Kun Petteri mietti tätä asiaa huomasi hän, millainen aasi oli ollut. Hänen olisi pitänyt tietää että nyt jos koskaan tulee hänen olla varovainen, kun häntä epäiltiin Donald Gordonin lyijykynän jälkien poistajaksi. He olivat valinneet tähän toimeen tytön, jota Petteri ei koskaan ollut nähnyt, ja tämä oli heti tarttunut häntä nokkaan ja taluttanut jyrkänteen partaalle ja tipauttanut hänet kuiluun. Ja nyt hän tietystikin nauraa Petteriä ja kertoo kaikille hänen kolmestakymmenestä dollaristaan, joita Petteri ei enää koskaan tule saamaan.
Petteri kulutti suuren osan yöstä sommittelemaan juttua, jonka kertoisi McGivneylle seuraavana aamuna. Hän ei tule mainitsemaan lainkaan Rosie Sterniä, eipä tietenkään; hän sanoo että punikit ovat seuranneet häntä huoneeseen 427, ja että luultavasti heillä on urkkija Guffeyn konttorissa. Petteri kertoi tämän jutun McGivneylle sangen vakavana, ja sitten taas, kun jo oli liian myöhäistä, havaitsi hän tehneensä yhden tyhmyyden lisää. Ei kulunut kahtakymmentä neljää tuntia ennenkuin jokainen American Cityn punikki tiesi totuuden Petteri Gudgen urkkijatoimesta raitiotietrustin hyväksi ja siitä, miten hänet oli paljastettu. "Clarion" käsitteli juttua kahdella sivulla seuraavassa numerossaan ja julkaisi Petterin kuvan sekä luettelon Petterin rötöksistä ja minkä osan hän oli suorittanut eri "tekopeleistä." Melkein joka sana oli totta, eikä se parantanut yhtään Petterin asemaa, että Donald Gordon oli nämä yksityiskohdat pannut arvaamalla. Luonnollisesti Guffey, McGivney ja muut lukivat tämän kertomuksen ja tulivat tietämään, millainen aasi Petteri on — he tiesivät sen nyt yhtä hyvin kuin Petteri itse. "Mene ja etsi itsellesi jotain lapiotyötä", sanoi McGivney, ja Petteri murhemiellä lähti. Hänellä oli vain muutama dollari rahaa, ja nämä eivät riittäneet pitkäksi aikaa. Hänellä oli enää jälellä yksi nikkeli, kun McGivney tuli hänen huoneeseensa ja teki hänelle uuden ehdotuksen. Petterille olisi vielä yksi toimi, ja Petteri voi saada sen, jos luulee siinä kestävänsä.
Toimi oli todistajan toimi. Petteri tunsi perinpohjin punikkien liikkeen, ja hän tunsi hyvin jokaisen rauhanaatteen kannattajan ja sosialistin ja syndikalistin ja "tuplajuulaisen", joka oli vankilassa. Muutamin paikoin olivat syyttäjien todisteet kokolailla hatarat; ja Petterille annettaisiin entinen palkka takasin, jos hän haluaisi todistajatuolilta kertoa, mitä hänen käskettiin kertoa, ja jos hän voi istua oikeustuvassa pihkaantumatta johonkin lautakunnan naisjäseneen tai puolustajien naisurkkijaan. Petteri ei tuntenut lainkaan näitä pilkan nuolia, sillä hän säikähti niin kovin tuota ehdotusta, jonka McGivney teki. Tulla esille punikkien vihan huikaisevaan hohteeseen! Hän, muurahainen, asettaa itsensä taistelevien jättien murskaavien nyrkkien väliin!
Kyllähän se voi näyttää vaaralliselta, myönteli McGivney, sellaisesta pikkusesta raukasta kuin Petteri oli; mutta olihan montakin miestä uskaltanut tehdä tuollaista eikä kukaan heistä ollut vielä kuollut. McGivney ei sanonut paljoakaan välittävänsä, ottipa Petteri toimen vastaan tai ei, hän vain tekee tämän ehdotuksen niinkuin Guffey oli käskenyt. Toimesta maksettaisiin neljäkymmentä dollaria viikossa, ja päättäköön Petteri itse, mitä tekee.
Ja siinä istui Petteri vain muutama penni taskussa ja huoneenvuokra jo kaksi viikkoa maksamatta, ja emäntä eteisessä varttomassa häntä kuin intiaani sotatapparoineen. Petteri vastusteli — mutta entäs nuo huonot seikkailut hänen entisyydestään, Pericles Priam ja Jimjambon temppeli, nehän olivat estäneet hänet todistamasta Goober-jutussa. McGivney vastasi kuivasti, että tuo tekosyy ei kelpaa tässä asiassa; tarkotushan on tehdä Petteristä "parannuksen" tehnyt "tuplajuulainen", ja kuta enemmän hänen entisyydessään on rikoksia ja lurjusteluja, sitä varmemmaksi tulee lautakunta siitä, että hän on ollut oikea "tuplajuulainen."
Petteri kysyi, milloin hänen tulee esiintyä. Tulevalla viikolla, ilmotti McGivney. Oikeutta käytiin paraikaa seitsemäätoista "tuplajuulaista" vastaan, ja Petterin tulee todistaa kuulleensa heidän kehottavan väkivaltaisuuksiin, hänen tulee sanoa kuulleensa heidän kerskuneen sytytelleensä latoja ja viljapeltoja, asettaneensa sytytyspommeja heinäsuoviin vaskinauloja hedelmäpuihin, rautanauloja sahatukkeihin ja hiekkaa koneisiin. Sitä paitsi ei Petterin tarvitse vaivata päätään sillä, mitä hän tulee kertomaan, sillä Guffey tulee pitämään huolen siitä, että Petteri osaa läksynsä ulkoa ennen todistajapaikalle menoa; ja sanomalehdet tulevat varmasti tekemään Petteristä sankarin ja tekemään epäämättömän selväksi että hän on tehnyt kaiken sadan prosentin amerikalaisuuden korkeimpien ihanteiden kannustamana, eikä yksikään sotilas sodassa ole tehnyt maalleen suurempia tai vaarallisempia palveluksia.
Petteri mietti että tuon niiden kyllä sopii sanoa hyvällä omallatunnolla. Mutta McGivney ehätti selittämään ettei Petterin tarvitse pelätä ollenkaan; ei Guffey aijo antaa punikeille tilaisuutta vahingoittaa hänen parasta todistajaansa. Petteriä tullaan pitämään turvallisessa paikassa ja hänellä tulee aina olemaan turvanaan vartija. Niin kauvan kuin hänen todistajatoimensa kestää kaupungissa tullaan hänet majoittamaan Hotel de Sotoon.
Tämä naula veti. Petteri parka, jolla taskussaan oli vain vaivainen lantti, äkkiä äkkäsi edessään tuliset vaunut ja taivaalliset taikavaljakot, eikä tarvinnut muuta kuin astua vaunuihin, niin hänet heilautetaan Olympian vuorelle Petteri astui!
McGivney vei hänet Guffeyn konttoriin. Guffey ei tuhlannut aikaa turhiin valmisteluihin, vaan otti pöydältään pitkän konekirjoitetun asiakirjan, johon oli täydellisesti merkitty, mitä aijottiin todistaa noiden seitsemäntoista I.W.W.-läisen tehneen. Ensin kertoi Petteri mitä hän oli nähnyt ja kuullut — se tosin ei merkinnyt paljoa, mutta saatiinhan siitä alku, totta siteeksi. I.W.W. liiton huoneusto oli koko maan kuleksivien ja kodittomien työläisten kokouspaikka, tyyssija noille "juhdille", jotka saivat osakseen kovimmat maailman kovista iskuista, ja joskus iskivät takasin. Ei yleensä ollut vääryyttä, jota nämä miehet eivät olisi saaneet kokea, ja silloin tällöin he olivat maksaneet takasin samalla mitalla. Heidän joukossaan oli myöskin suupaltteja, jotka kevensivät tunteitaan hirmuisilla uhkauksilla vihollisiaan kohtaan. Silloin tällöin oli joukossa todellinen rikoksellinen, silloin tällöin palkattu kätyri, kuin esimerkiksi Petteri Gudge ja Joe Angell, Petteri kertoi pahimman siitä, mitä oli kuullut, sekä kaiken, minkä tiesi vangituista miehistä; Guffey kirjoitti sen paperille ja alkoi sitten rakentaa Petterin todistusta. Yksi vangituista, Alf. Guinness, oli kerran joutunut riitaan erään Wheatland kauntin maanviljelijän kanssa, ja lähiseudulla oli poltettu lato; Guffey sanoi lähettävänsä Petterin parin muun salapoliisin seurassa autolla sinne, jotta Petteri voi tutustua paikkaan, ja sitten tulee Petteri todistamaan että hän on ollut Guinnessin matkassa, kun tämä ja puolisen tusinaa muita syytetyitä sytyttivät ladon palamaan.
Tämä oli Petterille yllätys. Hän ei ollut aavistanutkaan noin vakavanluontoisia toimenpiteitä tarvittavan, mutta Guffey käsitteli toimenpidettä niin jokapäiväisenä ja asiaan kuuluvana, että Petteri ei uskaltanut näyttää jäniksen käpälää. Niin, ja olihan nyt sota-aika; satoja miehiä kaatui joka päivä Argonnen metsässä — ja miksi ei Petteri ottaisi niskoilleen noin vähäpätöistä vaaraa tuhotakseen maansa kaikkein vaarallisimmat viholliset?
Ja niinpä tekivät Petteri ja hänen kaksi urkkijatoveriaan huviretken maaseudulle. Ja sitten Petteri tuotiin takasin ja asetettiin asumaan Hotel de Soton kahdenteentoista kerrokseen, jossa hän ahkerasti tutki McGivneyn hänelle tuomia konekirjoitusliuskoja ja opetteli ulkoa todistuksensa. Oven edessä oli aina yksi Guffeyn miehistä vahtina revolveri taskussa, ja Petterille tuotiin ruokaa kolme kertaa päivässä, pullo olutta ja laatikko sauhukkeita. Kaksi kertaa päivässä luki Petteri sanomalehdistä meidän sankari-poikaimme tekemistä urotöistä, viimeisistä pommijuonista, joita oli saatu ilmi ympäri maata, ja vakoilulain alaisista oikeusjutuista.
