Petteri oli nyt aivan sekasin. Hän tiesi että hänen nyt tulisi mennä tapaamaan McGivneytä, mutta hän ei voinut. Hän halusi tavata Nelliä, ja koska Nell oli edeltäpäin arvannut hänen mielentilansa oli hän luvannut tavata Petteriä puistossa puoli yhdeksän aikana. Nell oli kieltänyt häntä puhuttelemasta ketään ennenkuin oli tavannut Nellin. Sillä välin tämä oli käynyt kotonaan ja uudistanut irlantilaiset ruusunsa ranskalaisella poskimaalilla ja palauttanut tarmonsa kahvilla ja sauhukkeilla, ja nyt hän oli jo odottamassa Petteriä, hymyillen rauhallisesti, yhtä virkun näköisenä kuin puiston linnut ja kukkaset. Hän kysyi tyynesti, miten asiat olivat menneet, ja kun Petteri alkoi änköttää ettei hän voinut mennä tapaamaan McGivneytä, rupesi Nell rohkasemaan häntä. Hän antoi Petterin ottaa häntä vyötäisiltä, vaikka olikin kirkas päivä; hän kuiskaili Petterille ja kehotti häntä rauhottumaan, olemaan hänen miehensä, josta voi olla ylpeä.
Ja mitä hänellä sitten olisi Pelkäämistä? Ei ollut mitään todisteita häntä vastaan, eikä saataisikaan. Hänen kätensä olivat puhtaat, perinpohjin puhtaat, ja hänen tulisi vain pysyä lujana loppuun asti; hänen tulee jo edeltäpäin päättää, että tapahtuipa mitä tahansa, hän ei koskaan tule antautumaan, ei koskaan poikkea siitä kertomuksesta, minkä Nell oli hänelle opettanut. Hänen täytyi taaskin sanella Nellille, miten I.W.W. liiton huoneustossa pidetyssä kokouksessa eilen illalla oli ollut puhetta Nelse Ackermanin tappamisesta keinona, millä saadaan sota loppumaan. Ja sitten hän oli kuullut Joe Angellin kuiskaavan Jerry Ruddille että hänellä jo on pommintekotarpeet; hänellä oli tuossa kaapissa kätkettynä matkalaukku täynnä dynamiittia ja hän oli Pat McCormickin kanssa suunnitellut panna toimeen jotakin jo tänä iltana. Petteri oli mennyt ulos, mutta oli pitänyt vahtia ja nähnyt Angellin, Hendersonin, Ruddin ja Gusin tulevan ulos. Angellilla oli ollut taskuissa jotakin, ja Petteri oli arvellut heidän nyt menevän jotakin räjäyttämään, ja niin hän oli soittanut McGivneylle rohdoskaupasta. Mutta silläaikaa kun hän oli puhelimessa, oli roikka kadonnut ja sitten hän oli ollut häpeissään eikä ollut uskaltanut ilmottaa siitä McGivneylle ja oli viettänyt yönsä käyskentelemällä puistossa. Mutta varhain aamulla hän oli löytänyt kirjelipun taskustaan ja oli käsittänyt että se oli sinne illalla pantu ja että salaliittolaiset olivat halunneet hänen yhtyä puuhaan. Siinä kaikki, paitsi muutamia lauseita tai osia lauseista, joita olivat kuiskailleet Joe Angell ja Jerry Rudd. Nell opetti nämä lauseet hänelle ulkoa ja antoi hänelle ankaran määräyksen että hän ei saa muistaa enempää — eikä häntä voi saada houkutelluksikaan muistamaan enempää.
Vihdoinkin luuli Nell että Petteri oli valmis menemään tähän kuulusteluun, ja niinpä hän meni huoneeseen numero 427 American hotellissa ja heittäytyi vuoteelle. Hän oli niin väsynyt, että hän pari kertaa nukahti; mutta aina hänelle johtui mieleen joku uusi kysymys, jonka McGivney ehkä tulee hänelle tekemään, ja tämä hänet herätti taas. Lopuksi hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja nousi ylös. Eräs Hammett-niminen salapoliisi astui sisälle ja sanoi: "Päivää, Gudge. Mestari on määrännyt sinut vangittavaksi."
"Vangittavaksi!" huudahti Petteri. "Hyvä jumala!" Hänelle vilahti mieleen ajatus suuresta vankikopista, jossa olisi hän ja paljon punikeita, ja hän olisi pakotettu kuulemaan heidän "kovan-onnen juttujaan."
"Niin", sanoi Hammett, "vangitsemme kaikki punikit ja jos sivuuttaisimme sinut, niin herättäisi se epäluuloa. Sinun on parasta mennä nyt heti johonkin sellaiseen paikkaan, jossa sinut sopii vangita."
Petteri havaitsi tämän viisaaksi, ja hetken miettimisen perästä hän valitsi Miriam Yankovichin kodin. Tämä oli oikea tosi-punikki eikä pitänyt Petteristä; mutta jos Petteri vangittaisiin hänen kotoaan, niin täytyisi hänen pitää Petteristä väkistenkin, ja sitä paitsi tulisi tämä seikka lujentamaan hänen asemaansa "vasemmistolaisena." Hän antoi osotteen Hammettille ja lisäsi: "On paras tulla niin pian kuin mahdollista, sillä voi sattua että hän potkii minut ulos ovesta."
"Hyvähän se on", sanoi toinen nauraen. "Sano hänelle että poliisit ovat kintereilläsi ja pyydä häntä kätkemään sinut."
Petteri kiiruhti juutalaiseen kaupunginosaan ja noputti eräälle ovelle muutaman vuokrakasarmin ylimmässä kerroksessa. Oven avasi vankka nainen, jonka käsivarret olivat paljaat ja saippuaiset. Kyllä, Miriam on kotona. Hän on juuri nyt työttömänä, sanoi Mrs. Yankovich. Hän oli menettänyt työpaikkansa, koska hän puhui liian paljon sosialismista Miriam tuli huoneeseen luoden odottamattomaan vieraaseensa katseen, joka selvästi sanoi: "Jenni Todd!"
Mutta tämä muuttui silmänräpäyksessä, kun Petteri sanoi että hän oli yrittänyt mennä I.W.W. liiton huoneustoon, mutta se on poliisien vallassa. Ne olivat tehneet tarkastuksen ja väittivät saaneensa ilmi jonkunlaisen salajuonen; onneksi oli Petteri huomannut väkijoukon huoneuston ulkopuolella ja päässyt pakoon. Miriam vei hänet erääseen sisempään huoneeseen ja teki hänelle satoja kysymyksiä, joihin Petteri ei voinut antaa vastausta. Hän ei tiennyt mitään, paitsi että oli edellisenä iltana ollut huoneustossa kokouksessa ja yrittäessään tänä aamuna mennä sinne noutamaan jotakin kirjaa oli nähnyt ihmisjoukon ja juossut pakoon.
Puoli tuntia myöhemmin kolautettiin oveen ja Petteri sukelsi vuoteen alle. Ovi murrettiin auki, ja Petteri kuuli vihasia komentoja, Miriamin ja hänen äitinsä vastatessa rajusti. Päättäen äänistä alkoivat miehet heitellä huonekaluja sinne tänne, ja äkkiä käsi pistettiin vuoteen alle, Petteriä tartuttiin nilkasta ja hänet vedettiin esille neljän virkapukuisen poliisin keskelle.
Tilanne oli kiusallinen, sillä nähtävästi ei noille poliiseille oltu kerrottu että Petteri oli vakooja; nuo hölmöt luulivat saaneensa kiinni todellisen dynamiittisankarin! Yksi niistä tarttui Peteriä molempiin kalvosiin ja toinen uhkaili häntä ja Miriamia revolverilla ja kolmas kävi läpi Petterin taskut etsien pommeja. Kun he eivät löytäneet, näyttivät he suuttuvan ja puistelivat häntä ja tuuppivat häntä, ja selvästi näkyi että he olisivat olleet mielissään, jos olisivat saaneet jonkun tekosyyn iskeä häntä päähän. Petteri oli erittäin varovainen, ettei sellaista tekosyytä tulisi; hän oli peloissaan ja nöyrä, ja selitti yhä uudelleen ettei hän tiennyt mitään, ettei hän ollut tehnyt mitään.
