Petteri meni lakimies Andrewsin luo ja pyysi työpaikkaa: hän sanoi haluavansa työskennellä jutun hyväksi, ja niin hänet pantiin työhön puolustuskomitean konttoriin, jossa hän kuuli puhuttavan jutusta aamusta iltaan ja sai tietoonsa paljon arvokasta. Hän oli kohtelias ja sai ystäviä; ennen pitkää hän oli tutustunut puolustuspuolen yhteen parhaimmista todistajista ja sai selville että kerran tämä mies oli ollut sekaantunut erääseen avioerojuttuun. Petteri sai ilmi kysymyksessä olevan naisen nimen, ja Guffey ryhtyi työhön laittaakseen hänet American Cityyn. Tämä tehtäisiin viekkaasti, ilman että naisella oli aavistustakaan mihin häntä tultaisiin käyttämään. Hänelle laitettaisiin tilaisuus tavata entistä lemmittyään, ja vanha rakkaus leimahtaisi uuteen liekkiin, ja Guffey asettaisi puolen tusinaa miehistään laukaisemaan ansan — ja siinä olisi muuan Goober-jutun puolustus-todistajista mennyttä miestä! "On aina jotakin, johon ne saa tahriintumaan", sanoi McGivney ja maksoi mielihyvällä Petterille viisisataa dollaria tästä tiedosta.
Petteri olisi ollut hurjan onnellinen, mutta juuri tähän aikaan hänelle sattui kamala onnettomuus. Jenni oli viime aikoina puhunut naimisiin menosta yhä enemmän, ja nyt hän ilmaisi Petterille syyn, joka teki naimisiin menon välttämättömäksi. Tyttö sanoi tämän alasluoduin kasvoin ja punastuneena ja vavisten; ja Petteri oli niin tyrmistyksissään, ettei hän voinutkaan näytellä osaa, jota häneltä odotettiin. Tähänastisissa lemmenongelmissa hän oli ottanut tytön syliinsä ja lohdutellut häntä, mutta nyt näkyivät hetkisen hänen todelliset tunteensa.
Jenni raivostui heti. Mikä häntä vaivasi? Eikö hän aikonutkaan naida, vaikka oli luvannut? Käsitti hän kai sen, ettei enää voi lykätä? Ja Petteri joka ei tiennyt hysterisistä kohtauksista mitään, menetti älynsä kerrassaan eikä keksinyt parempaa keinoa kuin juosta ulos talosta läimäyttäen oven kiinni mennessään.
Kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä selvemmin hän käsitti että hän oli nyt pirun merrassa. Raitiotietrustin palvelijana hän oli arvellut olevansa turvassa vastuunalaisuudelta lakiin nähden; mutta hän oivalsi että tässä oli pula, josta kaupungin mahtimiehet eivät voisi häntä pelastaa. Voisivatkohan ne järjestää asioita niin, että hän voisi naida tytön, ja sitten päästä vapaaksi hänestä, kun hänen työnsä on tehty?
Petteriä pelotti niin, että hänen täytyi soittaa puhelimella Guffeyn konttoriin ja saada käsiinsä McGivney. Tämä oli vaarallista, sillä syyttäjäpuoli yhdisteli salaa puolustuspuoluelaisten johtolankoja omiinsa, ja pelkäsi että puolustajat tekevät samallaista. Huolimatta tästä vaarasta Petteri käski McGivneyn tulla tavalliseen paikkaan; ja siellä he juttelivat tästä asiasta ja Petterin pelko osottautui oikeaksi. Kun hän kertoi pulansa McGivneylle, nauroi tämä rotannaamainen mies hänelle vasten kasvoja. Se oli hänen mielestään niin hassua, ettei hän lopettanut nauramistaan ennenkuin huomasi että hänen vakoojansa oli raivostua.
"Mitä nauramista siinä on?" uteli Petteri. "Jos minä olen mennyttä, niin mistä saatte lisää tietoja?"
"Mutta jumalani!" sanoi McGivney. "Miksikä hankit itsellesi sellaisen tytön?"
"Minun oli otettava sellaisen kuin sain", vastasi Petteri. "Ja sitäpaitsi, ne ovat kaikki samanlaisia — niille käy huonosti, eikä sitä voi auttaa."
"Voipa tietenkin!" sanoi McGivney. "Mikset ennen sanonut? Mutta jos sinulla nyt on vastuksinasi naimiskauppa, niin on se sinun asiasi; et voi vyöryttää sitä minun niskoilleni."
He inttivät ja väittelivät. Rotannaamainen mies sanoi olevansa varma siitä, ettei ollut mitään keinoa, jolla Petteri olisi muka naivinaan tytön ja pääsisi siitä sitten irti. Hän joutuisi vain vielä pahempaan pulaan — ja luonnollisestikaan ei hänestä enää olisi vakoojaksi. Ainoa minkä hän voi tehdä on antaa tytölle jonkun verran rahaa ja lähettää hänet jonnekin, jossa vika korjataan. McGivney lupasi hankkia tietoonsa lääkärin, joka tekisi työn.
"Niin, mutta mitäs minä hänelle sanon?" sanoi Petteri. "Tarkotan että miksi en nai häntä!"
"Keksi joku juttu", sanoi McGivney. "Sopisihan sinun 'muistaa' että sinulla on jo vaimo." Sitten kun hän huomasi Petterin epäilevän: "Sen voi helposti tehdä. Laitan sinulle akan, jos vain haluat. Mutta sitä ei tarvita — kerro vain tytölle joku kovanonnen juttu. Sano että sinulla on vaimo ja että olet toivonut pääseväsi hänestä eroon, mutta nyt oletkin saanut tietää ettei se käykään päinsä. Sano että vaimosi on saanut vihiä siitä, mitä sinä oikeastaan täällä hommaat ja nyt tekee sinulle uhkavaatimuksia. Ja koeta tehdä asiat niin, ettei tyttö voi tehdä mitään, jottei hän vahingoittaisi Gooberin puolustusta. Ja jos hänellä Gooberin puolustus on sydämenasianaan, niin ei hän häväise sinua; ehkä ei kerro edes sisarellensakaan."
Petterille ei ollut mieluista tehdä niin. Hän oli näkevinään pikku Jennin hysteerisenä sohvalla, kuten hän oli ollut Petterin lähtiessä, ja hän pelkäsi pitkää tunnekohtausta, joka nyt näytti olevan välttämätön. Kuitenkin näytti siltä, että hänen on pakko siihen alistua; hän ei voinut keksiä mitään parempaa. Ja sen pitää tapahtua vielä nopeaankin, sillä parin tunnin kuluttua tulisi Sadie kotiin, ja silloin se olisi ehkä myöhäistä.
Petteri kiirehti takasin Todd sisarusten kotiin, ja siellä oli kalpeakasvoinen pikku Jenni pitkällään vuoteella, yhä nyyhkien. Olisi luullut että hän oli jo ehtinyt kuluttaa kaikki tunteensa loppuun; mutta naisten tunteilla ja tunnepurkauksilla ei ole loppua koskaan. Niin pian kuin Petteri oli alkanut nöyryyttävän tunnustuksensa että hänellä jo on vaimo, hyppäsi pikku Jenni vuoteeltaan hirveästi huudahtaen ja seisoi kääntyneenä Petteriin, kasvojen ilme kuin houruinhuoneesta karanneen haamun. Petteri koetti selittää että se ei ollut hänen syynsä, hän oli luullut pääsevänsä vapaaksi minä päivänä tahansa. Mutta Jenni painoi kädet otsaansa ja huusi: "Olet pettänyt minut! Olet pettänyt minut!" Ja Petterin sisällä kuiskasi kyllästynyt pikku perkele, — tämähän on ihan kuin liikkuvissa kuvissa!
Hän koetti ottaa tyttöä kädestä ja puhua hänelle järkeä, mutta tämä karkasi hänen luotaan toiselle puolen huonetta ja seisoi siellä katsoen häneen niinkuin hän olisi ollut joku villi elukka, jonka Petteri oli saanut ansaansa ja koetti tappaa. Jenni piti niin pahaa elämää, että Petteri pelkäsi naapurien tulevan hätään; ja hänen täytyi osottaa hänelle, että jos tämä asia tulisi julkiseksi, olisi hänen todistuksensa arvo mennyttä, ja näin ollen olisi Jennin syy, kun Jim Goober joutuisi hirteen.
Silloin vaikeni Jenni, ja Petteri sai sananvuoron. Hän kertoi salakavalista keinoista, joita häntä vastaan oli yritetty; syyttäjäpuolelta oli tullut mies ja luvannut hänelle kymmenen tuhatta dollaria jos hän pettäisi Gooberin puolustajat. Ja nyt, kun hän oli kieltäytynyt, koettivat he uhkailla häntä hänen vaimollaan. He olivat jotenkin saaneet vihiä että hän on rakastunut, ja he aikoivat käyttää tätä seikkaa tehdäkseen hänet itselleen vaarattomaksi.
Jenni ei vieläkään antanut Petterin koskea itseensä, mutta hän myöntyi istumaan rauhassa tuolilla, kun he miettivät mitä tehtämän piti. Jenni sanoi että tapahtuipa mitä tahansa, Gooberin puolustusta he eivät saa vahingoittaa. Petteri oli tehnyt hänelle hirvittävää vääryyttä, mutta hän tulee yksin kärsimään rangaistuksen, olipa se mikä tahansa; hän ei tulisi koskaan sekottamaan Petteriä siihen.
