Hetta meni.
— Mitä hittoa, aiotko sinä jättää tämänkin toimen. Vai ehkä muutat konttorityttöä. Nykyään sitä kyllästytään niin pian.
Tirehtööri oli alentanut äänensä kuiskailuksi.
— Ei mitään semmoista; ja liikkeen aion lopettaa.
Kohta kai tulee kesä. Lähden tästä maalle, kotopuoleen.
— Sinä olet hullu! Entiset varanne olette kuluttaneet melkein loppuun, ja nyt sinä aiot jättää tämänkin. Mitä sinä ajattelet? Ei, sinä tarvitset rahaa. Linda tarvitsee. Hän on ruvennut käymään nykyään hienona. Hän herättää huomiota, saa lahjoja. Oletko sen huomannut?
— Olen.
— Ja mitä sanot siitä?
— En mitään.
— Mutta hitossa, mies! Sinä voit jäädä sillä keinoin pian vaimostasi.
Pentti olisi halunnut kysyä, joko Linnulle oli katsottu uusi aviomies, mutta virkkoi vain:
— Jos niin käy, niin sille ei voi mitään.
— Etkö voi mitään, jos joku tahtoisi viedä vaimosi?
— En haluakaan voida. Jos kerran vaimo on niin vain jonkun vietävissä, niin sellainen vaimo kyllä joutaa.
— No niin, se ei kuulu minuun mitään, mutta sinun geseftisi kuuluvat.Siinä tapauksessa voit jättää konttorin, jos ryhdyt kanssani trokaamaan.
— Siihenkään en voi suostua. Se on liiaksi vaarallinen ja halpamainen ammatti. Ihmettelen sinuakin, setä, että viitsit.
— Jotain kai tässä täytyy tehdä. Henki ei elä muuten. Ja nykyaikana ei ole mitään väliä, miten saa. Jos minä jätän tämän, ottaa sen toinen tehdäkseen ja se siis ei jää tekemättä. Ei, hittovie, nyt kannata tämän maailman aikana olla niin perin ihanteellinen ja rehellinen. Jos on, niin joutuu toisten jalkoihin. Ja tarvinneeko sinunkaan näytellä parempaa, kuin olet.
— No, rehellinen minä vielä ainakin olen.
— Mutta näet itse, mitä se auttaa. Talosi meni. Itse et voi tehdä ruumiillista työtä. No, sanohan, millä elät. Ja vielä perheinesi? Ei, kyllä sinun, lempo vie, on tultava järkiisi. Voisit trokaamisella ansaita viisikymmentätuhatta kuukaudessa. Se on kaunis raha, vai mitä? Sinä voisit silloin itse antaa vaimollesi lahjoja ja työntää tungettelijat syrjään. Arveletko vielä, kunnon vävypoikani?
Pentti ei vastannut. Hänenkö pitäisi ryhtyä vaimonsa rakastelijoitten kanssa kilpasille, toisin sanoen, kilpakosijaksi. Ei koskaan!
— No niin, sinä mietit. Se on hyvä. Eihän sillä niin kiirettä ole.Pistäydyn huomenna luonasi.
Tirehtöörin jälkeen paukahti ovi kiinni. Pentti havahtui kuin unesta.
Missä hän oikein olikaan? Eikö tämä ollut naurettavaa, että hän, ison talon ainoa poika, istui pääkaupunkilaisessa konttorissa, omassa konttorissaan, ja välitti talon kauppoja, melkein keinotteli. Hänen olisi pitänyt istua Harvalan pöydän päässä, olla etumiehenä menossa pelloilla ja niityillä.
Pentti laskeutui kadulle. Olikin jo myöhäinen ja iltakävelijäin sankat parvet samoilivat kaduilla. Hän ei tahtonut mennä asuntoonsa päivälliselle. Siellä oli taas vieraita, ja hän ei jaksanut kuulla heidän tympeitä juttujaan.
Pentti haukkasi kiireesti ravintolassa ja käveli taas entiselle paikalleen ulos kaupungin humusta, tähtien alle, tekemään taas sitä loppumatonta tiliä elämästään.
* * * * *
Pentti viipyy tällä kertaa tavallista myöhempään. Palattuaan kotiin puoliyöstä, huomaa hän valoa makuuhuoneen ikkunasta. Odottaakohan Lintu häntä kotiin? Hän unohtui istumaan ja mietiskelemään ja Lintu on todellakin saattanut odottaa häntä. Ehkäpä hän onkin muuttanut mielensä ja tahtoo tulla äidiksi. Tulee kevät, mennään maalle, kotiin, pois kauaksi täältä.
Linnulla on kuitenkin vieras. Lähetystösihteeri Nenòn on ollut jo useita kertoja aikaisemminkin, mutta Pentti ei ole sattunut häntä tapaamaan, muuta kuin kerran vain päivällispöydässä.
Lähetystösihteeri Nenòn kumartaa nolona Pentille. Lintukin on hämillään.
— Minä odotin sinua illalliselle, sanoo hän. — Miksi et soittanut?
— En muistanut. Kävelin kauaksi maalle. Lähetystöneuvos tekee hyvin ja istuu, eihän tässä kiirettä.
Pentin äänessä on pilkkaa ja neuvos kiirehtii ottamaan päällystakkiaan.
— Tervetuloa pian takaisin. Toivoakseni en millään muotoa häirinnyt.
Linnulla on yöpuku, mitä kevyintä laatua yllään. Hän on kieltämättä hyvin puoleensa vetävä. Pentti oli häntä tuollaisena ihaillut Kankaanpään kamarissa.
Nyt oli tilanne toinen. Linnun häikäilemättömyys hävetti, suorastaan inhotti.
Pentti istui päällystakki yllä budoaarin nojatuolissa. Hän ei ollut muistanut riisua sitä yltään.
— Mielestäni olisit voinut olla vähemmän ivallinen, sanoo Lintu.Voisimme olla ylpeitä sellaisesta vieraasta.
— Epäilemättä, varsinkin tänä aikana vuorokaudesta ja sitten rouvan sänkykamarissa.
— Niin kuin et sinä muka tulisi tähän aikaan naistesi luota. Luuletko voivasi minua pettää.
— Minä tulen sieltä, missä ihminen tekee tiliä itsensä kanssa. Siellä tähtien alla ei ajatella huonoja naisia.
Lintu pureksii hermostuneena pientä nenäliinaansa.
— Minä luulin alhaalla, kun näin valoa ikkunassasi, että odottaisit minua. Luulin että olet muuttanut mieltäsi ja tahdot tulla äidiksi.
— Minä en tahdo tulla äidiksi, enkä minä aina jaksa odottaa sinua. Saat nyt tietää sen.
— Minä kyllä näen sen. Sinä olet pettänyt minua. Jo pitemmän aikaa.Sinä et tahtonut kajota mihinkään Harvalassa, niinkuin minä toivoin.Niin muodoin minulta meni koti ja…
— Oletko sinä muka välittänyt minusta pitkiin aikoihin. Sinut näkee harvoin täällä kotona.
— Minulla ei ole täällä kotia. Sinun ympärilläsi liehuu aina parvi joutilaita, ja heitä minä en kärsi.
— Hyvä. Minun pitäisi sinun mielestäsi hautautua näkymättömäksi. Se ei tule tapahtumaan. Minä tahdon elää, minä. Jos se ei sovi sinulle, niin…
— Ero on selvä. Minä tiedän sen. Sen vuoksi sinä tahdot päästä eroon lapsestakin. Minä olisin sen tahtonut kuitenkin, vaikka tällaisena en olisi oikeutettu toivomaan lasta, vielä vähemmin sellaisen äidin kuin sinun. Mutta se olisi ollut kuitenkin meidän lapsemme, ja vaikka sillä olisi ollut Harvalan suvun sairasta verta suonissaan, olisi se kuitenkin ollut lapsi.. meidän lapsemme. Onhan meillä ollut kaunistakin…
— On, mutta ei ole enää. Minä olin mieletön, kun tulin sinulle. Raaka, sivistymätön talonpoika!
— Ehkä minäkin voisin sanoa samaa, mutta minä en tahdo. Suuri Johtaja on sen kaiketi niin määrännyt. Muuten en olisi tullut tuntemaan itseäni.
Lintu on repinyt hienon pitsinenäliinan kappaleiksi valkoisilla hampaillaan. Mitä varten hänen tarvitsikaan olla näin hermostunut. Se kai johtui Pentin yllättävästä tulosta. Miten käy nyt lähetystöneuvoksen…? Tokko hän enää palaa? Miten Pentti saattoi olla niin raaka? Tuossa hän istuu palttoo yllään ja tuijottaa häneen. Tekee pahaa sellainen tuijottaminen. Onko hän muka minun mieheni? Hyh, kaikkea muuta. Pentin kohtaaminen olisi saanut jäädä samanlaiseksi, kuin monet muut sellaiset kohtaamiset. Ehkä herra Nenòn voi vielä tulla. Täytyy puhua mammalle.