Sitten oli Petterillä vielä yksi nautinto. Hän sai lukea itsestään aivan oikeasta sanomalehdestä. Tähän saakka olivat hänestä puhuneet vain työväenlehdet, niinkuin esimerkiksi "Clarion", jotka luonnollisestikaan eivät merkinneet mitään; mutta nyt American City "Times" julkaisi pitkän kirjotuksen, jossa selitettiin että piirisyyttäjä oli asettanut salapoliisin I.W.W.-läisten joukkoon ja että tämä mies, jonka nimi oli Petteri Gudge, oli käynyt "tuplajuulaisesta" kaksi vuotta ja tulee nyt todistajapaikalta paljastamaan koko I.W.W. liiton rikollisuuden.
Kaksi päivää ennen jutun käsittelyä oikeudessa veivät McGivney ja eräs toinen salapoliisi Petterin piirilakimiehen virastoon, ja Petteri neuvotteli melkein koko päivän Mr. Burchardin ja hänen apulaisensa, Mr. Stannardin, kanssa. McGivney oli kertonut Petterille, että piirilakimies ei tiennyt totuutta, vaan luuli asioiden tapahtuneen niinkuin Petteri kertoi, mutta Petteri epäili että tämäkin oli "tekopeli", että piirilakimies olisi turvassa, jos Petteri äkkiä muuttaisi mielensä eikä todistaisikaan niinkuin oli opetettu. Petteri huomasi että joka kerta kun häneltä jäi aukko kertomukseensa, käski piirisyyttäjä hänen täyttää se, ja hänen onnistui ilman apua se täyttää.
Henry Clay Burchard oli kotoisin kaukaisesta etelästä ja käytti puhetaito-temppuja, jotka jo aikoja sitten ovat jääneet syrjään. Hän piti mustaa tuuheaa tukkaansa kokolailla pitkänä ja kun hän astui puhujalavalle, ojensi hän kätensä ja sanoi tunteesta väräjävin äänin: "Naiset, a-ah, jumala heitä siunatkoon!" Taikka: "Minä olen tavallisten ihmisten ystävä. Sydämeni sykkii osanotosta niille, jotka muodostavat Amerikan todellisen selkärangan, työmiehille ja maanmuokkaajille." Ja sitten kauppakamarin ja kauppiasten ja tehtailijain liiton mässääjät taputtivat käsiään ja lähettivät rahaa tämän tavallisten ihmisten ystävän vaalirahastoon. Mr. Burchardin apulainen, Mr. Sannard, oli laki-kettu, joka kertoi päämiehelleen mitä tehdä ja miten; kuivettunut pikku mies, kirjatoukan näköinen, joka lakkaamatta tuijotti syytetty-parkoja pistävin katsein etsien heikkoa kohtaa, jonka hän voisi läväistä laki-miekallaan. Hän teki tämän kaikessa ystävyydessä — oikeusistunnon väliajalla laski hän siitä leikkiä, olettaen että syytetyt käsittivät että hän teki näin vain virkansa puolesta eikä tarkottanut mitään pahaa.
Nämä kaksi miestä kuuntelivat Petterin kertomusta, muuttivat sitä hieman ja kuuntelivat uudestaan, jonka jälkeen he hyväksyivät sen ja Petteri vietiin takasin huoneeseensa hotellissa odottamaan väristen aikaa, jolloin hänen tulee astua julkisuuteen. Kun hänet vietiin oikeustupaan, vapisivat hänen polvensa, mutta samalla hän oli sanomattoman ylpeä tärkeydestään, sillä hänelle oli annettu vartioiksi neljä vankkaa salapoliisia; sitäpaitsi näki hän kaksi "kapulajussia" oikeustuvan oven edessä sekä useita muita siellä täällä oikeustuvassa. Tupa oli täynnä punikkien suosijoita, mutta nämä oli tarkastettu ennenkuin heidät oli päästetty sisään, ja jokaista heidän liikettään seurattiin tarkkuudella oikeusistunnon kestäessä.
Kun Petteri astui todistajapaikalle tunsi hän samaa kuin Tom Duggan ja Donald Gordon olivat tunteneet, kun kolmenkymmenen tai neljänkymmenen auton valot oli kohdistettu heihin silloin eräänä punikkien pieksäjäisyönä. Petteri tunsi selvästi nahassaan noiden parin kolmen sadan punikin keskitetyn vihan, ja silloin tällöin heidän pidätetty raivonsa kuohahti ilmoille; väliin kävi läpi huoneen äkkiä vastalause-humahdus, väliin pilkkanaurun remahdus, ja oikeuspalvelua takoi pöytää puuvasarallaan ja tuomari nousi puoliksi seisaalleen ja ankarana selitti että jos tämä tapahtuu vielä kerran, niin hän ajaa kaikki asiaan kuulumattomat ulos.
Vähän matkan päässä Petteristä istuivat nuo seitsemäntoista syytettyä kuin rotat loukussa, ja kolmekymmentä neljä rotansilmää tuijotti herkeämättä Petteriä kasvoihin. Petteri katsahti vain kerran sinne, ja heti paljastivat nämä hampaansa, aivan kuin rotat, ja Petteri käänsi päänsä äkkiä pois. Mutta siitä ei ollut mitään hyvää, sillä hän huomasi Mrs. Goddin moitteettomine valkosine pukimineen, joka katseli avoimilla sinisillä silmillään Petteriä murheisena ja moittien. Oli kuin hän olisi sanonut: "Voi, Mr. Gudge! Miten voitte te tehdä näin? Onko tämä Rauha — Oikeus — Totuus — Laki?" Ja Petteriä vihlaisi ajatus että hän nyt ei enää voi koskaan päästä Olympian vuorelle eikä loikoilla silkkipatjoilla! Hän käänsi katseensa lautakunnan kahteentoista mieheen ja naiseen. Muuan vanhahko nainen hymyili hänelle hyväntahtoisesti ja eräs nuori maanviljelijä iski hänelle merkitsevästi silmää, josta Petteri huomasi että täällä ovat hänen ystävänsä — ja nämähän olivatkin niitä, jotka mitään merkitsivät. Mrs. Godd oli yhtä avuton kuin mikä "tuplajuulainen" tahansa tässä korkeassa oikeudessa.
Petteri saneli todistuksensa, ja sitten tuli ristikuulustelu, ja kukas siihen ryhtyi muu kuin David Andrews, tyynenä, leikillisenä ja myrkyllisenä. Petteri oli aina pelännyt Andrewsia, ja nyt hän hätkähti. Kukaan ei ollut sanonut että hänen tulee kokea tällaista! Ei kukaan ollut sanonut hänelle että Andrews saa kysellä häneltä yksityisseikkoja näistä rikoksista, joita hän sanoi nähneensä, ja keskusteluista, joita hän oli sanonut kuulleensa, ja kuka muu oli läsnä, ja mitä muuta puhuttiin, miten hän oli sattunut olemaan siellä, mitä hän oli tehnyt jälkeenpäin ja mitä hän oli syönyt aamiaiseksi tuona aamuna. Oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka pelastivat Petterin, ensiksi vastaväitteet, joita Stannard teki joka kysymykseen, jotta Petteri sai aikaa miettiä, ja toiseksi, sisimmäinen varustus, jonka Stannard oli Petterille valmistanut ja jonne hän oli Petterin käskenyt vetäytyä, kun ei muutoin selvinnyt asiasta. "Voit olla muistamatta", oli tämä laki-kettu sanonut, "ei kukaan voi rangaista sinua siitä, että olet unohtanut jotakin." Ja niinpä Petteri tiesi kertoa yksityisseikkojaan myöten keskustelun, jossa Alf. Guinness oli kertonut ladon polttamisesta, mutta hän ei muistanut mitään muuta, mitä silloin sanottiin, eikä myöskään sitä, kuka muu oli ollut läsnä eikä edes tuon keskustelun päivämäärää.
Sitten tuli tervetullut päivällisaika, jolloin Petteri korjailtiin parempaan kuntoon iltapäiväistuntoa varten. Stannard paikkaili hänen todistustaan, ja sitten Petteri taaskaan ei muistanut mitään, väistäen näin ansat, joita Andrews hänelle asetti. Hänelle sanottiin että hän oli onnistunut mainiosti ja hänet saatettiin voittokulkueessa takasin Hotel de Sotoon, jossa hän vietti viikon, jolla aikaa puolustuspuoli teki heikkoja yrityksiä vastatakseen hänen todistuksiinsa. Petteri luki sanomalehdistä ne pitkät puheet, joissa piirilakimies ja hänen apulaisensa julistivat hänet patriootiksi, joka suojelee isänmaataan "sisäisiä vihollisia" vastaan; myöskin luki hän sangen lyhyen selostuksen Andrewsin "lavertelusta", jossa häntä oli nimitetty "rotaksi" ja "Judas-luikiksi." Petteri ei välittänyt tuosta vähääkään — sehän kuului asiaan, ja nimitteleminenhän oli merkki voimattomuudesta.
Vähemmän helppoa oli tyynesti ottaa vastaan eräs toinen kirjotus, jonka Petteri sai käsiinsä samana päivänä — kirje Mrs. Goddilta! Se ei ollut kirjotettu hänelle, mutta Petteri näki Hammettin ja erään "kapulajussin" naureskelevan keskenään, ja kun hän kysyi, mille he nauroivat, kertoivat he että Mrs. Godd oli jotenkin saanut tietoonsa Guffeyn ja kirjottanut hänelle kirjeen täynnä solvauksia, ja Guffey oli hirveän vihanen. Petteri kysyi, mitä siinä oli, ja he sanoivat, ja kun hän oli pyytänyt ja vaatinut, toivat he hänelle kirjeen, ja hänkin raivostui. Kallishintaiselle kirjotuspaperille oli tuo Olympian vuoren äiti kirjottanut suuripiirteisellä, tyttömäisellä käsialalla mielipiteensä "urkkijoista" ja niistä, jotka heitä palkkasivat:
"Olette kuin iso hämähäkki, joka kutoo verkkoja pyydystelläkseen miehiä ja tuhotakseen ne. Te tuhootte sekä uhrinne että kätyrinne. Sekin miespoloinen, Petteri Gudge jonka lähetitte minun luokseni — sydämeni vuotaa verta ajatellessani häntä ja sitä, mihin te olette hänet johtanut! Surkea, vähämielinen ahneuden turmelema raukka, joka pitäisi lähettää epämuodostuneiden sielujen parantolaan, hänet te olette ottanut hoivaanne ja opettanut hänelle ulkoa luvun roistomaisuutta, jotta hän voisi lähettää joukon tosi-ihanteisia miehiä vankilaan."