Petteri alkoi selittää. Ehkä se ei olekaan niin vaarallista kuin mitä Jenni pelkäsi. Hän oli ajatellut tätä asiaa; hän tiesi missä hänen entinen isäntänsä, Pericles Priam, asui, ja Pericles oli nyt rikas, ja Petteri oli varma että hän saisi lainaan kaksi sataa dollaria ja niitähän on sellaisia paikkoja, jonne Jenni voisi mennä — olihan keinoja, joilla pääsee tällaisesta —
Mutta pikku Jenni keskeytti hänet. Muutamissa suhteissa hän oli vain lapsi, mutta toisissa kypsynyt nainen. Hänellä oli joitakin varmoja mielipiteitä, ja kun sattui niitä vastaan, niin oli kuin olisi ollut edessä kivimuuri. Hän ei halunnut kuullakaan Petterin esitystä; se olisi murha.
"Eihän nyt", sanoi Petteri, matkien McGivneytä. "Se ei ole mitään; kaikki tekevät sitä." Mutta kaikesta päättäen ei Jenni edes kuunnellut mitä hän sanoi. Tyttö istui tuijottavin silmin ja nyppi sormillaan pukuaan. Petteri katseli näitä sormia ja ne hermostuttivat häntä. Ne olivat kuin hullun sormet; ne toivat ilmi kaikki ne tunteet, mitkä Jennin muu ruumis tukehdutti ja esti.
"Kun sinä et ottaisi sitä niin vakavasti!" pyyteli Petteri. "Se on surkea sattuma, mutta se on tapahtunut, ja meidän on pelastettava mitä pelastettavissa on. Kyllä minä joskus vielä pääsen vapaaksi; joskus vielä menemme naimisiin."
"Lakkaa, Petteri!" kuiskasi tyttö jännittyneestä "En halua puhutella sinua, jollei sinulla ole mitään muuta sanomista. En tiedä, olisinko halukas menemään naimisiin kanssasi — nyt kun tiedän että olet voinut pettää minut — että olet voinut pettää minua päivästä toiseen useita kuukausia."
Petteri luuli että hän taaskin tulee hysteriseksi, ja Petteriä pelotti. Hän koetti rauhottaa tyttöä, mutta äkkiä tämä hypähti pystyyn. "Mene pois!" hän huudahti. "Anna minun olla yksin. Mietin tätä ja päätän itse mitä on tehtävä. Mitä tahansa teenkin, en tule häväisemään sinua, niin jätä minut yksin, mene pian!"
Jenni ajoi hänet ulos talosta, ja Petteri meni, vaikkakin aavistaen pahaa. Hän käveli pitkin katuja, tietämättä mitä tehdä, ja mietti niitä tyhmyyksiä, joita hän oli tehnyt ja kiusasi itseään tuolla kaikkein kiusaavimmalla ajatuksella: kuinka erilainen olisikaan elämäni ollut, jollen olisi tehnyt niin — tai jos olisin tehnyt näin. Tuli illallisen aika ja hän osti itselleen hyvän aterian, mutta ei sekään häntä lohduttanut tykkänään. Hän tiesi että Sadie nyt tulee kotiin. Mahtaakohan Jenni kertoa hänelle, vai ei?
Sinä iltana oli Gooberin puolustuskomitean kutsuma suuri joukkokokous, ja Petteri meni sinne, ja se tuntui huonoimmalta työltä mitä hän olisi voinut tehdä. Hänen mielensä ei ollut sellaisessa kunnossa, että hän olisi voinut pysyä tyynenä tämän joukon rajun mielenkuohun keskellä. Petterin mielessä väikkyi kuva hänestä itsestään, kun hänet paljastetaan ja tuomitaan; hän ei ollut lainkaan varma ettei sellaista tapahtuisi. Ja tässä oli tämä kokous — tuhansia työläisiä, känsittyneitä seppiä, satamatyöläisiä siankinkkuja muistuttavine harteineen ja ajureita muurinmurtajia muistuttavine nyrkkeineen, pitkätukkaisia radikaleja, sataa eri vaarallista lajia, naisia, jotka heiluttivat punasia nenäliinoja ja kirkuivat, kunnes he Petterin mielestä muistuttivat hirviöitä, joilla hiuksina oli kiemurtelevia käärmeitä.
Sellaista oli Goober-jutun synnyttämä hurjistuneisuus kansanjoukoissa; ja luonnollisesti Petteri tiesi olevansa kaikkien näiden ihmisten pettäjä, syöpä mato, myrkyllinen käärme. Jos ne milloinkaan saisivat tietää, mitä hän teki — jos esimerkiksi joku nyt nousisi seisomaan ja paljastaisi hänet — niin he ottaisivat hänet kiinni ja repisivät hänet kappaleiksi. Ja ehkä nyt paraikaa pikku Jenni kertoi Sadielle, Sadie kertoisi Andrewsille, ja Andrews tulisi epäluuloiseksi, asettaen vakoojia Petterin jäljille. Ehkä niillä nyt jo on vakoojia, ja he tietävät hänen ja McGivneyn kohtauksista!
Tällaisten pelottavien aatosten valtaamana täytyi Petterin kuunnella Donald Gordonin, John Durandin ja satamatyöläisten virkailijan, Sorensonin puheita. Hänen täytyi kuunnella kun Guffeyn tekemiä metkuja paljastettiin toinen toisensa perään; hänen täytyi kuunnella, kun kauntin piirisyyttäjää kutsuttiin valapattoisten opetusisäksi ja hänen apurejansa roistoiksi ja väärentäjiksi. Petteri ei käsittänyt kuinka voitiin sallia sellaista — miksi näitä puhujia ei pistetty tyrmään. Sen sijaan oli hänen istuttava siellä ja kuunneltava; hänen täytyi vielä olla muka hyväksyvinäänkin tuollainen ja taputtaa käsiään! Ja kaikkien muidenkin raitiotrustin ja piirisyyttäjän salapoliisien oli kuunneltava ja olla hyväksyvinään! Käytävässä oli Petteri tavannut Miriam Yankovichin ja istui nyt hänen vieressään. "Katsokaa", sanoi tämä, "tuolla on kaksi salapoliisia. Katsokaa niiden naamaa!"
"Ketkä?" sanoi Petteri.
Ja tyttö vastasi: "Tuo mies, joka on tappelijan näköinen; ja hänen vieressään on toinen, jolla on rotan naama." Petteri katsoi ja huomasi sen olevan McGivneyn; ja McGivney katsahti Petteriä, mutta ei näyttänyt merkkiäkään.
Kokous kesti miltei puoliyöhön saakka. Koottiin useita tuhansia dollareita Gooberin puolustusrahastoon. Hyväksyttiin raivokkaita päätöslauselmia, joita päätettiin lähettää jokaiselle union osastolle koko maassa. Petteri lähti pois ennen kuin kokous loppui, sillä hän ei enää voinut kestää pelkonsa jännitystä. Hän tunkeutui väkijoukon läpi ja eteisessä kohtasi Pat McCormickin, I.W.W.-läisen.
Tämän kasvoista kuvastui enemmän kiihtymystä kuin Petteri oli koskaan ennen huomannut. Petteri luuli sitä kokouksen aiheuttamaksi, mutta McCormick hyökkäsi hänen luokseen, huudahtaen:
"Oletteko kuullut?"
"Mitä?"
"Pikku Jenni Todd on tappanut itsensä!"
"Jumalani!" huudahti Petteri säpsähtäen.
"Ada Ruth kertoi minulle juuri. Sadie löysi erään kirjelipun tullessaan kotiin. Jennie oli mennyt — hän aikoi hukuttaa itsensä."
"Mutta mitä — miksi?" kysyi Petteri kauhistuneena.
"Hän kärsi niin kovin, hänen terveytensä oli niin pahoin pilalla — hän pyytää Sadietä ettei tämä haettaisi hänen ruumistaan, sillä he eivät tule koskaan sitä löytämään."
Ja vaikkakin Petteri oli melkein tyrmistyneenä kauhusta, oli hänen sisässään joku paikka, joka tunsi helpotusta. Pikku Jenni oli pitänyt sanansa! Petteri oli turvassa!
Niin Petteri oli turvassa, vaikkakin vaara oli ollut suuri, ja hänen osassaan oli vielä joitakin ikäviä kohtauksia näyteltävänä. Hänen täytyi mennä jälleen Todd sisarten kotiin, tavata surun murtama Sadie, ja itkeä ja kauhistua noiden muiden kanssa. Olisi näyttänyt epäilyttävältä, jollei hän olisi mennyt; "toverit" eivät olisi koskaan antaneet sitä anteeksi. Sitten harmikseen huomasi hän että Sadie oli jotenkin päässyt mielessään varmuuteen Jennin todellisesta kohtalosta. Hän pakotti Petterin erääseen nurkkaan ja syytti häntä; ja Petteri seisoi siellä kieltäen sen jyrkästi ja toivoen että lattia avautuisi ja nielisi hänet.
Kesken hänen kieltelemisensä nerokas tuuma pisti hänen päähänsä. Hän alensi äänensä häpeissään. Silloin tällöin oli muuan nuori mies tullut tapaamaan Jenniä. "Jenni pyysi etten kertoisi." Petteri epäröi hetkisen, ja sitten teki mestari-leikkauksen. "Jenni sanoi minulle että hän on vapaarakkauden kannalla; ja hän selitti minulle vapaarakkautta. Sanoin etten ollut sen kannalla, mutta tiedättehän, Sadie, että kun Jenni oli päättänyt jotakin, pani hän sen täytäntöön. Ja niin olin varma että minun olisi paras pysyä erilläni koko asiasta."
Sadie miltei menetti järkensä tästä. Hän katsoi raivostuneenaPetteriä. "Häväisijä! Piru!" huudahti hän. "Kuka oli tämä mies?"
Petteri vastasi: "Hänen nimensä oli Ned. Siksi ainakin Jenni häntä kutsui. Ei kuulunut minulle ottaa siitä lähemmin selvää."
