan sitten sinulle anteeksi, vielä. Mutta, jumalauta, jos huomaan, että edes isket silmää kenellekään naiselle, revin hampaat suustasi!"
Petterin sydän sykähti helpotuksesta? "Oi, kiitos, kiitos, Mr.Guffey!"
"Saat kaksikymmentä dollaria viikossa, että senttiäkään enempää", sanoi Guffey. "Olet kyllä enemmän arvoinen, mutta sinuun ei voi luottaa, kun sinulla on rahaa, ja minulle on yhdentekevää, myönnytkö näihin ehtoihin vai et."
"Se on kaikinpuolin hyvä, Mr. Guffey", sanoi Petteri.
Siinä oli Petteri Gudgen "korkeamman elämän" loppu. Hän ei enää liikuskellut Olympian vuoren taivaallisissa piireissä. Hän ei enää koskaan nähnyt Mr. Ackermanin kiinalaisia palvelijoita tai Mrs. Goddin ranskalaista kamarineitsyttä. Hänelle eivät enää koskaan hymyilleet nuo Hotel de Soton kaksisataa kaksikymmentä neljä poika-enkelin päätä. Petteri söi ateriansa istuen jakkaralla voileipä-ravintoloissa, hän oli todellakin köyhälistöläinen, "Jimmie Higgins" osansa mukaisesti. Hän luopui haaveistaan loistavasta ja työttömästä tulevaisuudestaan ja ryhtyi kovaan jokapäiväiseen työhönsä — tunkeutui agitaatorien tuttavuuteen, kulki heidän kodeissaan ja piti silmällä heidän toimiaan, pimittäen kappaleita heidän levittämästään kirjallisuudesta, varastellen heidän kirjeitään ja osoteluetteloitaan ja muistikirjojaan ja vieden kaikki nämä American hotelliin huoneeseen 427.
Nämä olivat toiminnan aikoja. Huolimatta pieksäjäisistä, murhista ja vangitsemisista — tai ehkä juuri näistä johtuen — oli radikaalinen liike kiehumapisteessä. I.W.W.-läiset olivat järjestyneet salaa ja kokoilivat puolustusrahastoa vangituille tovereilleen; myöskin kaikenkarvaiset sosialistit, punaset, vaaleanpunaset ja "keltaset", olivat täydessä työssä eivätkä työläiset yleensä olleet vielä heittäneet agiteeraustaan Goober-juttuun nähden. Nyt he paraikaa toimivat kahta hurjemmin, sillä Mrs. Gooberin elämä oli kysymyksessä oikeustuvassa. Kaukana Venäjällä oli joukko anarkisteja pannut toimeen mielenosotuksia Amerikan lähetystötalon edessä sen takia, että Amerikassa oli väärinkäytetty oikeutta erästä miestä vastaan, jonka nimi oli "Guba". Näin ainakin seisoi niissä sähkösanomissa, joita sieltä tuli, ja koko maan uutistoimistot olivat onnistuneet pitämään Goober-jutun niin salassa, että New Yorkin sanomalehtien toimittajat erehtyivät julkasemaan nimen tuollaisena josta radikaalit yli koko maan kohottivat viiltävän ivanaurun ja sanoivat, että siitä nyt näette, paljonko kapitalistilehdet välittävät työläisistä!
Kaikkein äärimmäisillä punikeilla näyttivät asiat olevan hallussaan Venäjällä. Myöhään syksyllä he kumosivat Venäjän hallituksen, ottivat vallan käsiinsä ja alkoivat hieroa rauhaa Saksan kanssa; joka seikka pani liittolaismaat pelottavaan pulaan ja sai yleiseen käytäntöön aivan uuden sanan, tuon kauhistuttavan "bolshevikin." Tämän jälkeen, jos mies esitti jäätä kulettavien autojen kunnallisomaisuudeksi hankkimista, niin hän vaikeni äkkiä, jos hänelle karjasi: "Bolsheviki!"
Mutta tämän maan äärimmäiset punikit vastasivat tähän yllättävällä tavalla — ne ottivat itse käytäntöön tuon nimityksen ja kantoivat sitä kunniamerkkinä. American Cityn sosialistiosasto hyväksyi kiihkeän innostusmyrskyn vallitessa päätöslauselman, jossa osaston nimi muutettiin "bolshevikiosastoksi", ja "vasemmistolaiset" olivat määräävinä jonkun aikaa. Tämän siiven johtajana oli puolueen äänenkannattajan, "Clarionin", toimittaja Herbert Ashton, joka oli laiha ja kalpea sanomalehtimies ja uskomattoman katkera puheissaan ja kirjotuksissaan. Hän oli nähtävästi käyttänyt koko elämänsä tutkimaan kansainvälisen kapitalin metkuja, eikä hänelle näistä kysymyksistä voinut tehdä väitettä, ettei hänellä olisi ollut kerrassaan musertava vastaus valmiina. Hän käsitteli sotaa Suur-Britannian vanhan ja vakiintuneen kommersialismin ja Saksan uudemman ja hyökkäilevän kommersialismin välillä.
Ashton käsitteli sotakiihkoilijain väitettä aivan samoin kuin rottakoira käsittelee rottaa. Vai oli tämä sota kansanvallan hyväksi! Pariisin pankkiirit olivat viimeiset kaksikymmentä vuotta rahastaneet Venäjän tsaareja, ja nämä olivat lähettäneet tuhansia maanpakolaisia Siperiaan, tehdäksensä maailman turvalliseksi kansanvallalle! Suur-Britannia oli myöskin ennenkin käynyt sotaa kansanvallan hyväksi — ensin Irlannissa, sitten Intiassa ja Egyptissä ja lopuksi Whitechapelin köyhäinkorttelissa! Ei, sanoi Ashton, työläisille ei enää voida syöttää tuollaista pötyä. Wall-kadun pankkiirit olivat lainanneet muutamia biljoonia liittolaismaiden pankkiireille, ja nyt usutettiin Amerikan kansaa tekemään maailma turvalliseksi noille lainoille!
