The Project Gutenberg eBook ofSairas veriThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Sairas veriRomaaniAuthor: Veikko KorhonenRelease date: June 18, 2024 [eBook #73862]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1922Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAIRAS VERI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Sairas veriRomaaniAuthor: Veikko KorhonenRelease date: June 18, 2024 [eBook #73862]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1922Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Sairas veri
Romaani
Author: Veikko Korhonen
Author: Veikko Korhonen
Release date: June 18, 2024 [eBook #73862]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1922
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAIRAS VERI ***
Romaani
Kirj.
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1922.
Harvalan Pentti istui ojan reunalla ja tuijotti muutamiin heinänkorsiin ja multakokkareeseen, joka kyntäessä oli vierähtänyt pientareelle. Hän oli jo pitkän aikaa sillä tavoin tuijottanut, eikä minkäänlaista ajatuksen tynkää herännyt hänessä. Kummallista, että ihminen saattoikin näin tuijottaa tylsänä pitkät ajat.
Hevonen veti auran kumoon ja kalusi piennarheinää. Laaja pelto siinteli siinä kynnöksellä. Toinen kyntömies oli jo lopettanut ja lähtenyt hevosineen. Hänkin tässä pian lopettaa ja lähtee kylille.
Ehken kaupunkiin saakka.
Kun ei kuitenkaan jaksa aina raataa pelloilla ja niityillä. Ja kun siitä ei kai sen suurempata hyötyä, vaikka kuinka tekisikin.
Tehköön renki ja ottakoon Elia, isäukko, toisen. Hän jättääkin tämän vaivaloisen maamiehen ammatin. Jättää sittenkin, vaikka on päättänyt väliin jäädä maamieheksi, kotitalonsa hoitajaksi. No, voihan hän hoitaa, mutta työtä hän ei tee, ei jaksa tehdä.
Ja kun ne ovatkin erittäin työntekijät — Pentti hymähtää — ja erittäin työnteettäjät, elämästä nauttijat.
Pentti ajaa vaon ja riisuu hevosen. Siihen olisi pitänyt ajaa toinen vako, leveä piennar kun jäi, mutta olkoon. Päiväkin jo painuu illoilleen ja Honkeliin voi mennä reilusti väen valveilla ollessa ja yhtä reilusti jäädä yöksi tyttöjen luokse.
Pentti tunsi jäsenensä raukeiksi. Rupeaman työ niitä ei ollut raukaissut, mutta tämä keväinen ilma. Se se veti veret outoon liikkeeseen. Illoin piti liikkua kylillä, tyttöjen luona, kortilla, pitoloissa, ja aamulla väsytti. Herrat olivat sentään onnellisia, kun heidän ei tarvinnut muuta kuin istua konttoreissaan kymmenestä neljään. Tämä maamies, hän, sai painella aamuvarhaisesta iltaan myöhään. Sunnuntait vain levätä, jos nekään.
Kun isäukko kuolee, hän myykin tämän Harvalan, maksaa tytöille,Johannalle ja Ilonalle osansa, ja menee kaupunkiin, elämään helposti.
Ei kai hän jaksa paremmin kuin muutkaan Harvalan suvussa. Isäkin on käynyt kauppaa ja isoisät lienevät olleet kokonaan kauppasaksoja, markkinain kävijöitä.
Eikä taida talon pito nykyään kannattaa. Pitäisi tehdä työtä niinkuin ennen tekivät, ja kuka sitä jaksaa enää nykyisistä. Palkkaväki ei kai kehtaakaan. Pitäisi olla niitä vanhoja, kasaantuneita ukkoja, jotka eivät väsyneet vuorokauden mittaisissa päivissä. Kas vaan, Sironmaassa on vielä työväki pelloilla. Ja kaura niillä on paljon pitempää kuin Hankalassa. Sanotaan sironmaalaisissa olevan maahenkeä. Ja sitä kai täytyy olla, kun kolmekymmentä tuhatta saadaan joka vuosi meijeristä, siihen vielä lisäksi muita tuloja.
Pentti laski hevosen hakaveräjästä, kun pihassa ei ollut hevosille enää mitään antamista. Joka kevät loppuivat Harvalassa eläinrehut kesken. Niitä saatiin vähän ja osa mätäni jo korjatessa haasioilla ja seipäillä. Sattui muita kiireitä, eikä muistettu ajaa latoon. Vanha tamma huokasi veräjällä. No, ei siinä auta huokailu, muuta kuin alat etsiä ruokaasi. Kaikki paikat on jo kaluttu ja ostettukin. Horjuvat ne taas aurassa, mutta horjukoot. Harvalan maista ei saa koskaan niin paljon että riittäisi.
Ei saa, kun ei tehdä työtä, sanoo Elia, isäukki. No, kaipa siinä on sekin, mutta työnteko on vaikeaa, ja siksipä isäkin on ennen käynyt kauppaa ja äiti on hoitanut taloa.
Äidit ne hoitavat monessakin taloa. Kas, että hänkin voi sen tunnustaa. Kiviniemessä ja Louhella ja monessa muussa. Louhen ukko käy uskovaisten seuroissa ja vähät välittää pelloista. Kun Louhen emäntä hoitaa tarmolla taloutta ja teetättää joka saralle suuren tunkion, ja pelto kasvaa niin että kohisee, niin ukko luulee sen omaksi ansiokseen. »Noin se hänelle siunaa ja kaikille uskovaisille.»
Niin se on tehnyt isäkin ennen. Rehmänyt kaupungeissa ja markkinoilla ja vuoroon kulkenut seuroissa, lie väliin saarnannutkin. Äiti on puuhannut yöt ja päivät. Nyt jo väsyy ja taitaa surra, kun tuli ahtaat ajat ja väliin on puutteellisuuksia.
Kas kun ei ole vielä saunaakaan lämmitetty.
Pentti istahtaa veltosti tuvan kuistin portaalle.
— Nytkö sitä jo palattiin töistä? sanoo vanha Elia, joka on kävellyt pihamaalla. — Renki vötkähti jo äsken tupaan ja nyt tulit sinä.
* * * * *
Eliaan hiukset ja parta olivat jo harmaat. Vartalo oli jo käpertynyt eikä huolinut, vaikka omistajansa koetti sitä väkivalloin oikoa.
Joskus täytyi turvautua jo keppiinkin, mutta näkö oli hyvin säilynyt, vaikka se Mikko-veljeltä oli mennyt jo kokonaan. No, Mikael joi, mutta hän, Elia, ryyppäsi.
Elian silmissä oli nytkin tuikea ilme, kun katseli siinä poikaansa.
— Sinä et kehtaa tehdä työtä.
Pentti naurahti. Useinpa hän oli sen syytöksen saanut kuulla.
— Eikö riitä se mitä teen? Ja tekeekö sitten meillä muut enemmän?
— Sepä se, ettei tee sinä eikä muut. Meillä ei tee muut työtä kuinJohanna ja äitisi. Hän on tehnyt aina.
— Silloinkin kun isä on laiskotellut ja käynyt seuroissa ja markkinoilla, virkkoi Pentti ja röhähti nauramaan.
Ukon kasvoilla värähti, mutta hän ei välittänyt, jatkoi vain:
— Sinussa ei ole talonpitäjää. Konekauppias ja vakuutusagentti sinusta vain on tullut, vaikka olen rukoillut puolestasi.
— Siinäpä näette, ettei rukous auta, pisti poika väliin.
— Ei näy auttavan. Talo menee suvun käsistä, ei auta… Ilona laiskottelee, ja kun äiti kuolee, lähtee tästä pian Johanna. Nytkin on rukiit olleet aikoja lopussa. Ei ole rahaa. Ilona syö kermat ja sinä veit siemenohran loput viinoiksi.
— Se on vale!
— Eikä ole. Johanna löysi meidän säkin sieltä… jossa sitä helvetin lientä keitetään. Vai vale. Häpeisit!
— No kun isäkin on ennen juonut, sanoo Pentti ja nauttii, että voi isäänsä muistuttaa nuoruudensynneistä.
— Niin, mutta minä olen katunut ja löytänyt armon. Sinä sitävastoin…
— Voinhan minäkin sitten katua, kun vanhenen.
— Ja sitä ennen on sinun hävitettävä talo. Häpeä poika!
Elia poistui ja Penttikin lähti kylille illallista odottamatta.
Palasi sieltä vasta puolisen ajoissa seuraavana päivänä. Kustaava, vanha äiti, oli huolestuneen näköinen. Talon huolet ne häntä painoivat. Ei tahtonut enää saada ruokaakaan riittämään. Jauhoja piti ostaa ja muutakin, ja Lindruusi, kylän kauppias ei antanut enää velkaa. Oli koetettava toisesta ja kolmannesta. Niissäkin oli useamman vuotista, mutta annettiin vielä, kun hän puhui ja selitti.
Elia ei saanut mitään aikaan, ei enempää kuin ennenkään. Kuljeksi kartanolla ja valitti yhtämittaa talouden alaspäin menoa. Hän kyllä sen olisi huomannut, narisemattakin, Ei se siitä parantunut Ennen oli hän jaksanut hoitaa kaiken, vieläpä saanut jotain jäämäänkin taloudesta. Nyt tämä uusi aika oli toista. Vierasta täytyi pitää ja maksaa kalliit palkat Hyvä isä, miten paljon tällekin nykyiselle rengille oli täytynyt luvata. Neljäsataa kuussa ja talvella talosta päällysvaate. Ennen maksettiin rukiilla ja säästettiin rahat. Nyt piti ostaa kahviakin monta kiloa kuukaudessa. Mikään muu ei kelvannut kuin puhdas kahvi.