Pentti vetää kädellään otsaansa, niinkuin muisteleisi jotain. Missä hän oikein on. Tämähän on vieras paikka ja tuo nainen tuossa…? Onko se hänen vaimonsa? Täällä hänen luonansa oli joku, joka ei ole raaka, sivistymätön talonpoika. Hänen vaimonsa luona. No, sehän on uudenaikaista. Mihin hän on antanut viedä itsensä. Hänellä oli koti, mutta se on nyt menetetty. Hän ei jaksanut sitä pitää, kun työnteko oli vaikeaa. Harvalan Elian pojalla ei ollut itseluottamusta. Hän ojenteli käsiään yhtäälle ja toisaalle, saadakseen apua, mutta kukaan ei auttanut. Helena hylkäsi hänet, kun hän ei tahtonut yrittää. Miksi hän ei puhunut Gaabriel-sedälle. Setä olisi ehken auttanut. Hänkin tuomitsi. Kaikki tuomitsevat, jotka eivät katso syvemmälle. Hyvän naisen kanssa on elämän jokainen päivä kuin sunnuntai, sanoo Gaabriel-setä. Hän olisi tahtonut sellaisen, mutta Helena ei tahtonut. Sitten tuli Lintu ja lumosi hänet. Suuressa kaipuussaan hän syleili ja suuteli. Lintu juovutti. Hän on ollut näin kauan juopunut ja nyt Lintu ei enää välitä. Toinen tulee hänen tilalleen, saa kaikki, mitä hänellä on ollut. On jo saanut…
Pentti repäisee takkinsa auki niin että napit sinkoilevat. Lintu pelästyy.
— Mitä sinä… sinähän olet ihan hirveä… minä menen soittamaan papalle. Sinä olet varmaankin juonut?
– Niin, minä olen juonut ja juopunut… noista sinun suloistasi. Kuinka kauan siitä onkaan, kun minä ensi kerran humalluin? Sinähän muistat sen… Kankaanpään kamarissa. Nyt minä alan herätä, mutta se on niin tuskallista. Minulla piti olla jo pohja jalkojeni alla, luulin tehneeni oikean tilinpäätöksen. Minun olisi ehkä pitänyt pysyä siellä, missä olin, tähtien alla.
— Älä teeskentele… kyllä minä sinut tiedän. Sinä olet raaka, kun säikytät turvatonta naista. Nyt minä tosiaankin menen soittamaan papalle.
— Kuulehan Lintu, en ole niin raaka, kuin sinä luulet, vaikka olen talonpoika, Harvalan Elian poika. Raa'assa talonpojassakin on hienoa, karkean kuoren alla, mutta sinä et sitä löydä. Et osaa etsiä. Täytyy olla vertainen, samaan säätyyn kuuluva.. Ei sinun tarvitse soittaa, minä menen nyt.
Pentti horjuu ovelle.
— Mene vain, naisesi luokse.
— Ei sinne näin voi mennä. Sinne on pitkä matka. Hyvien naisten luokse on aina pitkä matka. Sinne eivät heikot jaksa. Joilla on sairas veri, uupuvat välille.
Pentti pääsee kadulle. Tirehtööri on lähtenyt tuota pikaa ja tulee häntä vastaan.
— Pentti, mitä sinä nyt? Linda soitti ja pyysi minun tulemaan hätään. Sinä olet juonut. Ei sitä niin sovi naisten kanssa. Tule, mennään konttoriisi.
Tirehtööri pysäytti ajurin ja veti Pentin siihen.
— Kyllä minä pääsen yksinkin. Anna nyt minun olla rauhassa.
— Onko sulia avaimet?
— On, on.
— Minä käyn Lindan luona.
— Ei hänellä ole mitään hätää. Hyvää yötä, setä.
* * * * *
Mitä hän oikein hourailee täällä, vieraassa kaupungissa? Hänen tuomionsahan en Lintu kyllin selvästi sanonut. Hän ei usein enää tavannut Lintua, joka kävi vieraissa, juhlissa. Nenòn hääri hänen ympärillään ja sukulaiset olivat hänestä ylpeitä.
— Minä en ymmärrä, mitä varten naiset ovat niin merkillisiä ja kiusanhaluisia, sanoo tirehtööri Pentille. — Linda aikoo sinusta erota ja mennä lähetystöneuvokselle. Miksei hän tee heti selvyyttä sinun kanssasi.
— Niin, niin. Hänhän kantaa vielä minun lastani, sanoo Pentti.
Tirehtööri hämmentyy, saa asiaa kaupungille.
* * * * *
Hettan kanssa yhdessä selvittävät he konttorin, puhdistavat sen ja jättävät toiselle.
— Se talosilla olo on nyt leikitty, naurahtaa Pentti. — Voidaan mennä jonnekin kahville tahi päivälliselle.
Illalla istuvat he mäellä ja kaupungin humu soi hiljaisena kaikuna heidän alapuolellaan. Heidän yllään loistavat ikuiset tähdet. Hetta nojaa päätään Pentin rintaa vasten. He istuvat siinä kuin sisar ja veli. Mikään muu tunne kuin ystävyys ei heitä kiinnittänyt toisiinsa.
— Me olemme sitten tavallaan kumpikin orpoja, sanoo Hetta.
— Niin, ainakin elämän orpoja. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun on kuin lastu aaltojen heiteltävänä?
— Kyllä tavallani. Minunkin elämäni on sellaista paikasta paikkaan lentämistä. Kun on leivästä kysymys, täytyy lentää. Leivän eteen täytyy tehdä, mitä vaaditaan. Luulin ensin sinuakin, Pentti, sellaiseksi kuin muutkin ovat.
— Sellainen minä olen ollutkin, en yhtään parempi, mutta viimeaikoina minä olen kyllästynyt kaikkeen elämässä. Minä tahtoisin kotiin, mutta en pääse. Minä olen kuvitellut hyvästä naisesta, mutta tuskinpa sellaista onkaan, joka ei samalla olisi itsekäs ja ylpeä. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun rakastaa jotain ja tulee hyljätyksi ja sitten vain ulkonaisen puolen viehättämänä ottaa toisen ja huomaa sen alhaiseksi olioksi, nautinnonhimoiseksi, joka pettää. Pettää joka askelella?
— Kyllä minä sinun kohtalosi käsitän.
Hetta silittää Pentin kättä, puristaa sitä. Jos ketään, niin voisi hän Penttiä rakastaa. Alutta Penttihän ei kysy hänen rakkauttaan. On vain kuin veli, hyvä toveri.
— Pitäisitkö sinä minusta, Hetta? kysyy Pentti pitkän vaitiolon jälkeen.
— Kyllä. Minä rakastaisin sinua.
— Niin, niin. Hyvä tyttöhän sinä olet. Mutta minulle ei pieni rakkaus riitä. Luuletko, Hetta, onko olemassa sellaisia hyviä, jaloja naisia, jotka rakastavat miestä kaikkine vikoineen ja puutteineen, tahtoen auttaa häntä?
— Kyllä minä uskon olevan.
— Minäkin joskus uskon, mutta en aina.
— Minä tunnenkin yhden sellaisen, minun kotipuolessani.
Hettan ja hänen hiljainen keskustelu oli kuin hyväilevää musiikkia heidän kummankin kipeytyneille hermoille. Tyttö oli joutunut alistumaan ties kuinka monen vaatimuksiin, mutta Pentin kohtelu oli tuonut hänessä kokonaan toisen puolen esille. He voivat erota hyvinä ystävinä.
Pentti nousi ja auttoi Hettan ylös.
— Kuule, mikä sen sinun hyvän naisesi nimi on? Minä en tahdo tietää, missä hän asuu, mitä hän tekee, en muuta kuin nimen vain.
— Elina Malm.
— Vie terveiset hänelle minulta.
Kyynelsilmin sanoi Hetta hyvästit Pentille.
* * * * *
Kevät tuli niin yhtäkkiä, ettei sitä kunnolla ehditty huomatakaan. Puut olivat jo lehdessä, kun Pentti sen huomasi. Täällähän ei kuullut korpirastaan visertelyä, joka oli ensimäinen oikea kevään merkki. Kaipa hän oli jotain sellaista kuullutkin iltakävelyillään, mutta ajatuksiltaan ei sitä huomannut.
Selvemmin tunsi hän kevään tulon voittamattomassa kaipauksessa kotipuoleen, Harvalan hakametsään ja lehtoihin, joissa nyt nuoret koivut olivat hiirenkorvalla. Ainoastaan siellä oli hänen keväänsä ja siellä sen voi tuntea oikealla tavalla.
Lintu oli viety sairaalaan ja odotettiin hänen toipumistaan päivästä päivään. Tuskallisinta oli odotus Pentille, joka olisi tahtonut päästä johonkin selvyyteen Linnun suhteen. Lintu oli sanonut vaativansa avioeroa, sanonut sen mammalleen, mutta mennyt sairaalaan ja hän sai nyt odottaa ratkaisua.
Se tulikin muutamana päivänä, kun Pentti istui asunnossaan mietiskelyyn vajonneena.
Oliko siellä Pentti? Hyvä, että oli. Sai kuulla ikävän uutisen, mutta ei pitänyt kovin pahastua. Linda on kuollut tänä aamuna. Tämä on heille nyt kovin raskasta. Penttihän siitä ei tietysti välitä.
Pentti laski kuulotorven kädestään ja istui entiselle paikalleen.
Lintu raukka.
Eihän hänkään voinut olla toisenlainen kuin oli. Ehkäpä hänkin sai kärsiä vanhempiensa takia. Elämä hänelle oli kallis, mutta hän ei tahtonut jatkaa elämää ja menetti myöskin omansa.
Lintu raukka. Hän oli kuitenkin ainakin kerran rakastanut häntäkin, hyljättyä ja halveksittua Harvalan poikaa.