Petteri oli kehottanut McGivneytä tekemään lopun tällaisesta agitatsionista, ja nyt kertoi tuo rotannaamainen mies, että toiminnan hetki oli tullut. Oli aijottu pitää suuri joukkokokous bolshevikien vallankumouksen juhlimiseksi, ja McGivney neuvoi Petteriä pysymään syrjässä tuossa kokouksessa, sillä siellä voivat kapulat heilua. Petteri otti takinkauluksestaan punanappinsa ja meni parvekkeelle siellä olevien sekaan. Hän huomasi, että useita "kapula-jusseja" oli siroteltu sinne tänne väkijoukkoon ja hän myöskin näki poliisipäällikön ja kaupungin salapoliisilaitoksen päämiehen. Kun Herbert Ashton oli päässyt saarnansa puoliväliin, meni poliisipäällikkö puhujalavalle ja vangitsi hänet, ja parikymmentä poliisimiestä asettui vangin ja kirkuvan väkijoukon väliin.
Yhteensä vangittiin seitsemän henkilöä; ja kun huomattiin kuinka suurta mieltymystä sanomalehdistö osotti tälle toimenpiteelle, päätettiin mennä vieläkin pitemmälle. Kymmenkunnan Guffeyn miestä ja samanverran piirisyyttäjän kätyreitä hyökkäsi Ashtonin lehden, "Clarionin", painoon — toimittajat potkittiin alas rappusia tai heitettiin ikkunoista ulos, kirjotuskoneet ja painokoneet särettiin, tilaajaluettelo vietiin pois ja pari tonnia "kirjallisuutta" poltettiin takapihalla. Myöskin "tarkastettiin bolsheviki-osasto" ja sen toimeenpanevan komitean seitsemän jäsentä vangittiin. Tuomari määräsi jokaiselle takaussummaksi kaksikymmentä viisi tuhatta dollaria, ja viikon kuluessa sen jälkeen tuli Guffeyn konttoriin joka päivä American City "Timesin" toimituksesta mies, jolle Guffey antoi tukun aiheita, jotka Petteri oli valmistellut ja joissa osotettiin selvästi, että sosialistien ohjelma merkitsee terrorismia ja murhia.
Melkein joka päivä teki Petteri nykyään tuollaisia palveluksia maalleen. Hän sai tietoonsa, missä I.W.W.-läisillä oli kätkettynä painokone, jolla he painoivat lentolehtisiä ja kiertokirjeitä. Tämä paikka "tarkastettiin" ja puhumattakaan painokoneen takavarikoimisesta, saatiin puolisen tusinaa agitaattoria taaskin linnaan. Nämä miehet tekivät nälkälakon, koettaen tappaa itseään nälkään vastalauseeksi kärsimiään pieksämisiä vastaan; ja jotkut hysteeriset naiset kokoontuivat Ada Ruthin kotona, laativat kiertokirjeen vastalauseineen, ja Petteri piti silmällä tämän kiertokirjeen postittamista, joten se otettiin takavarikkoon postissa, ja niin taaskin tehtiin tyhjäksi salaliitto. Nyt olikin useita miehiä työssä postikonttorissa, ja heidän yksinomaisena työnään oli agitaattorien postin avaaminen salaa; ja silloin tällöin annettiin määräys, että sellaisille henkilöille, joiden mielipiteet eivät olleet "terveet", ei saanut välittää postia.
Postihallitus myöskin peruutti "Clarionin" toisen luokan postioikeuden ja myöhemmin estettiin sen lähetys postitse kokonaan. Silloin pari "toveria", joilla oli auto, ottivat levittääkseen lehteä lähikaupunkeihin; ja Petteri lähetettiin hieromaan näiden miesten tuttavuutta, joka onnistuikin niin, että pari Guffeyn miestä yöllä salaa "korjasi" toisen näistä autoista niin hyvään kuntoon, että ohjauslaite meni epäkuntoon ja ajuri oli vähällä menettää henkensä. Ja taaskin oli yksi salaliitto tehty tyhjäksi!
Petteri oli nyt hyvällä tuulella, sillä viranomaiset olivat heränneet toimimaan, ja kun hän toi heille uusia tietoja, näki hän mielihyväkseen, että niiden mukaan toimittiin. Se nähtävästi oli hallituksen miesten ja piirisyyttäjän viraston toimintaa, mutta Petteri tiesi, että hän ja muut Guffeyn miehet olivat todella ne, jotka kulissien takaa ohjasivat tätä toimintaa. Guffeyllä oli rahaa, hän teki työtä niille, jotka todella hallitsivat American Cityä; Guffey oli määrääjä. Ja samoin oli laita ympäri maan; punikkeja hävittivät kauppakamarien, tehtailijain ja kauppiasten liittojen ja sellaisilla salanimillä kuin "Amerikan kehitysliitto" käypien järjestöjen salaiset asiamiehet.
He menettelivät täydelleen mielivaltaisesti, sillä maa oli sodassa ja sotakiihko riehui kuin kulovalkea kaikkialla. Ei tarvinnut muuta kuin nimittää miestä saksalaismieliseksi tai bolshevikiksi — jos oli kylliksi kiihtynyt tehdessään tämän — niin pian sai kokoon roskajoukon, joka meni miehen kotiin ja ruoski hänet, tai tervasi ja höyhensi, tai tappoi. Vuosikausia olivat suurliikemiehet vihanneet agitaattoreita, ja nyt vihdoinkin oli heidän aikansa tullut; jokaisessa kaupungissa, jokaisessa tehtaassa, myllyssä ja kaivoksessa oli joku Petteri Gudge työssä, joku "valkosten" "Jimmie Higgins" urkkimassa ja "sokaroimassa" punikkien "Jimmie Higginsiä." Kaikkialla oli Guffeytä ja McGivneytä johtamassa näitä töitä, nuija-junkkareita ja pyssymiehiä, joilla oli apulais-sheriffin merkkejä takin sisäpuolessa ja paljon muitakin merkkejä, jotka antoivat heille rajattoman vallan puolustaa maata pettureita vastaan.