"No, saadaanpa nähdä, nuori mies!" sanoi muuan poliiseista ja napsautti käsiraudat Petterin kalvosiin. Sitten, yhden seisoessa vartijana revolveri kädessä, toiset kolme tutkivat tarkoin huoneet, vedellen ulos laatikot ja potkien niiden sisällön hujan hajan, siepaten jokaisen palasen paperia, missä oli kirjotusta ja tunkien sen pariin matkalaukkuun. Oli kirjoja, joissa oli punaset kannet ja pelottavat nimet, mutta ei pommeja, ei vaarallisempia aseita kuin keittiöveitsi ja Miriamin kieli. Tyttö seisoi mustien silmien salamoidessa ja kertoi poliiseille tarkkaan mitä hän heistä ajatteli. Hän ei tiennyt mitä I.W.W. liiton huoneustossa oli tapahtunut, mutta hän tiesi, että olipa se mitä tahansa, niin se oli tekopeliä, poliisien suunnittelema ansa, ja hän uhitteli heitä vangitsemaan hänetkin, ja melkein onnistui tässä raivokkaassa tarkotuksessaan. Poliisit tyytyivät kuitenkin potkasemaan pyykkisaavin kumoon sisältöineen päivineen ja jättivät Mrs. Yankovichin kirkumaan keskelle vedenpaisumusta.
He raahasivat Petterin vuokrakasarmin asukasjoukon läpi, heittivät hänet autoon ja ajoivat joutuin poliisiasemalle, jossa hänen nimensä otettiin kirjoihin ja hänet asetettiin koppiin. Häntä hermostutti, kun hän ei ollut tullut sopineeksi Hammettin kanssa, kuinka kauvan hänen tules vankilassa viipyä. Mutta ei kulunut tuntiakaan ennenkuin eräs vartija tuli ja vei hänet erääseen yksityishuoneeseen, jossa olivat McGivney ja Hammett, poliisipäällikkö, yleisen syyttäjän apulainen, ja viimeksi ja vaarallisin — Guffey. Tämä raitiotrustin pääsalapoliisi otti Petterin huostaansa.
"Sanoppa nyt, Gudge", sanoi hän, "mikä tämä juttu oikeastaan on, jonka olet meille laittanut?"
Se oli kuin isku vasten Petterin naamaa. Sydän heitti lyömästä, leuka valahti ja hän tuijotti kuin järjetön. Herra jumala!
Mutta hän muisti Nellin viimeiset vakavat sanat: "Pysy lujana,Petteri, pysy lujana!" Ja niin hän huusi: "Mitä tarkotatte, Mr.Guffey?"
"Istu tuolle tuolille", sanoi Guffey. "Ja kerro nyt mitä tiedät tästä jutusta. Ala alusta ja kerro kaikki — joka sana!" Ja Petteri alkoi. Hän oli ollut I.W.W. liiton huoneustossa edellisenä iltana. Siellä oli olut paljon puhetta järjestön saamattomuudesta ja siitä, mitä tulisi tehdä asevelvollisuuden vastustamiseksi. Petteri toisti väitteet yksityiskohdin, keskustelun väkivallasta, dynamiitista ja tappamisesta, Nelse Ackermanin ja toisten kapitalistien nimistä. Hän kertoi näistä laajasti ja lisäili paljon Nellin opetuksiin — sillä Nell oli sanonut että tästä hän voi kertoa vapaasti niin paljon kuin vain haluttaa.
Sitten hän kertoi että kokouksen loputtua hän oli huomannut useiden miehistä kuiskailevan keskenään. Ollen ottavinaan kirjan kirjahyllyltä oli hän päässyt lähelle Joe Angellia ja Jerry Ruddia; hän oli kuullut eri sanoja ja lauseiden osia, "dynamiitti", "matkalaukku kaapissa", "Nelse", j.n.e. Ja kun miehet menivät ulos huomasi että Angellin taskut olivat pullollaan ja luuli että hänellä on pommeja ja että he ovat valmiit tekemään jotakin. Hän kiiruhti rohdoskauppaan ja soitti McGivneylle. Viipyi kauvan ennen kuin McGivney vastasi, ja kun hän oli sanonut sanottavansa ja juossut ulos, ei miehiä missään näkynyt. Hän oli epätoivoinen, pelkäsi tunnustaa McGivneylle, ja hän kulki pitkin katuja etsien miehiä. Hän vietti lopun yötä puistossa. Mutta sitten aamulla hän huomasi paperilapun taskustaan ja arveli että joku oli sen sinne asettanut aikoen kutsua hänetkin salajuoneen osakkaaksi; ja niin hän oli ilmottanut sen McGivneylle, ja se olikin kaikki mitä hän tiesi.
McGivney alkoi häntä ristikuulustella. Hän oli kuullut Joe Angellin puhuttelevan Jerry Ruddia; oliko hän kuullut Angellin puhuttelevan ketään toista? Oliko kukaan muu kuiskannut? Mitä hän oli kuullut Joe Angellin sanovin? Petterin täytyi kerrata joka sana moneen kertaan. Lopulta hän muistikin, niinkuin Nell oli käskenyt, vielä yhden lauseen: "Mac pani sen 'saapas-kissaan'." Hän näki toisten vaihtavan katseita. "Ne olivat juuri nuo sanat, jotka kuulin", sanoi Petteri. "En tiennyt mitä ne merkitsevät."
"Saapas-kissa", sanoi poliisipäällikkö, pyöreäruumiinen mies, jolla oli ruskea huuliparta ja purutupakkaa toisessa suunpielessä. "Sehän merkitsee 'sapoteesia', eikö niin?"
"Kyllä", sanoi rotannaamainen mies.
"Tiedätkö huoneustossa olevan mitään, jolla on jotakin tekemistä sapoteesin kanssa?" kysyi Guffey Petteriltä.
Petteri mietti. "En tiedä", sanoi hän.
Miehet puhuivat keskenään pari minuuttia. Poliisipäällikkö sanoi että poliisit olivat ottaneet takavarikkoon kaikki McCormickin tavarat, ja ehkä niistä löytyy jotakin asiaa selventävää. Guffey meni puhelimeen ja sanoi numeron, jonka Petteri tunsi — I.W.W. liiton huoneuston numeron. "Onko se Al?" kysyi hän. "Me haluaisimme saada tietää, onko siellä huoneustossa mitään, jolla on jotakin tekemistä sapoteesin kanssa. Oletteko huomanneet mitään — välinettä, kuvaa, kirjotusta — tai sellaista?" Varmaankin oli vastaus kieltävä, koska Guffey sanoi: "Etsikää tarkemmin, ja jos löydätte, niin ilmottakaa heti minulle poliisipäällikön virastoon. Saisimme ehkä siitä johtolangan."
Sitten Guffey pani kuulotorven koukkuun ja kääntyi Petteriin. "Gudge", sanoi hän, "tämä nyt on kaikki mitä tiedät; onko tämä kaikki mitä voit meille kertoa?"
"On."
"No, sitten on paras ettet enää jatka tätä petkutusta hetkeäkään. Tiedämme että koko tämä juttu on tekopeliä, etkä voi saada meitä siihen yhtymään."
Petteri tuijotti Guffeytä sanattomana; ja Guffey taas otti pari askelta Petteriä kohti, kädet nyrkissä ja otsa kamalasti rypyssä. Petteriä yökötti kauhistuksesta, kun hän muisti valmistuneisuuspäivän räjähdyksen jälkeiset hetket. Pitääkö hänen nyt taas käydä läpi tuon saman myllyn?
"Nyt ratkaisemme tämän kysymyksen tässä, Gudge", jatkoi pääsalapoliisi. "Kerrot kaikkea tätä Angellista — muka hänen puheistaan Jerry Ruddille ja että hänen taskunsa olivat täynnä pommeja, ja kaikkea muuta — ja hän itse kieltää tuon kaiken."
"Mutta su-su-sus-s-suuri luoja!" sähisi Petteri. "Onhanluonnollistaettä hän kieltää!" Petteri tuskin voi uskoa korviaan — ottavat todesta dynamiittisankarin kiellot, ja puhuvat siitä sitten vielä hänelle!
