Pentti kävelee jälleen. Aurinko on laskenut ja hämäriin metsiin laskeutuu hiljainen kaste. Yörastas on vaiennut. Se on jäänyt sinne Laherman seutuville. Tässä hän istui viimeksi Linnun kanssa ja Lintu suuteli pitkään, tulisesti. Sanoi oikeastaan ensikertaa vasta rakastavansa. Taisivat sen sanoa jokaiselle. Samantekevä. Hyvä, että tällainen saa sellaisenkin. Kunhan jonkun saa. Koettaa asettaa verensä ja tarttua maahan. Mitähän Gaabriel-setä sanoo? »Turman linnun toit», se voi sanoa. Minun täytyy sanoa, että Harvalan Elian poika ei saa parempaa, ja että joku täytyi saada. Muuten olisi mennyt kaikki rappiolle.
Lintu huomaa hänet kamarinsa ikkunasta, juoksee vastaan, heittäytyy kaulaan:
— Nytkö sinä vasta tulit. Minun on ollut niin, niin ikävä. Tulehan, poju, sisään, vai tahdotko olla mieluummin ensin ulkona. Mutta minulla voi tulla kylmä, katsos kun minulla ei ole muuta kuin tämä ohut kolttu. On ollut niin kuuma koko päivän.
Lintu kieppuu yhtenä laulavana, lämmittävänä, kiihoittavana keränä hänen ympärillään. Jospa Lintu olisi ollut jonkun talon tytär, osannut taloutta, lypsää lehmiä. Ehkä hän oppii vähitellen rakastamaan maalaiselämää. Ehkä hänen kanssaan voi päästä eroon verensä kiroista.
— Mitä sinä tuijotat, hyi, sinähän olet niin jörö. Mikä sinua vaivaa?Oletko väsynyt, tule sisään, saat kahvia ja meillä on vähän likööriä.
— En minä tarvitse… muuta kuin sinua… Kuulehan, me menemme heti kihloihin ja kuulutuksiin. Tahdotko Lintu? Kuukauden perästä pidetään häät. Mitä sanot?
— Ei mutta, mitä sinä oikein puhut! Ja oletko sinä ihan tosissasi?!
— Olen tietysti, mutta en taida kelvata. Sinä vaan leikit…
— No, no, poju. Kyllä sinä saat minut, jos vain tahdot, mutta ei niin kiirettä. Toden totta, minäkin olen kyllästynyt tähän alituiseen… heilojen vaihtamiseen, ja tahdon saada vakituisen. Nykyään onkin muodissa, että hienot naiset menevät talonpojille. Se on kaikista varminta.
— Sinulla on taitanut olla paljon heiloja?
— Onhan niitä ollut, eihän sitä voi kieltää. Etteikö muka sinulla ole ollut. Sitähän ei nykyään kysytäkään. Ja — naimisissa ollessakin vähän hemputellaan, ettei tule aika pitkäksi. Voi sinua poju, ettäkö sinä ihan tosissasi. Mutta en minä niin pian ennätä. Pitää ompeluttaa kapioita.
Pentti istuu Kankaanpään vanhanaikuisen vierashuoneen keinussa ja hiljaa keinahtelee. Lintu laulaa ja hypähtelee. Hän on kyllä sellaisenaan suloinen, mutta jotain on, joka kirvelee. Helenako? Sekö, ettei saanut uutta, voimakasta verta sukuunsa. Puhdasta verta. Mutta hän tällaisena vaatiikin liian paljon itselleen. Hyvä, että saa tuollaisenkin. Kaipa hänellä, niinkuin muillakin, olisi ollut lupa ajatella talon ja suvun parasta, mutta Helena särki kaikki. Mitä varten sinun piti tehdä niin, Helena?
Pentti miettii, miten ilmaisisi äidilleen kihlautumisensa Linnun kanssa. Äiti on odottanut paljon parempaa talon turvaa kuin mitä Linnusta parhaalla tahdollakaan tulee. Äiti ei osaa arvioida, mitä on olla Harvalan Elian poika ja mitkä mahdollisuudet sellaisen miehen pojalla on kunnon tyttärien joukossa.
Mutta sen täytyy tapahtua. Lintu on suostunut siihen, että häät pidetään kuukauden perästä. Laherman tytär kuuli kyllä hänen häihin kutsunsa, eikä hän voi sitä peruuttaa, eikä muutella aikaa. Hän on kuitenkin sen verran mies, että pitää sanansa.
— Mitäs sanoo äiti, kun minä olen kihloissa ja aion pian tuodaHarvalaan emännän?
— Kihloissa… mitä se nyt… eikä ole passannut ennen sanoa. No kuka se sitten on?
— Arvatkaa.
— Laherman Helena.
Pentti käy tumman puhuvaksi kasvoiltaan.
— Ei niin ylpeä tytär tule tällaiselle.
— No mitenkä niin… minkälaiselle?
— Harvalan Elian, markkinahuijarin, pojalle.
Kustaava painuu istumaan. Jää miettimään.
— No kuka se sitten…?
— Linda Berg, toki tirehtöörin tytär.
— Herra siunatkoon! Sekö Lintu!
— Se juuri. Kuukauden perästä on meidän häämme.
Tulee painava hiljaisuus. Tuvassa ei kuulu muuta kuin vanhan kaappikellon käynti.
— Vai sellainen, vai sellainen… voi minun päiviäni. Etkö sinä saanut säätyysi kuuluvata, kun piti kaupunkilainen, tuiki osaamaton. Ei sinusta sellaisen kanssa tule mitään. Lintu ei ymmärrä taloudesta mitään ja emännän pitäisi tietää ja osata kaikkea. Niin minunkin on pitänyt.
— No voihan Lintukin oppia ja Linnulla on rahoja. Saan niillä hätäisimmät velkojat maksetuksi. Hän sanoi saavansa ainakin kaksikymmentä tuhatta. Ja kyllä minä sen nyt otan, ei siinä auta mikään.
— Miettisit nyt kuitenkin ensin.
— On sitä jo tarpeeksi asti mietitty. Kun Helena kerran antoi rukkaset, niin on sille näytettävä, että saadaan niitä muitakin.
— Antoiko Helena… mitä hän sanoi?
— Että minun pitäisi tulla ensin oikein hyväksi.
— Niin, niin, hyväksi… se Helena on semmoinen, kyllä minä tiedän… hän luulee, että mies voi ilman hyvän naisen apua tulla hyväksi. Kyllä sitä vaimo paljon voi, vaikka minä en ole voinut. Minä olen ollut ikäni heikko ja horjuva. Talon tuon olen kuitenkin saanut pystyssä pysymään.
Kustaava huojutti ruumistaan. Kasvoilla värähteli liikutus ja silmäkulmia piti pyyhkäistä esiliinalla.
— Minä en enää pitkäaikainen olekaan, mutta soisin sinun menestyvän.
— Kyllä Lintu on hyvä teille. Hän on luvannut sen.
Se vähän rauhoitti. Pentti katsoi voivansa nyt jättää äidin yksin miettimään. Kääntyi kuitenkin ovella.
— Valmistelkaa vaan häitä varten, äiti. Kai me ne pidetään nyt yhtä komeat, kuin Laherman tyttärellekin olisi pidetty.
Kustaava katseli Pentin jälkeen ja huokasi. Poika parka. Hän oli luullut saavansa Helenan ja pettynyt. Uhmamielin nyt sitten ajoi turmioon.
Päivällisen jälkeen näki Elia Pentin istuvan aittansa portaalla ja köpitti sinne pahaenteisenä, ähkien. Hän kyllä saa pojan järkiinsä, jättämään sen harakan, jos ei muuten, niin… takoo vaikka tällä kuhmukepillä päähän.
— Sinäkö kuuluit aikovan ottaa sen haaskalinnun emännäksi Harvalaan?
Elia katselee istuinta, mutta jää keppinsä varaan seisomaan.Seisoaltaan on parempi ärhentää pojalle.
— Niin aion. Hyvä, että jo tiedätte.
— Äitisi sanoi. Ja minä sen sanon, että siitä ei tule mitään.Kunnollinen vaimo sinun on saatava, edes sellainen kuin äitisi.
Pentti mietti vähän aikaa. Laukasi:
— Ei Harvalan Elian poika saa parempaa. Hyvä, että sellaisenkin saa.
— Elian poika?
— Niin!
Elia muutti vähän jalkojaan. Leuka värähti.
— Ja mikä on syynä, ettei saa?
— Itse te kyllä ne syyt tiedätte. Poika saa tavallisesti nauttia samallaista mainetta kuin isälläkin on.
— Olenko minä sitten varas ja väärentäjä. Häh?
Kas, miten isä koitti teristellä. Syyti suustaan kiukkuisia tupakkasylkiä, mutta muuta ei nähtävästi saanutkaan.
— Vaikka nyt ei aivan sitä, mutta markkinahuijari ja kulkuri.
— Huijari! Rehellisillä kaupoilla minä olen elänyt.
— Mutta ne, jotka ovat uskollisia maalle, katsovat rehellisemmäksi elää maasta kuin kaupankäynnistä. Harvala on maistaan kuuluisa talo, mutta kaikki on rappiolla.
— Onko se sitten minun syyni?
— Ehkä minun, joka olen perinyt teiltä sairaan veren, enkä ole kyennyt kiintymään maahan niinkuin olisi pitänyt.