Ja sitten vilja loppui joka vuosi. Sen mitä meijeristä sait, pane viljaan ja palkkoihin, ja verot ja muut menot nostivat velkamäärää.
Ilonasta tuli sitten semmoinen surun lapsi hänelle. Rippikouluaan ei käynyt ihmisiksi. Tavattiin poika keskellä yötä makuuksesta. Käy kylillä ja laittaa aina vaatteitaan. Hänen täytyy juosta vanhoillaan ja nähdä joka päivä sitä laiskottelua. Toinen tämä Pentti, ainoa poika, suvun jatkaja. Maahan sitä ei saa kiintymään, ei millään. Tekee muutaman päivän ja lähtee kylille. Nälkäisenä palaa ja äyskii vaatteistaan, tahtoo rahaa. Senkin seitsemän liikkeen ja yhtiön asiamiehenä se on ja kuluttaa viinaan, minkä niistä saa.
Ja sitten Harvalan mailla ei ole enää mitään siunausta, eikä muullakaan. Kaura kuivaa laiholle isolla suolla ja ohra tuli harvaa ja sen syö taas ruoste, kun ei saatu ajallaan tehdyksi. Menneellä viikolla kuoli toiselta sialta porsaat ja joka kesä on karjassa punatauti.
Kun pääsisi pois kokonaan näkemästä tätä surkeutta.
Päivällispöydässä vallitsi ärtynyt mieliala. Puutuopit, jollaisia vielä käytettiin Harvalassa, kolisivat kuin uhitellen pöydän pintaan, ja renki löi puukkonsa seinään syömästä päästyään niinkuin olisi tahtonut lyödä sen jonkun rintaan.
Vanhan Elian jurina sen semmoisen tuulen aiheutti.
Huonosti tehdyistä töistä valitteli, ja kukapa sitä suvaitsi.
Kustaava koetti rauhoittaa Eliata, mutta sai tältä pisteliäitä sanoja.Joko hänkin puoltaa laiskureita ja eikö hän välitä, miten tehdään.
— Jo minä tiesin, miten kauralle käy, kun näin miten se tehtiin, sanooElia. Kahdeksan hehtolitraa kylvöä menee, ettei kaiketi sirppiä tarvita.
— Olisi isän pitänyt tehdä itsensä, sanoo Pentti.
— Hyvä kai sitä on toisten työtä parjata, kun itse ei tee mitään.
— Eikä ole milloinkaan tehnyt.
Senkin sanoo Pentti, ja Elia ihmettelee, miten poika uskaltaa. Mutta kukapa nykyään osannee kunnioittaa vanhempiaan, tämä hänen sukunsa jatkaja vähimmin.
Päivällisunesta ei Harvalassa tahtonut tulla loppua. Iltapuoli oli käsillä päivästä, kun haukotellen painuttiin töihin. Elia kuorsaili tuvan pöydän takana penkillä, eikä olisi ensimmäisenä siitä herännyt, vaikka seinän hänen kohdaltaan olisi repinyt.
Kustaavan täytyi melkein hätääntyä joka päivä siitä päivällisunen runsaudesta. Miten kauan hän tätä tällaista jaksaisikaan. Elia vielä nostelee vain kiviä hänen kuormaansa. Noustuaan viimein pöydän päästä ja runsaan puoli tuntia mietiskeltyään aloittaa:
— Sinun pitäisi hoitaa tarmokkaammin taloutta. Minua ne eivät tottele, ja kun sinä ne kerran saat vähänkin tekemään, niin miksi et vaadi enempää. Pitäisit Pentin ohjakset tiukalla.
— Minkä minä hänelle saan, aikuiselle miehelle. Voisithan sinäkin sen tehdä.
— No, kuulethan, miten poika vastustaa minua. Kohtelee suorastaan niinkuin en olisi hänen isänsä. Miten sinä aiot selviytyä tästä syksyyn, kun kaikki näkyy loppuvan.
Kustaava pesee astioita. Ilona sitä ei tee ja palvelija on täytynyt laittaa kuokkimaan. Ilona on varmaankin loikomassa kamarinsa sängyllä, lukemassa romaania, mutta hänen täytyy jättää ruokaleponsa.
— Velkaa minun on pitänyt tehdä.
— Kyllä minä sen tiedän, että velkaa on talo täynnä, mutta miten sinä aiot ne velat maksaa?
Kustaava istuu penkillä, kesken astiain pesun, tukeutuu käsillään penkin laitaan, kuin siten pysyäkseen kokoon painumasta. Silmissä on melkein hätääntynyt ilme.
Mitä varten Elian täytyy häntä aina ahdistaa tuollaisilla kysymyksillä, vaikka hyvin tietää kaikki, miten on ja miten täytyy hänen tehdä.
* * * * *
Gaabriel, Elian veli, Porraslahden isäntä, on tullut: tupaan, eikä Elia viimeistä kysymystä tehdessään ole huomannut häntä. Kustaavan surullinen katse hakee apua Gaabrielilta.
Gaabriel-setä istuu raskaasti penkille, Eliaan eteen syrjittäin.
— Kustaavaltako sinä sitä kyselet, heittiö, miten velka on maksettava.Sinun se on tehtävä.
— Millä minä maksan?
Elia koettaa naurahtaa, mutta ei onnistu. Mikä sen Gaabrielin siihen taas lennätti. Se käy Kustaavan puolesta aina häntä vastaan.
— Voit laittaa talosi kuntoon niinkuin minäkin. Minä en voi sitä uskoa, ettetkö siihen kykenisi, kun olisi vaan halua. Tahto sinulta puuttuu.
— Niin, niin.
Elia nyökäyttelee harmaata päätään. Hyvähän Gaabrielin on sanoa, kun suonissa ei ole ollut sitä sellaista kirottua verta kuin hänen. Vierasta verta, joka on särkenyt hänessä kaiken.
— Kustaava on vuosikymmenet hoitanut taloa. Nyt voisit jo sinäkin yrittää. Häh, muka vierasta verta. On sitä ollut minunkin suonissani esi-isien markkinakiihkoa, mutta työn avulla minä sen olen voittanut.
— Sinä oletkin vanhempi. Olet aina ollut. Pienenä kannoit meitä toisia aina selässäsi.
Elia heilutti päätään avuttomana, mutta ei saanut sillä Gaabriel-veljen äkäistä ilmettä sulamaan.
Gaabriel jatkoi:
— Pentti jatkaa samaa peliä kuin sinäkin. Käy markkinoilla, tekee henkivakuutuksia ja konekauppoja kuin mikähän maaton kulkuri. Työtä hän vieroo ja — Gaabriel-setä mietti, sanoisiko — olen kuullut, että hänen sukunsa pitäisi olla jatkumassa kahdeltakin eri haaralla. Ymmärrätkö sinä: piikojen kanssa!
Viimeiset sanat jyräytti Gaabriel kuin moukarin siltaan.
Elia hätkähti. Kustaava oli poistunut, tuvasta, eikä saanut kuulla tätä murheellista uutista.
— Niinkö…? ja minä kun… minä olen aina uskonut, että Pentti sen puolesta käy kunnian teitä.
Gaabrielin kova nauru viilteli Elian omaatuntoa.
— Kunnian…! Samoja teitä se käy poika kuin sinäkin.
Elia vaikeni ja Gaabrielin kävi jo sääliksi hänen surulliseksi käynyt kasvonsa.
— Enhän minä tahdo olla tuomari, mutta toisin voisit edes nyt jo menetellä. Sinun pitäisi auttaa Kustaavaa, eikä kiusata häntä aina. Harvalan maat ovat mitä parhaimpia, ja minä koetan puhua Pentillekin. Pääsette kyllä pian tasapainoon, jos teissä on vähänkään tahdon lujuutta.
Gaabrielin mentyä istui Elia entisellä paikallaan. Niin, niin, se hänen onneton verensä… Se veti aikoinaan markkinasta markkinaan, seikkailusta seikkailuun ja kotikamara ei viehättänyt. Gaabrieliin sitä sattui vähemmän. Hän tuli äitiinsä, ja koko suvun sairas veri sattui hänen suoniinsa. Pentti käy sellaisilla poluilla… tulee häpeää. Eiköhän vielä Ilonakin? Sekin käy kyliä eikä tartu talouteen. Läpinäkyviä vaatteita laittaa, eikä Kustaava saa sille mitään. Itsepäisempi se on vielä kuin Pentti. Höh, höh, sitä jumalan rangaistusta, mikä näistä lapsista hänelle koituukaan.
Elia köpitti kartanolle. Kas, kun Gaabriel ei puhunut mitään Mikael-veljestä eikä hänen erheistään. Mikaelillakin oli ollut talo, mutta juonut sen ja asui nyt mökissä. No, siitä sai hän kyllä omalla työllään mitä tarvitsi. Oli kokonaan jättänyt maailman, ei käynyt kylissä, ei Harvalassakaan. Kun hän menee — jos sattuu joskus menemään — Mikon mökille ja alkaa puhua uskon asioista, suuttuu se ja käskee menemään hiiteen. Sanoo palvelevansa jumalaansa mökissään, eikä tarvitsevansa jaaritusta uskonnosta.