"Niin, Gudge", vastasi Guffey, "mutta yhtähän on että saat tietää totuuden nyt kuin ehkä joskus jälkeenpäin — Angell on yksi miehistämme; hän on toiminut meidän hyväksemme 'tuplajuulaisten' joukossa koko viime vuoden."
Maa halkesi Petterin jalkojen alla, ja hän putosi nurinniskoin alas, alas — kauhistuksen ja epätoivon aivan kaikkein syvimpiin kuiluihin. Joe Angell salapoliisi niinkuin hänkin! "Sinisilmäinen Enkeli", joka puhui dynamiitista ja murhista sadoissa radikalien kokouksissa ja säikytteli kaikkein rohkeimpiakin vallankumouksellisia yltiöpäisillä lausunnoillaan — Angell oli salapoliisi, ja Petteri oli rakentanut ja laukaissut hänelle 'ansan'!
Kaikki oli nyt lopussa. Petterin vievät ne varmasti takasin "rotkoon"! Ne kiduttavat häntä niinkauvan kuin hengähdyskään on jälellä! Hänen korvissaan kaikui kymmenien tuhansien kadotettujen sielujen tuskanhuudot ja kymmenien tuhansien tuomiopasuunain ääni: ja kuitenkin, keskellä tätä hirveää sekasortoa ja melua, Petterin onnistui jollakin ihmeellisellä tavalla kuulla Nellin äänen, joka kuiskasi yhä ja yhä vain uudelleen: "Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!"
Hän nosti kätensä ilmaan ja otti askeleen Guffeytä kohti. "Mr. Guffey, jumala on todistajani etten tiedä mitään muuta kuin minkä olen kertonut. Tapahtui juuri näin, ja jos Joe Angell kertoo jotakin toista, niin valehtelee hän."
"Mutta miksi hän sitten valehtelisi?"
"En tiedä miksi; en tiedä mitään koko jutusta."
Ja tässä Petteri korjasi sadon siitä, että oli koko elämänsä ijän opetellut petkuttamaan. Vaikka hän oli tykkänään pelon ja epätoivon vallassa, niin hänen järkensä vaistomaisesti oli kovassa työssä ja etsi uusia metkuja. "Ehkä Angellilla oli tekeillä tekopeli teitä vastaan, mutta minä sattumalta pilasin sen — laukaisin ansan liian aikaiseen. Mutta olen puhunut teille totta." Ja jo Petterin hätä antoi hänelle voimia horjuttamaan Guffeyn varmuutta. Kun Petteri puhui ja selitti, selitti ja puhui, huomasi hän vähitellen, ettei Guffey ollutkaan niin varma asiastaan kuin hän sanoi.
"Näitkö sen matkalaukun?" kysyi hän.
"En, en nähnyt matkalaukkua!" vastasi Petteri. "En edes tiedä, oliko koko matkalaukkua olemassakaan. Tiedän vain, että kuulin Joe Angellin sanovan sanan, 'matkalaukku', ja myöskin 'dynamiitti'."
"Näitkö kenenkään kirjottavan mitään siellä?"
"En", sanoi Petteri. "Mutta näin Hendersonin istuvan pöydän ääressä ja selailevan joitakin papereita, jotka oli ottanut taskustaan, ja sitten näin hänen repivän palasiksi yhden ja heittävän sen paperikoriin." Petteri näki toisten vilkasevan toisiinsa, ja hän tiesi että hän on oikealla tolalla.
Hetki sen jälkeen tuli sattuma, joka auttoi häntä pelastumaan. Puhelin soi ja poliisipäällikkö vastasi ja nyökkäsi Guffeylle, joka meni puhumaan. "Kirja!" huudahti hän kiihkeisenä. "Mikä piirustus? Käskekää jonkun miehistä ottamaan auto ja tuomaan sen kirjan ja piirustuksen tänne poliisipäällikön virastoon niin pian kuin voi; hetkeäkään ei saa hukata, sillä voi olla suuri merkitys."
Ja sitten Guffey kääntyi toisiin. "Hän sanoi että olivat löytäneet sapoteesia käsittelevän kirjan kirjahyllyltä ja siinä oli jonkunlainen talon piirustus. Kirjassa on McCormickin nimi."
Tämä synnytti hälinää, ja Petterillä oli aikaa ajatella ennenkuin miehet taaskin kiinnittivät huomionsa häneen. Poliisipäällikkö nyt kyseli häneltä, ja sitten yleisen syyttäjän apulainen kyseli häneltä, mutta aina vain hän pysyi alkuperäisessä kertomuksessaan. "Jumalani!" huusi hän. "Luuletteko että olisin niin hullu, että suunnittelisin tällaisen tekopelin? Mistäs olisin saanut kaikki nuo esineet? Mistä olisin saanut dynamiitin?" — Petteri oli purasta kielensä, kun huomasi, millaisen erehdyksen hän oli tehnyt. Ei kukaan ollut sanonut sanaakaan siitä, että matkalaukussa oli dynamiittia! Mistä hän tiesi että siinä sitä oli? Hän koetti epätoivosta hurjana miettiä selitystä, miten hän siitä oli kuullut; mutta sattumalta ei kukaan miehistä huomannut hänen erehdystään. Kaikki heistä tiesivät että matkalaukussa oli dynamiittia; he tiesivät sen täydellisen varmasti, eikä kukaan heistä huomannut että Petteri siitä ei vielä tiennyt mitään. Niin lähelle perikatoa voi ihminen tulla ja kuitenkin pelastua!
Petteri kiiruhti päästäkseen etäälle tuosta vaaranpaikasta."Kieltääkö Joe Angell että hän kuiskasi Jerry Ruddille?"
"Hän ei muista sitä", sanoi Guffey. "On mahdollista että hän on puhutellut Ruddia kahdenkesken, mutta se ei ollut mitään erikoista, ei heillä ollut mitään salajuonta."
"Mutta minä kuulin!" huudahti Petteri, jonka terottunut viekkaus oli keksinyt pakotien. "Kuulin ihan varmaan! Oli juuri vähää ennen kuin lähdettiin pois, ja joku valo oli jo sammutettu. Kun menin kirjahyllylle, seisoi hän selin minuun."
Tässä yleisen syyttäjän apulainen sekaantui asiaan. Hän oli nuori, ja häntä oli hieman helpompi pettää kuin noita toisia. "Oletko aivan varma siitä, että se oli Joe Angell?"
"Herra Jumala! Tietysti se oli!" sanoi Petteri. "En voinut erehtyä."Mutta hän antoi ääneensä tulla jotakin epäröivää.
"Sanot että hän kuiskasi?"
"Kyllä, hän kuiskasi."
"Mutta olisihan se voinut olla joku muu."
"En tiedä, mitä sanoisin", sanoi Petteri. "Minä olin varma siitä, että se oli Joe Angell; mutta hän oli selkäni takana. Olin juuri puhutellut sihteeri Gradya, ja lähdin siitä kirjahyllylle."
"Kuinka monta miestä siellä oli?"
"Noin kaksikymmentä."
"Oliko valoja sammutettu ennenkuin menit kirjahyllylle, vai jälkeen?"
"En muista sitä; ehkä jälkeen." Ja äkkiä hämmentynyt Petteri raukka huusi: "Tämä tekee minut aivan pöhlöksi! Tietenkin olisi minun pitänyt puhutella tuota miestä että olisin nähnyt varmaan että se oli Joe Angell ennenkuin käännyin poispäin; mutta olin olevinani varma siitä, että se oli hän. Ajatus että se olisi voinut olla jokin muu ei edes pälkähtänyt päähänikään."
"Mutta siitä olet kuitenkin varma, että se oli Jerry Rudd, joka puhutteli häntä?"
"Kyllä, se oli Jerry Rudd; hänen kasvonsa olivat minua kohti."
"Oliko se Rudd vai oliko se se toinen, joka puhui 'saapaskissasta'?" Ja silloin hämmentyi Petteri taas ja puhui ristiin ja johti heidät loppumattomaan ristikuulusteluun; ja kesken kaiken saapui mies, tuoden sapoteesi-kirjan, jonka nimilehdellä oli McCormickin nimi, ja lehtien välissä pohjapiirros.
