Kello neljän tienoissa iltapäivällä pysähtyy juna.
Tähän aikaan pitäisi meidän olla perillä. Katsomme akkunasta.
Mikä valtava ihmispaljous asemalla.
Aseman nimi on Bütow. Olemme perillä.
— Valmiit! komentaa aliupseeri.
Heitämme matkalaukut ja vaatteemme kainaloon. Vaunun ovi avataan.Astumme asemasillalle.
Vastassamme on upseereja ja sotamiehiä. Rautatie- ja postivirkamiehet juoksevat edestakaisin. Raskaita asemarattaita lykätään.
Mutta katseemme ei pysähdy niihin. Se tarkastaa asema-aitauksen takana olevaa sankkaa ja värikästä ihmisparvea Se kiertää asemalle johtavan kadun pään, joka on sulloutunut kansaa täyteen. Kiipeää rautatieraiteitten yli johtavalle korkealle sillalle. Sekin on täpösen täynnä katsojia. Kaikkialla missä on pieninkin paikka, josta voi nähdä asemalle, on yleisöä.
Koko pikkukaupunki on nähtävästi liikkeellä.
Se on sotavankeja kun jokainen on rientänyt katsomaan. Kaupungin pieni lehtipahanen on julkaissut tiedon englantilaisten tulosta ja siinä syy tähän suureen kansanpaljouteen aseman ympäristöllä. Kuten Danzigissakin, muodostavat sotamiehet vartioketjun ympärillemme.
— Valmiit! Mars!
Rivimme alkavat liikkua hiljaa eteenpäin. Asemalta päästyämme on kuljettava läpi kansanjoukon. Se seuraa mukana.
Siitä kuuluu voimakasta sorinaa. Puhutaan sotavangeista, vihatuista englantilaisista. Sadatellaan. Väliin kuuluu korkeaääninen letkaus yli sorinan. Sille nauretaan. Sormia ja käsivarsia ojentuu meitä osoittamaan. Katupojat koettavat päästä niin lähelle kuin mahdollista ja näyttelevät kaikenlaisia ilmeitä ja irvistelevät.
Mikä oiva ilvenäytelmä!
— Pysykää tyyninä ja vakavina, huutaa joku rivin alkupäästä. Neuvo on hyvä, sitä seurataan.
Asemamme on ihan sietämätön. Tuntuu kuin noitten lukemattomien ihmisten katseet ihan polttaisivat niskassa ja kasvoillamme, kuin heidän naurunsa ja ilkkumisensa raastaisi sisintämme.
Viaton parvi sotavankeja, viholliskansoihin kuuluvia jäseniä, jotka eivät edes ole ottaneet aktiivisesti sotaan osaa! Ja tällainen huomionosotus!
Tekee mieli vetää suunsa ivahymyyn.
Ensimäinen perämies ei jaksa pysyä tyynenä. Hän kiroilee yhtä mittaa.Tuollaista roskajoukkoa! Hän ei muuten ole koskaan tyytyväinen.
Kuljemme eteenpäin. Nähtävästi pääkatua. Rakennukset ovat vanhat, joku uudempi joukossa. Kaikki valkeaksi rapattuja. Niiden päädyt ovat kadulle. Matalia ne ovat. Kaksikolmikerroksisia, tiilikattoisia. Ikkunat ovat selkoselällään, täynnä ihmisiä. Kadut ovat lasketut mukulakivillä, epätasaiset. Tahtoo toisinaan kompastua.
Vihdoin tekee katu suuren kaarroksen. Näköala muuttuu. Korkeampia rakennuksia. Suuria näyteikkunoita, joissa on mitä erilaatuisimpia tavaroita näytteillä. Paperikauppojen ikkunoissa on keisari Vilhelmin kuvia ja sotakarttoja.
Puotien ovet, akkunat ja edustat ovat täynnä väkeä.
Kuljemme ohi torin. Sen perällä on, nähtävästi raatihuone kellotorneineen. Silmämme kiertää äkkiä tyhjän torin ja tarkastaa taas kadunvarsia, niitten rakennuksia ja puotien akkunoita. Tulee melkein nälkä nähdessään kaikkia niitä herkkupaloja, joita on näytteillä.
Tähän asti on kansa pysynyt verrattain rauhallisena ja sen ilkkumisen on jaksanut kestää.
Mutta kuljettuamme torilta muutaman askeleen yllättää meidät kohtaus, joka ei jätä ketään tyyneksi.
Eräällä puodin rappusella kohottaa synkän näköinen kauppias, jonka ulkomuoto muistuttaa suuresti juutalaistyyppiä, nyrkkiin puristetun kätensä meitä kohti ja kirkuu:
— Kirotut englantilaiset!
Joukostamme kuuluu mutinaa. Perämies sadattelee.
Mutta asema selviää vähitellen. Alamme ymmärtää mistä tällaiset kohteliaisuudet johtuvat. He luulevat meitä suomalaisiakin vihatuiksi englantilaisiksi. Ja mikä ihme tuo! Onhan meillä englantilaiset lippalakit päässämme ja olemmehan puetut englantilaiseen verkaan… Niin, ja eihän meillä ole mitään ulkonaisia tunnusmerkkejä, ei univormuja, eikä kirjoitettuja kylttejä selässämme, jotka voisivat osoittaa kansallisuutemme ja viattomuutemme kohtaloomme. Meidän on alistuttava tilanteeseen ja tyydyttävä katsomaan noita barbaarisia, pingottuneita ilmeitä, jotka niin selvään kertovat meille alhaisesta syntyperästämme ja kuuntelemaan kaikkia niitä kirjavia ääniä, jotka ympärillämme meitä ivaavat, pilkkaavat ja sadattelevat.
Runsaan neljännestunnin olemme jo marssineet. Eikö se jo lopu? Minne meitä oikein viedään? Onni, että ainakin yksi katu loppuu, koska tulee seinä eteen. Mutta meidän matkamme ei lopu. Käännymme vasemmalle puistikkokadulle, joka nousee mäkeä. Näyttää kuin mäellä alkaisi jo maaseutu. Talorivit loppuvat ja kaksi puistotietä erkanee. Maaseudulleko meitä kuletetaankin?
Nousemme mäelle. Vasemmanpuoleinen puistikkotie johtaa loivasti alas kauniiseen puistoiseen laaksoon, jonka rinteet ovat vehreät ja tasaiset, jossa puuryhmät muodostavat kaunis viivaisia lepokohtia silmälle ja jonka takana kohoavat ylängöt nousevat suuriviivaisina ja paisuvina. Mutta me käännymme oikealle, sivu kiviaitaisen hautausmaan.
Siellä tien vasemmalla puolella, hautuumaasta eteenpäin, jossa maa on laajoissa pinnoissa tasaista, jossa ei kasvavaa puuta näe muualla kuin tien varsilla, on kai vankileirimme. Siellä on ainakin kaksi telttaa, ja suurien parakkien luustoja kohoaa jo maasta. Siellä näkee väkeä tekemässä kattoja, toisia kaivamassa maata, kantamassa lautoja. Sinne kiertävät kaksivaljaiset hevosien vetämät rattaat suurine taakkoineen. Niin ja eikö nuo ole venäläisiä sotilaita, jotka rientävät tulevaa kuormaa purkamaan? Ovat ne, joskin olkalaput ovat riistetyt olkapäiltä.
Sinne mekin kierrämme. Asetumme suuren sirkusteltan tapaisen kenttäteltan eteen.
Siellä odottaa meitä leiriä komentava upseeri, nähtävästi kenttävääpeli. Hän on suuri, korkearyhtinen ja töykeä herra, kunnioitusta ja pelkoaherättävä kun hän ärjyy komennussanansa ja läimäyttää saappaansa vartta nahkasta palmikoidulla ruoskallaan. Hänen katseessaan ja ennen kaikkea viiksissään — joskin ne ovat vaaleat — on Saksan keisaria muistuttavaa ylpeätä ja tietoista julkeutta.
Ja kun meitä komentava aliupseeri huutaa
— Halt! Seis!