* * * * *
Ilona on saanut käsiinsä romaanin, jossa kuvataan suuren kaupungin yöelämää. Kuvaus kiihdyttää häntä ihan mielettömästi. Ah, päästäpä Helsinkiin, taikka vieläkin kauemmas. Ei, mutta hän ihan tukehtuu, ellei liikuta jäseniään.
Ilona nousee sängyltä, oikoo käsivarsaan, katselee niitä kaapin suuresta peilistä, hymyilee. Kyllä ne ovat täyteläiset ja kauniit. Saisipa ne kiertää jonkun sellaisen avorintaisen ja pitkätakkisen nuoren herrasmiehen kaulaan. Talojen pojat eivät ole kerrassa mitään. Eivät osaa hyväillä. Mitä se äiti taas siellä morisee. Ei hän nyt kuitenkaan kesken romaanin mihinkään lähde. Tehköön piika. Hänen kauniit kätensä pilaantuvat pesuvesissä. Onkohan ensi sunnuntain illalla tanssit Haanperässä. Haanperän Martta se tietää elämästä. On ollut kaupungissa ja seurustellut herrojen kanssa. Martan veli, Eero, on sievä poika, mutta semmoinen maamyyrä. Sellaisesta ei oikeat tytöt välitä.. Pitää osata hurjastella ja… no, tanssittaa hän minua saa ja pitää hyvänä jos osaa, mutta muuhun, niinkuin hän esittelee, vakavampaan siihen ei suostuta.
Kustaava vaatii Ilonaa pyykille, mutta Ilona pistää ovensa lukkoon ja oikasee rehevän vartalonsa sängylle ja tarttuu romaaniin.
Kohta tulee Elia oven taakse ja lyö oveen nyrkillään.
— Kuulitko sinä mitä äitisi sanoi?
— Kuulin, kuulin, mutta minun koskee päähäni En jaksa pysyä pystyssä.
— Vai koskee. Laiskuuttasi se on kipeä. Laita työhön itsesi tahi lähde tiehesi, sanoo Elia.
— Mihin minun pitää lähteä?
— Henkeäsi elättämään. Täällä sinua ei laiskana elätetä.
— Niin lähdenkin. Menkäähän nyt matkaanne sieltä. En minä nyt heti lähde kuitenkaan.
Elia poistuu muristen. Hänen täytyykin ottaa lukko pois ovesta, ettei tytär saa sen takana laiskoilla. Ja lähdettävä sen on talosta, ellei tahdo yrittää työntekoon. Pentti kuitenkin joskus tekee työtä ja ehkä vanhemmiten tasaantuu. Ilona ei kelpaa kenellekään emännäksi, kukaan siitä ei huoli. Ei muuta kuin kuluttaa taloa. Se tyttö on Herran vitsa hänelle ja Kustaavalle.
Elia käy pihamaalle, tarkastelee aittoja ja talouskaluja. Muistot menneisyydestä kurkistavat joka nurkasta ja syyttävät. Tuossa on vanha reki. Se on ollut siinä liiterin päässä kumossa jo toistakymmentä vuotta. Se oli hänen markkinarekensä. Sillä vietiin! viljaa ja nahkoja kaupunkiin ja tuotiin viinoja. Kerran oli kokonaista kymmenen olutkoria reessä ja ankkuri viinaa. Se on ollut tuossa raajarikkona niin kauan, eikä kukaan ole uskaltanut siihen kajota, heittää sitä syrjään, särkeä.
Hän kyllä uskaltaa.
Elia polkee, lyö ja hakkaa reen kappaleiksi. Se on raudoitettu, eikä se tahdo särkyä.
Noin se istuu syntikin lujasti ihmisessä, niinkuin nuo puukappaleet rautakiskoissa. Saat kiskoa ja repiä, eikä se tahdo irtautua ruumiistasi.
Hän kyllä tuntee sen. Viallinen veri huutaa usein entisiä nautinnoitaan, viinaa, naisia, kulkurielämää. Täytyy masentua, kun ei mitään saa.
— Mitä sinä siinä?
— Löin tuon vanhan syntikapineen kappaleiksi.
Kustaava hymähtää:
— Se rekikö sinua syntiin vietteli?
— Se oli kuitenkin välikappale.
Elia kävelee ja miettii. Kantaa reen kappaleet tuvan puulaatikkoon. Niitä olisi vielä muitakin markkinamuistoja. Isoja pulloja aitan nurkassa. Joku nykyisistä viinankeittäjistä on niitä varastellut tarpeikseen. Ehkä Penttikin.
Silloin ostettiin ja juotiin. Nyt keitetään itse ja juodaan melkein yhtä paljon. Eikä hän kyennyt huomaamaan mitään eroitusta ajassa, vai eikö sitä ollutkaan. Ei liene nykyinen aika sen parempi kuin entinenkään.
Mitä? Eikö Pentti ollut taas pyhävaatteissaan? Se lähtee taas niille asioimismatkoilleen. Ojat jäävät suolla siivoomatta ja pellon kyntö rengin varaan.
Noin sitä läksit ennen sinäkin, kesken kiireimmän heinäpoudan. Hänen toinen minänsä sanoo tämän totuuden, ja Elian on sitä kuunneltava. Kun viina loppui, niin puuhasit seurat Harvalaan. Ei siinä saanut tulla kysymykseen heinänkorjuu, rukiinkylvöt, eikä muut maalliset asiat. Veisattiinkin uskonveljien ja sisarten kanssa että »kel esteenä on emäntänsä, ken koitteleepi härkiään.» Niin, niin. Pentti tuossa lähtee samaten, eikä katso talon kiireitä.
— Mihin sinä nyt…?
— Asioille vain, sanoo Pentti ja kiirehtii isänsä ohi.
— Samoille kuin ennenkin, joutavanpäiväisille.
— Eihän ne kaikilla ole asiat yhtä tärkeitä, sanoo Pentti lähtiessään pihan yli kylätien päähän, ohi suvituulessa lainehtivan, harvaksi jääneen ruispellon.
Metsässä kauempana lauloivat linnut ja kukkui käki. Merkillistä, etteivät ne tulleet Harvalan kartanolle. Leppälintu yritti pesiä joka kevät vanhaan yksinäiseen koivuun aitannurkalla, mutta harakat ajoivat sen pois. Pääskysetkään eivät viihtyneet Harvalan katonräystäissä. Joka vuosi lensivät ne ohi kylän toisiin taloihin.
Pentti hoippuu kahden maailmansa välillä, voimatta kiintyä kumpaankaan. Hänen elämänsä on viimeisimmässä vaiheessaan muodostunut tarmottoman ihmisen elämäksi. Etsijä hän on, joka ei löydä mitään.
Lahermassa, etänaapurissa on tytär, Helena, ja häntä on Pentti katsellut jo pitemmän aikaa, mutta tyttö ei välitä hampparimiehistä. Hyvillekin kosijoille on hän antanut rukkaset. Pentistä on tyttö jonkun verran pitänyt, mutta pitää pojan tarpeellisen välimatkan päässä.
Helena on terve ja voimakas, hänen suvussaan ei ole ollut yhtään heikkoa, epäkelpoa ihmistä. Tytön rehevä olemus, vaaleat hiukset ja vakava katse tekee hyvää katselijalle. Mutta silmien loisteliaasta väikkeestä ja poskien hymykuopista ei pääse moni osalliseksi.
Ei usein Penttikään.
Helena ei tahdo tuhlata itseään missään muodossa nykyajan tapaan kenellekään, vaan työntää kylmänä lähentelijät luotaan.
Lahermassa on nimipäivät ja Pentti on sattumalta joutunut toisten vieraitten mukaan. Hän oli kyllä aikonut muutenkin mennä Lahermaan, mutta toisten mukana oli helpompi mennä. Yksin mennessään täytyi aina, Helenan nähtyään, tuntea huonoutensa. Tuntui siltä kuin tyttö olisi sinertävän harmailla silmillään katsonut lävitse ja nähnyt kaiken sen, minkä häneltä olisi tahtonut salata.
Helena oli tervehtinyt ystävällisesti ja Pentistä näytti, niinkuin tyttö olisi ollut hyvillään hänen tulostaan. Vieraat pitivät remuavaa iloa. Yhdessä nurkassa pelattiin, toisessa tehtiin arpaa, kenen häitä ensiksi tanssittaisiin. Nuori nauru helisi huolettomana.
Pentti katseli Helenaa mietteissään. Tytöllä oli voimakas, täyteläinen vartalo ja iloinen hän oli niinkuin toisetkin. Hänen ilonsa lähteet taisivat vain olla niin kokonaan toisenlaiset kuin toisten. Siinä oli Kiviniemen Elli, Louhen Kaisu ja monta muuta, sisar-Ilonakin. Kaikilla heillä oli jo ollut lukuisat suhteensa ja elämänkokemuksensa. Louhen Kaisu oli kerran sanonut hänelle, ettei maksanut olla niin kovin pidättyväinen, kun kerran kaikki tahtoivat nykyään maallakin elää ja olla niinkuin kaupungeissakin.