Siinä oli kyllin! Petteri heitti lukemisen kesken — hän ei halua antaa tuollaiselle roskalle sitä tunnustusta, että lukisi sen. Hän huomasi että hänen täytyy taaskin kääntää huomionsa Mrs. Godd juttuun. Yksi tuollainen nainen on vaarallisempi kuin kaikki nuo seitsemäntoista "tuplajuulaista" yhteensä. Petteri kyseli ja kuuli että Guffey oli jo käynyt puhuttelemassa Nelse Ackermania tästä, Mr. Ackerman oli jo käynyt puhuttelemassa Mr. Goddia ja Mr. Godd oli puhutellut Mrs. Goddia. Myöskin "Times" puhui eräässä toimituskirjotuksessaan "bolshevismi-pesästä" Olympian vuorella, ja kaikki Mrs. Goddin ystävät olivat tulematta hänen päivällisilleen — ja näin hänelle rangaistiin solvaus, jonka hän oli tehnyt Petteri Gudgelle!
Vai "epämuodostuneiden sielujen parantolaan"! Petteri oli niin vihanen, ettei häntä ilahduttanut edes se sanoma, että lautakunta oli julistanut syytetyt syyllisiksi jo ensi äänestyksessä. Hän sanoi McGivneylle että tämä oikeusjuttu oli häntä niin hermostuttanut, että jotakin täytyy tehdä hänen hyväkseen; ja niin vietiin Petteri autolla salaiseen piilopaikkaan maaseudulla tointumaan ankarien ponnistustensa jälkeen.
Hammett lähti hänen mukaansa ja Hammett oli ensiluokan pyssymies, ja Petteri ei loitonnut hänestä koskaan; iltasin pysyi hän visusti rakennuksen toisessa kerroksessa peläten että "tuplajuulaiset" seuraavat kirjaimellisesti hänen "todistustaan", jossa hän oli sanonut että he ammuskelevat vihollisiaan pimeässä. Petteri tiesi, että he vihaavat häntä; hän luki lehdistä että tuomari oli asettanut syytetyt riviin eteensä ja antoi heille tuomion pakottaen heidät kuuntelemaan ankaraa nuhdesaarnaa, joka oli kokonaisuudessaan julaistuna "Timesissa." Laki määräsi rangaistukseksi vankilaa yhdestä neljääntoista vuoteen, ja tuomari tuomitsi kuusitoista vankeuteen neljäksitoista vuodeksi ja yhden kymmeneksi, näin lieventäen oikeutta armolla.
Sitten eräänä päivänä McGivney lähetti auton Petteriä noutamaan ja hänet vietiin Guffeyn konttoriin, jossa uusi suunnitelma selitettiin hänelle. Naapurikaupungissa Eldoradossa oli vangittu joukko "tuplajuulaisia", ja sinne haluttiin Petteriä todistajaksi. Petteri tunsi sattumalta yhden syytetyistä, ja tämän katsottiin olevan kylliksi suuren syyn hänen "todistukselleen" — latojen ja heinäsuovien polttamisesta! Eldorado kauntin piirilakimiehen virasto tulee pitämään hänestä erinomaisen huolen — tai mikä vieläkin parempi, Guffey kirjottaa hänestä ystävälleen Steve Ellmanille, joka piti huolen tuon kaupungin suurliikemiesten järjestön, Kotiliesi-yhdistyksen, urkkijatoimesta.
Petteri verukehti. Tämä oli liian kovaa ja vaarallista työtä, se saattoi miehen koko hermoston piloille, kun täytyi istua hotellissa pitkät päivät poltellen sauhukkeita ja peläten että "tuplajuulaiset" heittävät pommilla. Eikä sitä voi pitkää aikaa kestääkkään, siitä tulisi saada parempi palkka. Guffey sanoi ettei Petterin tarvinnut pelätä että työ loppuu; jos hän haluaa, voi hän kulkea vaikka koko maan halki todistamassa yhdessä ainoassa pitkässä huviretkessä, ja joka paikassa tulisi hän elämään mitä parhaiten ja sanomalehdet ylistäisivät häntä sankarina.
Mutta sittenkin Petteri verukehti. Hän oli nähnyt American City "Timesistä", kuinka arvokas todistaja hän oli ja hän uskalsi vaatia hintaansa itseltään pelottavalta Guffeyltä; eikä hän vääjännyt, vaikka Guffey olisi kuinkakin mulkoillut, ja lopuksi Guffey myöntyi. Petteri saa seitsemänkymmentä viisi dollaria viikossa ja kulut, ja sitäpaitsi takasi Guffey että tätä tointa kestää vähintäin kuusi kuukautta.
Ja Petteri meni Eldoradoon ja avusti lähettämään yksitoista miestä vankilaan vaihdellen kolmesta neljääntoista vuoteen. Sitten hän meni Flaglandiin ja todisti kolmessa eri jutussa ja lisäsi seitsemän päänahkaa vyöhönsä. Tällöin hänelle selvisi myöskin että punikit eivät voineet tehdä hänelle muuta kuin näytellä hampaitaan kuin rotat loukussa. Hän tottui toimeensa, kävipä joskus iltasin lystäilemässäkin ilman vartijoita. Kun hän piilotteli maaseudulla, teki hän väliin pitkiä kävelyretkiä huolimatta tuhansista verenhimoisista punikeista, jotka olivat hänen kintereillään.
Kun Petteri oli todistamassa Flaglandissa, lennätettiin Europasta taikasana ja koko kaupunki tuli hulluksi ilosta. Jokainen, sylilapsista harmaahapsiin saakka, tuli kadulle, liehutti lippuja ja takoi tinakannuja sekä kirkui ja ulvoi voittoisata rauhaa. Kun tuli tiedoksi että sanomalehdet olivat vetäneet ihmisiä nenästä, odottivat nämä kolme päivää ja tulivat taaskin kadulle ja antoivat saman näytännön. Petteriä pelotti alussa että rauhantulo tekee lopun hänen "ammatistaan", joka oli maan pelastaminen; mutta pian hän huomasi ettei ollut syytä lainkaan sellaiseen pelkoon, sillä punikkijahti yltyi yhä.
Kun Petteri oli Flaglandissa, tehtiin sosialistien huoneustossa "tarkastus" ja salapoliisit kehoittivat Petteriä tulemaan mukaan ja pitämään hauskaa. Ja Petteri otti patukan ja revolverin ja avusti hyökkäystä sosialistien huoneustoon. Sota oli ohi, mutta Petteri oli sotaisa kuin ennenkin; hän sai pienikasvuisen juutalaisen järjestäjän tuupatuksi erääseen nurkkaan ja alkoi takoa häntä päähän, ja hänestä tuntui aivan samalta kuin meidän pojistamme Argonnen taistelussa. Ja kun hän oli oppinut, miltä tuntui kirjoituskoneen näppäimillä tanssiminen, niin hän tiesi, mitä hunnilaisuus oli.
Salapoliisien seurassa oli joukko opistolaisia, jotka ilolla ottivat osaa tällaiseen menoon. Kun heidän verensä oli lämmennyt, päättivät he kerralla tehdä lopun koko punikkiliikkeestä ja hyökkäsivät erääseen kauppaan, jonka nimenä oli "Kansainvälinen kirjakauppa", ja jota piti muuan hawaijilainen. Kaupan omistaja livisti vieressä olevan kiinalaisen ravintolan keittiöön ja sitoi esiliinan vyötäisilleen, mutta koska mustaviiksinen kiinalainen oli liian outo ilmiö, niin särettiin muutamia kiinalaisen patoja hänen päähänsä. "Kansainvälisen kirjakaupan" varasto vietiin takapihalle ja sytytettiin palamaan, jonka jälkeen nämä huvittelevat salapoliisit ja opistolaiset hyppelivät nuotion ympärillä matkien hawaijilaista "hula-hula hutsi-kutsia."
Ja näin eli Petteri iloista elämää useita kuukausia. Pari kertaa raukesi hänen reissunsa tyhjiin, kun sattui olemaan niin äkäpäinen tuomari, ettei hän hyväksynyt todistukseksi jotakin erikoista syytettyä I.W.W.-läistä vastaan kaikkea, mitä joku toinen I.W.W.-läinen oli tehnyt tai sanonut jossakin muualla viimeisen kymmenen vuoden kuluessa. Mutta useimmat tuomarit olivat halukkaat yhteistyöhön suurliikemiesten kanssa pelastaakseen maan punikki-vaarasta, ja Petterin päänahka-luku kohosi yli sadan, kun Guffey lähetti hänelle viimeisen maksuosotuksen ja ilmoitti että hänen työnsä on nyt loppunut.
Tämä tapahtui kaupungissa, jonka nimi oli Richport, ja koska Petterillä oli sisätaskussaan yli tuhannen dollaria säästössä, niin päätti hän pitää hieman hauskaa. Hän lähti kävelemään kaupungin huvittelu-osaan ja erään liikkuvien kuvien teatterin edessä muuan kultakutrinen tyttö hymyili hänelle. Olutta tarjoiltiin vielä silloin, ja Petteri kutsui tytön erääseen kapakkaan juomaan lasin olutta — ja kun hän taas avasi silmänsä, oli pimeä ja päätä kivisti, ja kun haparoi hetken, huomasi hän olevansa jonkun pimeän solan nurkassa. Hän hätkähti ja kaappasi sisätaskuaan, jossa rahat olivat olleet, mutta siellä ei ollut muuta kuin kaamea tyhjyys. Taaskin oli kaikki mennyttä, ja kuten tavallista, oli sen saanut aikaan nainen!
