Niitä tuli yksitellen ja joukoissa; vanhoja naisia ja nuoria naisia, vanhoja miehiä ja nuoria miehiä, fanatiikkoja ja haaveilijoita, agitaattoreita, jotka tuskin voivat avata suutaan sanomatta jotakin pistävää, korventavaa, joka toi esille heidän sisimmässään kytevän hehkun. Petteriä pelotti yhä enemmän ja enemmän, kun hän huomasi, että hän todellakin oli keskellä kaikkein vaarallisimpia "punikkeja" koko American Cityssä. Nämä olivat niitä, joita tavalliset lainkuuliaiset ihmiset kammosivat, ja joista oli poliisilaitokselle enemmän vaivaa kuin kaikista rosvoista ja ryöväreistä yhteensä. Nyt Petteri havaitsi syyn siihen — ei hän olisi voinut aavistaakkaan, että koko maailmassa voi olla noin ankaraa ja vihan vaivaamaa väkeä. Sellaiset voivat tehdä vaikka mitä! Istuessaan vilkuili hän silmillään yhdestä toiseen. Kukahan noista on ollut avustamassa pommin räjäyttämistä? Ja mahtanevatkohan kerskua siitä hänelle tänä iltana?
Petteri vähän vartoi sitä; mutta ei ollut varma. Nämä olivat niin kummallisia rikoksellisia! Ne kutsuivat häntä "toveriksi", ja puhuttelivat häntä samalla ystävyydellä, joka oli häntä hämmästyttänyt, kun pikku Jenni häntä puhutteli. Olikohan se teeskenneltyä, jotta he voittaisivat hänen luottamuksensa, vai luulivatko nämä ihmiset todellakin rakastavansa häntä — Petteri Gudgea, joka oli vieras ja salainen vihollinen? Petteri oli nähnyt vaivaa ja ollut huolellinen pettääkseen heidät, mutta he olivat niin helpot pettää, että hänen vaivannäkönsä oli mennyt hukkaan. Hän halveksi heitä tämän vuoksi, ja kuunnellessaan heitä, hän tuon tuostakin toisti itsekseen: "Pöhlö-parat!"
He olivat tulleet kuulemaan hänen kertomustaan, ja he kyselivät häneltä, ja hänen täytyi kertoa joka pikkuseikkakin moneen kertaan. Petteriä oli luonnollisesti neuvottu hyvin ja huolellisesti; hän ei saanut puhua sanaakaan tunnustuksesta, jonka hän oli allekirjoittanut; se olisi antanut näille lain ja järjestyksen vihollisille liian hyvän aseen. Häntä oli neuvottu kertomaan niin lyhyesti kuin mahdollista miten hän oli sattunut olemaan lähellä räjähdyspaikkaa ja miten poliisit olivat koettaneet saada hänet myöntämään, että hän tietää jotakin tästä jutusta. Petteri kertoi neuvojen mukaan, mutta hän ei ollut valmistautunut siihen perinpohjaiseen kyselyyn, jonka lakimies Andrews merimiesten johtajan, Durantin, avustuksella toimitti. He halusivat tietää kaikki mitä hänelle oli tehty, kuka oli tehnyt, ja miten ja milloin ja missä sekä miksi. Petterillä oli jonkunverran näyttelijälahjoja ja hän oli mielellään huomion ja ihailun esineenä, vaikka sitä eivät olisi osottaneetkaan muut kuin joukko rikoksellisia "punikkeja." Ja niin hän kertoi seikkaperäisesti ja laajasti, miten Guffey väänteli hänen sormiaan ja kalvostaan ja heitti hänet rotkoon; ja muisto tuosta kaikesta oli hänellä vielä niin tuoreena, että hänen realistinen kuvauksensa olisi saanut veriinsä kylmemmänkin joukon.
Ja pian alkoivatkin kaikki naiset nyyhkyttää ja raivota. Pikkunen Ada Ruth sai vaikutelman ja rupesi lausumaan runoa — vai lieneekö sommitellut sen siinä hänen silmäinsä edessä? Hän oli kuin suuttumuksen lumoomana. Runossa puhuttiin jotakin työläisten noususta — väkijoukon huuto:
"Ei kärsitä enää raakaa vihamiestä —Pois selästämme, tai kannatte helvetin iestä!"
Petteri kuunteli ja ajatteli: "Pöhlö-parka!" Ja sitten se kveekari-poika, Donald Gordon, otti puhujan paikan, heristi pitkiä mustia hiuksiaan ja alkoi puhua. Petteri kuunteli ja ajatteli taas: "Pöhlö-parka!" Sitten eräs toinen mies, joka oli työväenlehden toimittaja, sanoi kirjoittavansa artikkelin; hän tunsi Guffeyn ja aikoi julkaista hänen valokuvansa allekirjoituksella "Inkvisiittori." Hän pyysi Petterin valokuvaa, ja Petteri suostui otattamaan kuvan, joka myöskin julaistaan ja siihen pannaan allekirjoitus: "Inkvisiittorin uhri." Petterillä ei ollut aavistustakaan, mitä tuo pitkä sana merkitsi, mutta hän ajatteli: "Pöhlö-parka!" Kaikki nuo olivat "pöhlöjä" — ottivat toisten ihmisten vastukset noin vakavasti!
Mutta Petteriä pelottikin vähäsen; ei ollutkaan täydellisesti hauskaa olla sankari tällä elävällä ja säikyttelevällä tavalla — hänen nimensä ja maineensa levitetään ympäri maata, jotta järjestynyt työväestö saisi tietää, miten American Cityn raitiotrusti menettelee saattaakseen tunnetun työväenjohtajan hirteen! Tämä asia näytti yhtämittaa kasvavan pelottavasti Petterin silmissä. Petteri, muurahainen, tunsi maan tärisevän jalkainsa alla, ja hänelle leimahti kuva niistä vuorenkorkuisista jättiläisistä, jotka taistelussaan uhkasivat tallata hänet. Petteri ihmetteli, oliko Guffey aavistanut, millaisen hälinän hänen kertomuksensa herättää, ja kuinka hyvän aseen hän oli antanut vastustajainsa käsiin? Mitä luuli Guffey hyötyvänsä Petteristä sellaista, joka vastaisi tätä vauriota hänen omalle asialleen? Ja Petteri, kuunnellessaan myrskyisiä puheita, ihmisiä täynnä olevassa pienessä huoneessa, ajatteli yhä uudelleen ja uudelleen pakoa. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään, joka olisi muistuttanut näiden ihmisten raivoa, niitä kauheita asioita, joita he sanoivat, he eivät tuominneet ainoastaan American Cityn poliisilaitosta, vaan myöskin oikeuslaitokset, sanomalehdet, kirkot, yliopistot ja kaikki mikä oli pyhää ja kunnioitettavaa lainkuuliaisten ihmisten mielestä — niinkuin esimerkiksi Petteri Gudgen.
Petterin pelko alkoi näkyä. Mutta miksi ei hän saisi pelätä! Lakimies Andrews lupasi viedä hänet piiloon, jotta vastustajat eivät voisi laittaa häntä päiviltä. Petteri tulee olemaan erinomainen todistaja Gooberin puolustajille, ja he tulevat pitämään hänestä hyvän huolen. Mutta Petteri sai rohkeutensa takasin ja rupesi taas näyttelemään jaloa osaansa. Ei, häntä ei tarvitse suojella enempää kuin heitä muitakaan, eikä hän hyvinkään pahasti pelännyt.
Sadie Todd, pikakirjuri, palkitsi hänen sankaruutensa. Tytöillä oli pienessä kodissaan tilaa, ja jos Petteri haluaisi asua heidän luonaan jonkun aikaa, niin koettaisivat he tehdä hänelle olon mukavaksi. Ja halusihan Petteri. Myöhään illalla menivät vieraat. "Punikkien" eri ryhmät menivät omille teilleen nyrkit puristettuina ja kasvoilla ilme, josta näki, että he tulevat tekemään Petterin jutusta välineen, jolla kiihotetaan tyytymätön työväestö uusiin hurjiin mielenilmauksiin. Miehet puristivat Petterin kättä ystävällisesti, naiset katsoivat häneen sielukkailla silmillään ja lausuivat julki ihailunsa hänen sankaruudestaan, toivonsa — niin, varmuutensa — siitä, että hän tulee pysymään totuuden puolella loppuun saakka ja tutkittuaan heidän aatteitaan yhtyy "liikkeeseen." Petteri kuunteli ja katseli, ja yhtämittaa sanoi itsekseen: "Pöhlöparat!"
American Cityn arvossa pidetyt sanomalehdet eivät luonnollisestikaan tuhlanneet palstojaan radikalien esittämiin uskomattomiin syytöksiin poliisivirkailijoista, että nämä muka kiduttavat todistajia. Mutta American Cityssä oli sosialistinen viikkolehti ja siinä oli pitkä kirjoitus Petterin seikkailuista etusivulla, ja myöskin Petterin kuva. Vielä oli kolme muuta työväenlehteä, joissa tämä kertomus oli, ja Gooberin puolustuskomitea painatti siitä lentolehden, jota lähetettiin tuhansin kappalein ympäri maata. Tämän lentolehden kirjoitti Donald Gordon, kveekari. Hän toi Petterille korjausliuskan siitä saadakseen kaikki yksityiskohdat oikein, ja Petteri luki sen suurella nautinnolla huomatessaan kuinka suuri sankari hän todella oli. Petteri ei ollut kertonut näille ihmisille aikaisempia vaiheitaan, ja jos Gooberin puolustuskomitea oli saanut niistä vihiä, olivat sen jäsenet niistä vaiti. Petteri hymyili miettiessään tätä. Ne olivat viekkaita, ne peijakkaat! Ne pelasivat korttinsa mainiosti — ja Petteri kunnioitti heitä siitä. Donald Gordonin kertomuksessa Petteri esiintyi köyhänä työmiehenä. Hän nauroi. Hän tunsi sanan "työmies", mutta kun hän puhui "työväestä", tapahtui se eri äänilajissa kuin nämä sosialistit.