Kaikkiko? Ei nyt sentään aivan kaikki. Siinä oli Kaisu sanonut väärin. Tuokin Helena tuossa… Vaikka hän siinä suhteessa erosikin muista, niin useimmat kuitenkin pitivät hänestä.
Pentti oli jäänyt hieman syrjään toisista ja istuskeli hiljaisena savukettaan poltellen. Tuntui, niinkuin toiset olisivat hieman vieroneet häntä. No, eipä se niin ihmekään. Nuo toiset olivat kaikki vauraista taloista. Taloista, joissa jokainen teki työtä. Jos olisi heiltä kysynyt, miten he aina jaksoivat raataa aamusta myöhään iltaan, olisivat he nauraneet hänelle. Kai sitä omaa työtään jaksoi tehdä, kun tiesi, että maa korvasi voimat monenkertaisesti ja varakkaana oli aina parempi elää kuin velkaisena. Niin, niin. Heidän isänsäkin olivat rakastaneet työtä. Raivanneet soita ja korpia ja eläneet tasavata elämäänsä, saaneet työstä ilonsa ja nautintonsa. Ehkä heilläkin on ollut pikku syntinsä, mutta he ovat osanneet pitää kurissa halunsa. Ja pojat ovat perineet heiltä puhtaan veren.
Hänkin, Harvalan ainoa poika, olisi tahtonut olla sellainen kuin nuo toiset tuossa. Vaikka ne eivät vieroksuneet nykyaikaista elämää, oli se heille kuitenkin niinkuin sivuasia, leikinteko, joka ei heidän työtarmoaan kuluttanut. Hän oli yksin rampa ja raihnainen heidän joukossaan.
Mutta välipä tällä. Aikamies ei sure sukuaan. Kaipa tämä elämä menee häneltä niinkuin muiltakin. Tulee pian vanhuus, ja hänestäkin ehkä tulee samanlainen kärisevä Elia kuin isäukkokin on.
Käy sitten ympäri taloa, nuuskii ja morisee pojilleen. Kaipa se sekin oli hänen perittävä niinkuin muukin.
Pentin ilme käy kovaksi, eikä hän välitä, kun toiset pyytävät häntä leikkiin. Tytöt ovatkin jo kuin kiusoillaan häntä huomaamatta ottaneet parinsa ja Helenakin on ottanut toisen. Pentti heittää savukkeensa menemään nyrpeissään ja lähtee tuvan puolelle. Sieltä tullaan häntä pyytämään ryypyille pihamaan taakse, salaa toisista.
— Ne toiset siellä niin hiton hienoja. Ei kelpaa tämä kotitekoinen.
Mikäpä siinä, Pentti ryyppää, juo. Aikuinen mies voi kyllä tyhjentää kerralla limonaadipullollisen. Kai sitä on juotava, kun kerran keitetään. Ja sitä keitetään melkein joka toisen talon metsissä, jopa kartanoillakin, karjakodissa ja kamareissa. Kansa kunnioittaa lakia, on aina kunnioittanut. Kaupunkilaiset tuottavat ulkoa, juovat kotona ja ravintoloissa, maalaiset elävät omistaan. Nyt jo saattoi kehua osaavansa keittää sellainenkin, joka ei ollut ennen maistanut tippaakaan.
Nyt olisi sinun parasta lähteä Lahermasta, ajatteli Pentti, mutta halusi kuulla, mitä Helena ajatteli hänestä. Jos tyttö olisi lupautunut hänen vaimokseen, olisi voinut koettaa tarttua maahan kiinni. Vaatia isäukolta talo nimiinsä ja yrittää todenteolla. Helenallahan olisi varojakin. Voisi maksaa velat hänen rahoillaan. Hätäköpä olisi yritellessä.
Tuntui vähän hävettävän, kun tuli ajatelleeksi Helenan rahoja. Gaabriel-setä oli joskus sanonut, ettei raha ollut pääasia, vaan ihmisyys, ja miten osasi ja tahtoi hoitaa taloutta.
Pentti istui vieraskamarissa. Helena oli saatellut toisia ja palasi.
— No, taloksiko sinä aiot jäädäkin?
Helenan hymy oli hieman epämääräistä.
— Niin, jos vain kelpaan kotivävyksi.
— Se on kysyttävä isältä, haluaako hän sellaista, sanoi tyttö.
— Entä sinä itse?
— Minä en nyt ainakaan.
Helena seisoi pöydän ääressä eikä enää hymyillyt. Pentin olo kävi hieman vaikeaksi.
— Niinpä minä saan kai sitten palata tyhjänä, sanoi hän.
— Mitä sinä sitten tulit hakemaan? Sitäkö vävyn paikkaa?
Nyt oli jo tytön äänessä ivaa. Se näkyi värähtävästä suupielestäkin.
— Sitä minä en tullut pyytämään, vaan sinua itseäsi. Nyt on kertakaikkiaan niin, että Harvalasta ja minun elämästäni ei tule mitään, ellet sinä tule vaimokseni.
Tyttö nauroi niin että helisi.
— Ja sen sinä luulet käyvän niinkuin jonkun lehmäkaupan vain. Taloutesiei oikein vetele, itse olet päättänyt ottaa eukon, noin vain yhtäkkiä.Tulet sitten tänne ja sanot, että nyt asiat on niin, että on lähdettäväHarvalan emännäksi.
Helena nauroi vieläkin, niin että valkoinen hammasrivi loisteli.
Pentti ei oikein tietänyt ottaisiko tytön sanat totena vai leikkinä.
— En minä tietysti siten… tahdoin kysyä, välitätkö sinä vähääkään minusta. Luulin, että pitäisit suorista sanoista.
— Niistä minä aina pidän, mutta sinun sanoistasi olisi voinut suuttua vaikka silmittömäksi.
— Voithan tehdä sen ja käskeä minut ulos, sanoi Pentti koleasti.
— No, kai sinä siitä lähdet käskemättäkin, sanoi tyttö.
— Siis minun on mentävä?
— Niin kai. Kaupasta ei nyt taida tulla mitään tällä kertaa.
Taaskin se tytön nauru viilteli Pentin loukattua itserakkautta. Tyhmästi kai hän oli puhunutkin, mutta tarvitsiko tytön tuossa olla niin kovin purevan ivallinen.
Pentti nousi ja painoi hatun päähänsä.
— Hyvästi sitten.
— Kuulehan, ei sinun tarvitse suuttua, sanoi Helena. — Tiedät hyvin, että monta olen tyhjänä palauttanut, jotka ovat noin vaan tulleet kyselemään. Olet pilannut kaiken. Ja senkin tahdon sinulle sanoa, että luulisitko minun sellaisesta miehestä välittävän, joka vain minun ja yleensä toisen avulla pyrkii nousemaan. Sen täytyy olla omin voiminensa mies, jota joskus rakastan.
— Niin, niin, mutta minun on turha yrittääkään, kun sinä et kerran välitä minusta, sanoi Pentti.
— Etkö voi oman itsesi vuoksi yrittää?
— Kyllä niinkin, mutta… hyvän naisen avulla sen luulisin käyvän helpommin.
Helenan kasvoilla näkyi joku pehmeämpi piirre. Tyttö kääntyi katselemaan ikkunasta ulos.
— Sinun tähtesi olisin tahtonut koettaa juurtua maahan, mutta nyt se on samantekevää, jatkoi Pentti.
— Minunko vuokseni vain, eikö muuten?
— Niin. Muussa tapauksessa ei kai maksa vaivaa. Yksinäinen mies aina elää helpommin maailmalla.
— Sellaisetko ajatukset sinulla onkin itsestäsi, sanoi Helena. — Sitten taitaa olla tarpeetonta yrittää kenenkään vuoksi.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Pentti seisoi ovensuussa ulos katsellen. Tyttö sormieli esiliinansa kulmaa. Ulkona oli poutainen ilta ja koira haukahti jossain pihalla. Viimeiset saunassa kävijät palasivat ja puhuivat huomisista töistä.
Helena oli joskus luullut pitävänsä paljonkin Pentistä. Ehken se oli ollut harhakuva. Jos Pentti nytkin olisi puhunut toisin. Sanonut laittavansa talon kuntoon, tekevänsä yötä ja päivää työtä, ja sitten, kun on jättänyt entiset puuhansa ja aloittanut maasta käsin, sanonut tulevansa pyytämään häntä vaimokseen, niin ehkäpä hän olisi voinut olla toisin Pentille kuin nyt voi.
Työn hiki kulmaluilla, sellaisesta miehestä hän piti. Miehestä, joka osasi luottaa itseensä, eikä ruikuttanut toisten apua.
— Minun taitaa siis pitää jättää kaikki sentapaiset suunnittelut mielestäni, virkkoi Pentti.
— Ainakin sinun ensin on opittava auttamaan itseäsi, sanoi Helena, ja hetken perästä, kun Pentti oli jo ulos astumassa:
— Ei luulisi olevan vaikeata viljellä omaa maata ja jättää vakuutuksien ja kauppojen teko.
— Hyvästi!
Pentti löi oven kiinni oikeastaan lujemmin kuin oli aikonutkaan. No, eipä siitä vahinkoa… Helenan viimeiset sanat kuuluivatkin jo hävyttömiltä.