Nyt täytyy jo ukon istua kivelle aitan eteen. Niin, niin, pojan suonissa on vierasta verta, niinkuin minunkin. Ei hänkään jaksanut tarttua työhön niinkuin olisi pitänyt. Hän toivoi pelastusta vaimon avulla, vaan sai heikon, joka ei kyennyt pidättämään luonaan. Kylän kujilla kulkien on sitten elämä sellaista kuin on. Menee rahat ja kunnia.
— Voi, voi kuitenkin…
Se tulee valittavana huokauksena ukin rinnasta.
Pentin kävi tämä avuttomuus sääliksi. Jos Elia olisi teristellyt, olisi vielä voinut purkaa hänelle katkeruuttaan, sanonut suoria sanoja.
Pentti nousi ja meni tupaan. Elia seurasi hetken perästä. Avuttomuus oli mennyt taas ohi ja oma menneisyys unohtunut.
— Niin, niin. Minua kai sitä kaikesta syytetään. Sinäkin siitä, ettet ole kehdannut tehdä työtä ja pitää mainettasi sellaisena, että olisit saanut kunnon vaimon. Sellaisia lintuja pitää ajella.
Pentin kasvoille kohahti tummat veret. Niin pianko se katumus menikin ohi. Syy oli taas muissa.
— Johan minä sanoin, että Harvalan Elian pojalle ei tule kukaan kunniallisen talonpojan tytär. Häpeätä minä olen saanut kärsiä isäni takia, ja tiedättekö, miten raskasta sellainen häpeä on kantaa. Teidän markkina- ja kulkurielämästänne kerrotaan juttuja, aina uusia, ja minä saan niitä kuunnella ja sitäkin kun niille nauretaan. Minua te syytätte, etten tee työtä enkä kiinny maahan, mutta oletteko sitä itse koskaan tehneet?
— Mitä se sitten sinua liikuttaa, minun menneisyyteni. Minä olen hankkinut kaupoilla.
— Hädintuskin viinarahat. Kokonaisia voidritteleitä kerrotaan menneen viinalaskuista.
— Häpeä poika!
— Olen sitä saanut jo tehdä kylliksi.
Tulee hiljaisuus. Kärpäset vain surisevat tuvassa ja vanha kello käy nurkassaan. Se on nähnyt vuosikymmenien ajoilla, miten Elia on humalaisena horjunut tupaan jokaiselta matkaltaan. Sen vanha viisaritaulu näyttää katsovan kiinteästi Eliata.
Elian muistiin palautuu sarja kuvia menneisyydestä, ja aika on taas painua penkille katumusta tekemään.
— Niin, niin, minä olen ollut niinkuin muutkin, erehtyvä ihminen. Sinä olisit voinut sukuasi jatkaa paremmin ja…
Elian on sitä taas vaikea sanoa.
— … ja saada sellaisen vaimon, joka olisi auttanut sinua, tukenut taloa.
— Mutta kun minä en saa.
— Oletko kysynyt?
— Olen. Joka talosta ja torpasta. Laherman tyttäreltä olen viimeksi saanut rukkaset.
— Mitä se sanoi?
Elia heristää korviaan.
— Että pitäisi syntyä uudestaan, kuohahtaa Pentti. Häntä alkoi Elian uteleminen jo suututtaa.
— Elä…! vai uudestaan! No mitä Louhen ja Kiviniemen tytöt sanovat?
Elia seisoi kuin kysymysmerkki.
— Että hyvä mies, kun ei olisi Harvalan Elian poika.
Elia ähkäisi. Ei sanonut mitään. Alkoi valua tuvasta ulos.
Menipäs, mietti Pentti. Nyt sekin on sitten selvä. Käyköön hänelle sitten miten käy. Huonoimmin ei voi käydä kuin on jo käynyt. Jos Lintu viihtyy Harvalassa, viihtyy hänkin työn ääressä, koettaa kaikin voimin viihtyä.
* * * * *
Ilona ei joutanut enää loikomaan navetanparvella. Täytyihän toki auttaa Pentin ja Linnun häiden valmistuksissa. Nyt tulisikin virkeämpää ja hauskempaa taloon, kun Lintu tuodaan emännäksi. Pihan sivurakennus puhdistetaan ensiksi ja Ilona penkoo ja nuuskii joka nurkan. Hämähäkin verkot ovat kaiketi vuosikymmenen vanhoja, mutta nyt lähtevät. Uunit korjataan ja tapetit laitetaan seinille, permannot maalataan! Pentti ei jouda kesantomaille, kun pitää hakea yhtä ja toista kauppiaasta ja kaupungista. Renki-Ville miettii siellä, että tuokin oja olisi siivottava, mutta kukapa jouti sen tässä kiireessä. Hän ei ainakaan. Heinettyvän näkyy kesantokin, mutta lemmonko sille yksinään saa. Sen Linnun takia jää kaikki työt. Ei osata puhua muusta kuin Linnusta. Sanovat sen olevan rikkaan. No, sittenpä tässä onkin hyvä laiskotella.
Välillä tulee Penttikin pellolle.
— Nuo ojat pitää siivota, kun niitä ei keritty ennen heinäntekoa. Ja sitten on maa karhittava ja kertaan kynnettävä.
— Tuota… en minä kaikkea kerkeä… hitossa, kun pitäisi aloittaa leikkuukin ja isolla suolla on vielä heinäkin pielestämättä.
— No eikö niitä vielä ole pielestetty?
— No ei. Kun toisella hevosella on hyppyytetty kirkonkylässä ja kaupungissa.
— Kokoa ensin heinät ja sitten siivoa nuo ojat. Eli jos minä panen miehen siivoomaan ojat ja sinä äestät ruismaata.
— Ensin ne ojat pitäisi… eikä niitä viikossa yksi mies kerkiä…Ruiskin rupeaa karisemaan. Jos leikattaisiin se ruis ensin…
— Tee sinä mitä minä käsken.
— No, kokoonko ma ne heinät ensin vai äestän tuon pellon.
— Johan sen kuulit, että kokoa heinät.
— Sinne on saatava pari henkeä toveriksi.
Ei totisesti tullut töistä mitään. Mutta kun häät menevät, tarttuu hän itse.
* * * * *
Vanha Kustaava raahustaa väsyneillä jaloillaan nurkasta toiseen. Totisesti tämä vie kaikki hänen vähäisetkin voimansa. Penttiä ei ole saanut taipumaan millään, niin se on sen Linnun pauloissa. Olisihan Pentti kai saanut muista taloista ihmisiä, ellei Helenaa, mutta Lintu sokaisi koreilla höyhenillään. Pian se valmis raha loppuu, kun uutta ei tule taloudesta ja Linnun käsien alla ei siunaudu mikään. Tähän asti on saatu vähän meijeriin, kun talossa on ollut vain yksi kermalintu, Ilona. Nyt niitä tulee kaksi, ja Pentti-parka ei niille saa mitään. Rahaa ei tule mistään. Metsätkin on myyty Harvalasta ja viljakaan ei riitä talon tarpeiksi. Mutta jokaisen tulee kulkea tietänsä, joka on hänelle määrätty. Ja hukkuva tarttuu oljenkorteenkin, niinkuin Penttikin, joka luulee Linnun avulla pääsevänsä suvun kiroista.
Johanna käy ruista leikkaamassa, äestää peltoa ja puhisee lakkaamatta. Nyt tämän kyllä näkee jokainen, miten käy, mutta käyköön. Linnulle valmistetaan ja väännetään koko talo nurin ja ruis saa varista ja syyskylvö myöhästyy. Pentti on kuin tolkuton ja renki ja päiväläinen saavat laiskotella. Hänkään tässä kauan jaksa…
Häät ovat komeat. Morsiuspari vihitään kaupungissa ja tirehtööri rouvineen ja sisaret on saattamassa. Komeat häihinkutsukortit on painatettu kullalla ja punaisella ja kirkonkylästä saakka on vieraita. Lintu on valkoinen kuin lumi ja iloisena ihmettelee hän ystävilleen.
— Tämä on vieläkin minusta niin ihmeellistä. Muutamassa kuukaudessa morsiameksi ja kartanon emännäksi. Pentti on hieno poika. Me järjestämme talouden uudenaikaiseksi. Eikö niin, pappa. Hankimme vaunut ja sinä mamma saat tulla usein vierailemaan. Niillä vaunuilla haetaan asemalta.
Appi on hieman humutuulella. Hän on kyllä vain tavallinen kauppias, vaikka tirehtööriksi sanotaan. Hän pyytää saada lahjoittaa myötäjäisten lisäksi morsiusparille vaunuhevoset. No, ne ovatkin tarpeen, kun Harvalan ovat hevoset ovat jo vanhoja ja laihoja. Ei niitä ilkeäisi Linnun ja hänen pyntätyn mammansa eteen valjastaa.
Ruokaa tarjotaan rahvaalle toisen tuvan kokoon katetusta pöydästä ja moukat syövät paistin kanssa riisipuuroa ja pistelevät makarooneja sormillaan suuhunsa, kun ne hirtehiset eivät pysy haarukassa. Lintukin tulee katsomaan, nauraa, lyö pienillä käsillään hyllyviin sääriinsä, karkaa Pentin kaulaan ja suutelee jokaisen nähden.
— Voi miten hauskaa täällä on. Kaupungissa eivät ole häät milloinkaan näin hauskat.