Miehet kaikki keräytyivät katsomaan pohjapiirrosta, ja sama ajatus juolahti useampien päähän: Olikohan tuo Nelse Ackermanin talon pohjapiirros? Poliisipäällikkö kääntyi puhelimeen ja soitti pankkiirin sihteerille. Olisiko, tämä hyvä ja kuvailisi Mr. Ackermanin taloa; ja poliisipäällikkö kuunteli selitystä. "Tässä pohjapiirroksessa on risti vähän länteenpäin keskuksesta. Mikähän se mahtaa olla?" Sitten, "Jumalani!" Ja sitten. "Olisitteko hyvä ja tulisitte virkahuoneeseeni aivan heti ja toisitte talon piirustukset, jotta voimme verrata niitä?" Poliisipäällikkö kääntyi toisiin ja sanoi: "Tuo risti piirroksessa on avoin makuuhuone toisessa kerroksessa, jossa Mr. Ackerman nukkuu yönsä!"
Ja he unohtivat hetkeksi kaikki epäluulonsa Petteriin nähden. Oli jännittävää tämä salajuonen yksityisseikkojen keksiminen ja niiden yhteen sovittaminen — aivan kuin kuva-arvotus. Heidän mielestään oli aivan varma että tämä mitätön ja säikkynyt pikku mies, jota he olivat tutkineet, ei olisi pystynyt rakentamaan näin kierää ja monimutkaista suunnitelmaa. Ei, selvästi voi huomata että joku suurnero, joku pirun kierä peluri, oli työssä levittääkseen punasta tuhoa American Cityssä!
He antoivat toistaiseksi Petterin mennä, ja hänet vietiin takasin koppiinsa. Hän oli siellä kaksi päivää ilman että kukaan sanoi sanaakaan mikä hänen kohtalonsa tulee olemaan. Vankilassa ei sallittu sanomalehtiä, mutta Petterille oli jätetty rahansa, ja niin toisena päivänä hänen onnistui lahjoa erään vartijoista hankkimaan hänelle numeron American City "Timesia", jossa etusivulla oli julkaistuna kaikki tämän huomiota herättäneen jutun hämmästyttävät yksityisseikat.
Kolmekymmentä vuotta oli "Times" seisonut lujana lain ja järjestyksen puolella punasen metelin ja vallankumouksen voimia vastaan; kolmekymmentä vuotta oli "Times" selittänyt että työväenjohtajat ja unioiden tarkastusmiehet ja sosialistit ja anarkistit olivat kaikki samaa maata ja asettivat turvansa viime tingassa yhteen välineeseen, dynamiittipommiin. Nyt oli vihdoin "Times" osottautunut olevan oikeassa, tämä oli "Timesin" suurpäivä! Se oli käyttänyt tilaisuutta ääriään myöten, ei ainoastaan etusivulla, vaan vielä kahdella sisäsivulla oli kuvia kaikista salajuonen jäsenistä, niiden muassa Petterin, kuvia I.W.W. liiton huoneustosta, ja matkalaukusta, dynamiittipuikoista, sytytyslangasta, kellonpalasista, "atelierista", jossa salaliittolaiset oli saatu kiinni, ja venäläisestä anarkistista, Nikitinista, joka omisti tämän paikan. Palstamäärin oli arveluita jutusta, johtavien pappien, pankkiirien, kauppakamarin presidentin ja kiinteimistökauppiasten liiton sihteerin lausuntoja ja haastatteluja. Myöskin oli kaksipalstainen, tummennettu toimituskirjotus, jossa osotettiin, miten "Times" oli ennustanut tätä kolmekymmentä vuotta, jättämättä vetämättä yhdyslankoja Goober-juttuun ja Lackmanin juttuun ja niiden kolmen papin juttuun, jotka oli vangittu joitakin päiviä sitten siitä, että yrittivät lukea vuorisaarnaa eräässä julkisessa kokouksessa.
Ja Petteri tiesi että hän, Petteri Gudge, oli saanut kaiken tämän aikaan! Lain ja järjestyksen voimat saivat kiittää tästä muuatta tuntematonta pientä urkkijaa! Petterille ei tulla antamaan minkäänlaista tunnustusta, luonnollisestikaan; poliisipäällikkö ja yleinen syyttäjä jakelivat vakavia lausuntoja, joissa he omaksuivat kaiken kunnian, mutta ei pienintä viittaustakaan siitä, että heidän pitäisi kiittää mistään raitiotietrustin salapoliisilaitosta. Se oli tietenkin välttämätöntä; näön vuoksi oli selitettävä että virkailijat olivat saaneet juonen ilmi, käyttäen laillisia keinojaan oikeassa tavallisessa järjestyksessä. Ei kelvannut vähääkään antaa joukkojen saada vihiä siitä, että näitä toimi laitos, jota johtivat ja jota rahastivat kaupungin suurliikemiehet. Mutta sittenkin se pisteli Petteriä! Hän ja McGivney ja kaikki muutkin Guffeyn miehet halveksivat yleisiä viranomaisia, joita he pitivät "kitupiikkeinä", joilla oli sangen vähän rahaa ja yhtä vähän valtaa. Jos jotakin todella halusi saada tehdyksi Amerikassa, niin oli turha mennä yleisten viranomaisten puheille, vaan oli mentävä suurliikemiesten puheille, joilla oli rahaa ja jotka olivat tottuneet pikaisiin ja tehokkaisiin toimenpiteisiin. Samoin oli tämän urkkijattomienkin laita kuin kaikkien muidenkin.
Silloin tällöin mietti Petteri sitäkin, kuinka hirvittävän lähellä perikatoa hän oli kävässyt. Hänellä oli pelon ja vavistuksen hetkiä, jolloin hän kuvitteli olevansa rotkossa ja Guffey alkaa kiduttaa häntä, saadakseen hänestä ulos totuuden. Mutta hänen onnistui tyynnyttää tämä pelkonsa. Hän oli varma siitä, että tämä dynamiittisalajuoni oli voittamaton viettelys viranomaisille; se vetäisi heidät mukaansa, vaikkeivät sitä haluaisikaan. Heidän oli pakko toimia se loppuun saakka; heidän oli pakko kannattaa Petteriä.
Ja niinpä toisen päivän illalla vartija tuli ja sanoi: "Sinä pääset pois." Ja Petteri johdettiin salvattujen ovien läpi ja ilman muuta laskettiin menemään.
Petteri meni huoneeseen 427 American hotellissa, ja siellä oli McGivney odottamassa häntä. McGivney ei sanonut sanaakaan mistään epäluuloista Petteriin nähden, eikä Petterikään virkkanut niistä mitään — hän ymmärsi että vanhat on unohdettu. Viranomaiset olivat ottaneet vastaan tämän lahjan, jonka kohtalo oli heille tarjonnut hopeatarjottimella. Vuosikausia olivat he toivoneet saavansa nämä punikit käsiinsä, ja nyt he — kuin uskomattoman taikavoiman avulla — olivat saaneet toivomuksensa täytetyksi!
"Gudge", sanoi McGivney, "muista sanoa näin: Sinut on vangittu epäluulonalaisena, sinua on ristikuulusteltu ja sinut on pantu kolmannen asteen läpi, mutta sinun on onnistunut saada poliisiviranomaiset uskomaan että sinä et tiedä mitään koko jutusta, ja niin on sinut päästetty pois. Olemme vapauttaneet pari toistakin samalla kertaa peittääksemme sinun jälkesi, ja nyt on sinun mentävä punikkien joukkoon ja saatava tietoosi kaiken minkä voit, mitä ne tekevät ja mitä ne suunnittelevat. Ne luonnollisesti huutavat ja hoilottavat että tämä on tekopeli. Sinun täytyy saada selville, tietävätkö ne siitä mitään. Sinun täytyy olla varovainen — sillä ne luonnollisesti ovat hiukan epäluuloisia sinua kohtaan. Olemme käyneet huoneessasi ja panneet sen vähän niinkuin epäkuntoon, joten sekin auttaa vähän korjaamaan sinun asemaasi."