Näytti niinkuin pihamaalla olisi kaikki nauranut hänellä. Kuolleet esineet, reki, kääsit ja liiterien avonaiset ovet. Luuli kuulevansa melkein räkätystä. Täytyi purra hammasta ja kirota, sylkäistä.
Korpirastas vielä viserteli valoisassa yössä. Tuomi varisteli kuihtuvia kukkiaan tyveneen veteen rantapolun varrella, jota Pentti kulki, hattu silmillä.
Niillä on rehevät suvitouot ja ruis kuin seinää, ja Harvalassa on semmoista kuin on. Noita tuomen kukkia on Helena kerännyt kamariinsa ja aittaansa ja joku on ehken saanut hengittää niiden ja tytön ihon tuoksua kevätyön hämärässä. Onko ehken sellaista ollut. Hänellä nyt ei ainakaan ollut, eikä tule olemaan. Laherman tytär on ylpeä, ja hän teki suuren laskuvirheen, luullessaan saavansa tytön vain noinikään.
Kirveli aikatavalla. Kaikki ne entiset ja tämän keväiset kevätyöt, jotka hän oli viettänyt kuherrellen tyttöjen, yhtäkkiä ei voinut muistaa kuinka monen, aitoissa, eivät sen rinnalla olisi olleet mitään, jos olisi saanut tämän yön viettää Helenan huoneessa, hänen lähellään. Mikä ihmeellinen siinä tytössä niin vetikään puoleensa.
* * * * *
Harvalan talossa on neljäsataa hehtaaria maata ja avara pirtti ja useita kamareita, mutta Pentti taikoo tälläkin kertaa muutaman yksinäisen torpan tuvan penkillä ja hautoo ajatuksissaan elämäänsä. Ulkona on valoisa kesäkuun yö ja käki kukkuu vielä ja korpirastas visertelee siinä aivan lähellä. Pentillä ei ole mitään halua mennä kotiin. Näin yksinään, kylillä, on mukavampi. Kotona ärisee Elia, ja äidin kärsiviä kasvoja on vaikea aina katsella. Johanna kulkee tuvan ja pihamaan vaiheilla aina äkäisen näköisenä ja mutisee.
Ja kun työnteko sellaisessa talossa on niin toivotonta. Ja kun elää muutenkin. Ja kun ei ole mitään, jonka vuoksi kannattaisi tehdä työtä. Kilometrien päässä, eräässä talossa nukkuu tytär, jonka vuoksi oli aikonut panna kaikki voimansa maan kimppuun ja tappaa vähitellen laiskottelun verestään. Tämä tytär luulee, että nykyaikana on vielä sellaisia ihmisiä kuin ennen. Luulee, että sellainen sukukirojen painama kuin hänkin, voi tulla hyväksi ilman auttavaa kättä. Uskoo miehuuteen, joka sekin saattaa mennä hyvin vähäiseksi sukupolvien sairastellessa.
Hän on viipynyt päiviä sellaisissa taloissa, joissa onnelliset, ehjät ihmiset uurastavat maan kimpussa aamusta iltaan ja joissa maa siunaa raatajansa vaivat. Sellaisissa taloissa on vaikea viipyä, jos ei unohda itseään ja kotiaan. Se unohtaminen käykin häneltä helposti siellä, missä on nuoria. Hänen tuttavapiirinsä on laaja. Harvalan poika on taas kulkemassa, sanotaan. Toiset sanovat sen pilkka mielessä, toiset hyväntahtoisesti hymähdellen: On sekin. Ei kehtaa olla kotonaan ja tehdä oikeata työtä. Sellaisissa taloissa ovat pojat ystäviä ja puteli on vieraankin varalle. Heidänkin elämässään on jotain vinossa, ja pullosta haetaan unhotusta. Sellaisissa taloissa eivät tyttäret viero kulkijaa, vaan antautuvat hetkelliseen iloon, ajattelematta tulevaisuutta.
Käki lakkaa kukkumasta. Rastas vielä silloin tällöin, kuin unessa, visertää. Nuoren koivun tuoksu tulvii sisään avonaisesta ikkunasta ja vie unen.
Hän kaipaa Helenaa, hänen kirkkaita silmiään, rehevätä vartaloaan, käsiään. Niistä käsistä koituisi hänelle siunausta, mutta ne eivät tartu hänen käteensä.
Aamulla torpan mies ihmettelee, että Harvalan poika makailee heidän tupansa penkillä.
— Mihin sitä ollaan menossa, vai tulossako lietäneen? kysyy Pentiltä.
— Ei olla tulossa eikä menossa. Muuten kylillä vain.
— No millä asioilla sinä sitten liikut?
Pentin on jostakin syystä hieman vaikea vastata.
— Koneita myymässä ja vakuutuksia tekemässä.
Tuntui siltä kuin vanha seinäkellokin olisi pysähtynyt kuullakseen tarkemmin.
— Vai semmoisilla asioilla, talonpoika!
Ja sitten mitataan Pentti päästä jalkoihin katseella, joka sanoo: etpä liene kunnon renkimiehen veroinen.
Pentin on vaikea olla enää yhtään hetkeä tuvassa. Hän kysyy maksua ja lähtee. Pihamaalla hän kuulee miehen sanovan:
— No, eihän se ihme… sellainen sillä oli isäkin.
Sellainen on hänellä ollut isäkin! Tyhjäntoimittaja ja kulkuri. Siinä hän taas kuuli syntyperänsä, sukunsa kunnian. »Sellainen sillä on ollut isäkin», jyskyttää Pentin aivoissa kylätietä kulkiessa.
Sellainen sillä on… Mitenkäpä sitä poika voi saada pohjaa jalkojensa alle, kun isä on ollut sellainen. Ja Helena luulee, että sen kyllä saa, jos yrittää. Mistä hän tietää, mitä on olla veren kiroissa, kyläläistensä painamana, työhaluton.
Helena. Se oli siinä taas, kylätiellä, hänen edessään. Voimakas vartalo kävelyn tahdissa notkahdellen, silmissä se ihmeellinen katse, jota nähdessä tuli ajatelleeksi noin hyviä asioita.
Miksi hänen, tällaisen irtolaisen, piti kiintyä Helenaan? Se oli ehkä pisara Gaabriel-sedän verta, joka hänessä kaipasi hyvää ja kaunista, mutta se hukkui Elian, isän, rauhattomaan vereen.
* * * * *
Kankaanpäässä on kesävieraita, helsinkiläisiä, ja Pentti joutuu heidän kanssaan viettämään poutaisen kesäpäivän, ihmeellisen, valoisan yön ja vielä seuraavan aamupäivän. Ah, mitä siunattuja lapsia ne sivistyneet ja kaupunkilaiset ovat hänen mielestään, varsinkin naiset! Kevyet, läpikuultavat vaatteet, harsot ovat muotia, ja ne tuovat esille nuo herkulliset, joutilaisuudessa kehkeytyneet sulot. Linda Berg valloittaa Pentin kokonaan. Hän on kyllästynyt kaupunkilaisherroihin, omiin tovereihinsa, ja halunnut uhrikseen vahvoja maalaispoikia, talollisten jänteväjäsenisiä nuoria miehiä. Kun he kiertävät vahvat käsivartensa hänen rehevän vartalonsa ympärille, on siinä suurin autuus.
Kankaanpään jäykkäniskaista poikaa ei hän ole saanut lumotuksi. Kaikki hän on koettanut sen jurrin taivuttamiseksi, mutta ei lämpiä eikä kuumene. Hän on tullut lähelle, laskenut kädet silmille, ne ihanat vaalean ruusun väriset sormet, joissa on suipoksi leikatut kynnet kuin kissalla. Lähentänyt suloisen suunsa tämän jurrin kaulaan, purrut korvalehdestä, näyttänyt kaikki sulonsa uimarannalla. Mutta tuloksetta. Kankaanpään jättiläinen on kivestä, jäästä, tahi muusta käsittämättömästä aineesta.
Pentti suuressa kaipuussaan sortuu pian uhriksi. Linda, — Lintu, joksi häntä talossa sanotaan — kaunis kulttuurikukka, valloittaa hänet muutamassa tunnissa.
Loiotaan nurmella, käydään marjassa. Viehkeänä esittää Lintu uintia ja nautinnolla näkee vaikutuksensa voiman.
Ja Lintu visertää yhtämittaa. Pentti ei kuule enää illalla käen kukuntaa eikä korpirastaan laulua. Hän ei tunne hyttysiä, kun ne imevät verta hänen kaulallaan. Isäin veri soi nyt hänen suonissaan ikuista markkinalaulua ja hän hullautuu oudon onnensa lumoihin. Pentti ei muista, että tuttujen matkojen takana on talo, jossa tyttösen vakava katse on kehoittanut häntä pyrkimään toiseen maailmaan, jossa on kestävämpiä arvoja kuin hetkellinen veren huuma.
— Minulle tulee kauhea ikävä, kun sinä lähdet, sanoo Lintu ja puristautuu Penttiin ja imeytyy punaisella suullaan Pentin kaulaan kuin iilimato.
— Minä tulen pian uudelleen.