Petteri meni poliisiasemalle, mutta naista ei koskaan löytynyt, tai jos löytyi, niin jakoivat poliisit saaliin hänen kanssaan, eivätkä Petterin. Hän heittäytyi erään poliisikersantin armoille ja sai tämän uskomaan että hän, Petteri, oli tärkeä osa maan puolustuskoneistosta, ja kersantti suostui lainaamaan rahaa sähkösanoman lähettämiseksi Guffeylle. Ja Petteri otti kynän ja paperia ja hetken työskentelyn perästä sai koko jutun mahtumaan kymmeneen sanaan: "Nainen taaskin poikki antakaa työtä palkasta ei riitaa sähköttäkää matkaraha." Ja näytti siltä kuin Guffeykin olisi ottanut kynän ja paperia sekä tehnyt työtä, sillä vastaus oli myöskin kymmensanainen ja kuului: "Pöhlö olen sähköttänyt kauppakamarin sihteerille hae hän antaa sinulle matkalipun."
Ja Petteri lähti heti kauppakamarin komeaan konttoriin ja siellä nuori ja riuskaliikkeinen sihteeri lähetti konttoristin ostamaan Petterille piletin ja laittamaan hänet junaan. Petteri mietti ihastuneena kuinka tavattoman hauskaa oli tällaisen hädän hetkenä että hänen takanaan oli voimakas järjestö komeine konttoreineen ja rahoineen kaikkia tarpeita varten — sähkösanoma vain, ja mies pääsi pulasta. Hän uudisti taaskin jo usein ennen tekemänsä päätöksen heittää pois juopottelun ja ruokottomat reissut, jotta lain ja järjestyksen voimat pysyisivät hänen puolellaan.
Petteri "haukuttiin" perinpohjin, ja sitten hän asetettiin työhön konttoriin entisellä kahdenkymmenen dollarin palkalla. Hänen toimenaan oli nyt neuvoa Guffeyn laitoksen urkkijoita, kertoa heille kaiken minkä tiesi yksityisistä punikeista ja heidän järjestöistään. Hänen tietojaan persoonista, aatteista ja liikkeistä käytettiin nyt tekasemaan todisteita ja asettelemaan ansoja innokkaille agitaattoreille. Hän ei enää pystynyt käymään punikista itse, mutta oli sittenkin vielä urkkimista, jota hän voi toimittaa, kun esimerkiksi joku lautakunnan jäsen oli "voideltavana" tai heidän entisyytensä tutkittavana.
I.W.W. liiton toiminta oli lakkautettu American Cityssä, mutta sosialistit yhä vain toimivat, huolimatta oikeusjutuista ja tuomioista. Ja sitten oli jo havaittavissa uusi vaara; sotilaita tuotiin takasin ja päästettiin armeijasta ja osa näistä oli sangen tyytymättömiä kohteluunsa armeijassa, tyytymättömyyttä lisäsi se, ettei heille ollut hyviä työpaikkoja eikä presidentin Pariisissa muokkaama rauhansopimuskaan ollut heidän mieleisensä. He olivat tapelleet tehdäkseen maailman turvalliseksi kansanvallalle, ja nyt sanoivat he maailman tulleen sangen turvalliseksi paikaksi sotavoittoilijoille. Tämähän oli kaikkein vaarallisinta bolshevismia mitä ajatella taitaa, sillä nämä miehet olivat opetetut käyttämään aseita eikä voinut olla toivoa että he äkkiä muuttuvat rauhaa rakastaviksi.
Sodan kuluessa oli ollut puute työvoimasta ja voimakkaammat uniot olivat elinkustannuksien kohotessa korottaneet jäsentensä palkkoja. Tämä oli saattanut kauppakamarien ja kauppiasten ja tehtailijaan liittojen jäsenet vimmaan, ja nyt he havaitsivat tilaisuuden käyttää palanneita sotilaita lakonrikkureina ja työväenjärjestöjen murskaajina. He alkoivat heti järjestää sotilaita tätä varten; American Cityssä kauppakamari luovutti kaksikymmentäviisi tuhatta dollaria heidän klubihuoneustoaan varten, ja kun raitiotietyöläiset tekivät lakon, ottivat univormupukuiset sotilaat työläisten paikat.
Eräs Sydney niminen palannut sotilas pani vastalauseen tätä vastaan. Hän julkaisi lehteä, "Veteraanin ystävä", ja vastusti lehdessään ankarasti sitä, että hänen tovereistaan tehtiin "skääppejä." Kauppiasten ja tehtailijain liiton sihteeri kutsutti hänet luokseen ja uhkaili häntä, mutta hän vain jatkoi työtään, jolloin Guffeyn toimistolle annettiin tehtäväksi tukkia hänen suunsa. Vaikka Petteri ei voinut julkisesti toimia tässä, oli se kuitenkin hän, joka koko toimintaa johti. Sydneyn konttoriin asetettiin urkkijoita, ja niitä laitettiin sinne niin paljon, että ne olivat toistensa tiellä. Sydney oli köyhä eikä hänellä ollut kylliksi rahaa lehtensä julkaisemiseen, joten hän oli kiitollinen, kun sai työntekijöitä ilmaiseksi. Ja Guffey lähetti hänelle kylliksi "apua" — seitsemän urkkijaa ja kätyriä yhteensä — yksi piti Sydneyn kirjanpitoa, toinen postitti lehden, kaksi keräsi rahallista avustusta unioilta, ja loput olivat neuvonantajia ja ystäviä. Kuitenkin Sydney jatkoi kauppiasten ja tehtailijain liiton haukuskelemista ja hallituksen moittimista siitä, että se ei hankkinut maata takasin palaneille sotilaille.
Muuan Guffeyn "peitteen alla työskentelijöistä" — tämä oli Petteri Gudgen ja Joe Angellsin tapaisten "tieteellinen" nimitys — oli mies, jonka nimi oli Jonas. Tämä Jonas sanoi olevansa "filosofinen anarkisti" ja kävi punaisimmasta punikista koko American Cityssä; hänen tapanaan oli kokouksissa tehdä kysymyksiä puhujille ja saada heidät myöntämään oikeutetuksi väkivaltaisuuden, kapinan ja "joukkotoiminnan." Jollei hän hyväksynyt näitä menettelytapoja, haukkui Jonas häntä "jänishousuksi", "keltaseksi" ja "työväen petturiksi." Jotkut kuulijoista aina taputtivat käsiään tälle, josta Guffeyn urkkijat saivat tietää, kutka olivat oikeita punikkeja.
Petterillä oli ollut jo kauvan epäluuloja Jonaksesta, ja nyt hänet lähetettiin huoneeseen 427 tapaamaan Jonasta ja suunnittelemaan hänen kanssaan ansan Sydneylle. Jonas kirjotti kirjeen, jonka muka oli kirjoittanut joku saksalainen "toveri" ja jossa nimitettiin muutamia sanomalehtiä Europassa ja kehotettiin lähettämään näytenumero Sydneyn julkaisua. Tämä kirje postitettiin Sydneylle, ja kun Jonas seuraavana aamuna meni hänen luokseen, näytti Sydney kirjettä, jolloin Jonas selitti että nämä olivat työväenlehtiä ja että niiden toimittajat luonnollisesti olisivat kiitollisia, jos saisivat tietää, mitä takasin palanneet amerikalaiset sotilaat oikeastaan ajattelevat asioista. Sydney alkoi kirjottaa kirjettä ja Jonas seisoi vieressä sanellen: "Entisille vihollisilleni lähetän täten veljellisen tervehdykseni ja toivotan teidät tervetulleiksi uuteen ko-operativiseen yhteiskuntaan, joka pian luodaan" — ja niin edespäin, tavallista kansainvälistä kieltä, jota nämä agitaattorit pulppusivat yötä ja päivää, ja joka juoksi heidän kynänsä nenästä aivan itsestään. Sydney postitti nämä kirjeet ja näytenumerot, ja Guffeyn konttorista huomautettiin postikonttoria, jossa kirjeet pidätettiin. Kirjanpitäjänä ollut Guffeyn urkkija meni hallituksen piirilakimiehen virastoon ja vannoi että Sydney oli ollut salaliitossa vihollisen kanssa sodan aikana, tarkastusmääräys annettiin, julkaisun konttoriin hyökättiin, tilauslistat otettiin takavarikkoon ja kaikki, mitä huoneessa oli, heitettiin lattialle.
Ja näin oli Petteri tehnyt nätin työn; mutta tuo lurjus, Jonas, rupesi väittämään että se olikin hän, joka sen oli aikaansaanut, ja koetti riistää Petteriltä yksin hänelle kuuluvan kunnian! Mutta ennenkuin tämä tärkeä seikka oli ratkaistu, tuli Petteri hyvilleen, kun kuuli että hallitusviranomaiset, jotka juttua olivat tutkineet, sanoivat että se oli ruokottoman huonosti järjestetty eivätkä ruvenneet millekään koko asiassa. Mutta kauntin piirilakimies Burchard ei ollut niin turhan tarkka, hänen apurinsa hyökkäsivät uudelleen julkaisun konttoriin, särkivät paikat ja raastoivat tuon sotilaan vankilaan. Tuomari asetti takaussummaksi viisitoista tuhatta dollaria ja American City "Times" julkaisi uutisen hirveillä otsikoilla — miten "Veteraanin ystävän" toimittaja oli saatu kiinni juuri kun hän oli salaliitossa vihollisen kanssa, ja tässä on nyt valokuva-jäljennös hänen maansa myyntikirjeestä; myöskin julkaistiin jäljennös siitä kirjeestä, jonka Sydney oli saanut salaperäiseltä saksalaiselta salajuonittelijalta, jonka kanssa hän oli samassa pelissä! Kulutettiin enemmän kuin vuosi oikeudenkäyntiin tätä toimittajaa vastaan, ja vaikka hän oli vapaana takuuta vastaan, piti Guffey huolen siitä, ettei hän saanut minkäänlaista työtä American Cityssä; hänen sanomalehtensä oli tuhottu ja hänen perheensä nälkäkuoleman uhkaamana.