Petteri meni, mutta hän ei mennyt etsimään punikkeja aivan heti. Hän kulutti tunnin luikerrellen ympäri kaupunkia päästäkseen varmaksi siitä, ettei kukaan häntä "varjosta"; sitten hän soitti Nellille, ja tunti sen jälkeen he tapasivat puistossa, ja Nell lensi Petterin syliin ja suuteli häntä iloisesti. Petterin täytyi kertoa hänelle tietenkin kaiken; ja kun Nell kuuli että Joe Angell oli urkkija, jähmettyi hän ensin kauhistuksesta, mutta nauroi sitten miltei kyyneliin saakka. Ja kun Petteri kertoi miten hän oli selviytynyt tuosta pulasta, näytti siltä kuin hän todella olisi saavuttanut Nellin lemmen.
Kun he olivat tyyntyneet taas, sanoi Nell: "Kuule nyt, Petteri, meidän on heti ryhdyttävä toimeen. Sanomalehdet ovat täynnä tätä juttua, ja luonnollisesti on Nelse Ackerman puolikuollut pelosta. Tässä on kirje, jonka tulen postittamaan tänä iltana — ja niinkuin näet, olen käyttänyt tällä kertaa toista kirjotuskonetta kuin viimein. Menin muutamaan kirjotuskonekauppaan ja pyysin saada käyttää yhtä konetta hetkisen, joten kukaan ei voi johtaa tätä kirjettä minuun."
Kirje oli osotettu Nelse Ackermanin kotiin ja merkitty, "Yksityinen."Petteri luki:
'Tämä on sananen ystävältä. Punikeilla on ollut vakooja teidän kodissanne. Hän piirusti pohjapiirroksen talosta. Poliisiviranomaiset peittelevät asioita teiltä, koska ne eivät saa selville tätä juttua kokonaisuudessaan eivätkä halua todistaa teille että ovat kykenemättömiä. On olemassa mies, joka on saanut ilmi koko tämän jutun ja teidän olisi tavattava häntä. Poliisiviranomaiset eivät tule sallimaan teidän tavata tätä miestä, jos vain voivat sen välttää. Teidän tulisi vaatia saada nähdä tämä mies. Mutta älkää mainitko tätä kirjettä. Jos ette tapaa oikeaa miestä, niin kirjotan uudelleen. Jos pidätte tämän salassa, niin voitte luottaa että avustan teitä loppuun saakka. Jos hiiskutte kenellekään tästä, niin en voi teitä auttaa.'
"Nyt", sanoi Nell, "kun hän saa tämän kirjeen, ryhtyy hän toimeen ja sinun tulee tietää mitä hänelle sanot ja mitä teet, sillä kaikki riippuu siitä." Ja Nell alkoi heti neuvoa Petteriä, mitä hänen tulee sanoa ja miten menetellä tavatessaan American Cityn kuninkaan. Petteri kunnioitti jo Nellin järkeä siinä määrin, että oppi läksynsä pian ja kärsivällisesti ja vakaasti lupasi että hän tulee tekemään juuri niinkuin Nell käski, eikä mitenkään muuten. Hän sai palkkansa suukkosissa, ja meni kotiaan nukkumaan vanhurskaan unta.
Seuraavana aamuna alkoi Petteri tehdä jotakin siitä työstä, minkä McGivney oli hänelle määrännyt, jotta tällä ei olisi mitään mukisemista. Hän meni tapaamaan Miriam Yankovichia, ja tällä kerralla Miriam tarttui häntä molemmista käsistä ja puristi niitä, ja Petteri tiesi että hän oli maksanut synnin, minkä oli tehnyt pikku Jenniä vastaan. Petteri oli marttyyri taasen. Hän kertoi miten häntä oli rääkätty; ja Miriam kertoi miten kaadettu pyykkivesi oli valunut katon läpi seuraavaan kerrokseen ja pilannut jonkun työläisparan aterian.
Myöskin kertoi hän Petterille punikkien katsantokannan tähän tekopeliin nähden. Lakimies Andrews vaati saadakseen nähdä vangittuja, mutta tämä kiellettiin eikä vankien takuulla vapaaksi päästämisestä otettu kuuleviin korviin. Edellisenä iltana oli Miriam ollut useiden muiden muassa Andrewsin kotona ja siellä oli puhuttu tästä jutusta. Kaikki I.W.W.-läiset selittivät että se oli mitä räikeintä tekopeliä; kirjeet olivat selvästi väärennetyt ja dynamiitin olivat poliisit itse panneet matkalaukkuun ja sen kaappiin. Ne olivat käyttäneet sitä tekosyynä sulkeakseen I.W.W. liiton huoneuston ja vangitakseen parikymmentä radikalia. Pahinta kaikista oli tietenkin agitatsioni — ne kauheat kertomukset, joilla sanomalehdet olivat täytetyt. Oliko Petteri nähnyt tämänaamuista "Timesia"? Siinä julkeasti kiihotettiin roskajoukkoja tappamaan punikit!
Sieltä meni Petteri jälleen huoneeseen 427. Nell oli arvellut ettei Nelse Ackerman tule menettämään minuuttiakaan seuraavana aamuna; ja niin kävikin. Petteri löysi kirjeen pöydältä, jossa sanottiin: "Odota minua, haluan tavata sinut."
Petteri odotti, eikä aikaakaan, niin McGivney saapui ja istuutuiPetteriä vastapäätä, alkaen hyvin vakavana: "Kuuleppa nyt, PetteriGudge, tiedäthän että olen ystäväsi."
"Tiedän — luonnollisesti."
"Olen suojellut sinua", sanoi McGivney. "Ilman minua olisit rotkossa paraikaa, ja Guffey koettaisi hiottaa sinusta tunnustuksen että olet laittanut koko tuon dynamiittijutun. Haluan että tiedät tämän ja senkin että edelleenkin aijon olla puolellasi, ja että toivon sinun menettelevän suorasti myöskin minua kohtaan."
"Niinpä tietenkin!" sanoi Petteri. "Mitäs sitten?" Sitten McGivney alkoi selittää: Vanha Nelse Ackerman oli saanut jostakin sen ajatuksen, että poliisiviranomaiset peittävät häneltä jotakin. Hän oli luonnollisesti puolikuollut pelästyksestä tämän jutun takia. Hän suletuttaa itsensä muutamaan kaappiin joka yöksi ja kun hänen vaimonsa lähtee auto-ajelulle, täytyy auton uutimien olla alhaalla. Ja nyt hän vaatii että hänen täytyy saada tavata sitä miestä, joka on saanut ilmi tämän salajuonen. McGivneylle oli sangen vastenmielistä ilmaista Petterin salaisuus kenellekään, mutta Nelse Ackerman oli mies, jonka sana on laki. Hän se oikeastaan oli Petterin työnantaja; hän oli antanut suuria summia rahastoon, jolla kustannettiin Guffeyn salapoliisilaitos eikä Guffey eivätkä viranomaisetkaan uskaltaneet yrittää pettää häntä.
"No, samahan se on", sanoi Petteri, "eihän se haittaa, vaikka hän tapaakin minut."
"Hän tulee kyselemään sinulta tätä juttua", sanoi McGivney. "Hän koettaa saada selville kaiken, minkä voi. Ja sinun tulee suojella meitä; sinun täytyy saada hänet käsittämään että olemme tehneet kaiken, mikä on mahdollista. Sinun täytyy saada meidät hyvään valoon hänen silmissään."
Petteri lupasi juhlallisesti että hän tulee niin tekemään; muttaMcGivney ei ollut tyytyväinen. Hän oli kiihtynyt ja koetti iskeäPetterin päähän yhteistunteen tärkeyttä ja uskollisuutta tovereitansakohtaan. Se kuulusti aivan samalta kuin "tuplajuulaisten" agitatsioni!
"Voit ehkä luulla että tässä nyt on sinulla tilaisuus hypätä meidän selkäämme ja kiivetä korkeammalle meitä, mutta älä unohda, Petteri Gudge, että koneisto on meidän hallussamme, ja viime tingassa se on aina koneisto, joka voittaa. Olemme lyöneet mäsäksi montakin miestä, jotka ovat yrittäneet metkuilla kanssamme, ja niin teemme sinullekin. Vanha Nelse tulee kiskomaan sinusta irti mitä tietoja vain halunneekin; epäilemättä tulee hän tarjoomaan sinulle hyvän hinnan — mutta ennen pitkää olet pelisi pelannut hänen kanssaan ja palaat tänne, mutta annan sinulle varotuksen: kautta luojan, jos vain pelaat saastaista peliä kassamme, niin Guffey heittää sinut rotkoon kuukauden tai parin perästä, ja sieltä sinut kannetaan ulos paareilla!"