— Oikeinko pian. Tulethan jo parin päivän perästä. Tahi ehkä minä voisin tulla sinne, Harvalaan. Sano, voisinko?
— Ei mutta todellakin! Sinähän voit tulla Harvalaan. Siellä on hyvä uimaranta ja Ilona pitää sinua varmaankin hyvänä.
— Niin, minä tulen vain käymään. Ethän sinä kuitenkaan minusta kauan välitä. Sano, kuinka kauan sinä pidät minusta?
— Aina, aina.
— Ei se ole totta. Miehet ovat niin huikentelevaisia. Joku talon tytär sinut täällä lumoo.
— Pyh, kyllä minä ne tiedän.
Helena sukeltautuu esiin ja pyrkii katsomaan Penttiä vakavasti silmiin, mutta hän katsoo vain siinä vieressään loikovan Linnun sääriä, käsivarsia, suuta, joka on kuin hehkuva marja. Linnun untuvaisista vaatteista tulee sokaiseva parfyymin ja ihon haju, ja Pentti olisi valmis ottamaan Linnun kotiinsa, vaimokseen, vaikka heti.
— Minä tulen ylihuomenna. Joko saan tulla niin pian? Mutta miten minä sinne osaan? Ei, sinähän jo neuvoit tien ja sitten tulet siitä järven rannasta hakemaan. Tulethan, poju? Minun tulee sinua niin ikävä. Sitten sinä tulet taas tänne, ja minä sinne, ja koko kesä on kuin kaunista satua.
— Niin, niin.
— Mutta sitten se satu loppuu ja… minun pitää lähteä Helsinkiin. No sitten sinä et kohta muistakaan. Et muista Lintuasi, et. Unohdat.
— Jospa minä vangitsenkin lintuni tänne ijäksi. Laitan semmoisen pesän että viihtyy.
— Minkähänlaista olisi olla talvea maalla. Uu, se olisi varmaan hirveätä. Ei teatteria, konsertteja, tanssiaisia. Huu, kamalata!
— Kyllä siihen tottuu.
— Mutta voisihan se olla hauskaakin. Ei mutta, se voisi olla tosiaankin hirveän hauskaa. Saada ajella kuutamoisissa metsissä ja… nyt meni joku hyttynen selkääni. Oi, ota se pois.
Lintu visersi. Pentti kuunteli ja katseli kuurona ja sokeana. Linnulla oli niin hieno ja hohtava hipiä ja täyteläiset jäsenet. Niiden pehmeä kimmoisuus ei tietänyt mitään työstä, vain nautinnosta.
Harvalassa pitäisi ryhtyä heinänkorjuuseen, mutta viikatteet ovat unohtuneet talvella takomatta ja keväällä sepän käydessä ei niitä ole kukaan muistanut. Ei vanha Eliakaan.
— Sanoinhan ma sen jo, että takomatta ne jäävät, kun minä en niitä huolenna. Sinun pitäisi, Kustaava, hoitaa taloutta paremmin, kun kerran Pentti ei välitä.
Niittokone on rikki ja seppä ei jouda aivan heti sitä korjaamaan. Hänen täytyy tehdä kaikki vuorolleen ja pajan seinä roikkuu täynnään viikatteita ja pajan edusta niittokoneita. Saattaa mennä kolme päivää, ennenkuin pääsee tähän Harvalaan koneeseen. Mutta muutaman viikatteen voi hän lomassa lyödä.
Ja niillä renki alkaa niittää apilaa, jota voimakas maa villinä kasvattaa. Mutta haravat ovat tiessään. Varren kappaleita löytyy ja vanha Elia karisee:
— Talvipuhteet istutaan penkkilöillä joutilaina. Kun minä jaksaisin kaikki tehdä, niin hyvä se kai olisi.
Renki hakee hevosia, pannakseen niistä yhden haravakoneen eteen, muttei löydä. Päivällisunta ei sai muualla kuin hevosta hakiessa, ja iltapäivällä löytyy vasta hevoset pellon läheltä metsästä.
Piika on lähtenyt pois, kun ei jaksa kuitenkaan, semmoisella ruualla. Ilona ottaa rantahiekassa auringonkylpyjä ja Johannan täytyy ehtiä joka paikkaan, kun Kustaava ei enää jaksa. Kustaava on saanut sydäntaudin, kenties jo silloin alun siihen, kun Elia kulki markkinoista markkinoihin. Nämä välivuodet hän on jaksanut, mutta nyt ei jaksa muuta, kuin pirtissä liikkua ja kuunnella Elian kurinaa.
Johanna lentää aamuvarhaisesta myöhään yöhön. Ei, hän ei kauan rupea yksinään, ellei hankita piikaa avuksi. Tämä entinen oli sanonut lähtevänsäkin sen vuoksi, kun ei ollut kylliksi poikia, miesväkeä. Renki semmoinen kuhnus, kykenemätön, ja Pentti aina kylillä. No, kyllähän sitä lajia taisi olla hänellä tarpeeksi, koskapa taisi pitää jatkaa hameen kaulustaa.
Kustaava käy kuitenkin puodista tavaraa, kun muut sitä eivät hae, eivätkä kai saakaan. Hänen täytyy, vaikka sydän lyö haljetakseen ja tien vieressä täytyy levätä. Silloin on aina parempi, kun Pentti on kotona, mutta sitten on taas huolta ja vaivaa Pentin haluttomuudesta työhön.
Ja nyt varsinkin, kun toisena päivänä tulee ja toisena menee ja se kaupunkilaisheitukka keikkuu aina sen kintereillä. Ei sano ryhtyvänsä mihinkään, ellei saa taloa nimiinsä. Kauppakirjat on tehty ja niissä on jo heidän molempain nimet, mutta Elia pitää niitä vielä takanaan. Se heitukka tuli viime viikolla, kun piti aloittaa heinää ja eikös Ilona sitä passaamaan. Lintu kuuluu olevan sen nimikin ja linnun se on lainenkin. Siipiä vailla ja poika on hulluna sen perään. Oli sanonut renki-Villelle, että ottaa sen emännäkseen. Kun pääsisi pois näkemästä sitäkin kurjuutta.
— Mikä se on tämä nainen, joka hyppii kuin harakka tässä kartanolla? kysyy Elia Pentiltä, kun Lintu tulee toistamiseen taloon.
— Onpahan vaan joku neiti… kesävieraana Kankaanpäässä.
— Joku kaupunkilaisheikale varmaan.
— Hävetkää toki!
— Mitä mun pitäis' hävetä?
— Semmoisia nimityksiä oikeista ihmisistä.
— Oikeista! Kyl'maar minä ne tiedän, kuinka oikeita ovat. Sinä näyt hyppäävän sen perässä, kun et kehtaa työtä tehdä.
— Ja mikä sitten, jos niin teen?
— Se sitten, että saat mennä sen jälkeen kokonaan talosta, ellet asetu.Toisit emännän taloon ja painuisit työhön.
— Saatan minä tuodakin.
— Ja sitten kuitenkin juokset sellaisten jälessä.
— Onpa se isäkin juossut. Kylällä ovat kyllä puhuneet niistä isän markkina- ja kaupunkireisuista. Kuuluu kotiinkin joskus tuodun.
— Häpeä, poika!
— Mitäpä niistä häpeää. Ei kai pojan tarvitse olla parempi kuin isänkään.
Pentti poistuu jonnekin. Elia jää siihen seisomaan avuttomana. Niin, niin se on. Entisyys ei painu umpeen. Jäljet näkyvät, vaikka niitä koettaisi peittää. Suvun kirous, vieras veri, ei häviä. Kukaan sitä ei jaksa voittaa, ei Penttikään. Ei hänkään, vaikka koetti sanan avulla. Työn avulla olisi ehkä voinut, mutta ei tullut tehdyksi sitä ratkaisevaa otetta. Kun sitä varten jännitti selkänsä, lysähti se kokoon ensimmäisen kiusauksen vastaan tullessa.
Talon kauppakirjat olivat siellä kaapissa. Pentti on jo niitä tahtonut tiukasti. Ei parane sillä, jos niitä pidättää. Löytäisi Pentti hyvän vaimon, oikean naisen, joka auttaisi häntä. Rustaava oli heikko ihminen, eikä jaksanut auttaa. Yksin sitä ei Harvalan suku jaksa, voittaa kirousta. Hoh, hoo, isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Tämä oli kolmas, joka nyt syyttää häntä ja neljäs oli vielä syntymättä. Hoh, hoh, miten raskaan vitsan sinä laupias Isä annatkaan muutamille lapsillesi.
* * * * *
Harvalassa syötetään Lintua munilla, tuoreella kalalla, kokkelipiimällä, marjoilla, mitä vain saadaan käsille. Ilona on saanut mieleisensä vieraan. Tämä neuvoo hänelle lemmen salaisuuksia ja Ilonan posket hehkuvat tietäessään miten maailma kehittyy. Johanna tulee häntä vaatimaan lehmien hakuun, mutta Lintu on vietävä uimarannalle ja pidettävä hänelle seuraa. Pentti ajaa niittokonetta puolituntia ja jättää sen sitten rengille. Hänkin menee uimaan Linnun ja Ilonan kanssa ja jää rannalle ilonpitoon, kun Ilona lähtee etsimään kanan pesiä.