Harjotusleireillä oli kolme tai neljä miljoonaa miestä, ja joka viikko lähti itärannikon satamista suuria laivastoja viemään sotilaita "siellä kaukana" oleville taistelukentille. "Siellä kaukana" oli paikka, johon meni biljoonien dollareiden arvot ammukkeita ja sotatarpeita, ynnä myöskin koko maan isänmaalliset ja muut tunneryöpyt. Petteri luki lisää toimituskirjotuksia ja saarnoja ja puheita, ja hän oli ylpeä ja iloinen, tietäen tekevänsä osansa tästä suuresta seikkailusta. Kun hän luki, että maan suurimmat teollisuuskapteenit vaativat palveluksestaan hallitukselta vain yhden dollarin vuodessa, niin mitä valittamista on hänellä, joka saa kaksikymmentä dollaria jok'ainoa viikko! Kun jotkut punikit puheissaan ja tuossa "kirjallisuudessa" sanoivat, että nämä teollisuuskapteenit olivat semmoisten yhtiöiden johtajia, jotka häikäilemättä nylkivät hallitusta ja tekivät kolmesta kymmeneen kertaan enemmän voittoa kuin koskaan ennen — silloin Petteri heti tiesi, että hän nyt kuuntelee kaikkein vaarallisinta bolshevikia; hän antoi miehen nimen McGivneylle ja McGivney nykäsi jostakin näkymättömästä nuorasta, ja mies sai äkkiä potkun työpaikastaan — tai ehkä häntä vastaan nosti kaupungin terveyslautakunta syytöksen siitä, että oli jättänyt solkkuastian hetkeksi kannetta!
Itsepintaisen agitatsionin perästä olivat punikit onnistuneet saada tuomarin päästämään McCormickin ja muut salaliittolaiset vapaaksi viidenkymmenen tuhannen dollarin takuulla päätä kohti. Se harmitti Petteriä tavattomasti, sillä olihan aivan selvää että kun joku punikki vangittiin, pitivät muut punikit häntä marttyyrinä ja hän kohoutui huomattuun asemaan, mutta jos hänet sitten päästettiin vapaaksi, oli hänen agitatsioninsa ja puheensa kymmenen kertaa tehokkaampaa. Agitaattorit pitäisi joko pitää vankilassa koko ikänsä, tai sitten antaa niiden tykkänään olla rauhassa. Mutta tuomarit eivät käsittäneet tätä — niiden päät olivat täynnä kaikellaista lakitöskää, ja ne olivat antaneet Andrewsin ja muiden punikkien lakimiesten vetää itseään nenästä. Herbert Ashton ja hänen toverinsa myöskin pääsivät vapaiksi takuulla, ja "Clarionia" julkaistiin yhä ja myytiin kaduilla aivan avoimesti. Vaikka se ei enää uskaltanutkaan vastustaa sotaa avoimesti, julkaisi se kaikki tietoonsa saamat epäkohteliaat seikat tuosta "jättiläis-kauppahuoneesta", jota kutsuttiin Suurbritannian hallitukseksi, ja myöskin "ranskalaisista pankkiireista" ja "italialaisista imperialisteista". Se vaati kansanvaltaa Irlannille, Egyptille ja Intialle, ja häpeemättä puolusti bolshevikeja, noita saksalaismielisiä juonittelijoita ja naisten yhteiskunnallistuttajia.
Petteri keräili lisää todisteita "Clarionin" joukkoa ja I.W.W.-läisiä vastaan. Pian sitten hän luki sen hyvän uutisen, että hallitusmiehet olivat vanginneet pari sataa I.W.W. liiton johtajaa ympäri maata ja myöskin sosialistipuolueen toimeenpanevan komitean jäsenet ja nämä tullaan asettamaan syytteeseen salaliittoutumisesta. Sitten tuli McCormickin ja Hendersonin ja noiden toisten oikeusjuttu, ja Petteri luki eräänä aamuna "Timesistä" etusivulta uutisen, joka sai hänet hämmästymään. Joe Angell, yksi dynamiittijuonen johtajista, oli tunnustanut ja todisti syyttäjien puolesta! Hän oli kertonut piirisyyttäjälle, ei ainoastaan oman osansa juonesta räjäyttää ilmaan Nelse Ackermanin talo, vaan myöskin minkä osan tuosta salaliitosta jokainen toinen syytetyistä oli tehnyt — hän selitti tarkkaan, miten dynamiitti oli hankittu, ja nimitti kaikkien niiden johtavimpien kansalaisten nimet, jotka olisivat tulleet saamaan saman kohtalon kun Nelse Ackerman! Petteri luki edelleen henkeään pidättäen ihmetyksestä, ja kun hän oli päässyt loppuun, kierieli hän vuoteellaan ja nauroi ääneensä. Peijakas, miten kierää! Petteri oli laatinut tekopelin Guffeyn kätyrille, eikä Guffey tietenkään voinut antaa miehensä mennä vankilaan, joten asia oli järjestetty niin, että hän "tunnustaa" ja todistaa syyttäjien puolesta sekä palkaksi toveriensa pettämisestä pääsee vapaaksi!
Oikeusistuinten ohjelmistot olivat täynnä "vakooja"-juttuja; pappeja vastaan, jotka olivat koettaneet saarnoissaan puhua rauhanaatteen hyväksi; työväenmiehiä vastaan, jotka elivät koettaneet tehdä lakkoja; asevelvollisuusvastaisen liiton jäseniä ja heidän opetuslapsiaan, asevelvollisuuden karkkojia ja väistelijöitä vastaan; anarkisteja ja sosialisteja ja kveekareita, I.W.W.-läisiä, kommunisteja ja "russelilaisia" vastaan. Useita juttuja oli esillä samalla kertaa, ja melkein jokaisessa olivat Petterin sormet mukana. Petterin oli väliin saatava joku todistuskappale, väliin otettava selvä jostakin valamiesehdokkaasta, väliin suunniteltava ja toimeenpantava joku sievä tekopeli puolustajien todistajia vastaan. Petteri piti jokaista eri juttua persoonakohtaisena asianaan, ja jokaista syylliseksi julistamista persoonallisena voittonaan. Ja kun syytetyt aina julistettiin syyllisiksi, alkoivat Petterin isänmaalliset tunteet uudelleen riehua, ja muisto Nell Doolinista ja Ted Crothersista häipyi unohduksiin. Kun McCormick ja hänen mukanaan muut salaliittolaiset tuomittiin, jokainen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan, ajatteli Petteri että hän oli sovittanut kaikki syntinsä, ja hän rohkeni ujosti huomauttaa McGivneylle että elinkustannukset kohosivat yhtämittaa ja että hän oli jo kuusi kuukautta pitänyt lupauksensa ettei edes iske silmää kenellekään naiselle. McGivney sanoi että sama kai se on, voihan Petterin palkan korottaa kolmeenkymmeneen dollariin viikossa.