Pentti toi haudalle kimpun valkoisia ruusuja, olisi tahtonut peittää niillä koko haudan, kuin luodakseen umpeen entisyyden.
Niin, mitä hän nyt sitten oikein aikoo, hän, Pentti Harvala, liikemies, suottaherra, niinkuin hänen kotiseudullaan sanotaan tällaisista herroista kuin hänkin nyt on. Niin, mitä herra nyt oikein aikoo? Tämä hienous ei enää vetele. Samettipäällyksiset huonekalut, tomuiset ruokasalin pöydät ja kaapit on myyty ja rahoilla maksettu Linnun velkoja. Muutama kolikko on jäänyt, ja niillä ei kauan eletä. Mitä teet? Sahaatko halkoja, rupeatko leipurin rengiksi, kadunlakaisijaksi tahi vanhojen vaatteiden kauppiaaksi. Niitähän on sellaisia, kaikenlaisia tyhjäntoimittajia, joita sairas yhteiskunta tarvitsee ja elättää. Mies voi myydä talonsa ja asettua johonkin suurkaupungin kadun kulmaan ja myydä vaikka sanomalehtiä, ja hän elää hyvin. Jalat eivät sotkeudu saveen ja ohi virtailee silmiä hivelevä, kirjava joukko. Tokihan tyhjällä on helpompi elää kuin työnteolla.
Ihmiset tulevat etsimään onneaan kaupungin kaduilta. Joka ilta toimitetaan kuumeinen joukkoetsintä. Löysikö kukaan? Joku luuli löytäneensä, mutta se olikin unikuva, harhanäky, ja ajojahti jatkuu loppumattomana. Kukapa joutaa siinä kiireessä ajattelemaan, että onni voisi löytyä sieltä, missä raikkaat tuulet puhaltavat ja maa odottaa viljelijäänsä.
Pentti kokoaa viimeiset omaisuutensa rippeet ja jättää kuumeisen kaupungin. Pirtutirehtööri tapaa hänet asemalla, junaan astumassa.
— Mitä? Menetkö maalle? Poisko kokonaan? No, et käynyt jäähyväisillä.
— Mitäpä niistä tyhjistä sanoista. Jääkää vain hyvästi kaikki, pirtutrokarit ja kaikki kamasaksat. ₍
— Hah, hah, sinä olet leikkisä… Toivottavasti tulet takaisin syksyllä?
— En kuuna päivänä. Jos vain siellä maalla riittää vaikka ojankaivua tahi halonsahausta. Kiitos vaan kaikesta! Minä sain kyllä tarpeekseni.
* * * * *
Korpirastaalla on se oikea tuttu äänensä Harvalan metsissä. Pentin täytyy vähänväliä pysähtyä kuuntelemaan sitä ja vetämään henkeensä kevätyön raikasta tuoksua. Jokainen kivi ja polunkäänne on tuttava ja tuntuu ystävällisesti tervehtivän. Multa tuoksuu kylän pelloilla. Onnelliset ihmiset, jotka rakastavat maataan ja pysyvät synnyinjuurillaan kiinni ja joilla ei ole sairaan veren kaipuuta suonissaan. Nämä onnelliset ihmiset nukkuvat nyt, herätäkseen aamulla kasteisille pihamailleen, niityilleen ja pelloilleen.
Pentti pysähtyy Harvalan tiehaarassa. Vanha koti kutsui, veti vetämällä luokseen. Syrjäpolku veisi suoraan Johannan mökille ja sitä taivaltaen voisi rauhallisena sivuuttaa Harvalan.
Teki kuitenkin mieli nähdä minkälaista siellä oli. Pentti istui kivelle ja huokasi.
Tässä hän istuu kuin pahantekijä, joka pakoilee syytöstä, tuomiotaan. Vanhan kodin ikkunarivit katselisivat häntä syyttävästi. No, sen hän kyllä ansaitsee, eikä aio pakoilla. Eteenpäin vaan.
Harvalan pellot levisivät hänen eteensä. Talo oli entisellään, mutta kuitenkin niinkuin muuttunut. Ehkä se johtui siitä, että hän katseli sitä nyt toisin kuin ennen. Näytti niinkuin se olisi ollut ystävällinen vanhus ja tullut juuri kylvystä.
Jos se olisi ollut moittivan ja uhkaavan näköinen, olisi hän paremmin sen jaksanut kestää kuin tämän ystävällisen, suojelevan ilmeen.
Pentin täytyy istua kivelle, pyyhkäistä kylmää hikeä otsaltaan.
Niinkuin vasta nyt hän näkisi ensikertaa kotinsa hyvyyden ja kauneuden. Niinkuin äsken syntynyt hän sitä katseli. Muutamat ihmiset taisivatkin syntyä vasta vanhoina. Tämä toukokuun varhainen aamu taisi olla hänenkin syntymähetkensä.
Aamun raikkaus tasoittaa surulliset mietteet ja Pentti lähtee jälleen astumaan. Kas, eivätkös olleetkin pääskyset rakentaneet jo pesiään Harvalan räystäisiin. Pitkiin aikoihin ne eivät olleet sitä tehneet. Ja rekiliiteri on korjattu ja maitohuoneen pohjalle pantu uudet hirret. Ne olivatkin jo ihan lahot. Riihiportti on tehty uudesta ja karjakuistin aita kokonaan uusittu. Mitä, eikö se ollut vanha Kellokas, joka ammahti hänelle veräjällä.
Johanna otti Pentin kuin tuhlaajapojan vastaan.
Naama ei ollut yhtään jäässä, niinkuin aina ennen Pentin kotona ollessa. Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.
— Haluatko sinä ruokaa ensin, vai kahvia?
Ihan niinkuin hän olisi tullut kylästä, jossa on päivän viipynyt.
— Minä en halua mitään muuta kuin lepoa, sanoo Pentti. — Jos minä menisin tuonne aittaan nukkumaan.
— Ensin sinun on kuitenkin saatava kahvia. Pian se tässä joutuu.
Johanna ei kysele Linnusta mitään. Hän tietää sen jo, miten on käynyt. Pentti on kirjoittanut sisarelleen vain yksinkertaisesti: Lintu kuoli sairaalassa.
— Kaiketi sinä nyt jäät tänne joksikin ajaksi! kysyy kuitenkin Johanna.
— Jos minä vain sovin olemaan kodissasi. Minullahan ei sitä nyt olekaan.
— Pidetään vain yhteisenä. Maitoa tulee lehmistä ja viljojakin on vielä vähin. Tuo pelto tuossa kasvoi hyvän rukiin. Hyvä siellä on ruislaiho nytkin, tulee siitä meille molemmille. Pitää käydä hakemassa Harvalasta toinen sänky, se sinun entinen sänkysi.
— Ei tarvitse… minun takiani… on niitä tässä entisiä sen verran.
Sisaren huolenpito lämmittää. Johanna ei nyt puklata, vaan on hyvillään, että veli on tullut.
— Illalla minä lämmitän sulle saunan, sanoo Johanna.
— Onko sinulla lapiota. Jos lähtisi huomenna ojalle. Tuo sinun peltosi näkyy tarvitsevan uuden veto-ojan.
— On minulla kaikki työkalut. Lepäilehän nyt ensin.
— Onpa tässä tullut lepäiltyä jo monet vuodet. Näkyy nuo pellon ojat olevan samanlaisia kuin ennen Harvalassakin.
Pentti tuntee tarvetta puhua ojista, maasta, ja kaikesta siihen kuuluvasta.
— Niinhän ne… en ole tässä vielä kerinnyt.
— Kyllä minä ne laitan.
Pentissä on tapahtunut suuri muutos, ajattelee Johanna. Nyt pitäisi olla Harvala hänen käsissään. Nykyinen omistaja ei sitä kuulunut aikovankaan pitää kauan. Tila on syrjäinen, eikä se kannata, kun sitä on huonosti hoidettu vuosikymmenien ajat. Olisi nyt Pentillä varoja, niin saisi kotinsa takaisin.
* * * * *
Pentti luo auki vanhaa ojaa, kun näkee Gaabriel-sedän tulevan luokseen. Mitä hänellä nyt mahtaa olla sanomista. Purkautuneeko sieltä taas syytöksiä ja sitä sedän tavallista viisautta. No, olihan Gaabriel-setä kuitenkin päätelmineen useimmassa tapauksessa oikeassa.
— No, sinä olet palannut. Ja lapio sinulla on myöskin kädessä. Se on hyvä merkki.
Gaabriel-setä ojensi tukevan kätensä Pentille, istui sitten ojan reunalle ja muhoili hyvin suopeasti, joka ei ollut Gaabrielille tavallista.
— Jokohan tuo nyt pysyy käsissäsi pitemmän aikaa. Kun sinä nyt et sitä hetikään hellitä, niin tulee siitä vielä sinulle hyvä toveri.
— No eiköhän…
— Sinä pääsit painajaisesta. Se on ollutta ja mennyttä, enkä minä tahdo sinulle palauttaa ikäviä muistoja. Jokaisella on määrätty tiensä, jota täytyy kulkea. Minä olen mietiskelijä, kuten tiedät, ja ajatellut ihmisten elämää monilta puolilta, mutta en, hitto vie, tule siitä sen viisaammaksi. Mistä lähdet, tulet aina siihen takaisin; yhtä ympyrätä kaikki. Sen vain tiedän, että työ tuo ihmiselle suuren tyydytyksen ja rauhan. Tämä meidän suku on ollut sellaista… yksi on etsinyt yhtä, toinen toista. Minä käänsin kurssin maata kohti ja löysin siitä rauhallisen elämän. Riipoi se minuakin vieras veri, pahasti riipoikin, mutta eipä tuo mitään saanut.