"Teidän asianne ei ollut pitää huolta viattomasta lapsesta?"
"Jenni sanoi itse että hän ei ole viaton lapsi, hän desi varmasti mitä teki — kaikki sosialistit tekivät niin." Ja tähän loppulaukaukseen lisäsi hän että hän ei ollut pitänyt sopivana vakoilla ihmisten siveellisyyttä talossa, jossa hän oli vieraana. Kun Sadie yhä sittenkin vielä epäili häntä ja haukkuikin häntä, valitsi hän helpoimman tien pulmasta ulos — oli raivostuvinaan ja riensi ulos.
Petteri oli varma että Sadie ei tulisi levittämään juttua hyvinkään laajalle; se olisi liian häväisevää sisarelleen ja hänelle itselleen; ja ehkä, kun hän oli miettinyt sitä, hän uskoisi Petterin kertoman jutun; ehkä hän itsekin oli "vapaarakastaja." McGivneyhän sanoi varmaan että kaikki sosialistit olivat ja hän oli tutkinut heitä paljon. Joka tapauksessa täytyi Sadienkin ajatella ensiksi Goober-juttua, niinkuin pikku Jenni oli tehnyt. Tässä oli Petterin valtti, ja hän mietti että hänen kannattaa antaa anteeksi, joten hän meni puhelimeen, soitti Sadielle ja sanoi: "Haluan teidän tietävän etten kerro tästä mitään kenellekään; se ei tule kenenkään tiedoksi muiden kuin teidän itsenne kautta."
Oli kuitenkin puolisen tusinaa henkilöä, joille Sadie lienee kertonut. Miss Nebbins oli jäätävän kylmä kun Petteri meni tapaamaan Mr. Andrewsia; Miriam Yankovichin kohteliaisuus oli kadonnut ja useat muut naiset kohtelivat häntä jäykästi. Mutta ainoa, joka puhui tästä asiasta, oli Pat McCormick, I.W.W.-läinen poika, joka oli kertonut Petterille pikku Jennin itsemurhasta. Ehkä Petteri ei ollut osannut näytellä kyllin hyvin tuona hetkenä, tai ehkä McCormick oli havainnut Jennin ja Petterin vaihtavan lemmenkatseita. Petteriä oli aina vähän hermostuttanut tämä hiljainen irlantilainen, jonka tummat silmät harhailivat henkilöstä toiseen ja jonka katse näytti tunkevan sisimpiä ajatuksia tarkastamaan.
Nyt olivat Petterin pahimmat aavistukset toteutuneet. "Mac" ahdisti hänet erääseen nurkkaan ja heristi nyrkkiään hänen nenänsä alla ja sanoi hänelle että hän on "saastainen koira", ja että jollei Goober-juttu estäisi, niin tappaisi "Mac" hänet empimättä.
Ja Petteri ei uskaltanut aukaista suutaan; irlantilaisen kasvojen ilme oli niin hurja, että Petteri todella pelkäsi henkeään. Jumala, kuinka vihattavia nämä punikit olivat! Ja tässä oli nyt Petterillä kaikkein pahin niistä edessään? Tästä lähtien olisi hänen henkensä aina vaarassa tämän villin irlantilaisen takia! Petteri vihasi häntä — niin sydämellisesti ja perinpohjin, että se auttoi häntä poistamaan ajatuksensa Jennistä ja pitämään itseään säälittävänä.
Niin, kun keskiöin Jennin hempeät pienet kasvot kummittelivat ja hänen omatuntonsa häntä soimasi, Petteri mietti tapahtumien sekasotkuista verkkoa ja näki aivan selvästi, kuinka väistämätön tämä murhenäytelmä oli ollut ja kuinka luonnollisesti se oli aiheutunut olosuhteista, joita hän ei voinut hallita. American Cityn kaamea työtaistelu ei suinkaan ollut Petterin syy; eikä sekään ollut hänen syynsä, että hänet oli vedetty siihen ja pakotettu toimimaan, ensin vastahakoisena todistajana ja sitten salapoliisina. Petteri luki American City "Timesiä" joka aamu ja tiesi että Gooberin asia oli anarkian ja metelin, jotavastoin piirilakimies ja Guffeyn salapoliisilaitos olivat lain ja järjestyksen puolella. Petteri teki parhaansa tässä suuressa asiassa, hän seurasi ylempiensä määräyksiä, ja minkä nojalla voitiin häntä syyttää siitä, että joku heikko tyttö-parka oli joutunut lain voittovaunujen pyörien alle?
Petteri tiesi ettei se ollut hänen syynsä; ja kuitenkin murhe ja pelko ahdistivat häntä. Ensiksikin oli hänellä ikävä pikku Jenniä, ikävä yöllä ja päivällä. Hän ikävöi Jennin vienoa ääntä, hänen pehmeää tukkaansa ja hänen ruumistaan tyhjiin käsivarsiinsa. Hän oli ollut hänen ensi lempensä, ja hän oli mennyt, ja on inhimillinen heikkous pitää jotakin arvossa enimmän sitten vasta, kun on sen menettänyt.
Petteri halusi olla väkevä mies, "uros-mies", niinkuin katukielellä oli ruvettu sanomaan; ja hän nyt koetti elää tuon osan mukaan. Hän ei halunnut murjottaa tämän onnettomuuden takia; kuitenkaan eivät Jennin kasvot eronneet hänestä — väliin villeinä, niinkuin hän ne viimeksi oli nähnyt, joskus hellinä ja moittivina. Petteri muisteli, kuinka hyvä hän oli ollut, kuinka hellä ja miten hän aina vastasi heti Petterin hyväilyihin. Mistä hän ikänään tulee löytämään toisen sellaisen tytön?
Toinenkin asia kiusasi häntä — outo, selittämätön seikka, jonka nimeä hän ei tiennyt ja jota hän usein mietti. Tämä heikko pikku-tyttö oli empimättä uhrannut henkensä mielipiteittensä takia; hän oli kuollut siksi, että Petteri säästyisi Gooberin todistajaksi! Tietysti Petteri oli koko ajan tiennyt että pikku Jenni oli tuomittu, ettei mikään voinut häntä pelastaa. Mutta voimakkaintakin pelottaa oudosti, kun on niin fanatiikkoja ihmisiä, että he uhraavat henkensä jonkun aatteen takia. Petteri katseli näiden punikkien aatteita toisessa valossa; tähän saakka ne olivat olleet vain joukko "pöhlöjä", mutta nyt he näyttivät hänen mielestään hirveiltä epäsikiöiltä, jonkun perkeleen tai hulluksi tulleen jumalan luomilta.
Oli vain yksi henkilö, jolle Petteri uskoi salaisuuksiaan, ja se oli McGivney. Petteri ei voinut salata McGivneyltä sitä, että häntä painosti morsiamensa kadottaminen; ja niinpä McGivney ottikin asiakseen "pönkittää" Petterin mieltä. Tämä punikkien aisoissa pitäminen oli vaarallista työtä, varsinkin siksi että niiden opit olivat niin kavalia, ne olivat niin pirullisen viekkaita koettaessaan vaikuttaa ihmisten järkeen. McGivney oli nähnyt useamman kuin yhden miehen alkavan tekemällä pilkkaa heidän aatteistaan, mutta lopulta oli tämä sama mies muuttunut yhdeksi heistä. Petterin on varottava tuota vaaraa.
"Sitä se ei ole", selitti Petteri. "En pelkää heidän aatteitaan. Oli yksinkertaisesti niin, että olin hassahtanut tuohon tyttöön."
"No, sehän on aivan samaa", sanoi McGivney. "Ensin tunnet myötätuntoa heitä kohtaan ja ennenkuin voit aavistaakkaan, mietit jo heidän aatteitaan. Katso nyt, Petteri, sinä olet paraita miehiä mitä minulla on työssä tässä jutussa — ja se on koko paljon sanottu, sillä minun alaisenani on seitsemäntoista miestä." Rotannaamainen mies tarkasti Petterin kasvoja ja huomasi hänen punastuvan mielihyvästä. Niin, lisäsi hän, Petterillä tulee varmasti olemaan hyvä tulevaisuus ja hän tulee "tekemään rahaa" oikein rutosti, ja hän tulee saamaan hyvän vakinaisen paikan. Mutta hän voisi menettää kaiken tämän rupeamalla ottamaan huomioon punikkien aatteet. Ja niin — sitäpaitsi ei hänen tarvitse luulla että hän voisi pettää McGivneytä, sillä McGivney oli asettanut vakoojan seuraamaan häntä!
Ja Petteri puristi kätensä nyrkkiin ja pudisti masennuksen luotaan. Hänhän oli oikea "uros-mies", eikä hän suinkaan tule haaskaamaan itseään. "En kuitenkaan voi auttaa — minulla on ikävä tyttöä", selitti hän, johon McGivney vastasi: "Sehän on luonnollista! Mutta selvintä sinun olisi hankkia itsellesi uusi."
Petteri jatkoi työskentelyään Gooberin puolustuskomitean konttorissa. Juttu oli tullut esille oikeudessa, ja noiden kahden jättiläisen taistelu oli kärkeytynyt huippuunsa. Piirilakimiestä, joka hoiteli syyttämistä ja joka toivoi pääsevänsä valtion kuvernööriksi tuon seikan takia, oli avustamassa puolisen tusinaa kaupungin etevintä lakimiestä, joiden palkat ja menot tulivat suurliikemiesten kokoomasta rahastosta. Pieni armeija salapoliiseja oli työssä ja huone, missä oikeutta käytiin, oli täynnä vakoojia. Satoja sellaisia henkilöitä, joiden arveltiin tulevan kysymykseen lautakuntaa valitessa, oli tarkoin tutkittu, punnittu pienintäkin heikkoutta ja ennakkoluuloa myöten; eikä tutkittu ainoastaan heidän ominaisuuksiaan, vaan myöskin heidän, ystäviensä ja sukulaistensakin taloudellinen asema. Petteri oli tavannut muitakin salapoliiseja kuin McGivneyn, sen kautta että nämä tämän tästä tulivat häneltä utelemaan yhtä ja toista; ja näiden salapoliisien keskusteluista sai hän hämärän aavistuksen tämän jutun loppumattomasta ulottuvaisuudesta. Hänen mielestään näytti siltä, että koko American City oli palkattu avustamaan Jim Gooberin hirteen saattamista.