Luonnollisestikaan ei Petterin lause McGivneylle ollut kirjaimelleen totta. Hän oli iskenyt silmää useammallekin naiselle, mutta pahaksi onneksi ei kukaan ollut iskenyt takasin. Ensin oli hän lähestynyt Miriam Yankovichia, joka oli pulleahko eikä pahannäkönen; mutta Miriamin ajatukset olivat tykkänään McCormickin luona vankilassa; ja sitten, jälkeen käsikähmänsä Ogdenin kanssa, oli hänen mentävä sairaalaan, eikä Petteri halunnut olla tekemisissä vaivaisen naisen kanssa. Hän koetti lähennellä yhtä ja toista punikki-tyttöä ja nämä näyttivät pitävän hänestä; he kohtelivat häntä hyvänä toverina, mutta syystä tai toisesta eivät he olleet tietävinäänkään McGivneyn kertomasta "vapaarakkaudesta." Ja Petteri päätti hakea itselleen heilan, joka ei ole punikki. Se antaisi hänelle vaihtelua silloin tällöin, ja olisihan se hiton hauskaa. Punikeilla oli harvoin hauskaa — heidän käsityksensä seikkailusta oli sulkeutua johonkin huoneeseen ja laulaa Kansainvälinen tai Punalippu kuiskaamalla, etteivät poliisit kuulisi heitä.
Oli lauvantai-iltapäivä, ja Petteri meni erään sosialistin omistamaan vaatekauppaan ja osti uuden puvun ja hatun velaksi. Sitten hän meni kadulle ja näki sievän pikkusen tytön menevän liikkuvakuva-teatteriin, hän seurasi perässä, tutustui tyttöön ja he söivät illallista yhdessä. Hän oli Petterin mielestä "hienosti puettu" ja Petteri kuuli että hän tekee työtä eräässä kynsienpuhdistuspajassa. Hänen käsityksensä hauskan pidosta oli samaa maata kuin Petterinkin, ja Petteriltä menivät kaikki rahansa tuona lauvantai-iltana ja hän päätti että heti kun hän saa tietoonsa jotakin erikoista punikeista, vaatii hän McGivneyltä neljäkymmentä dollaria viikossa.
Seuraava päivä oli pääsiäissunnuntai ja he kohtasivat toisensa tilauksen mukaan. He kävelivät Park Avenueta pitkin, joka oli American Cityn ylimystön katu ja "pääsiäisparaatin" paikka. Oli sota-aika ja useissa taloissa oli lippuja ja useat miehistä sotilaspuvussa ja useat saarnoista käsittelivät sotaa. Kristus, näin saarnattiin, oli noussut taaskin tekemään maailman turvalliseksi kansanvallalle ja antamaan itsemääräämisoikeuden kaikelle kansalle. Petterillä ja Miss Frisbiellä oli päällään parhaat vaatteensa ja he katselivat "pääsiäisparaattia", ja Miss Frisbie tarkasteli naisten pukimia ja maalaustaidetta sekä kuunteli palasia heidän keskusteluistaan, joita sitten kuiskutteli Petterille korvaan, josta Petteri oivalsi olevansa jälleen ainakin hyvin lähellä Olympian vuorta.
He menivät erääseen Park Avenuen hienoista kirkoista; sitä kutsuttiin Jumalallisen Sääliväisyyden Kirkoksi; ja se oli sangen "ylhäinen" kynttelineen ja pyhine savuineen — vaikkakaan ei selvästi voinut erottaa pyhän savun hajua tällä kerralla kukkien ja naisten lemusta. Petteri ystävineen kuletettiin yhteen nahkapäällystetyistä penkeistä, ja he kuuntelivat kuuluisan saarnamiehen, pastori de Willoughby Stotterbridgen esittävän yhden noista kuuluisista isänmaallisista saarnoistaan, joita julkaistiin melkein joka maanantaiaamu "Timesissä." Pastori de Willoughby Stotterbridge oli ottanut saarnansa tekstin vanhasta testamentista, ja siinä puhuttiin herran vihollisten hävittämisestä, ja hän ylisti amerikalaisten aseiden voittoja ja amerikalaisten ammukkeiden verratonta etevämmyyttä. Hän tuomitsi bolshevikit ja muut petturit ja hän kehotti tukahduttamaan heidät aivan heti. Hän ei sanonut että hän itse oli ollut mukana, kun I.W.W.-läisiä ruoskittiin ja kun sosialistien painokoneet lyötiin rikki, mutta hän antoi selvästi ymmärtää että hän olisi halunnut olla, ja Petterin rintaa röyhisti juhlallinen ylpeys. Olihan jotakin erikoista tietää palvelevansa maataan ja auttavansa vanhaa lippua liehumaan; mutta kuinka paljon enemmän oli tietää että oli pestautunut kaikkivaltiaan palvelukseen, että taivas ja sen asukkaat olivat samalla puolella, ja että kaikki, mitä hän teki, sai herran voidellun siunauksen, joka voideltu nimittäin, puhui kaikkivaltijaan pyhässä temppelissä keskellä värillisiä ikkunoita, kirkkaasti palavia kynttilöitä, herpaannuttavan hyvässä hajussa, joka lähti pyhästä savusta, kukista ja Olympian vuoren ohkasesti puettujen ja hienojen naisten moninaisista tuoksuista. Tämähän kyllä on jumaltarustojen sekottamista, mutta Petterin kasvatus oli tullut laiminlyödyksi hänen nuoruudessaan, eikä Petteriä voi moittia siitä, että hän piti maailman mahtavia sinä, mitä he olivat ja uskoi, mitä he opettivat.
