Tällä aikaa oli maa valmistautunut sotaan. Suunnatonta sotakoneistoa muodostettiin ja yleinen innostus kohosi. Kongressi oli hyväksynyt tavattoman suuren lainan, koko maan käsittävä agitatsioni oli järjestetty ja neljän minuutin miesten puheet kaikuivat Mainesta Californiaan. Petteri luki American City "Timesiä" joka aamu ja siinä oli valtiomiesten puheita, pappien saarnoja, kuvia ja toimitusartikkeleita — kaikki tulvillaan kuohuvaa isänmaallisuutta. Petteri sulatti nämä ja hänen sielunsa muuntui. Tähän asti oli Petteri elänyt itseään varten; mutta jokaisen järkeään käyttävän miehen elämässä tulee hetki, jolloin hän huomaa ettei hän itse ole ainoa tärkeä tekijä maailmassa, ainoa, jota tulee palvella. Petterillä oli usein ollut omantunnon vaivoja, epäilystä siitä, elikö hän oikein. Petterin, niinkuin kaikkien muidenkin, täytyi omata elämässään uskonto, ihanne.
Punikeilla oli uskonto, jos niin haluaa sanoa; mutta Petteri ei hyväksynyt tätä uskontoa. Ensiksikin se oli alhainen; siihen kuuluvat olivat vailla elämän hyvyyksiä; vaikutusvaltaa ja sitä helppoa elämää, joka johtuu vallasta. Ne elämöivät ja olivat äänekkäitä ja yhtä vastenmielisiä Petterille kuin holirollarit. Ja sitten ne aina muistuttivat elämän varjopuolista; ja kukapa viitsii ijankaiken kuunnella itkua, kun tarjolla ovat kaikki maailman ihanat, loistavat ja mukavat nautinnot?
Mutta tässä nyt oli uskonto, jota Petteri oli kauvan kaivannut. Nämä papit, jotka puhtaihin, lumivalkoisiin vaippoihin puettuina saarnasivat kirkoissa, joissa oli kultaiset alttarit ja värilliset ikkunat; nämä valtiomiehet, joiden päätä ympäröi maineen sädekehä ja joiden korvissa aina kaikuivat tuhansien hyvä-huudot; nämä mahtavat teollisuuskapteenit, joiden nimet olivat tarumaisen voimakkaita — jos ne kirjotettiin paperille, niin ne saivat kaupunkeja nousemaan erämaahan, ja taas tuhoutumaan myrkkykaasujen ja tykinkuulasateen alla; nämä American City "Timesin" toimittajat ja pilakuvien piirtäjät, joilla oli maailman kaikki viisaus ja oppi — kaikki tällaiset yhdessä muodostivat Petterille uskonnon ja ihanteen ja valmiina ojensivat sen hänelle muodossa, jonka hän ymmärsi. Petteri voi vain jatkaa yhä edelleen samaa mitä hän on tehnyt tähänkin asti, mutta ei enää Petteri Gudgen, muurahaisen, nimissä, vaan nimissä satamiljoonaisen kansan, jolla oli hinnattomat muistot entisyydestä ja epämääräiset toiveet tulevaisuudesta; hän tulee tekemään työnsä patriotismin pyhässä nimessä — ja vieläkin pyhemmän nimissä, kansanvallan. Ja — mikä oli kaikkein mukavinta — American Cityn suurliikemiehet, jotka olivat perustaneet Guffeyn salapoliisilaitoksen, tulevat yhä edelleenkin maksamaan kustannukset, joten Petteri yhä edelleenkin tule saamaan viisikymmentä dollaria viikossa ja kulut palvellessaan tuota pyhää asiaa!
Tähän aikaan oli muodissa että puhujat kilpailivat keskenään siitä, kuka voi mennä etemmäs äärimmäisyyttä kohti isänmaallisuudessa, ja Petteri luki näitä lausuntoja ja ihaili niitä; ne vähitellen syöpyivät häneen ja hänestä tuntui kuin olisi hän itse keksinyt ne. Hän alkoi ahnehtia yhä enemmän tällaista sielunruokaa; ja olihan sitä aina uutta saatavissa — kunnes Petterin sielu ajettui, ikäänkuin se olisi pumpattu ilmaa täyteen. Petteristä tuli hirveän isänmaallinen, yli-patriootti; Petteri oli punaverinen amerikalainen eikä mikään ällänlättä; Petteri oli "uros-amerikalainen", sadan prosentin amerikalainen — ja jos olisi ollut mahdollista, olisi hänestä tullut sadan yhden prosentin amerikalainen. Petteri oli niin amerikalainen, että kun hän vain näki ulkomaalaisen, tuli hän täyteen tappeluintoa. Niin ja ne punikit — Petterin täytyi kauvan miettiä voimasanoja, jotka kuvaisivat hänen tunteitaan. Mutta muuan kuuluisa pappi pelasti hänet pulasta sanoen että jos hän saisi toiveensa täytetyksi, niin kaikki punikit lastattaisiin kivilaivaan, jonka purjeet ovat lyijystä ja heidät lähetettäisiin purjehtimaan kohti helvettiä.
Petteriä suututti yhä enemmän ja enemmän se, ettei jo alettu toimiin. Kuinka paljon todisteita se oikeastaan tarvitseekaan, tuo raitiotrusti? Kerran toisensa perästä teki Petteri tämän kysymyksen McGivneylle, joka vastasi: "Älä hätäile. Saathan palkkasi joka viikko. Mikäs sinua vaivaa?"
Petteri jo otti persoonalliseksi loukkaukseksi sen, että nämä punikit tuomitsivat aatteen, jonka hän oli omaksunut. He kaikki pitivät Petteriä toverinaan ja olivat hyvin ystävällisiä; mutta Petteri tiesi mitä he ajattelisivat hänestä, kun tietäisivät totuuden, ja tämä kuviteltu halveksiminen poltti häntä kuin happo. Jos kääntyi puhe vakoojiin ja ilmiantajiin ja silloin nämä punikit tyhjensivät solvaavan sanavarastonsa ja Petteri luonnollisesti kohdisti joka sanan itseensä ja villiintyi raivosta. Häntä halutti antaa takasin samalla mitalla; hän odotti päivää, jolloin hän saisi kostaa lyömällä näitä punikkeja vasten kasvoja.
"Nyt", sanoi McGivney eräänä päivänä, "on minulla hyvä uutinen sinulle. Pääset kermakerroksen pariin joksikin ajaksi."
Ja rotannaamainen mies selitti että eräässä naapurikaupungissa asuu mies, jonka sanotaan olevan monimiljoneeri, ja kirjottaneen kirjan sotaa vastaan ja joka muutenkin avustaa rahallisesti rauhanaatetta ja kapinallisuutta. "Tuo roikka käyttää paljon rahaa painotöihin", sanoi McGivney, "ja olemme kuulleet että tämä Lackman on rahapussina. Meille on ilmotettu että hän tulee olemaan kaupungissa huomenna, ja sinun pitää ottaa selvää kaikista hänen asioistaan."
Petteri tulee kohtaamaan miljoneerin! Petteri ei ollut koskaan tuntenut yhtään näistä onnellisista ihmisistä, mutta hän ihaili heitä — hän oli aina ihaillut heitä. Siitä saakka kun hän oli oppinut lukemaan, oli hän etsinyt sanomalehdistä kertomuksia heistä ja kuvia heistä ja heidän palatseistaan. Hän oli lukenut näitä juttuja niinkuin lapsi lukee tonttutaruja. Ne olivat hänen aave-olentojaan, jotka kuuluivat jokapäiväisyyttä olevaan maailmaan, yläpuolelle tuskien ja epämukavuuksien.
Ja sitten kun Petteri oli palvellut Jimjambon temppelissä eleuterialaisen exoticismin hartaana opetuslapsena, oli hän nähnyt kokoushuoneen seinällä kuvan, jonka nimenä oli, "Olympian vuori", jossa noin tusinan verran jumalia ja jumalattaria lepäili silkkipatjoilla, ryyppien simaa kultapikareista ja katsellen laiskasti kaukana olevan maan asujanten vastuksia. Petterillä oli tapana kurkistella verhojen takaa, kun temppelin päänoita astui seitsemän salaperäisen esiripun takaa korottaen kaikuvan äänensä ja hyvällä saarnanuotilla selitti elämää ihaileville kermakerroksen naisille. Hän tapasi osottaa kuvaa ja selittää noita kultaisia olympialaisia aikoja, jolloin eleuterialainen oppi oli saanut alkunsa. Maailma oli muuttunut paljon sen jälkeen, ja muutos oli tapahtunut pahaan päin. Niiden, joilla valta oli, oli otettava velvollisuudekseen palauttaa kauneus ja ihanuus maa ilmaan ja kehittää elämän ja olemassaolon hienompia puolia.
Petteri ei luonnollisesti ollut uskonut mihinkään, mitä tapahtui Jimjambon temppelissä; ja kuitenkin oli sen loisto ja opetuslasten ylhäisyys vaikuttanut häneen; hänelle oli vakiintunut ajatus päähänsä, että Olympia-vuori todella on ollut olemassa, ja kun hän kuvitteli miljoneereja ja heidän elämäntapaansa, kuvitteli hän näitä jumalia ja jumalattaria, jotka loikoilivat silkkipatjoilla ja joivat simaa kultapikareista!