— Sinulla, setä, on ollut lujempi tahto kuin meillä toisilla.
— Jospa lienee ollut… ei se kai muuten… Meinailin jo minäkin kerran ruveta laukkuryssäksi, heh, mutta sitten häpesin koko yritystä. En minä ole sen parempi kuin te toisetkaan. Olen vain tarttunut työhön. Siinä kaikki.
Gaabriel latasi piippunsa ja hymähteli.
— Olen minäkin saanut kokea yhtä ja toista itseni kanssa, mutta minulle kun sattui sellainen hyvä vaimo.. niinkuin sinä sen tiedät. Nainen saa hyvänkin miehen huonoksi ja taas huonon hyväksi. Luulin sinunkin jäävän sille tiellesi, tulevan pirtusaksan niinkuin siitä ukostakin. No, tulithan tuota. Sinulle sattui hyvä onni, kun sait vapautesi.
Gaabriel nousi.
— Tuota… pitää lähteä… Niin, niin, puske vain työtä niinkuin jättiläinen, ole oma itsesi, äläkä anna vapauttasi enää muutoin kuin täydestä hinnasta. Heh, eipä se Helenakaan ollut sitä, mitä uskotteli olevansa.
— Miten niin?
— No, muuten vaan… olen kuullut yhtä ja toista. Ulkokuorta se sillä kaikki vain on. On ylpeä, hyväkäs, mutta antautuu kulkijain kanssa tekemisiin. Menköönpäs joku talonpoika, niin lempo sitä pyhyyttä ja koskemattomuutta, mikä siitä uhoo.
— Minun on tuota vaikea uskoa, sanoo Pentti. — Luulen siksi tuntevaniHelenan.
— Heh, et sinä vielä näy tuntevan naisia… niitä on niissäkin jos jonkinnäköisiä… Kukapa tästäkään Helenasta olisi uskonut. Mutta uskohan, kun minä sanon, että kunnon nainen ei ole ylpeä, eikä se huuda hyvyyttään. Panehan se, mies, mieleesi.
Gaabriel-setä meni ja heilutteli keppiään. Pentti unohtui istumaan ojan partaalle. Mitä Gabriel kertoikaan Helenasta? Oli vaikea uskoa ja olla uskomatta.
Helenako semmoinen?
Se on ollut varmasti harhanäkö. Ei ikinä se ollut mahdollista.
Sitäkö varten Gaabriel-setä kävi, että sai kertoa hänelle siitä? Tuskin. Johan hän oli pois lähdössä ja sitten sattumalta muisti. Mitä hänen oikein pitäisi asiasta ajatella.
Mitäpä se häntä oikeastaan liikutti? Hän tuskin tahtoi nähdäkäänHelenaa, ja Helena vielä vähemmin häntä.
Mutta siinä oli sittenkin jotain, joka vaikutti Pentin herkkään mieleen.
Lapio täytyi jättää siihen ja lähteä kävelemään. Pihaan, metsään, jonnekin.
Tuntui melkein siltä, niinkuin sen takia olisi voinut yrittää vielä alusta, että oli olemassa hyviäkin naisia, jotka eivät vedä mukanaan syvyyksiin. Ehkäpä joskus sattuisi löytämäänkin sellaisen.
— Kun et tuonut Gaabriel-setää kahville, sanoi Johanna.
— En tuota huomannut.
Johanna toimitteli rauhallisena talouttaan. Pentti ei oikein tietänyt, mihin ryhtyisi.
Hänenhän täytyi käydä hakemassa parempi kirves itselleen kylän puodista.
Pentti vaihtoi takkia.
— Lämmitänkö taas saunan sinulle? kysyi Johanna.
— Vai viivytkö myöhempään?
— Tuskin.
Asia ei ollut niin välttämätön. Tekosyy, se oli päästä näkemään ihmisiä.
Jos kerran Helenakin oli sellainen, niin eivätkö silloin olleet järestään kaikki? Kaupunkikulttuurihan oli levinnyt maaseudullekin ja tämäkin oli niitä samoja kulttuurin kukkia. Joka ajatteli toisin, oli vanhanaikuinen.
Mutta näytellä toista naamaa, kuin mitä oli, niinkuin Laherman tytärkin, se oli halpamaisinta.
Mutta eikö hän voinut ajatella muuta. Ilta oli yhtä kaunis kuin edellisetkin ja korpirastas jo viserteli ja käet kukahtelivat kilpaa. Metsässä huhusi joku lehmiä ja jostain kuului kyntömiehen ääntely hevoselleen. Elämä kulki säännöllistä rataansa. Kaikilla oli määrä, mihin pyrkiä. Hänen ratansa oli yhtä sekava kuin ennenkin, se tuntui tänä iltana vielä sekavammalta. Hänellä ei ole mitään päämäärää. Hänellä oli vaimo, hän odotti lasta. Silloin oli joku päämäärä — päästä jotenkuten tyydyttävään elämään, saada työskennellä rehellisesti perheensä hyväksi.
Nyt ei ollut sitäkään.
Mutta olkoon kaikki sellaista kuin on, mikäs maailmanparantaja sun tarvitsee olla, sanoi Pentti itselleen. Voit vielä nauttia elämästä. Nythän on tilaisuus.
Toiset, terveet ihmiset, voivat olla miten vain, menettämättä tasapainoaan, mutta jos hän nyt yrittää vielä siten, menee hänen elämänsä auttamattomasti karille.
Mikä auttaisi häntä selvyyteen? Kuka johtaisi häntä rauhalliseen elämään?
Pentti käy Harvalan kautta ja tapaa isännän pihamaalla. Tämä pyytääPenttiä kamariin kahville.
Puhutaan yhdestä ja toisesta. Ei sano uusi isäntä taloutensa kannattavan. Täytyy pitää niin paljon vierasta työvoimaa. Onkin aikonut myydä Harvalan, jos saa sopivan ostajan. Tämän saisi kyllä herra Harvalakin, jos haluaisi. Voisi antaa melkein samoilla rahoilla, vaikka on tähän jo uhrannut… Harvalallahan on nyt varojakin, kerrotaan täälläpäin.
— Turhiapa kertovat, sanoo Pentti.
— Noo, kyllä ne aina tietävät sellaiset kuin ihmisten raha-asiat.Asiata kyllä voisi miettiä, jos haluttaa.
Pentti kävelee kylän läpi. Joku vanhoista naapureista nostaa hattua tervehtiessään.
Katsohan vain sitä muutosta. No, sehän on selvä juttu: kerrotaan hänellä olevan rahoja, kenties paljonkin, ja tuuri on muuttunut. Raha se on joka nykyään määrää arvoja, olipa mieskin mikä tahansa.
Pentti hymähtää. Vai saisi herra Harvala talon. Mutta kun herralla ei satu olemaan rahoja kuin muutama satanen.
Jos saisikin vielä jotenkuten vanhan kotinsa takaisin, mutta sehän oli mahdotonta. Helena? Eihän hänen ovelleen voinut köyhänä kolkutella, eikä muutenkaan. Jos hän saisi talon, olisi hänen saatava sellainen vaimokin, jota voisi kunnioittaa. Jos sedän sanoihin oli uskomista, niin Helenahan oli samanlainen kuin monet muutkin. Ei, hän tekopyhyydessään oli alhaisempi. Eipä sillä, että hän kykeneisi muita tuomitsemaan ja mitään hyvyyttä vaatimaan.
Jos sattuisi saamaan sen lahjana.
* * * * *
Vanha Elia oli käynyt jo kivuloiseksi. Pentin palattua ja käytyä kohta tervehtimään isäänsä, sanoo tämä:
— No, siinähän sinä olet taas… minä jo aloin tottua tähän, kun ei tarvinnut ketään käskeä työhön. Ja sinulta kuoli se turmanlintu. Se oli sille parhaiksi. Aiotko sinä taas ruveta kulkemaan pitkin kyliä?
Pentti on poistumaisillaan Harvalasta, kun Elia kolistelee kamariin keppineen.
— No, Johanna kertoi sinun ryhtyneen tekemään työtä, mutta kylillähän sinä… Ei, ei tule siitä miehestä kalua… ei tekemälläkään.
— No, mitäpä vaari nyt joutavia… rauhoittelee isäntä. — Pitää antaa vieraiden olla rauhassa.
— Vai vieras… tämä muka. Olenpahan vain sanonut tämän kerran, jos satun kuolemaan. No, minkä virman akentti sinä nyt olet?
— En minkään, nauraa Pentti. — Olkaa huoletta vain, en minä teidän armoille tule elämään.
— No, eläppä sitten millä tahansa, sanoo Elia ja lähtee köpittämään.
Keskikesä on kulunut jo ohitse. Luonnon ja ihmisten kiihkeimmät luomishetket ovat menneet ja tulee rauhoittava syyspuoli.
Pentti on kokeillut voimiaan kesän kuluessa Johannan mökillä. Kaivanut ojia, tehnyt uutta peltoa, niitellyt kasteisina aamuina luhtaniityillä, näperrellyt yhtä ja toista ja järkeillyt.