Tarkastaa hän meitä kuin heti ensi silmäyksellä haluaisi lävistää meidät.
Aliupseeri jättää hänelle nimiluettelon.
Toimitetaan nimihuuto.
Senjälkeen opastetaan meidät suureen sirkustelttaan, jonka ovensuu on suuren olkiröykkiön umpeen luoma. Siellä on oleskelupaikkamme.
Englantilaiset, joita kohtaan osoitetaan suurempaa ynseyttä ja röyhkeyttä saatetaan nelinurkkaiseen pienempään telttaan, jonne jo kahdeksankymmentä venäläistä on sijoitettu.
Ja kenttävääpeli uhkaa vielä ilkkuen:
— Minä kyllä opetan minkälaisen kansan kanssa he ovat liitossa!
Mutta englantilaiset eivät häntä kuule, tuskin ymmärtävät ja astuvat tyyneinä ja alistuvina heille osoitettuun telttaan. On kuin heidän yllänsä lepäisi jonkinlainen syvä, mutta uljas surumielisyys.
Uusi asuntomme ei ole kovinkaan lämpöä pitävä ja tiivis, eikä varsin kodikaskaan, mutta eihän voi vaatia, että sotavangeille kustannettaisin huone ensiluokan hotellissa. Tyydymme osaamme ja koetamme asettaa vaatimuksemme mahdollisuuksien mukaan.
Ensi työksi valitaan paikka, johon leiriydymme. Sitten rupeamme kantamaan oven suusta sinne olkia, jotta ei kylmä maa jäseniämme kolottaisi ja että ainakin istuinlihaksilla olisi kyllin pehmeätä ja mukavaa. Tämän tehtyämme heittäydymme rennosti oljille. Ah! miten hyvää se tekee matkalla kiusaantuneelle ruumiille. Ihan siitä nauttii. Ja sitten tuo tuore oljenhaju. On kuin riihessä puintiaikaan.
Muut näyttävät olevan verrattain tyytyväisiä, mutta ensimäinen perämies, joka on tottunut ensiluokan hytteihin, untuvapatjoihin, pehmeisiin peitteisiin ja valkoisiin lakaniin, kiroskelee taas itsekseen. Miten tällaista ollenkaan kestää, sadattelee hän… Mutta kaikkeen tottuu, ja tähänkin on totuttava.
Uteliaita ihmiskasvoja pistäytyy ovesta sisään vähän väliä.
Joku ehdottaa, eikö olisi sopivaa, että rupeaisimme näyttämään itseämme rahan edestä; voisi olla hyväkin tulolähde.
Nauretaan. Se tekeekin hyvää pitkän, vakavan ja kuivakiskoisen matkan jälkeen.
Tuskin on ehditty neljännestuntiakaan lepäillä oljilla kun jo yksi ihmettelee mitä täällä oikein rupeaisi harrastamaan. Aika voi tulla pitkäksi, joskaan se ei vielä siltä tunnu. Alituinen oljilla makaileminen ei kauankaan yksin maita, niin herkulliselta kuin se nyt alussa tuntuukin.
Mutta jo on toisella suunnitelma valmis:
— Kortit esiin! Onko kellään?
Ompa tietysti. Eräs matkustajista kaivaa ne matkalaukustaan.
— Yhteinen onnettomuus, yhteinen tavara! sanoo hän.
Matkahuopa pannaan alukseksi ja kohta on puolen tusinaa miehiä norria lyömässä.
Samassa ilmestyy vääpeli telttamme ovelle. Hän ei ole millänsäkään hommistamme. Myhäilee vaan ja nyökkää päätään.
Eräs matkustajista menee häntä vastaan.
Tarvitaan englanninkielen tulkkia. Sellainenkin on matkassa, on kaksikin. Toinen näistä seuraa vääpeliä.
Osa meistä on lähtenyt ulos teltan oven luo tarkastelemaan elämää taivasalla ja tupakoimaan.
— Sisällä teltassa ei saa vaan tupakoida, varottaa aliupseeri, joka tuli mukanamme Danzigista. Voisivat vielä oljet syttyä tuleen. Ja senjälkeen, ette saisi edes nähdäkään tupakkaa.
Luvataan pitää ankaraa kotikuria ja se aletaankin heti ensi hetkestä.
Ulkona on liikettä ja elämää. Saksalaisia ja venäläisiä kulkee edestakaisin Parakilla paukkuvat vasarat. Laitetaan kattoa ensimäiseen ja toiseen valmistellaan runkoa. Puutavarakuormia tulee yhtämittaa. Venäläiset sotavangit purkavat niitä. Toiset kantavat lautoja ja palkkeja rakennuksille. Jotkut kaivavat maata. Työnjohtajat juoksevat paikasta toiseen ja opastavat, joskus ärjäsevät sanan laiskemmille. Ja keskellä leiripihaa seisovat pormestari ja muonamestari, molemmat lyhyitä, tanakoita miehiä, edellinen sivistyneemmän ja arvokkaamman näköinen, toinen nokkela porvarityyppi. He keskustelevat. Heidän joukkoonsa yhtyy myös kolmas: pitkä, keskilihava ja mustapartainen mies tarmokkaina ja intelligentteine piirteilleen. Hän on vankileirin yli-insinööri, selittää eräs maalaishieno renkimies, joka sittemmin kävi meitä usein pyhäisin bonjouri-puvussa tervehtimässä.
Komennuskunta venäläisiä tulee vartion mukana kaupungista päin kantaen sangoilla ruokaämpärejä, joissa on höyryävää keittoa. Toisilla on leipäsäkkejä selässään.
Muonamestari tulee luoksemme.
— Teille tuodaan ruokaa, selittää hän. Olettekin kai nälkäiset matkan jälkeen. Muut saavatkin vain leipäannoksensa.
Meille jaetaan saviastioita. Venäläinen punatukkainen aliupseeri, joka osaa saksankieltä, alkaa limppujen leikkuun ja toinen jakaa meille sinkkiämpäristä keitosta. Leipää saamme runsaasti. Kaksi paksua viipaletta. Samoin keitosta.
— Ottakaa vain tarpeeksi, kehoittaa muonamestari. Kyllä sitä riittää.
Eikä meitä tarvitse kehottaa.
Menemme kaikki sisään telttaan aterioimaan. Istumme olkilyhteille oven suuhun.
Kupissamme on hernerokkaa. Maistellaan. Erinomaista. Tosin siinä on rasvanmaku vähän vieras, mutta ei auta nurkua. Kun vaan tällaisiakin saadaan aina, ei ole hätää. Hernerokka tekee mainiosti kauppansa. Toiset ottavat lisää, eräs jo päästelee vatsavyötään ja ilkkuu:
— Täytyy syödä, ties koska saa lisää!
Syödessämme ilmestyy muonamestarin lyhyt ja pyöreä olemus vähän väliä telttaamme ja hän kehottaa ketterällä puhetavallaan uudelleen ja uudelleen:
– Ottakaa vain lisää, ottakaa vain lisää, kyllä sieltä riittää.
Vihdoin tulee syönnistä loppu. Astiat kasataan ovensuuhun. Venäläiset sotilaat tulevat noutamaan niitä ja puhdistavat ne.
Mutta vielä ei ole muonamestari tyytyväinen:
— Ovatko kaikki kylläisiä? Eikö kukaan tahdo lisää? utelee hän yhä.
— Ei, me olemme kylläisiä. Kiitoksia vain, vastataan.
Siirrytään peremmäs. Toiset jatkavat kortinpeluuta. Toiset ryhtyvät keskusteluun asemastamme.
Ulkona on työntouhu laannut. Illan rauha on saapunut leiriin. Vangit ovat hiipineet telttoihinsa ja työmiehet lähteneet kotiinsa kaupunkiin. Viereisestä teltasta kuuluu vain venäläisten puhelu epämääräisenä solinana.