Petteri oli nyt työskennellyt uskollisesti kuusi tai kahdeksan kuukautta ja vilpittömästi pitänyt Guffeylle antamansa lupauksen, ettei iske silmää kenellekään naiselle. Mutta tuollainen on miehelle luonnotonta, ja Petterin aika kävi pitkäksi, ja hän näki unia Nell Doolinista, Rosie Sternistä ja vieläpä pikku Jenni Toddistakin. Eräänä päivänä hän äkkiä muisti yhden tytön vielä, Miss Frisbien, sen pienen kynsitaiturin, joka oli ylönkatsonut hänet, koska hän oli punikki. Ja nythän Petteri ei enää ollutkaan punikki! Kaukana siitä, hän oli sankari, jonka kuva oli julaistu American City "Timesissa", ja epäilemättä oli Miss Frisbie nähnyt sen. Miss Frisbie oli hyvä tyttö eikä suinkaan kenelläkään pitäisi olla mitään sitä vastaan, että Petteri tapaa hänet.
Petteri meni kynsien puhdistuspajaan, ja olihan se kultakutrinen tyttö siellä; ja olihan hän lukenut sanomalehdistä Petteristä ja oli uneksinut että vielä saisi joskus tavata hänet — joten Petteri pyysi häntä kanssaan kuvateatteriin. Mennessään kotiin illalla tuli heistä hyvät ystävät, ja ennenkuin viikko oli kulunut olivat he kuin elinikuiset ystävät. Petteri kysyi Miss Frisbieltä, kävisikö päinsä että hän suutelee häntä, johon Miss Frisbie vastasi kiemaillen että saapa tuon nähdä, kun koettaa, ja kun Petteri oli suudellut häntä joitakin kertoja, selitti tyttö hänelle että hän on yksinäinen ja turvaton itsensä elättävä tyttö, eikä kukaan pidä hänen puoliaan, jollei hän sitä tee itse; hän halusi että ennenkuin Petteri suutelee häntä enemmän ottaa Petteri huomioonsa että hän on aina ollut kunniallinen nainen. Ja Petteri aprikoi asiaa ja päätteli että hänen on jo aika tasaantua elämässään, ja kun hän seuraavan kerran näki Miss Frisbien, sanoi hän näin, ja ennenkuin ilta oli kulunut, olivat he päättäneet mennä naimisiin.
Sitten Petteri meni tapaamaan Guffeytä, istuutui tuolin laidalle ja rutisteli hattuaan käsissään ja punastui korviaan myöten ja alkoi änköttää tunnustustaan. Hän odotti pilkkanaurua, mutta sen sijaan Guffey sanoi että jos Petteri todella oli löytänyt hyvän tytön ja aikoi mennä hänen kanssaan naimisiin, niin ei Guffeyllä ollut mitään sitä vastaan. Päinvastoin. Guffey sanoi ettei ole mitään tässä maailmassa, joka vastaa hyvän naisen vaikutusvaltaa mieheen, ja hänen mielestään oli parempi että urkkijat yleensä olivat naimisissa, eläen tasaista ja kunniallista elämää. Silloin voi heihin luottaa, ja jos tarvittiin naiskätyri johonkin toimeen, niin oli niitä "omasta takaa." Jos Petteri olisi mennyt naimisiin aikoja sitten, olisi hänellä nyt jo aikamoinen summa pankissa.
Petteri rohkaisi mielensä ja osotti että kaksikymmentä dollaria viikossa oli liian pieni naimisiin menevälle miehelle, varsinkin kun ottaa huomioon alati kohonevat elinkustannukset. Guffey myönsi ja lupasi korottaa Petterin palkan kolmeenkymmeneen heti — mutta ensin halusi hän tilaisuuden puhutella Petterin morsianta, jotta voisi nähdä, oliko tämä Petterin arvoinen. Petteri oli mielissään, ja Miss Frisbie puhutteli kahdenkesken Petterin isäntää. Mutta jälkeenpäin ei Petteri ollutkaan niin mielissään, sillä hän huomasi Guffeyn kertoneen tytölle Petterin menneisyyden ja Petterin heikkoudet ja toivoneen että Petterin tuleva vaimo tulee pitämään huolen siitä, että Petteri tulevaisuudessa pysyy kaidalla tiellä. Ja niinpä noin viikko sen jälkeen kuin Petteri oli mennyt pyhään avioliittoon ja kun hänellä ja Mrs. Gudgella oli tuommoinen pikkunen joutava perheriita, havaitsi hän äkkiä, kuka siinä perheessä tulee olemaan "itse kukko tunkiolla." Hänelle tehtiin asema selväksi, perinjuurin selväksi, ja hän alistui — aivan samoin kuin sekin aviomies, joka selostaessaan perhesuhteitaan sanoi, että hän tulee mainiosti toimeen vaimonsa kanssa, he kun olivat sopineet asiat siten, että hänellä on määräysvalta kaikissa suuremmissa asioissa ja vaimolla kaikissa pienemmissä asioissa, ja että tähän saakka ei ollut ilmaantunut mitään suurempia asioita.
Mutta se oli todellakin hyvä juttu; Gladys Frisbie Gudge oli erinomainen hommaaja ja alkoi laitella itselleen pesää yhtä ahkerasti kuin naarasmajava. Hän kulki yhä työssä kynsien puhdistuspajassa, sillä hän arveli että punikki-liike kai on pian tuhottu tykkänään ja sitten loppuu Petteriltä työ. Iltasin hän haki huoneustoa ja päivällisaikoina hän, kysymättä Petterin mielipidettä lainkaan, valitsi huonekalut ja seinäpaperit, ja tyhjensi viiden- ja kymmenensentin kaupan melkein koko varaston "höyhentääkseen pesänsä."
Gladys Frisbie Gudge luki ahkeraan muotijulkaisuja ja piti itsensä muotien eturintamassa; hän myöskin osti kirjan, jossa käsiteltiin seurustelutapoja, opetteli sen ulkoa kannesta kanteen ja muokkasi näitä tärkeitä asioita Petteriinkin. Miksi pitäisi Petterin olla aina vain "valkosten" "Jimmie Higgins"? Miksi ei hän voisi hankkia itselleen oppineen miehen sanavaraston ja hyvinvoipain taidot ja nokkeluuden? Gladys tiesi että nämä ovat seikkoja, joista ennemmin tai myöhemmin riippuu miehen palkka; joten Petterin täytyi joka sunnuntai-aamu pukeutua ruskeaan patahattuun ja ruskeihin hansikkaihin ja mennä vaimonsa kanssa jumalaisen säälin kirkkoon kuuntelemaan pastori de Willoughby Stotterbridgen isänmaallisia saarnoja; ja Gladys kumarsi päänsä rukoukseen ja silmiensä kulmista katseli seuraavassa penkissä istuvan naisen pukua ja otti siitä oppia. Jälkeenpäin ottivat he osaa sunnuntaiparaatiin ja Gladys huomautteli Petteriä niistä seikoista, jotka todistivat "hienoutta." Iltasin kävelivät he kaduilla ja pysähtyivät suurten kauppojen ikkunoiden eteen, tai vei Gladys Petterin hotellien eteisiin, joissa rikkaita sai katsella ilmaiseksi. Petterin oli nälkä ja hän olisi halunnut mennä johonkin halpaan ravintolaan ja täyttää itsensä rehellisellä ruualla, mutta Gladys, jolla oli pikkulinnun ruokahalu, marssitti hänet Hotel de Soton ruokasaliin syömään lautasellisen soppaa, palan leipää ja hitusen voita — jotta he voisivat katsella komeutta ja seurata, miten "hienot" ihmiset syövät ruokaansa.
Ja yhtä hartaasti kuin Gladys Frisbie Gudge ihaili rikkaita, yhtä hartaasti hän halveksi köyhiä. Jos hänet pani tiukalle, niin myönsi hän että täytyi olla köyhiäkin; hienostoa ei voinut olla, jollei ollut laajaa kerrosta epähienostoa. Köyhät olivat paikallaan; mutta Gladys ei hyväksynyt sitä, että köyhät pyrkivät pois paikaltaan tai arvostelivat parempia ihmisiä. Hänellä oli sana, millä hän nimitti kaikkea, jota hän halveksi, ja tuo sana oli "alhainen"; hän käytti sitä sanaa ihmisistä, joita ei halunnut tavata, ja hän käytti sitä korjatessaan Petterin tapoja tai tuomitessaan hänen ostamansa hatun. Olla "alhainen" oli samaa kuin olla kirottu, ja kun Gladys näki ihmisiä, jotka olivat epäilemättä "alhaisia" ja uskalsivat olettaa olevansa yhtä hyviä kuin muutkin, niin piti Gladys tätä persoonallisena solvauksena ja hän tuli kostonhimoiseksi ja armottomaksi heitä kohtaan. Jokainen tällainen sai hänen persoonallisen vihansa, ja paljoa korkeamman ja jalomman olennon vihan kuin hänen persoonansa olikaan, sen olennon vihan, miksi hän pyrki, hänen aatteensa vihan.
Petteri oli ollut kerran samanlainen, mutta nyt hänen oli niin mukava olla, että hän pakkasi laiskumaan ja tulemaan välinpitämättömäksi. Sen vuoksi olikin hyvä että hänellä oli Gladys kannuksena ja pitämässä hänet vireessä. Alussa ei Gladys tavannut ketään punikkeja, hän tunsi niitä vain niistä kertomuksista, joita Petteri kertoi tultuaan kotiin iltasin. Mutta jokainen eri ryhmä, joita Petteri vainosi, muuttui hänen vaimonsa mielessä joukoksi ihmispiruja, ja sillä aikaa kun hän kiillotti uneliaiden hienoston naisten kynsiä, oli hänen mielensä täynnä suunnitelmia näiden pirujen voittamiseksi.