Kun tämä kertomus oli ollut lehdissä, tuli kaikenlaisia ihmisiä tapaamaan Petteriä Todd sisarusten kotiin. Ja Petteri rupesi todenteolla hoitamaan tointaan, koettamaan saada selvää mahdollisimman paljon näistä kävijöistä, heidän nimistään ja toimistaan ja heidän suhteestaan radikaliseen liikkeeseen. Guffey oli kieltänyt häntä tekemästä muistiinpanoja, jotta ei olisi pelkoa kiinnijoutumisesta, mutta Petteri ei voinut pitää kaikkia saamiaan tietoja päässään, ja sen vuoksi hän meni huoneeseensa ja teki muistiinpanoja pienille paperilippusille, jotka hän sitten huolellisesti neuloi takkinsa liepeisiin, sangen salaperäisesti.
Kun ei ota huomioon näitä muistiinpanoja, oli Petterin salapoliisin toimi helppoa, sillä nämä ihmiset näyttivät olevan sangen halukkaita puhumaan siitä, mitä he toimivat. Ja väliin pelotti Petteriä sekin, että he olivat niin avomielisiä ja uhmaavia! He eivät ainoastaan puhuneet aatteistaan toisilleen ja hänelle, he pitivät julkisia puheita, kirjottelivat kirjasia ja lentolehtisiä — ja näitä he kutsuivat "kirjallisuudeksi." Petterillä ei ennen ollut aavistustakaan siitä, että heidän liikkeensä oli niin laaja ja voimakas. Hän oli toivonut keksivänsä salaliiton, ja ehkä pommijutun tai pari; mutta sen sijaan hän nähtävästi oli keksimäisillään tulivuoren!
Kuitenkin, kaikitenkin Petteri teki parhaansa. Hän pani muistiin noin puolensadan kaikkiin luokkiin kuuluvien henkilöiden nimet ja yhtä ja toista, minkä luuli olevan tärkeää. Ne olivat tavallisia työläisiä, miehiä ja naisia, juutalaisia räätäleitä, venäläisiä ja italialaisia sikarintekijöitä, Amerikassa syntyneitä konetyöläisiä ja kirjaltajia; vielä kuului niihin "salonki-punikkeja" — isoja, moitteettoman ja loistavan näköisiä naisia, jotka tulivat tuohon pieneen taloon isoissa, moitteettomissa ja loistavissa autoissa, ja jättivät virkapukuiset ajurinsa odottamaan ulos tuntikausiksi kuunnellessaan Petterin kertomuksia. Muuan hyväntahtoinen nainen, jolla oli hulmuava huntu ja hieno tuoksu, aprikoi että Petteri kai on rahantarpeessa ja pisti kahdenkymmenen dollarin setelin hänen käteensä. Petteri, ihastuneena ja myöskin hämillään, sai uuden vaikutelman tästä hommasta, jota kutsuttiin "liikkeeksi", ja hän päätti, että niin pian kuin Guffey ei häntä enää tarvitse, rupeaa hän "punikiksi" oikein todella.
Hän eli mukavuudessa Todd sisarten luona. Sadie meni työhönsä ennen kahdeksaa aamulla, joka oli ennen kuin Petteri nousi ylös; mutta Jenni pysyi kotona ja laittoi hänelle aamiaisen, avasi oven hänen vierailleen ja yleensä piti huolen hänen mukavuudestaan. Hän ei ollut terve; kahdesti viikossa kävi hän lääkärin luona, joka hoiteli hänen selkärankaansa, ja lopun ajasta oli hänen määrä levätä, mutta Petteri ei koskaan nähnyt hänen lepäävän. Hän aina oli työssä "liikkeen" hyväksi — kirjoitteli osotteita kiertokirjeisiin, kirjoitteli kirjeitä, kulki kauppaamassa kirjallisuutta tai keräsi kolehteja kokouksissa. Hänellä ei ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, joka seikka kiusasi Petteriä, joka halasi rauhaa ylitse kaiken. Europassa oli miljonia miehiä armeijoissa tekemässä kaikkensa teurastaakseen toisensa. Tuo oli luonnollisesti kauheaa, mutta mitäpä se parani siitä, että sitä ajatteli? Sitä ei voitu lopettaa eikä se suinkaan ollut Petterin syy. Mutta tämä tyttöraukka oli erehtynyt luulemaan että tuo sota Europassa on hänen syynsä ja että oli hänen tehtävänsä saada se loppumaan. Kyyneleet tulivat hänen syviin, harmaisiin silmiinsä ja hänen leukansa vapisi tuskasta joka kerta kun hän puhui siitä; Ja Petteristä tuntui siltä ettei hän muusta puhukkaan. Jennillä näytti olevan ajatus että sota on lopetettava siten, että Europan työväestö saadaan nousemaan kapinaan. Ja hän luuli vielä että American Cityn työläisten on tehtävä kapina ensiksi, jotta europalaisille tulisi esimerkki, jota voivat seurata!
Ei Jenni salannut tätä tuumaansa lainkaan; hän usein pani punasen nauhan tukkaansa ja kiinnitti punasen merkin rintaansa ja meni kokouksiin myymään pieniä kirjasia, joissa olivat punaset kannet. Tietysti on Petterin velvollisuus antaa hänet ilmi raitiotietrustin salapoliisilaitoksen päämiehelle. Petteri oli pahoillaan tästä, ja häntä hävettikin; Jenni oli soma pikku tyttö, ja sieväkin ja voisi pitää hauskaa hänen kanssaan, jollei hän olisi niin kiintynyt asiaansa. Petteri katseli häntä, kun hän oli kumartuneena kirjoituskoneensa ääressä. Hänellä oli hienot, haileat hiukset, tasaiset valkoiset hampaat ja poskilla päilyili vieno puna, mennen ja tullen — niin, ei hän olisi pahannäköinen lainkaan jos hän vain suoristaisi itsensä ja hiukan "edistäisi kauneuttaan", niin kuin muut tytöt tekevät.
Mutta ei, hän oli aina jännityksessä, ja mikä pirullisinta, hän koetti saattaa Petterinkin samaan tilaan. Hän oli ehdottomasti päättänyt että Petterin täytyy suuttua työväenluokan kärsimien vääryyksien takia. Hän oli varma siitä, että Petteri tekee näin, kunhan häntä vain neuvotaan. Hän kertoi Petterille kamaloita juttuja, ja Petterin velvollisuus oli kauhistua; hänen täytyi koko ajan näytellä tunne-osaa. Hän antoi Petterille "kirjallisuutta" ja käski lukea, ja sitten uteli ja kyseli nähdäkseen, onko Petteri todella lukenut kirjan. Ja osasihan Petteri lukea — kiitos Pericles Priamin, joka oli opettanut Petterin pitämään huolta kiertokirjeistä ja ilmoituksista pikkupaikkojen lehdissä. Niinpä Petterin täytyi nyt istua nurkassa ja keskittää ajatuksensa sellaisiin kuin "Sosialismin aakkoset", "Pääoma ja köyhälistö" tai "Tie valtaan."
Petteri tuumi itsekseen että olihan osa hänen työstään koettaa saada selville juuri nämä seikat. Hänestähän tulee "punikki" ja hänen täytyy oppia puhumaan samaa kieltä kuin hekin; mutta se oli tavattoman väsyttävää ja täynnä pitkiä sanoja, joita hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Miksi eivät nämä ihmiset puhu Amerikan kieltä? Hän oli ennen jo tiennyt että maailmassa on sosialisteja ja myöskin "anarkisteja", ja hän oli luullut että ne ovat kaikki samallaisia. Mutta nyt hän kuuli ei ainoastaan sosialisteista ja "anarkisteista", vaan myöskin valtiososialisteista ja kommunistianarkisteista, kommunisti-syndikalisteista ja syndikalistianarkisteista, sosialisti-syndikalisteista ja revisionisteista ja guild-sosialisteista, puhumattakaan single-taxareista, liberaleista ja progressiveista ja monista muista lajeista, joita hänen oli puhuteltava ja luokiteltava ja kuunneltava kohteliaasti. Jokainen ryhmä painosti erikoisominaisuuttaan, joka erotti ne toisista, ja oli varma siitä, että he saarnasivat ainoaa tosi-totuutta; ja Petteriä kiukutti niin sanomattomasti heidän ijänikuinen puheensa — kuinka paljoa yksinkertaisempaa olikin lyödä ne kaikki yhteen läjään ja kutsua heitä "punikeiksi", niinkuin Guffey!
Petterillä oli jo ennestään ollut päässään että se mitä nämä "punikit" puuhasivat, oli rikasten omaisuuden jakaminen. Kaikki olivat selittäneet hänelle näin. Mutta nyt hän huomasi ettei tämä ollutkaan aivan oikein. Heidän tarkoituksensa oli että valtio ottaa hoitoonsa teollisuudet, tai että uniot tekevät sen, tai että kansa yleensä sen tekee. He huomauttivat postilaitoksesta, armeijasta ja laivastosta esimerkkeinä siitä, että valtio voi hyvin hoitaa asioita. Eikös se ollut hyvä? uteli Jenni. Petteri myönsi, mutta sisimmässään hän ajatteli että pirujako se häneen kuuluu. Ihmiset ovat helposti petettäviä ja herkkäuskoisia, ja vaikka asiat olisivat järjestetyt miten tahansa, niin aina olisi sellaisia, jotka keksisivät keinon elää toisten kustannuksella. Esimerkiksi tämä lapsi-parka, joka oli valmis uhrautumaan minkä harhaluulon tai kurjuudessa olevan henkilön hyväksi tahansa — voisiko koskaan olla sellaista yhteiskuntaa, jossa hän ei joutuisi jonkun mässääjän hyvän ruokahalun uhriksi?