Ja Petteri lupasi ja vannoi taaskin; mutta saatuaan tilaisuuden, hän sanoi: "Eikö sinunkin mielestäsi Guffeyn tulisi tehdä jotakin, kun sain ilmi sen salaliiton?"
"Kyllä", sanoi McGivney, "se ei ole kuin kohtuus."
Ja he jatkoivat tinkimistään. Petteri osotti kaikkia niitä vaaroja, joita hänellä oli, ja kaikkea sitä kunniaa, minkä ne toiset saivat. Guffeylle ei sanomalehdissä oltu annettu kunniaa tästä, mutta oli varma että hänen isäntänsä sen olivat tehneet, ja Guffey tulisi saamaan vieläkin enemmän sitä, kun Petteri puolustaa häntä American Cityn kuninkaalle. Petteri sanoi että tämä oli vähintäinkin tuhannen dollarin arvoinen, ja lisäsi että hänen tulisi saada se aivan heti, ennen kuin menee tapaamaan kuningasta. McGivney ärisi raivokkaasti: "Kuule, Gudge! Onko sinulla otsaa vaatia niin suurta summaa siitä, että me tuemme sinun tekopeliäsi?"
McGivney tavallisesti kohteli Petteriä kuin pelkuria raukkaa; mutta hän oli oppinut että oli yksi tilanne, jolloin tämä pieni mies tykkänään muuttui, ja tämä tilanne oli aina, Kun oli kysymys rahasta. Nyt oli kysymys siitä; ja kun McGivney ärisi ja näytteli hampaitaan, teki Petteri samoin. "Jollette pidä tekopelistäni", ärähti hän, "niin menkää ja valittakaa siitä sanomalehdille!"
Petteri oli taaskin muuttunut tappelukoiraksi ja saanut hampaansa toisen koiran nokkaan, eikä hellittänyt. Hän oli nähnyt rotannaamaisen miehen vetävän rahaa taskustaan ennenkin, ja tiesi että jos koskaan, niin nyt siellä sitä on. Ja hän intti — tuhat dollaria, tai ei mitään; ja samoin kuin ennenkin, tuli hänen sydämensä raskaaksi, kun McGivney veti esille rahat ja niitä olikin paljoa enemmän kuin Petteri oli ymmärtänyt vaatia!
Mutta Petteriä lohdutti se ajatus että tuhat dollaria on koko sievä summa, ja hän lähti Nelse Ackermanin taloa kohden hyvällä tuulella. Tässä yhteydessä mainittakoon että hän havaitsi hyväksi tuumaksi olla sanomatta tästä tuhannesta Nellille mitään. Kun naiset saavat tietää että miehellä on rahaa, eivät ne anna hetkeäkään rauhaa ennenkuin ovat saaneet kynsiinsä joka sentin, tai ainakin ovat saaneet ne menemään!
Nelse Ackermanin talo oli kaukana etukaupungissa pienellä mäellä, jota ympäröi metsä. Se oli parin mailin päässä lähimmältä raitiotieltä, joten Petterin täytyi kävellä pitkästi kuumassa auringonpaahteessa. Nähtävästikään ei tälle suurelle pankkiirille ollut talonpaikkaa etsiessään päähän pälkähtänytkään että kenelläkään olisi hänen kotiinsa asiaa, eikä ole autoa. Petteri mietti että jos hän jatkaa tätä ylemmissä piireissä liikuskelemista, niin täytynee hänenkin hankkia itselleen auto.
Talon ja pihamaan ympärillä oli vankka pronssi-aita, kymmenen jalkaa korkea ja siitä pisti ulospäin pitkiä teräviä, vihasen näköisiä piikkejä. Petteri oli lukenut tästä aidasta kertomuksen American City "Timesissa" pitkän aikaa sitten; se oli niin ja niin monta tuhatta jalkaa pitkä, ja siinä oli niin ja niin monta piikkiä, ja se oli maksanut niin ja niin monta kymmentä tuhatta dollaria. Siinä oli useita suuria pronssi-portteja, jotka olivat visusti lukitut, ja niissä tauluja: "Varokaa koiria!" Porttien sisäpuolella marssi edestakasin kolme vartijaa pyssyt olalla; ne olivat seurauksena tästä dynamiittijutusta, mutta Petteri ei tiennyt tätä, vaan hän luuli niiden kuuluvan asunnon jokapäiväiseen elämään ja olevan osotuksen sen miehen tärkeydestä, jota hän oli menossa tapaamaan.
Hän painoi portin vieressä olevaa nappia, ja portinvartija tuli ulos, ja Petteri, määräysten mukaan, antoi nimen, "Arthur G. McGillicuddy." Portinvartija meni sisäpuolelle ja puhui puhelimeen, tuli sitten ja avasi ovea sen verran, että Petteri juuri mahtui sisälle. "Teidät täytyy tarkastaa", sanoi portinvartija, ja Petteri, joka oli vangittu useita kertoja, ei loukkaantunut tästä, vaan piti sitä vieläkin yhtenä osotuksena Nelse Ackermanin tärkeydestä. Vartijat kävivät läpi kaikki hänen taskunsa ja kopeloivat häntä jokapaikasta, sitten yksi heistä marssitti hänet metsän läpi somerokäytävää pitkin ja marmorirappusia kunnaalla olevan palatsin ovelle, jossa antoi hänet kiinalaisen palvelijan haltuun, joka sipsutteli pehmeäpohjaisissa lipposissa.
Jollei Petteri olisi tiennyt että tämä on yksityisasunto, olisi hän luullut sitä taidekokoelmaksi. Oli suuria marmoripatsaita ja tauluja, jotka olivat suurempia kuin Petteri, ja seinämaalauksia, joissa oli luonnollisen kokoisia hevosia; oli keski-ajan ritarien panssareita ja sotakirveitä ja japanilaisia tanssivia piruja ja useita muita outoja näkyjä. Tavallisissa oloissa olisi Petterin mieltä suuresti kiinnittänyt se, miten miljoneerien koti on sisustettu ja hän olisi nauttinut täysin siemauksin siitä ilosta, että on päässyt kaiken tämän loiston ja komeuden keskelle. Mutta nyt kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet vaaralliseen asiaansa. Nell oli neuvonut häntä pitämään silmänsä auki, ja hän piti. Kohotessaan samettimattoisia rappusia näki hän verhon, jonka taakse mies helposti voi kätkeytyä, ja aivan vastapäätä sitä taulun, johon oli kuvattu espanjalainen ritari. Hän painoi mieleensä nämä kaksi seikkaa.
He kulkivat pitkin käytävää, joka oli samallainen kuin Hotel de Sotossa, ja sen perällä palvelija noputti hiljaa oveen, ja Petteri työnnettiin ovesta sisälle suureen hämärään huoneeseen. Palvelija poistui hiljaa sulkien oven ja Petteri seisoi epäröiden ja katsellen ympärilleen. Toisella puolen huonetta kuuli hän kolme heikkoa rykäystä, sairaan miehen yskää. Siellä oli nelipylväinen vuode tummaa puuta, ja siinä katos ja verhoja sivulla, ja vuoteessa mies, istuen patjojen varassa. Lisää yskimistä, ja sitten kuului heikko ääni kuiskaten, "Tänne päin." Ja Petteri meni lähemmä ja seisoi noin kymmenen jalan päässä vuoteesta, hattu kädessä; hän ei voinut oikein hyvin nähdä vuoteessa olijaa, eikä tiennyt varmasti, olisiko kunnian loukkaus koettaa nähdä.
"Oletteko — (yskäys) mikä nimi?"
"Gudge", sanoi Petteri.
"Tekö olette — (yskäys) joka tietää noista punikeista?"
"Kyllä."