Petterille maksettiin nyt viisikymmentä dollaria viikossa ja kustannukset, puhumattakaan erikoispalkkioista arvokkaista tiedoista. Tuskin päivääkään kului ettei hän saanut vihiä jostakin tärkeästä asianhaarasta, ja hänen täytyi joka ilta tavata McGivneytä. Syyttäjäpuolella oli salainen konttori, jossa oli puhelimen hoitaja ja lähettiläitä, jotka juoksentelivat piirisyyttäjän konttorissa ja Guffeyn konttorissa — näin oli tehty siksi, että oltaisiin turvassa "puhelin-vuodoilta" puolustajille. Petterin oli tapana mennä Gooberin puolustuskomitean konttorista johonkin yleiseen puhelimeen, antaa keskusasemalle salainen numero ja oma numeronsa, joka oli 642. Kaikki juttuun sekaantuneet henkilöt tunnettiin numeroilla; nimeä "Goober" ei saanut koskaan puhelimessa lausua.
Heti kun oikeusistunnot olivat alkaneet, oli erittäin vaikeaa saada ketään työskentelemään puolustuskomitean konttorissa — kaikki halusivat olla läsnä oikeustalolla. Ja tuon tuostakin pistäytyi joku konttorissa kertomassa viimeisiä jutun käsittelyssä ilmenneitä seikkoja. Syyttäjille oli onnistunut hävittää poliisioikeuden pöytäkirjat, joista olisi tullut ilmi että paras syyttäjien todistaja oli pitänyt huorataloa neekereitä varten. Sitten esitettiin syyttäjien taholta oikeudelle todistuskappaleiksi useita eri tavaroita, joita muka oli löydetty paikalta räjähdyksen jälkeen; muuankin niistä oli vieteri, jonka selitettiin olleen pommin osana, mutta jonka sitten huomattiinkin olevan osan puhelin-koneesta! Myöskin olivat syyttäjät esittäneet palasia kellosta, mutta innoissaan olivat he erehtyneet tuomaan palasiakahdestakellosta! Jotakin tällaista kiihottavaa tapahtui joka päivä.
Tuli aika, jolloin syyttäjäpuoli lopetti, ja Petteri kutsuttiin Andrewsin konttoriin, jotta voidaan ennakolta käydä läpi hänen todistuksensa. Andrews sanoi että häntä tultaisiin tarvitsemaan parin kolmen päivän kuluttua.
Petteri ei ollut koskaan aikonutkaan olla puolustus-todistajana; hän oli vain heitä narrannut — "vetänyt heitä nenästä", niinkuin hän sen sanoi pysyäkseen heidän kanssaan hyvissä väleissä loppuun saakka. Hänellä oli kuitenkin ollut paljon päänvaivaa siitä, miten hän voi selviytyä pälkähästä. Petteri oli juuri syömässä, kun hänelle vilahti mieleen keino, ja hän niin hätkähti itsekin että sai palan piirakkaa "väärään kurkkuun" ja hänen täytyi hypätä istuimeltaan ja juosta ulos ravintolasta. Se oli hänen ensimäinen neronleimauksensa; tähän saakka oli McGivney suunnitellut kaikki asiat, mutta nyt oli Petteri tulemaisillaan omaksi isännäkseen! Miksi hänen täytyisi alistua toisten määrättäväksi, kun hänellä kerran on itselläkin aivot? Hän kertoi suunnitelman McGivneylle ja tämä sanoi sen olevan "helkutin hienon", ja Petteri oli niin ylpeä, että vaati palkankorotusta, jonka myöskin sai.
Tällä suunnitelmalla oli kaksi hyvää puolta — ei ainoastaan Petterin maine ja asema pysynyt hyvänä punikkien joukossa, vaan myöskin se saisi aikaan parantamattoman vaurion McCormickille, joka oli puolustuspuolen väsymättömimpiä työskentelijöitä ja yksi Amerikan Cityn vaarallisimmista punikeista, ja sitä paitsi Petterin persoonallinen vihollinen. McGivney nykäsi parista näkymättömästä langasta, ja kertoessaan jutun käsittelystä mainitsi American City "Times" huhusta, jonka mukaan puolustuspuolella oli tarkotuksena asettaa todistajaksi mies, joka väitti että häntä on kidutettu kaupungin vankilassa ja koetettu saada todistamaan väärin Gooberia vastaan; syyttäjäpuoli oli tutkinut tämän miehen entisyyttä ja havainnut että hän aivan nykyään oli vietellyt muutaman nuoren tytön, joka oli tehnyt itsemurhan, kun mies kieltäytyi menemästä naimisiin hänen kanssaan. Petteri vei tämän sanomalehden mukanaan lakimies Andrewsin konttoriin ja vaati nähdä tätä ennen kuin hän meni oikeustupaan; hän osotti uutista lehdessä ja sanoi sen tekevän lopun hänen todistaja-arvostaan. "Se on raukkamainen, saastainen valhe!" selitti hän. "Ja se, joka on tätä valhetta levitellyt, on Pat McCormick!"
Sellaisia ovat pulmat, joita tulee lakimiehille ratkaistaviksi rikosasiain oikeudenkäynneissä! Andrews teki parhautensa paikatakseen asiaa; hän rukoili Petteriä — jos se on valhetta, niin pitäisihän Petterin olla iloinen voidessaan vastata parjaajilleen. Puolustuspuoli lupasi asettaa todistajia kieltämään sen. Itse Sadie Todd tulisi kieltämään sen.
"Mutta Sadie sanoi että hän epäilee minua!"
"Kyllä", sanoi Andrews, "mutta hän kertoi minulle aivan äskettäin ettei hän ole varma."
"Mitä hyvää siitä minulle on!" vastasi Petteri. "Jos ne kysyvät minulta, onko kukaan minua tästä koskaan syyttänyt, niin minun täytyy sanoa että McCormick on syyttänyt; ja jos he asettavat hänet todistamaan, niin tuleeko hän kieltämään että on syyttänyt minua?"
Petteri raivosi McCormickia vastaan; on siinäkin radikaali — on muka "aatteen" mies, eikä kuitenkaan ole enempää mieltä kuin että levittelee vääriä parjauksia toverista! Petteri oli tehnyt työtä jutun hyväksi lähes kuusi kuukautta melkein ilmaiseksi, ja nyt odotettiin että hän menisi todistajatuolille, vaikka tuollaisia juttuja on levitetty hänestä ja syyttäjäpuoli ostelee todistajia todistamaan hänet roistoksi! "Ei siitä mitään tule!" sanoi Petteri. "Minulla ei ole mitään tekemistä koko jutun kanssa enää. Asettakaa McCormick todistajaksi pelastamaan Gooberin henki! Minusta ette enää hyödy!" Ja sulkien korvansa lakimiehen pyynnöille hyökkäsi Petteri ulos hänen konttoristaan ja meni Gooberin puolustuskomitean konttoriin jossa antoi saman näytännön.
Näin Petteri erosi Goober-jutusta, ja mielissään hän oli, kun pääsi erilleen. Hän oli väsynyt jännityksestä, hän halusi vähän lepoa ja vähän nautintoa. Hänellä olivat taskut täynnä rahaa, hyvä pankkitili, ja nyt päätti hän viettää helppoa elämää ensi kerran tylyssä ja yksinäisessä elämässään.
Tilaisuutta kyllä oli, sillä hän oli ottanut varteen McGivneyn neuvon ja hankkinut itselleen uuden morsiamen. Se oli tuommoinen pikkunen seikkailu, arki-maailmallinen ja hauska. Käsittääksenne sitä teidän tulee tietää että American Cityn oikeuskäynnissä käytettiin valamiehistössä sekä miehiä että naisia; ja koska liikemiehillä ja heidän työläisillään ei ollut aikaa tuhlata lautakunnissa olemiseen, niin oli vähitellen muodostunut joukko miehiä ja naisia, joilla jäsenenä olo valamiehistöissä oli elinkeinona. Ne maleksivat oikeustuvan ympärillä ja heitä käytettiin tuon tuostakin lautakunnissa, josta he saivat kuusi dollaria palkkaa päivältä, ja jos olivat "viisaita", oli heillä lukemattomia tilaisuuksia "tehdä rahaa" siinä sivussa.
Näiden ammattilautakunnan jäsenten kesken oli käynnissä ankara kilpailu siitä, kuka saisi olla Gooberin jutun lautakunnassa. Siitä tulisi pitkä ja kiivaasti käyty oikeustaistelu, se herätti tavatonta huomiota, ja sitä paitsi oli rahaa liikkeellä erisuuruisissa summissa. Kuka hyvänsä, joka pääsisi tuon lautakunnan jäseneksi, voisi olla varma tulevaisuudestaan, ja voisi saada elinikäisen toimen valamiehenä, jos vain haluaisi.