Hän oli kahdenkesken Petterin kanssa kotona aamusta iltaan, ja Petterin mielestä hän päivä päivältä näytti sievemmältä. Myöskin oli silminnähtävää että hän piti Petteristä yhä enemmän, kuta kauvemmin tämä näytteli osaansa. Olihan Petteri syvästi myötätuntoinen ja helposti käännettävä aatteen puoltajaksi; hän käsitti kaiken, mitä Jenni selitti, hän kauhistui kauheita kertomuksia, hän oli valmis avustamaan Jenniä, kun tämä työskenteli nostattaakseen kapinaan American Cityn työläiset jotta Europan sota loppuisi. Petteri myöskin kertoi hänelle itsestään ja herätti hänessä myötätuntoa kovaa ja kurjaa kahdenkymmenen vuoden ikäistä elämäänsä kohtaan; ja kun hän itki Petterin kurjuutta, nautti Petteri siitä. Jostakin syystä tuntui niin hyvältä, kun Jenni otti osaa hänen kohtaloonsa; se tavallaan korvasi hänen kyllästymistään kuuntelemaan Jennin myötätunnon ilmaisuja koko työväenluokkaa kohtaan.
Petteri ei tiennyt, oliko Jenni kuullut hänen huonosta maineestaan, mutta hän oli varovainen — hän kertoi Jennille kaiken, ja näin poisti pahamaineisuutensa kärjen. Niin hänet oli petkutettu pahoille teille mutta se ei ollut hänen syynsä, hän ei ollut tiennyt paremmasta ja oli ollut olosuhteiden säälittävä uhri. Hän kertoi laajasti, miten "äijä" Drubb oli pitänyt häntä nälässä piessyt ja hakannut, kunnes kyyneleet kiilsivät Jennin silmissä ja valuivat poskia alas. Hän kertoi yksinäisyydestään, kärsimyksistään ja kurjuudestaan orpokodissa. Ja miten osasi hän, poikaparka, tietää että oli väärin avustaa Perlicles Priamia myymään Parasta Pakotuksen Parantajaa! Miten olisi hän voinut tietää, oliko tuo lääke hyvää tai huonoa — kun hän ei sitä vieläkään tiennyt! Mitä taas tuli Jimjambon temppeliin, niin oli Petteri siellä vain pessyt astioita keittiössä, aivan samoin kuin hotellien ja ravintoloiden astianpesijät tekevät.
Oli helppo tehdä tämä kertomus uskottavaksi, ja erikoisesti helppo siksi, että sosialisti Jennin elämänymmärryksen ensimäinen pykälä oli että taloudelliset olosuhteet ovat syynä inhimillisiin heikkouksiin. Tämä seikka avasi tien kaikenlaisille petkuttajille, ja tämä lapsiraukka oli niin helppo pettää, että Petteri olisi hävennyt tehdä hänestä uhria, jollei hän olisi sattunut olemaan hänen korkeampien tarkoitustensa tiellä — ja myöskin hän sattui olemaan nuori, vain seitsemäntoista hempeine silmineen ja viettelevine sulohuulineen, ja kahdenkesken hänen kanssaan aamusta iltaan.
Petterin rakkausseikkailut olivat tähän saakka olleet samaa maata kuin hänen muutkin elämän kokemuksensa; oli ollut toivoa ja ihmeellisiä haaveita, jotka hyvin harvoin toteutuivat. Petteri tiesi koko joukon tällaisista asioista; orpokodissa ei ollut montakaan pahetta, joita hän ei olisi nähnyt, hyvin harvoja riettaita mielikuvia, joita hän ei tuntenut. Pericles Priam oli elänyt kuin merimies — morsian joka satamassa; ja näissä pikkukaupungeissa ja maakylissä ei Petterillä yleensä ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin mihin Pericles meni, joten Petteri oli ollut todistajana monelle herransa seikkailulle ja vieläpä tämän uskottukin. Mutta näistä tytöistä ja naisista ei yksikään ollut tietävinäänkään Petteristä. Petteri oli vain "kakara"; ja kun hän vanheni eikä ollut enää kakara, vaan alhaisten viettien raatelema nuorukainen, niin eivät he sittekään edes ottaneet häntä huomioonsa — se ei kannattanut! Petteri ei ollut mitään; hänellä ei ollut yhteiskunnallista asemaa, ei rahaa, eikä minkäänlaista "vientiä"; pienikasvuinen kierohampainen ja toinen olkapää korkeammalla kuin toinen. Mitä hän voi odottaa naisilta muuta kuin ivanaurua ja tylyyttä?
Sitten Petteri tuli Jimjambon temppeliin, ja siellä tapahtui hänelle kerrassaan ruhjovaa — hän rakastui tuskaisesti silmiään ja korviaan myöten. Tässä laitoksessa oli kamarineitsyt, hurmaava irlannitar, jolla oli tukka kuin päivänpaiste, posket kuin omenat ja nauru, joka sai astiat hyllyllä tanssimaan. Hän nauroi Petterille, hän nauroi jokaiselle miehelle, joka koetti ottaa häntä vyötäisiltä. Hän antoi tuon yrityksen onnistua kerran pari kuukaudessa, pitääkseen miehet innostuneina ja pysyäkseen vireessä.
Ainoa mies, jota hän todella suosi, oli pesulaitoksien ajuri, ja Petteri havaitsi pian syyn siihen. Tällä ajurilla oli käytettävinään auto sunnuntaisin ja Nell pukeutui paraisiinsa ja lähti hänen kanssaan huviajelulle. Ajuri tuhlasi viikkopalkkansa huvittaakseen Nelliä näillä ajeluilla — Petteri tiesi sen siitä, että Nell ei pitänyt sitä salassa maanantai-aamuna. "Jessus, kun oli hauskaa!" oli hänen tapansa sanoa, ja sitten hän luetteli jääkermat, karusellit, onnenpyörät ja muut hassutukset. Hän kertoi tatueeratusta miehestä, viisijalkaisesta vasikasta ja naisesta, joka oli puoliksi mies — ja kalisteli koko ajan astioitaan.
Niin, hän oli ihmeellinen olento, ja Petterille kävi selväksi että hänen elämänsä lopullinen päämäärä oli saavuttaa moinen "hieno naisystävä." Hän huomasi että oli vain yksi edellytys, jota kaivattiin, ja se oli raha. Ei kukaan huomannutkaan, jos ei ollut rahaa. Ainoastaan kerran oli Nell lähtenyt hänen mukaansa, ja sillä kertaa menivät Petteriltä kuuden kuukauden säästöt, ja koska Petteri ei ollut voinut salata katkeruuttaan, kun ne menivät kaikki, sanottiin häntä "kitupiikiksi"', ja koko seurustelu loppui siihen.
Nell katosi samalla kertaa kuin muutkin poliisien hävitettyä "temppelin." Petteri ei tiennyt miten hänen oli käynyt, mutta vanhat haaveet häntä vieläkin seurasivat ja hän kuvitteli usein näin — jos poliisit olisivat saaneet hänet kiinni ja hän oli vankilassa, nyt kun hänellä oli "vaikutusvaltaa", nyt voisi hän koettaa saada hänet ulos vankilasta, viedä pois ja pitää piilossa pesulaitoksen ajurilta!
Nämä olivat unia; ja Petteri eli todellisuudessa, aivan uudessa maailmassa. Hän oli asettautunut Todd sisarusten kotiin — ja mikähän mahtaa olla näiden sisarten mielipide näistä lemmen hirveistä salaisuuksista?
Guffeyn kanssa oli sovittu että viikon kuluttua tulee Petterin tavata salaa erästä päämiehensä miehistä. Niinpä kertoikin Petteri sisarille että hän oli väsynyt olemaan vankina talossa ja että hänen täytyy saada raitista ilmaa.
"Eihän toki, Mr. Gudge" sanoi Sadie, "ette saa asettua sellaiseen vaaraan." Ja hänen kalpeat kasvonsa tulivat vieläkin kalpeammiksi. "Ettekö tiedä, että tätä taloa vahditaan? Ne vain toivovat saavansa teidät kiinni ulkona. Ja se olisi teidän loppunne."
"En sentään liene noin tärkeä henkilö", sanoi Petteri, mutta Sadie oli ehdottomasti toista mieltä, ja Petteri oli mielissään kun häntä sanottiin tärkeäksi tekijäksi.
"Oh!" huudahti tyttö. "Ettekö tiedä, kuinka paljon teidän todistuksestanne riippuu Gooberin puolustus? Tätä juttua seuraa tarkasti miljonia ihmisiä ympäri maapallon. Tässä jutussa koetetaan, Mr. Gudge — voidaanko työväenluokan johtajia murhata ilman taistelua? Ei, meidän täytyy näyttää että on olemassa suuri liike, koko maailman käsittävä työläisten nousu, taistelu palkkatyöläisten vapauttamiseksi —"
Petteri ei jaksanut kuunnella enempää tuollaista. "Hyvä", sanoi hän äkkiä keskeyttäen Sadien agitatsionipuheen. "Luultavasti on velvollisuuteni pysyä täällä, vaikka kuolisin keuhkotautiin raittiin ilman puutteessa." Hän näytteli marttyyriä; eikähän se ollut vaikeaa, sillä olihan hän marttyyri, ja näyttikin marttyyriltä toispuolisine vartaloineen ja kuluneine vaatteineen. Sekä Sadie että Jenni katselivat häntä ihaillen ja päästivät helpotuksen huokauksen.