Vuoteessa olija yski aina parin minuutin kuluttua keskustelun kestäessä ja Petteri huomasi että joka kerta hän asetti käden suulleen, aivan kuin olisi hävennyt ääntä. Vähitellen Petteri tottui puolipimeään ja huomasi että Nelse Ackerman oli vanha mies, jolla oli paisuneet, veltot posket ja leuka ja puolikuun muotoiset tummat paisumat silmien alla. Hän oli aivan kalju ja hänen päässään oli musta yömyssy kirjailtua silkkiä ja yöpaidan päällä lyhyt, kirjailtu mekko. Vuoteen vieressä oli pöytä, jolla oli pulloja ja laseja ja lääkemarja-rasioita, ja myöskin puhelin. Vähän väliä tämä puhelin soi, ja Petteri odotti kärsivällisesti sillä aikaa kuin Mr. Ackerman hoiteli moninaisia liikeasioitaan. "Olen sanonut ehtoni", sanoi hän hermostuneesti, ja ryki sitten; ja Petteri, joka tarkoin seurasi kaikkia rikasten menettelyjä, huomasi että hän oli liiaksi kohtelias rykiäkseen puhelimeen. "Jos ne maksavat satakaksikymmentä viisi tuhatta nyt, niin odotan loppua, mutta en vähemmällä", sanoi Nelse Ackerman. Ja Petteri, puolipökerönä kunnioituksesta, oivalsi että hän nyt on saavuttanut Olympian vuoren huipun, hän oli nyt kaikkein korkeammalla, mihin hän voi päästä, ennen kuin pääsee taivaaseen.
Vanha mies kiinnitti tummat silmät vieraaseensa. "Kuka kirjoitti tuon kirjeen?" kuiskasi käheä ääni.
Petteri oli odottanut tätä. "Minkä kirjeen?"
"Kirjeen, jossa minua käskettiin tapaamaan teitä."
"En tiedä mitään siitä."
"Tarkotatteko — (yskäys) että ettette itse ole kirjottanut minulle nimetöntä kirjettä?"
"En ole kirjottanut."
"Sitten on joku ystävistänne kirjottanut sen."
"En tiedä sitä. Sen on voinut tehdä joku poliisien vihamies."
"No, mutta mitä se on, että tässä talossa on muka punikkien urkkija?"
"Sanottiinko kirjeessä niin?"
"Sanottiin."
"Se on liian jyrkästi sanottu. En ole varma, se oli vain epäluuloni.Ja sitä varten pitäisi minun selostaa tätä juttua laajemmin."
"Olenko oikeassa, kun luulen, että te olette se mies, joka sai ilmi tämän salaliiton?"
"Kyllä."
"Istuutukaa tuohon tuolille", sanoi pankkiiri. Vuoteen vieressä oli tuoli, mutta se Petterin mielestä ei ollut kunnioitettavan välimatkan päässä, joten hän veti sitä vähän etemmäs, istuutuen sen etureunalle, pitäen hattuaan käsissään ja hermostuneesti kierrellen sitä. "Pankaa pois se hattu", sanoi vanha mies hermostuneesti. Ja Petteri asetti hattunsa tuolin alle, sanoen: "Pyydän anteeksi!"
Tämä vanha rahakuningas oli heikko ja sairas, mutta hänen järkensä oli terve, ja hänen katseensa tuntui menevän Petterin pään läpi. Petteri huomasi että hänen tulee olla sangen varovainen — pieninkin erehdys tuottaisi tuhon. "Gudge", sanoi vanha mies, "haluan että kerrot minulle kaiken. Ensiksikin, miten tulitte joutumaan näiden punikkien sekaan? Alkakaa alusta."
Ja Petteri kertoi miten hän oli tutustunut radikaliseen liikkeeseen — erikoisesti painostaen sitä, kuinka vaarallisia nämä punikit ovat, ja lisäksi vieläkin erikoisemmin painostaen omaa uskollisuuttaan sitä luokkaa kohtaan, joka edusti järjestystä ja kehitystä ja sivistystä maassa. "Se olisi lopetettava, Mr. Ackerman!" huudahti hän tuntehikkaasti, ja vanha pankkiiri nyökkäsi. Niin niin, se olisi lopetettava!
"Niin", selitti Petteri, "sanoin itselleni, 'menen ja tarkastan noita kavereita'. Menin heidän kokouksiinsa ja vähitellen olin kääntyvinäni, ja Mr. Ackerman, poliisiviranomaiset nukkuvat; he eivät tiedä, mitä nämä agitaattorit toimivat, mitä he saarnaavat. He eivät tiedä, kuinka kiinteästi heillä on kynsissään tyytymättömien joukko!"
Petteri kertoi edelleen yhteiskunnallisen vallankumouksen propagandasta ja salaliitoista lakia ja järjestystä vastaan, ja omaisuutta ja vieläpä rikasten henkeäkin vastaan. Petteri huomasi että kun vanha mies otti ryypyn vettä, vapisi hänen kätensä niin, että hän oli vaarassa kaataa veden päälleen; ja vähän sen jälkeen, kun puhelin soi, oli hänen äänensä kimeä ja ärtynyt: "Kuulin että koettavat saada takuulla vapaaksi noita miehiä. Angus, kuule, se on hävytöntä! Ei voi tulla kysymykseenkään! Mene puolestani puhuttelemaan tuomaria heti paikalla ja laita asiat varmasti niin, että nuo miehet pysyvät vankilassa."
Ja sitten vanha pankkiiri sai yskimiskohtauksen. "Gudge", sanoi hän, "tiedän jotakuinkin kaiken tuon. Nyt haluaisin saada tietää tästä salaliitosta minua vastaan. Kertokaa, miten satuitte saamaan sen ilmi."
Petteri kertoi; mutta luonnollisesti hän koristeli kertomustaan, ainakin sen suhdetta Mr. Ackermaniin — nämä miehet olivat yhtämittaa puhuneet Mr. Ackermanista, niillä oli jotakin erikoista häntä vastaan.
"Mutta miksi?" huusi tuo vanha mies. "Miksi?"
"Ne luulevat että te taistelette heitä vastaan, Mr. Ackerman."
"Mutta sitä en tee! Se ei ole totta!"
"Ne sanovat että annoitte rahaa, jotta Goober saataisiin hirteen. Ne kutsuvat teitä — suonette anteeksi?"
"Kyllä, kyllä, luonnollisesti."
"Ne kutsuvat teitä 'pää rahapiruksi'. Ne sanovat teitä American Cityn rahakuninkaaksi."
"Kuninkaaksi!" huudahti pankkiiri. "Se on pötyä! Gudge, se on vain sanomalehtien puhetta! Olen köyhä mies nyt. Tässä kaupungissa on kaksi tusinaa rikkaampaa miestä kuin minä olen, ja niillä on enemmän valtaa. Katsokaa —" Mutta tuo vanha mies alkoi taas rykiä ja meni niin heikoksi, että hänen oli pantava makuulle, kunnes kohtaus meni ohi. Petteri odotti kunnioituksella; mutta ei häntä niinkään petetty. Petteri oli tinkinyt koko elämänsä ajan ja kuullut yhtä mittaa ihmisten vaikeroivan köyhyyttään.
"Gudge", sanoi taas hetken kuluttua tuo vanha mies. "En halua kuolla; en tahdo että minut tapetaan."
"Ettepä tietenkään", sanoi Petteri. Sen hän selvästi käsitti, ettei Mr. Ackerman halunnut tulla tapetuksi. Mutta Mr. Ackerman näytti olevan sitä mieltä, että tämä seikka täytyy saada aivan selväksi Petterille; ja keskustelun kestäessä hän toisti tämän useita kertoja, ja joka kerralla sanoi hän sen samalla hartaalla vakavuudella kuin olisi se aivan uusi, hyvin outo ja ihmeellinen ajatus. "En halua tulla tapetuksi, Gudge; kuuletteko, en halua että nuo miehet saavat minut käsiinsä. Ei, ei; meidän täytyy tehdä heidän aikeensa tyhjäksi, meidän täytyy ryhtyä varokeinoihin — meidän täytyy ottaa kaikki seikat huomioon, ryhtyä kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin."
"Olen sitä varten täällä, Mr. Ackerman", sanoi Petteri vakavana. "Tulen tekemään kaikkeni, ja olen varma että tulemme tekemään kaikkemme."
"Mitäs se olikaan niistä poliiseista?" kysyi pankkiiri. Ja Guffeyn laitoksesta? Sanotte että ne eivät ole tehokkaita?"
"Tuota noin, katsokaa nyt, Mr. Ackerman", sanoi Petteri. "On vähän ilkeä sanoa. Tiedättehän, että olen niillä työssä —"
"Pötyä!" huusi toinen. "Olette minulla työssä! Minä olen pannut rahoja tähän ja haluan saada tietooni tosiseikat — kaikki tosiseikat."