Keskustellessamme on ajatuksiimme kiintynyt vapaudenkaipuu. Laskevatko on meidät pois täältä? Tai täytyykö tänne jäädä kauaksikin. Mutta meissä varmistuu tunne, ettei meidän tarvitse jäädä tänne. Onhan muitakin suomalaisia laskettu vapaaksi, erittäinkin laivaväestöä ja sellaistahan joukkoa on meidän melkein kokonaan. Ja lopuksi tulemme siihen päätökseen, että kaikki voimat on ponnistettava saadaksemme pian viranomaisilta luvan lähteä. Viisainta ehkä olisi osoittaa anomuksemme sotaministeriölle Berliniin. Siten päätetäänkin tehdä. Ja kun erään meistä veli on everstiluutnanttina toimivassa saksalaisessa sotaväessä, ottaa hän sähköttääkseen veljelleen. Ehkä hänkin voisi jotakin tehdä hyväksemme?
Huomisaamuna tuumasta toimeen.
Tulee pimeä. On mentävä aikaisin maata. Seuraavana aamuna on oltava jalkeilla varhain. Kysytään haluammeko valoa. Joku lausuu vaatimattomana mielipiteenään, että tuskin sitä tarvitaan. Se osottautuu kuitenkin välttämättömäksi ja me saamme sitä.
Vartiosotamiehet alkavat myös puuhata telttaamme makuusijaa, tosin toiselle puolelle.
Vuode laitetaan mukavaksi. Vaatteet päällä tunkeudutaan olkiin. Niissä on lämmin ja hyvä olla.
Kohta nukkuu koko vankileiri. Kaikki on hiljaista. Vartiosotilaitten askeleet vaan kuuluvat ulkopuolelta.
Aurinko ei ole vielä noussut, kun meidät jo herätetään unesta. Kello viideltä täällä ylösnoustaan ja kuudelta juodaan kahvi.
Noustaan ylös. Aamupesua puuhataan. Ruokakupeillamme tuodaan vettä ja niissä pestään. Jotkut tekevät oikean kenraalipuhdistuksen. Paljastavat koko yläruumiinsa ja huuhtelevat sen kirpelevän kylmällä vedellä. Pyyheliinoja saa yksi ja toinen lainailla tovereilleen, sillä harvallapa sellaisia on mukanaan. Sitten ajetaan pois leukahaivenet. Yhden miehen partaveitsi saa palvella melkein kaikkia. Toiset pesevät hampaitaan. (Stomatol-tehdas saisi meistä oivan reklaamiaiheen hammaspastalleen!) Pilaillaan, nauretaan. Muutamat piehtaroivat oljilla, kuin lapset ikään. Eräs harrastaa Müllerin systeemiä.
Jo tulee kahvi. Venäläiset ovat olleet sitä noutamassa kaupungista päin. Mutta muuta ei saada. Ei edes leivänmurua. Jo oli pahuus! sadattelee joku ovenpielessä. Tällä mustalla kahvillako on elettävä puolenpäivää? Matkustajat, jotka vasta toista kertaa saavat tätä lientä katsovat siihen epäillen. Mutta paremman puutteessa on se juotava. Lämmintä se ainakin on ja sellaisena puolustaa erinomaisesti paikkaansa aamukosteudessa ja koleudessa.
Mutta se on tästä kahvista kun syntyy hiljainen napina, ehkä ensiksi sisäinen. Jokainen oli tottunut saamaan kahvin kanssa ainakin sokeria, toiset kermaa ja vehnästä ja ties mitä. Mutta täällä puuttui kaikki.
Asian johdosta pidetään ponteva neuvottelu. Lopuksi tullaan siihen lopputulokseen, että mennään tiedustelemaan kenttävääpeliltä olisiko mahdollisuus saada omilla varoilla hankkia kaupungista ruokavaroja.
Hän antaa myöntävän vastauksen. Yksin' ei sinne kuitenkaan saada lähteä, vartija on pantava mukaan. Hyvä, se ei meidän sielunrauhaa häiritse.
Toiset, joita ei ruokakysymys kovinkaan suuressa määrässä huvita, alkavat kortinpeluun. Muut siirtyvät peremmälle ja ryhtyvät taas pohtimaan muonakysymystä. Lasketaan mitä tarvitaan. Sokeria, nisuleipää, voita, makkaraa, tupakkaa, mehua, veitsiä ja kahveleita j.n.e. Senjälkeen tiedustellaan vähän hintoja sotamiehiltä. Noin kaksikymmentä Saksan markkaa menee ensi ostoksiin.
Ensimäinen perämies, jolla on laivan kassa hallussaan, ottaa vastatakseen miehistön osuudesta. Matkustajat maksavat oman osansa.
Työntouhu leirillä on alkanut. Odotamme puolittain määräystä työnteosta. Kysytäänkin jotain siihen suuntaan. Ei, meillä ei ole työnpakkoa, ainoastaan työnvapaus. Jos jotakin haluttaa, saa hän kyllä ryhtyä työntekoon. Mutta ketään ei erikoisesti maita. Sensijaan ei englantilaisia armahdeta. Heidän on otettava kiinni koko hartiavoimalla.
Kello kymmeneksi on valmistuttava kaupungillemenoa varten. Aliupseeri on määrätty käytettäväksemme. Kaksi matruusia ja minut valitaan mukaan. Aliupseerille jätetään ruokalista ja rahat.
Kivääriä kantavan aliupseerin seurassa marssimme sitten kaupungille. Me kuljemme edellä, aliupseeri perässä.
Ihmiset jäävät meitä katsomaan. He tiedustelevat epäillen:
— Englantilaisiako?
— Ei, vastaa aliupseeri, suomalaisia.
Kohta muuttuu ilme. He hymyilevät myötätuntoisesti, nyökkäävät päätään.
Kaikkialla samat kysymykset ja samat vastaukset, sama ystävällisyys. Makkarakaupassa saan olla oppaana makkaralajeja valitessa, sekatavarakaupassa mehuja ostettaessa, rautakaupassa tiedustellessa veitsiä ja kahveleita, tupakkakaupassa tupakkaa hankittaessa. Viimeksimainitussa paikassa tarjotaan meille savukkeita, oikeinpa evääksikin ja aliupseeri saa sikaareja tehtyään selväksi keitä olemme Tupakkakaupan isäntä jättää meille hyvästi kädestä ja taputtaa olkapäälle.
Vielä on käytävä postissa. Kuljemme vanhimman ja mielenkiintoisimman kaupunginosan läpi. Sen kautta virtaa mitätön puro, jonka kummallakin puolella kohoavat valkeat vanhat kivirakennukset kulmauksineen ja ulokkeineen. Vanha ravintola, joka suuresti muistuttaa entisiä kyläravintoloita maalla, pienine puutarhoineen ja valkeine kaksikerroksisina rakennuksineen, jotka puutarhan takaa näkyvät, on kadun varrella. Ja siellä on moniaita muita, saman tyyppisiä, tiilikattoineen, kadulle antavine päätyineen, kyltikkäine portteineen ja ovineen, jotka kaikki puhuvat voimakasta kieltä menneeltä ajalta. Täällä tulee meitä vastaan muonamestarimme. Hän nostaa harmaata metsästyshattuaan, hymyilee pyöreillä kasvoillaan ja kävelykeppi hölkkyy hänen toisessa kädessään. Aliupseeri tekee sotilaallista kunniaa, me nostamme lakkiamme.
Palatessamme vankileirille noudamme liikkeistä tavarat ohikulkiessamme.Meillä on suuri kantamus.
Viimeistä kadunpätkää käydessämme, keksii silmämme soman, vanhan viinikellarin, jonka oven edessä on köynnöskasveilla aidattu aitio. Pari herrasmiestä istuu siellä parhaillaan ja nauttii viiniään.
— Ah! olisipa vapaa, pääsee huokaus. Mikä suuri nautinto juoda lasi viiniä kellarin verannalla, kuten nuo saksalaiset.
Ohi, eteenpäin. Vankileirille, siellä odotetaan.
Poissa ollessamme on jo aliupseereilta ja vääpeliltä tiedusteltu mihin olisi vapautusanomuksen kanssa käännyttävä.