Mutta myöhemmin pisti Petterin päähän keino. Hän sanoi Sadielle että hän voisi mennä vasta pimeällä ja kulkea takaovesta, joten kukaan ei häntä näkisi; hän ei menisi ihmisvilinään eikä kirkasvaloisille kaduille, joten ei olisi mitään vaaraa sitä, että hänet tunnettaisiin. Oli muuan mies, jota hänen on välttämättä tavattava ja joka oli hänelle velkaa rahaa; hän asui kaupungin toisessa laidassa — siksi hän ei halunnut Jennin seuraavan häntä.
Ja niin kiipesi Petteri sinä iltana taka-aidan yli naapurin kanapihaan ja siitä toiselle kadulle. Oli koko hauskaa kierrellä ja kaarrella väkijoukossa puistaakseen jäliltään jokaisen, joka yritti seurata — hän ei halunnut jätillään ketään "punikkia", joka sattumalta olisi tullut epäluuloiseksi "toveria" kohtaan. Määräpaikka oli loistoton majatalo, jonka nimi oli "American House" ja jossa Petteri nostettiin hissillä neljänteen kerrokseen, hän ei puhutellut ketään ja noputti kolmesti oveen, jossa oli numero 427. Ovi avautui, Petteri luiskahti sisälle, ja siellä hän tapasi Jerry McGivneyn, jonka naama muistutti rottaa.
"No, mitä olet saanut tietoosi?" kysyi McGivney; ja Petteri istuutui kertomaan. Innosta tutisevin käsin aukoi hän neuleita takinliepeissään ja veti esille muistiinpanonsa niistä ihmisistä, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan.
McGivney katsoi ne läpi nopeasti. "Jesus!" hän huudahti. "Mitäs hyvää näistä on?"
"No, ne ovat niitä punikkeja!" selitti Petteri.
"Tiedän sen", sanoi toinen, "mutta entäs sitten? Voimme mennä kuuntelemaan heidän puheitaan joka ilta. Meillä on heidän järjestöjensä jäsenluettelot. Mutta entäs Goober-juttu?"
"Tuota", sanoi Petteri, "ne agiteeraavat siitä kaiken aikaa. Ne ovat julkaisseet kirjotuksia minusta."
"Kyllä me sen tiedämme", sanoi McGivney. "Ja pirun hyvän jutun heille kerroitkin; varmaankin oli sinusta hauska kuulla itsesi puhuvan. Mutta mitä hyvää siitä meille on?"
"Mutta mitä te sitte haluatte tietää?" huudahti Petteri harmistuneena.
"Me haluamme tietää niiden salaiset suunnitelmat", sanoi toinen. "Me haluamme tietää, mitä ne tekevät ulottuakseen meidän todistajiimme; me haluamme tietää, kuka meiltä vie tietoja niille ja kuka on se vakooja, joka on vankilassa. Etkö tiedä?"
"E-en", sanoi Petteri. "Ei kukaan sanonut siitä mitään."
"Hyvä jumala!" sanoi salapoliisi. "Luuletko sinä että ne tuovat asioita sinulle hopeatarjottimella?" Hän alkoi uudelleen selailemaan Petterin muistiinpanoja ja lopuksi heitti ne tyytymättömänä vuoteelle. Hän alkoi urkkia Petteriä, ja Petterin harmi muuttui epätoivoksi. Hän ei tiennyt ainoatakaan asiaa, jota McGivney olisi vaatinut. Hänen koko viikon kestänyt "salapoliisina" olo oli mennyt hukkaan!
Salapoliisi ei valinnut sanojaan. "On aivan selvää, että olet pöhlö", hän sanoi. "Mutta olitpa mikä tahansa, niin meidän on tehtävä parhaamme. Nyt kiinnitä huomiosi ja keskitä ajatuksesi tähän: me tiedämme ketä nämä punikit ovat ja tiedämme mitä he opettavat; emmekä voi heittää heitä tyrmään sen takia. Me haluamme että saat tietoosi heidän vakoojansa nimen, ja kutka tulevat olemaan heidän todistajansa Goober-jutussa, ja mitä nämä tulevat todistamaan."
"Mutta miten voin minä saada tietooni tuollaisia asioita?" huudahtiPetteri.
"Sinun on käytettävä järkeäsi", sanoi McGivney. "Mutta annan sinulle neuvon: hanki itsellesi morsian."
"Morsian!" toisti Petteri ihmeissään.
"Niinpä tietenkin", sanoi toinen. "Niin aina menettelemme. Guffey sanoo, että on vain kolme tilaa, jossa ihmiset kertovat salaisuutensa: ensimäinen on, kun he ovat päissään, toinen, kun ovat rakastuneet —"
Sitten McGivney keskeytyi. Petteri, joka halusi täydentää kasvatustaan, kysyi: "Ja kolmas?"
"On silloin, kun he ovat sekä rakastuneet että päissään", oli vastaus. Ja Petteri oli vaiti, ihailun tyrmistyttämänä. Tämä salapoliisi-juttu näkyikin muuttuvan yhä monimutkaisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi kuta enemmän siihen tutustui.
"Etkö ole nähnyt tuossa joukossa tyttöä, josta pidät?" uteli toinen.
"Tuota — ehkä —" sanoi Petteri ujona.
"Sen luulisi olevan helppoa", jatkoi salapoliisi. "Tiedäthän että punikit ovat kaikki vapaarakastajia."
"Vapaarakastajia!" huudahti Petteri. "Mitä tarkotatte?"
"Etkös tiennyt sitä?" nauroi toinen.
Petteri tuijotti häneen. Kaikki naiset, jotka Petteri oli tuntenut tai joista hän oli kuullut, olivat ottaneet rahaa lemmestään. He joko ottivat rahaa suorastaan, tai he ottivat sitä auto-ajelujen, kukkien, makeisten ja huvittelujen muodossa. Oliko sitten mahdollista, että oli naisia, joille raha ei kelvannut kummassakaan muodossa, vaan joiden rakkaus oli tykkänään vapaata?
Salapoliisi vakuutti hänelle, että niin oli. "Ne kerskuvat siitä", sanoi hän. "Ne luulevat sen olevan oikein." Ja Petterin mielestä tämä oli kaikkein pöyristyttävin juttu, mitä hän vielä punikeista oli kuullut.
Niin, niin, kyllä, mutta kun hän asiaa tarkemmin mietti, oli sillä kyllä hyvätkin puolensa; olihan se kovin mukavaa miehelle — säästyi rahaa. Jos naiset halusivat olla noin tyhmiä — ja Petteri havaitsi ajattelevansa pikku Jenni Toddia. Ky-yllä Jenni voi olla noin tyhmä, sen voi helposti käsittää.
Hän auliisti jakoi kaikki mitä hänellä oli; ja olisihan luonnollista, että hän oli "vapaarakastaja."
Petterin valtasi, jätettyään McGivneyn, uusi ja ihmeellinen suunnitelma. Nyt hän ei olisi luopunut toimestaan millään hinnalla. Oli se sentään eri hauskaa tämä salapoliisina olo!
Oli jo myöhä ennen kuin Petteri ehti kotiin, mutta molemmat tytöt olivat ylhäällä odottaen häntä, ja selvästi näkyi helpotus, jota he tunsivat, hänen palatessaan ehjin nahoin. Hän huomasi, että Jennin kasvoissa näkyi syvempi osanotto kuin hänen sisarensa, ja tämä seikka herätti äkkiä uuden tunteen Petterissä. Jennin hengitys kävi kiivaammaksi, kun hän astui huoneeseen; ja tämä vaikutti samaa Petterinkin hengitykseen. Hän lämpeni äkkiä Jenniä kohtaan, hänelle tuli puhtaasti epäitsekäs halu lohduttaa ja rauhottaa häntä; mutta vaistomainen, ennen tuntematon, käsitys sukupuolipelistä ehkäisi tämän, ja hän sen sijaan kääntyi vanhemman sisaren puoleen ja vakuutti tälle ettei kukaan ollut häntä seurannut. Hän kertoi kadulla sepittämänsä laajan jutun, miten hän oli kymmenen päivää hakannut eräälle miehelle puita — kovaa työtä — ja sitten mies oli koettanut väistää maksua. Petteri oli tavannut hänet kotonaan tänä iltana ja oli onnistunut saamaan häneltä viisi dollaria ja lupiin jonkun dollarin viikossa, kunnes summa on maksettu. Tämä viimeinen siksi, että voisi vastakin mennä tapaamaan McGivneytä.
Petteri valvoi suuren osan yöstä miettien tätä uutta työalaansa — morsiamen tavottelua. Hän huomasi, että jo jonkun aikaa hän oli ollut hassahtanut Jenniin; mutta hän aikoi olla järkevä ja käytännöllinen valitessaan morsiamen. Hän halusi tietoja, ennen kaikkea. Keneltähän niitä mahtaisi enimmän saada? Hän ajatteli Miss Nebbinsiä, joka oli lakimies Andrewsin sihteeri; hän luonnollisesti tiesi salaisuuksia enemmän kuin kukaan muu; mutta hän oli vanhapiika, jolla oli silmälasit ja tasakärkiset kengät, eikä hän siis voinut tulla kysymykseenkään lemmen kohteena. Sitten hän ajatteli Miss Standishia, joka oli pitkä ja vaaleatukkainen kaunotar ja työskenteli eräässä vakuutusliikkeessä, mutta kuului sosialistipuolueeseen. Hän pukeutui hienosti ja Petteri olisi ollut iloinen, jos olisi voinut näyttää tuollaisen "mollan" McGivneylle ja muille Guffeyn apureille; mutta vaikka hän olisi kuinkakin koettanut nostattaa oman arvonsa tuntemista, ei Petteri voinut saada itseänsäkään uskomaan, että siitä mitään tulisi. Sitten oli Miss Yankovich, oikea ehta-punikki, joka kuului I.W.W. liittoon, mutta hän oli teräväkatseinen, mustasilmäinen ja helposti ärtyvä juutalainen, ja Petteri pelkäsi häntä. Sitten hän aavisti vielä, että hän oli kiintynyt McCormickiin — vaikkakaan näistä "vapaarakastelijoista" ei luonnollisesti voinut tietää mitään varmaan.