Toisessa tuvassa tanssitaan yhtämittaa. Pitäjän parhaimmat soittoniekat on hankittu ja vuoroin soitetaan viululla ja hanureilla. Lahermasta on tullut nuorin tytär katsomaan miten onnelliselta Pentti näyttää, ja huomatessaan tytön on Pentti yhtämittaa Linnun kintereillä.
Appi koettaa keskustella Elian kanssa, mutta Elia on melkein kuin päästään pökerö.
— Turman lintu se oli Pentille. Ei sovi yhteen herra ja talonpoika.
Tirehtööri on hämillään. Koettaa puolustaa tytärtään.
— Lindahan on niin mukautuvainen, ja kyllä hän oppii emännyyttä hoitamaan. Hän kuitenkin pitää Pentistä, ja kaikki muuhan aina järjestyy.
— Ei sillä pelkällä pitämisellä eletä. Ja pitää aikansa. Sitten on saatava joku toinen sivu-ukoksi. Semmoisia ne on kaupunkilaiset.
Tirehtööri poistuu punaisena kasvoiltaan. Pentti tulee ja vie Elian kamariinsa.
— Koettakaahan nyt pysyä täällä tyhmyyksinenne.
— Kyl-lä. Lennä sinä vain lintusi kanssa. Pian ne siivet katkeavat.
* * * * *
Hääväki on poistunut. Elokuun tähdet vilkuttavat korkeudesta. Yö on lämmin ja pelimannin hanurin surunvoittoinen sävel kuuluu jostain kylätieltä. Pentti istuu tuvan portailla ja kuuntelee niitä hiljaisuudessa värähteleviä säveleitä. Hän on tanssinut hurjasti ja ryypännytkin. Häissä ei tarjottu, mutta ystävät toivat mukanaan ja humalaisia horjui piha täynnä. Hän ei ryyppää enää, eikä nytkään olisi, mutta Laherman nuorimman tyttären huulilla oli niin merkillinen hymy. Lintu on varmaankin riisuutumassa kamarissaan ja odottaa häntä. Jossain sileiden peltojen keskellä, noiden väräjävien tähtien alla nukkuu muuan ylpeä tytär, jonka nimi on Helena. Sanotaan olevan hyviä ja huonoja naisia. Helena kai kuuluu niihin ensimmäisiin. Hyvien naisten avulla sanotaan olevan helppoa huonojenkin tulla hyviksi, sellaisten, jotka sairastavat veren vikoja.
— Penttii, missä sinä olet? Tulehan jo minun luokseni! huutaa Lintu piharakennuksen ovella valtaisissaan ja katoaa samassa.
Hän kyllä tulee aivan heti. Katselee vain noita tähtiä ja miettii, miksi hyvien täytyy olla ylpeitä. Ja sitäkin miten tässä nyt oikein aloitetaan. Sellaista ei saisi hääyönään miettiä, mutta Harvalan Elian pojan täytyy. Se Elia varmaankin vielä murisee siellä äidille, joka ei ole jaksanut pysyä pystyssä loppuun asti, vaan on mennyt lepäämään. Niin, mitenkä sitä nyt aloitetaan. Linnun rahoista ovat menneet puolet, enemmänkin, uudistuksiin, ja Lintu vaatii vielä paljon. Vaunut ja… Helvetti! Niitä hän ei hanki. Suuren suon ojiin ne rahat. Mutta uudet kääsit on ostettava ja tupaan laitettava uudet ikkunat ja… Mitä tehdään sitten Bergin vaunuhevosilla? Äestetään ja aurataan. Ehkeivät ne osaa vetää peltovehkeitä. Syövät tallissa jouten. Hän myy ne markkinoilla. Käy markkinoita, kuten isäkin, hah, haa, tekee kauppoja. Omena ei saa pudota kauaksi puusta.
No nyt Lintu tulee uudelleen vaatimaan luokseen. Hyvästi, taivaan napit, viekää terveisiä kaikille ylpeille talontyttärille, Helenallekin.
— Missä sinä kuhnit, kultapoju. Annat minun yksin odottaa.
Morsiuskamarissa palavat kynttilät lepattaen. Raollaan olevassa ikkunassa liikuttaa yön henki kaihdinta. Huoneessa on hienoa parfymin ja Linnun ihon tuoksua. Lintu heittää vaippansa tuolille, pyörähtää ympäri permannolla ja heittäytyy nauraen sänkyyn. Lintu on muhkea siinä alastomuudessaan. Hän on tanssinut rajusti ja nauttinut näiden maalaishäitten komeudesta. Hän odottaa Penttiä, opettaakseen, että syleily ja suunanti on kaikki, mikä jotain on tässä tyhjän tympeässä elämässä.
Pentti polttaa savukettaan keskenriisuneena. Mikä piru häntä vaivaa, ettei voi olla hääyönään, niinkuin on edellisinä päivinä ja viikkoina voinut olla. Eihän hänellä tosin enää hääyötä olekaan. Se on ollut aikoja sitten Kankaanpäässä, Linnun kamarissa, täällä, monessa paikassa. Jos Helena olisi tuossa, odottaisi hän kainona, poskilla hehkuva puna, hääyön iloa, sitä, jonka on säästänyt vain yhtä varten. Hän kunnioittaisi sitä niin että… suutelisi vaikka sen jalkoja.
— No mutta mikä sinun on, Penttipoju, kultaseni, sinä et välitä enää minusta, näen sen kyllä. Huu, sinä et välitä.
Ei, hulluhan hän on, että näin. Tuossa odottaa Lintu. Hän on uhrautunut sellaiselle kuin Harvalan Elian pojalle. Lintu on yhtä kaunis kuin joku toinenkin ja hyvää tarkoittaen tahtoo näytellä kauneuttaan hänelle. Hän on elukka, kun antaa Linnun näin…
— Minä taisin ryypätä… anna anteeksi… täytyy kokonaan lopettaa se… oma hyvä toveri, suunnitellaan elämää yhdessä… Sinun pitää auttaa minua, kaikessa, pysymään kotona ja tekemään työtä. Maksetaan velat, eletään onnellisena.
Pentin liikkeet saavat eloa. Hänen täytyy olla onnellinen, kun on saanut sellaisenkin kuin Linnun. Ja hän onkin. Lintu osaa olla niin miellyttävä, ja hänellä on kauniit kädet, silmät, suu ja niin hieno hipiä. Kyllä kaikki tulee hyväksi, kun vain uskoo.
Kynttilät sammuvat, kiihkeässä syleilyssä unohtuu elämä…
Seuraavan kesän korpirastas on ehtinyt majoittua Harvalan hakometsään ja viserrellä tyveninä, lämpiminä iltoina. Kevät kuluu pääskyjen tuloon asti, mutta ne eivät nytkään majoitu Harvalan katon räystäisiin.
Ulkonainen elämä näyttää Harvalassa jokseenkin samalta kuin edellisenä keväänä, sillä eroituksella vain, että vanhaa Kustaavaa ei ole enää olemassa. Hänen voimansa ovat loppuneet, ennen kevään tuloa, ja hänet on viety paljon pienemmillä juhlallisuuksilla kirkkotarhaan, kuin millä tuotiin taloon Lintu.
Vanha Elia ei aio niin vain lähteä. Hänen on saatava nähdä miten Pentille käy, yritellessään kiintyä turpeeseen ja ohjata talon asiat varmemmille vesille. Sitäpaitsi hänen täytyy olla muistuttelemassa jokaiselle työnteosta, Linnullekin, joka viettelee aikaansa kamarissa ja vierashuoneessa, kaupungissa ja kaikessa muussa, mutta ei perheen keskeisessä olinpaikassa, tuvassa. Ilonalle samoin, josta on tullut koko kiusankapine hänen ärtyvälle, vanhalle mielelleen. Ei Ilonakaan välitä, mitä hän sanoo. Käy kyliä, on väliin kaupungissa hänkin, ja talon uusi renki menee iltasella aivan julkisesti hänen kamariinsa. Pentti ei sano enää, että »niinhän isäkin on ennen tehnyt», mutta Ilona sanoo. Vieläpä luettelee nimiä, jotka muka ovat olleet häneen sattuvia. Hän, Elia, kyllä jo näkyisi täältä joutavan lähtemään, mutta hänen täytyy nähtävästi kuulla tarpeekseen entisyydestään, joka jatkuu hänen lapsissaan. Hän kyllä joutaisi senkin puolesta, että nyt jo kyllä näkee, mihin Harvalan talous on menossa ja miten Pentti noutaa Linnun mieltä, eikä jaksa voittaa suvun kirousta. Huonoa verta oli jo kyllä tarpeeksi heidän suvussaan, mutta Lintu, toi sitä vielä lisää. Tietäneekö poika, millä murheella hän näki sen naisen taloon tulevan ja toiveittensa hyvästä vaimosta Pentille menevän myttyyn. Sillä ei kai kukaan, eikä hänkään, ole niin huono, ettei toivoisi lapsilleen hyvää ja heidät vapaiksi omista synneistään.
Ei ole Johannakaan lähtenyt, vaikka hänen ponnistuksistaan huolimatta irvistelee jo häviö Harvalan nurkissa. Hänen on täytynyt koettaa pitää huolta töistä silloin kun Pentti on menossa milloin missäkin. Hän saa pitää väliin viikkokausia huolta renkien töistä, ja taloudenhoidosta. Häviön varalta on hän eroittanut talosta maapalan itselleen ja varannut muutenkin tarpeellista elämän alkua. Katsoopahan tässä vanhassa kodissa loppuun asti, kun kerran Penttikin on sentään veli ja pyytää aina jäämään. Hän kyllä jaksaa, kun hänessä lienee työteliään äidin veri vetämässä käsiä työhön ja maahan.