— Sotaministeriöön ei kannata. Siellä on työtä liiaksi. Tällaiset asiat voivat jäädä lepäämään ties kuinka kauaksi. Viisainta olisi sittenkin lähettää kirjelmä Espanian lähettiläälle, joka valvoo Berlinissä Venäjän etuja.
Mutta palatessamme katkee puuhat. Ryhdytään tarkastamaan tavaroita ja selvitetään laskut. Sokeripalat lasketaan. Ei siksi, että oltaisiin ylen kitsaita, vaan sentähden, että saataisiin tietää kauanko ne kestävät. Jos kolme kappaletta annetaan jokaiselle kahviin, lasketaan ne riittävän viikon päiviksi. Voi on hyvää, tosin vähän kallista. Tupakan ympärillä on jo jokainen tupakkamies — pienen paaston jälkeen maistuvatkin savukkeet erinomaisilta.
— Kuka rupeaa provianttimestariksemme?
— Keittiömestari on siihen itseoikeutettu.
Siitä ovat kaikki yksimieliset.
— Saa ottaa apua miten paljon tarvitsee. Onhan yhdeksässätoista miehessä varaa!
Päivällinen onkin jo ovella. Ruokaämpäreitä tuodaan maantiellä. Voileipiä ryhdytään kiireesti valmistamaan. Hyvää saksalaista makkaraa särpimeksi. Hapanleipäannoksemme päätetään pyytää kokonaisina itsellemme. Käytämme siitä sitten minkä tarvitsemme.
Ruokakupit täytettyämme noudamme voileivät. Istumme oljille hajalleen telttaan.
Maistellaan. Hm, ei ole parempaa juuri kuin risteilijällä. Rasvasta, äitelää. Perunia siinä on, on ryynejä. Ties mitä. Koetetaan kuitenkin syödä, puoli väkisin. Ilkeintä on, että kun se vähän jäähtyy tulee se tahmeaksi melkein ilettäväksi.
Toiset panevat pois kuppinsa, syötyään muutamia lusikallisia ja korvaavat sopan voileivillä, jotka ovat hyviä, erinomaisia, eivätkä vaadi varsin hyviä hampaitakaan. Muuan meistä on erikoisesti itseään varten tuottanut sodavettä ja sillä sekä voileivillä hän pääasiallisesti elää.
Tällaiseksi sitten ainoa lämminateria päivittäin jääkin. Suurta vaihtelua se ei tarjoa. Vasta seuraavalla viikolla saamme kerran sianlihasoppaa — ja minkälaiselta herkulta se tuntuu!
Iltapäivällä sattuu kohtaus, josta olisi voinut olla vakaviakin seurauksia, jos ei meitä kohtaan olisi vallinnut myötätuntoinen mieliala.
Seisomme telttamme oven edessä poltellen ja pakisten.
Maantieltä näemme ratsastavan erään upseerin jalosyntyisen raudikon selässä.
— Kuka tuo on? kysyy eräs joukostamme lähinnä seisovalta sotamieheltä.
— Se on hauptman, vankileirin ylipäällikkö, vastaa hän!
Pidämme lyhyen sotaneuvottelun. Eikö olisi sopivinta käydä puhuttelemassa häntä vapautusjuttumme johdosta. Mahdollisesti voisi hän antaa meille vielä parempia neuvoja.
Hauptman ratsastaa leirille, suurena, korkeana kuin mikäkin suuri sotapäällikkö, tietoisena arvostaan ja hänelle kuuluvasta kunniasta.
Sotamiehet tekevät kunniaa, pysähtyen ohikulkiessaan häneen päin kääntyneenä perusasentoon ja lähtevät sitten vasta matkoihinsa, kun hän on tervehdyksen viitannut.
Hän katsoo suurin kaarroksin ympäri leirin, toinen käsivarsi ulospäin koukussa tukeutuen sääreen ja pitäen ratsupiiskaa ja toinen suitsissa.
Vääpeli ärjyy parhaillaan jotakin venäläisille, mutta nähtyään hauptmanin tulon, hän kiirehti hänen luokseen.
He puhelevat kotvan. Vääpeli poistuu.
Silloin astuu yrittäjä tyynenä ja rauhallisena hauptmania kohti, nostaa lippalakkiaan.
Sotamiehet seisovat ällistyneinä. He eivät ole ehtineet edes kieltää.
Mutta muuan joukostamme on jo hauptmanin luona. Hän puhelee asiaansa kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut.
Toisinaan kallistaa upseeri päätään paremmin kuullakseen, mutta suoristautuu taas.
Pienen ajan kuluttua nostaa puheille mennyt taas lakkiansa ja poistuu.Rauhallisena astuu hän suoraan luoksemme.
Aliupseeri ryntää luoksemme.
— Teidän ei olisi pitänyt mennä noin, hän sanoo, se on kielletty. Siitä voi koitua meille ankara varotus.
— Meidän oli mahdoton tietää tapojanne, vastaa hän tyynesti.
Siihen kätkee keskustelu aliupseerin kanssa, eikä heidän tavoistaan sen lähempää selvää oteta, eikä niitä seurata.
Hauptman kielsi kokonaan lähettämästä Berliniin mitään kirjelmiä. Siellä kyllä voidaan asia ratkaista, mutta se ei varsinaisesti kuulu sinne. Yhtä hyvin ja pikemmin kykenee asian ratkaisemaan Danzigin komendantti, joka hoitaa tämän piirin asioita. Hänellä on täydellinen määräämisvalta ylitsemme.
Muuan joukosta ottaa laatiakseen kirjelmän. Kun sen konsepti on valmis, luetaan se kaikille ja hyväksytään huutoäänestyksellä. Siinä tehdään lyhyesti selvää kohtalokkaasta matkastamme ja anotaan vapautta sen perusteena, ettei Suomella ole kansallista asevelvollisuutta, jonka tähden meidän vapaaksi laskeminen ei tulisi tuottamaan Saksalle mitään aseellisen vastarinnan haittaa ja viitataan kirjelmässä samalla erinäisiin vapaaksi laskettuihin suomalaisten laivojen miehistöihin.
Seuraavana päivänä, jolloin jotkut lähtevät kaupunkiin, ostetaan virallista paperia ja kirjoitetaan se puhtaaksi. Iltapäivällä lähetetään se määräpaikkaan.
Odotus alkaa.
Olemme yleensä liian tunnollisia.
Jotkut matkustajat ovat olleet huomaavinaan että saksalaiset katsovat karsain silmin laiskotteluamme. Me vain syömme heidän ruokaansa, mutta emme tee mitään vastineeksi. Suoranainen velvollisuutemme olisi tehdä jotakin. Se voisi kaiken lisäksi herättää suurempaa myötätuntoakin kohtaamme.
Parastelaiset eivät ole tyytyväisiä tällaiseen ehdotukseen. Jo laivassa ollessaan koettivat he kaikin tavoin varastaa aikaa kun vain aina kiirehtivän perämiehen silmä vältti. Miten he sitten täällä olisivat parantaneet tapojaan.
He mutisevat itsekseen ja puhelevat toisilleen ilmeisesti suutuksissaan:
— Mitä sitä tässä ruvetaan ahertamaan, kun ei pakkoa ole. Emme tänne ole tulleetkaan omasta tahdostamme, mikä syy heillä silloin on panna meitä työhön. Syöttäköön kun kerran ovat tänne kulettaneet.
Toiset taas leimaavat koko homman herrojen metkuiksi, että saisivat olla yksin ja rauhassa.
Mutta työhön-menonhommaajat saavat kuitenkin ajettua tuumansa läpi. Asia järjestetään siten, että kaksi kirvesmiehen ammatin taitoista työskentelevät vuoronsa perään parakkirakennuksilla, puolen päivää kerrallaan.
Minun ja luotsin on määrä mennä ensimäiseksi.
Asiasta tehdään ehdotus viranomaisille. Urakoitsijat ovat siitä mielissään. Ilmaista työvoimaa, se merkitsee monta markkaa heidän taskuunsa.