Väliin on vetänyt kylän talkoisiin ja juhliin. Oleillut siellä yksinään, ottamatta osaa mihinkään, niinkuin vieras. Hänen on annettu olla. Pentistä on tullut pirun kopea, sanovat nuoret miehet. Hän ei taida enää ryypätä eikä välittää naisista.
Joku jo vetää suutaan leveäksi. Suree vannaankin eukkoaan, sanovat. Heidän naurunsa tekee pahaa Pentille. Menee tanssimaan ja näyttää niille surunsa. Tyttäret välttelevät häntä. Joku kieltäytyy, kun hän tarjoutuu saattelemaan kotiin. Helenakin pysyy poissa niistä pidoista ja muuten ei kehtaa mennä häntä tapaamaan. Pentti käy alakuloiseksi. Hän onkin jo kohta vanha, eikä kelpaa nuorten joukkoon enää. Työtäkään ei jaksa tehdä, kun mieli lamaantuu, mutta ilo pakenee, jos sitä koettaa lähestyä.
Pentti valmistautuu menemään juhliin, joihin tietää Helenankin tulevan.Saapihan nähdä, minkälaiseksi tuo on käynyt. Tunteeko enää tällaisia.
Pentti joutui niin myöhällä, että jo tanssittiin. Suuri tupa kävi yhtenä myllynä, ja valssin möllisävelet tulvahtelivat ulos avonaisesta ovesta ja ikkunoista. Parit tanssivat hikisinä, toisiinsa puristautuneina. Liikkeet olivat rohkeita ja vielä muutamia vuosia sitten olisi niitä pidetty täällä maalaiskylissä rivoina ja kokonaan sopimattomina. Mutta kaupungissakin tanssittiin siten, ja tietysti täällä ei tahdottu jäädä takapajulle.
Siellä oli Helenakin. Joku veti häntä lähelleen ja taivutteli hänen norjaa vartaloaan. Helena hymyili.
Olipa hän todellakin muuttunut. Saattoi uskoa Gaabriel-sedän sanat tosiksi.
Pentti meni pyytämään häntä seuraavan vuoron alkaessa.
— Kas, sinäkin olet tullut, sanoo Helena.
— Niin, minulla, näes, riittää rohkeutta.
Helena katsahti kysyvästi, mitä Pentti tarkoitti.
— No, sinulla on ollut surua vaimosi kuolemasta, sanoi kohta Helena. —On ikävää, kun joutuu leskeksi.
Vai jo piti Helenankin siitä muistuttaa ja nähtävästi suurella nautinnolla.
— Eipä sitä kannata surra nykyistä naisväkeä, sanoi Pentti piloillaan.
Helena katsahti taas uteliaasti häntä.
— Sinulla ei ole kai ollut mitään suruja, jatkoi Pentti. — Päinvastoin näytät tulleen iloisemmaksi kuin ennen.
Helena punastui ja katseli maahan.
— Mennäänkö kävelemään, pyysi Pentti.
Hänen verensä kuohahteli Helenan läheisyydestä: luonnonvoimista, joita hän oli koettanut pitää kurissa.
Ja sitten hän tunsi vielä pitävänsä Helenasta, ehken vielä enemmän kuin ennen.
Heinäkuun yö oli lämmin. Metsäpolun hämärässä tavoitteli Pentti Helenan kättä omaansa.
Helena veti pois kätensä.
— Sinä olet yhtä ylpeä kuin ennenkin — minulle, sanoi Pentti.
Gaabriel-sedän sanat palasivat hänen mieleensä: »menköönpäs joku talonpoika…»
— Lienenköpä minä sinulle ylpeämpi kuin muillekaan. Sinähän sanoit ei kannattavan surra nykyistä naisväkeä.
Pentti katseli Helenan notkahtelevaa täyteläisyyttä, kasvoja, joilla vielä veri hehkui tanssin jäleltä. Silmiä, värähtelevää suuta. Hänen sisässään hyppi ja loiskahteli. Rakkaus, harmi ja viha. Tuossa Helena näytteli koskematonta, mutta salaa oli valmis sellaisen syliin, jonka tiesi luotettavaksi.
— Niin, en ole saanut kokea surua muuta kuin yhden takia, sinun, Helena… Kun sinä työnsit minut pois luotasi, täytyi minun tarttua johonkin. Muuten minusta olisi tullut kokonaan renttu. Mitään ajattelematta otin Linnun vaimokseni ja… seuraukset kyllä tiedät. Menetin kotini ja uskoni kaikkeen hyvään. Kuule, Helena, nämä kärsimysten vuodet olen salaa ajatellut sinua, Helena. Jos silloin olisit ollut vähänkään ystävällisempi minulle, olisin varmasti yrittänyt mielesi mukaan. Jos minä olisin ollut sellainen hyvä tyttö kuin sinä Helena ja joku, josta minä olisin pitänyt, olisi rukoillut minun apuani, hyvyyttäni, hiukkasenkaan lämpimyyttäni, olisin kernaasti sen suonut. Sinä kielsit sen. Helena, minä tahtoisin vieläkin yrittää, jos sinä… tahtoisit sitä ja… olisit oikein hyvä minulle.
Pentti laski kätensä Helenan vyötäisille, mutta tyttö irrottautui siitä varovasti.
— Ei, kuule, Pentti, et sinä saa olla noin hätäinen. Sinä luulet nyt, niinkuin silloinkin, että jonkun, jota haluaa, voi ottaa noin vain, niinkuin tahtoo. Pidänhän minä sinusta vieläkin ja voin ajatella tarkemmin asiata, mutta… sinullahan ei ole nyt kotia.
Pentti puraisi hammasta. Sama kopeus kuin ennenkin. Ja talo taisi olla pääasia. — Mainitsivatkohan siitä kaikki naiset nykyään, ennen kuin lupasivat jollekin miehelle rakkautensa?
— Minä kyllä saan pian kodin, jos sinä tahdot… jos et työnnä noin kylmänä minua pois luotasi.
Helena oli pysähtynyt ja katseli peittämättömällä ihailulla Pentin kasvoja, joilla tummat veret leimusivat.
Pentti läheni, otti tytön syliinsä ja aikoi suudella.
— Laske minut irti, Pentti!
Se kuului kuin vasaran isku.
Pentin sieraimet värähtelivät.
— Enkö… enkö minä sitten saa sinulta… yhtään hellyyttä…
— Et, ennenkuin olet näyttänyt olevasi mies.
Pentin kurkusta karahti hirveä kirous.
Helena näytti nauttivan vaikutuksestaan Penttiin.
— Helena, minä rukoilen vielä kerran… suo minulle vähäinen hetki, muutama hetki,joskerran välität minusta.
Helena hymyili.
— Sinä kiusaat vain suotta minua ja itseäsi.
— Anna minun kerran suudella huuliasi, Helena. Jos olet kerran koskematon, niinkuin sanot, niin tee se tämän kerran.
— Sinä kerjäät mahdotonta.
Pentti hillitsi raa'an kirouksen, joka oli tulemaisillaan hänen huulilleen.
Jotain täytyi kuitenkin tehdä.
Pentti tarttui nuoreen koivuun ja repäisi sen maasta haavoittaen kätensä.
— Nyt minä tiedän mikä sinä olet, sähisi Pentti. — Tekopyhä, salasyntinen, kurja, kulkijain morsian! Sinua on syleilty ja suudeltu ja sinä olet antautunut maantien kulkijalle…
— Mitä sinä sanot… sammalsi Helena. Jokainen veritippa oli paennut hänen poskiltaan.
— Sitä mitä ihmiset ovat nähneet. Turha sinun on enää näytellä pyhimystä.
Näki hyvin, että Helena oli syyllinen häntä kohdanneisiin syytöksiin.Syyttömään eivät olisi hänen sanansa niin vaikuttaneet.
— Nähneet..? Kuka…? Sinä uskallat puhua minulle tuollatavoin.
— Uskallan, sinä puhdas karitsa… Luuletko, että ihmiset pitävät näkemiään salaisuutena? Minä… rakastin sinua yhä… siitä huolimatta… Enhän minä itsekään ole kovin korkealla, mutta että sinä loistelet olemattomalla… niin… minä en kerjää enää koskaan hyvyyttäsi.
Helena painui maahan nyyhkyttäen. Pentti kääntyi kartanoon, aikoen ottaa hattunsa ja lähteä. Ei, sinne ei hän voinut mennä. Hänen kätensähän olivat veressä. Joku olisi voinut luulla hänen tehneen väkivaltaa, vaikkapa murhan. Helena nyyhkytti tuossa. Säälikö hän vielä häntä? Ehkä hän olisi voinut sääliä, jos tyttö olisi sitä kaivannut… odottanut. Nyt hän nousee ja lähtee. Niin, nosta vain pääsi pystyyn, Lherman ylpeä, tekopyhä tytär.
Pentti harhailee metsiä, joutuu takaisin juhlapaikan läheisyyteen.Jokaisen juhlan yhteyteen kuuluvat metsissä liikkuvat viinanmyyjät.Juodaan julkisesti, tehdään kauppaa teillä ja kujilla. Kansa noudattaakovennettua lakia, pilaamalla juhlansa ja menettämällä kunniansa.Pentti huutaa myyjän luokseen.
— Onko se puhdasta?