Harvala on muutettu herrastaloksi. Lintu on tahtonut, että talon nimikin muutettaisiin Harviaksi, mutta Pentti ei ole suostunut. Isäntärenki on hankittu ja emäntäpiika ja sisäkkö. Lintu on talven kuluessa alkanut valittaa rakennuksien rumuutta ja kelpaamattomuutta ja saanut Pentin suunnittelemaan uutta. Siihen jo on piirustukset laadittu, mutta rahat puuttuvat. Niitä ei ole milloinkaan tarpeisiin ja velkaa on täytynyt tehdä. Sitä on kohta jokapaikkaan, ja muutamat alkavat jo vaatia ulos, ja Pentti käy synkissä mietteissä, miten saada ne maksetuksi, etteivät ne menisi ulosottoon.
Tirehtööri ei ole luvannut enää penniäkään. Hän on kaksikymmentäviisi tuhatta jo antanut ja vaunuparin, joka maksoi kymmenen ja sitäpaitsi Linnun kalliit kapiot. Hänen täytyy pitää varansa, ettei joudu itse kerjäämään. Koettakoon Pentti järjestää naapuriensa kanssa.
Pentti on puhunut naapureilleen, mutta saanut pisteliäitä vastauksia. Onhan Pentillä hyvä talo, miksi ei ole laittanut sitä sellaiseen kuntoon, että siitä saisi. Kyllä talosta aina saa nykyään, jos vaan tekee töitä itse ja teettää muilla. Vilja on hyvässä hinnassa ja meijeristä saa aina enemmän kuin osaa odottaa. Niin, niin, onhan ne menot veroista ja työpalkoista, mutta Pentin taloudessapa on sellaisia menoja, jotka talonpojille on tarpeettomia. Mitä varten otti herrasemännän. Sanovat, ettei se tee muuta kuin syö ja makaa ja käy kyliä. No, ei kai se kyllä ketään liikuta, mutta ottakoon Pentti vaan nyt muualta apuakin.
Pentin täytyy kirota ja purra hampaansa yhteen. Ne kyllä osaavat kaikki olla häntä vastaan.
Ja pilkata.
Kylältä kuului joka päivä kuiskuttelut, mitä siellä ja siellä sanottiin ja naurettiin. Ja aina jälkihuomautuksin: »no, eihän se ihme Harvalan Elian pojalle.»
Lintu ikävystyi talvella maalaiselämään. Hän tukehtuu tänne ja hänen nuoruutensa ja kauneutensa kuihtuu mokomassa erämaassa. Jos Pentti vähänkään hänestä välittäisi, lähtisi Helsinkiin, ottaisi sieltä jonkun toimen, pappa kyllä puuhaisi, ja oltaisiin siellä kevääseen. Kesillä täällä kyllä on hauskaa, — kun on mukavaa seuraa, mutta näistä korpi-ihmisistä ei ole suvellakaan mihinkään. Pilkkaamaan ja nauramaan ne ovat mestareita, ei muuta. Möisi Pentti koko talon, kun se muutenkaan ei kannata ja muutettaisiin kokonaan kaupunkiin.
Pentille, Linnulle ja Ilonalle laittaa sisäkkö ruuan kamariin, muu väki syö tuvan pöydässä. Kustaavan aikana tuli toimiin sillä ruualla, mutta nyt ei sillä jaksa tehdä työtä. Isäntärenki lähtee sulan tultua ja toiset uhkaavat seurata, kunhan päästään parempaan kesään. Linnun ruuista viisastellaan tuvan pöydässä.
— Lintu on taas nokkinut voin, koska sitä ei näy pöydässä.
— Tiedättekös, mitä Lintu syö?
— No?
— Kermasta tehdään kakkuja ja ne paistetaan voissa.
— Eihän se semmoinen lintu huonolla elä.
— Sitten hyllyykin paikat ja pinta on kuin silkkiä. Taloon tulee uusi isäntärenki, nuori ja vikkelä, ja se kutsutaan väliin isäntäväen pöytään. Kun Pentti on asioillaan, kutsuu Lintu pehtoorin kamariinsa ja kohta aletaan kuiskutella talossa outoja asioita. Lintu pettää miestään ja pitää hyvänä pehtooria. Kerran satutaan kuulemaan Linnun ja Ilonan keskustelevan pehtoorista.
— Sinä taidatkin viedä sen minulta kokonaan, sanoo Ilona.
— Joutavia! Täytyy kai minun jotain hauskaa pitää, kun Pentti on aina menossa ja… kun se nykyaikainen elämä on kerran sellaista.
— Niin, niin.
— Ja kyllä kai Penttikin pitää hauskaa siellä kulkiessaan.
— Kyllä kai. Enkä minä sano Pentille, voit olla siitä varma.
Johannakin huomaa jotain, mutta ei kerro Pentille. Kun ei ole miehellä silmiä näkemään, ja se on parhaiksi Pentille. Mitäs meni ottamaan sellaisen kaikenmaailman linnun vaimokseen.
Pentti saa kuitenkin kuulla tästä jotain ja raivostuu.
— Tiedätkö mitä sinä olet tehnyt, sähisee Pentti.
— Mitä?
Lintu seisoo hämmästyneenä, kalpeana.
— Ilkeät vielä kysyä. Sinä olet pettänyt minua. Minä voisin lyödä, ei, minä voisin tappaa sinut!
— Mutta pojukulta, sano nyt, enhän minä tiedä.
Lintu kyllä tietää, miten tällaisista seikoista selvitään. Hän on sen niin monelta kuullut. Pitää heittäytyä tietämättömäksi ja sopivan hetken tullen purskahtaa itkuun.
— Sinä ja pehtoori! Joko tiedät!
— Kuka sellaista on valehdellut. Kuka uskaltaa… voi hyvä jumala, miten sinä saatat loukata minua.
Ja sitten tulee raivokas itkunpuuska.
— Älähän nyt, Lintukulta, uskonhan minä sinua, kun sen itse sanot.
Lintu rauhoittuu ja päättää olla vasta varovaisempi.
Tästä tuli kuitenkin kuin hieno jääriite heidän väliinsä, eikä kumpaisellakaan ollut halua sitä rikkoa. Mikä oikeus hänellä on järjestää sellaisia kohtauksia, uhkailla, mietti Lintu. Hän kyllä tietää, mitä miehet ovat. Ja kyläkunnan kuiskuttelut kyllä kantautuvat hänenkin kuultavikseen, mutta hän ei sellaisista..
Onko hän todellakin sellainen? miettii Pentti ja tuntee, miten hänestä lohkee pala palalta pois sitä, joka tähän asti on häntä estänyt kokonaan huijariksi joutumasta. Ollessaan Linnun luona ja katsellessaan häntä, tuntee Pentti, miten joku näkymätön käsi vetää häntä alaspäin, niinkuin mutaiseen liejuun. Hän ponnistelee heikosti vastaan, mutta Linnun syleilyssä se näkymätön käsi vetää yhä kiihkeämmin.
Uusi pehtoori oli saanut talon työmaat kuntoon, mutta Pentti panee hänet pois, kun ei voi hänen läheisyydessään olla ajattelematta, olikohan ehkä Lintu syytön vai syyllinen. Hänellä on kyllä nykyään muutakin ajateltavaa. Velkamiehet käyvät yhä uhkaavimmiksi ja eläimilläkään ei ole enää siunausta. Hevonen hyppää aidan yli ja saa seipään vatsaansa. Lehmä, karjan parhain, täytyy lopettaa, kun taittaa louhikossa jalkansa. Vasikoissa on tuntematon tauti ja yksin kanatkin kuolevat sukupuuttoon. Harvalassa on sattunut ennenkin eläinvahinkoja, mutta ei yhtäperin, niinkuin nyt. Karja on vuosikymmenet kulkenut sen louhikon ohi, eikä yksikään ole astunut harhaan. Mikä sen Leena-tammankin pani nyt hyppäämään aidasta, kun se ei sitä ole tehnyt ennenkään.
Vanha Elia valittaa Pentille, miten kurjia hänen vanhuutensa päivät ovat, kun talo menee suvun käsistä, eikä. Pentissä ole miehuutta sitä pelastamaan.
— Nyt sen näet, että Lintu toi kirouksen taloon tullessaan. Eläimet kuolevat. Mikään ei menesty. Rukiinkin löi sade maata vasten.
— Eikö sitä kirousta muka ollut ennen Linnun tuloa Harvalassa? Kuka aloitti suvun rappion, kulkemalla juopuneena pitkin kyliä.
— Sinä häpeämätön! Minua sinä yhä syytät laiskuudestasi ja siitä, että ajat kaikki nurinpäin.
— Enkö minä sitten ole yrittänyt, isä. Minä tavoittelin ihmistä, joka voisi auttaa minua, mutta kukaan sellainen ei uskaltanut tulla Harvalan pojalle. Tartuin kiinni viimeiseen mahdollisuuteen, mutta…
Pentin ääni tukehtui. Elia naurahti vahingoniloisesti.