— Miten ihanaa on elämä, sanoo Lintu ja oikoo täyteläisiä, uimapuvun verhoomia jäseniään.
— Niin, kun ei tarvitseisi tehdä työtä. Heittäisin koko roskan tähän, mutta jos sinä tulet emännäksi, niin…
— Emännäksi, hah, hah, sitä minusta ei tule. Mutta sinun pieni lintusi minä voin aina olla. Sano, pidätkö minusta?
— Enemmän kuin voin sanoa.
— Mutta jos tulisin, en jaksaisi olla täällä aina. Sinun pitäisi tulla minun kanssani Helsinkiin, talveksi. Otat pehtoorin. Se on hienoa. Enkä minä välitä lehmistä enkä lampaista enkä sioista. Huu, mikä tuolla kainalossa on. Ota pois se. Eihän vain puutiainen.
Lintu lähentää kainalonsa. Siellä ei ole mitään, ja Pentti painaa huulensa hikeä tuoksuvaan ihoon, humaltuu.
— Minä… en jaksa elää… ilman sinua…
— Mutta minä jos jo vaikka huomenna lähtisin Helsinkiin enkä palaisi.
— Niin minä tulisin jälessäsi.
— Jättäisitkö kaikki?
— Ehdottomasti.
— Noo, en minä sitten mene. Sinä lähdet huomenna minua saattamaan ja sitten tulet jonakin päivänä Kankaanpäähän. Heinäkuun yöt ovat ihania. Ilona sanoi, että saan, jos haluan, nukkua hänen aitassaan. Saat tulla sinne, jos haluat.
* * * * *
— Minne sinä lähdet? kysyy Kustaava Pentiltä seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen. Pentillä on kylävaatteensa ja Lintu on lähtenyt jo edeltä Ilonan kanssa.
— Saatan vähän vierasta.
Kustaavan kasvoilla on niin huolestunut ilme, että Pentin käy melkein sääliksi. Äiti onkin jo niin kovin heikko. Saattaa tulla kuolema hänelle ennen kuin Elialle. Lintu ei ole hänen mieleisensä, hän haluaisi miniäkseen jonkun talontyttären, ehkäpä Helenan.
Mistä se nyt johtui Helena hänen mieleensä. Tuntui kuin olisi ollut kaksien syyttävien, murheellisten kasvojen välissä. Noo, Helenahan oli ylpeä, työnsi hänet pois melkein pilkaten — ja äiti tuossa. No, eivät ne aina satu äitien mieleisiä, ja hän kyllä siitä rauhoittuu. Pitää sanoa Linnulle, että on hyvä äidille.
— En minä kauan viivy. Ville saa ajaa heiniä haasioille.
— Kuka niitä haasioi. Johannan täytyy haravoida. Verolaisia ei ole enää auttamassa. Sade voi kastella talon parhaat heinät.
— Turhia te nyt, äiti. Kyllähän ne keritään. Ilona saa mennä haravoimaan.
Pentti menee. Metsätiellä ovat jo Lintu ja Ilona, kaulakkain kävellen.Pentti kuulee heidän keskusteluaan.
— Ei niitä lapsia enää vain niin laiteta nykyään. Ei sinunkaan tarvitse mitään pelätä.
Pentistä tuntuu vähän ilkeältä kuunnella sellaista. Ei nyt olisi tarvinnut Ilonalle puhua semmoisista. Osaavat ne muutenkin.
Ilona palaa takaisin ja Pentti ja Lintu etenevät hiljaa metsätietä. Pentin käsivarsi on Linnun vyötäisillä, ja toisella on Linnun kappa ja leveälaitaihen hattu. Se on vastuksina suudellessa ja sitä on kannettava varovasti, ettei särkyisi. Sadekuuro tavoittaa heidät ja on mentävä latoon, ja kun Pentti katsoo kelloaan, onkin jo iltapäivä.
Nyt kastui kuivat heinät Harvalassa, muistaa Pentti, ja tuntuu pahalta, että on jättänyt ne heinät. No, ne saa kyllä huomenna haasioille. Eihän hän voinut Lintua laittaa yksinään menemään.
— Mitä varten sinä olet noin alakuloinen? Etkö välitäkään enääLinnustasi?
— Johan toki, mutta kun kastui heinät siellä kotona.
— Niin, sinulle ovatkin heinät tärkeämmät kuin minä. Hyvä. Minä lähdenHelsinkiin.
— No mutta… joutavia… kastukoot vaikka vielä toistamiseenkin.
Pentiltä menee vielä seuraavakin päivä, ja kun palaa kotiin, ei tahdo mitenkään jaksaa heinäpellolle. Monta yötä peräkkäin on mennyt valvoen, ja suonissa soi Linnun visertely ja huuma.
— Mitä varten heinät on jätetty haasioimatta? kysyy Pentti rengiltä.
— Ei ole ehditty laittamaan.
— Vai ei ole keritty. Sujukaa sitten haasioimaan.
Yritetään oikein todenteolla, mutta sade tulee ja kastelee toistamiseen heinät ja Pentti menee aittaan makaamaan. Johanna rohjustaa helmat märkinä, suurin pieksulötöin ja puklattaa. Hänkään tässä rupea yksinään riehumaan, kun ei siitä kuitenkaan apua. Ilona ja Pentti laiskottelevat ja sitten vierailla syötetään maito ja kerma, se mitä Ilona ei jaksa sisäänsä ahtaa. Hän ei suorastaan käsitä tätä nykyistä aikaa että pojilla ja tytöillä ei muuta kuin se riijauksensa mielessä. Hän ei ole ollut poikain vieressä ikänään, eikä kaipaa yhtään. Vaikkei olisi housujalkoja olemassakaan.
— Kukapa se sinustakaan välittää enää, vanhasta piiasta, sanoo Ilona. — tuommoinen puklattaja kelpaa kenellekään..
— Kyllähän siihen sijaan sinä kelpaat. Aina pitäisi olla jonkun hautomassa.
— Niin kelpaankin. Olisit sinäkin kelvannut nuorempana. Nyt olet tullut jo rumaksi. Kuka niitä homeisia vanhoja piikoja…
— Häpeisit veikkonen! Nauraisin, jos sattuisi sinullekin huonosti käymään.
— Minullepa ei käy. Nykyinen aika kehittyy.
Ilona kiipee sataa kujan ylisille, päätyikkunan ääreen jatkamaan romaaniaan, jonka on saanut Linnulta. Täällä ei löydä häntä kukaan ja muutenkin on viileä. Maitokamarissa on hänellä korvon alla piilossa viilivati ja vuoroin kermamansikoita. Lintu nauroi hänen keksinnöillään. Pentti voisi hyvin ottaa Linnun eukokseen.
Johanna jytistää Pentin aitan oveen.
— Nousisit edes niittämään. Renki ei kehtaa yksinään mitään.
— Siellähän ne ovat vielä entisetkin haasioimatta.
— Olisit ollut haasioimassa. Piti lähteä sen lutukan jälkeen.
— Mitä se sitten sinua liikuttaa.
— Liikuttaa se, että jos tässä ei rupea jokainen työntekoon, lakkaan minäkin.
— Eikä tuo ukko anna talon kirjojakaan.
Pentti katsoi itselleen edullisemmaksi olla ärsyttelemättä pahoin Johannaa. Hänelläkin oli osansa talossa ja kirjoihin merkitty rahana suoritettavaksi.
— Kyllä ne minun puolestani saa antaa, mutta kyllä sinun on lakattava pitkin kyliä hyppimästä.
— Kunhan saan ne kirjat ensin.
— Vaadi ukolta. Mitä se minuun kuuluu.
Pentti istuu sängyn laidalla miettien. Hän tahtoo talonkirjat heti. Järjestää talouden ja ottaa isäntärengin. Lintu lennätetään Harvalaan emännäksi ja otetaan oppinut emännöitsijä hänen avukseen. Laiska renki laitetaan hiiteen ja otetaan kunnollisempaa työväkeä.
Mitä Gaabriel-setä tulisi hänelle sanomaan herrasnaimisesta? Hän kyllä tiesi sen, mutta ei aio siitä välittää. Mitä varten Helena hänet hylkäsi? Helenan kanssa talon pito olisi varmasti onnistunut, mutta…
Niin, siinäpä se oli. Hänen olisi pitänyt laittaa ensin talo kuntoon ja sitten vasta pyytää. Miten hän sen olisi voinut, kun veri vetää maailmalle, seikkailuihin, joutenoloon. Kai hänen on sitten helpompi olla kotona, kun saa vaimon. Linnulla on rahoja. Niillä voi maksaa hätäisimmät velkojat. Maat kun saa kuntoon, tulee niistä sitten Johannan ja Ilonan osiin ja muihin menoihin.
Ei isäkään ole pysynyt kotona, vaikka on ollut vaimokin. No, hän nyt ainakin pysyy. Eihän sellaista kuin Lintua voi yksin jättää. Lintu vaatii talveksi Helsinkiin, mutta kun näkee, että täälläkin on huveja, tottuu.
Tuntui kuitenkin, ettei tästä kaikesta saattanut olla oikein varma. Silmien alla, näkyvän esiripun takana oli kaksi maailmaa, toinen Helenan, vaikean alun, mutta varman menestyksen, toinen Linnun, suuren hurmion, mutta samalla epävarman. Kaupungissa syntynyt ja kasvanut ei sovi maanviljelijän vaimoksi, on Gaabriel-setä sanonut. Sillä ei ole sitä sielua, mikä pitäisi olla talon emännällä.