Valkopukuinen kuoro marssi ulos ja soitto, "Eteenpäin kristityt sotilaat", heikkeni olemattomiin ja Petteri heiloineen kävi ulos jumalallisen säälin kirkosta ja käveli vielä kadulla hetkisen, ja kun he olivat täyttäneet sieramensa herras-narrimaisuuden sulotuoksuilla, menivät he puistoon, jossa oli oikein mukavia paikkoja nuorille pareille, joilla on tai aikoo olla "välejä." Mutta surkeus! Kohtalo, joka oli aina Petteriä peitonnut rakkausseikkailuissa, oli valmistanut täksi aamupäiväksi erittäin julman metkun. Puiston portilla sattui niin luonnottoman hullusti, että Petteri tapasi toveri Schnitzelmanin, pienen lihavan teurastajan, joka kuului American Cityn "bolsheviki-osastoon." Petteri koetti katsoa muualle ja kiiruhtaa ohitse, mutta toveri Schnitzelman ei ollut samaa mieltä. Hän kiiruhti kohti pullea käsi ojennettuna ja korviin asti ulottuva hymy punakalla naamallaan. "Ah, toveri Gudge!" huusi hän hirveästi murtaen englanninkieltä. "Miten jaksatte tänä aamuna?"
"Kiitos, hyvin", sanoi Petteri kylmästi ja koetti rientää eteenpäin.
Mutta toveri Schnitzelman ei päästänyt Petterin kättä. "Jahah! Olette katsellut tuota pääsiäisparaattia!" sanoi hän. "Mitä te sanotte, häh, jos kokoisimme kaikki palkkaorjat katsomaan tuota paraattia, niin tekisimme niistä bolshevikeja pian, häh, toveri Gudge?"
"Eiköhän", sanoi Petteri jäätävän kylmästi.
"Me osottaisimme heille, minne ne rahat menevät — häh, toveriGudge?" Ja toveri Schnitzelmania nauratti, ja Petteri sanoi nopeasti:"No, hyvästi", ja esittämättä lemmittyään hän sieppasi tätäkäsivarresta ja riensi pois.
Mutta vahinko oli jo tapahtunut! He kävelivät minuutin tai kaksi merkitsevän hiljaisuuden vallitessa. Sitten äkkiä tuo kynsienpuhdistaja pysähtyi ja kääntyi Petteriä päin. "Mr. Gudge", kysyi hän, "mitä tämä merkitsee?"
Ja Petteri ei tietystikään voinut vastata. Hän ei uskaltanut katsoa äskeisen heilansa leimahteleviin silmiin, vaan seisoi kaivaen kenkänsä kärkeä hiekkaan. "Haluan tietää, mitä se merkitsee", intti tyttö. "Oletteko te noita punikkeja?"
Mitä voi Petteri-parka sanoa? Miten voisi hän selittää tuttavuutensa tuon saksalaisen ulkonäön ja saksalaisen murteen kanssa?
Tyttö polki jalkaansa kärsimättömän vihasesti. "Vai olette te punikki! Saksalainen petturi! Kavaltaja, vakooja!"
Petteri oli avuton ja hämillään ja häntä harmitti. "Miss Frisbie", yritti hän, "en voi kertoa —"
"Miksi ette voi kertoa. Miksi ei kuka tahansa rehellinen mies voisi kertoa?"
"Mut-mutta — en ole mitä luulette — se ei ole totta! Mi-minä—" Oli jo Petterin kielellä sanoa: "Olen patriootti! Olen sadan prosentin amerikalainen ja suojelen maatani noita pettureita vastaan!" Mutta ammatti-ylpeys esti, ja pikkunen kynsienpuhdistaja polki jalkaa ja silmät salamoivat.
"Ja uskallatte tunkeutua tuttavuuteeni! Uskallatte viedä minut kirkkoon! Jos näkisin poliisin, niin joutuisitte linnaan!" Ja hän koetti katsellakin poliisia! Mutta onhan yleisesti tunnettua että kun etsii poliisia, niin sitä ei koskaan löydä ja niin Miss Frisbie poikasi jalkaansa taaskin ja sähähti Petterille vasten naamaa: "Hyvästi, toveri Gudge!" Paino, jonka hän asetti sanalle "toveri", olisi jäätänyt kaikkein tulisimmankin punikin sielun, ja hän heilautti hameitaan kääntyessään menemään, ja Petteri seisoi katsellen surullisena hänen pikkusia ranskalaisia kengänkantojaan, jotka tärskähtelivät maahan, jotta sora pirisi. Kun kengänkantoja ei enää näkynyt, etsi Petteri lähimmän penkin ja istuutui, peittäen kasvonsa käsiinsä. Oliko missään maailmassa toista miestä, jolla oli noin hirveän huono naisonni?
Nämä olivat koko maailmaa tärisyttäviä päiviä, jolloin ihmiset ostivat monta sanomalehteä päivässä ja ihmisjoukkoja kerääntyi suurien kaduilla olevien karttojen ääreen katsellen niillä olevia pikku lippusia ja miettien, pääsevätkö saksalaiset Pariisiin, pääsevätkö he Englannin kanaalille ja lopettavat Ranskan mahdollisuudet käydä sotaa? Ja sitten äkkiä amerikalaiset antoivat ensimäisen iskunsa ja heittivät saksalaiset takasin Chateau Thierryssä, ja koko Amerika kohosi varpailleen ja voitonvarmana kiljui.
Olisi luullut tämän olevan huonon ajan tehdä rauhanaate-agitatsionia; mutta asevelvollisuusvastaisen liiton jäsenillä oli niin vähän harkitsemiskykyä, että he juuri tällöin julkaisivat lentolehtisen, jossa selostettiin omantunnon syistä sotapalveluksesta kieltäytyneiden rääkkäystä sotilasvankiloissa ja harjoitusleireillä! Petteri oli toiminut tässä järjestössä alusta alkaen ja hänen oli onnistunut sisällyttää lentolehtiseen erään lauseen, jonka McGivney oli ehdottanut. Liittohallitus otti lentolehtisen takavarikkoon ja liiton jäsenet vangittiin, niiden muassa pikku Ada Ruth, Sadie Todd ja Donald Gordon. Sadie Todd säälitti Petteriä, huolimatta siitä, että tämä oli haukkunut häntä. Ada Ruth ei paljoakaan häntä säälittänyt, sillä olihan silminnähtävää että Ada oli sokea kiihkoilija, joka ehdoin tahdoin haki rettelöitä. Ja jollei Donald Gordon ollut oppinut läksyään tuosta pieksämisestä, niin ei hän voinut syyttää ketään muuta kuin itseään.