Ja nyt sen jälkeen kun Petteri oli oppinut tuntemaan punikkeja, jotka halusivat räjähdyttää ilmaan miljoneerien palatsit, oli hän sitä enemmän jumaliensa ja jumalattariensa puolella. Hänen ihailunsa kasvoi joka kerta kun hän kuuli heitä loukattavan; hän halusi tavata jonkun heistä, jotta voisi intohimoisesti, mutta kuitenkin kunnioituksella, julistaa heille alammaisuutensa. Tyytyväisyyden hehku täytti hänen mielensä, kun hän kuvitteli loikoilevansa silkkipatjalla jonkun miljoneerin kodissa ja selittävänsä tälle käsityksensä kauneuden ja loiston arvosta maailmassa.
Ja nyt hän tulee tapaamaan yhden; tulee olemaan osa hänen toimestaan tutustua erääseen heistä! Totta oli että jotakin oli vinossa tähän miljoneeriin nähden — hän oli yksi noista epäsikiöistä, jotka jostakin käsittämättömästä syystä olivat myötätuntoisia dynamiittisankareille ja murhaajille. Petteri oli tavannut "salonki-punikkeja" Todd sisarusten kodissa — niitä isoja, loistavia naisia, jotka tulivat isoissa, loistavissa autoissa kuuntelemaan hänen vankilakokemuksiaan. Mutta hän ei ollut ollut aivan varma, olivatko nämä miljoneereja vai eivät, ja Sadie oli hänen kysyttyään vastannut asiaa selventämättömästi että sanomalehdet kutsuivat miljoneeriksi jokaista radikalisen liikkeen jäsentä, jolla vain oli auto.
Mutta McGivney vakuutti hänelle että Lackman oli todellakin miljoneeri; joten Petterin kyllä sopii ihailla häntä sydämen kyllyyteen saakka, välittämättä hänen hupsuista meiningeistään, selitti rotannaamainen mies hirtehisesti huvitettuna. Lackmanilla oli koulu poikia varten, ja kun joku näistä pojista teki pahuutta, rankaisi opettaja itseään eikä poikaa! Petterin täytyy olla olevinaan syventynyt tällaiseen "kasvatukseen", sanoi McGivney, ja sitäpaitsi oli hänen opittava ainakin kaikkien Lackmanin kirjottamien kirjojen nimet.
"Mutta mahtaneekohan hän ottaa minua lainkaan huomioonsa?" kysyiPetteri.
"Luonnollisesti", sanoi McGivney. "Asia on näin — olet ollut linnassa, ollut ja todella tehnyt jotakin rauhanaatteen hyväksi. Sinun tulee koettaa saada hänet innostumaan asevelvollisuusvastaiseen liittoosi. Sano hänelle että haluat saada liittosi koko maan käsittäväksi, haluat että tehdään jotakin muutakin kuin vain puhutaan."
Nuoren Lackmanin osote oli Hotel de Soto, ja kun Petteri kuuli tämän, sykähti hänen sydämensä. Hotel de Soto oli American Cityn Olympian vuori! Petteri oli kävellyt tuon ison, valkean rakennuksen sivu ja nähnyt vaskiovien aukenevan, kun maan onnenlapset astuivat katukäytävän poikki ihmevaunuihinsa; mutta ei hänelle koskaan ollut edes juolahtanut mieleenkään että hänkin menisi sisälle noista vaskiovista tarkastamaan noita kätkettyjä salaisuuksia!
"Mutta päästävätkö ne minut sisälle?" kysyi hän McGivneyltä, ja tämä nauroi. "Kävele sisälle vain niinkuin omistaisit koko paikan", sanoi hän. "Pidä pääsi pystyssä ja ole niinkuin olisit asunut siellä ikäsi."
Se oli helppo McGivneyn sanoa, mutta sitä ei Petterin ollut helppo kuvitella. Hän aikoi koettaa kuitenkin: McGivney varmaankin oli oikeassa, sillä sitä samaa oli Mrs. James koettanut hänelle tyrkyttää monet kerrat. Täytyy tarkastaa, miten muut ihmiset menettelevät ja harjotella yksikseen, ja sitten mennä ja tehdä samoin, aivan kuin ei olisi muuta tehnyt elinikänään. Koko elämä oli vain pelkkää ääretöntä uskottelemista, ja omaa uskottelemistaan vahvensi sillä kun tiesi, että kaikki muut uskottelevat yhtä kiinteästi.
Kello seitsemän sinä iltana Petteri asteli noiden salaperäisten vaskiovien luo ja kosketti niitä, ja aivan oikein, sinipukuiset vartijat avasivat ne sanaakaan puhumatta eivätkä pienet messinkinappiset pojat katsahtaneetkaan Petteriin, kun hän käveli kirjanpitäjän luo ja kysyi Mr. Lackmania.
Ylhäinen kirjanpitäjä johdatti häntä edelleen puhelinlaitteen hoitajalle, joka oli vieläkin ylhäisempi, mutta joka alentui puhumaan torveensa ja sitten ilmotti Petterille että Mr. Lackman oli poissa ja oli sanonut palaavansa kello kahdeksan. Petteri oli menemäisillään ulos käyskentelemään kaduilla tunnin ajan, kun hän äkkiä muisti että kaikki muutkinhan uskottelivat olevansa jotakin muuta kuin olivat; ja niin hän marssi eteisen poikki erääseen suurista nahalla päällystetyistä nojatuoleista, joihin olisi mahtunut kolmekin Petteriä. Siinä hän istui ja jatkoikin istumistaan — eikä kukaan sanonut mitään!
Niin, tämä oli Olympian vuori ja nämä olivat jumalia; naisjumalilla oli jumalattoman vähän vaatteita yllään ja miesjumalilla enimmäkseen musta takki, ja laskoksiset paidanedut röyhentivät rintaa. Joka kerta kun yksi niistä puhutteli kirjanpitäjää, katseli Petteri ja ihmetteli että olikohan se tuo se Mr. Lackman? Hän olisi ehkä voinut erottaa miljoneerin tavallisesta ihmisjoukosta, mutta täällä oli jokainen miespuolinen jumala pukeutunut erikoisella huolella näyttääkseen miljoneeriltä, joten Petterin oli mahdoton varmuudella tietää.
Hänen kohdallaan eteisen toisella seinällä kohosi kymmenen jalkaa vahva pilari korkealla olevaan kattoon. Pilari oli tehty vaaleasta, viheriäjuovikkaasta marmorista, ja Petterin silmät seurasivat sitä latvaan saakka, jossa se leveni lumivalkoiseksi pilviryhmäksi, joka oli kerrassaan lumoova. Siinä oli neljä runsauden sarvea, yksi joka kulmalla, ja jokaisesta runsaudensarvesta valui kierteleviä ruusuköynnöksiä, ja ruusujen sisältä purki ulos toisia köynnöksiä, joissa näkyi olevan omenia ja lehtiä ja lisää ruusuja, joista taaskin lähti yhä uusia köynnöksiä kiemurrellen sinne tänne ja peittäen koko katon. Siellä täällä keskellä kaikkea tätä loistoa hymyili suuri poika-enkelin pää; neljä tällaista tyyneesti hymyilevää poika-enkelin päätä kurkisteli pilviryhmän kaikilla neljällä laidalla, ja Petterin silmät vaelsivat yhdestä toiseen ihmetellen tämän rakennustaiteen matemaattista tarkkuutta. Näitä pilareita oli neljätoista rivissä ja pilaririvejä oli neljä. Yhteensä viisikymmentäkuusi pilaria ja kaksi sataa kaksikymmentä neljä poikaenkelin päätä. Oli mahdoton laskea, kuinka monta runsaudensarvea ja kuinka monta ruusua ja omenaa siellä oli. Poika-enkelien päät olivat kaikki samallaisia, kaikki yhtä suuria ja hymy yhtäläinen; ja Petteri mietti — kuinka monta päivää pitää kuvanveistäjän naputella saadakseen aikaan kaksi sataa kaksikymmentä neljä poika-enkelin hymyä?
Kaikkialla vallitsi sama runsas suuremmoisuus; ja se vaikutti Petteriin samoin kuin sen oli tarkotuskin vaikuttaa häneen — häikäisyn ja pelonsekaisen kunnioituksen tunteen, käsityksen että ne, jotka asuivat tämän loiston keskellä, olivat väkeä, joille raha ei ollut minkään arvoista ja jotka voivat antaa rikkauksien virrata hyppysistään loppumattomana uomana, ja kaikki muukin täällä oli samallaista, samaa vaikutelmaa varten — vieläpä jumalat ja jumalattaretkin! Joku niistä ehkä liukui ohitse komea jalokivikoriste päässään; ja Petteri huvittelihe aprikoimalla, montako jalokiveä koristeessa oli, aivan samoin kuin oli laskenut enkelien päät. Tai arvosteli mustasta pitsistä valmistettua pukua, joka oli reunustettu äärettömällä kärsivällisyydellä käsin kirjailluilla kultaisilla perhosilla — niin monta jaardia tarpeita ja niin monta perhosta joka jaardilla! Voipa hän laskea kuinka monta välkkyvää kärkeä mustissa kengissä, tai seurata monimutkaisia juovia miltei läpinäkyvissä sukissa — paitsi että oli noin tuuman verran sukanvartta näkymättömissä!