Petteri sattui olemaan oikeustuvassa, kun lautakuntaan valittiin jäseniä. Muuan viehättävä ja pikkunen tumma naikkonen — sellainen, jota Petteri piti "hienosti puettuna" — oli tutkittavana ja nerokkaasti koetti tyydyttää molempia puolia. Hän ei tiennyt mitään jutusta, ei ollut lukenut sanaakaan siitä, ei välittänyt vähääkään yhteiskunnallisista kysymyksistä, joten syyttäjäpuoli hänet hyväksyi. Sitten oli puolustuspuolen vuoro, ja tuli selville että joskus hän oli ollut niin ajattelematon että oli selittänyt että kaikki työväenjohtajat pitäisi asettaa seinää vasten seisomaan ja täyttää ne lyijyllä; ja niin häntä puolustuspuoli ei hyväksynyt, ja hän sangen harmistuneena tuli alas ja sattumalta istui Petterin viereen. Petteri näki kyyneleen hänen silmässään ja sanoi jonkun lohduttavan sanan. He tutustuivat ja menivät yhdessä syömään.
Mrs. James oli hänen nimensä, leski, heinäleski, niinkuin hän kiemaillen sanoi. Hän oli herkkä ja elävä, hänen hampaansa olivat hohtavan valkoset ja poskilla oli terveyden puna; ja puna oli kotoisin pienestä pullosta, mutta Petteri ei sitä tiennyt. Petterillä oli nyt hyvä puku päällään eikä hän kitsastellut tilatessaan aterian. Ja he olivat samassa asemassa, molemmat erillään Goober-jutusta; molemmat vähän väsyneet ja halusivat muutosta, ja Petteri ehdotti punastuen ujosti, ehdotti retkeä merenrannikolle. Mrs. James myöntyi heti ja niin tehtiin suunnitelma.
Petteri oli salapoliisina ollessaan oppinut, mitä voi huoletta tehdä ja mikä on vaarallista. Hän ei matkustanut yhdessä heinäleskensä kanssa, ei maksanut hänen matkakustannuksiaan eikä tehnyt mitään muutakaan, joka olisi tehnyt naisesta "valkosen orjan." Hän vain yksinkertaisesti meni merenrannikolle, vuokrasi mukavan huoneuston; ja seuraavana päivänä käyskennellessään rannikolla hän sattui tapaamaan lesken.
Pari kuukautta Petteri ja Mrs. James olivat "talosilla." Se oli ihmeellinen kokemus Petterille, sillä Mrs James oli "ylhäinen", hänellä oli rikkaita sukulaisia ja hän vaivautui saamaan Petterille selväksi että hän oli elänyt ylellisyydessä ennenkuin hänen miehensä oli karannut Pariisiin erään nuorallatanssijan kanssa. Hän opetti Petterille kaikkia noita maailmassa tarvittavia taitoja, joita ei opeteta orpokodissa ja joita ei myöskään opi myymällä patenttilääkkeitä pitkin kyliä. Varovaisesti, loukkaamatta hänen tunteitaan opetti leski Petterille, miten veistä ja kahvelia käsitellään ja minkä värillisiä kaulaliinoja pidetään. Samalla kertaa lesken onnistui juurruttaa Petteriin ajatussuunta, jonka mukaan Petteri oli onnellisin mies maailmassa — hänen tuli olla, ja olikin, tavattoman kiitollinen jokaisesta suukkosesta, jonka leskeltä sai. Luonnollisestikaan hän ei voinut odottaa saavansa nauttia sellaisesta tavattomasta onnesta maksamatta siitä; hän oli jo oppinut ettei olekkaan mitään "vapaarakkautta." Ja niin hän maksoi, rehdisti; hän ei ainoastaan maksanut kaikkia tämän epävirallisen kuherruskuukauden kustannuksia, vaan hän vielä osti useita kallisarvoisia lahjoja — tämän "ylhäisen" naikkosen suosituksesta. Heinäleski oli aina niin tavattoman nokkela ja hellä jokaisen lahjansaannin perästä. Petteristä tuntui kuin näkisi hän unta, mutta rahat vähenivät taskusta, miltei niin, ettei hänen tarvinnut niihin koskeakkaan.
Tällävälin sattui suuria tapauksia, joista Petteri heinäleskineen ei tiennyt mitään, sillä he eivät lukeneet sanomalehtiä. Yksi asia oli että Jim Goober oli julistettu syylliseksi ja tuomittu hirteen, ja hänen ystävänsä, Biddle oli tuomittu elinijäkseen vankilaan. Myöskin, Amerika yhtyi sotaan, ja isänmaallinen kiihko kävi yli maan kuin kulovalkea. Petteri oli kuullut tästä, ja hänen huomionsa oli kiintynyt yhteen puoleen tästä kysymyksestä — kongressissa oli esillä asevelvollisuuslaki. Ja Petteri oli asevelvollisuusijässä, ja hän melkein varmasti joutuu armeijaan!
Hän oli ennenkin pelännyt eläissään, mutta entiset pelot olivat kuin kääpiöitä tämän rinnalla. Hän oli koettanut unohtaa ne hirvittävät kuvat taisteluista ja teurastuksista, konetykeistä ja käsikranaateista, torpeedoista ja myrkkykaasuista, joilla pikku Jenni oli täyttänyt hänen mielikuvituksensa; mutta nyt nämä kuvat tulivat kaikki takasin, nyt ne koskivat häneen läheisesti. Ja siitä lähtien oli kuherruskuukausi pilalla. Petteri ja heinäleski olivat kuin olisivat olleet kaukana ihmisasunnoista ja nähneet äkkiä ukkospilven pimentävän taivaan!
Ja sitäpaitsi olivat Petterin rahat jo vähissä. Petterillä ei ollut ollut aavistustakaan kuinka paljon rahaa voi kulua, kun pitää yllä heinäleskeä, joka "pukeutui hyvin" ja tiesi mikä "sopii." Hän oli hämillään eikä tiennyt mitä tehdä — eikä kertonut leskelle ennenkuin ei enää ollut aivan varma oliko pankissa rahaa kylliksi peittämään viimeksi kirjoittamaansa maksuosotusta. Sitten vasta kun ei mikään muu auttanut, hän kertoi.
Hän oli ihmeissään kun näki kuinka nätisti tuo "hyvän kasvatuksen saanut" heinäleski otti vastaan huonon uutisen. Nähtävästi ei ollut ensi kerta kun hän oli merenrannikolla. Hän hymyili iloisesti ja sanoi että hänen kai täytyy taaskin turvautua valamiehistö-aitioon. Hän antoi Petterille osotteensa ja sanoi olevansa iloinen, jos Petteri käy häntä joskus tervehtämässä — kun on ensin saanut raha-asiansa kuntoon. Hän täytti matkalaukkunsa ja uuden matkakirstunsa Petterin lahjoilla ja erosi Petteristä mitä suloisimmin ja niinkuin "ylhäisen" naisen on soveliasta.
Ja taaskin oli Petteri pennitönnä. Mutta kohtalo oli hänelle suosiollinen. Tuona samana päivänä saapui kirje, jossa allekirjotuksensa oli "243", joka merkitsi McGivneytä. "243" sanoi olevan jotakin hyvin tärkeää työtä Petterille, joten hänen olisi tultava aivan heti. Petteri panttasi viimeisen helynsä, saaden siitä matkarahan American Cityyn ja tapasi McGivneyn tavallisessa paikassa.
Kohtauksen tarkotus selitettiin pian. Amerika oli nyt sodassa, ja oli tullut aika tukkia noiden punikkien suu ijäksi. Sodan aikana voitiin tehdä paljon sellaista, joka muutoin ei olisi voinut tulla kysymykseenkään, ja yksi tällainen seikka oli yksityisomaisuutta vastaan käydyn agitatsionin lopettaminen. Petteri nuoli huuliaan, kuvannollisesti puhuen. Sitä samaa hän oli monta kertaa McGivneylle selittänyt. Erikoisesti tulisi McCormick tuhota. Nämä punikit olivat vaarallista väkeä, ja Mac oli vaarallisin kaikista. Kaikkien velvollisuus oli auttaa tällaista — ja mitä Petterin tulisi tehdä?
McGivney selitti että viranomaiset kokosivat täydellistä listaa kaikista radikalisista järjestöistä ja niiden jäsenistä sekä myöskin todisteita vangitsemisia varten. Guffey hoiti tätä jahtia; ja samoin kuin Goober-jutussakin, olivat suurliikemiehet täydessä toimessa, kun hallitus sitä vastoin vasta hieroi silmiään. Ottaisiko Petteri toimekseen vakoilla American Cityn punikeita.
"En voi", selitti Petteri. "Ne ovat kaikki vihasia minulle, kun en todistanut Goober-jutussa."
"Sen voi helposti korjata", sanoi rotannaamainen mies. "Se kyllä synnyttää sinulle jonkunverran epämukavuutta, sillä sinun täytyy mennä linnaan joksikin päiväksi."
"Linnaan!" huudahti Petteri harmistuneesti.
"Niin", sanoi toinen "täytyy vangita sinut ja tehdä sinusta marttyyri. Sitten, näetkö, kaikki tietävät että olet rehellinen ja ottavat sinut takasin avosylin."
Petteri ei millään olisi halunnut mennä vankilaan, sillä hänen muistonsa American Cityn vankilasta eivät olleet hauskat. Mutta McGivney selitti että nykyhetkenä ei voinut ottaa huomioon tunteitaan; maa oli vaarassa; yleistä turvallisuutta täytyi suojella, ja jokaisen velvollisuus oli tehdä uhrauksia isänmaalle. Rikkaat kaikki ostelivat vapauslainabondeja, köyhät menivät sotaan antaakseen henkensä; mitäs tulee Petteri Gudge antamaan?
"Ehkä minä joudun armeijaan", huomautti Petteri.
"Et joudu — jos otat tämän toimen", sanoi McGivney. "Se seikka voidaan järjestää. Sellainen mies kuin sinä, jolla on erikoiskykyjä, on liian kallisarvoinen tuhlata armeijaan." Petteri päätti heti että hän hyväksyy tuuman. Olihan paljoa järkevämpää viettää muutamia päiviä linnassa kuin muutamia vuosia juoksuhaudoissa, ja ehkä jälellä olevan osan ijankaikkisuudessa turpeen alla Ranskassa.