Koska Petteri oli tämän asevelvollisuusvastaisen liiton jäsen, niin oli hän pysyvinään piilossa ja piti yllä pientä ilveilyä Ada Ruthin serkun kanssa; hän oli englantilainen nainen ja piilotteli Petteriä kotonaan maalla. Petterillä oli sangen epämukava neljännestunti, kun Donald Gordon päästettiin vapaaksi takuuta vastaan, sillä tuo kveekari-poika intti että tuo samainen lause, joka heidät kaikki oli pulaan saattanut, oli ollut poispyyhittynä, kun hän antoi käsikirjoituksen Petterille painoon vietäväksi. Petteri intti että Donald on väärässä, ja nähtävästi onnistui hänen uskotella toiset jäsenet, ja kun kaikki olivat päässeet vapaiksi takuulla, tuli hänkin esille piilopaikastaan ja otti osaa pariin yksityisasunnoissa pidettyyn vastalausekokoukseen.
Sitten alkoi uusi seikkailu, joka oli ehkä kaikkein hämmästyttävin. Sen toisena osanottajana oli ihan uusi tyttö, ja sen alku tapahtui Ada Ruthin kotona, jonne muutamia kaikkein huomatuimpia rauhanaatteen kannattajia oli kokoontunut keskustelemaan rahojen hankkimisesta heidän oikeudenkäyntiään varten. Tähän kokoukseen saapui Miriam Yankovich, kalpeana rintoihin tehdyn leikkauksen perästä, mutta sydän ja aivot yhtä punikkina kuin koskaan. Miriam oli tuonut mukanaan ystävättären auttamaan häntä kävelemään, sillä yksin liikkumaan oli hän vielä liian heikko; ja se oli tämä ystävätär, joka oli syynä Petterin uuteen seikkailuun.
Rosie Stern oli hänen nimensä ja hän oli pieni pyylevä juutalainen työläistyttö, jolla olivat rohkeat mustat silmät, välkkyvä musta tukka, punaposket, kauniit valkoset hampaat, jotka säteilivät hänen hymyillessään. Hän oli pukeutunut aivan kuin olisi tiennyt kauneutensa ja täydelleen hyväksynyt sen; ja niinpä ei Petteri hämmästynyt lainkaan, kun Miriam sanoi esittäessään hänet, että Rosie ei ollut punikki eikä pitänyt punikeista, vaan oli tullut kokoukseen auttaakseen Miriamia ja nähdäkseen millainen rauhanaatteen kannattajien kokous oli. Ehkä Petteri olisi niin hyvä ja koettaisi tehdä hänestä punikin! Ja Petteri oli niin hyvä, mielelläänkin, sillä hän ei ollut koskaan ollut niin kyllästynyt rauhanaatteen kannattajien valituksiin kuin nyt, kun poikamme olivat ajaneet saksalaiset pois Marnelta ja paraikaa kirjottelivat nimiään historian kaikkein tärkeimmille lehdille.
Rosie oli Petterille yllätys — erilainen kuin kukaan hänen ennen tapaamansa tyttö — ja Petteri ryhtyi heti alustaviin toimenpiteisiin, ja pian hän huomasikin että tyttö oli hänelle erittäin suosiollinen. Petteri tiesi luonnollisesti että hän oli yläpuolella tämän roikan, mutta hän ei ollut tottunut siihen, että muut sen seikan huomasivat, ja kävi nyt taas niinkuin tavallisesti kävi, kun joku nainen hymyili hänelle — hänen omanarvon tuntemisensa paine kohosi vaaran-pisteen yläpuolelle. Rosie kuului niihin ihmisiin, jotka ottavat maailman siltä kannalta kuin se todellisuudessa on ja koettavat nauttia siitä sen kuin voivat, ja sillä aikaa kuin rauhanaatteen kannattajat pitivät kokoustaan, istui Petteri tytön kanssa nurkassa ja kertoi hänelle kuiskaten seikkailujaan Pericles Priamin mukana ja Jimjambon temppelissä. Rosie voi töin tuskin pidättää nauruaan, hänen mustat silmänsä loistivat, ja ennen kuin ilta oli kulunut, olivat heidän kätensä joutuneet kosketuksiin useamman kerran. Sitten Petteri lähti saattamaan tyttöjä, ja sanomattakin on selvää, että Miriam vietiin ensin kotiinsa. Vuokrakasarmit olivat pimeitä tähän aikaan illasta ja kadut tyhjinä, joten heidän onnistui halailla äkkipikaa ennenkuin erosivat, ja Petteri meni kotiinsa kuin siivillä — jalat tuskin ulottuivat maahan.
Rosie teki työtä paperilaatikko-tehtaassa ja seuraavana iltana vei Petteri hänet illalliselle, ja teerenpeli kehittyi nopeasti. Mutta Rosieta vaivasi perääntymishalu, ja kun Petteri uteli syytä siihen, selitti tyttö. Hän ei välittänyt punikeista; hän oli väsynyt punikkien laverteluihin eikä hän koskaan tule rakastamaan punikkia. Katsokaa Miriam Yankovichia — mitä oli hän tehnyt elämästään! Hän oli ollut kaunis tyttö ja olisi voinut saada rikkaan miehen, ja nyt pitää häntä leikellä kappaleiksi! Ja katsokaa Sadie Toddia, joka raataa itsensä kuoliaaksi, ja Ada Ruthia, jonka runot tekevät ihmisen sairaaksi! Rosie pilkkasi heitä kaikkia ja antoi heistä nerokkaan pistelijäitä lausuntoja, ja luonnollisesti oli Petteri sisimmässään aivan samaa mieltä; mutta Petterin oli oltava toista mieltä, ja tämä sai Rosien vihaiseksi ja pilasi heidän hauskanpitonsa ja pani heidät miltei riitelemään.
Näin ollen oli erittäin vaikea olla ilmaisematta oikeita tunteitaan. Kun Petteri oli kuluttanut kaikki rahansa ja paljon aikaa eikä ollut päässyt sen pitemmälle, päätti hän tehdä myönnytyksiä tytölle — hän sanoi ettei hän enää yritäkkään tehdä hänestä punikkia. Rosie irvisteli: "Te olette erittäin ystävällinen, Mr. Gudge, mutta sopisiko minun tehdä teistä 'valkonen'?" Ja hän lisäsi että hän haluaa sellaisen miehen, joka tekee paljon rahaa ja pystyy pitämään tytöstään huolen. Petteri vastasi että hän kylläkin "tekee rahaa" oikein rutosti. Millä ihmeen tavalla, kysyi Rosie. Petteri ei sanonut, mutta lupasi todistaa sen hänelle viemällä hänet teaatteriin joka ilta.