Mutta yhdestä tytöstä Petteri oli aivan varma, ja se oli pikku Jenni; hän ei luullut että Jenni tiesi paljoakaan salaisuuksia, mutta kaippa hän voi niitä ottaa tietoonsa. Kun hän kerran van saa Jennin omakseen, niin käyttää hän tyttöä kyselemään toisilta. Ja Petteri kuvitteli mielessään, millainen Jennin lempi tulee olemaan. Jenni ei ollut aivan sellainen, jota kutsutaan "hienoksi", mutta hänessä oli jotakin, joka pani Petterin luulemaan ettei häntä tarvitse hävetä. Uudet vaatteet vain, niin hän on sievä, ja hänellä oli tosihieno esiintymistapa — hän ei ollut ollut lainkaan hämillään, kun rikkaita naisia tuli autoissaan taloon; ja toiseksi, Jenni tiesi tavattoman paljon ollakseen tyttö — vaikkakaan hän ei tiennyt kaikkia asioita oikein.
Petteri ei tuhlannut aikaa ennenkuin alkoi työhön uudella alallaan. Seuraavan aamun sanomalehdissä oli tavalliset seikkaperäiset tiedot Flandereista; tuhansia miehiä ammuttiin melkein jokaisena päivän tuntina, miljonia miehiä kietoutuneena verileikkiin, jota oli jo kestänyt viikkoja, voipa kestää kuukausiakin. Ja tunteellinen pikku Jenni istui vesissä silmin ja kertoi näitä Petterille, kun tämä söi kaurapuuroa ja laihaa maitoa. Petterikin puheli siitä — kuinka paha se oli, ja kuinka heidän, pikku Jennin ja hänen, on se lopetettava. Hän oli nyt samaa mieltä Jennin kanssa; hän oli sosialisti ja kutsui Jenniä "toveriksi" kertoen että tyttö oli hänet käännyttänyt. Tytön silmät loistivat ilosta, ikäänkuin hän todella olisi tehnyt jotakin lopettaakseen sodan.
He istuivat sohvalla lukiessaan lehteä, ja he olivat yksin talossa.Petteri katsahti äkkiä ylös lehdestään ja hirveän hämillään sanoi:"Mutta toveri Jenni —"
"Mitä?" sanoi tämä katsoen Petteriin rehellisillä harmailla silmillään. Petteriä ujostutti ja pelotti pikkusen, tällainen salapoliisin työ oli uutta.
"Toveri Jenni", sanoi hän. "En tiedä, kuinka sanoisin, mutta pelkään että olen rakastumaisillani."
Jenni veti kätensä pois ja Petteri kuuli hänen vetävän äkkiä henkeään. "Oh, Mr. Gudge!" hän huudahti.
"Tuota —" änkytti Petteri. "Toivon ettette suutu."
"Elkäämme tehkö niin!" huudahti tyttö.
"Miksi ei, toveri Jenni?" Ja Petteri lisäsi: "En tiedä voinko sille mitään."
"Onhan meillä ollut niin hyvä olla, Mr. Gudge! Luulin että tulemme työskentelemään aatteen hyväksi."
"Mutta eihän se estä —"
"Mutta se tekee; se tekee ihmiset niin onnettomiksi!"
"Siis —", Petterin ääni vapisi, "siis ette välitä minusta vähääkään, toveri Jenni?"
Tyttö epäröi hetkisen. "En tiedä, en ole ajatellut —"
Ja Petterin sydän sykähti rajusti. Oli ensi kerta että kenenkään tytön täytyi miettiä ennenkuin vastasi tuohon Petterin kysymykseen. Ja epäröimättä — ikäänkuin olisi tehnyt tällaista "salapoliisityötä" ikänsä — hän otti hellästi Jenniä kädestä. "Pidättehän kuitenkin vähäsen minusta?" hän kuiskasi.
"Oh, toveri Gudge", vastasi tyttö, ja Petteri sanoi: "Kutsukaa minuaPetteriksi, olkaa, olkaa niin hyvä."
"Toveri Petteri", sanoi tyttö ja ääni värähti, ja silmät olivat luodut lattiaa kohti.
"Tiedän ettei minussa ole mitään rakastettavaa", pyyteli Petteri."Olen köyhä ja mitätön — en ole kaunis —"
"Oh, ei se ole syy!" huudahti Jenni. "Ei, ei. Miksi ajattelisin sellaisia? Olettehan toveri!"
Petteri oli osunut oikeaan puhuessaan täten. Ja hän jatkoi: "Ei kukaan ole koskaan minua rakastanut — ei kukaan välitä vähääkään köyhistä, joilla ei ole mitään tarjottavana —"
"Kuulettehan ettei se ole syy!" intti tyttö. "Älkää luulkokaan niin! Olette sankari! Olette uhrautunut aatteen hyväksi ja teistä vielä tulee aatteemme johtomies."
"Toivokaamme niin", sanoi Petteri vaatimattomasti. "Mutta, toveriJenni, miksi ette välitä minusta?"
Hän nosti silmänsä ja katsoi Petteriä silmiin, ja vapisevin huulin hän sanoi: "En ole terve, toveri Petteri. Ei minusta ole; olisi väärin, jos menisin naimisiin"…
Jossakin syvällä Petterin sisällä — jossa hänen sisäinen minänsä piilottelihe — tuntui kuin jääkylmää vettä olisi valettu hänen niskaansa. "Naimisiinko?" Kukas sellaisesta on puhunut? Petterin tunteet olisivat kuvautuneet parhaiten pilajuttujen tekijäin lauseella: "Tämä tuli niin äkkiä!"
Mutta Petteri oli liiaksi viekas näyttääkseen hämmästystään. Hän rauhotteli Jenniä: "Eihän meidän tarvitse mennä naimisiin aivan heti. Voin odottaa, jos vaan tiedän että pidätte minusta; ja joskus, kun tulette terveeksi —"
Tyttö puisti päätään surullisesti. "Pelkään etten koskaan tule oikein terveeksi. Ja toiseksi, kummallakaan meistä ei ole rahaa, toveri Petteri."
Jaa, siinä se nyt oli. Rahaa ja aina vain rahaa! "Vapaarakkaus" näkyikin olevan pelkkää unta.
"Voisinhan mennä työhön", sanoi Petteri — aivan kuin kuka jokapäiväinen ja kesy kosija tahansa.
"Mutta ette voi ansaita kylliksi meille kummallekin", vastusti Jenni, ja äkkiä hän hyppäsi ylös. "Ei, toveri Petteri, älkäämme rakastuko toisiimme. Älkäämme tehkö itseämme ja toisiamme onnettomiksi, työskennelkäämme aatteemme hyväksi. Luvatkaa että teemme niin!"
Petteri lupasi, mutta tietenkään hänellä ei ollut pienintäkään tarkotusta pitää lupaustaan. Hän ei ainoastaan ollut salapoliisi, vaan myöskin mies — ja molempina hän himoitsi toveri Jenniä. Hänellä oli aikaa, ja pitkin päivää hänen auttaessaan Jenniä kirjottelemaan osotteita kirjekuoriin, lähetteli hän silloin tällöin lemmensilmäyksiä, muka huomaamattaan. Ja Jenni tiesi nyt mitä nämä katseet merkitsivät ja hieno puna leikkieli hänen kasvoillaan ja kaulallaan. Hän oli tosiaankin sievä rakastuessaan, ja Petterin mielestä oli hänen uusi työalansa hauskin mitä hänellä elinikänään oli ollut. Hän menetteli viisaasti, karttoi erehdyksiä; ja ennenkuin Sadie tuli illalliselle olivat Petterin käsivarret pikku toveri Jennin vyötäisillä, ja Petteri suuteli hänen valkoista kaulaansa. Toveri Jenni itki hiljaa, ja hänen vastustuksensa oli heikennyt ja — loppunut.
Mutta oli vielä yksi pulma — Sadie. Sadien huulilla oli muuan ankara ilme, josta Petteri oli päätellyt että toveri Sadie ei varmaankaan hyväksy "vapaarakkautta" — eikä mitään muutakaan rakkautta kuin omaa rakkauttaan Jenniin. Hän oli ollut äitinä "pikkusiskolleen" kauvan aikaa; hän näki nälkää, jotta Jennillä olisi kylliksi ruokaa — ja Jenni antoi sen kenelle tahansa kulkevalle agitaattorille, joka sattui olemaan läsnä ruoka-aikoina. Petteri ei halunnut että Sadie tietäisi mitä hänen poissa ollessaan on tapahtunut, mutta pelkäsi kuitenkin ehdottaa Jennille että tämä pettäisi sisartaan.
Hän menetteli sangen kierästi. Jenni pyysi taaskin: "Me emme saisi tehdä tätä, toveri Petteri!" Ja Petteri myönteli — ehkä se oli väärin, ja paras olisi ehkä etteivät jatkaisi. Ja niin Jenni suki tukkansa ja suoristi puseronsa, ja hänen ilmeestään arvasi Petteri ettei Sadie tulisi tietämään mitään.
Seuraavana päivänä he suutelivat taaskin, mutta sitten taas päättivät että he eivät saa tehdä sitä; ja taaskaan ei Jenni kertonut sisarelleen. Ennen pitkää oli Petterin onnistunut kuiskutella että heidän lempensä on yksistään heidän asiansa eikä siitä vielä tarvitse kertoa kenellekään; he pitävät sen ihanana salaisuutenaan — eikähän siinä tapahdu kenellekään vääryyttä. Jenni oli joskus lukenut muutamasta runoilijasta, jonka nimi oli Mrs. Browning, joka oli ollut sairas syntymästään saakka, mutta jonka suuri ja ihana rakkaus oli parantanut: Tällainen rakkaus oli nyt tullut hänen osakseen; mutta ehkä Sadie ei ymmärtäisi sitä ja voisi ehkä sanoa että he eivät tunne toisiaan kyllin hyvin ja että olisi paras odottaa jonkun aikaa. He taas tiesivät että he tuntevat toisensa täydellisesti, joten ei ollut minkäänlaista syytä epävarmuuteen tai pelkoon. Petterin onnistui saada nämä seikat Jennin päähän hänen aavistamattaan etteivät ne olleet hänen omia ajatuksiaan.