"Tuota", sanoi Petteri, "ne ovat olleet hyviä minulle —"
"Sanoinhan että kertokaa minulle kaikki!" huusi vanha mies. Hän oli sangen hermostuttava vanha mies eikä voinut odottaa minuuttiakaan sitä, mitä hän vaati. "Mikä niillä on vikana?"
Petteri vastasi nöyrästi: "Voisin kertoa teille koko paljon sellaista, joka teitä hyödyttää, Mr. Ackerman, mutta teidän tulee pitää se salaisuutenanne."
"No, sama se", sanoi toinen nopeasti. "Mitä se on?"
"Jos hiiskutte siitä sanaakaan", intti Petteri, "niin saan potkut."
"Et saa potkua, kyllä siitä pidän huolen. Jollei muu auta, niin palkkaan teidät itse persoonallisesti."
"Mutta te ette ymmärrä, Mr. Ackerman. Se on koneisto, eikä sitä voi vastustaa; se täytyy tuntea ja sitä täytyy käsitellä oikein. Haluaisin auttaa teitä ja tiedän että voinkin auttaa teitä, mutta teidän on sallittava minun selittää se, jotta käsittäisitte eräät vissit seikat."
"Hyvä", sanoi tuo vanha mies. "Ala jo, mitä se on?"
"Se on näin", sanoi Petteri. "Nämä poliisit ja muut tarkottavat hyvää, mutta ne eivät ymmärrä; se on liian monimutkainen juttu eivätkä ne ole seuranneet tätä liikettä kyllin kauvan. Ne ovat tottuneet olemaan tekemisissä rikoksellisten kanssa, mutta nämä punikit ovat aate-hulluja. Rikokselliset eivät ole järjestyneet, ainakaan ne eivät vedä yhtä köyttä, mutta nämä punikit tekevät niin, ja jos niitä vastustetaan, niin taistelevat ne vastaan ja levittävät mitä ne kutsuvat propagandaksi. Ja tämä propaganda on vaarallista — jos niitä vastustaessaan tekee väärän liikkeen, niin pian huomaa että ne ovat tulleet voimakkaammiksi kuin ennen olivat."
"Käsitän sen", sanoi vanha mies. "No?"
"Ja sitten eivät poliisiviranomaiset tiedä, kuinka vaarallisia ne ovat. Ja jos niille koettaa selittää, niin eivät ne usko. Olen jo pitemmän aikaa tiennyt että useat näistä punikeista ovat hommissa ryhtyä tappamaan suurmiehiä, koko maamme suurmiehiä. Ne ovat vakoilleet näitä suurmiehiä ja tehneet valmistuksia. Ne tietävät uhreistaan enemmän kuin voi käsittää heidän tietävän. Ja siitä sain minä ajatuksen, että niillä on joku teidän talossanne, Mr. Ackerman."
"Sanokaa, mitä tarkotatte. Sanokaa heti."
"Silloin tällöin olen kuullut osia keskusteluista. Eräänä päivänä kuulin, miten Mac —"
"Kuka se on?"
"Se on McCormick, joka on nyt linnassa. Hän on I.W.W. liiton johtaja, ja minun mielipiteeni mukaan kaikkein vaarallisin. Kuulin hänen kuiskaavan eräälle toiselle miehelle, ja se pelotti minua, sillä se tarkotti erään rikkaan miehen tappamista. Hän oli vakoillut tätä rikasta miestä ja sanoi että hän tulee ampumaan miehen tämän omassa kodissa! En kuullut miehen nimeä — kävelin pois, sillä en halunnut herättää epäluuloja. Ne ovat hirveän epäluuloisia, nämä miehet; jos tarkastaa McCormickia, niin huomaa hänen vilkuilevan olkansa yli tuon tuostakin. Niinpä kävelin pois, ja hetken kuluttua palasin, ja hän nauroi jollekin ja kuulin hänen sanovan nämä sanat: 'Olin piilossa verhon takana, ja vastapäätä oli seinälle maalattu joku espanjalainen 'iikka', ja joka kerta kun tirkistin ulos, katseli tuo peijakas minua ja ihmettelin aikooko se ilmiantaa minut'."
Petteri pysähtyi. Hänen silmänsä olivat tottuneet hämärään nyt, ja hän näki vanhan pankkiirin silmien pelosta jähmettyneenä tuijottavan. "Jumalani!" kuiskasi Nelse Ackerman.
"Se oli ainoa minkä kuulin", sanoi Petteri. "En tiennyt mitä se merkitsee. Mutta kun kuulin piirustuksesta, jonka Mac oli tehnyt teidän talostanne, niin ajattelin: Jeesus, se varmaankin oli Mr. Ackerman, jonka hän aikoi ampua!"
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" kuiskaili vanha mies; ja hänen vapisevat kätensä repelivät peitteen koristeita. Puhelin soi ja hän otti kuulotorven ja sanoi jollekin että hänellä nyt oli liian kiire puhumiseen; tulisi soittaa vähän jälkeenpäin. Hänellä oli toinen yskimiskohtaus, ja Petteri luuli hänen tukehtuvan ja hänen täytyi auttaa vanhaa miestä saamaan jotakin lääkettä kurkustaan alas. Petteriä vähän pisteli se, että yksi jumalista osottaa noin huomattavaa ja perinpohjaista pelkuruutta. Kaikesta päättäen ne olivat vain ihmisiä nämäkin olympialaiset, yhtä alttiita tuskalle ja kuolemalle kuin Petteri Gudge itse!
Myöskin ihmetytti Petteriä se, miten "pehmeä" Mr. Ackerman oli. Hän ei teeskennellyt ylevää välinpitämättömyyttä punikeita kohtaan. Hän asetti itsensä Petterin armoille, lypsettäväksi milloin Petteriä halutti. Ja Petteri aikoi käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen.
"Huomaattehan, Mr. Ackerman", alkoi Petteri, "ettei tällaisen kertomisesta poliiseille olisi mitään hyötyä. Ne eivät tiedä, miten menetellä tällaisessa tapauksessa; ja tosi on, etteivät ne ota näitä punikeita vakavalta kannalta. Ne kuluttavat kymmenen kertaa enemmän rahaa tavallisen rosvon kiinnisamiseen kuin tällaisen roikan silmälläpitoon."
"Miten ne ovat päässeet minun talooni?" huusi vanha mies.
"Niillä on keinoja, joista teillä ei voi olla aavistustakaan, Mr. Ackerman. On ihmisiä, jotka ovat myötätuntoisia heille. Te ette tiedä, mutta on pappeja, jotka ovat punikeita, ja yliopistojen opettajia ja vieläpä joitakin rikkaita miehiä, niinkuin te."
"Tiedän, tiedän", sanoi Ackerman. "Mutta varmaankin —"
"Mistä te voitte tietää, vaikka teillä olisi petturi omassa perheessänne."
Ja Petteri jatkoi samalla tavalla, lisäten punikki-pelkoa tämän vanhan miehen sieluun, joka ei halunnut tulla tapetuksi. Hän sanoi taaskin ettei hän tahdo kuolla, ja selitti tätä seikkaa vähän laajemmasti. Oli paljon ihmisiä, joiden toimeentulo riippui hänestä, Petterillä ei voinut olla siitä aavistustakaan! American Cityssä oli ehkä sata tuhatta perhettä, joiden toimeentulo riippui Ackermanin suunnitelmista — ja joita kukaan muu ei edes pystynyt suunnittelemaankaan. Leskien ja orpojen rahat oli uskottu hänen hoidettavikseen; ja laaja verkko vastuunalaisuuksia vaati hänen jokapäiväistä, vieläpä jokatuntistakin valppauttaan. Ja samalla soikin puhelin, ja Petteri kuuli Ackermanin sanovan että Amalgamated Securities yhtiön oli lykättävä huomiseen päätöksen teon voitto-osingoitten jaosta, koska hänellä ei ollut nyt aikaa allekirjoittaa mitään papereita. Hän asetti kuulotorven koukkuun ja sanoi: "Näettehän, näettehän! Hyvä Gudge, me emme saa antaa niiden tappaa minua!"