— No niin, sinä jo myönnät, että teit väärin, kun toit Linnun taloon.
— Se oli ainoa mahdollinen korsi, johon minä tartuin. Ellen sitä olisi tehnyt, kulkisin minä pitkin kyliä juopotellen niinkuin isäkin.
Elia kävi avuttomaksi ja vaikeni. Pentin tuli sääli häntä. Miksei hän voinut vaieten kuunnella isän syytöksiä.
— Niin, niin, minua syytetään… minäkin olisin saanut syyttää isääni, joka eli hurjasti, mutta en ole sitä tehnyt. Ihminen on heikko…
— Enhän minä teitä syyttäisikään, jos te antaisitte minun olla rauhassa.
— Niin, niin, sehän se… olisin suonut ainoalle pojalleni menestystä… taitaa jo velkojatkin ahdistaa… mitenkä selvinnet?
— No eiköhän sitä aina. Onko teillä, isä, kaikkea mitä tarvitsette?
— On. Kaikkea muuta, paitsi mielenrauhaa.
— Sitä ei ole minullakaan. Se vie öitten unen.
— Sittenpä on jo pahasti…
— Niin on.
* * * * *
Toisissa taloissa nuokkuvat rukiin tähkät raskaina, mutta Harvalassa ei ole ruis tehnyt terää. Mitä on tullut, sen vie ruoste, ja kohta ei ole suuresta kylvöstä muuta kuin korret jälellä. Pentti käskee niittämään rukiin ja panemaan haasialle. Ei, kuhiloitava se on kuitenkin, etteivät kyläläiset saisi siitä niin paljon iloa.
Pentin täytyy karttaa yksinäisyyttä, eikä hän voi edes juoda, että unohtaisi kaiken. Hänen on kuin jostain pakosta nähtävä selvin päin asteettainen häviönsä. Kaupungissa voi kuitenkin erehtyä, kun appi tarjoaa kalliita juomia ja Pentti viipyy monta päivää sillä matkallaan. Kun hän palaa kotiin, on siellä ulosottomies häntä vastaanottamassa. Se on ensimmäinen, pian tulevat toiset jälestä.
— Täällä olisi maksamattomia verojakin… mitähän pannaan kirjoihin?Vai ehkä isännällä on millä maksaa?
Siinä viimeisessä oli salattua ivaa, ja Pentti miettii, että täytyykö tuonkin olla häntä vastaan. Yleinen mielipide vei kaikki mukaansa. Yleinen mielipide sanoi, että kun Harvalan Elia on ollut huono mies, täytyy hänen poikansakin olla huono. Yleinen mielipide on raskas vasara, kehenkä se sattuu, ja se on omasta mielestään aina oikeassa.
— Pankaa vaikka kaikki, sanoo Pentti poliisille ja lähtee kuulemaan, tulevatko toiset velkojat ensimäisen jälestä.
Niin, kyllä heidän täytyy jo kiirehtiä. Nykyisinä aikoina tarvitsee itse kukin omansa ja asiatkin ovat jo niin vanhoja. Kaipa Pentti saa rahoja, onhan hänellä nyt rikkaita sukulaisia.
Taas uusi pistävä ivan kärki. Tiedettiin tirehtöörin olevan vararikon partaalla ja sillä näin sanottiin.
— Hyvä, minä maksan kuukauden perästä… jokaiselle, sanoo Pentti.
— Niin, niin, hyvähän se on, jos saa maksetuksi. Pentti kai muistaa irtisanomiset ja ne nyt ovat jo tuomioina. Kun Pentti ei ole käynyt puhumassa mitään, on ne käsketty jättämään ulosottomiehelle.
— Hyvä, että saatte kulunkien kanssa.
Pentti kulkee kylän läpi, kädet nyrkkeinä takin taskussa. Harvalan tuomio on siis julistettu. Se tulee myytäväksi. Se on myytävä heti, ennen kuin se käy myöhäiseksi. Kyläläiset eivät saa nauttia huutokaupan iloa. Heti hintalappu kylkeen ja sellainen, että menee, vaikka ei jäisi kolikkoakaan omaan taskuun.
— Tiedätkö, että Harvala tulee heti myytäväksi, sanoo Pentti Linnulle.
— Mitä sinä puhut…? Ei mutta, sinähän olet ihan hassuna. Mitä varten me tätä möisimme?
— Ellemme heti myy, ajaa vasaramies meidät ulos talosta.
— Onko meillä sitten niin paljon velkaa? Sinä et ole puhunut mitään. Oo, mihin me sitten joudumme. Tämä on hirveätä! Sinä et puhunut mitään veloista. Ja pappakin on nyt köyhtynyt. Hän olisi ehken voinut järjestää aikaisemmin, ennen vararikkoaan. Hah, hah, haa, hänkin on tehnyt sellaisen. Se on nyt muodissa. Kai sen olet kuullut.
— En.
— Etkö. Eilen soitti Siiri minulle kaupungista ja kysyi, saako hän tulla minun luokseni. Eikö meille sitten jää mitään?
— En tiedä.
— Oo, miten surkeaa. Ja nyt minä en varmaan saa ompelijalta lunastetuksi uusia pukujanikaan. Tämä on kauheata! Kenelle sinä myyt talon?
— En tiedä. Kai minun täytyy sitä lähteä jollekin kauppaamaan.
Mihin me sitten muutamme? Ei, mutta, nyt minä tiedän. Me menemmeHelsinkiin.
Lintu hypähtää ihastuneena seisaalleen.
- Kuule, rakas poju, me pääsemme Helsinkiin. Sinä otat siellä paikan, kyllä sinä saat. Täytyy pyytää papan välitystä. Papalla on hienoja tuttavuuksia. Minä soitan papalle, että lähtee heti. Mamma voisi mennä mukaan. Hänellähän on siellä korkeissa virkapaikoissa sukulaisia.
— Sinä unohdat, etten ole virkamies. En osaa mitään.
Pentti räjähtää nauramaan. Tämä on Linnulle parhaiksi, hänelle, kaikille. Isäukille toki jää eläke taloon ja Johanna saa palstansa.
— Noo, kyllähän sinä nyt jotain. Ainahan sitä yhtä, ellei toista…
— Niin, ainakin minä pystyn katuja lakaisemaan. Siihen toimeen ei tarvita sukulaisten suosituksia.
Pentin kylmä nauru saattaa Linnun noloksi.
— Sinä olet ilkeä. Voithan perustaa jonkun toimiston, välitysliikkeen…
— Ja ottaa myytäväksi rappiolle menneitten sukujen perintötaloja. Se ei olisi hulluimpata. Toimisto voisi myöskin välittää tällaisten sukujen rintaperillisille hyviä naimiskauppoja.
— Sinä olet hirveä. Olenko minä muka syyllinen sinun talosi menetykseen?
— Et, mutta olisin sen ehken voinut pitää käsissäni, jos minulla olisi ollut talonpoikainen vaimo.
— Mikset ottanut. Enhän minä väkisin sinulle työntäytynyt. Oo, miten sinä saatat kohdella vaimoasi.
— Minä olin todellakin hävytön. Anna anteeksi, jos voit. Eihän se ole sinun syysi.
Pentti saa Linnun tyyntymään. Suottahan hän muita syyttää oinasta onnettomuudestaan. Eihän Lintu olisi hänelle tullut, jos hän ei olisi tahtonut.
— Parasta onkin, että myyt koko roskan. Sinähän sanoit kerran, ettei se kannata, kun täytyy pitää vierasta työvoimaa. Me muutamme kaupunkiin, pois koko korvesta.
Pentin täytyy lähteä kauppaamaan kotiaan. Se ei ole helppoa. Matkalla kaupunkiin, välitystoimistoon, saa hän käydä läpi moneen kertaan menneen elämänsä sekavan radan. Mitä varten Lintu sattui hänen tielleen? Siksikö vain, että hänen täytyi hävitä. Hän olisi muuten voinut ehken yrittää voittaa itsensä, tehdä työtä, saada Helenan luottamus ja sitten hänet vaimokseen. Mahdotonta oli pitää velatontakaan taloa sellaisen vaimon kanssa, joka ei ymmärtänyt mitään taloudesta, eikä kajonnut mihinkään muuhun kuin hävitystyöhön.
Lieneeköpä hän ainoa, jolle näin on käynyt. Vieras veri vei monen talonpoikaissuvun rappiolle. Nykyaikaisuus tavoitteli uhrikseen maalaisväkeä, koettaen heissä tappaa työtarmon, repiä irti maasta terveet juuret, hävittää vanhat, pyhinä pidetyt tavat. Vahvemmat jaksoivat viettelyksen kestää, heikommat sortuivat.
Tirehtööri valittelee Pentin kohtaloa. No, hänen omansakin on kyllä niin, mutta hän ei vielä sentään aio kerjätä. Täytyy katsoa eteensä. Jos et itse katso eteesi, niin ei sitä toinenkaan tee.
— Sinunkin, Pentti, olisi pitänyt paremmin katsoa. Kun näit, että menosta ei tule mitään, olisit lisännyt velkaa. Ottanut pankeista ja yksityisiltä. Ottanut niin pirusti. Auto olisi pitänyt ostaa ja kulkea herroiksi. Silloin olisivat pankitkin hellittäneet. Oksinhan sitä minäkin voinut takailla aikasemmin, kun olisit puhunut tarkemmin asiasi. Ja neuvoa, piru vie, miten nykyisessä maailmassa on pelattava. Olisit helvetissä sanonut ennemmin. Minäkään en olisi kiirehtinyt vararikkoa. Nyt sinä et enää saa, kun minullekin näin kävi. Ne on niin helkutin varovaisia.