Ja näin kävi kamppailu illasta iltaan. Petteri hullaantui yhä enemmän tähän mustasilmäiseen kaunottareen, ja tämä kävi yhä viettelevämmäksi ja ärsyttävämmäksi puhuen paljon Petterin radikalisuudesta. Rosien isä oli tuonut hänet pikkutyttönä Kishinewista, mutta hän sanoi olevansa sadan prosentin amerikalainen yhtäkaikki; nuo pojat, jotka peittosivat paraikaa hunneja, olivat hänen mielestään vasta poikia, ja hän sanoi varttovansa yhtä niistä takasin. Missä on vika, miksei Petteri täytä velvollisuuksiaan? Oliko hän asevelvollisuuden karkkoja? Rosie ei ollut koskaan kärsinyt karkkojia, eikä hän paljoakaan välittänyt miehestä, joka ei pysty tekemään selvää itsestään. Viimeksi juuri sinä päivänä oli hän lukenut noiden hunnien julmuuksista. Miten voi kukaan täysiverinen mies olla myötätuntoinen rauhanaatteen kannattajille ja pettureille? Ja miksi Petteri sitten seurusteli heidän kanssaan ja kannatti heitä, jollei hän ollut myötämielinen heille? Kun Petteri koetti heikosti vastata rauhanaatteen tavallisilla väitteillä, sanoi Rosie: "Hitto vie, teillä luulisi olevan enemmän järkeä kuin että puhuisitte noin!" Ja Petteri tiesi luonnollisesti että hänellä oli liian paljon järkeä, ja oli vaikea pitää sitä salassa. Hän oli juuri menettänyt yhden tytön punikkisuutensa vuoksi. Pitikö hänen nyt menettää toinen?
Pari viikkoa he hyökkäilivät ja väistelivät. Rosie antoi joskus Petterin suudella, ja viettelys pani usein Petterin pään ihan sekasin. Hän päätteli että tämä oli kaikkein ihmeellisin tyttö, minkä hän eläissään on tavannut; Nell Doolinkin jäi auttamattomasti varjoon. Mutta sitten taas tyttö rupesi puhumaan Petterin punikkisuudesta ja halveksi häntä ja kieltäytyi tapaamasta häntä. Lopuksi Petteri myönsi että hänen myötätuntonsa punikkeja kohtaan on hälvennyt, Rosie on käännyttänyt hänet ja nyt hän halveksii punikkeja. Ja Rosie vastasi että hän on sangen mielissään, ja että nyt heidän on heti lähdettävä tapaamaan Miriam Yankovichia ja kerrottava tämä hänelle — ehkä hänkin saataisiin tekemään parannuksen. Petteri oli nyt pulassa; hänen täytyi ottaa lupaus että Rosie pitää tämän salassa. Mutta Rosie suuttui silmittömästi ja sanoi että parannus, joka on pakko pitää salassa, ei ole mikään parannus, vaan alhaista teeskentelyä, ja Petteri Gudge on raukka ja menköön tiehensä Rosien silmistä! Ja Petteri parka meni, sydän murheen murtamana ja pää sekaisin.
Oli vain yksi tie ulos tästä pulmasta, ja se oli että Petteri tunnustaa tytölle totuuden. Ja miksi ei se sopisi tehdä? Hän oli ihan järjettömästi pihkaantunut tyttöön ja tyttö häneen, ja vain yksi seikka — hänen salaisuutensa — oli täydellisen autuuden tiellä. Jos hän kertoisi tuon salaisuutensa, niin tulisi hän sankarien sankariksi tytön silmissä; hän olisi vieläkin ihailtavampi kuin nuo pojat, jotka hätyyttivät hunneja Marnella ja kirjoittivat nimensä historian kaikkein tärkeimmille lehdille! Miksi pitäisi hänen olla kertomatta?
Petteri oli tytön huoneessa eräänä iltana, tyttö oli hänen käsivarsissaan ja antaantui jo melkein, mutta ei varsin. "Petteri hyvä", pyysi hän, "lopeta tuo hirvittävä punikkina olo!" Ja Petteri ei voinut enää kestää. Hän kertoi ettei hän ollut punikki, vaan salapoliisi, jonka American Cityn kaikkein suurimmat liikemiehet olivat palkanneet pitämään silmällä punikkeja ja tekemään tyhjäksi heidän aikeensa. Ja kun hän sanoi tämän, tuijotti tyttö häneen hämmästyneenä. Hän ei uskonut, ja kun Petteri intti, nauroi tyttö hänelle ja lopulta suuttui. Se oli typerä valhe, ja luuliko mies että häntä voidaan pettää noin helposti;
Petteriä harmitti ja hän alkoi selittää. Hän kertoi Guffeyn konttorista ja American City maa- ja kiinteimistö-yhtiöstä; hän kertoi McGivneystä ja huoneesta 427 American hotellissa. Hän kertoi kolmestakymmenestä dollaristaan viikossa ja että se pian kohotetaan neljäänkymmeneen ja että hän tulee kuluttamaan joka sentin tytön hauskuudeksi. Ja ehkä Rosie voisi teeskennellä että muka Petteri on hänet käännyttänyt ja hänestäkin on tullut punikki, ja jos hän voisi saada McGivneyn uskomaan että hän on rehellinen, niin palkkaisi McGivney hänetkin, ja se olisi paljoa parempi kuin tehdä työtä kymmenen ja puoli tuntia päivässä Isaac & Goldsteinin paperilaatikko-tehtaassa.
Lopuksi Petterin onnistui saada tyttö uskomaan. Se vaijensi tytön ja pelotti häntä; hän sanoi ettei hän osannut aavistaakkaan mitään tuollaista ja vaati aikaa miettimiseen. Tämä taas huolestutti Petteriä. Hän toivoi ettei tyttö panisi pahakseen, ja sitten hän alkoi selittää, kuinka tärkeätä hänen työnsä oli ja kuinka kaikki paremmat ihmiset sen hyväksyivät — eivät ainoastaan suuret pankkiirit ja suurliikemiehet, vaan myöskin pormestarit ja muut viranomaiset, sanomalehtien toimittajat ja yliopistojen opettajat, ja vielä suuret kirkkomiehet, niinkuin esimerkiksi jumalallisen säälin kirkon pastori de Willoughby Stotterbridge. Ja Rosie sanoi ettei siinä kai mitään pahaa ole, mutta häntä vähän pelottaa nyt ja hänen täytyy saada miettiä. Hän lopetti keskustelun siihen, ja Petteri meni kotiinsa harmistuneena.