Asiat järjestettiin pian. Petteri heitti pois hyvät vaatteensa ja pukeutui työläisen pukuun sekä meni siihen ruokapaikkaan, missä Donald Gordon tapasi syödä. Petteri arveli että Donald varmasti on yksi vihaisimpia agitaattoreita asevelvollisuuslakia vastaan, ja siinä hän ei erehtynytkään.
Donald oli huomattavan epäkohtelias tavatessaan Petterin, ja sanomatta mitään hän sai Petterin käsittämään että hän on rappeutunut raukka, joka oli jättänyt pulaan Gooberin puolustajat. Mutta Petteri oli kärsivällinen ja menetteli viisaasti; hän ei koettanut puolustaa itseään eikä hän kysynyt Donaldilta hänen hommiaan. Hän vain selitti yksinkertaisesti että hän oli tutkinut militarismikysymystä ja tullut siitä varmaan päätökseen. Hän oli kansainvälinen sosialisti; hän piti Amerikan sotaan sekaantumista rikoksena ja oli valmis tekemään osansa agitatsionissa sitä vastaan. Hän tulisi vastustamaan armeijaan ottoa omantunnon syiden perusteella; voivat panna hänet vankilaan, jos haluavat, tai asettaa hänet seinää vasten ja ampua hänet, mutta eivät koskaan saa häntä pukemaan ylleen sotilaspukua.
Ei Donald Gordon pitkääkään aikaa voinut pysyä kylmänä miehelle, joka puhui noin, miehelle, joka katsoi häntä suoraan silmiin ja lausui mielipiteensä yksinkertaisesti ja rehellisesti. Ja tuona iltana meni Petteri sosialistipuolueen American Cityn paikallisosaston kokoukseen ja uudisti tuttavuutensa kaikkien toverien kanssa. Hän ei ottanut puheenvuoroa eikä tehnyt mitään muutakaan huomiota herättävää, vaan yksinkertaisesti seurasi toimintaa; ja sitten seuraavana päivänä hän "sattumalta" tapasi osaston jäseniä taaskin, ja missä tahansa ja milloin tahansa häneltä kysyttiin, selitti hän kieltäytyvänsä sotapalveluksesta omantuntonsa perusteella. Ja kun viikko oli kulunut, havaitsi Petteri että häntä siedettiin, ettei kukaan tulisi puhumaan vanhoista tai potkimaan häntä ulos huoneesta.
Seuraavassa American Cityn osaston kokouksessa Petteri puhui muutamia sanoja. Se oli tulikuuma kokous ja sota ja asevelvollisuus olivat yksinomaisena puheenaiheena. Osastossa oli muutamia saksalaisia, muutamia irlantilaisia ja pari hindua; nämä olivat luonnollisesti innokkaita rauhanaatteen kannattajia. Myöskin oli agitaattoreita, joita ruvettiin kutsumaan "vasempaan siipeen" kuuluviksi, mikä oli puolueen sisällä oleva ryhmä, joka piti puoluetta liian vanhoillisena ja vaati yhä radikalisempia julistuksia "joukkotoiminnasta", yleislakoista ja heti tapahtuvasta köyhälistön noususta katkomaan kahleitaan. Nämä olivat suurten tapausten päiviä; Venäjän vallankumous oli antanut sähköiskun koko maailmalle, ja "vasemmistolaiset" tunsivat kohoutuvansa toivon siivillä.
Petteri puhui niinkuin mies, joka on matkustellut ja tavannut työväenluokan jäseniä; hän sanoi puhuvansa niiden puolesta, jotka tekevät työtä. Mitä hyvää oli siitä, että asevelvollisuutta vastustetaan täällä kokoushuoneessa, missä ei ollut muita kuin puoluejäseniä? Mitä tarvittiin, oli että heidän on kohotettava äänensä kaduilla ja herätettävä kansa ennen kuin se on liian myöhäistä! Oliko koko tässä huoneessa niin rohkeaa joka uskaltaisi järjestää katukokouksen?
Oli sellaisia jotka eivät voineet vastustaa tätä uhmavaatimusta, ja muutamassa minuutissa oli Petteri saanut lupauksen kuudelta kuumaverisimmistä, Donald Gordon niiden muassa. Ennenkuin kokous loppui, oli päätetty että nämä marttyyrinkokelaat tulevat vuokraamaan kuorma-auton ja tekemään yrityksen Main kadulla seuraavana iltana. Vanhemmat sosialistit koettivat selittää heille ettei koko hommasta olisi muuta hyvää kuin että nämä huimapäät saisivat päihinsä reikiä. Mutta vastaus tuohon oli valmis — samahan on kuka heille reikiä päähän takoo, poliisitko vai saksalaiset.
Petteri kertoi McGivneylle mitä oli suunniteltu, ja McGivney lupasi että poliisit tulevat olemaan saapuvilla. Petteri varotti häntä laittamaan niin, että poliisit eivät olisi kovakouraisia; ja McGivney irvisteli ja lupasi pitää siitä huolen.
Se oli hyvin yksinkertainen juttu, eikä siinä mennyt kuin kymmenen minuuttia. Kuorma-auto pysähtyi Main kadulle ja eräs nuori puhuja astui esille ilmottamaan kansalaisillensa että oli tullut aika työläisten tehdä selväksi, mitä he ajattelevat asevelvollisuuslaista. Vapaat amerikalaiset eivät koskaan tulisi sallimaan että heitä paimennetaan armeijoissa ja lähetetään merten yli ja teurastetaan kansainvälisten pankkiirien hyväksi. Puhuja oli päässyt siihen asti, kun esiin astui poliisi ja käski hänen pitää suunsa. Kun puhuja kieltäytyi, naputti poliisi katukäytävään kalikallaan, ja kahdeksan tai kymmenen poliisia tuli nurkan takaa ja puhujalle selitettiin että hän on vangittu. Toinen puhuja astui esille jatkamaan edellisen puhetta ja kun hän oli vangittu, astui esille uusi, ja taaskin, kunnes kaikki kuusi oli vangittu, Petteri niiden joukossa.
Väkijoukolla ei ollut ollut aikaa saada selville mistä oikeastaan oli kysymys. Poliisi-auto odotti ja puhujat lastattiin siihen ja vietiin poliisiasemalle, ja seuraavana aamuna heidät kuletettiin poliisituomarin eteen ja tuomittiin viideksitoista päiväksi vankilaan. Ja koska he olivat odottaneet saavansa kuusi kuukautta, oli tämä "vasemmistolais"-joukko kokolailla iloinen.
Ja he olivat vieläkin iloisempia, kun huomasivat, miten heitä vankilassa kohdellaan. Tavallisesti oli poliisien tapana kohdella punikeita sangen nöyryyttävästi. Niitä asetettiin ympäri pyörivään "astiaan" — teräslaitokseen, jossa oli useita koppeja ja jota pyöritettiin veivistä. Päästäkseen johonkin koppiin oli koko "astiaa" käännettävä ympäri, kunnes kysymyksessä oleva koppi tuli oven kohdalle, joka seikka merkitsi sitä, että kaikki kopeissa olijat saivat vapaakyytiä ruosteisen koneiston räminän ja kitinän säestyksellä; ja se myöskin merkitsi sitä, ettei kukaan voinut nukkua pitkästi yhtämittaa. "Astia" oli niin pimeä, ettei siellä olisi voinut lukea, vaikka olisi saanutkin kirjoja tai sanomalehtiä. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin polttaa savukkeita ja pelata noppaa, tai kuunnella rikoksellisten riettaita juttuja, tai miettiä kostoa yhteiskunnalle kun pääsee joskus ulos.
Mutta vankilarakennuksen uudessa siivessä oli muutamia koppeja, jotka olivat puhtaita ja valoisia ja hyväilmaisia, sillä ne eivät olleet kuin kolmen tai neljän jalan päässä ikkunarivistä. Näihin koppeihin asetettiin tavallisesti "parempia" rikoksellisia — naisia, jotka olivat katkasseet kaulan rakastetultaan, rosvoja joiden oli onnistunut ennen kiinnijoutumistaan kätkeä saaliinsa, ja pankkiireja, jotka olivat rosvonneet kokonaisia kaupunkeja. Mutta nyt, suureksi ihmeeksi viidelle näistä kuudesta sodan vastustajista, koko roikka pantiin yhteen häistä suurista kopeista, ja heidän sallittiin hankkia itselleen lukemista ja saivat ostaa ulkopuolelta ruokaa. Näiden olosuhteiden vallitessa marttyyrinä olo tuntui pilkalta, ja roikka alkoikin nauttia elämästään. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt että Petteri Gudge oli syynä heidän hyvinvointiinsa. He johtivat sen, niinkuin ranskalaiset sanovat, "kauniista silmistään."
Siellä oli Donald Gordon, joka oli hyvissä varoissa olevan liikemiehen poika ja oli ollut yliopistossa, mutta ajettu sieltä tiehensä, koska hän oli ymmärtänyt kristinuskon periaatteet liian kirjaimellisesti ja alkanut saarnaamaan niitä yliopiston alueella. Siellä oli isokasvuinen, vahvarakenteinen tukkityöläinen pohjoisesta, nimeltään Jim Henderson joka oli ajettu pois tukinhakkuupaikoista samoista syistä, ja jolla oli kamalia kertomuksia tukkityöläisen elämän julmuudesta ja kovuudesta. Siellä oli ruotsalainen merimies, nimeltä Gus, joka oli käynyt joka satamassa koko maailmassa, ja nuori juutalainen sikarityöläinen, joka ei koskaan ollut käynyt poissa American Citystä, mutta mielikuvituksissaan matkustellut vieläkin laajemmalti.