Mutta miten onkaan, eivät viranomaiset ehdotusta hyväksy. Heille ei ole annettu mitään määräystä suomalaisten työstä ja ilman sellaista he eivät voi antaa lupaa siihen.
Parastealaiset iloitsevat. Muilta pääsee helpotuksen huokaisu.
Joku pistää joukosta:
— Siinä sitä nyt ollaan. Saivat herrat kerrankin nenälleen.
Ja senjälkeen eivät merimiehet herrojen puuhia enää oikein luottamuksella katsele.
Oli tullut määräys, että kaikki vangit ovat rokotettavat.
Me emme säästy.
Syyskuun kahdentenatoista aamupäivällä saapuu lääkäri ja välskäri.
Oikea käsivarsi on paljastettava. Toiset riisuvat koko paidan yltään, sillä se on matkalla saanut siksi paljon siihen kuulumatonta ainetta ja väriä, ettei se vähimmässäkään määrässä näytä puhtaalta. Samoin määrätään käsivarsi pestäväksi.
Senjälkeen asetutaan telttaamme puoliympyrään.
Lääkäri ja välskäri tulevat sisään rokotuspulloineen, veitsineen ja spriilamppuineen.
Mies mieheltä käy lääkäri ja vetää kolme pitkää viivaa käsivarteen.Veri puristuu pieninä palloina haavoista valkealle iholle.
— Sattuuko? kysyy eräs kalpea peräpäässä oleva nuorimies, joka ei sitten kapalolapsena oloajan ole saanut tällaista kokea.
— Ei ole huoleti, vastaa suuri ja kookas lämmittäjä, jonka olka- ja käsivarsilihakset ovat atleettimaisen suuriksi kehittyneet.
Toiset alkavat jo vetää paitojaan päälleen.
— Ei vielä, huutaa lääkäri. Seisokaa vain rauhassa kymmenen minuuttia.
Seisotaan rauhassa ja tarkastellaan tätä "verinäytelmää."
Sitten, noin kymmenen minuutin kuluttua tarkastaa lääkäri kättensä työtNe ovat hyvät.
— Varovasti paidat päälle, komentaa hän. Haavoja ei saa millään tavalla koskettaa. Muuten on koko toimitus tehoton.
Valmistuttuamme on venäläisten vuoro. He saavat tulla telttaamme pienemmissä ryhmissä. Kaikilla on käsivarsi paljaana. Toisilla loistaa tulipunainen paita, joka verhoo joko puolet yläruumiista tai on laskettu alas vyötäisille. Heissä on paljon työtä. Kahdeksankymmentäneljä sielua. Saa siinä muutaman "punaisen viivan" vetää.
Telttamme edustalle olemme tehneet penkin ja pöydän.
Sen äärellä usein sotamiesten kanssa jutustelemme. He kohtelevat meitä aivan toisin kuin vankeja, huolimatta siitä, että joka toinen päivä vaihtuu vartio ja aina on uusia miehiä.
Tänään — neljäntenätoista päivänä syyskuuta — kertovat he meille, että sunnuntain seutuvilla saapuu leirille yli kahdeksansataa venäläistä.
— Minne heidät oikein aijotaan sijoittaa. Ei siksi vielä ehdi ainoakaan parakki valmiiksi?
— Nähtävästi teidän telttaanne.
— Mutta minne me?
— Emme tiedä.
— Mutta eihän sinne kahdeksaasataa mahdu?
— Mahtuu, jos pannaan mahtumaan, nauraa sotamies.
Tieto osottautuu oikeaksi.
Päivällisen jälkeen lauvantaina tulee meille määräys, että saamme muuttaa Bütovin linnaan.
Harjaamme ja puhdistamme itseämme. Kokoomme matkatamineemme ja annamme takaisin huovat ja pyyheliinat, jotka vasta olemme saaneet.
— On siellä ainakin parempaa kuin täällä, virkkaa eräs matkustajista. Ei tarvitse kuitenkaan oljilla maata. Ja onhan vahvat kiviseinät ympärillä, jotta ei tuuli joka raosta lävitse tunge.
Kaikki oikeastaan ovat tästä tiedosta iloisia.
Mutta tuskin olemme vielä saaneet itsemme matkakuntoon, kun jo tulee peruutuskäsky.
Millainen asiainhoito täällä oikein on? Päätöksiä tehdään ja peruutetaan… Ettei meitä vaan sijoitettaisi noitten kahdeksansadan miehen kanssa samaan telttaan?
Olemme melkein epätoivon partaalla kun saamme uusia määräyksiä, jotka vapauttavat, meidät epäluuloistamme ja toivottomuudesta On jo kuitenkin sunnuntai-aamu. Ilma on alakuloinen kuin mielemme. Sataa vihmaa.
Kello kymmenen tienoissa ilmoitetaan, että meidän on käytävä käsiksi rakennustyöhön maantien varteen kohotettuun parakkiin, jos aijomme saada yöksi makuupaikan itsellemme.
Siksi on teltan oltava tyhjänä tavaroista.
Kierrämme tulisella kiireellä savukkeita kitkerästä saksalaisesta tupakasta, joka vetää vertoja mahorkalle. Riennämme parakille. Pyydämme vasaroita, sahoja ja nauloja. Kaikki, jok'ikinen tarttuu työhön. Sahat sähisevät. Vasarat paukkuvat. Seinät kohoavat seinän jälkeen, lattian pinta-ala laajenee. Pysähtyessään toisinaan tarkastamaan ympärilleen, täytyy ihailla sitä työintoa, joka on jokaisen vallannut. Illemmällä tulee vielä lasiseppä. Laseja kiinnitetään puitteisiin, ovia paikoilleen.
Kun jo on pimeä, heretään työstä. Vielä oljet sisään ja sitten ollaan valmiita… Yhtä ja toista on vielä kesken, mutta ne valmistetaan seuraavana päivänä.
Aikaisemmin päivällä, klo neljän tienoissa ovat jo venäläiset saapuneet. Sitä ennen olemme tyhjentäneet teltan tarpeistamme. Ne ovat nyt parakissa.
Kaupungista tuodaan ruokaa. Perunia ja pihviä. Joku meikäläisistä on niitä tilannut. Ruoasta ei saa kuitenkaan kuin maistaa. Liian vähän sitä on. Lieköhän ollenkaan miehistölle tarkotettukaan?
Mutta siihen ajatukseen tullaan vasta sitten kun ruoka on jo syöty.
* * * * *
Seuraava päivä menee vielä väliseinien laittoon, yhteen ja toiseen pieneen näpräilyyn.
Illalla omaksumme upseerille tarkotetun kammion yöhuoneeksemme. Yömme saamme siinä nukkua, mutta seuraavana aamuna ajetaan meidät siitä pois ja annetaan meille samasta rakennuksesta avara keskihuone. Siinä on kaksi suurta akkunaa, ja kaksi ovea, joista toinen johtaa, nähtävästi tulevaan vartioston keittiöön. Sen suljemme laudoilla. Lattiamme lasketaan tiilillä. Huoneestamme tulee erinomainen laitos, kunhan se vain ehtii valmistua.
Me alamme jo suunnitella miten siinä oikeastaan järjestetään kaikki.
Päätämme jakaa lattian kahtia. Toisesta tulee oleskelupaikka yötä ja toisesta päivää varten. Yökarsinaan kasaamme olet ja keskelle laitamme käytävän. Nukumme kahdessa rivissä jalat vastakkain.
Päiväkarsinaan rakennamme taas ristijalkaisen pöydän, ja penkit sen kummallekin puolelle. Ikkunan alle laitamme hyllyn ruokavaroja y.m. varten.
Uudessa asunnossa otetaan käytäntöön myös uudet tavat Tähän asti ovat venäläiset kantaneet meille ruuan ja pesseet astiamme. Nyt otamme nämä toimet omaksi huoleksemme. Keittiömestarimme annetaan päämieheksemme ja vuoronperään saa kaksi matruusia tai lämmittäjää suorittaa askareemme, tuoda keittiöstä ruuan, tehdä voileivät, jakaa sokerit, ammentaa keitoksen kuppeihimme ja puhdistaa oleskelukarsinamme.