Petteri katseli kun nämä ihanat jumalattaret astuivat ulos hissistä ja liukuivat ruokailuhuoneeseen. Heidän pukimensa olisivat kauhistuttaneet joitakin muita, mutta Petterin mielestä, joka oli nähnyt Olympian vuoren kuvan, olivat ne aivan paikallaan. Se riippui katsantokannasta; jos kuvitteli jumalattaren olevan täydelleen puetun leuvasta varpaisiin saakka ja leikkeli saksilla vissin määrän vaatetta pois, tai jos kuvitteli jumalatarta luonnontilassa ja asetti hänen vyötäisilleen läpinäkyviä harsoja ja olkapäähän nauhan niitä kannattamaan.
Kaksi kertaa meni Petteri kirjanpitäjältä kysymään, oliko Mr. Lackman jo tullut, mutta ei häntä vielä ollut näkynyt; ja Petteri — tullen rohkeammaksi, kuten kettu, joka puhutteli leijonaa — käyskenteli ympäri eteistä, tarkastellen jumala-ryhmiä lähempää. Hän oli huomannut laajan parvekkeen joka ympäröi koko eteistä, ja sitä kutsuttiin "välilattiaksi"; hän päätti katsoa, mitä siellä on, ja kiipesi valkosia marmoriportaita ylös ja havaitsi siellä monta riviä nojatuoleja ja sohvia, jotka olivat päällystetyt harmaalla sametilla. Täällä nähtävästi oli naisjumalien olinpaikka, ja Petteri istuutui syrjään ja ihmetteli.
Aivan hänen edessään istui jumalatar, loikoen samettisohvalla, jonka selkänojaa pitkin hän oli ojentanut paljaan käsivartensa. Se oli vankka ja paksu käsivarsi ja sen omistajakin oli vankka ja paksu ja sillä oli vaaleankeltainen tukka ja paljon jalokiviä. Hänen katseensa harhaili laiskasti paikasta paikkaan. Silmänräpäykseksi pysähtyi se Petteriin, sitten kääntyi pois — ja Petteri selvästi oivalsi ajatukset omasta mitättömyydestään.
Kuitenkin hän silloin tällöin salaa tarkasteli jumalatarta, ja pienen ajan kuluttua näki hän mielenkiintoisen näyn. Tällä Juno-jumalattarella oli sylissään kullalla kirjailtu laukkunen, ja hän avasi sen vetäen esille joukon salaperäisiä kojeita, joita hän alkoi käyttää; ensin tuli pieni kultanen käsikuvastin, jonka avulla hän tarkasti viehättävyyksiään; sitten pieni valkonen kasvojauhe-tupsu, jolla hän nokkelasti taputteli nenäänsä ja poskiaan; sitten jonkinlainen punanen tikku, jolla hän hioi huuliaan; sitten vaaleankeltainen tikku, jolla hän keveästi kosketti silmäkulmiaan. Sitten hän varmaankin huomasi pikkusen karvan, joka oli kasvanut sen jälkeen kun hän lähti pukuhuoneestaan. Petteri ei ollut varma tästä, mutta jumalattarella oli käsissään pienet pihdit, joilla hän näytti kiskovan jotakin leuvastaan. Hän kävi läpi tämän laajan, perinpohjaisen ja monimutkaisen "ruokkoamisen" välittämättä vähääkään ihmisistä, jotka kävelivät ohitse.
Petteri katsahti ympärilleen ja havaitsi että aivan samoin kuin jos yksi ihminen huoneessa haukottelee tai aivastelee, niin kaikilla muilla tekee itsepintaisesti mieli tehdä samoin, kaikki nämäkin parvekkeella olevat dianat ja junot ja hebet olivat äkkiä muistaneet pienet, kultaset tai hopeiset kuvastimensa, kasvojauheet ja punaset ja keltaset ja mustat tikkunsa. Toinen toisensa perästä tulivat turhuus- tai "natinki"-pussit päivänvaloon, ja Petteri ajatteli ihmeissään että Olympian vuori oli äkkiä muuttunut kauneustohtorin vastaanottohuoneeksi.
Petteri nousi taaskin ylös kävelemään ja tarkasteli jumalattaria, pieniä ja isoja, nuoria ja vanhoja, lihavia ja laihoja, sieviä ja rumia — ja hänestä näytti että kuta lihavampia ja vanhempia ja rumempia ne olivat, sitä kiinteämmin ne tarkastelivat kuvastimiaan. Hän katseli heitä vesissä suin, sillä hän tiesi että täällä hän nyt oli keskellä korkeampaa elämää, sitä oikeaa olotilaa ja korkeinta kunniaa, mihin mies koskaan voi toivoa pääsevänsä, ja hän halusi nähdä kaiken, mikä näkyvää oli. Hän käyskenteli edelleen viattomana ja ilman pahoja aavistuksia ja kaksisataa poika-enkeliä hymyili hänelle muuttumatonta hymyään, eivätkä ne tienneet enempää kuin Petterikään, millaisen sekavan vyyhdin kohtalo oli hänelle valmistanut tuolla parvekkeella!
Eräässä suuressa sohvassa istui tyttö, hurmaava olento Irlannista, ja hänen tukkansa oli kuin päivänkoitto ja posket kuin omenat. Petteri katsahti häneen ja hänen sydämensä pysähtyi kolmen lyönnin ajaksi, jonka perästä se, korvatakseen hukattua aikaa, alkoi laukata kuin hullaantunut kilpa-ajohevonen. Hän tuskin voi uskoa, mitä hänen silmänsä sanoivat; mutta hänen silmänsä olivat varmat asiastaan, ne tiesivät; niin, hänen silmänsä olivat lukemattomat kerrat katselleet tuota päivänkoittoa muistuttavaa tukkaa ja noita omenankaltaisia poskia. Tyttö oli Nell, Jimjambon temppelin kamarineitsyt!
Hän katsoi poispäin Petteristä, joten hänellä oli aikaa vetäytyä takasin ja piilottautua erään pilarin taa, jossa hän seisoi kurkistellen ja katsellen tyttöä ja inttäen silmiensä kanssa. Se ei voinut olla Nell, ja kuitenkin se oli! Muuttunut Nell, Olympian vuorelle kohonnut Nell — jumalatar, jolla oli vaaleanharmaa nauha keskiruumiilla ja sitä kiinnipitämässä kapeampi nauha molemmilla olkapäillä! Nell, joka loikoili mukavasti ja jutteli erään nuoren miehen kanssa, jonka kasvot muistuttivat tappelukoiraa ja jonka päivällispuku oli otettu räätälin ilmotuksesta kuukausilehdissä!
Petteri katsoi ja varttoi ja hänen sydämensä ei pysynyt alallaan. Petteri huomasi noina muutamina hetkinä että todellinen lempi on ruhjoova voima. Unohtunut oli pikku Jenni, unohtunut heinäleski, Mrs. James, ja Petteri äkkäsi että hän oli todella rakastanut vain yhtä naista eläissään, tuota Nelliä, Jimjambon temppelin irlantilaista kamarineitsyttä. Runoilijat ovat nähneet hyväksi kuvailla rakkautta pieneksi vallattomaksi jousimieheksi, ja nyt Petteri ymmärsi mitä he olivat tarkottaneet; nuoli oli läpäissyt hänet ja hänen oli pideltävä pilarista kiinni, jotta ei soluisi lattiaan.
Jonkun ajan kuluttua pari nousi ja käveli hissiin, Petterin seurassa. Hän ei uskaltanut mennä sinne, sillä hän äkkiä muisti että puku hänen yllään on köyhälistöläisen sotaavastustajan puku! Mutta Petteri oli varma siitä että Nell seuralaisineen ei mennyt rakennuksesta ulos, sillä heillä ei ollut päällysvaatteita; ja niin hän meni alas rappusia ja etsi läpi eteisen ja ruokailuhuoneen ja sitten meni kellarikerrokseen, josta kuului soittoa. Täällä oli myöskin suuri huone, joka oli laitettu salaperäisen itämaiseksi, jossa sähkövalotkin olivat kätketyt vale-kukkavihkoihin jokaisella pöydällä. Tätä huonetta kutsuttiin "grilliksi", ja sen lattiasta oli osa paljaana ja pienellä korokkeella oli soittokunta soittamassa.
Se oli oudointa musiikkia, mikä milloinkaan on tunkeutunut ihmiskorvaan! Jos Petteri olisi kuullut sitä ennenkuin näki Nellin, ei hän olisi sitä käsittänyt, mutta nyt sen tuskainen tahti sopi mainiosti niihin tunneryöppyihin, jotka rääkkäsivät häntä. Tämä musiikki voihki, ratisi ja vinkui; kuulusti kuin olisi repäisty vaatetta tai kuin höyrypillillä olisi ollut kiire. Se kiipesi vaivaloisesti taivaalle ja rysähti sieltä äkkiä alimpaan helvettiin. Ja soittajat tekivät kummallisia tuska-eleitä, luikerrellen, kiemurrellen, nytkähdellen, hypähdellen ja potkien. Petteri ei olisi ymmärtänyt hölynpölyä koko tuollaisesta musiikista, jolleivät puolialastomat jumalattaret ja mustatakkiset jumalat olisi sitä tanssiessaan selvästi kuvanneet. Nämä taivaalliset olennot liikkuivat lattiaa pitkin liukuen kuin luistelijat, kiemurrellen kuin käärmeet, pöyhistellen kuin kalkkunat, hypellen kuin jänikset ja astellen vakavasti kuin kameelit. Ne puristelivat toisiaan niinkuin karhut, jotka koettavat painaa vastustajansa kylkiluut sisään; ne vääntelivät ja hapuilivat kuin jättiläiskäärmeet, jotka koettavat niellä toisensa. Ja Petteri katsellessaan heitä ja kuunnellessaan heidän musiikkiaan, teki kummallisen huomion itsestään. Syvälle kätkettynä Petterin sisälle oli kaikenlaisten eläinten haamuja; Petteri oli joskus ollut jättiläiskäärme; Petteri oli joskus ollut karhu, Petteri oli kerran ollut jänis ja kameeli, kalkkuna ja kettu; ja nyt tuon oudon musiikin soidessa heräsivät nämä elukat hänen sielussaan. Ja niin Petteri oppi tietämään, mitä on "jazz" kaikkine kummannimisine ja uskomattomme muunnoksineen.