— On varmasti. Helsingistä asti haettua.
— Sen pitää olla yhtä puhdasta kuin Laherman Helenan kunnia.
Pentti nostaa pullon huulilleen ja juo miedontamatonta, suuta ja nielua polttavaa nestettä. —
— Äh… ja yhtä väkevää kuin Helena…
Mies naurahtelee. Pentti taitaa olla jo entisestään päissään. Ja mitä se Laherman tytöstä puhuu. No, siitä on kyllä kuultu kuiskuttelut.
— Jos käyt hakemassa minun hattuni, niin saat kympin vaivoistasi, sanooPentti.
Hän ei tahdo mennä sinne missä on Helena. Pois, kylille, mihin vaan. Elämä, hänen elämänsä, ei kannata ajatella sen enempää. Yksi päivä kuluu niinkuin toinenkin ja… voi helvetti, että hän tulikaan tänne ja menetti rauhansa, jonka oli jo melkein onnistunut saamaan!
* * * * *
Ja sitten menee Pentiltä päiviä ja öitä, ettei hän niistä itsekään tiedä. Muutamana päivänä tulee hän Johannan mökille ja näkee tämän surulliset kasvot.
Ei, niitä hän ei voi katsella. Hän lähtee Porraslahteen, Gaabriel-sedän luokse.
Pentti kertoo kaikki Gaabriel-sedälle, joka kaivelee, ojan partaalla istuen, piippuaan. Nämä heidän ojanparras-keskustelunsa tulevat ehken jatkumaan eteenkinpäin. Pentti ei voi luottaa muihin kuin mietiskelevään Gaabrieliin.
— No, se oli hyvä, että puhuit sille suoraa kieltä, mutta mitäs sinun sitten tarvitsi mokomasta niin raivostua ja mennä sitten juomaan. Ja vielä juotuasikin juomaan. Ja sitten kulkemaan pitkin kyliä taas niinkuin ennenkin.
— Se oli siksi, kun… minä ajattelin vielä Helenaa.
— Niin, niin, kyllähän minä sinun tulisen luontosi tiedän. Niin semmoisessa paikassa olisi tehnyt Mikko-setäsikin. Siepannut puukkonsa ja lyönyt sen vaikka kiveen kappaleiksi. Mutta minä sanon, että se on turhaa. Hillittömän raivonsa saa tukehtumaan, jollei muulla niin ivalla, mutta sinä olet niin suorapuinen, ettet osaa sitä käytellä. Jätähän nyt se otus mielestäsi ja ajattele jotakuta toista, jos et voi olla ajattelematta. Onhan näitä kukkasia.
Molemmat miehet naurahtivat. Gaabriel veteli piippuaan ja jatkoi: — Totisesti sinusta ei näy mitään tulevan ennen kuin saat kunnon vaimon. Mutta mistä minä sen nyt otan tässä sinulle. Jos uskoisit, kun sanon, että vielä se semmoinenkin löytyy, niin sinun olisi hyvin helppo olla. Ja sen minä sanon, että työhön sinun on tartuttava. Hetkeäkään et saa laiskotella. Pengo sitä Johannan palstaa. Ostat sitten omaksesi. Eihän sitä Johanna tarvitse kuitenkaan.
— Saisin minä Harvalankin, jos olisi rahoja.
— Älä? Möisikö se sen?
— Kuuluisi myyvän. Taisi sattua samanlainen isäntä kuin minäkin.
— No, ei se aivan samanlainen… on se teettänyt töitä ja tehnyt itse. Kyllähän se rahojen puolesta saataisiin, mutta ensin sinun on opittava tekemään työtä. Ja sitten talo tarvitsee heti emännän.
Gaabriel sai Pentin rauhoittumaan. Johanna oli hyvillään, kun Pentti aloitteli taas töitä.
Pitkää iloa siitä ei ollut. Muutaman päivän perästä Pentti lähti.
Hänen päähänsä johtui käydä tapaamassa Hettaa, joka oli nyt kotikaupungissaan ja sieltä lähettänyt terveisensä Pentille.
Vanha Elia sattui olemaan Johannan mökillä, kun Pentti lähti.
— Joko se taas riivaa lähtemään? Milloinkahan sinäkin poloinen saanet rauhan.
— Jos kävisi katselemassa itselleen emännän ja ottaisi Harvalan, sanoiPentti.
— Ei siitä mitään tule. Äläkä vain anna enää semmoisten lintujen sokaista itseäsi.
— En, isä, sanoi Pentti vakavana. — Jos kerran vielä vaimon otan, täytyy sen olla itseäni parempi.
— Tuossa muistan uneni. Sinulla oli Harvalan ison aitan avain kädessäsi. Ja sitten sinä talutit semmoista liinakko-hevosta. Se oli oikein hyvä hevonen. Sen unen pitäisi tietää hyvää.
Pentti ihmetteli, ettei Elia-ukko mutissut hänen lähdöstään. Ja Harvalan aitan avaimen se on nähnyt minulla unissaan. Jospa vielä saisikin takaisin vanhan kotinsa.
Pentti harhailee oudossa kaupungissa, tapaamatta Hettaa. Vieraassa paikassa tuntee hän vielä enemmän kuin ennen elämänsä tyhjyyden ja yksinäisyyden.
Mitä hän oikeastaan lähti täältä hakemaan?
Ei mitään. Ehkäpä suuri Järjestäjä tahtoi hänen vielä tekemään tämän matkan, että hän voisi nähdä ja tuntea, mihin oikein oli kuuluva: maahan ja kotiseutuun.
Kotiseutuaan ei kukaan hylkää saamatta siitä rangaistusta.
Täällä hän näki ja tunsi entistä syvemmin kaupunkien tyhjyyden ja yksinäisyyden. Ihmiset kulkevat kuin varjot. Pian kai he nääntyvät omaan tyhjyyteensä. Heillä on jokaisella sairasta verta suonissaan, yhdellä enemmän, toisella vähemmän. Sitä on vähin joka paikassa. Mikä parantaa ihmiskunnan sairaan veren?
Pentti joutuu upottaville teille, ja aamulla tuntuu niinkuin ei voisi mitenkäään alkaa sitä päivää.
Se on sunnuntai ja kellojen ääni kantautuu hänen korviinsa.
Pentti kuuntelee kellojen sointia hartaana, niinkuin odottaisi siitä jotain apua itselleen. Kuinka kauan siitä lieneekään, kun hän on kellojen äänelle avannut korvansa.
Ulos tultuaan hukkuu Pentti syyskesän sunnuntai-aamun kirkkauteen.Kaste kimaltelee vielä puiden oksilla ja muurien varjopaikoilla.
Kaupunki on hiljainen. Niinkuin siitä yhtäkkiä olisi tullut kuolleitten kaupunki.
Pentti kävelee puistikkoon, jonka keskeltä kohoaa kirkontorni rauhallisena korkeuteen.
Kirkosta kuuluu urkujen humina, virren veisuuta. Pentti pysähtyy ja antaa urkujen sävelten valua pisaroittain kipeytyneeseen sieluunsa. Lapsuusajan muistot saavat siellä vähitellen jalansijaa, ja hän muistaa vuosikymmeniä sitten istuneensa äitinsä vieressä kirkossa ja hartaudella kuunnelleensa urkujen ääntä. Se ääni liikutti hänen lapsen sieluaan, ja kirkkaat pisarat ilmestyivät silmänurkkiin, josta äidin täytyi ne pyyhkäistä pois nenäliinallaan. Siinä ajassa on jotain kirkkaan kaunista, mutta sitten peittyy kaikki hämärään.
Hän on saattanut pilkata vanhojen ihmisten hartautta, kirkkoa, kaikkea, joka on tuntunut hänestä ahtaalta. Hän on saattanut pilkata jumalaakin, eikä ole moniin vuosiin lausunut hänen nimeään ajatuksissaankaan.
Miten hän on saattanut niin tehdä? Tuolla palvoivat jumalaansa hartaudella nekin, jotka eivät sitä jokapäiväisissä askareissaan muistaneet ja jotka saattoivat joskus ja hyvinkin usein hairahtua säännölliseltä radaltaan, kahmaista elämäniloista vankoin mitoin. Joskus tuli heille kuitenkin tarve avata sielunsa Korkeimmalle, antaa virren sävelten laskeutua sen ylle kuin siunaavan kasteen.
Ja tätä tällaista hän oli saattanut pilkata.
Pentti istuu penkillä pää käsiin vaipuneena. Syvältä jostain pyrkii esille nyyhkytys. Hän on yksin elämänsä ja kohtalonsa kanssa, kuin kuivettunut ruoho erämaassa. Hyvyyttä ja uhrautuvaisuutta hän etsii, voidakseen pystyttää särkyneen elämänsä sirpaleet. Pohjaa ja pelastusta hän etsii, mutta ei löydä.
Pentti paljastaa päänsä ja antaa sen hiljaisen sävelmeren laskeutua ylleen ja keinuttaa väsynyttä olemustaan.
Juna on lähdössä erään kaupungin asemalla ja Pentti kiirehtii toisten mukana, etsiäkseen tilaa vaunuista. Tungeksitaan, kolistellaan matkalaukkuja ja koetetaan valloittaa mukavia paikkoja kohteliaisuuksista välittämättä. Junavaunussa kulkeminen ei ole kovin mukavaa, vaikka onnistuu saamaan hyvän paikankin. Kukapa joutaa siinä muistamaan muuta kuin omaa mukavuuttaan.