Ajanvietto ja huvittelu käy edelleen entiseen tyyliin. Matkustajien ja alipäällystön kesken on skruvi sangen suosittu korttipeli, jotavastoin merimiehet eivät sen mutkikkaille poluille uskalla, vaan kuluttavat aikaansa kuorilla ja marjaasilla. Kun kortinpeluu alkaa väsyttää, lähdetään välillä ulos käymään tai tupakoidaan asuntomme edustalla tai leirin takana avaralla kentällä.
Eräänä päivänä lausuu eräs joukostamme sivumennen shakkipelistä jotakin.
— Pelaako kukaan shakkia? kysyy eräs innoissaan.
Pelaa kyllä, ainakin kaksi. Sepä erinomaista! Kuumeenomaisella kiireellä ryhtyy kysyjä vuolemaan puusta tylsällä veitsellä shakkinappuloita ja laudan sahaa hän kolmenneljäsosa tuuman vahvuisesta laudasta, johon lyijykynällä mustaa ruudut. Lauta ja nappulat ovat primitiiviset, ja herättävät upseereissa ja sotamiehissä ihmettelyä ja huvia, mutta silti erinomaiset ajankulukevälineet. Monta mielenkiintoista peliä niillä senjälkeen pelataan.
Eräänä kauniina päivänä huomaamme ihmeeksemme, että kenttävääpelin pukuun on tullut erinäisiä lisäyksiä. Hän ei esiinny enää tavallisissa kenttäsaappaissa. Hänellä on ratsastus-säärykset, toisenlainen takki, pitkä miekka ja ellen väärin muista lakissakin merkki, joka eroaa tavallisten sotamiesten merkistä.
Hän on ylennetty, ehkä, ajattelemme itseksemme.
Bütower Anzelgertietääkin kertoa asiasta. Hänestä on tullut luutnantti.
Onhan hänellä ansioita ja kokemusta. Eikä näytä kovin tyhmältäkään.Päinvastoin.
Hän vihkii uuden arvonsa erinomaisesti:
Räyhää ja komentelee koko päivän kuin vimmattu. Juoksee paikasta toiseen, heiluttaa pamppuaan ja ärjyy, jotta koko leiri sen kuulee.
Vankiraukat ovat peloissaan, melkein pakenevat häntä, saadakseen olla rauhassa. He eivät uskalla oikein seisoa, eikä istua, vielä vähemmän maata. Jokapaikassa ja kaikkialla hän on. Rähäkkää kuuluu melkein joka suunnalta. Yksin me saamme olla rauhassa.
Mutta kaikella on rajansa, ja ajattelemattomuus saa rangaistuksensa
Illalla saa hän valitella kaupungilla tuttavilleen:
— Kun niitten vankien kanssa täytyy huutaa min että ääni laukee.
Johon tietysti vanhat tädit säälivästi vastaavat:
Jaa'a, miesraukka!
Mutta asiasta ei selviä yhden yön unella. Vielä useat päivät jälkeenpäin saa hän ärjyä käheällä äänellä käskettävilleen ja ensi päivinä saa hän sanojaan tuskin ollenkaan kuulumaan.— — —
* * * * *
Hänen luutnantiksi nimittämisensä muuttaa jonkun verran oloja.
Uusia määräyksiä alkaa tulla tiheämmin. Erittäinkin venäläisille ja englantilaisille. Ja saamme mekin osamme.
Eräänä päivänä ilmestyy hän huoneeseemme ja ilmoittaa, että tästä lähtien kun joku sapeliniekka upseeri tulee sisälle on sen, joka tulon ensiksi havaitsee huudettava:
—Achtung!(Huomio!)
Tällöin on kaikkien noustava seisaalle ja tervehdittävä.
Hän katselee meitä kuin nähdäkseen millaisen vaikutuksen tieto on meihin tehnyt. Luultavasti hän vähän epäilee, että ajattelemme, että tämä toimenpide on hänen alkuunpanoinansa, koska hän erinäisillä selityksillä koettaa haihduttaa epäluulomme.
Me seuraamme neuvoa usein, melkein liiankin usein. Sillä toisinaan kun ovi käy ja leveä jäykkä hämäläistyyppinen lämmittäjä astuu sisään, tavataan tavallisesti huutaa.
—Achtung!
Kaikki nousevat seisomaan. Mutta huomatessaan hämäläisen eivät he tervehdä. Puolittain sadattelevat huutajaa ja omaa herkkäuskoisuuttaan.
Tuonnempana ei enää huutoon uskota ennenkuin nähdään upseerin hahmo ovessa.
Heidät komennetaan riveihin leiripihalle. Joukossa on haavoittuneita, ontuvia, sideotsaisia. Muutamia punaisen ristin miehiäkin. Yleensä edistyneemmän näköistä väkeä, joka kuitenkin näyttää uupuneelta ja raihnaiselta. Pitkät päivämarssit ja niukka lepo. Ei se ihmettä ole…
Heiltä on riistetty punaiset olkalaput sinelleistä ja univormuista ja lakit ovat vailla kokardia.
— Ja tuonne meidänkö entiseen telttaan heidät sijoitetaan? kysytään.Onhan mahdotonta, että sinne voi mahtua tuollaiset joukot.
— Kyllä sinne mahtuu. Lääkäri on sen tarkastanut ja antanut myönteisen vastauksen.
Sinne heidät sullotaan, komppania komppanian jälkeen. Jos tulee pysäys, ärjäsee upseeri ja heiluttaa ruoskaansa ja taas alkaa vankivirta liikkua sisään. Samalla alkaa siellä surina, kuin mehiläispesässä, mutta voimakkaampi ja valtavampi, jonka silloin tällöin katkasee vain upseerien ärjyntä.
Olisi mielenkiintoista vilkaista teltan ovesta. Mutta sitä vapautta emme uskalla ottaa. Varmaan saisi siellä nähdä näyn, joka ei yöunta lisäisi. Liiaksi ei siellä mahda löytyä tilaa. Miten, poloiset, ollenkaan voivat nukkua. Meissä herää sääli heitä kohtaan.
Jo ensi päivänä komennetaan heistä parikymmentä miestä teltan sivuun, suuren perunakasan ympärille, kuorimaan perunia. Kyykyllään he siinä ovat, hienon sateen vihmotessa ja tekevät työtään. Mutta vähänväliä tulee siihen luutnantti, katselee heitä kotvan tarkasti, heiluttaa pamppuaan jonkun pään päällä ja ärjäsee jotakin, jota heidän on mahdoton ymmärtää.
Joukossa olevat saksankielentaitoiset aliupseerit erotetaan eri joukoksi. He asetetaan riviin ja luutnantti jakelee heille määräyksiään, joita heidän on vuorostaan jaettava tovereilleen. Heistä tulee »tulkitsevia» aliupseereita.
Vielä samana iltana annetaan vangeille keitosta. Vuoron perään saavat he käydä puolivalmiissa keittiössä noutamassa ravintoaan kenttäleileihinsä. Jos he eivät tule teltasta kylliksi nopeasti ulos, vaan syntyy pieni välimatka vitkastelun tähden, hyökkää luutnantti jo ovelle ja ärjäsee:
—Kom ein! Kom ein!
Petomaisen ilmeen ja eleen johdosta sotamies hämmästyy.
Upseeri juoksee telttaan, tarttuu miesraukkaan ja iskee häntä pampullaan selkään niin että vanki on iskusta lyyhistyä.
— Kyllä minä tottelemaan opetan!
Näin tapahtuu vähän väliä. Ja iskuja voi saada kaikista mitättömyyksistä.
* * * * *
Vankiparoilta on kielletty oikeastaan kaikki. Päivisin määrätään heidät marssimaan suurissa kaarissa telttojen takana olevilla kentillä, liikuntoa ja raitista ilmaa saadakseen. Ainoastaan pieni osa on jossain työssä.