Ja pitkin päivää rakasteli Petteri tyttöstä avustaessaan tätä kirjottamaan osotteita ja postittamaan kiertokirjeitä Gooberin puolustuskomitean puolesta. Hän teki todenteolla työtä, eikä se ollut vaikeaakaan, kun Jenni oli pöydän ääressä hänen vierellään ja hän voi pitää tyttöä kädestä silloin tällöin ja sulkea hänet syliinsä ja supatella lemmenmaireitaan. Ihana huumaus valtasi hänet: hänen pyyteensä kohosivat kuin tulvavesi — mutta pahuus! Sitten täytyi niiden painua jälleen. Hän onnistui vissiin asteeseen saakka, mutta siinä hän kohtasi vastarinnan niin jäykän kuin kivimuuri. Ei etemmäs!
Petter huomasi että McGivneyn puhe "vapaarakkaudesta" oli ollut julma erehdys. Pikku Jenni oli samallainen kuin kaikki muutkin naiset — hänen lempensä ei ollut "vapaa." Pikku Jenni halusi aviomiehen, ja joka kerta kun häntä suuteli, alkoi hän puhua naimisista, eikä Petteri uskaltanut antaa vihjaustakaan aivoituksistaan, sillä hän pelkäsi että koko asia menee auttamattomasti pilalle. Ja Petterin täytyi turvautua keinoihin, jotka olivat vanhemmat kuin mitkään "punikkien" opit. Hän teki hyökkäyksiäpä, ei minkään "vapaan rakkauden" tavalla, vaan niinkuin tekee mies, joka on kahdenkesken talossa seitsemäntoista vuotiaan tytön kanssa, jonka aikoo vietellä. Hän vannoi rakastavansa Jenniä suurella ja ikuisella rakkaudella. Hän vannoi etsivänsä työpaikan ja pitävänsä huolen hänestä. Ja sitten oli hän kärsivinään hirmuisia tuskia eikä sanonut voivansa elää ilman tyttöä. Hän pelasi tytön osaaottavalla luonteella ja hänen viattomuudellaan ja tuolla säälittävällä ja heikolla tuntehikkuudella, joka oli vetänyt hänet rauhanaatteeseen, altruismiin, sosialismiin ja kaikkiin muihin niihin "ismeihin", joista hänen päänsä oli sotkuisesti ja sekasortoisesti täysi.
Ja niin parin viikon kuluttua onnistuivat Petterin hyökkäilyt. Ja sitten hän oli hyvillään. Hänen ensimäinen morsiamensa! Kyllä se tämä salapoliisin toimi on toimien toimi! Petteri tiesi nyt että hän on oikea salapoliisi ja käyttää oikeita salakeinoja, ja että nyt hän on saamaisillaan selville Goober-jutun sisimmät salaisuudet!
Ja niinhän kävikin. Jenni oli rakastunut — voipipa sanoa, "juovuksissa lemmestä", joten hän täytti molemmat Guffeyn asettamat ehdot. Ja niin Jenni kertoi! Istuessaan Petterin sylissä käsikaulassa ja puhuessaan lapsuudestaan, onnellisista ajoista, jotka olivat olleet ennen kuin hänen isänsä ja äitinsä olivat surmautuneet tehtaassa, pikku Jenni mainitsi erään nuoren miehen nimen, joka oli Ibbetts.
"Ibbetts?" uteli Petteri. Se oli epätavallinen nimi ja kuulusti tutulle.
"Serkkumme", sanoi Jenni.
"Olenko minä tavannut häntä?" kysyi Petteri koettaen muistella.
"Et, hän ei ole ollut täällä."
"Ibbetts?" toisti Petteri — ja äkkiä hän muisti. "Eikö hänen nimensä ole Jack?"
Jenni ei vastannut heti. Petteri katsoi häneen ja kun heidän katseensa yhtyivät, huomasi hän että tyttöä pelotti. "Petteri!" hän kuiskasi. "Minun ei olisi pitänyt kertoa — ei kenellekään!"
Petterin sisällä oli iloa ja riemua. Kätkeäkseen ilonsa oli hänen pakko kätkeä kasvonsa tytön valkoseen, pehmeään kaulaan. "Kultaseni!" kuiskasi hän. "Lemmittyni!"
"Oh, Petteri!" huudahti Jenni. "Tiedäthän — etkö?"
"Tietysti", nauroi Petteri. "Mutta en kerro. Älä epäile luottaa minuun."
"Mutta Mr. Andrews kielsi niin kovin!" sanoi tyttö. "Hän vannotutti meitä ettemme kerro kenellekään."
"No, ethän ole kertonutkaan", sanoi Petteri. "Itse arvasin sen sattumalta. Sitä ei kenenkään tarvitse tietää. Ja jos tietäisivätkin, niin ei kukaan voisi syyttää sinua; täytyyhän heidän ymmärtää että tunnen Jack Ibbettsin — olinhan kyllin kauvan vankilassa."
Ja Jenni unohti pian koko asian, ja Petteri syleili ja suuteli häntä peittääkseen oman pulppuavan riemunsa. Hänhän oli täyttänyt tehtävän minkä Guffey oli hänelle antanut! Hän oli ratkaissut ensimäisen suuren ongelman Goober-jutussa! American Cityn vankilan vakooja, joka kantoi tietoja Gooberin puolustuskomitealle, oli Jack Ibbetts, muuan vartija ja Todd sisarusten serkku!
Oli onni että tämä oli Petterin ja McGivneyn kohtaamispäivä. Hän tuskin olisi voinut pitää aisoissa tätä salaisuutta huomiseen. Hän narrasi taas tyttöjä, hiipi jälleen kanapihan läpi ja meni American hotelliin. Kun hän käveli olivat hänen aivonsa täydessä työssä. Nyt hän oli saanut kyntensä hyvinvoinnin tikkaisiin, nyt olisi otetta parannettava.
McGivney näki heti Petterin kasvoista että jotakin oli tapahtunut."No?" kysyi hän.
"Minä tiedän sen!" huudahti Petteri.
"Tiedät? Mitä?"
"Vankilan vakoojan nimen."
"Kristus! Onko totta?" huudahti toinen.
"Ei epäilystäkään", vastasi Petteri.
"Kuka se on?"
Petteri puristi nyrkkiin kätensä ja nostatti rohkeutensa. "Ensin", sanoi hän, "täytyy meidän saada välimme selväksi. Mr. Guffey sanoi että minulle maksetaan palkkio, mutta ei sanonut, kuinka paljon ja milloin."
"Perkele!" sanoi McGivney. "Jos tiedät tosiaankin tuon vakoojan nimen, niin ei sinun tarvitse epäillä palkkiotasi."
"Oli miten oli", sanoi Petteri, "mutta haluaisin tietää, kuinka paljon saan ja miten sen saan."
"Paljonko haluat?" kysyi mies, jolla oli rotannaama. Ja kuin rotta, peräytyi hän loukkoon, ja hänen terävät, mustat silmänsä tarkastivat vastustajaansa. "Paljonko?" toisti hän.
Petteri oli tehnyt parhautensa valmistuakseen tätä hetkeä varten. Eikö hän työskennellyt American Cityn suurimman ja rikkaimman ryhmän, raitiotrustin, hyväksi? Sillä oli kymmeniä ja satoja miljonia dollareita — hän ei tiennyt kuinka paljon, mutta hän tiesi että hänen salaisuudestaan kannattaa maksaa hyvin. "Ajattelen että siitä pitäisi saada kaksisataa dollaria", sanoi hän.
"Varmasti", sanoi McGivney, "saat varmasti sen."
Ja heti Petterin mieli mustui. Mikä hupsu hän olikaan ollut! Miksei hänellä ollut rohkeutta pyytää viisi sataa? Hän olisi voinut vaatia vaikka tuhannen, ja sitten olisi hän ollut riippumaton koko ikänsä!
"No", sanoi McGivney, "kuka on vakooja?"
Petteri ponnistelihe kootakseen vieläkin enemmän rohkeutta. "Ensin pitää minun saada tietää, milloin saan rahat?"
"Hyvä jumala!" sanoi McGivney. "Kun sanot vain nimen, niin saat rahat. Mitä kitupiikkejä sinä luulet meidän olevan?"
"Saattaa olla", sanoi Petteri. "Mutta tiedättehän että Mr. Guffey ei antanut minulle syytä luulla että hän minua rakastaa. Tuskin vieläkään voin käyttää tätä kaivosta niinkuin ennen."
"Niin, hän koetti saada irti tietoja sinusta", sanoi McGivney. "Hän luuli sinua yhdeksi noista dynamiittisankareista — et voi moittia häntä. Sano minulle tuon vakoojan nimi, niin minä pidän huolen että saat rahat."
Mutta sittenkään ei Petteri myöntynyt. Hän pelkäsi rotannaamaista McGivneytä ja hänen sydämensä löi pelosta, mutta sittenkään hän ei vääjännyt. "Haluan nähdä ne rahat" intti hän itsepintaisesti.
"Kuule, mitä helvettiä sinä luulet minusta?" uteli salapoliisi. "Luuletko että minä annan sinulle kaksisataa dollaria ja sinä annat minulle jonkun olemattoman nimen ja karkaat?"
"Oh, en minä tee sitä!" sanoi Petteri.
"Mistäs sen tiedät?"