Joskus hänen suunnitelmansa oli odottamattoman ihmeteltäviä. Hänellä oli naisen vaistomainen tieto inhimillisistä heikkouksista ja tunne-elämän monimutkaisista poluista; hän voi esimerkiksi tehdä Petterille suunnitelman jonkun nuoren radikalin turmioon saattamisesta niin täydellisesti kuin jos hän olisi tuntenut henkilön perin pohjin. Petteri vei näitä suunnitelmia McGivneylle ja Guffeylle, josta seurasi että hänen vaimonsa kyvyt otettiin huomioon ja hänet kiskottiin irti kynsien puhdistuspajasta hyvän palkan avulla. Guffey lähetti hänet tekemään tuttavuutta erään rikkaan miehen palvelijoiden kanssa, koska tämä rikas mies oli lahjottanut rahasummia "primaryvaali-yhdistykselle" ja muillekin punikkimaisuuteen vivahtaville järjestöille, ja jonka yksityiselämässä arveltiin olevan jotakin salattavaa. Gladys onnistui tässä niin hyvin, että hänet pian pantiin vieläkin arkaluontoisempaan työhön — hänet lähetettiin rikasten naisten luo selittämään punikkivaaran suuruutta ja pyytämään rahaa Guffeyn konttorin yhä kasvaviin kustannuksiin.
Nyt olikin paljon työtä punikkivastaisessa toiminnassa. Noin kahden vuoden kuluessa, aina Venäjän bolshevikien vallankumouksesta saakka, oli vähitellen sosialistiliikkeessä tapahtunut hajaannus, ja raitiotrustin urkkijat, samoin kuin piirilakimiesvirastojen kätyrit ja hallituksen salapoliisit, olivat tehneet ahkerasti työtä lisätäkseen hajaannusta ja saadakseen aikaan vakavaa erimielisyyttä järjestössä. Oli sellaisia sosialisteja, jotka luottivat politilliseen toimintaan ja halusivat käyttää elämänsä puolueen hitaaseen ja vaivaloiseen rakentamiseen. Oli toisia, jotka olivat kärsimättömiä ja etsivät lyhempää tietä, yleislakkoa tai työläisten joukkokapinaa, joka tekisi lopun kapitalismin orjuudesta. Nämä sanoivat että koko politiikkapeli on mädännäinen; politikoitsijat löysivät minuutissa enemmän keinoja työläisten pettämiseksi kuin työläiset voivat vuodessa estää. He käskivät katsoa saksalaisia sosialisteja, noita kansainvälisyyden pettureita. He sanoivat että täällä American Cityssäkin oli ihmisiä, jotka nimittivät itseään sosialisteiksi ja halusivat vetää työväestön samanlaiseen rotanloukkuun!
Tätä väittelyä ei käyty vain itsensä väittelyn vuoksi; liikkeen kaksi siipeä hyökkäilivät toistensa kimppuun katkerasti. "Politikot" kutsuivat vastustajiaan "impossibilisteiksi" ja "anarkisteiksi"; ja toinen puoli syytti vastustajiaan hallituksen palkkalaisiksi. Petteri saneli McGivneylle jonkun skandaalin, jonka kätyrit levittivät "vasemmistolaisten" keskuuteen, ja pitkien väittelyjen kestäessä osaston kokouksissa nämä tulivat esille syytöksinä. Herbert Ashton lausui niistä pistävän ivallisesti, tai "Pätkä" Gunton jyrisi niitä hurjissa puheenvuoroissaan — "heittäen ne vastustajilleen vasten kasvoja", kuten hänen tapansa oli sanoa.
"Pätkä" Gunton oli kuljeksiva latoja, agitaattori, joka aina kehotti suoraan toimintaan eikä välittänyt kuka sen kuuli. "Väkivaltaako?" sanoi hän. "Kuinka monta tuhatta vuotta täytyy meidän kärsiä kapitalististen hallitusten väkivaltaa ilman oikeutta vastata siihen?" Taikka: "Väkivaltaa? Tietysti meidän on vastustettava väkivaltaa — siihen saakka, että olemme saaneet kärsiä siitä kyllin!" Petteri oli kuunnellut "Pätkän" kiihkoiluja "sovittelevia tinkijöitä" ja "konikauppiaita" vastaan ja oli pitänyt häntä yhtenä American Cityn vaarallisimmista punikeista. Mutta sitten kun Joe Angellin juttu oli avannut hänen silmänsä oli Petteri käsittänyt että "Pätkä" oli kätyri, niinkuin hänkin.
Petterille ei kukaan kertonut, mutta hän piti silmänsä auki, eikä aikaakaan, niin tapausten kulku osotti hänen olleen oikeassa. "Vasemmistososialistit" erosivat puolueesta, pitivät oman puoluekokouksensa, ja tässä kokouksessa jakautuivat taaskin kahtia, muodostaen kommunistipuolueen ja kommunistisen työväenpuolueen. Kun nämä kaksi konventionia olivat koolla, tuli McGivney Petterin luo ja sanoi että hallituksella oli mies kommunistipuolueen ohjelmakomiteassa, ja nyt vaadittaisiin sellainen lause, joka tekisi yksistään tuon puolueen jäsenyyden rikolliseksi, joten jokainen kommunistipuolueen jäsen voitaisiin asettaa vankilaan ilman muita todisteita. Tämän lauseen täytyi luonnollisesti olla oikeaa kommunistien kieltä, ja tässä tarvittiin Petterin erikoistietoja.
Petteri kirjoitti lauseen ja pari päivää sen jälkeen hän näki sanomalehdissä, miten oli käynyt. Ohjelmakomitea oli laatinut ohjelma-ehdotuksen, mutta "Pätkä" Gunton oli esittänyt vähemmistöehdotuksensa ja pitänyt konventionissa leimuavan puheen, ja seurauksena oli että hänen ehdotuksensa hyväksyttiin vähäisellä enemmistöllä. Tässä ehdotuksessa oli Petterin kirjottama lause. Pari kuuta sen jälkeen, kun hallituksen juttu kommunisteja vastaan oli valmis ja kun kommunisteja vangittiin tukuttain, vangittiin myöskin "Pätkä" Gunton, mutta muutamaa päivää myöhemmin pääsi hän pakoon huomiota herättävällä tavalla — sahasi itselleen tien vankilan katon lävitse!
I.W.W. liitto oli taaskin alkanut toimia American Cityssä, ja olivatpa jo uskaltaneet avata huoneustonsakin. Petteri ei uskaltanut itse mennä sinne, mutta hän opetti kahta McGivneyn hänelle tuomaa nuorta miestä puhumaan ja ajattelemaan niinkuin I.W.W.-läiset puhuvat, ja hän myöskin neuvoi, miten näiden luottamuksen voi saavuttaa. Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin toinen näistä oli liiton osaston sihteeri; ja Petteri, joka johti heidän toimintaansa, sai kaksi kertaa viikossa raportin siitä, mitä "tuplajuulaiset" suunnittelivat ja toimivat. Petteri ja Gladys paraikaa olivat suunnittelemassa uutta pommijuttua, joka kohdistaisi yleisen huomion näihin vaarallisiin miehiin, kun Petteri eräänä aamuna otti käsiinsä sanomalehden ja havaitsi että suotuisa kohtalo oli antanut hänen vihollisensa hänen käsiinsä.
Kaukaisen pohjoislännen tukkityömailla, pienessä Centralian kaupungissa, oli "tuplajuulaisten" huoneusto hävitetty aivan niinkuin American Cityssäkin. He laittoivat itselleen toisen kokoushuoneen, ja taaskin kauppakamarin ja kauppiasten ja tehtailijain liiton jäsenet pitivät salaisen kokouksen, jossa päätettiin tuhota kaikki "tuplajuulaiset." Nämä vetosivat viranomaisiin ja pyysivät suojelusta, ja kun heiltä kiellettiin lakien turva, laativat he lentolehden ja vetosivat yleisöön. Mutta liikemiehet panivat suunnitelmansa käytäntöön. He laittoivat aselevon vuosipäiväksi takasin palanneiden sotilaiden paraatin, ja he johtivat tämän paraatin syrjään oikealta tieltään, jotta se kulkisi I.W.W. liiton huoneuston ohitse. Muutamat innokkaimmista kantoivat käsissään köysiä osotukseksi, mikä oli tarkotuksena; kulkue pysäytettiin huoneuston kohdalle, kiljastiin ja alettiin hyökätä huoneustoon. Ovi lyötiin mäsäksi ja alettiin tunkea sisälle, jolloin "tuplajuulaiset" alkoivat ampua sisäpuolelta tappaen useita kulkueen osanottajista.
Silloin roskajoukko luonnollisesti tuli raivoisaksi. Huoneustossa olijat piestiin, jotkut tunnottomiksi; heidät heitettiin vankilaan, piestiin ja kidutettiin, ja eräs heistä otettiin vankilasta, vietiin pois automobiililla, ja sen jälkeen kuin hänelle tehtiin sama raaka ruokottomuus kuin Shawn Bradylle tehtiin, hirtettiin hänet erääseen siltaan. Luonnollisesti pidettiin huoli siitä, että sanomalehdille tuona iltana lähetettiin oikeat uutiset tapahtumasta; ja seuraavana aamuna koko Amerika luki, miten joukko "tuplajuulisia" oli asestautunut pyssyillä, piilottautunut I.W.W. liiton huoneuston katolle ja kylmäverisesti ammuskellut aseettomien, takasin palanneiden sotilasten rauhalliseen kulkueeseen.
Koko maa tuli villiksi, ja Guffeyt ja McGivneyt ja Gudget ympäri Yhdysvaltoja käsittivät että heidän hetkensä oli lyönyt. Petteri neuvoi American Cityn I.W.W. liiton osaston sihteeriä kutsumaan siksi illaksi kokouksen hyväksymään päätöslauselman, jossa sanottiin Centraliasta saapuneet uutiset valheiksi. Samalla kertaa muuan toinen Guffeyn miehistä, entinen armeijan upseeri, joka vieläkin oli sotilaspuvussa, sai aikaan että American Legionan kokous määrättiin pidettäväksi; hän piti hurjan puheen entisille sotilaille, ja noin yhdeksän tienoissa illalla nelisenkymmentä heistä lähti liikkeelle ja asestettuina autoista otetuilla raskailla rauta-aseilla hyökkäsi I.W.W. liiton huoneustoon, huitoen siellä olijoita päihin aseillaan ja pakottaen toiset hyppäämään ulos ikkunasta, josta johtui että useat taittoivat jalkansa. Seuraavana aamuna selosti American City "Times" tapausta riemun huudahduksilla, ja piirilakimies Burchard antoi julistuksen, jossa sanottiin että ei tultaisi tekemään yritystäkään rangaista sotilaspoikia; "tuplajuulaisethan" olivat vaatineet "suoraa toimintaa", ja nyt he olivat saaneet sitä, ja arvella voi että he nyt ovat tyytyväisiä.