Ehkä tunti sen jälkeen kuului ovelta äkänen koputus, ja kun hän meni ovelle, oli siellä lakimies Andrews, Donald Gordon ja merimiesten union presidentti, jättiläisruumiinen John Durant. Sanaakaan sanomatta miehet tunkeutuivat huoneeseen, ja Durant sulki oven asettuen sitä vasten seisomaan, risti käsivartensa rinnalleen ja seisoi tuijottaen Petteriä kuin puujumala. Ja ennenkuin he olivat ehtineet sanoa sanaakaan, ymmärsi Petteri mitä oli tapahtunut. Hän tiesi että tämä oli kaiken loppu; hänen hyödyllisyytensä maansa pelastajana oli mennyttä. Ja taasenkin oli syypää nainen — hänen olisi pitänyt totella Guffeyn neuvoa eikä iskeä silmää!
Mutta yksi tunne ajoi kaikki muut mietteet Petterin päästä, ja tämä tunne oli pelko. Hänen hampaansa kalisivat ja hänen polvensa kieltäytyivät kannattamasta hänen painoaan; hän istahti vuoteensa laidalle katsoen vuorotellen kutakin näistä kiveen hakatuista kasvoista. "Vai niin, Gudge", sanoi Andrews lopulta, "vai olet sinä se urkkija, jota olemme kauvan etsineet?"
Petteri muisti Nellin neuvon: "Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!"
"Mi-mi-mitä tarkotatte, Mr. Andrews?"
"Älä löpise, Gudge", sanoi Andrews. "Olemme vastikään puhutelleetRosietä, ja hän olimeidänurkkijamme."
"Hän on valehdellut!" huudahti Petteri.
Mutta Andrews sanoi: "Loruja! Älä luule meitä järjettömiksi! MiriamYankovich kuunteli oven takana ja kuuli puheesi."
Petteri oivalsi että hänen asemansa oli toivotan, eikä muuta ollut enää jälellä kuin koettaa saada selville, mitä hänelle tapahtuu. Olivatko nuo miehet tulleet vain haukkumaan häntä ja vetoamaan hänen omaantuntoonsa? Vai aikoivatko he viedä hänet mukanaan ja kuristaa ja kiduttaa hänet kuoliaaksi? Tämä viimeinen oli pelottanut Petteriä "uransa" alusta saakka, ja kun hän vähitellen pääsi selville siitä, että nämä jylhän päättäväisen näköiset miehet eivät aikoneetkaan mitään väkivaltaa, vaan yksinkertaisesti koettivat saada selville, mitä kaikkea hän oli kertonut herroilleen — silloin oli Petterin sisässä riemua, hän tunnusti ja itki häpeän kyyneleitä ja sanoi että tämä kaikki oli tapahtunut vain siksi, että McCormick oli levittänyt tuota julmaa valetta hänestä ja pikku Jenni Toddista. Hän oli taistellut viettelystä vastaan kokonaisen vuoden, mutta sitten oli hän ollut työtönnä eikä Gooberin puolustuskomitea ollut antanut hänelle työtä; hän oli ollut vähällä kuolla nälkään, mutta lopuksi myöntynyt McGivneyn ehdotuksiin, että hän rupeaa antamaan tietoja äärimmäisten punikkien toiminnasta. Mutta hän ei ollut ilmiantanut ketään, joka ei ollut rikkonut mitään lakeja eikä hän ollut kertonut McGivneylle mitään muuta kuin totta.
Sitten Andrews alkoi tutkia häntä. Petteri kielsi ilmottaneensa mitään koskaan Goober-jutusta. Hän intti kovasti ettei hänellä ole ollut mitään tekemistä McCormickille asetettuun ansaan nähden. Kun he koettivat puristaa hänestä ulos totuuden, hän äkkiä rupesi sangen arvokkaaksi ja selitti ettei Andrewsilla ollut mitään oikeutta ristikuulustella häntä, hän oli sadan prosentin punaverinen amerikalainen patriootti, ja hän oli pelastanut maansa ja jumalansa saksalaisten asiamiehistä ja bolsheviki-pettureista.
Donald Gordon tuli villiksi tästä. "Sinä et ole tehnyt muuta kuin väärentänyt lentolehtisemme omantunnon syistä sotapalveluksesta kieltäytyneille saadaksesi meidät kaikki satimeen!"
"Se on valhe!" huusi Petteri. "En ole tehnyt mitään sellaista."
"Sinä tiedät ja minä tiedän että pyyhit pois lyijykynän jälen, jolla olin poistanut tuon lauseen lentolehtisestä."
"En ole tehnyt sitä!" huusi Petteri kerran toisensa perästä.
Ja äkkiä John Durant puristi kätensä nyrkkiin ja hänen kasvonsa olivat pelottavat pidätetystä raivosta. "Sinä kelmeä luikki!" sähisi hän. "Meidän tulisi repiä tuo valehteleva kielesi kidastasi!" Hän otti askeleen eteenpäin ikäänkuin aikoisi todella tehdä sen.
Mutta David Andrews astui väliin. Hän oli lakimies ja tiesi, mitä hän voi tehdä ja mitä Guffeyn miehet voivat tehdä. "Ei, John", sanoi hän. "Emme tee sellaista. Luulen ettemme hyödy enempää tästä miehestä. Jättäkäämme hänet omantuntonsa ja sotaisan jumalansa haltuun. Tule, Donald." Ja hän otti kalpeakasvoista kveekari-poikaa toisella kädellään ja suurta työläis-jättiläistä toisella kädellään ja marssitti heidät ulos ovesta, ja Petteri kuuli heidän menevän portaita alas, jolloin hän heittäytyi vuoteelleen sangen surkeana, sillä taaskin oli häntä vedetty nenästä, ja niinkuin aina, oli nytkin tämä nenästä vetäjä nainen.