Kuudes mies oli Petterin mielestä oudoin luonne kaikista — ujo, haaveileva mies, jonka silmät olivat niin täynnä tuskaa ja kasvojen ilme niin murheellinen että teki kipeää, kun katsoi häntä. Hänen nimensä oli Duggan, ja hänet tunnettiin liikkeessä "hoopo-runoilijana." Hän kirjoitteli runoja, loppumattomia runoja, joissa kuvaili yhteiskunnan hylkyjen elämää; hän haki itselleen lyijykynän ja paperia ja istuutui yksikseen kopin nurkkaan tuntikausiksi, ja toiset puhuivat kuiskaten kunnioituksesta hänen työtään kohtaan ja jotteivät häntä häiritsisi. Petteristä näytti että hän kirjottelee senkin ajan, jonka toiset nukkuivat. Hän kirjotteli runoja vankitovereistaan, pian sen jälkeen hän kirjotteli runoja vartijoista ja toisista vangeista, jotka olivat siinä osassa rakennusta. Väliin hänellä oli vaikutelma-leimauksia ja hän kirjotti runoja kuin tuskassa; väliin taas hän vajosi takasin epätoivoonsa ja sanoi että elämä on helvettiä ja oli lapsellista kirjottaa siitä loppusointuja.
Amerikassa ei ollut osaa, jossa hän ei ollut käynyt, eikä hylkyjen elämässä murhenäytelmää, jota hän ei olisi nähnyt. Hän oli niin täynnä näkemiään kärsimyksiä, ettei hän voinut muusta puhuakaan. Hän kertoi miehistä, jotka olivat kuolleet janoon hiekka-aavikolla, kaivosmiehistä, jotka olivat viikkokaupalla olleet sulettuina räjähtäneeseen kaivokseen, tulitikkutehtaan työläisistä, joilta myrkytyksen vaikutuksesta olivat pudonneet hampaat, kynnet ja vieläpä silmätkin. Petteri ei voinut käsittää syytä tällaiseen ainaiseen apeuteen — sellaiseen loppumattomaan ruikutukseen elämän hirmuista. Se pilasi hänen iloisen mielensä vankilassa — se oli vieläkin pahempaa kuin pikku Jennin puheet sodasta!
Yksi Dugganin runoista kertoeli miesparasta, jonka nimi oli Slim ja joka oli "lumensyöjä", se on, kokainin nauttija. Tämä Slim kulki katuja New Yorkissa talvisaikaan ilman yösuojaa, ja hänen tapanaan oli hiipiä iltasin konttorirakennusten pesuhuoneisiin viettämään yönsä. Jos hän laskeutui makaamaan, niin hänet huomattiin ja heitettiin kadulle, ja ainoa keino pysyä turvassa oli istua; mutta kun hän nukahti, putosi hän istuimelta — sen vuoksi piti hän taskussaan nuoranpätkää ja sitoi itsensä istuvaan asemaan.
Mitäs hyvää oli tuollaisesta jutusta? Petteri ei halunnut kuulla mitään sellaisista ihmisistä! Hän olisi mielellään lausunut julki inhonsa, mutta hänen oli pakko peittää se. Hän nauroi huudahtaessaan: "Kaikkivaltias Kristus, Duggan, etkö voisi lausua jotakin, jossa on vähän naurua? Et kai luule että sosialistien tehtäviin kuuluu löytää parannuskeino huumausaineiden käyttäjille? Se on varmasti seikka, jota ei ole synnyttänyt voittojärjestelmä."
Duggan hymyili katkerinta hymyään. "Jos tämänpäiväisessä maailmassa on mitään kurjuutta, jota voittojärjestelmä ei pidä yllä, niin haluaisin nähdä sen. Luuletko että huumausaineet myyvät itse itsensä? Jollei niiden kauppaamisessa olisi voittoa, niin luuletko että niitä saisivat ostaa muut kuin lääkärit? Mistäs sinä olet saanut sosialismisi?"
Ja Petteri perääntyi nopeasti. "Niin kyllä, kyllä tiedän tuon. Mutta täällä sinä olet sulettuna vankilaan, koska haluaisit muuttaa järjestelmää. Eikö sinulla ole oikeutta levätä sillä aikaa kuin olet täällä?"
Runoilija katsoi häneen vakaana kuin huuhkain. Hän pudisti päätään. "Ei", sanoi hän. "Koska meillä on hyvä ja mukava olo täällä vankilassa, niin onko meillä oikeutta unohtaa niiden kurjuutta, jotka ovat ulkopuolella?"
Toiset nauroivat, mutta Duggan ei ollut tarkottanut laskea leikkiä lainkaan. Hän kohosi hitaasti seisaalleen ja ojennetuin käsin, niinkuin olisi tarjonnut itsensä uhrieläimeksi, hän lausui:
'Niin kauvan kun on alempi luokka, kuulun siihen.
Niin kauvan kun on rikollisia, kuulun niihin.
Niin kauvan kun yksikään on linnassa, en ole vapaa.'
Sitten hän istuutui ja peitti kasvonsa käsillään. Tämä joukko "raakoja työmiehiä" oli vakavana vaiti. Vähän ajan kuluttua Gus, se ruotsalainen merimies, arvellen ehkä että Petterin nuhteet olivat liian ankarat, sanoi arasti: "Toveri Gudge on jo ollut kaksi kertaa vankilassa."
Ja runoilija katsoi ylös, ojensi Petterille kätensä ja sanoi: "Tiedänhän sen." Ja puristettuaan Petterin kättä toverillisesti hän jatkoi: "Ja nyt kerron jutun, jossa on naurua."
Kerran, kertoi Duggan, oli hän työskennellyt eräässä liikkuvien kuvien valmistuspaikassa, jossa tarvittiin kulkureita ja kaikellaisia hylkyjä lisäväeksi. Valmisteltiin muuatta "valmistuneisuus"-kuvaa ja siinä piti olla eräässä kohtauksessa joukko agitaattoreita ja muita heittiöitä ryöstämässä erään pankkiirin palatsia. Haalittiin kokoon pari sataa oikeaa kulkuria ja yhteiskunnan hylkyä ja nämä vietiin kuorma-autoilla erään oikean pankkiirin palatsille, ja johtaja piti esikartanossa puheen, selittäen tälle lisäväelle, mitä sen oli tehtävä. "Kuulkaapas nyt" sanoi hän, "muistakaa että se 'jeppe', joka omistaa tämän talon, on juuri se sama mies, jolla on kaikki ne rikkaudet, mitä te olette tuottaneet. Te olette pennittömiä ja te tiedätte että hän on ryöstänyt teitä ja te vihaatte häntä. Te olette kokoontuneet hänen pihaansa ja tulette ryöstämään hänen kotinsa; ja jos saatte hänet itsensä käsiinne, niin tulette repimään hänet kappaleiksi sen takia, mitä hän teille on tehnyt." Ja johtaja jatkoi tähän samaan suuntaan, kunnes lopulta Duggan keskeytti hänet, sanoen: "Kuulkaapas, herra, ei meitä tarvitse neuvoa. Tämä on oikea palatsi, ja me olemme oikeita heittiöitä."
Arvattavasti toiset havaitsivat tuon "naurun" tässä jutussa koskapa he sille jonkun aikaa naureskelivat. Mutta se vaan lisäsi Petterin vihaa näitä punikkeja kohtaan; se sai hänet yhä selvemmin huomaamaan että he eivät olleet muuta kuin roikka "äkäpusseja", joitten veri varmaankin oli vihreää sapesta ja kateudesta. He vihasivat kaikkia, jotka olivat elämässä menestyneet — vain siksi, että he olivat menestyneet! No,heeivät kuitenkaan koskaan tule menestymään; samapa vaikka he ikänsä ulisisivat — mutta suurin osa Amerikan työläisistä omasi järjellisen kannan suurmiehiä kohtaan, jotka saivat aikaan suuria asioita. He eivät halunneet ryöstää suurmiehen asuntoa; he ihailivat häntä siksi, että hänellä oli palatsi ja seurasivat hänen johtoaan mielellään.
Oli aivan kuin Henderson, tukkityöläinen, olisi lukenut Petterin ajatukset. "Jumalani!" sanoi hän. "Kuinka ääretön työ on saada työväenluokka hereille!" Hän istui vuoteensa laidalla, suuret hartiat läjässä ja korkea otsa rypyssä miettiessään miten olisi mahdollista lisätä tyytymättömyyttä maailmaan. Hän kertoi muutamasta tukkimetsästä, missä hän oli ollut työssä — niin kovaa ja vaarallista oli työ ollut, että yhden talven kuluessa oli seitsemän miestä menettänyt henkensä. Mies, joka omisti metsän ja hakkautti tukit, oli saanut maan kynsiinsä mitä katalimpien kansan varojen huijausten ja petosten kautta; ja työläisten asunnot olivat saastaiset, syöpäläiset valloillaan, ruoka mätää, palkat huonot ja kohtelu eläimellistä. Ja keväällä tuli työmaalla käymään omistajan poika kuherrusretkensä yhteydessä nuorine vaimoineen. "Ja jessus", sanoi Henderson, "jos olisitte nähneet noiden hölmöjen kerääntyvän nuoren parin ympärille ja kirkuvan kurkkunsa käheiksi! Ja he eivät tehneet tätä vahingossa; he todellakin pitivät noista kahdesta nuoresta tyhjäntoimittajasta!"