Sitten American Legionan jäsenet, tämän hyväksymisen kannustamina ja Guffeyn entisen upseerin yllyttäminä, alkoivat järjestelmällisesti tuhota jokaisen radikalien kokouspaikan kaupungissa. "Clarionin" konttori hävitettiin taas ja sosialistiosaston huoneusto, ja tonnittain otettiin kirjallisuutta takavarikkoon. Pari kirjakauppaa tuhottiin, jonka jälkeen nämä entiset sotilaat jakautuivat pienempiin ryhmiin ja tarkastivat jokaisen lehtimyymälän kaupungissa, ja missä tahansa löydettiin punikki-julkaisuja, niinkuin "Nation" tai "New Republic", revittiin ne ja myyjiä uhkailtiin vankeudella. He hyökkäsivät kirjallisuusseuraan, jonka nimi oli "Ruskin Club" ja jossa tavallisesti ei ollut muita kuin ystävällisiä vanhahkoja naisia, jotka säikäyksestä tulivat miltei mielipuoliksi. He löysivät "Venäjän kansanklubin", joka tähän saakka oli säästynyt, sillä se oli kasvatuksellista laatua, pelkästään sivistyspyrinnöitä varten. Mutta luonnollisestikaan ei nykyään voitu luottaa kehenkään venäläiseen — kaikkihan ne olivat bolshevikeja, tai jolleivät ole, niin niistä kuitenkin tulee, joka oli sama asia; ja niinpä Guffey järjesti hyökkäyksen tähän rakennukseen, ja pari sataa venäläistä piestiin, heitettiin alas portaista tai ikkunoista ulos, ja eräältä vanhanpuoleiselta matematiikan opettajalta lyötiin pääkallo halki ja muutamalta soitannon opettajalta hampaat suusta.
Oli useita miljoonia nuoria amerikalaisia, joille oli annettu sotilaspuku ja kivääri, opetettu ampumaan ja käyttämään pistintä, eivätkä he kuitenkaan olleet saaneet tapella. Nämä miehet olivat luonnollisesti tappeluhaluisia, ja tässä oli heillä nyt hyvä tilaisuus. Se oli ainakin yhtä hauskaa kuin juoksuhaudoissa oli, eikä hetikään niin vaarallista. Kun punikkien huoneustoihin hyökkääjät tulivat takasin retkiltään, ei ollut ketään kateissa, ei tarvinnut sähköttää kenenkään vanhemmille että poika on kaatunut. Jotkut nöyräpäiset naiset haalivat kokoon kulkueen pannakseen vastalauseen Venäjän saartoa vastaan; nuo isänmaan puolustajat kävivät näiden naisten kimppuun, tuhosivat heidän lippunsa ja repivät vaatteet kappaleiksi heidän yltään, jonka jälkeen poliisit korjasivat vankilaan sen, mitä heistä jälellä oli. Sattui että eräs tunnettu "sportti" — se on, kilpa-ajopeluri — tuli paikalle ja hänellä oli punanen kaulaliina, ja kulkueeseen hyökkääjät, luullen häntä bolshevikiksi, takoivat hänet puolikuolleeksi. Tällainen herätti vastenmielisyyttä ihmisissä, joiden mielestä oli epäviisasta rikkoa liian monta lakia lain ja järjestyksen nimessä, joten piirilakimiehen virasto vannotti nuoret sotilaspojat apulaissheriffeiksi ja antoi heille virkamerkin, joten kaikki oli taas laillista ja aivan paikallaan.
Petteri Gudge oli usein mukana näillä metsästysreissuilla. Ihme kyllä, Petterin mieli oli samanlainen kuin noiden sotilaspoikien, jotka eivät olleet nähneetkään sotaa. Petteri oli lukenut sotauutisia viisi vuotta, mutta ei ollut saanut tapella; ja nyt hän havaitsi että hän halusi tapella. Ennen hän ei lainkaan halunnut tapella, sillä hän olisi joutunut vaaraan tulla haavotetuksi tai tapetuksi; mutta nyt ei ollut enää mitään sellaista vaaraa, ja nyt voi tappelemisesta nauttia. Entisinä aikoina olivat ihmiset sanoneet häntä pelkuriraukaksi ja hän oli itsekin uskonut sen; mutta nyt hän huomasi ettei se ollutkaan totta; hän oli yhtä urhoollinen kuin yksikään koko joukosta.
Oikea asianlaita oli se, että Petterillä ei ollut ollut hauskaa nuoruudessaan, hän ei ollut oppinut, niinkuin kauppakamarin ja kauppiasten ja tehtailijain liiton nuoremmat jäsenet, lyömään pientä valkosta palloa erilaisilla nuijilla ympäri kenttää. Petteri oli kuin liikemies, jolla ei oikeastaan ollut ollut mitään lapsuusaikaa, ja vanhempana lääkärin määräyksestä alkaa harjottaa jotakin urheilua. Petterin urheiluksi tuli pistää revolveri takataskuunsa ja ottaa patukka käteensä sekä hyökätä johonkin huoneeseen, jossa kolmekymmentä tai neljäkymmentä venäläistä partoineen päivineen koetti ottaa selvää englanninkielen ongelmoista. Petteri kiljasi ja näki niiden hädissään juoksevan sinne tänne, jolloin hän seurasi kintereillä ja iski patukallaan jokaista päätä, minkä ulottuville tuli, ja jollei päitä ollut näkösällä, iski hän ympärilleen niin kauvan, että taaskin löysi jonkun pään. Erikoista nautintoa tuotti hänelle, jos hän sai heitä heitetyksi portaita alas mullin mallin; ja jos hän sai heitä viskotuksi ikkunoista, oli se vieläkin virkistävämpää ja hän huusi ja kirkui riemusta. Hän oppi joitakin heidän huudahduksistaan — ulkomaalaista pötyä, mitä lie ollut — ja hän kirosi heitä heidän omalla kielellään. Hänen luonteessaan oli koko joukon apinaa, ja kun hän oppi tuntemaan näitä ihmisiä paremmin, alkoi hän matkia heidän kädenliikkeitään ja kauhistuksen ilmeitä ja sai koko huoneentäyden "kapulajusseja" nauraa hohottamaan aivan katketakseen. Oli eräs kuuluisa liikkuvien kuvien komeljanttari, jolla oli suuret juhlat, ja Petteri matki tämän käyntiä, laahustellen jonkun hikipajatyöläis-paran luo potkasten häntä takapuoleen tai astuen hänen varpailleen ja samalla sylkästen häntä vasten kasvoja. Joten "kapulajussit" rupesivat pitämään hänestä tavattomasti, ja pakottivat tulemaan kanssaan joka retkelle.
Myöhemmin, kun hallitus rupesi murskaamaan kommunistipuoluetta ja kommunistista työväenpuoluetta, kasvoi Petterin maine ja suosio. Sillä nyt, hyökkäysten ja pieksäjäisten lisäksi, salapoliisit ja urkkijat ja "kapulajussit" paimensivat noiden järjestöjen jäseniä sadottain vankilaan ja "tutkivat" heitä. Ja aina tarvittiin Petteriä näissä; hänen tietonsa punikeista teki hänet välttämättömäksi ja hänestä tuli koko toiminnan pää. Oli järjestetty "Pätkä" Guntonin ja muiden kätyrien kautta että kommunistipuolue ja kommunistinen työväenpuolue pitivät kokouksiaan samana iltana yli koko maan; ja seuraavana aamuna ilmotettiin suurella riemulla sanomalehdissä koko maailmalle että kaikkiin kokouksiin oli hyökätty jokapaikassa samalla hetkellä ja tuhansia kommunisteja pantu vankilaan. American Cityssä oli Yhdysvaltain hallitus vuokrannut suuren huoneuston, joka oli Guffeyn konttorin yhteydessä, ja pitkin yötä ja vielä seuraavana aamunakin tuotiin joukottain vangituita punikkeja, kunnes niitä oli enemmän kuin neljäsataa. Heidät sullottiin näihin huoneisiin, joissa ei ollut kylliksi tilaa heidän edes istua lattialle; ja tietysti siellä vallitsi kamala hälinä, kirouksia ja rusikoitujen ihmisten valituksia, sekä löyhkä, joka veti vertoja eläintarhan apinahäkin löyhkälle.
Vankeja pidettiin näissä huoneissa useita viikkoja ja yhä vain tuotiin lisää; heitä oli niin paljon, että naiset oli pakko eristää — heidät asetettiin käymälöihin. Useat vangeista tulivat sairaiksi, tai olivat olevinaan sairaita, useat heistä tulivat hulluiksi, tai olivat tulevinaan hulluiksi, useat heistä kuolivat, tai olivat kuolevinaan. Ja tietenkin salonki-punikit ja muut radikaalit ulkopuolella nostivat hirveän elämän. Heillä ei ollut enää sanomalehtiä eivätkä he enää voineet pitää kokouksia, ja kun he yrittivät levittää lentolehtisiä, ottivat postiviranomaiset ne takavarikkoon; mutta kaikesta huolimatta he onnistuivat herättämään huomiota, ja Petterin urkkijat ilmottivat, ketä ne ovat, ja Petteri suunnitteli uusia hyökkäyksiä, ja taaskin tuotiin lisää vankeja. Muutaman "pommijutun" yhteydessä, joka oli saatu ilmi idässä, oli löydetty hitunen vaaleanpunasta paperia, jota oli käytetty lentolehtisten painamiseen tai räjähdysaineiden käärepaperina, ei oltu aivan varmoja tästä. Kuitenkin nuo salaiset toimistot, joista Guffeyn oli yksi, jakoivat tätä samaa paperia ympäri maan, ja joka kerta kun haluttiin tuhota joku punikki, löydettiin tätä "vaaleanpunasta paperia" hänen hoteistaan, ja sanomalehdet haukkuivat häntä katalaksi salaliittolaiseksi, joka lähettelee helvetinkoneita postin kautta.