Myöskin Petteri huomasi että hän on joskus ollut luolaihminen ja lyönyt vastustajaansa päähän kivikirveellä ja raahannut tukasta tyttönsä pois. Kaiken tämän hän huomasi seisoessaan hotellin "grillin" ovella ja katsellessaan Jimjambon temppelin entistä kamarineitsyttä, kun tämä tanssi kalkkuna-laukkaa, ketunhölkkää, karhua ja aimohalausta miehen kanssa, jolla oli tappelukoiran naama.
Petteri seisoi kauvan aivan tyrmistyneenä. Nell ja tuo nuori mies istuivat erään pöydän ääreen syömään, mutta sittenkin Petteri vielä seisoi katsellen ja ihmetellen, mitä hänen tulisi tehdä. Hän tiesi ettei hänen sovi puhutella Nelliä tässä puvussa; hän ei mitenkään saisi Nelliä uskomaan että hän vain näyttelee osaa — että hän, joka näytti varsin "menneeltä", todella olikin varakas ja tärkeätoiminen mies, sadan prosentin punaverinen patriootti, joka oli köyhälistöläisen rauhan-aatteen kannattajan salapuvussa. Ei, hänen täytyy odottaa, hänen täytyy pukeutua parhaimpiinsa ennenkuin hän voi puhutella Nelliä. Mutta sillaikaa voisi Nell mennä eikä häntä olisi helppo löytää tässä suuressa kaupungissa.
Tunnin parin päästä hänen onnistui keksiä keino ja hän kiiruhti ylikertaan kirjoitushuoneeseen ja kirjoitti kirjelapun.
'Nell: Tämän lähettää vanha ystäväsi, Petteri Gudge. Olen nyt rikas ja minulla on tärkeitä uutisia sinulle. Lähetä sana. Petteri.'
Hän sulki kirjelipun koteloon ja kirjotti päälle:
'Miss Nell Doolin.'
Sitten hän meni eteiseen ja antoi merkin yhdelle messinkinappisista pojista, jotka kulkivat sinne tänne hotellissa ja huusivat nimiä kimeästi jankaten; poika tuli ja hän pisti dollarin rahan tämän käteen ja selitti että "grillissä" oli nuori nainen, jonka pitää saada tämä kirje aivan heti. Se oli sangen tärkeä asia. Olisiko poika hyvä ja hommaisi kirjeen perille?
Poika: lupasi, ja Petteri seisoi ovella ja katseli, kun poika kulki edestakaisin pitkin käytäviä ja kimeästi kirkui: "Miss Nell Doolin! Miss Nell Doolin!" Hän meni aivan Nellin pöydän vieritse, lauloipa nimen vasten kasvojaankin, mutta Nell ei hievahtanutkaan.
Petteri ei tiennyt mitä ajatella, mutta hänen oli saatava tuo kirje Nellille. Ja kun poika palasi, osotti Petteri hänelle Nellin, ja poika kävi antamassa kirjeen Nellille. Petteri näki hänen ottavan sen — ja kiiruhti pois, ja muisti äkkiä että hänhän onkin työssä. Hän riensi kirjanpitäjän luo ja kysyi Mr. Lackmania Kauhukseen hän kuuli että Mr. Lackman oli tullut, maksanut laskunsa ja lähtenyt matkalaukkuineen ja oli nyt tietämättömissä!
Petterin oli puoliyön aikana mentävä tapaamaan McGivneytä ja tunnustamaan epäonnistumisensa. Hän selitti tehneensä parhaansa; hän oli kysellyt kirjanpitäjältä ja varronnut ja varronnut, mutta hänelle ei oltu sanottu kun Lackman saapui. Tämähän kyllä olikin totta, mutta se ei rauhottanut McGivneytä joka oli mustana kiukusta. "Olisit voinut ansaita tuhansia dollareita!" hän sanoi. "Hän on suurin kala, minkä voimme toivoa saavamme onkeemme."
"Tullenee kai hän takasin?" kysyi murheen murtama Petteri.
"Ei", selitti toinen. "Ne vangitsevat hänet hänen kotikaupungissaan."
"Mutta eikö se ole sama?" kysyi Petteri viattomasti.
"Voi perkele, kun sinä olet tyhmä!" oli McGivneyn vastaus. "Me halusimme saada hänet kiinni täällä, että olisimme voineet kyniä hänet itse."
Rotannaamainen mies ei ollut tarkottanut sanoa Petterille niin paljoa, mutta raivossaan se lipsahti häneltä. McGivney ja pari hänen ystäväänsä olivat suunnitelleet saattaa tämä nuori miljoneeri ansaan ja säikäyttää hänet puolikuolleeksi, jotta hän olisi halukas pulittamaan muutamia tuhansia päästäkseen pois. Petteri olisi voinut saada osansa näistä rahoista, mutta oli ollut kylliksi tyhmä antaakseen linnun lentää tiehensä.
Petteri esitti että hän seuraisi tätä nuorta miestä tämän kotikaupunkiin ja jotenkin houkuttelisi hänet takasin McGivneyn ulottuville. McGivney raivosi vähän aikaa, mutta lopulta myönsi että se ehkä voisi käydä päinsä. Hän aikoi puhua tästä niille muille ja sanoa sitten Petterille, miten menetellä. Mutta pahuus! — kun Petteri luki iltalehteä seuraavana päivänä, näki hän siinä uutisen, jonka mukaan nuori Lackman astuessaan junasta sinä aamuna kotikaupungissaan oli vangittu; hänen koulunsa oli tarkastettu ja puoli tusinaa sen opettajista asetettu vankilaan, tonni punikkikirjallisuutta oli otettu takavarikkoon ja paljastettu parvi mitä vaarallisimpia salajuonia maan turvallisuutta vastaan!
Petteri luki uutisen ja havaitsi että hänellä tulee olemaan taaskin myrskyävä kohtaus isäntänsä kanssa. Mutta hän tuskin ajatteli sitä lainkaan, sillä jotakin oli tapahtunut muutama minuutti sitten, jotakin tavattoman paljon tärkeämpää. Asiapoika oli tuonut hänelle kirjelipun ja sykkivin sydämin oli hän sen repinyt auki ja lukenut:
'No, samapa se. Kohtaa minua Guggenheimin osastokaupan odotushuoneessa kello kaksi tänään iltapäivällä. Mutta jumalan tähden, unohda Nell Doolin.
Sinun, Edythe Eustace.'
Ja niinpä Petteri oli pukeutunut paraimpiinsa — niihin samoihin, joissa vietti kuherruskuukautensa heinälesken kanssa — ja oli matkalla kohtaamispaikalle tuntia liiaksi aikaseen. Lopulta tuli Nell, puettuna siten, että jokainen vaatekappale kirkui ja huusi että omistaja liikkuili kaikkein korkeimmissa piireissä, joissa kallis hinta ei merkitse mitään. Kun he puhuivat, pälyili Nell taakseen tuon tuostakin ja selitti että Ted Crothers, se mies, jolla oli tappelukoiran naama, oli sangen pelättävä ja että hänestä oli vaikea päästä eroon, sillä hänellä ei ollut mitään tekemistä aamusta iltaan.
Suuren osastokaupan odotushuone ei ollut paikka, jonka Petteri olisi valinnut vuodattaakseen sydämensä, mutta hänen oli tyydyttävä siihen, joten hän kertoi Nellille että hän rakastaa häntä, että hän ei tulisi koskaan rakastamaan ketään muuta, ja että hänellä nyt oli läjittäin rahaa ja oli kavunnut jo korkealle hyvinvoinnin tikkaita ylös. Nell ei nauranut hänelle enään niinkuin Jimjambon temppelissä, sillä oli helppo nähdä ettei Petteri ollut enää astioiden pesijä, vaan maailmanmies, jossa oli jotakin salaperäisen kiinnittävää. Nell halusi heti tietää, mitä hän teki; mutta Petteri ei kertonut, vaan sanoi sen olevan mitä synkimmän salaisuuden, ja lisäsi että vala estää häntä kertomasta. Nämä olivat saksalaisten urkkijain ja pommisalaliittojen aikoja, jolloin kuninkaat, kaiserit ja tsaarit lähettelivät Amerikaan rahoja kaikellaisia mahdollisia ja mahdottomia tarkotuksia varten, myöskin hallituksen kontrahtien ja salaisten sopimusten aikoja, jolloin sellaisten hotellien kuin de Soto eteisissä ja yksityishuoneissa omaisuuksia rakennettiin ja hävitettiin joka tunti. Niinpä olikin Nellin helppo uskoa salaisuuden olevan todellisen, ja — naisten tavoin — hän keskitti kaiken tarmonsa arvatakseen mikä se oli.