— Tässä on paikka, sanoo joku Pentille, joka koettaa tungoksessa keksiä jotain nurkkaa itselleen. — Vieläpä nurkkapaikka ja repullennekin on tuolla hyllyllä hyvää tilaa.
Pentti aikoo ottaa paikan, mutta meneekin seuraavaan vaunuun. Siellä hän jo istuutuu, laskien laukkunsa hyllylle, mutta epämieluisat kasvot hänen ympärillään pakoittavat vielä kokeilemaan seuraavaa vaunua.
Siellä on penkki vapaana, ja Pentin sitä silmättyä sanoo vastapäätä istuva nuori nainen:
— Siinä on kokonainen penkki vapaana. Minä voin kyllä ottaa siitä pois toverini tavarat.
Pentti kiittää ja istuutuu. Silmäluomet tahtovat painua väsymyksestä kiinni. Suurin osa vaunussa olijoista on hilpeätä väkeä, puhutaan ja nauretaan, ja Pentti miettii, miten muutamat ihmiset jaksavat pysyä aina virkeällä tuulella. Heillä on varmasti kaikki oikein, hyvä terveys, työ on helppoa ja elämän turhat kysymykset eivät heitä vaivaa.
Pentti on vaipunut mietiskelyyn ja herää, kun vaunu nytkähtää liikkeelle ja häntä vastapäätä istuvan tyttösen matkatoveri, häntä vanhempi neitonen, istuu paikoilleen, puhuen ja nauraen jotain toverilleen.
Pentti katselee uteliaana mukavata asentoa etsivää nuorta naista. Ensi silmäykseltä on nainen kiinnittänyt kokonaan hänen huomionsa. Nainen oli ehkä kolmenkymmenen, mutta saattoi olla nuorempikin. Säännölliset kasvot, suu, joka ei näyttänyt olevan joka hetki valmis suutelemaan ja suudeltavaksi — niinkuin muutamilla — ja vaaleaverikön elämän voimaa säteilevät silmät. Täyteläistä vartaloa verhosi musta matkahame ja avokaulainen pusero.
Joku paremman virkamiesperheen vanhin tytär, mietti Pentti ja katseli tytön auringossa ruskettuneita kasvoja.
Hänessä oli jotain merkillisesti puoleensa vetävää. Nuoren naisen ulkonainen kauneus viehättää silmää; siihen yhtynyt sisäinen rikkaus kiinnittää mieltä. Pentti tuli tehneeksi kanssamatkustajalleen joutavalta ja tungettelevalta tuntuvan kysymyksen, minne oli matka, ja sai hämmästyksekseen kuulla, että nuori nainen oli matkalla Porraslahteen, Gaabriel-sedän luokse kesän loppua viettämään.
— Olette siis tuttava porraslahtelaisille? kysyiPentti, mainitsematta, että oli talonväen sukulainen.
— Kaukaista sukua emännälle.
— Minäkin olen sieltäpäin, meillä onkin niinmuodoin sama matka ja voin auttaa teitä muuttamaan matkatavaroita laivaan.
— Minulla ei ole mitään matkatavaroita, nauroi tyttö. Nehän ovat vain vastuksina kesämatkoilla.
— Mutta tavallisestihan naiset kuljettavat suuria laatikoita ja koreja matkoillaan.
— Minä en ole muutenkaan niin muodinmukainen.
Tuttavallinen keskustelu virisi pian, ja Pentistä tuntui niinkuin nainen olisi ollut tuttava ja hyvä ystävä jo vuosikausia, niin, melkeinpä hänen jo pitkältä tuntuvan ikänsä.
Mistä johtuikaan, että muutamat ihmiset ensikertaa tavatessaan tunsivat syvää yhteen kuuluvaisuutta, kun toiset taas eivät voineet lähentyä milloinkaan.
Pentti meni ulos ja nojasi kaiteeseen. Olipa hänen verensä liikkeessä. Sillä oli ihan sama vauhti kuin syysyössä kiitävällä junalla. Mikä oli nainen ja miksi se häntä niin perinpohjin liikutti. Ja matkalla Porraslahteen. Siellä oli kaikkien käymäpaikka, hyvien ja huonojen. Tämä oli varmasti hyvä, hän näki sen, tunsi jokaisella solullaan. Jospa tämä nyt olisikin se oikea, jota hän on kaivannut ja etsinyt. Hänen täytyi lähteä tälle matkalle, tavatakseen hänet. Kuka hän oli ja mistä? Miksi hän viivytteli eikä ottanut selvää hänen nimestään. Hän jo oli aikonut esitellä, mutta kömpelönä kuin ainakin maalainen sen jättänyt.
Eikö tämä kuitenkin kaikitenkin ollut turhaa kuvittelua. Tuskin tyttö haluaa edes lähempää tuttavuuttakaan milloinkaan. Ja mistä tiedät, että hän on sairaan mielesi kuvittelema hyvä nainen? Hyvähän Helenakin oli, kunnes muutamana päivänä selveni, että hän on vielä muita huonompi. Eivätkö tuolla taivaalla loistaneet jo syksyn tähdet? Pian on talvi. Sinun kesäsi on ijäksi mennyt, eikä tule takaisin.
Pentti meni takaisin vaunuun. Mitä, eivätkö hänen matkatoverinsa maininneet jotain Hetta Heinosta?
— Missä hän nykyään on? kysyy Pentti.
— Tunnetteko hänet? kysyy tuntematon hymyillen.
— Kyllä, sanoo Pentti ääni vavahtaen. Hän saa tietää, että Hetalla on hyvin nykyään.
— Missä hän tätä ennen on ollut?
— Eräällä liikemiehellä, jollain Pentti Harvalalla, Helsingissä. Nuoren naisen kasvoilla häivähtää jälleen hymy.
Pentti ei uskaltanut nostaa katsettaan. Se pysyi hetken aikaa neitosen pyöreässä polvessa, joka oli heitetty toisen yli, sirossa kengässä, joka verhosi pientä jalkaa.
Mitähän tyttö on puhunut hänestä? Ja eiköhän tämä sinun hyvä naisesi ole Hettan mainitsema Elina Malm? Mitä peliä kohtalo oikein pitikään hänen kanssaan. Tyttö saa kokonaan hänet lumoihinsa, ei siten kuin Lintu, mutta kokonaan toisin. Tämä tuntee Hettan ja tulee Porraslahteen. Mitä hänen pitää tehdä, sanoako että on tuo myttyyn mennyt Pentti Harvala ja kysyä mitä tyttö on oikein hänestä juorunnut. No, olisipa siinäkin järkeä, tehdä sillä tavoin.
Pentiltä kysytään, onko hän Porraslahden naapurista. Tyttö ei ole nähtävästi selvillä, onko hän talonpoika vai herrasmies. Hänen vaatteensa eivät ole talonpojan, ja näillä käsillä ei ole tehty pitkään aikaan työtä. Tyttö katselee häntä tutkivasti ja yht'äkkiä hän tulee hyvin iloiseksi, käsittämättömästä syystä. Tulee asema ja neitoset aikovat kahville. Kysytään, eikö hänkin tule. Hän kyllä tulee mielellään, ja kun palataan, ojentaa hän kätensä tytölle, auttaakseen hänet portaista ylös. Tyttö kiittää ja samalla hänen silmissään on säteilevän lämmintä, ja hän saa sen kokonaan.
Tytön toveri menee vaunuun ja tämän toisen huulilla on salaperäinen hymy. He jäävät kahden vaununsillalle ja tyttö katselee tähtiä.
—- Matkustatteko te usein? kysyy tyttö.
Hän kyllä matkustelee paljon. On ollut vuosia, että vain harvoin on käynyt kotonaan. Hän on etsijä, joka ei löydä mitään. Hän on nyt viimeksi, kuin hukkuva, katsellut oljenkortta… hän on melkein hukkumaisillaan. Tietääkö neiti, miltä tuntuu kun pitää kuolla elävänä, kun näkee että tulee ikuinen syksy, eikä kesää ole ollut, eikä tulekaan? Kun tahtoo ponnistaa kuivalle eikä pääse ja kun pohja pettää joka hetki.
Nainen painoi päänsä alas. Hämärässä oli vaikea nähdä, mitä hän ajatteli, värähtikö hänen kasvonsa, ja mitä hän pyyhkäsi nenäliinalla silmäkulmastaan.
— Hetta Heino on kertonut minulle eräästä samanlaisesta kulkijasta.
Mitä hän on kertonut? sykähtää Pentissä. Hän on varmaankin kertonut hänen kärsimyksistään, Linnusta ja lapsesta, jota hän odotti, mutta ei saanut. Ja tuo tuossa on Elina Malm. Onko hän? Kuka muukaan tietäisi Hetta Heinosta, siitä kultaisesta tytöstä, ja kenellepä muille tyttö olisi hänestä kertonut.
— Lieneekö Hetta Heino… niin… kenestä hän lienee kertonut.
— Samasta Pentti Harvalasta, jonka konttoria hän oli hoitamassa.
Eikö nyt tytön ääni selvästi värähtänyt. Pimeässäkin näki Pentti tytön silmissä jotain sanomattoman hellää ja lämmintä, kun hän käänsi kasvonsa Penttiin.
— Hetta Heino on tietänyt vain osan sen kulkijan kärsimyksistä, sanoiPentti tukahtuneella äänellä.