Petteri oli niin ahkerassa työssä näinä aikoina, että hänellä oli unettomia öitäkin, ja harvoin oli hänellä aikaa syödä. Hänellä oli yksityishuone, jonne punikit tuotiin hänen tutkittavakseen ja hänellä oli komennossaan puoli tusinaa miehiä tekemään sen kidutustyön, mikä tutkinnoissa tarvittiin. Hänen työnään oli puristaa ulos näistä punikeista tunnustuksia, jotka oikeuttivat asettamaan heidät vankilaan, jos olivat kansalaisia, ja karkottamaan maasta, jos olivat ulkomaalaisia. Harvoin oli kansalaisilla ja ulkomaalaisilla mitään eroa; eikä sillä suurta väliä pidettykään, sillä olivathan ne kaikki vaarallisia. Kauvan sitten, kun Petteri oli työssä Pericles Priamilla, olivat nämä kerran asuneet useita kuukausia muutamassa ruokatalossa, ja he tiesivät aina edeltäpäin, milloin oli lihapaistia päivälliseksi siitä, että kuulivat kokin mätkivän lihaa perunanuijalla "pehmittääkseen" sitä. Petteri muisti tämän sanan ja käytti tätä menettelytapaa punikkeihin nähden. Kun heidät tuotiin huoneeseen, hyökkäsivät Petterin käskyläiset heidän kimppuunsa piesten ja tuuppien heitä nyrkistä nyrkkiin. Jos he olivat itsepintaisia eivätkä "tunnustaneet", ryhtyi Petteri itse heihin, muistaen miten hyvin Guffeyn onnistui puristaa asioita Petteristä kalvosen vääntelemisellä ja sormien taittamisella.
Oli hämmästyttävää, kuinka viisaita ja valppaita nämä punikit olivat. Ne olivat pelkkiä ulkomaalaisia työläisroistoja, mutta ne käyttivät kaiken aikansa kirjojen lukemiseen; heidän kodeistaan ja huoneistaan löytyi aina suuria pinkkoja kirjoja, ja ne tiesivät mitä heistä tahdottiin saada ulos ja väistelivät vastauksissaan. Kun Petteri sanoi: "Sinä olet anarkisti, olethan?", sai hän vastauksen: "En ole anarkisti siinä merkityksessä kuin te tarkotatte" — ikäänkuin sanalla "anarkisti" voisi olla kaksi merkitystä! Petteri sanoi, "Sinä luotat väkivaltaan, luotathan?" Ja silloin rupesivat nämä hävyttömiksi: "Tehän se olette, joka luottaa väkivaltaan, katsokaa kasvojani, joita olette kolhineet." Tai jos Petteri kysyi: "Sinä et pidä tästä hallituksesta, ethän?", sai hän vastaukseksi: "Pidin siitä siihen saakka, kun se rupesi kohtelemaan minua huonosti" — vain tuollaisia väisteleviä vastauksia. Pikakirjuri kirjotti paperille kaikki kyselyt ja vastaukset, ja jos Petteri ei saanut heistä ulos mitään, joka voitiin katsoa tunnustukseksi, niin ei maastakarkoittamisesta tullut mitään. Ja lopuksi Petteri alkoi punikkia "pehmittämään" ja jatkoi sitä, kunnes punikki vastasi niinkuin käskettiin; taikka laati Petteri paperille sellaisen "tunnustuksen" kuin tahtoi, salapoliisit tarttuivat miehen käteen ja allekirjotuttivat sen; taikka jollei tästä tullut mitään, niin allekirjoitti Petteri sen itse.
Nämä olivat raakoja keinoja, mutta sitä ei voitu auttaa, sillä nämä punikit olivat niin viekkaita. Ne salaa koettivat tuhota hallituksen, ja pitäisikö hallituksen tunnustaa avuttomuutensa? Sadan prosentin amerikalaisuus kaijutti vastauksensa maan jokaiselta mäeltä ja jokaisesta temppelistä ja jokaisesta sanomalehtitoimituksesta. Vastaus oli "Ei!" Sadan prosentin amerikalaisuus tulee löytämään keinon säilyttääkseen itsensä huolimatta europalaisen bolshevismin viisasteluista; sadan prosentin amerikalaisuus oli laatinut itselleen sananparren: "Jolleivät ne pidä tästä maasta, niin menkööt sinne, mistä ovat tulleetkin!" Mutta tietenkin tiesivät punikit sisimmässään että Amerika on paras maa maailmassa eivätkä halunneet lähteä, joten täytyi pakottaa heidät siihen.
Petteri eli sitä varten, ja hänen rinnallaan oli hänen vaimonsa, kannustamassa häntä naisellisuutensa julmuudella. Gladys oli tottunut nimittämään näitä ihmisiä "elukoiksi", ja kun hän tunsi sen hajun, joka lähti heidän joukostaan, kun he olivat olleet sullottuina ahtaisiin huoneisiin viikkokausia, tiesi hän olevansa oikeassa ja ettei mikään kohtalo ollut heille kylliksi kova. Hetken kuluttua hän Petterin kanssa sai ilmi uuden pommijuonen, tällä kertaa maan prokuraattoria vastaan, joka näitä punikkijahteja johti. American Cityssä vangittiin neljä italialaista anarkistia, heitä pidettiin eristettyinä yksi kussakin huoneessa, ja Petteri teki työtä pari kuuta saadakseen heistä kiskotuksi tunnustuksia, joita halusi. Aivan viime tingassa, kun Petteri jo luuli onnistuneensa, meni koko homma myttyyn, kun yksi heistä hyppäsi ulos akkunasta. Ja koska huone oli neljännessätoista kerroksessa, ei tämä italialainen anarkisti enää kelvannut todistajaksi itseään vastaan. Tapaus sai koko maan salonki-bolshevikit raivoon, ja David Andrewsin onnistui saada jonkunlainen oikeuden määräys, joka teki paljon haittaa Guffeylle ja Petterille.
Työtä kuitenkin jatkettiin; punikit lajiteltiin ja ne, joiden oli havaittu olevan ei-punikkeja, saivat mennä, ja toiset pantiin erikoisiin punikkijuniin ja vietiin satamakaupunkeihin. Toiset heistä menivät äänettöminä, toiset synkeästi kiroten, toiset valittaen ja kirkuen; sillä useilla heistä oli perheitä ja he vaativat että hallituksen täytyy karkottaa heidän perheensä myös tai muutoin pitää niistä huolta! Luonnollisesti kieltäytyi hallitus tällaisesta vastuunalaisuudesta. Punikeilla oli yllin kyllin rahaa painattaa kapinallista kirjallisuutta, käyttäkööt nyt rahansa pitämään huolen omistaan!
Näissä punikkijahdeissa ja tutkinnoissa Petteri tietenkin kohtasi useita punikkeja, joita oli ennen tuntenut. Oli aika, jolloin Petteri pelkäsi tavata heitä; mutta nyt oli päinvastoin, hän nautti siitä. Hän oli tykkänään vapautunut tuosta entisestä pelostaan, joka oli pilannut hänen ruokahalunsa ja häirinnyt hänen untaan. Hän oli havainnut että punikit olivat raukkoja, jotka eivät lyöneet takasin, kun heitä lyötiin; heillä ei ollut aseita eikä useilla heistä ollut edes lihaksiakaan; ei tarvinnut pelätä muuta kuin heidän puhettaan. Ja Petteri tiesi että hänellä oli koko järjestyneen yhteiskunnan voima takanaan, poliisit, oikeuslaitokset ja vankilat ja jos tarvittiin, armeijat konetykkeineen, ilmatasoineen ja myrkkykaasuineen. Turvallista ei ollut ainoastaan pieksää näitä, astua heidän varpailleen ja sylkeä silmille; oli aivan yhtä turvallista tehdä heille millainen tekopeli tahansa, sillä sanomalehdet olivat aina heitä vastaan, ja yleisö luonnollisesti uskoi, mitä sanomalehdet sanoivat.
Ei, Petteri ei enää pelännyt punikkeja! Hän päätteli ettei hän enää pelkää edes McCormickiakaan, kaikkein vaarallisinta punikeista. McCormick oli turvallisesti vankilassa, tuomittuna kahdeksikymmeneksi vuodeksi, ja vaikka hänen juttuunsa oli vedottu, ei tuomari ollut suostunut päästämään häntä vapaaksi takuulla. Sattumalta näki Petteri vilahduksen McCormickin sieluntilasta vankilassa, ja näytti että tuokin ylpeä, järkähtämätön luonne oli masentumaisillaan. McCormick oli vankilasta lähettänyt kirjeen eräälle punikkitoverilleen American Cityssä, ja postiviranomaiset olivat ottaneet kirjeen takavarikkoon ja Guffey oli näyttänyt sen Petterille. "Kirjottakaa meille!" pyysi Mac. "Jumalan tähden, kirjottakaa meille. Kauheinta vankilassa olosta on se, että on tullut unohdetuksi. Antakaa meidän edes tietää, että jokukaan meitä muistelee!"
Tästä Petteri tiesi että hän oli voittaja. Ja kun hän tapasi punikkeja, joita ennen oli pelännyt, nautti hän siitä, että antoi heidän tuntea valtaansa, ja joskus nyrkkiänsäkin. Häntä naurattivat ne eri tavat, millä nuo punikit suhtautuivat häneen. Jotkut koettivat pyydellä ja rukoilla häntä entisten aikojen tähden; jotkut valittivat ja ulisivat; jotkut koettivat puhua hänelle järkeä ja kolkuttaa hänen omaatuntoaan. Mutta enimmäkseen he olivat ylpeitä ja heidän silmistään loisti viha ja heidän huulillaan pistävän pilkallinen hymy. Ja Petteri pani "kapulajussinsa" työhön opettamaan heille parempia tapoja, ja tavallisesti olikin kaivosten väännöistä ja sormien katkomisista apua.