Hän ei enää pyytänyt Petteriä kertomaan sitä, vaan hän antoi tämän puhua ja kierästi johti puhetta, kunnes hän sai selville että Petteri oli läheisissä suhteissa usean kaikkein vaarallisimman punikin kanssa, ja myöskin että hän perinpohjin tunsi Goober-jutun salaisuudet ja tiesi, miten suurliikemiehet olivat koonneet miljonan dollarin rahaston saattaakseen Gooberin hirteen, ja vielä senkin, millä tavoin tämä rahasto oli käytetty ja vedelty näkymättömistä langoista, jotta mies saatiin tuomituksi. Nell laski yhteen kaksi ja kaksi, ja sai tulokseksi neljä, ja hän äkkiä sanoi tämän tuloksen Petterille vasten kasvoja, ja Petteri hämmästyi ja tunnusti kaikki. Hän kertoi Nellille suunnitelmistaan ja metkuistaan ja seikkailuistaan — jättäen mainitsematta pikku Jennin ja heinälesken.
Hän kertoi rahasummista, joita oli "tehnyt" ja joita toivoi vieläkin "tekevänsä"; hän kertoi Lackmanista ja näytti Nellille sanomalehden, missä oli kuva hänestä ja hänen koulustaan. "Onpas komea mies!" sanoi Nell. "Se on häpeä!"
"Mitä tarkotat?" kysyi Petteri vähän ihmeissään. Voisiko olla mahdollista että Nell oli myötätuntoinen näille punikeille?
"Tarkoitan", sanoi Nell, "että sinulle hän olisi ollut enemmän arvoinen kuin kaikki muut yhteensä."
Nell oli nainen ja hänen järkensä oli sangen käytännöllinen. "Kuule, Petteri", sanoi hän, "olet antanut noiden salapoliisien vetää itseäsi nenästä. He saavat saaliin ja antavat sinulle muruja. Sinä tarvitset jonkun, joka pitää huolta sinusta."
Petterin sydän sykähti. "Tahdotko sinä tehdä sen?"
"Minulla on Ted käsissäni", sanoi tyttö. "Hän katkaisisi kaulani, ja sinun kaulasi myös, jos hän tietäisi että olen täällä. Mutta koetan päästä vapaaksi, ja sitten — ehkä, en kuitenkaan lupaa, mutta ajattelen asiaa, Petteri, ja koetan parhauteni mukaan auttaa sinua, että McGivney ja Guffey ja nuo toiset eivät voisi enää pelata kanssasi."
Hänen täytyi saada aikaa ajatellakseen asiaa ja tehdäkseen kyselyjä noista salapoliiseista — ja näytti kuin olisivat ne olleet tuttuja hänelle. Hän tulisi tapaamaan Petteriä taaskin huomenna, mutta jossakin vähemmän yleisessä paikassa kuin tämä on. Hän nimitti paikan kaupungin puistosta, joka olisi helppo löytää ja kuitenkin kylliksi syrjässä neuvottelua varten.
Nellin maireet olivat tehneet Petterin niin rohkeaksi, että hän ei mennyt enää takasin saamaan toista nuhdesaarnaa McGivneyltä Lackman jutun vuoksi. Hän alkoi väsyä McGivneyn nuhteisiin; jollei McGivney pitänyt hänen työstään, niin menköön itse olemaan punikkina jonkun aikaa. Petteri käveli pitkin katuja koko päivän ja osan yöstäkin, ajatellen Nelliä ja innostuneena niistä puolilupauksista, joita tänä oli tehnyt hänelle.
He kohtasivat toisensa seuraavana päivänä puistossa. Ei kukaan seurannut heitä ja he löysivät mainion paikan, jossa Nell antoi Petterin suudella useita kertoja, ja suuteloiden välillä kertoi Nell Petterille pelottavan suunnitelmansa. Petteri oli luullut olevansa hyvä punomaan salajuonia, mutta hänen oman arvon tunteensa kuihtui olemattomiin sen loistavan suunnitelman edessä, mikä oli kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa kypsynyt Nell Doolinin, toisin sanoen, Edythe Eustacen, aivoissa.
Petteri oli tehnyt kovimman työn, ja nämä viisaammat miehet olivat käyttäneet häntä, heittäen hänelle silloin tällöin murusen, haalimaan heille rikkauksia niiden tietojen kautta, mitä Petteri heille toi. McGivneyltä oli lipsahtanut totuus Lackmanin jutussa; ja oli varma että ne olivat lyöneet mynttiä noista kaikista muistakin jutuista. Petterin tulee nyt toimia jotakin omin päinsä, pitää itse ansionsa ja tehdä itsestään yksi noista suurmiehistä. Petteri tiesi asiat, hän tunsi "kuka kukin on", ja Goober-jutussa hän oli tullut näkemään, miten asioita muokattiin; nyt hänen pitää tehdä itse tuollainen tekopeli, ja sellainen, jossa on paljon rahaa. Maan pelastaminen näistä punikeista oli velvollisuus; mutta miksi ei voisi ansaita rahaa samalla kertaa?
Nell oli yöllä miettinyt tätä ja valinnut jo sopivan henkilönkin. Hän oli valinnut vanhan "Nelse" Ackermanin, tunnetun pankkiirin. Ackerman oli uskomattoman ja tavattoman rikas, häntä kutsuttiin American Cityn rahakuninkaaksi. Hän oli vanha, ja Nell sattui tietämään että hän oli pelkuri; hän oli paraikaa sairaana, ja kun mies on sairas, on hän vielä enemmän pelkuri. Petterin tulee nyt keksiä jonkunlainen pommijuttu vanhaa "Nelse" Ackermania vastaan. Petteri voisi puhua tästä tuumasta joillekin punikeistaan ja saada heidät innostumaan siihen, tai voisi hän tekaista joitakin kirjeitä, jotka löydettäisiin heidän taskuistaan, ja kätkeä dynamiittia heidän huoneisiinsa. Kun pommijuttu keksittäisiin, tulisi se herättämään suurta hälinää, ja varmasti kuningas kuulisi että sen oli Petteri saanut ilmi ja epäilemättä palkitsisi hänet. Voisipa käydä niinkin, että tämä kuningas palkkaisi Petterin suojelemaan itseään näiltä punikeilta. Ja näin tulisi Petteri tekemisiin rahojen kanssa, ja voisi ehkä palkata Guffeyn ja McGivneyn palvelukseensa sen sijaan että nämä nyt palkkasivat hänet palvelukseensa.
Jos Petteri olisi ollut yksinään, niin olisikohan hän uskaltanut uneksiakaan tällaisesta? Vai oliko hän nahjus, pienisieluinen, joka pelkäsi omia uniaan? Mutta Petteri ei ollut yksin; hänellä oli Nell, ja oli välttämätöntä että hän esiintyi Nellin silmissä rohkeana ja pelottomana ritarina. Aivan niinkuin entisinä Jimjambon temppelin aikoina oli Petterillä pakko olla paljon rahaa saadakseen Nellin pois toiselta mieheltä. Ja niinpä hän myöntyi ja alkoi Nellin kanssa keskustella eri henkilöistä, joita voitaisiin käyttää.
Sopivin oli Pat McCormick. "Mac" synkkine ja liikkumattomine kasvoineen, meluttomine ja salaperäisine elintapoineen, oli Petterin mielestä täydellinen kuva dynamiittisankarista. Niin, ja sitäpaitsi oli Mac Petterin vihollinen. Hän oli juuri saapunut organiseerausmatkaltaan öljykentiltä ja oli puhunut pahaa Petteristä eri radikaliryhmille. "Mac" oli kaikkein vaarallisin punikki koko roikasta! Hänestä täytyy varmasti tehdä yksi dynamiittijuonen päätekijöistä.
Toinen sopiva oli Joe Angell, jonka Petteri oli äskettäin tavannut Ada Ruthin perustamassa asevelvollisuusvastaisen liiton kokouksessa. Ihmiset tekivät pilaa hänen nimestään sen vuoksi että hän, paitsi nimeä, oli vielä enkelin näkönenkin kirkkaine sinisine silmineen, jotka näyttivät otetun sinitaivaalta, ja välkkyvän keltaisine hiuksineen — ja vieläpä hymykuoppineenkin suupielissä. Mutta kun Joe aukasi suunsa, niin huomasi että tämä enkeli oli kotosin siitä kaikkein alimmasta kuumasta paikasta. Hän oli rohkein ja uhmaavin punikki, mitä Petteri oli vielä tavannut. Hän oli nauranut Ada Ruthia ja tämän kirjailijan tunteellista kantaa asevelvollisuutta vastaan. Runojen kirjottaminen ja päätöslauseitten hyväksyminen eivät merkinneet mitään; eivät myöskään miehet, jotka kieltäytyivät pukeutumasta sotilaspukuun, vaan miehet, jotka ottivat pyssyt, kun heille niitä tarjottiin, ja harjottelivat ampumaan ja oikealla hetkellä kääntyivät ympäri ja ampuivat toiseen suuntaan. Agitatsioni ja järjestämistyö olivat ehkä hyvätkin paikallaan, mutta nyt, kun hallitus on uskaltanut uhmailla työväkeä ja pakottaa se armeijaan, nyt tarvittiin toimintaa radikalisessa liikkeessä.
Joe Angell oli ollut tukkityömailla ja tiesi kertoa, mitä mieltä olivat todelliset työläiset, nuo tukkimetsien "juhdat." Nuo miehet olivat heittäneet puhumisen pois; niillä olivat valmiina salaiset komiteat pitämään asioista huolen heti, kun kapitalistit ja heidän hallituksensa olivat tuhotut. Sillä välin, jos joku sheriffi tai yleinen syyttäjä meinasi "ruveta rumaksi", niin he "antoivat sille passin." Hän käytti tätä lausetta ainakin joka puolen tunnin kuluttua kertoessaan seikkailuistaan. "Niin", oli hänen tapansa sanoa, "se rupesi rumaksi, mutta annoimme sille passin."