"Haluan olla vielä palveluksessanne."
"Hyvä. Mekin haluamme samaa. Tämä ei tule olemaan viimeinen salaisuus, jonka selität meille, ja tulet huomaamaan että pelaamme omiemme kanssa suoraa peliä — emmehän mitenkään muuten voisi menestyä. On koottu miljona dollaria Gooberin roikan hirttämistä varten, ja jos sinä teet tehtäväsi, saat varmasti osasi, ja ajallaan."
Hän puhui vakuuttaen ja Petteri oli vähällä uskoa. Mutta melkein koko elämänsä ajan oli hän nähnyt ihmisten hierovan kauppaa — lurjuksien koettavan vetää toisiaan nenästä — ja kun oli kysymys rahasta oli Petteri kuin tappelemaan opetettu koira, joka oli saanut hyvän otteen toista koiraa nenästä; koira ei ota lukuun toisen koiran tunteita eikä sitä, ihaileeko toinen koira sitä tai ei.
"Ajallaan?" sanoi Petteri. "Mitä merkitsee: 'ajallaan'?"
"Voi jumalani, jumalani!" sanoi McGivney harmissaan.
"Niin mutta minä tahdon tietää", sanoi Petteri. "Tarkotatteko että saan rahat, kun olen sanonut nimen, vai tarkotatteko että saan ne vasta sitten, kun olette saaneet selville onko se henkilö todella vakooja vai ei."
Näin kinailivat ja rähisivät he kuin tappelevat koirat ja suuttuivat yhä enemmän. Mutta Petteri oli se koira, jolla oli hyvä ote, ja hän piti lujasti kiinni. Kerran McGivney jo viittaili että raitiotrustilla oli ollut valtaa panna Petteri "rotkoon" kaksikin kertaa, ja on sillä valtaa tehdä se kolmastikin. Petteri oli vähällä pyörtyä pelosta, mutta ei kuitenkaan hellittänyt otettaan McGivneyn nenästä.
"Samapa se", sanoi rotannaamainen mies lopuksi. Hän sanoi sen väsyneen halveksivasti; mutta se ei huolestuttanut Petteriä lainkaan. "Samapa se, luotan sinuun." Hän pisti kätensä taskuunsa ja veti esille tukun seteleitä — kahdenkymmenen dollarin seteleitä, ja hän laski niitä kymmenen läjään. Petteri näki että tukkuun jäi vielä paljon, paljon, ja hän aavisti että hän ei ollut vaatinut niin paljoa kuin McGivney olisi ollut valmis hänelle antamaan — ja hänen sydämensä oli sairas. Mutta samalla kertaa hänen sydämensä sykki ilosta — sellainen ihmeellinen rustinki on ihmissydän!
McGivney asetti rahat vuoteelle. "Siinä ne ovat", hän sanoi, "ja jos sanot sen vakoojan nimen, niin saat ottaa ne. Mutta sinun on paras seurata neuvoani ettet niitä tuhlaa, sillä, jumalan kautta, jos olet erehtynyt vakoojaasi nähden, niin luulen että Ed. Guffey repii käsivarret ruumiistasi."
Petteriä ei pelottanut tämä. "Tiedän että mieheni on vakooja."
"No, kuka se on?"
"Jack Ibbetts."
"Eikä helvetissä!" huudahti McGivney epäuskoisesti.
"Jack Ibbetts, yksi vankilan yövartijoista."
"Tunnen hänet", sanoi toinen "Mutta mistäs olet saanut tuon luulon päähäsi?"
"Hän" on Todd sisarusten serkku."
"Ketäs ne Todd sisarukset sitten ovat?"
"Jenni Todd on morsiameni", sanoi Petteri:
"Morsian!" toisti toinen; hän tuijotti Petteriin, ja sitten hän nauroi. "Olet saanut morsiamen kahdessa viikossa? En olisi uskonut sinusta sitä!"
Se oli kaksiteräinen maire, mutta Petterin hymy ei ollut sen takia vähemmän leveä, ja kaikki hänen epätasaiset hampaansa näkyivät. "Samapa se", sanoi hän, "sain hänet; ja hän laverteli sen heti — että Ibbetts on hänen serkkunsa. Ja sitten hän säikähti, sillä lakimies Andrews oli kieltänyt heitä mainitsemasta serkkunsa nimeä kenellekään. Siitä voitte huomata että ne käyttävät häntä vakoojana — siitä ei ole epäilystäkään."
"Jumalani!" sanoi McGivney, ja hänen äänestään kuului että häntä todella harmitti. "Kuka olisi voinut uskoa? Ibbetts on niin kunnon mies kuin vain voi tavata — ja hän on punikki, ja petturi vielä! Sehän se onkin, joka tekee niin vaikeaksi pitää nämä punikit kurissa — ei koskaan voi olla varma siitä, kuka on heidän puolellaan, ei koskaan voi tietää, keneen luottaa. Miten ihmeessä ne onnistuvat siinä?"
"En tiedä", sanoi Petteri. "Ihmisiä on niin helppo pettää!"
"No niin, näen kuitenkin ettei sinua petetä helposti", sanoi rotannaamainen mies katsellessaan kun Petteri otti rahatukon vuoteelta ja pani sen huolellisesti sisätaskuunsa.
Rotannaamainen mies varotti Petteriä että hänen tulee olla varovainen siitä, miten kuluttaa tuota rahaa. Ei mikään olisi niin omiaan herättämään hänestä epäluuloja kuin se, että kuiskittaisiin että hän on "rahoissa." Hänen tulee osata todistaa saaneensa rehellisillä keinoilla joka sentin, mikä hänellä oli. Ja Petteri myöntyi kätkemään nämä rahat visusti siihen saakka, että oli päässyt eroon koko jutusta.
Sitten hän vuorostaan varotti McGivneytä. Jos Ibbetts ilman muuta menettäisi paikkansa, herättäisi se huomiota ja ehkä kääntäisi epäluuloja Petteriin. McGivney vastasi hymyillen ettei hän ollut syntynyt eilen. Jack Ibbetts tullaan ylentämään virassa ja hänet asetetaan johonkin sellaiseen toimeen, ettei hän kykene antamaan minkäänlaisia tietoja Goober-jutusta; sitten, jonkun ajan kuluttua, hänet saataisiin kiinni jostakin erehdyksestä tai saatettaisiin muuten pulaan, ja silloin hänelle annetaan potkut.
Näissä neuvotteluissaan Petteri ja tuo rotannaamainen mies juttelivat kaikista seikoista, jotka koskivat Goober-juttua, mikä tuli yhä monimutkaisemmaksi muuttuessaan yleiseksi, laajamerkitykselliseksi kysymykseksi. Uusia henkilöitä sekaantui yhtämittaa juttuun, ja yhä uusia ongelmoita sukeutui esille toinen toisensa perään; se oli mieltäkiinnittävämpää kuin sakkipeli. McGivney puhui totta sanoessaan että American Cityn suurliikemiehet olivat koonneet miljonan dollaria saattaakseen Gooberin joukkoineen hirteen. Aivan alussa oli luvattu seitsemäntoista tuhatta dollaria palkkioksi ilmiannoista, ja palkkioiden vaatijoita oli paljon. Pahinta oli että henkilöt, jotka näitä palkkioita vaativat, olivat tavallisesti huonomaineisia, joiden puheet eivät paljoakaan olisi merkinneet valamiehistön edessä; naiset olivat melkein poikkeuksetta prostituerattuja ja miehet entisiä kuritushuonevankeja, väärentäjiä, pelureita j.n.e. Joskus nämä eivät kertoneet entisyydestään ennenkuin puolustajat toivat sen päivänvaloon, ja silloin tuli kiire "korjailemaan" oikeuslaitosten pöytäkirjoja ja käyttämään muitakin yhtä jaloja keinoja ympäri maata.
Tällaisia todistajia oli Goober-jutussa tusinan verran. Ne olivat kertoneet juttunsa suurvalamiehistölle, mutta näissä jutuissa oli havaittu olevan lukemattomia virheitä ja ristiriitaisuuksia, joka seikka teki paljon työtä ja vastuksia Guffeylle ja hänen apureilleen. Onnettoman tapauksen kautta oli sattunut että Jim Goober oli vaimoineen katsellut kulkuetta erään talon katolta parin mailin päässä räjähdyspaikalta juuri samalla kertaa kuin hänen syytettiin asettaneen matkalaukun pommineen kulkueen eteen. Joku oli ottanut valokuvan tältä samalta katolta, ja tässä valokuvassa näkyi Jim Goober ja hänen vaimonsa — ja myöskin muuan iso kello erään jalokivikaupan ulkopuolella. Ja tässä kellossa näkyi selvästi tunti ja minuutti. Onneksi syyttäjäpuoli sai käsiinsä tämän valokuvan ensiksi; mutta nyt oli puolustuspuoli saanut vihiä siitä ja koetti saada sitä käsiinsä. Syyttäjäpuoli ei uskaltanut hävittää sitä, sillä sen olemassaolo voitiin todistaa; mutta tämä valokuva jäljennettiin niin monta kertaa, että kellon taulu tuli niin epäselväksi, jotta aikaa ei voinut enää nähdä. Nyt koetti puolustuspuoli saada todistetuksi että näin oli tehty.
Sitten olivat vielä puolustuspuolen todistajat. Toinen onneton sattuma oli että noin puoli tusinaa eri ihmistä oli nähnyt pommin heitetyn Guggenheimin osastokaupan katolta, mikä seikka oli tykkänään ristiriitainen syyttäjäpuolen matkalaukku-teorian kanssa, jolle koko syytös nojautui. Ja niinpä tuli välttämättömäksi "ulottua" näihin todistajiin. Yhdellä oli ehkä kiinnityslaina kotiinsa, se ostettiin ja vaadittiin maksettavaksi; toisella oli ehkä vaimo, joka halusi ottaa miehestään avioeron ja muuten saattaa hänet pulaan. Tai ehkä jollakin oli lemmenseikkailu jonkun toisen miehen vaimon kanssa; tai ehkä voitiin lähettää varta vasten joku nainen houkuttelemaan joku todistajista päivänvaloa karttaviin hommiin.