Monen ikävän tapahtuman todistajaksi joutuu leirillä. Kerrottakoon tässä muutamia.
Vankien on kielletty jyrkästi polttamasta. Samoin on meidän kielletty antamasta kenellekään tupakkaa tai tulitikkuja.
Sattuu usein, että joku venäläinen, nähdessään meidän polttavan, tulee luoksemme ja rukoilemalla rukoilee joko tupakkaa tai tulta. Mutta me emme voi täyttää heidän toivomuksiaan asettamatta omaa rauhaamme vaaraan ja meidän on kieltäydyttävä.
Parakkimme edustalla kaivavat venäläiset syvennystä vesiputkea varten. Seison syvennyksen partaalla ja poltan kitkerästä tupakastamme kierrettyä savuketta.
Eräs kaivavista venäläisistä tarkastaa minua ahnaasti, mutta mieleenikään ei johdu hänen katseensa tarkotus. Kun hän vielä kääntää selkänsä poispäin, kiintyy huomioni muualle.
Poltettuani savuketta puolimatkaan, heitän sen kuoppaan ja polkasen santaa sen päälle. Aikomukseni on palata takaisin parakkihuoneeseemme. Mutta samalla kun käännyn poispäin ja astun askeleen, näen venäläisen ryntäävän poisheittämääni savukkeeseen, joka vielä savuaa, tunkevan sen pieneen piippuunsa ja kyyristyneenä kuopan pohjalle imevän ahnaasti savuja. Samalla vilkuu hän arasti ympärilleen, välttääkseen vahtien katseen.
Mutta vahti ei ole nukkunut. Hän keksii sotamiehen puuhat. Repäsee piipun hänen kädestään ja ilmoittaa tapahtuman päällystölle.
Seuraus on, että vankiparan selkä paljastetaan ja teltan takana saa hän nahkapampusta muutamia kimmahtavia iskuja.
Hän kirkasee hampaittensa välistä jokaisen iskun sattuessa. Se on tuskallinen kirkaisu. Ja hänen selkäänsä kohoavat ruoskan jäljet paksuina, punaisina, melkein vertatihkuvina.
Samana päivänä ruoskitaan vielä toinenkin. Mistä syystä, sitä en onnistunut saamaan tietooni. Muistaakseni joku sanoi, että hän oli varastanut leipäviipaleen.
* * * * *
Myöskin seuraavan tapahtuman todistajiksi jouduimme kaikki:
Eräänä aamupäivänä ovat venäläiset saksankieltä taitavat vangit komennettu riviin leirin pihalle.
Eräs aliupseeri tulee kantaen pajuraippoja kokonaisen sylillisen. Ne ovat kuorittuja ja näyttävät vielä tuoreilta.
Luutnantti seisoo venäläisten edessä. Ärjyvällä äänellään hän puhuu heille. Me emme jaksa erottaa sanoja selvästi, ainoastaan jonkun sieltä täältä. Hän puhuu kurinpidosta ja kysyy aina vähän väliä:
— Ymmärrättekö?!
Sitten jakaa hän raipat. Yhden kullekin.
— Oman selkänahkanne uhalla, sanoo hän sitten, on teidän lyötävä, jos huomaatte epäjärjestystä, ymmärrättekö. Lyötävä niin, että tuntuu! Ymmärrättekö!
Vangit katsovat heille annettuja raippoja. Tämä määräys tuntuu monesta katkeralta. Lyödäkö veljiään, omia heimolaisiaan.
Harvoin näkee kuitenkaan näitä raippoja käytännössä. Useimmiten paukkuu luutnantin pamppu.
* * * * *
Tätä tapausta muistellessani, herää mieleeni väkisinkin kysymys:
— Saavatkohan vangit koskaan tarpeeksi ruokaa?
Parakkiamme rakennettiin silloin parhaillaan. Venäläinen, jonka kanssa jouduin kosketuksiin, auttaa muurareita, jotka laittavat tiililattiaamme.
On päivällisaika. Laitan parhaillaan voileipiä keittiömestarin kanssa.
Vanki tarkastelee touhuamme pitkän aikaa ääneti. Hän näkee suuret ruislimppumme, nisuleipämme, voimme ja makkaramme.
Vihdoin tulee hän luoksemme. Osoittaa suurta ruislimppua ja tarjoo viittäkymmentä kopekkaa.
Oivallan heti mikä seuraus siitä olisi ollut, jos antaisin hänelle kokonaisen ruislimpun. Sitä olisi ollut mahdotonta piilottaa niin ettei sitä olisi keksitty.
Pudistan kieltävästi päätäni ja ojennan hänelle sensijaan paksun leipäviipaleen. Hän tarjoo rahaa.
— Niet, niet, kiellän minä.
Tulen melkein liikutetuksi katsoessani miten suurella ruokahalulla hän leivän syö. Hänellä on nälkä, sanomaton nälkä, sen voi helposti havaita.
* * * * *
Mutta kohta tulee aika, jolloin heillä ei enää ole tilaisuus rahallakaan saada mitään, joskin sellaiset mahdollisuudet aikaisemminkin olivat sangen niukkoja.
Eräänä kauniina päivänä ilmoitetaan heille, että heidän on luovutettava kaikki rahansa päällystölle, kuten aikaisemmin tulleitten venäläisten ja englantilaisten oli ollut pakko tehdä. Selitetään kyllä, että ne saadaan takaisin sodan loputtua ja että ne otetaan säilöön siksi, jotta eivät katoa tai muulla tavalla häviä omistajiltaan.
— Mutta, vakuuttaa meidän asiantuntijamme, syy ei kuitenkaan ole se. Tällä tavalla on vangeilta luultu riistettävän viimeinenkin karkausmahdollisuus lahjoa sotamiehiä.
Kaikkien on vuoron perään vietävä roponsa. Heidän nimensä kirjoitetaan luetteloon, merkitään summa viereen. Rahat pannaan läpinäkyvään paperipussiin, jotka myös varustetaan nimellä ja rahasumman arvo numerolla. Toisilla on ruplia runsaasti, tukuttain, toisilla vähemmän, muutamilla vain joitakuita halpoja kopekkoja. Kaikki on annettava, jok'ainoa kopekka.
Surumielisesti asettavat he rahansa pöydälle. Saavat jonkinlaisen kuitin tai pussin numeron.
— Mars, eteenpäin. Seuraava.
Me suomalaiset elämme alituisessa toivossa ja odotamme jokaisen päivän olevan viimeisen vankilapäivämme. Mutta päivät kuluvat ja asema ei sanottavasti valkene. Sähkösanoman lähettänyt osatoverimme saa kyllä pari sähkösanomaa, joista toinen vahvistaa tiedon, että hänen veljellään on sen niminen veli. Toisessa sähkösanomassa lähettää veli terveisiä. Olemme vakuutettuja, että ainakin hän tulee pääsemään vapaaksi ja niin uskoo hän itsekin.
— Se on sangen todennäköistä, sanoo hän; mutta älkää luulko, että teitä unohdan, jos niin käy. Ei, niin suuri raukka en sentään ole.
— Hyvä on, kun setä on ministerinä, nauraa eräs joukosta, johon vakava puhe ei ole tehnyt sanottavaa vaikutusta.
Vapautusjulistusta ei vaan kuulu.
* * * * *
Vankilan yli-insinööri on käynyt Danzigissa. Jo mennessään lupasi hän vaikuttaa hyväksemme Danzigissa. Hän kertoo, että sotilaspiireissä ollaan yleensä myötätuntoisella kannalla meihin. Meidän tulee vaan lähettää uusi kirjelmä sinne.
Nyt ei se kuitenkaan ole enää helppoa. Posti- ja sähkölennätinhallitukselta on tullut uusia määräyksiä, jotka kokonaan ovat sulkeneet meidät muun maailman yhteydestä. Sähkölennätin ja postilaitos eivät nim. saa ottaa lähetettäväksi minkäänlaisia tiedonantoja vangeilta.