Nell ja Petteri rupesivat yksityisseikkoja myöten valmistelemaan "ansaansa" Joe Angellia ja Pat McCormickia varten. Petterin täytyy saada joukon niitä koolle ja puhumaan pommeista ja ihmisten tappamisesta; ja sitten hänen täytyy kaikille niille, jotka osottivat mielenkiintoa, pistää taskuun kirjelippu, missä kehotettiin saapumaan vissiin paikkaan suunnittelemaan oikeaa salajuonta. Nell kirjottaa kirjeet, jottei kukaan voi syyttää Petteriä. Hän otti käsilaukustaan lyijykynän ja paperia ja alkoi: "Jos todella haluatte lyödä rohkean iskun työläisten oikeuksien puolesta, niin kohdatkaa minut —" ja sitten hän pysähtyi. "Missä?"
"Ateliereissä", sanoi Petteri.
Ja Nell kirjoitti, "Ateliereissä. Onko siinä kyllin?"
"Huone 17." Petteri tiesi että tämä oli venäläisen maalarin,Nikitinin, huone ja Nikitin sanoi itseään anarkistiksi.
Ja Nell kirjotti, "Huone 17", ja vähän aikaa neuvoteltuaan Petterin kanssa hän lisäsi: "Huomenaamulla kello kahdeksan. Ei nimiä eikä puhetta. Toimintaa!" Tämä aika merkittiin siksi, että Petteri muisti sinä iltana olevan "tuplajuulaisten" kokouksen. Se oli työkokous, mutta luonnollisestikaan eivät nämä "iikat" koskaan voineet kokoontua puhumatta "menettelytavoista." Heidän joukossaan oli huomattava joukko niitä, jotka olivat tyytymättömiä järjestön "saamattomuuteen" ja vaativat toimintaa. Petteri oli varma että hän saisi jotkut näistä kiintymään dynamiittijuoneen.
Ja niin kävikin, eikä Petterille ollut siitä minkäänlaista vaivaa; kysymys tuli esille ilman että hänen tarvitsi sanoa sanaakaan. Tulevatko työläiset menemään kuin lampaat teurastettaviksi, ja eivätkö edes "tuplajuulaiset" tule tekemään mitään? Näin kysyi pistävästi "Sinisilmäinen Enkeli", ja lisäsi että jos heillä on aikomuksena yrittää jotakin, niin on American City yhtä hyvä paikka kuin mikä muu hyvänsä. Hän oli puhutellut työväenluokan jäseniä kylliksi paljon havaitakseen että ne ovat valmiit toimimaan; ainoa, mitä he kaipasivat, oli taisteluhuuto ja järjestö heitä johtamaan.
Iso tukkityöläinen Henderson otti puheenvuoron. Siinähän se olikin vaikeus; ei voitu rakentaa järjestöä sellaista työtä varten. Viranomaiset laittaisivat urkkijoita ja kätyreitä järjestön jäseniksi, ja ne saisivat ilmi mitä meinataan, ja silloin olisi järjestön pakko muuttua maanalaiseksi.
"No", huudahti Joe, "menkäämme maanalle sitten!"
"Niin", vastasi toinen, "mutta silloin on koko järjestö pilalla. Ei kukaan tiedä ketä uskoa, ja jokainen syyttää kaikkia muita kätyreiksi."
"Perhana!" sanoi Joe Angell. "Olen ollut vankilassa aatteemme hyväksi. Uskallan kyllä asettua siihen vaaraan, että joku sanoisi minua urkkijaksi. Mutta en aijo istua alallani ja katsoa rauhallisena, kun työläisiä ajetaan helvettiin, vain sen vuoksi, että pidän järjestöäni niin pirun suuressa arvossa."
Kun muut panivat vastaan, tuli Angell yhä rajummaksi. No, oletetaan nyt sitten että he tulevat epäonnistumaan joukkotoiminnassa, ja oletetaan että heidät pakotetaan terrorismiin. Kuitenkin he olisivat antaneet riistäjille opetuksen ja vähentäneet hiukan iloa heidän elämästään.
Petteri arveli että hänen sopisi mainiosti esiintyä nyt konservatiivina. "Luuletko todellakin että kapitalistit tulevat antautumaan pelosta?" kysyi hän.
Ja toinen vastasi: "Varmasti! Sanon että jos olisimme julistaneet että jokainen kongressimies, joka äänestää sodan puolesta, lähetetään etumaisiin juoksuhautoihin, niin ei maamme olisi sodassa."
"Mutta", sanoi Petteri viekkaasti, "mitä kongressimiehistä! Niillä on käskijänsä."
"Varmasti", sanoi ruotsalainen merimies Gus. "Varmasti! Minä nimitän tusinan verran tämän maan suurmiehistä — jos heille tehdään selväksi että jollemme saa rauhaa, niin heidät kaikki tapetaan — pian saamme rauhan."
Asiat olivat niinkuin Petteri halusikin. "Ketä ne miehet ovat?" hän kysyi, ja miehet väittelivät nimistä. He eivät väitelleet pitkää aikaa ennenkuin joku mainitsi "Nelse" Ackermanin nimen; punikit vihasivat häntä sydämensä pohjasta siksi, että hän oli lahjottanut satatuhatta dollaria Gooberin hirttorahastoon. Petteri ei ollut tietävinään mitään Nelsestä; ja Jerry Rudd, kulkuri, jonka pää oli vieläkin halki äskeisen viljankorjaajain lakon jälkeen, sanoi että kautta jessuksen, jos sellaisia miehiä pantaisiin etumaisiin juoksuhautoihin, niin varmasti olisi Amerikassa rauhanaatteen kannattajia.
Näytti siltä kuin Joe Angell olisi tullut sinne puhumaan Petterin puolesta. "Meillä pitäisi olla", sanoi hän, "muutamia miehiä, jotka taistelisivat yhtä lujasti omasta puolestaan kuin kapitalistienkin."
"Niin", myönsi Henderson katkerasti. "Me olemme kaikki niin hyviä — me odotamme kunnes herramme sanovat meille että nyt saamme tappaa."
Tähän loppui keskustelu, mutta siinä sitä Petterin mielestä jo olikin kylliksi. Hän menetteli salaa ja varovaisesti, ja yhden erällään hänen onnistui panna noita kirjelippuja Joe Angellin, Jerry Ruddin, Hendersonin ja Gusin taskuun. Ja sitten Petteri pötki tiehensä vavisten innosta. Suuri dynamiittijuoni on tekeillä! "Niistä täytyy päästä!" kuiskasi hän itsekseen. "Niistä täytyy päästä kaikilla mokomin! Teen vain velvollisuuteni."
Petterillä oli kohtaus Nellin kanssa eräässä kadunkulmauksessa kello yhdentoista aikana sinä iltana, ja kun Nell astui alas katuvaunusta, oli hänellä kädessään matkalaukku. "Saitko työsi tehdyksi?" kysyi hän nopeasti, ja kun Petteri vastasi myöntäen, sanoi hän: "Tässä on pommisi!"
Petterin leuka venähti. Hän oli niin säikähtyneen näkönen, että Nellin täytyi häntä rohkaista. Ei se räjähdä; siinä ovat vain tarpeet, kolme tikkua dynamiittia, vähän sytytyslankaa ja osia kellosta. Dynamiitti oli hyvässä kääreessä, ei tarvitse pelätä sen räjähtämistä — jollei hän pudottaisi sitä maahan! Mutta se ei paljoakaan rauhottanut Petteriä. Hän ei ollut luullut että Nell menee niin pitkälle tai että hänen pitää todella käsitellä dynamiittia. Hän ihmetteli mistä ja miten Nell oli sitä saanut ja rukoili jumalaansa että pääsisi erilleen koko jutusta.
Mutta Nell sanoi että se luonnollisesti on jo liian myöhäistä. "Sinun täytyy saada tämä matkalaukku heidän huoneustoonsa ja sinun täytyy tehdä se ilman että sinua kukaan näkee. Ne sulkevat kai huoneustonsa pian, eivätkö?"
"Lukitsimme oven, kun lähdimme", sanoi Petteri.
"Kenellä on avain?"
"Gradyllä, sihteerillä."
"Voitko saada sen avaimen käsiisi?"
"Voin päästä helposti sinne huoneustoon", sanoi Petteri. "Palotikkaat ovat ikkunan kohdalla, joka ei ole aivan kiinni. Muutamat meistä ovat kulkeneet sen kautta, kun huoneusto on ollut lukittu."
"Hyvä", sanoi Nell. "Odotamme hetkisen. Meidän tulee olla varmat siitä, ettei kukaan palaa takasin."
He kävelivät pitkin katua ja Nell kantoi yhä matkalaukkua, ikäänkuin olisi pelännyt Petterin hermojen pettävän. Samalla hän selitti: "Minulla on kaksi paperipalaa, jotka meidän täytyy sovitella huoneeseen. Yhden niistä sinun täytyy repiä palasiksi ja heittää roskakoriin. Se on olevinaan osa kirjeestä, jossa puhutaan jostakin suuresta salajuonesta ja sen alla on nimi, 'Mac'. Se tarkottaa McCormickin luonnollisesti. Minun täytyi kirjottaa se koneella, kun en tunne hänen käsialaansa. Toinen paperipala on piirustus; eikä siinä ole merkkiäkään mistä se on, mutta kyllä sen poliisit saavat tietoonsa. Se on pohjapiirros Ackermanin talosta ja siinä on risti merkitsemässä avonaista makuuhuonetta. Nyt meidän täytyy saada paperi jotenkin kuuluvaksi McCormickille. Onko tuossa huoneustossa mitään, joka kuuluu hänelle?"