Sitten tuli ilmi että hyvin pian räjähdyksen jälkeen jotkut Guffeyn miehistä olivat moukareilla särkeneet katukäytävää ja rakennusta räjähdyspaikan kohdalta. Tätä vaati matkalaukku-teoria, ja näistä säretyistä paikoista oli otettu useita valokuvia. Mutta tuli myöskin ilmi että joku oli ottanut valokuvan tästä samasta paikasta ennenkuin tuo ylimääräinen särkeminen oli toimitettu, ja puolustuspuolella oli hallussaan tämä valokuva. Kuka oli ottanut tämän valokuvan, ja miten voitaisiin hänet saada "oivaltamaan asian oikean laidan"? Jos Petteristä olisi apua tällaisissa, niin olisi hän jutun loppuessa rikas mies.
Niiden neuvottelujen perästä oli Petterin pää täynnä haaveita, ja hän koetti kaikkensa saadakseen tietoja. Hän ja Jenni ja Sadie keskustelivat jutusta yhtämittaa, ja tytöt kertoivat vapaasti kaiken mitä olivat kuulleet. Tuli muita — nuori McCormick, Miriam Yankovich, lakimies Andrewsin sihteeri Miss Nebbins — ja he kertoivat mitä olivat saaneet tietää tai mitä luulivat ja mitä puolustuspuoli oli saanut ilmi. He olivat saaneet käsiinsä sen miehen serkun, joka oli ottanut valokuvan katolta; ja he koettivat saada hänet taivuttamaan valokuvaajaa puhumaan totta. Seuraavana päivänä voi tapahtua että Donald Gordon tuli epätoivon valtaamana ja kertoi tulleen ilmi että muuan puolustuspuolen tärkeimmistä todistajista, sekatavarakauppias, oli kerran rangaistu pilaantuneen juuston myymisestä! Ja niinpä joka ilta ennen maatamenoa Petteri teki muistiinpanojaan ja neuloeli niitä takkinsa liepeisiin, ja kerran viikossa hän meni tapaamaan McGivneytä, ja heille tuli aina intosta ja riitaa noiden tietojen arvosta.
Se oli mieltäkiinnittävää peliä, eikä Petteri olisi kyllääntynyt siihen koskaan, jollei hänen olisi ollut pakko olla päiväkaudet kahden pikku Jennin kanssa. Kuherruskuukausi on paikallaan, jollei sitä kestä enemmän kuin kuukauden, mutta ei kukaan voi kestää sitä ijankaiken. Pikku Jenni ei nähtävästi koskaan väsynyt suuteloihin eikä näkynyt koskaan pääsevän varmuuteen siitä, että Petteri häntä rakasti. Miehen rakasteleminen laimenee jonkun ajan kuluttua, mutta kaikesta päättäen ei nainen koskaan muuta sitä puheenaihetta; Jenni alinomaa arveli sitä ja tätä, punnitsi seurauksia ja vastuunalaisuutta, velvollisuuksia, mainetta ja muuta sellaista. Joka luonnollisesti oli sangen väsyttävää.
Jennin oli paha olla sen takia että hän petti sisartaan; hänen teki mieli kertoa Sadielle, mutta jostakin syystä oli helpompi jatkaa salaamistaan kuin tunnustaa että oli salannut. Petteri ei käsittänyt miksi lainkaan tarvitsisi kertoa Sadielle; hän ei käsittänyt mikseivät asiat saisi jatkua samalla tavalla yhä edelleenkin, ja miksei hän ja hänen morsiamensa voisi silloin tällöin pitää hauskaa, sen sijaan että aina ovat allapäin, aina murehtivat luokkasotaa, puhumattakaan maailmansodasta ja Amerikan edellytetystä osanotosta siihen.
Tämä ei tarkottanut sitä, että Petteri oli kovasydäminen ja tunteeton. Ei, kun Petteri sulki pikku Jennin syliinsä, oli hän syvästi liikutettu; hän tunsi todella, kuinka hellä ja hyvä ja sielukas tuo pikku tyttö oli. Petteri oli kahdenkymmenen vuotisen ikänsä kestäessä tullut selvästi tietoiseksi sellaisista, joita kutsuttiin "aatteiksi", "liikkeiksi" ja "uskonnoiksi." Eivät ne olleet muuta kuin syöttejä pöhlöille; ja on ijankaikkinen kilpailu pöhlöjen — jotka eivät halua mennä ansaan — ja "viisaiden" välillä, joiden on alinomaa keksittävä uusia syöttejä saadakseen nämä pöhlöt pauloihinsa. Petteri oli nyt jo niin paljon kuullut "toverien" puheita, että käsitti heidän syöttinsä olevan harvinaisen erinomaisen; ja niinpä oli tässä pikku Jenni täydellisesti heidän pauloissaan — ja minkäpä Petteri sille voi?
Mutta tämä kuitenkin kaikitenkin oli Petterin ensi lempi, ja kun hän oli lemmen huumaamana, käsitti hän Guffeyn puhuneen totta sanoessaan että kun on rakastunut, niin haluaa puhua totta. Petterin teki mieli välistä sanoa: "Heitä tuo saarnaaminen ja levähdä hetkinen! Nauttikaamme elämästä hiukan."
Väliin otti lujille olla sanomatta tuota — vaikkakin hän tiesi että se olisi koko lorun loppu. Kerran oli Jennillä uusi silkkipuku, jonka yksi noista rikkaista naisista oli hänelle ostanut huomattuaan hänen pukunsa kehnouden. Se oli pehmeää, harmaata silkkiä — halpaa silkkiä, mutta uusi, eikä Petteri ollut koskaan ennen halannut mitään niin hienoa. Se oli Jennin harmaiden silmien värinen, ja sen tuoreus sai hänen poskilleen vienon punan; tai lieneekö ollut niin, että kun Petteri häntä ihaili ja rakasteli enemmän, niin se toi veren hänen poskiinsa? Petterin teki mieli viedä hänet ulos ja näytellä häntä, ja hän painoi kasvonsa puvun pehmeihin poimuihin ja kuiskasi: "Kuuleppas, tytti, joskus me heitämme tämän ijankaikkisen murjottamisen joksikin aikaa."
Hän tunsi pikku Jennin kangistuvan ja vetäytyvän pois; joten hänen täytyi heti ruveta puuhiin korjatakseen vahingon. "Tahtoisin että tulisit terveeksi", sanoi hän. "Olet liian hyvä kaikille — kohtelet kaikkia muita hyvin, paitsi itseäsi."
Se mikä tyttöä oli säikäyttänyt, oli enemmän hänen äänessään kuin sanoissaan. "Petteri!" huudahti hän. "Mitä merkitsen minä tai kuka muu yksilö hyvänsä, kun miljonia nuoria miehiä ammutaan kappaleiksi ja miljonat naiset ja lapset kuolevat nälkään!"
Siinä sitä nyt taas oltiin, keskellä sotaa; Petterin täytyi ottaa osa tästä kuormasta, olla sankari, marttyyri ja "punikki." Samana iltapäivänä tuli kolme työtöntä "tuplajuulaista"; ja voi, kuinka väsynyt Petteri oli näihin kuleksiviin agitaattoreihin — kyllästyttäviin jurottajiin! Petterin teki mieli sanoa: "Lakatkaa loruamasta! Teidän 'aatteenne' ei ole mitään muuta kuin metku, jonka suojissa teette työtä kielellänne, sen sijaan että teidän täytyisi tarttua lapioon ja kuokkaan." Ja Petteri kuvitteli mielessään rähinää, minkä tuo lause synnyttäisi. Joku noista miehistä kysyisi: "Kuinka paljon olet sinä tehnyt työtä lapiolla ja kuokalla?" Toinen sanoisi: "Näyttää minusta kuin olisit löytänyt helpon työn jokapaikassa mihin olet mennyt." Seikka että tämä oli totta, ei suinkaan vähentänyt hänen hermostumistaan, ei tehnyt hänelle helpommaksi tavata toveri Smithiä, veli Brownia ja työläis-toveri Jonesia, joka oli juuri päässyt vankilasta, ja kuunnella heidän kovanonnen kertomuksiaan ja nähdä heidän ottavan pöydältä ruokaa, jota Petteri, erikoisesti halusi ja — katkerinta kaikista — antaa heidän luulla että he pettivät hänet jutuillaan!
Tuli aika, jolloin Petteri ei sitä enää jaksanut kestää. Ollessaan sulettuna tuohon taloon aamusta iltaan, alkoi hän tulla yhtä hermostuneeksi kuin kahleissa oleva koira. Jollei hän pääsisi jälleen ulos maailmaan, ei hän voisi estää tulemastaan ilmi. Hän selitti että lääkärit olivat sanoneet että hänen terveytensä ei kestä olla alinomaa sisällä, ja että hänen täytyy saada raitista ilmaa. Ja hän pääsi näin kulkemaan ulkona yksinään, ja oli paljoa helpompi. Hän voi tuhlata hiukan rahojaan; hän voi mennä johonkin hiljaiseen ravintolan nurkkaan ja syödä lihapaistia niin paljon kuin halusi ilman että kenenkään "toverin" silmät sitä seurasivat ja katsoivat häneen moittien. Petteri oli elänyt vankilassa orpokodissa ja suutari Smithersin luona, mutta missään ei elämä ollut niin laihaa kuin Todd sisarusten kotona, sillä sisaret lahjottivat melkein kaiken mitä heillä oli Gooberin puolustuskomitealle ja American Cityn sosialistilehdelle, "Clarionille."