Gaabriel-setä otti sellaisen, vai oliko hänellä muuten hyvä onni. Liina-emäntä oli vielä nuorekas kuin kolmekymmenvuotiaat, vaikka viisikymmentä oli täyttymässä. Ja hänen kätensä alla karttui kaikki. Oli kuin salainen siunaus olisi tullut jokaisesta hänen askeleestaan. »Sellaisten vaimojen kanssa on elämän jokainen päivä kuin poutainen sunnuntai», sanoo Gaabriel-setä.
Helena, miksi et tahtonut auttaa minua?
* * * * *
Pentti on saanut kauppakirjat ja yrittää muutaman päivän kunnolla. Kotipelto saadaan korjuuseen, mutta kun pitäisi lähteä ulkoniitylle, pukeutuu Pentti jo kylävaatteisiinsa ja hänen liikkeissään on hätäistä levottomuutta. Lintu odottaa häntä ja hän itse kaipaa Lintua. Renki saa ajaa niittokonetta suolla ja itse aukoa sarkojen päät. Eikä hän muutenkaan jaksa yhtämittaa raataa, täytyy saada riittävästi kunnollista työväkeä.
— No, johan sinä taas lähdet, sanoo Elia.
— Niin, pitää vähän käydä asioilla.
— Kyllä mä sun asiasi tiedän. Kankaanpäähän sinä menet sen naisen luokse. Sinähän lupasit tehdä koko käännöksen saatuasi talon haltuusi.
— Minkä käännöksen?
— Tehdä työtä ja…
Niin, pojalta ei tullut otetuksi lupausta, että toisi kunnon ihmisen emännäksi taloon.
— Olenhan minä tehnyt ja teen vastakin. Kai minun on asiani hoidettava.Ja kertakaikkiaan minä en salli nalkutusta.
— Et salli, et… otat varmaan sen turmanlinnun tänne elätiksi. Sen minä sanon, että kyllä se täältä lentää…
— Suu poikki! Ei yhtään sanaa siitä asiasta.
Pentti menee kiireesti. Ukon jaaritusta on vaikea kuunnella ja toisten, Johannan ja äidin, äänettömiä, mutta paljon puhuvia silmäyksiä ei kehtaa katsella. Tällä kertaa hän pääsikin niiltä rauhassa lähtemään.
Mennessään poikkeaa Pentti kirkonkylän puotiin ostamaan tupakkaa ja tapaa siellä Helenan.
Ovella jo tunsi hän tytön takaapäin, mutta ei voinut peräytyä. Helenalla oli avokaulainen lyhythihainen kesäpuku, ja kirjava liina kehysti somasti virkettä kasvoja. Miten soma hän olikaan, ja aina, kun hänet tapasi, huomasi jonkun uuden piirteen hänessä.
Pentti tervehti kohteliaasti, Helena tuttavallisesti, melkein lämpimästi. Pentti aikoi tupakat saatuaan heti lähteä, mutta jäi tahtomattaan hetkiseksi.
— Mihin sinä olet menossa? kysyi Helena.
— Tuonne vain… vähän asioille.
Pentti aavisteli Helenan tietävän hänen asiansa, koskapa tytön huulilla oli salaperäinen hymy. Parasta oli lähteä.
— Minä voin tulla vähän matkaa kanssasi, sanoi Helena.
He kävelivät rinnan maantietä. Pentti ei oikein tietänyt mitä sanoisiHelenalle. Uhmaisen mielialan paisutteleminenkaan ei onnistunut.
Tuossa olisi ehken sinun onnesi ja tulevaisuutesi, mutta sinussa ei ole miehuutta sitä ottamaan, sanoi hänen toinen minänsä.
— Sinä kuulut ottaneen Harvalan nimiisi. Saanen toivottaa onnea, sanoiHelena.
Pentti kiitti.
— Niinhän se tuli otettua.
Kyllä kai Helena tiesi Linnun käynnistä Harvalassa ja hänenKankaanpäässä, koskapa tämänkin uutisen tiesi.
Tuli hiljaisuus. Illan varjot alkoivat pidetä ja korpirastas jo viserteli. Pentti katseli salaa Helenan käyntiä ja unohti kokonaan, minne oli menossa. Tyttö pureskeli heinän kortta valkoisilla hampaillaan. Punaiset huulet hohtivat. Niitä ei ollut varmaankaan kukaan saanut suudella. »Minä säilytän kaikki vain sitä yhtä varten», oli hän kerran kuullut Helenan sanovan. Kuka sitten mahtaisi olla se, jolle Helena oli niin uskollinen.
— Sinä menet Kankaanpäähän, sanoi Helena hiljaa, tuskin kuuluvasti.
— Niin, on isännälle asiaa, sai Pentti sanotuksi.
Tunsi, että Helena tiesi hänen valehtelevan.
— Laherman tytär on kai edelleen yhtä ylpeä kuin ennenkin, sanoi Pentti.
— Ylpeä, Helena naurahti. — En kaiketi enemmän kuin ennenkään.
— No ainakin sellaisille kuin minulle.
— Sekö sinun mielestäsi on ylpeyttä, jos pysyy uskollisena itselleen ja päämäärilleen.
— Niitä sinun päämääriäsi ei tavoita kukaan, tuskinpa sinä itsekään.
Tyttö katsoi pitkään Penttiä.
— Ja yrittääkö kukaan niitä tavoittaa?
— Ehkäpä on sellaisiakin. Minä en jaksa.
Pentti sanoi sen jyrkästi.
— Kyllä sitä jaksaa, jos tahtoo.
Siinä se oli taas, Helenan päätelmä. Kyllä jaksaa, jos tahtoo. Hän oli yhtä varma muiden jaksamisesta kuin itsensäkin. Hyvähän hänen oli sitä sanoa, jonka isät ja äidit monessa polvessa olivat olleet nuhteettomia.
— Sitä ei ole monet jumalien sukua, niinkuin sinä, sanoi Pentti katkerasti.
Helenan kasvoilla läikähti veri.
— Onko tuo olevinaan pilkkaa?
— Mitenkäs minä voisin sinua pilkata.
Helena pysähtyi Laherman tienhaaraan. Hänen kasvoillaan oli jäykkä ilme.
— Kai sitä jaksaisi, jos — sinä auttaisit! sanoi Pentti kuin hengen hädässä.
— Ja sitten sinä luulet, että minä kunnioittaisin miestä, jota minun pitää auttaa.
Tytön silmät hehkuivat. Pentti katseli maahan, Helenan jalkoihin. Antoi katseensa nousta voimakkaalle vartalolle, kaulalle, kasvoihin. Siinä olisi nainen, jonka mukana varmasti tulisi siunaus Harvalaan, mutta tyttö ei sitä sallinut. Ei tahtonut auttaa vähääkään häntä. Ei vähääkään, ei senvertaa, että olisi ojentanut ystävällisesti kätensä, antanut kerran edes syleillä ja suudella tuota väreilevää suuta. Siitä olisi saanut voimia. Hän olisi kääntynyt kotiin, unohtanut Linnun, tehnyt työtä kuin jättiläinen.
— Sinä et sitten yhtään armahda minua, sanoi Pentti tukahtuneesti.
— Sinähän kerjäät kuin pikkupoika, sanoi Helena. Pentin kasvot jäykistyivät.
— Jumaliste, minä en kerjää tämän kerran perästä! Jos Harvala menee häviöön, niin se menee sinun tähtesi! Hyvästi!
Pentti kääntyi menemään. Odotti, että tyttö sanoisi jotain hänen jälkeensä, mutta tyttö ei sanonut. Katsoi hetkisen Pentin jälkeen, nyykäytti niskojaan ja lähti menemään.
Pentti näki sen niskan heiton ja kiirehti askeleitaan. Kääntyi ja huusiHelenalle:
— Kuukauden perästä on Harvalassa häät. Tervetuloa häihin!
Tyttö ei taitanut sitä kuulla ja Pentti lähti jatkamaan matkaansa Linnun luokse. Lintu odottaa häntä. Hän ottaa Linnun vaimokseen, heti. Ellei hän sitä tee, tulee hänestä vielä kurjempi kulkuri kuin ennen. Hän oli hullu, kun puhui enää mitään Helenalle. Hän oli suorastaan lapsellinen. Olisihan hänen pitänyt se tietää. Tyttö nauraa hänellä, mutta naurakoon. Huomenna mennään Linnun kanssa kaupunkiin ja lähetetään kihlausilmotus lehteen. Se luetaan muutaman päivän perästä Lahermassa. Kas vain, Pentti nai sen korean Linnun, tirehtöörin tyttären, sanotaan. Helena on ehken äänetön, eikä puhu mitään.
Pentti istuu kivelle, sytyttää savukkeen. Se sammuu. Hän taisi sittenkin rakastaa Helenaa enemmän kuin Lintua. Miksi piti Helenan sattua puotiin ja hänen sinne. Kotonakin olisi ollut tupakkaa, ei lähtiessä muistanut. Helena, Helena, sinä olet liian ylpeä!