— Ei siitä mitään olisi tullut. Parasta on koettaa menetellä oikein.
— Jaa, jaa, mutta jos menettelee vaikka kuinka oikein, niin mitä se auttaa, kun vahvemmat polkevat heikompia. Niinkuin sinuakin. Jos olisit ollut sinäkin rikkaampi, olisit sanonut velkojillesi, että tuos'on, ja menkää nyt helvettiin. Liivintaskustasi olisit pistänyt. Se niitä olisi sapettanut, moukkia. Eteensä täällä täytyy katsoa ja itsensä. Ei sinua toinen auta, jos ojaan joudut.
— Niin, niin. Rehellisyys se kuitenkin maan perii.
— No, koetapa sillä nyt pelastaa talosi. Sopii sitä siltä näyttäärehelliseltä, vaikka pitää varansa. Mikä piru sinut nyt oikein perii.Linda soitti, että kaupunkiin… No, täytyy koettaa jotain paikkaa.Joko sull'on ostaja tiedossa? Eikö. Minäpä hankin sellaisen.
Tirehtööri veivaa välittäjälle.
— Tämä on Berg. Kuulehan, vävypoika kuuluu haluavan myydä hovinsa, Harvalan. Ei taida näes semmoiset suuret nykyään kannattaa. Onko sulla ostaja tiedossa. No hyvä. Sinun täytyy sanoa, että kannattaa erittäin hyvin. Myydään sairauden takia, ymmärrätkö? No, kyllähän sinä… Sillä on kiire. Vasaramies taitaa tulla tuossa paikassa. Ei se pankki ole, kun yksityinen velkoja. Vai on hyvä, kun ei ole pankki. Saat hyvän palkkion… Me käymme siellä Pentin kanssa. Terve!
Tirehtööri hykerteli käsiään.
— Kyllä se poika ostajan saa. Paljonko Johannalle jää maata? Viisikymmentä hehtaaria ja noin neljäsataa jää. No, et sinä aivan puille paljaille joudu. Katsos, se on hyvä, kun sitä ei ole vielä kertaakaan myyty. Ja sinun täytyy kehua. Olet sairas ja sentakia… Heikko sydän tai jotain sellaista… Voit sanoa, että vaimosi haluaa muuanne. Ei, parasta kun sairastat heikkoutta, verenvähyyttä…
— Harvalan suvun sairasta verta, naurahtaa Pentti.
— Vai eikö sitä ehkä käy sanominen ostajalle?
— No, ehkä nyt ei… jotain muuta…
Tirehtööri katsoo pitkään miestä, joka istuu elottomana, synkkäotsaisena.
* * * * *
— Mikäs nyt on, kun ei kukaan lähde töihin? kyselee vanha Elia. Hän vainuaa, että jotain outoa on tekeillä. Hän näki kumman unen viime yönä. Vanhan aitan iso avain annettiin vieraan käteen ja se pisti sen taskuunsa.
— Ei nyt kai enää työtä tehdäkään, sanoo renki ja iskee silmää toisille. — Nythän on juhlapäivä Harvalassa.
— Mi… mikä juhla? Kyllä tässä on jo juhlittu tarpeeksi. Töihinne siitä!
— Mennäänpähän sitten, kun uusi isäntä käskee.
— Uusi? Onko sitten sellainen Harvalassa?
— Kyllä se taitaa olla. Kirjat todistettiin ja rahakasan näkyi Pentti korjaavan kaappiinsa. Menkää vaan harjakaisille.
— Niillä onkin ihan oikeata konjakkia.
— Ja kyllä ne vaarillekin ryypyn antaa.
Elia istuu kumaraisena kamarissaan ja nyykäyttelee päätään. Niin, niin. Tätä saattoi odottaa, kun työtä ei tehnyt kukaan. Lintu toi turmion, vaikka sitä ei uskottu, kun hän sanoi. Niin, niin, Penttiä ei saanut juurtumaan maahan. Se sama kirous se painoi häntäkin. Ei pysynyt lapio eikä kuokka käsissä. Hevospiiskaan piti tarttua. Ei voi sanoa syytöksiään Pentille, joka yhtä kumaraisena kuin Eliakin, istuu pöydän toisessa päässä.
— Mihin sinä nyt sitten aiot? kysyy Elia.
— Kaipa sitä pitää kaupunkiin… siellähän niitä on muitakin joutilaita.
— Vai kaupunkiin. Huonostipa on sitten asiat… Niin, niin, se hirviöhän se vetää ahnailla sormillaan… joka ei jaksa vastustaa. Ja sieltähän se on sekin turmanlintusi.
—- Eihän teillä täällä ole mitään hätää.. eikä puutteita.
— Mitäpä minulla… ei puutu muuta kuin rauhallinen vanhuus, mutta sitäpä minä en ole ansainnutkaan. Taidat sinäkin vihalla muistella.
— No eihän nyt sellaisia, isä. Eihän tämä ole teidän syynne, enempää kuin minunkaan. Käynpähän sitten katsomassa, pian kai minä sieltä palaan.
— Niin, niin. Pitkiä aikoja ei liene enää minullakaan. Olisin suonut sinun menestyvän, pysyvän maassa kiinni.
— Sen minä uskon.
— Kaupunki tekee niin monesta hylkiöitä.
— No ehk'ei nyt kuitenkaan minusta.
* * * * *
Sureeko hän, Pentti Harvala, vai eikö hän tunne enää surua? Vieras ottaa hoitoonsa kodin. Se on kuitenkin ollut koti hänelle. Noiden harmaiden seinien sisällä ovat kuluneet lapsuusvuodet, pihamaa on nähnyt hänen ensimmäiset nuorukaisilonsa, ja miehuusijän muistot on kuin hakattu kulumattomin kirjaimin tuttuihin kiviin. Sitä on aina yhtä ja toista, jota nyt ei muista, mutta muistaa kyllä muualla, kodittomana kulkiessa.
Olisihan hänen pitänyt tietää, että näin käy. Miksi ei hän saanut selkäänsä taipumaan työhön. Hän ei ole niin rappiolle mennyt, että kieltäisi työn arvon. Hän tietää, että työnteko on ainoa pysyvä arvo maailmassa, sen kurssi ei vaihtele. Mutta sitten tulee se suuri hävittäjä ja kuiskuttelee: Anna vain toisten tehdä työ. Sinun on mukavampi nauttia. Suuri hävittäjä keksii tuhansia nautinnonmuotoja, houkutellakseen pois työstä.
* * * * *
Lintu puuhaa lähtöä ja pyytää Penttiä auttamaan pakkauksessa. Lintu on iloinen, kun saa lentää henkiheimolaistensa luokse, mutta Pentti kävelee katse syyskirjavaan maahan luotuna tutuilla paikoilla, tiluksilla.
Maamiehellä on ihanin aika. Voimakkaissa taloissa hymyilee jokainen sisäisen tyydytyksen ja onnen rikkautta. Viljat on puitu, aitat ovat täynnä ja hedelmällinen maa käännetään lepäämään. Voimakas multa tuoksuu syysauringossa, ja joka sitä tuoksua osaa hengittää oikealla tavalla, tulee terveeksi.
Kun Pentti palaa, istuu Gaabriel-setä tuvan portaalla, luultavasti häntä odotellen. Gaabriel-setä kaivelee santaa kepillään. Lyhyt piippunysä on terhakasti hampaissa.
Pentistä ei ole Gaabriel-sedän tapaaminen yhtään mieluista. Gaabriel ei ollut hänen häissään ja Kustaavan hautajaisiinkaan hän ei tullut. Ajoi suoraan kirkonkylään ja haudalta takaisin kotiin.
— Kun kuulin sinun muuttavan, tulin vain sanomaan, että olet huono mies. Itse et nähtävästi sitä tajua, etkä voi ehkä uskoa, kun minä sen sanon.
— Kyllä tiedän sen sanomattasikin, setä. Turha vaiva tulla siitä muistuttamaan.
— Että et saanut pysymään taloa käissäsi, en suuresti ihmettele, mutta että muutat kaupunkiin, se on minusta liikaa. Jossain suhteessa sinussa lienee ollut enemmän miehuutta kuin isässäsi, mutta sitä, että hylkäät maaseudun ja maan… sitä en anna sinulle anteeksi. Olisit eroittanut Harvalasta palstan itsellesi, tehnyt siinä työtä ja sinusta olisi tullut vielä mies. Kaupungissa sinusta voi tulla roisto.
— Älä tuomitse, ennenkuin näet. En minä unohda mullan tuoksua,
— Tuo sinun lintusi on sellainen, joka saa unohtamaan. Ja mitäpä se minua liikuttaa. — Gaabriel-setä nousi mennäkseen — Käyhän se siten niin monelle muulle nykyään.
Gaabriel-setä ei lyönyt edes kättä hyvästiksi.
Se oli kuin piiskan isku Pentille.