— Ja mitätesitten oikein etsitte? kysyy tyttö ja vaunun nytkähtäessä joutuu aivan hänen lähelleen. Pentti saattoi tuntea hienon orvokin lemun hänen vaatteistaan.
— Etsin auttajaa… sellaista, jota voisi kunnioittaa ja… niin, minä olen kuvitellut sellaisen löytäväni, rakastanut häntä synkkinä päivinäni, unettomina öinäni. Miten minä häntä palvoisinkaan… mutta minä olen narri, kun tällaista puhun.
Saattoi pimeässäkin nähdä, miten Pentin kasvot hehkuivat.
— Hettakin kertoi eräästä tytöstä… jatkoi hän. — Elina Malm oli hänen nimensä… minä olen ajatellut häntä… hassuna ja mielettömänä ojennellut raskaina hetkinäni käsiäni häntä kohden. Ivannut itseäni, että saatan niin tehdä, mutta minun on pitänyt. Hm, minä lähetin terveiseni tuolle tytölle. Mitä hän lienee ajatellut.
— Kyllä hän on saanut teidän terveisenne ja… ajatellut teitä paljonkin ja…
Tytön ääni katkesi hetkeksi.
— … ja minä luulen, että se tyttö tahtoisi auttaa teitä, ja hän myöskin varmasti voisi.
— Mutta eihän hän tunne minua?
— Kyllä. Hetta Heino on teidät niin hyvin kuvannut hänelle ja minäkin uskon nyt, ettei hän ole kuvannut teitä väärin.
— Ettekö tahtoisi viedä hänelle vielä terveiseni?
— Kyllä. Vaikka, voisitte kai senkin uskoa, että viejäkin saattaisi olla hyvin mielellään terveisten vastaanottaja? Tyttö katsahti häneen ja hymyili.
Pentin suonet seisahtuivat, lyödäkseen jälleen sitä kovemmin.
— Ja jos tuon tytön joskus tapaisitte? jatkaa tyttö ääni värähtäen.
— Niin rakastaisin häntä niinkuin nyt jo rakastan…. niinkuin ei yksikään toinen voisi rakastaa. Minä ottaisin jälleen kotitaloni ja… uskoisin jälleen elämään.
Nainen nojasi vaunun seinään ja katseli häntä. Tähdet värisivät syyskylmällä taivaalla. Kaksi ihmislasta värisi oudon ja ihmeellisen onnensa ovella, epäröiden, astuako sisään vai jäädäkö odottamaan.
— Ja mitä tuo tyttö…? Voisiko hän rakastaa minua?
Pentti lähensi kasvonsa lähelle toisen kasvoja.
— Kyllä… hän voisi… sanoo tyttö ja antaa päänsä painua. Hänen olisi tehnyt mieli sivellä Pentin otsalta pois kärsimysten uurteet, upottaa sormensa noihin pörröisiin hiuksiin, suudella… mutta eihän hän näin voinut.
Tyttö pujahtaa vaunuun ja Pentti jää huojahtelevalle vaunun sillalle. Hän olisi tahtonut sillä hetkellä polvistua siihen tähtien alle ja lausua hartaan kiitoksensa suurelle Tuntemattomalle, joka on johtanut näin. »Kyllä sinä vielä löydät sen oikean», oli Gaabriel-setä sanonut ja saanut hänen horjuvan toiveensa hetkeksi virkoamaan. Tuo tyttö oli hänkin ehken etsinyt ja hapuillut ja kuullessaan ystävättärensä kertomusta miehestä, joka ponnisteli päästäkseen eroon verensä kiroista uneksien auttajasta, alkanut ajatella tätä kärsivää, sairasta vaeltajaa ja sydämensä hyvyydellä kiintynyt häneen tuntemattomana. Hän oli ennen kuullut toveriensa kertovan juttuja tällaisista sattumista ja hymähtänyt niille, pitäen niitä naurettavina, hentomielisten päähänpistoina. Nyt oli hänen, epäilijän, uskottava sattuman lakia, sellaista, jonka joka Tuntematon määräsi ja oli ehken noihin väräjäviin, ikuisiin tähtiin kirjoitettuna.
Juna pysähtyi asemalle, johon heidän oli jäätävä. Se olisi voinut jyristä halki yön, pysähtymättä ja hän tässä olisi voinut olla ajatuksineen, väkevine tuntemuksineen. Elina Malm on tuolla vaunussa, hän lähtee myöskin laivaan, joka vie Porrasveden yli, tytön Porraslahteen, hänet kotiin. Taas kerrankin kotiin, Harvalaan, sillä siksi se on nyt hänelle pian tuleva. Miksi hän ei voinut sanoa tuolle tytölle kuka hän on, saada hänet heti. Tytön huuliltahan kuului selvä tunnustus: Kyllä hän voisi, mutta hän vielä pakeni. No, se hänen täytyi tehdä. Hän tekee sen ehkä vielä montakin kertaa, mutta kuitenkin hänen tunnustuksensa sanoi: voit odottaa. Niin, hän kyllä tekee sen, vaikka vuosien perästä, kunhan tietää, että on joku hyvä ja säälivä sielu, joka häntä ajattelee, rakastaa.
Mitä hän tässä vielä… Elina Malm on jo asemasillalla ja sanoo hänelle:
— Siellähän te olette vielä ja minä etsin teitä… ettekö aio tullakaan asemalle. Hyvänen aika, juna lähtee aivan heti.
Hänpä todellakin on muistamaton ja antaa neiti Malmin astua auttamatta junasta. Nyt viheltää jo veturi, mutta hän saa kyllä pian hattunsa ja matkalaukkunsa.
Pentti hyppää alas liikkeellä olevasta vaunusta ja näkee aseman hämärässä valossa, että Elina Malm on hätääntynyt hänen tähtensä.
— Antakaa korinne minulle ja sekin toinen kantamus. Minä kyllä voin hyvin viedä nämä kaikki laivaan.
— Korin saatte, mutta mitä te ajattelitte, kun olitte vähällä jäädä junaan.
Elina Malmin nauru on helähtävän kirkasta ja vilpitöntä. Sellainen nauru keventää väsyneen ihmisen mieltä ja saa pilviselläkin päivän paistamaan.
— Pitääkö minun sitten se sanoa, virkkaa Pentti ja etsii Elinan katsetta. Tyttö on levoton, sen huomaa Penttikin ja hän ajattelee, että Elina ehken pelkää hänen ahdistavan uutta tunnustusta, tässä pimeällä tiellä, laivassa. Tyttö tahtoo varmaan vielä leikkiä tuntematonta ja… mutta piru vie, mitä hän tässä luuloineen ja päätelmineen. Eikö ollutkin kaikki junassa tapahtunut vain hänen herkän mielensä kuvittelua, harhanäköä. Hän on kaipuunsa kourissa tullut ehken hentomieliseksi. Kuvittelee löytäneensä hyvän naisen, jonkun erikoisen, ja luulee tämän jo rakastavan itseään. Eivätkö ne liene pohjaltaan sittenkin samanlaisia kaikki.
Elina käveli hänen rinnallaan vaieten. Hän ei siis tahtonut kuu la, mitä hän ajatteli. Tie oli kuoppaista, ja sitä oli vaikea kulkea pimeässä. Hänen olisi pitänyt tarjota käsivartensa tytölle, mutta ei tullut sitä tehneeksi. Tyttö olisi varmaankin mielihyvällä ottanut hänen apunsa vastaan. Kuului ensimäinen laivan lähtömerkki ja heidän täytyi kiirehtiä. Tyttö oli vähällä suistua rapakoiseen kuoppaan ja hänen täytyi ehtiä avuksi.
Elinan joustava vyötäinen taipui hänen kätensä alla ja hän tunsi hetkisen tytön hengityksen kasvoillaan. Pentin oli vaikea laskea häntä irti.
— Pitäkäähän kiinni minusta, sanoi hän. — Meillä olisi pitänyt olla lyhty.
— Ettekö te sitten voi pitää minusta kiinni, naurahti tyttö.
— En uskalla, sanoi Pentti lyhyesti.
— Mutta enhän minä pysy teidän perässänne. Ja mitä me lyhdyllä tekisimme. On paljon hauskempaa näin pimeässä.
Tuli asumuksien valoa tielle ja Pentti näki Elinan kasvot rauhallisina, hänen kirkkaissa silmissään iloisen, hilpeän katseen.
Pentti häpesi. Hän olisi toki voinut olla tytölle ystävällisempi.
* * * * *
Laiva lähti. Tähdet kuvastelivat Porrasveden pintaanpa koneen tasainen tykytys kuului heidän allaan. He seisoivat kaidetta vasten katsellen välkkyviä valoja korkeudesta ja syvyydestä. Lukemattomat kerrat oli Pentti istunut yksin tähtien alla, sekavan elämänsä rihmoihin sotkeutuneena ja siitä tiliä tehden. Nyt oli tuossa toinen, hänen otaksuttu löytämänsä, käden ulottuvilla. Hän olisi voinut laskea kätensä tytön vyötäisille ja sanoa: sinä olet Elina Malm ja minä olen se haaksirikon tehnyt, jota sinä olet paljon ajatellut. Kohtalo vei näin tiemme yhteen, mitään aavistamatta tahi edeltäpäin järjestämättä, ja nyt tulee meille kevät keskellä syksyä.