Mitä nyt tehdään?
Täytyy kuitenkin yrittää. Ryhdytään puuhaamaan uutta kirjelmää. Siihen liitetään korkeita suosittelijoitakin. M.m. eräs prinsessa, upseereita, professoreita, jollaisia tuttavuuksia joillakuilla joukostamme on.
Kerrotaan huolistamme upseereille. Se auttaa. He lupaavat lähettää kirjelmän virkateitse. Jos siihen ei saada kolmen päivän kuluessa vastausta, lupaavat he vielä tiedustella sähköteitse asian viipymistä.
Toivomme virkoaa taas, samoin elämänhalummekin. Ehkäpä sittenkin on pian koittava vapautushetkemme. Tai saadaan ainakin varmuus siitä onko tänne jäätävä tai ei.
Huvittavaa on tehdä huomioita saksalaisten sota-innosta. Hurjalla riemulla puhuvat he yhtenäisistä voitoista Ranskassa. He luottavat täydellisesti lopulliseen voittoonsa. Heissä elää ehdoton vakaumus siitä, että Saksalla on siveellinen oikeus puolellaan. Muut ovat hyökänneet heidän kimppuunsa, sanovat he. Heidän on puolustettava maitaan ja maansa etuja. He ylpeilevät sotakuntoisuudestaan ja tykeistään ja urhoollisista maansa pojista, jotka panevat henkensä alttiiksi jalon asian tähden. Näyttää siltä kuin heillä ei olisi pienintäkään aavistusta siitä, että, juuri Saksa itse alotti sodan Venäjää ja Ranskaa vastaan. Tuntuupa melkein kuin se olisi kokonaan salattu heiltä. Miten muuten oli tämä tietämättömyys ymmärrettävissä.
Itä-Preussin asiat heitä vähän huolettavat. Venäjän eteneminen siellä. Mutta odottakaapas, uhmaavat he taas, kun saamme sinne järeät tykkimme ja apuväkeä, niin sitten on meidän vuoro.
Innostus on tarttunut pikkupoikiinkin. Vähän väliä saa nähdä jonkun sotaisen koulupoikajoukkueen marssivan leirimme ohi. Huilut soivat. Etunenässä kulkee pikkumies kohotettu johtajansauva kädessä. He soittavat kansallishymniä. Kun johtaja nostaa sauvansa alkavat huilut soida ja rumpunappulat päristä. Kun sauva lasketaan alas vaikenee soitto.
Samoin kulkevat silloin tällöin pienet koulutytöt, hyvin järjestetyissä riveissä ohitsemme. Heillä on opettajat mukanaan ja he laulavat heikoilla, kirkkailla äänillään. Se on innostus, sotainen innostus, joka heistä tulvahtaa, viaton innostus, jolla ei ole aavistustakaan sodan hirvittävästä merkityksestä ja raakuudesta. He näkevät siinä ainoastaan uljuutta ja sankarillisuutta. Heille on sanottu, että Saksaa on loukattu ja sen häväistys on kostettava. Saksalaiset pojat kostavat isänmaansa loukkaukset. Viattomina ja tietämättöminä kantavat he näin uhrinsa isänmaansa alttarille.
Pitkät ajat olin minä säästynyt ruuankannosta keittiöstä. Mutta vihdoin on minunkin alistuttava kohtalooni.
Eräänä päivällisenä pannaan ämpäri käteeni ja sanotaan:
— Mene, mene!
Ja minä menen, mikäs auttaa.
Keittiössä ei ole vielä seiniä. Mutta on muuri ja tulisijat ja kolme suurta, ainakin viisikymmentä litraa vetävää pataa.
Padassa poreilee parhaallaan keitos, tahmea ja paksu kuin puuro. Venäläiset kokit liikuttelivat sitä suurilla veistämillään puuliikuttimilla. Paksuja kuplia syntyy keitoksen pinnalle ja hajoavat heti kun liikutin lähestyy niitä kierroksellaan padan ympäri. Kevyt savu nousee keitoksesta ja haju, joka on kaikkea voimaperäisyyttä vailla.
Patojen ääressä seisoo komentava ylikokki, pullearintainen ja pohkeinen matami. Hänellä on käsissään talinpala ja veitsi. Pieniä talinpalasia hän vuoleskelee ja heittää niitä keitokseen höysteeksi. Kuuman ruuan pinnalla sulaa niitten ympärille pyöreä kehä, joka suurenee suurenemistaan. Keskelle jää musta pilkku, nähtävästi talissa oleva lika, joka kokoontuu ydinkohtaan.
Minulle syntyy samanlainen tunne kuin sille, jolle työnnetään väkisin talia suuhun. Rupean tuntemaan pahoinvointia. Tahmea talinmaku kutittaa kitalaessa. Muistan kaikissa entisissä ruu'issa talinmaun ja minulle selviää nyt ruokien äitelyyden syy.
Tartun äkkiä ämpäriini. Pyydän saada pian ruuan ja kiirehdän ruokaa odottavien tovereitteni luo. Ahneesti ammennetaan ämpäreistä kuppeihin. Toiset syövät entiseen tapaansa. Näön vuoksi otan vähän kuppiini, mutta jok'ainoa lusikka, jonka yritän viedä huulilleni tekee vastarintaa.
Sinä päivänä ei keitoksen syönnistäni tule mitään, mutta voileivät tekevät sensijaan kahta paremmin kauppansa.
* * * * *
Vielä uudessakin asunnossamme tapaa leirin muonamestari käydä usein meitä tervehtimässä.
Aina pitää hän hyvää huolta syömisestämme ja kehoittaa vaan ottamaan enemmän, kyllä riittää, kyllä riittää!
Mutta kaikista kehotuksistaan huolimatta on hän tehnyt sen huomion, että suomalaiset syövät vähän, eivät nuuskaa ollenkaan, vaan polttavat sensijaan paljon. Kummallista väkeä!
Eräänä päivänä lueteltuaan koko huolenpitosanastonsa, hän kysyy kummeksien:
— Miksi suomalaiset syövät niin vähän? Onko ruoka huonoa?
— Ei, vastataan.
— No, mikä siihen sitten on syynä?
— He ovat yleensä vähäruokaisia..
Selitys tyydyttää häntä. Ja vielä tänä päivänä hän kai uskoo tähän suomalaisilla löytymättömään hyveeseen.
* * * * *
Sen erän perästä, jolloin kaupungilta tuodut pihvit ja perunat olivat huvenneet yhdeksäntoista nälkäisen miehen kitaan ja loppuneet kesken vasta alkuun päästyä, ei leirille enää tuotu kaupungilta muita kuin voileipätarpeita. Matkustajat, joilla oli yllinkyllin kultaa ja saivat sitä vaihdettua Saksan rahaksi, pitivät viimeaikoina kaupungillakäynnin kokonaan omana huvinaan. Söivät siellä ja vähän joivatkin palan paineeksi. Kaikkialla otettiin heidät mitä suurimmalla kohteliaisuudella vastaan ja mukana oleva aliupseeri salli heille erikoisvapauksia saadessaan itse olla mukana kesteissä.
Eräänä päivänä aterioivat he leiriylänteelle nousevan kadun varrella olevassa pienessä, vanhassa ja soman näköisessä viinituvassa, jonka ulkonäöstä jo olen maininnut. Isäntä taritsee heitä oivallisella ruualla ja juomalla ja käyttää koko kohteliaisuusvarastonsa heitä tyydyttääkseen.
Lopuksi kun he pyytävät saada maksaa tiedustelee isäntä, eivätkö he haluaisi suorittaa laskuaan Suomen rahassa. Hän ottaisi erittäin mielellään heiltä vastaan Suomen rahaa muistoksi itselleen, lapsilleen ja vielä lastenlapsilleen tästä tilaisuudesta, jollaisia ei joka päivä Bütow'issa satu.
Lasku maksetaan Suomen rahassa ja ukko on tyytyväinen, saattelee vieraitaan vielä ovelle ja tekee monta syvää kumarrusta heidän poistuessaan.