Tirehtööri oli vuokrannut heille suuren huoneuston. Mitäs, eihän tässä kituilemaan, kun kerran oli päästy niistä roskista, hän rihkamistaan, Pentti talostaan. Täällä kysyttiin kyllä rahaa, mutta olihan sitä heillä molemmilla. Pentillä vähemmän, hänellä enemmän. Uutta sai kyllä, joka osasi koota. Siinä kokoomisessa se olikin tämän elämän ponsi ja perä. Viisi, kuusi tuntia päivässä kokoomiseen, muu osa huvituksiin. Ei ihme, että sitä halusivat kaikki. Maataloja myytiin, ostettiin kaupunkitaloja. Tulevan elämän onni oli siinä, kuinka monta tulisijaa tulisi saamaan. Maa, niin, olihan se sekin. Se oli kai vain niitä varten, jotka eivät osanneet helpommin koota. Ja sitävarten, että helpolla kokoojat voisivat mennä kesäksi sinne lepäämään. Täytyi sitäkin joskus. Täyteen ahdetun kaupungin ilma löyhkäsi sairaalta, mutta maaseutu oli sitä varten, että aivot, joilla hallittiin tätä materiaa, saisivat siellä levätä. Hänenkin, tirehtööri Bergin, täytyy saada jostain maalta huvila. Mamma saa mennä sinne Linnun kanssa jo aikaisin keväällä, he Pentin kanssa tekevät vielä geseftiä.
Lintu on mielissään, että heillä on näin suuri huoneusto, kolme huonetta ja keittiö, eteinen ja kylpyhuone. Ja hienoa heillä on. Harvalan pihanpääkamari ei johdu kertaakaan mieleen. On ollut siellä niinkuin vieraana. Pentti oli onnellinen, kun pääsi talosta. No hänellä oli, pojalla, hyvä onni. Sai hänet ja nyt omituisen konttorin kaupungissa.
Mamma vainuaa kuitenkin epäsopua heidän välillään.
— Luuletko, että Pentti on oikein tyytyväinen nykyiseen elämäänsä?Minusta se ei oikein näytä siltä.
— Noo, en tiedä. Hän on sellainen juro, niinkuin ne talonpoikaiset ovat. Hän kai kaipaa kotitaloaan ja puhuu maatyöstä. Konttoritoimi on hänestä pelkkää laiskottelua.
— Niin, niin. Älä nyt suutu, mutta Pentissä on yhä vain vahva annos sitä »talonjussia», etkä sinä nähtävästi saa sitä hänestä pois lähtemään.
— Se on totta. Hän nauraa koko kaupunkielämälle, mutta pitää kuitenkin siitä. Mies on ihan kuin kahdesta eri kappaleesta.
— Oikein sanottu. Mutta sinun täytyy hiljaisuudessa muokata häntä.Noin, ettei hän huomaa.
— Siitä ei tule mitään. Hän on niin itsepäinen. Minä luulen melkein, että me eroamme.
— No ei sekään nyt kannata. Siinä tapauksessa kyllä, että olisi sinulla parempi tarjolla.
— Niin, niin, ei sitä tiedä. Hän on käynyt ilkeäksi viime aikoina.Syyttää minua liiasta seurustelusta.
— Niinkö? Mutta sehän on raakaa, sivistymätöntä, sanoo mamma.
— Enhän minä voi aina yksinkään olla. Hän turrottaa konttorissa, käy pitkillä kävelyillä yksinään.
— Miksi hän ei ota sinua mukaansa. Hänellä voi olla joku nainen…Sinun pitäisi yllättää…
— Tuskin. En minä luule ainakaan. Mutta hän voisi olla huomaavaisempi. Enhän minä voi antaa kauneuteni kuihtua. Pentti tuskin panee sille enää sitä arvoa kuin ennen.
— Se olisi anteeksiantamatonta. Hänen pitäisi osata ylpeillä sinusta.
— Pyh, sitä hän ei tee. Päinvastoin hän joskus on sanonut, että hänen olisi pitänyt saada sellainen vaimo, joka olisi ollut maalainen ja rakastanut maata. Sellainen olisi tuonut tervettä verta hänen sukuunsa.
— Että hän voi… tämähän on selvää.. hän ei välitä enää sinusta. Jo minä sitä ajattelin, kun se kaikki kävi niin yhtäkkiä. Ja muuten, mitä siihen sukuasiaan tulee, niin sehän on hienoa, olla rappeutuneen suvun jäsen.
— Niin, mutta hän ei sellaisista.. Ja siksi minä en tahtoisi lasta, kun näin epäselvää on kaikki. Enkä muutenkaan. Tahdon nauttia vielä nuoruudesta.
— Mutta eihän lapsi sitä estä. Monethan tulevat vielä kauniimmiksi, saatuaan ensimäisen lapsen.
— Niin, niin, mutta minä en tahdo!
Lintu polkee pientä, silkkikenkäistä jalkaa. Mamma on hämillään.
— Mutta jos kerran hän ei välitä sinusta, niin siinä tapauksessa…
— Senpä vuoksi juuri.
— No mitä hän sanoo lapsen tulosta?
— Hän odottaa sitä. Meidän elämämme voi tulla sitten paremmaksi», sanoo hän. Mutta minä en yhtään odota, enkä halua, kuuletko mamma, minä en tahdo! Sinun täytyy auttaa minua.
— Niin, jos puhuisi lääkärille. Miten te voittekin olla niin varomattomia…
Pentti liikkuu vieraana komeassa kodissaan. Kun hän palaa konttorista, on Lintu peilin edessä ja sängyillä ja tuoleilla on harsoja ja hepeneitä. Uusi puku tuodaan ompelijasta joka toinen viikko. Se kysyy varoja. Harvalan hintaa siinä menee, tuhansia, jotka jäivät talon hinnasta.
Linnulla on aina vieraita. Hänenkin täytyy istua joskus kahvipöytään ja kuunnella keskustelua. Se käy aina samoista aiheista, ulkomaanmatkoista, kursseista, puvuista, avioeroista, rahasta. Varsinkin rahasta. Punnitaan ja arvioidaan mitä kukin saa. Joka saa paljon, hänelle ilmestyy muitakin hyviä ominaisuuksia.
— No, herra Harvala, te kai ansaitsette myöskin hyvästi?
— Miten sattuu.
— Noo, kyllä me tiedämme. Ne talonkaupat ovat hyviä geseftejä. Ainapa vain tulee Linda-rouvalle uusia kauniita pukuja. Ei sitä muuten, ellei saa…
— Minä olen kyllä hyvä saamaan itsekin, huomauttaa Lintu.
— Ethän väitä, että itse hankkisit rahat. Eihän sinulla kai ole edes rakastajiakaan.
Punastutaan, nauretaan ja otetaan pitsinenäliinat esille.
— Pentti taitaisikin olla julma sellaisesta, utelee yksi, joka on esitellyt hänellekin lähempää tuttavuutta.
— Se nyt ei sellaisesta mitään, nauraa Lintu.
— Sillä on varmaan itselläänkin. Kas, kas, hän punastuu. Ai, ai, sellaisia ne ovat ne liikemiehet.
Pentti ei jaksa kuunnella; nousee, sanoo pitävän mennä konttoriin ja jättää seuran.
Pois jonnekin, kaupungin kuumeisesta hälinästä, hiljaisuuteen, kylmässä korkeudessa väräjävien tähtien alle. Pentti ei katso, minne tie menee, kunhan saa olla yksinään, ajatuksiensa kanssa kahden.
Tämä kirottu kaksinaisuus vie häntä ponnistuksistaan huolimatta yhä alaspäin. Se kuluttaa hänet pian loppuun, ellei jostain tule apua. Toinen puoli hänen verestään on salaa kaivannut suurkaupungin elämää. Hän on nyt saanut siitä tarpeekseen. Toinen veren ääni vaikeroi korpeen, kotiin, jota hänellä nyt ei ole.
Jos pääsisi vapautumaan kaikesta ja saisi osankaan perintömaastaan takaisin, olisikohan hänessä nyt miehuutta aloittamaan toisella tavalla. Tekemään työtä ja muuttumaan vähitellen uudeksi ihmiseksi. Linnun kanssa olisi voinut jotenkin mennä Harvalassa, mutta täällä siitä ei ajanpitkään tulisi mitään. Linnun ehtymätön nautinnonhalu oli tehnyt samat nautinnot hänelle vastenmielisiksi. Mitä sitten, kun varat loppuvat. Välitystoimi kävi nykyään huonosti. Appiukko kehoitteli jo kalastelemaan samoilla vesillä kuin hän itsekin. Tirehtööri teki pirtukauppaa hyvällä menestyksellä ja kehui sillä ansaitsevansa paremmin kuin millään muulla.
Hänen täytyisi kuitenkin vielä joutua alemmaksi, ennen kuin sellaiseen voisi antautua. Ei, ennemmin eroan Linnusta, ja vaikka ei muuta, niin kulkuriksi korpeen. Talosta taloon, siinähän hän oli viihtynyt ennenkin.
Lapsi! Heidän lapsensa, jonka he kesän kauneimmillaan ollessa tulisivat saamaan. Hän oli jo odottanut sitä aikaisemminkin, Harvalassa, mutta Lintu ei tahtonut. Lintu ei tahtonut sitä nytkään. Siitä olisi voinut tulla heitä yhdistävä side. Hänen toimintatarmonsa olisi herännyt, kesäksi olisi muutettu maalle, kotiseudulle, mutta Lintu tahtoi kaikin mokomin päästä siitä eroon. Sillä olisi sairas veri, niinkuin isälläänkin, mutta se olisi kuitenkin hänen oma lapsensa.