Petteri mietti, ja muisti lopulta että kirjahyllyllä on joitakin kirjoja, jotka McCormick oli lahjottanut ja joissa oli hänen nimensä. Se on hyvä! huudahti Nell. Paperi on kätkettävä johonkin noista kirjoista, ja kun poliisit tekevät tarkastuksen, tulevat he sen varmasti löytämään. Nell kysyi mitä kirjoja ne ovat, ja Petteri muisti että yhdessä puhutaan sapoteesista. "Pane paperi siihen", sanoi Nell. "Kun poliisit löytävät sen, niin tulevat sanomalehdet julkaisemaan koko kirjan."
Petterin polvet tutisivat niin, ettei hän kunnolla pystynyt kävelemään, mutta hän pakotti itsensä muistamaan sen, että hän oli "uros"-mies, sadan prosentin amerikalainen, ja että näinä sota-aikoina oli kaikkien patrioottien tehtävä velvollisuutensa. Hänen velvollisuutensa oli pelastaa maa näistä punikeista, ja hän ei saa jänistää. He tulivat vanhalle rakennukselle, jossa I.W.W. liiton huoneusto oli, ja Petteri kiipesi aidalle ja siltä palotikkaille, Nell ojensi hänelle varovaisesti matkalaukun, Petteri avasi epäkunnossa olevan ikkunan ja ryömi sisälle.
Hän asetti matkalaukun erään suuren kaapin perimmäiseen nurkkaan, asetti jotakin rojua sen eteen ja heitti jonkun vanhan vaateriekaleen sen päälle. Oikeankäden taskusta veti hän esille koneella kirjotetun kirjeen, repi sen kappaleiksi ja heitti roskakoriin. Toisen paperin otti hän vasemmasta taskustaan, sen, jossa oli pohjapiirros Ackermanin talosta. Hän meni kirjahyllylle ja vapisevin sormin veti valkeaa, löysi pienen punakantisen kirjan, jonka nimi oli "Sabotage", pisti paperin lehtien väliin ja asetti kirjan paikoilleen. Sitten hän kömpi takasin palotikkaille, pudotti itsensä maahan, hyppäsi aidan yli ja juoksi solaan, jossa Nell odotti häntä.
"Teen tämän maani puolesta!" kuiskaili hän itsekseen.
Työ oli nyt tehty, paitsi että täytyi saada vielä McCormick tulemaan kohtaamispaikalle huomenaamulla. Nell oli kirjottanut ja aikoi lähettää erikoispostissa kirjeen McCormickin kotiin. Sen hän saa noin kello seitsemän aamulla, ja kirjeessä oli koneella kirjotettuna seuraavaa:
"Mac: Tule huoneeseen 17 atelieri-talossa kello kahdeksan aamulla.Tärkeää. Suunnitelmamme on valmis ja minun osani on jo tehty. Joe."
Nell arveli että McCormick luulee tämän kirjeen tulleen Angellilta. Hän ei tiedä, mitä siinä tarkotetaan, mutta sen varmempaa on että hän tulee ottamaan selvää. Tärkein seikka oli nyt, että salapoliisit hyökkäisivät huoneustoon aivan heti, kun salaliittolaiset ovat saapuneet, sillä niin pian kuin heillä olisi aikaa keskustella asiasta vähän, tulisivat he epäluuloisiksi ja karkaisivat heti. McGivneyn täytyy pitää miehensä valmiina; hänelle täytyy ilmottaa hyvissä ajoin että hänellä on kylliksi aikaa ilmottaa miehilleen.
Mutta yksi seikka oli vielä vastuksena — jos McGivney saisi tilaisuuden, alkaisi hän kuulustella Petteriä, ja Nell oli varma että silloin Petterille kävisi hullusti. Tarpeetonta on sanoa että Petteri oli yhtä mieltä; hänen sydämensä uhkasi lakata sykkimästä, kun hän ajattelikaan sitä. Oikeastaan halusi Petteri jättää koko jutun sikseen, mutta hän ei uskaltanut sanoa niin, hän pelkäsi kumppaninsa vihlovaa ivaa. Petteri puristi kätensä nyrkkiin ja kiristi hampaansa yhteen, ja joka kerta kun he sivuuttivat katulampun, käänsi hän kasvonsa poispäin, jotta Nell ei näkisi hänen kasvoistaan nöyryyttävää pelkoa, joka häntä kalvoi. Mutta Nell huomasi sen kumminkin. Hän havaitsi olevansa tekemisissä vapisevan, harmaakasvoisen pelkurin raukan kanssa ja menetteli sen mukaan; hän kehitti suunnitelman yksityisseikat ja antoi Petterille määräyksensä — ja katsoi että hän ne täytti.
Petteri tiesi McGivneyn kodin puhelinnumeron, mutta tarkotus oli että hän käyttäisi sitä vain kaikkein epätoivoisimmissa tapauksissa. Nell käski hänen käyttää sitä nyt ja kertoa McGivneylle että hän oli keksinyt joidenkin I.W.W. liiton jäsenten McCormickin johdolla olevan aikeissa räjäyttää ilmaan ihmisiä dynamiitilla. Niillä oli joitakin pommeja matkalaukussa huoneustossaan ja olivat juuri lähdössä jonnekin — pommeja taskussa. Petterin täytyy seurata heitä, muutoin voivat he päästä hänen näkemistään ja tehdä jonkun rikoksen ennenkuin hän ehtii estää. McGivneyn täytyy tuota pikaa koota miehensä ja pitää automobiilit valmiina lähtemään, kun Petteri antaa merkin. Petteri tulee seuraamaan salaliittolaisten perässä ja soittaa taas McGivneylle niin piin kuin mahdollista.
Nell erikoisesti painosti että kun Petteri puhuttelee McGivneytä, tulee hänellä olla tavattoman kiire, eikä hänellä ole aikaa vastata mihinkään kysymyksiin. Hänen tulee olla kiihkosta tärisevässä tilassa; ja Petteri arveli että se on helppoa. Hän harjotteli Nellin neuvojen mukaan jokaisen sanan, mitä hänen pitää sanoa ja miten hänen täytyy keskeyttää keskustelu ja lyödä puhelin kiinni. Sitten hän meni kulmauksessa olevaan, koko yön avoinna olevaan rohdoskauppaan ja eräästä puhelinputkasta soitti McGivneyn kotiin.
Se oli suuressa vuokratalossa ja otti jonkun aikaa ennenkuin Petteri kuuli herransa äänen, joka oli unelias ja vihanen. Mutta Petteri herätti hänet pian. "Mr. McGivney, dynamiittisalajuoni!"
"Mitäh!"
"I.W.W. Niillä on pommeja matkalaukussa! Ne menevät räjäyttämään jonkun ilmaan!"
"Jumalani! Mitä tarkotat? Kutka?"
"En tiedä vielä. En kuullut kaikkia, ja minun on pian mentävä. Ne jo lähtevät. Minun täytyy seurata niitä. Voivat päästä pakoon ja silloin on myöhäistä. Kuuletteko, minun on seurattava niitä!"
"Kuulen, kuulen. Mitä haluat minun tekevän?"
"Soitan niin pian kuin saan tilaisuuden. Pitäkää miehenne valmiina, ainakin tusina! Hankkikaa autoja, että voitte tulla nopeasti. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, mutta —"
"Ei ole aikaa enää, voivat kadota minulta, pitää mennä! Olkaa lähellä puhelinta ja pitäkää miehenne valmiina — pitäkää kaikki valmiina. Ymmärrättekö?"
"Niin, mutta kuule! Ethän vain ole erehtynyt?"
"En, en", huusi Petteri. "Olen varma. Niillä on dynamiittia! Johan sanoin. Se on mies, jonka nimi on Nelse"
"Mikä Nelse?"
"Se, jonka ne aikovat tappaa. Minun pitää nyt mennä, laittakaa kaikki valmiiksi. Hyvästi!" Ja Petteri löi puhelimen kiinni. Hän oli niin kiihtynyt tästä näyttelemisestään, että hän hyppäsi ulos putkasta ja juoksi ulos rohdoskaupasta, ikäänkuin hänen todella olisi pitänyt koettaa saada kiinni dynamiittisankareita, jotka kantoivat dynamiittipommeja!