Sitten otti sananvuoron merimies Gus, naama niin leveässä hymyssä että hänen hampaansa paljastuivat ja näkyi aukko, josta kolme hammasta oli isketty pois rautaisella köysipuikolla. Hän selitti että olosuhteet merimiehillä olivat aivan samallaiset. He eivät koskaan nähneetkään laivojen omistajia, eivät edes tienneet niiden ihmisten nimiä, jotka nauttivat tulokset heidän työstään, mutta kuitenkin olivat uskollisia kuin mielipuolet laivoille, joissa olivat työssä. Voipa käydä niinkin, että joku vanha ja raihnainen rahtilaiva lähetetään merelle tarkotuksella upottaa se, että omistajat saisivat vakuutusrahat. Mutta nuo merimiesparat rakastavat tuota risaista romuläjää niin, että menevät sen kanssa pohjaan — tai ehkä yliluonnollisin ponnistuksin pelastavat sen, omistajien sanomattomaksi mieliharmiksi!
Ja näin täytyi Petterin tuntikausia yhtämittaa kuunnella loruilua köyhien kärsimistä vääryyksistä ja rikasten tekemistä rikoksista. Hänet oli tuomittu viideksitoista päiväksi kuuntelemaan sosialistien pötyä! Ja jokaisella näistä miehistä oli hieman eri käsitys siitä, miten maailmaa olisi hallittava ja jokaisella oli eri käsitys siitä, miten asiat on muutettava. Elämä oli yhtämittaista taistelua omistavain ja omistamattomain välillä, ja kysymystä siitä, miten omistamattomat tulisivat poistamaan omistajat kutsuttiin "menettelytavaksi." Kun puhuttiin "menettelytavasta", niin käytettiin pitkiä teknillisiä sanoja, joita tavalliset kuolevaiset eivät ymmärtäneet. Petteristä tuntui että joka kerta kun hän vaipui uneen, oli tuutilaulu täynnä sanoja sellaisia kuin köyhälistö ja yliarvo ja ansaitsematon voitto, possibilismi ja impossibilismi, poliittinen toiminta, suora toiminta, joukkotoiminta ja ijankaikkinen rengas syndikalisti-anarkisteja, anarkisti-sosialisteja, kommunisti-anarkisteja ja sosialistisyndikalisteja.
Tällaisessa seurassa tuli Petterin salapoliisi-kasvatus ihan kuin pakosta täydennetyksi. Hän kuunteli ja kuunteli, ja vaikka hän ei uskaltanut tehdä muistiinpanoja, hän pani erikoisia seikkoja tarkasti talteen muistiinsa, ja kun hän tuli ulos vankilasta, voi hän antaa McGivneylle jotakuinkin tarkat tiedot American Cityn eri järjestöistä ja niiden jokaisen suhteesta sotakysymykseen.
Petteri huomasi että McGivneyn juoni oli onnistunut mainiosti. Petteri oli nyt marttyyri ja sankari; hänen asemansa "vasemmistolaisena" oli varma, ja jokainen, joka uskalsi sanoa sanankaan häntä vastaan, sai "kuulla kunniansa." Eikä kukaan halunnutkaan sanoa paljoa. Petterin vihollinen, Pat McCormick, oli poissa, hän oli järjestämässä öljykaivostyöläisiä.
Näköjään oli Duggan ruvennut pitämään Petteristä, koska hän otti hänet mukaansa tapaamaan joitakin hänen ystävistään, jotka asuivat vanhassa, hylyksi jääneessä makasiinissa, jossa sattui olemaan ikkunoita katossa; tämä teki jokaisen huoneen "atelieriksi", joita radikalit vuokrasivat ja elivät niissä jonkinlaista "mustalaiselämää." Useimmat niistä olivat nuoria, mutta oli pari vanhempaakin; niillä oli pehmeäkauluksiset paidat, pehmeät kaulaliinat, tai ei liinoja lainkaan, ja sormet aina maalissa. Heidän elämäntarpeensa olivat yksinkertaiset; kaikki heidän vaatimuksensa sisältyivät määräämättömään määrään vaatetta ja maaleja, muutamiin savukkeihin — ja vielä oli välttämätöntä saada silloin tällöin suolakurkku tai vähän hapankaalia ja pullo olutta. Ne istuivat kaiket päivät telineittensä edessä maalaten mitä odottamattomimpia tauluja — vaaleanpunaisia pilviä, vihreäkasvoisia naisia, sinipunervaa ruohoa ja käsittämättömiä töherryksiä, joita he kutsuivat "Nainen ja sinappi-astia" ja "Alaston tulemassa rappusia alas." Ja oli toisia, niinkuin esimerkiksi Duggan, jotka kirjottelivat runoja aamusta iltaan, hakaten kirjotuskonetta, jos vaan olivat onnistuneet vuokraamaan tai lainaamaan sen. Oli useita, jotka lauloivat, ja yksi, joka soitti huilua ja pani kaikki toiset repimään tukkaansa. Siellä oli muiden muassa muuan poika maaseudulta, joka sanoi karanneensa kotoaan sen vuoksi, että koko perhe veisasi virsiä pitkät sunnuntait — eikä yhdelläkään ollut musiikkikorvaa ollenkaan.
Tällaiset ihmiset sanoivat mitä vallankumouksellisempia lauseita, mutta Petteri huomasi pian, että nämä puheet eivät mitään tarkottaneet. He helposti rauhottuivat, kuin olivat läimäyttäneet jonkun maaliläjän kankaalle tai hetken hirveästi muokanneet pianoa. Tosivaaralliset punikit eivät olleet täällä; ne olivat piilossa konttoreissaan ja luolissaan, joissa ne tekivät työtä synnyttääkseen lakkoja ja agiteerasivat työväestöä ja valmistelivat palo-kirjallisuutta, jota sitten levittivät köyhien keskuuteen.
Sellaisia tapasi sosialistiosastossa ja I.W.W. liiton huoneustossa, ja vielä useissa muissa klubeissa ja kiihotusyhdistyksissä, joita Petteri tutki ja joihin hänet mielellään otettiin jäseneksi. Sosialistiosastossa käytiin ankaraa kamppailua sotakysymyksestä. Mikä tulee olemaan puolueen kanta? Oli ryhmä, kylläkin verrattain pieni, joka ajatteli että sosialismin etujen mukaista olisi avustaa liittolaisia nujertamaan kaiseri. Oli toinen ryhmä, suurempi ja varmempi, joka ajatteli että sota oli yksinkertaisesti liittolaismaiden kapitalistien salaliitto siepata maailmanvalta käsiinsä, ja tämä ryhmä halusi että puolue asettaisi olemassaolonsa vaaraan alkamalla taistelun Amerikan osanottoa vastaan. Nämä kaksi ryhmää koettivat levittää mielipiteitään osaston jäsenistöön, joka näytti olevan ymmällä kysymyksen laajakantoisuuden ja väitteiden monimutkaisuuden takia. Petterille oli annettu määräys liittyä äärimmäisiin sodan vastustajiin; ja ne olivat niitä, joiden luottamukseen hän nyt tunkeutui, ja ne olivat myöskin liikkeen rajupäisimmät, ja McGivneyn määräysten mukaan tuli hänen saada aikaan niin paljon hälinää ja ääntä kuin mahdollista.
I.W.W. liiton huoneustossa oli toinen joukko, joka pohti suhdettaan sotaan. Olisiko paras synnyttää lakkoja ja tehdä maan pääasiallisimmat teollisuudet tehottomiksi? Vai olisiko viisainta rauhallisesti jatkaa kiihotustyötään varmassa tiedossa, että lopulta työläiset kuitenkin väsyvät sotaseikkailuun, johon heidät oli peijattu? Jotkut näistä "tuplajuulaisista" olivat samalla kertaa sosialistipuolueen jäseniä ja ottivat osaa toimintaan molemmissa järjestöissä; kaksi niistä, Henderson ja Gus Lindström, oli ollut Petterin kanssa vankilassa ja siitä lähtien hänen ystäviään.
Vielä tapasi Petteri rauhanaatteen ajajat, "kansanneuvoston", niinkuin he itseään nimittivät. Useat näistä olivat uskonnollisia, pari pappia, Donald Gordonkin kuului heihin, ja sekava kokoelma naisia — tunteellisia nuoria tyttöjä, jotka värisivät ajatellessaan verenvuodatusta ja kyynelkasvoisia äitejä, jotka eivät halunneet että heidän lemmikeitään olisi viety sotaan. Petteri havaitsi heti että nämä äidit eivät olleet "omantunnon syiden" kannalla. Jokainen ajatteli vain omaa poikaansa eikä mitään muuta. Petteriä hermostutti tämä ja hän piti erikoisesti huolta siitä, että noiden äitien lemmikit tekivät velvollisuutensa.
Hän oli eräässä rauhanaatteen kannattajien kokouksessa muutaman koulunopettajan luona. Siellä pidettiin sydäntäsärkeviä puheita ja lopuksi pikku Ada Ruth, se runoilijatar, nousi ylös ja halusi tietää, onko tuo puhe kaikki mitä heiltä voi odottaa, vai uskaltavatko he järjestyä todella toimimaan jotakin asevelvollisuutta vastaan? Eivätkö he edes mene kadulle ja laita kulkuetta vastalausetauluineen ja käy vankilaan, niinkuin toveri Petteri Gudge niin jalosti on tehnyt?
Toveri Petteriä pyydettiin puhumaan "muutamia sanoja." Toveri Petteri selitti ettei hän ole mikään puhuja; teot puhuvat voimakkaammin kuin sanat, ja että hän oli koettanut osottaa selvästi, mitkä hänen mielipiteensä ovat. Tämä pani toiset häpeemään ja he päättivät astua rohkeasti esiin. "Asevelvollisuusvastaisen liiton" presidentiksi valittiin Ada Ruth ja sihteeriksi Donald Gordon — ja liiton jäsenluettelon sai McGivney käsiinsä samana iltana.