Pentti tekee tiliä elämästään yön hiljaisuudessa värisevien tähtien alla. Itsesyytökset seuraavat toisiaan. Niistä ei hänen elämänsä voi tulla paremmaksi, voihan vain tällä itsekidutuksella saada syöpymään kuin kiveen hakatun kirjoituksen itseensä: olet tehnyt niin.
Pentti ei syytä enää sukuaan, isäänsä, rappiotilastaan. Harvalassa hän vielä sen teki, ja se oli kaiketi esteenä, ettei hän yritellyt järjestää elämäänsä. Gaabriel-setä sanoi, että hänessä muutamassa suhteessa oli enemmän miehuutta kuin isässään. Niin, eihän hän ollut viimeaikoina juopotellut ja olihan hänellä hyvät yrityksensä, joita ei ole isällä ollut. Olisipa setä sen ennemmin sanonut ja koettanut kasvattaa hänessä itseluottamusta. Sitähän hän juuri olisi kaivannut, ja samalla auttajaa, hyvää toveria, joka olisi sitä hänelle antanut. Helena ei tahtonut, mutta Gaabriel-setä olisi voinut. Hänkin kertoi itseään vetäneen viinoihin ja hurjasteluun, mutta käyneensä työhön hammasta purren, kunnes voitti itsessään suuren hävittäjän.
Kukapa tahtoi toista auttaa. Jokaisella oli kiire elämän sekavassa myllyssä. Jäikö joku jälkeen, tuliko tallatuksi? No, sitä ei voi enää auttaa. Eikä jouda. Tässä täytyy eteenpäin.
Oliko se oikein vai väärin? Tietysti oikein. Aikahan opetti jokaista auttamaan itseään. Työhön, työhön! Jotain tuottavaa ja hyödyllistä jokaisen osalle. Joka ei pysty jotain tekemään, auttamaan itseään, jääköön jälkeen.
Hän luultavasti kuului niihin tuomittuihin. Hän odotti toisen apua, ja kun ei sitä saanut, sai siihen sijaan jotain toista: menetti kodin.
Ehkä se oli hyvä hänelle. Se avasi hänen silmänsä. Hän oli sokea, Lintu teki hänet sokeaksi. Nyt hän voi arvioida tilaansa sellaisena kuin se on. Tilinpäätös tulee ehken oikea. Hämähäkit eivät voi häntä enää pyydystää seiteillään. Oli varmaankin joku, joka johti jokaisen ihmisen elämää. Jumalako? Hän ei ollut sitä nimeä lausunut vuosikausiin, tuskin muistanutkaan. Täällä tähtien alla, tilinpäätöstä tehdessä se oli hyvä lausua.
Jos Helena olisi suostunut ilman muuta tulemaan hänen vaimokseen, olisi hän vaatinut tämän apua, laahustanut toisen käsien varassa eteenpäin. Mutta sitten piti Linnun hakea kesäpaikka Kankaanpäästä, hänen joutua sinne, Linnun tulla hänen vaimokseen, että hän oppisi tuntemaan itsensä. Nyt on paljon vielä sekavaa Linnun ja koko elämän kanssa, mutta suuri Johtaja on jo varmaankin kaiken järjestänyt oikealla tavalla.
Pentti tuntee pohjaa jalkojensa alla. Ehk'ei hänen elämänsä vielä olekaan menetetty.
Mitä hän nyt tekee Linnun kanssa? Lintu tahtoo päästä eroon hänen lapsestaan, ei tahdo kantaa äidin velvollisuuksia. Salliiko hän sen? Ehkä Lintu tahtoo hänestäkin eroon? Erohan on muodissa, niinkuin joku vaatepala. Elämänleikki lyö umpeen kaikki vanhat arvet. Perhe-elämä, yhteiset muistot ovat kuin vaateriepu. Kivi sisään ja pohjaan! Aloitetaan uudestaan, kohta seuraa sama temppu.
* * * * *
— Nyt minä tiedän, mamma, mitä minun on tehtävä, sanoo Lintu, kun vieraat ovat poistuneet hänen teekutsuistaan.
— Mitä sitten?
— Päästävä eroon lapsesta. Pentti ei välitä minusta. Nytkin piti hänen lähteä niille ijänikuisille kävelyretkilleen.
— Toisen luona hän on, ei muuta… sanoo mamma.
— Ja sitten minä luulen…
Lintu seisoo ikkunassa, uudessa välähtävän vihertävässä leningissään, joka tuo hyvin esille hänen kauniit, täyteläiset muotonsa. Uusi, äsken lahjaksi saatu smaragdi välähtelee täyteläisten rintojen välissä.
— Mitä sinä luulet, rakas lapsi?
— Että lähetyssihteeri Nenòn pitää minusta… hyvin paljon.
— Häneltäkö on tuo smaragdi?
— Niin.
— Hän on kai hirveän rikas?
— Kyllä varmaan.
Molemmat naiset vaipuivat hienoiseen haaveiluun lähetystösihteerin rikkaudesta.
— Minä luulen, että minun on saatava ero Pentistä. Ehken Penttikin haluaa sitä.
— Niin, häneltähän loppuvat jo rahatkin. Pappa sitä sanoi.
— Välitystoimi ei tuota mitään, eikä pappa saa Penttiä ryhtymään uusiin gesefteihin.
— Pentti on niin itsepäinen, että luulisi häntä paremmaksikin.
— Sinun pitäisi saada selvää, missä Pentti liikkuu yksinään. Minä uskon varmasti, että se on joku toinen nainen. Jos se on hänen konttorineitosensa.
— Minäpä soitan neiti Heiniölle ja kysyn, onko Hetta kotona.
Hetta oli kotona, ja siis se oli joku toinen. Päätettiin, ettei maksanut vaivaa se selon ottaminen. Samoin sekin, että lapsi ei saa tulla maailmaan ja Linnun on saatava ero Pentistä niin pian, kuin uusi sopivampi mies ilmestyy hänen paikalleen.
* * * * *
Pentin konttorineiti Hetta Heino tahtoo palkankorotusta. Hetta on sievä tyttö ja pitkän ikävinä hetkinään on Pentti lasketellut leikkipuheitaan tytölle ja vetänyt väliin polvelleen istumaan, ei muuta. Hetta on ollut hänen mielestään sellainen tyttö, johon ei ole luottamista, ja sitten hän on jo kyllästynyt kaikkeen muuhun kuin viattomaan leikkiin.
Tytön silmiin tulee kyyneleet, kun kuulee, että Pentti lopettaa koko liikkeensä.
— Sitten minä jään kokonaan paikattomaksi.
— Minä en voi sille mitään. Mielelläni olisin korottanut palkkaasi, jos olisin jatkanut liikettä. Tämä ei kannata. No, kyllähän sinä paikan saat.
— Se on nykyään hyvin vaikeaa.
— Olethan sinä sievä tyttö ja sinulla on hyvät todistukset.
— Niin, mutta niitä on paljon muitakin, jotka ovat vielä sievempiä.
Tälläkin alalla oli liikatuotantoa. Monen maanviljelijän tytär oli lähtenyt kotoaan, kouluun, uneksinut virkapaikoista, tullut mielessään opettajaksi, kansanvalistajaksi, mutta liike-elämän jättiläiskäsi on vetänyt köyhäksi konttoristiksi. Kun tulee vanhemmiten kelpaamattomaksi, sysätään jonnekin, kadulle.
— Jos minä voisin saada sinulle paikan, sanoo Pentti. — Ja sitten saat ottaa lahjaksi tämän päivän kassan. Siellä taitaa olla tuhat markkaa. Olet ollut hyvä tyttö. Minäkin olen kohta aivan köyhä, niin… ota pois vaan. En minä sillä pitkälle pääse. Aion tässä ryhtyä tekemään työtä, ruumiillista työtä.
Hetta on hämillään. Tulee kädestä pitäen kiittämään. Jää seisomaan siihen Pentin eteen silmät kosteina.
Tahtooko Pentti ehkä jotain… vastalahjaa… hän pitää niin kovin paljon Pentistä, että hän kyllä voisi..
Hän, Pentti, ei tahdo mitään. No, ehkä hän voisi kerran suudella noitaHettan raikkaita, luonnostaan punaisia huulia.
Portaissa kolisee joku, ovi reväistään auki.
Hetta riistäytyy irti ja jää punastuen seisomaan.
Tirehtööri heittää palttoonsa, hattunsa ja keppinsä tuolille.
— Noo, eihän minua olisi tarvinnut niin säikähtää. Eihän tänne muut soittamatta pääse. Kyllähän minäkin osaan antaa oikean arvon tuollaisille sieville, herttaisille nypyköille.
Tirehtööri taputtaa Hettaa lanteille ja aikoo vetää polvelleen.
— Ei, ei; ei setä saa…
— Jassoo. Vai ei setä saakaan. No onko tämä pieni sievä nypykkä sitten niin kokonaan Pentin omaa…
— Minä vakuutan, meillä ei ole mitään sen kummempaa. Olen sanonutHettan irti ja se oli vain jäähyväisiä.
Tytön silmissä olivat taas kyyneleet.
— Eikö minun sitten tarvitse enää tulla?
— No, voithan käydä vielä muutamina päivinä, että saat koko kuukauden palkan. Ja onhan hyvä olla paikka uutta hakiessa. Nyt saat kyllä mennä.