Hän pysähtyi, kun näki Nellin ja he kulkivat taaskin pitkin katua. He saapuivat pieneen puistoon ja istuutuivat eräälle penkille, koska Petterin jalat eivät enää jaksaneet kantaa hänen painoaan. Nell kierteli puiston ja katsoi ettei toisilla penkeillä ollut ketään; sitten hän tuli takasin ja harjotteli seuraavan kohtauksen Petterin kanssa. Se oli tarkkaa työtä, sillä aika läheni, jolloin Petterillä ei enää olisi Nell turvanaan, vaan täytyisi hänen seistä omilla jaloillaan. Petteri tiesi sen, ja hänen jalkansa tuntuivat sangen heikoilta. Häntä jänisti, jänisti niin peijakkaasti ja hän halusi sanoa ettei hän voi; hän halusi mennä McGivneyn luo ja tunnustaa kaikki. Nell arvasi, mitä tapahtui hänen sielussaan ja koetti säästää hänet siltä nöyryytykseltä, joka johtuisi siitä, että Petteri huomaisi hänen tietävän. Nell istui lähelle Petteriä ja laski kätensä hänen kädelleen puhuessaan, ja pian Petteri tunsi salaperäisen nautinnon kulkevan läpi hänen ruumiinsa. Hän asetti kätensä Nellin vyötäisille saadakseen yhä enemmän samaa nautintoa; ja Nell salli tämän, vieläpä tapahtui nyt ensi kerran, että Nell ikäänkuin kehottikin häntä siihen. Petteri oli sankari nyt, hän oli keskellä rohkeaa ja vaarallista peliä; hän tulisi viemään sen läpi kuin mies ja ansaitsemaan Nellin ihailun. "Maamme on sodassa!" huudahti Nell. "Ja nämä perkeleet koettavat häiritä sitä!"
Ja pian oli Petteri valmis tappelemaan vaikka koko maailmaa vastaan; Petteri oli valmis vaikka itse ottamaan pommin ja menemään ja räjäyttämään ilmaan American Cityn rahakuninkaan! Tässä mielentilassa oli hän aamuun asti, istuen puiston penkillä heila sylissä, toivoen että se ottaisi hiukan enemmän huomioonsa hänen rakastelunsa eikä niin kiinteästi luettaisi hänellä läksyään.
Ja niin alkoi viimein päivä nousta ja linnut laulaa. Aurinko nousi ja tähysteli Petterin tuhkanharmaita kasvoja ja Nellin lakastuneita omenoita. Mutta nyt oli tullut toiminnan aika, ja Petteri lähti vahtimaan McCormickin kotia siksi, kunnes kello seitsemän tuotaisiin se erikoislähettikirje.
Se tuli ajallaan, ja Petteri näki McCormickin tulevan ulos ja lähtevän atelierien suuntaa kohti. Vielä oli liian varhainen mennä kokoukseen, joten Petteri arveli hänen syövän aamiaisen jossakin matkalla, ja niin kävikin. "Mac" meni erääseen pikkuravintolaan, ja Petteri kiiruhti lähimpään puhelimeen ja soitti herralleen.
"Mr. McGivney", sanoi hän, "ne miehet katosivat minulta eilen illalla, mutta nyt olen löytänyt ne taas. Ne päättivät etteivät he teekkään mitään ennenkuin tänään. Ne pitävät kokouksen tänä aamuna ja meillä on tilaisuus siepata kiinni jok'ainoa."
"Missä?" kysyi McGivney.
"Huoneessa numero seitsemäntoista atelieri-rakennuksessa, mutta älkää antako yhdenkään miehistänne mennä lähellekään tuota paikkaa ennenkuin olen ottanut selvää, ovatko kaikki jo siellä."
"Kuuleppas nyt, Petteri Gudge!" huudahti McGivney. "Onko tämä kaikki totta?"
"Jumalani!" huudahti Petteri. "Miksi te minua luulette? Niillä on paljon dynamiittia."
"Mitä ne ovat sillä tehneet?"
"Osa siitä on heidän huoneustossaan. Lopusta en tiedä. Ne veivät sen mennessään ja katosivat minulta eilen illalla. Mutta sitten löysin taskustani kirjelipun — ne pyysivät minun tulemaan mukaan."
"Jumalani!" huusi rotannaamainen mies.
"Olen saanut selville koko jutun, kuuletteko! Ovatko miehenne valmiina?"
"Ovat."
"No, käskekää niiden tulla seitsemännen ja Washington kadun kulmaukseen ja tulkaa te itse kahdeksannen ja Washingtonin kulmaukseen. Tulkaa niin pian kuin mahdollista!"
"Hyvä", oli vastaus, Ja Petteri ripusti kuulotorven ja kiirehti määräpaikkaan. Hän oli niin hermostunut, että hänen täytyi istahtaa erään rakennuksen rappusille. Kun aika kului eikä McGivneytä kuulunut, alkoivat villit aavistukset kiusata häntä. Ehkä McGivney ei ollut ymmärtänyt häntä oikein. Tai liekkö hänen autonsa matkalla särkynyt! Tai ehkä hänen puhelimensa meni epäkuntoon juuri aivan kaikkein tärkeimmällä hetkellä! Hän ja hänen miehensä tulevat varmaankin liian myöhään — kun he tulevat, on häkki tyhjä ja linnut poissa.
Kymmenen minuuttia kului, viisitoista, kaksikymmentä. Vihdoinkin porhalsi auto katua Pitkin, McGivney astui ulos ja auto jatkoi matkaansa. Petteri antoi merkin McGivneylle ja sitten astui takasin erään käytävän varjoon. McGivney seurasi perässä. "Ovatko ne jo täällä?" huudahti hän.
"En t-t-t-iedä!" änkötti Petteri. "Ne s-s-sanoivat t-tut-tulevansa kek-kello k-k-kahdeksan!"
"Anna tänne se kirjelippu!" komensi McGivney; ja Petteri veti esilleNellin kirjelipuista yhden, jonka oli säästänyt itselleen.
"Jos todella haluatte lyödä rohkean iskun työläisten oikeuksien puolesta, niin kohdatkaa minut atelierissä, huoneessa numero 17 huomenaamulla kello kahdeksan. Ei nimiä eikä puhetta! Toimintaa!"
"Löysitkö tämän taskustasi?" kysyi toinen.
"K-kyk-yllä."
"Etkä tiedä, kuka sen sinne asetti?"
"En tiedä, mutta luulen että Joe Angell —"
McGivney katsoi kelloaan. "Vielä on aikaa kaksikymmentä minuuttia", sanoi hän.
"Ovatko salapoliisit täällä?" kysyi Petteri.
"Tusina. Mitäs nyt arvelet olevan paras tehdä?"
Petteri änkötti ehdotuksensa. Aivan vastapäätä atelierirakennuksen sisäänkäytävää oli pieni ruokakauppa. Petterin tarkotus oli mennä sinne ja olla ostavinaan jotakin ruokaa, jota syödessään hän katsoisi ikkunasta, ja samassa kun näkisi miesten menevän sisälle, antaisi hän merkin McGivneylle joka aikoi olla lähimmässä kulmauksessa olevassa rohdoskaupassa. McGivneyn olisi pysyttävä piilossa, sillä punikit tiesivät hänen olevan salapoliisin.
McGivneylle ei tarvinnut selittää kahdesti. Hän oli innostunut asiaan, ja Petteri kiiruhti ruokakauppaan kenenkään näkemättä. Hän osti vähäsen kuivaa leipää ja juustoa ja istuutui eräälle laatikolle ikkunan edessä ja oli syövinään. Mutta hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin löysi niillä suunsa, joka olikin kyllä yhdentekevää, sillä hänen suunsa oli aivan kuiva pelosta, eivätkä kuiva leipä ja juusto ole sopivaa ravintoa sellaisessa tilassa.
Hän piti silmänsä liimattuna vanhan atelieri-rakennuksen ränsistyneeseen sisäänkäytävään, ja pian — voi riemua! — hän näki McGormickin tulevan katua pitkin! Irlantilainen meni rakennukseen ja parin minuutin kuluttua tuli merimies Gus ja viiden minuutin kuluttua taaskin tulivat Joe Angell ja Henderson. He kävelivät joutuin keskustellen kiinteästi ja Petteri kuvitteli että he nyt puhuvat noista salaperäisistä kirjelipuista, ja kukahan mahtoi olla se, joka ne on kirjottanut, ja mitä pirua ne merkinnevät?
Petteri oli nyt jo äärimmäisen hermostunut ja villi; hän pelkäsi että joku tuossa ruokakaupassa hänet huomaisi, ja hän teki epätoivoisia yrityksiä syödä kuivaa leipää ja juustoa ja onnistui vain saamaan murenoita päälleen ja lattialle. Pitäisiköhän odottaa Jerry Ruddia, vai nappaisiko nuo toiset? Hän nousi ylös ja lähti ovea kohti, kun näki viimeisen uhreistaan tulevan pitkin katua. Jerry käveli verkalleen, eikä Petteri voinut odottaa, kunnes hän pääsi sisäpuolelle. Muuan auto oli menossa ohi, ja Petteri sen suojissa livahti ulos ja riensi rohdoskauppaa kohti. Ennenkuin hän ehti edes puoliväliinkään, huomasi McGivney hänet ja oli jo täydessä juoksussa seuraavaan kadunkulmaukseen.
Petteri odotti kunnes näki pari autoa täynnä vankkoja salapoliiseja hyrisevän pitkin katua. Sitten kääntyi hän kadunkulmauksesta ja juoksi sivukatua pitkin. Hänen onnistui ponnistella pari risteystä eteenpäin, mutta sitten hänen hermonsa pettivät täydellisesti ja hän istui käytävän laidalle ja rupesi itkemään — aivan samoin kuin pikku Jenni itki, kun Petteri sanoi hänelle, ettei naimisiin menosta tule mitään. Ihmiset pysähtyivät katsomaan häntä, ja muuan hyväntahtoinen vanha herrasmies kosketti Petteriä olalle ja kysyi mikä häntä vaivaa. Petteri vastasi kyynelten seasta: "Äitini kuk-k-kuoli!" Ja niin antoivat he hänen olla rauhassa, ja jonkun ajan kuluttua hän nousi ylös ja kiiruhti pois.