The Project Gutenberg eBook ofSaksanmaaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: SaksanmaaTalvinen tarinaAuthor: Heinrich HeineTranslator: Otto ManninenRelease date: October 26, 2023 [eBook #71963]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1904Credits: Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAKSANMAA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: SaksanmaaTalvinen tarinaAuthor: Heinrich HeineTranslator: Otto ManninenRelease date: October 26, 2023 [eBook #71963]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1904Credits: Jari Koivisto
Title: Saksanmaa
Talvinen tarina
Author: Heinrich HeineTranslator: Otto Manninen
Author: Heinrich Heine
Translator: Otto Manninen
Release date: October 26, 2023 [eBook #71963]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1904
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAKSANMAA ***
Talvinen tarina
Kirj.
Suomentanut
O. Manninen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.
Heinrich Heine on meillä kuten muuallakin tunnettu etupäässä "Laulujen kirjan" runoilijana. Keliäpä ei olisi kerran — koulun yläluokilla ollessaan — ollut nuorien haaveidensa hartauskirjana tämä lemmenrunouden klassilliseksi tullut codex? Ja onhan yksi sen helmiä, "Lorelei", kesäisten vettemme vierillä jo ammoin koteutunut helkkymään omien kansanlaulujemme joukossa. Laulujen kirjasta ovat myös miltei yksinomaan ne muut Heinen runoelmat, joita siellä täällä on ollut suomeksi tulkittuina. Onpa niitä aikoinaan jo ilmestynyt pieni valikoimakin, Uotilan suomentama.
Laulujen kirja, 'Buch der Lieder', on kuten sanottu se teos, joka on laajimmalle kantanut Heinen nimen kautta koko sivistyneen maailman, tehnyt hänet tutuksi sellaisissakin piireissä, jotka muuten ovat korkeammalle kirjallisuudelle vieraat. Eikä ihme. Onhan se aihe, jota tämä pienoinen kirja kauttaaltaan käsittelee, tuo kaikkein yleisin ja ymmärrettävin, joka ei lukijalta vaadi sen suurempia kirjallisia edellytyksiä, jolla kunkin elämässä on ollut tärkeämpi tai vähemmin tärkeä osansa. Ja ennen kaikkea ilmeneehän siinä yksi noita kykyjä, jotka ovat maailmankirjallisuuden harvinaisimpia, synnynnäinen, jumalan armosta runoileva lyyrikko. Uutta laulun kevättä, täynnä säveliä, värejä ja tuoksua, nuoria uudistavia voimia, merkitsi tämä kirjanen Saksan runoudessa, ja koko runotaiteen uudemmassa kehityksessä on tunnettavana sen käänteentekevä vaikutus. Ihastuksella, samantapaisella kuin ennen "Sturm und Drang"-polven päivinä Goethen 'Werther', se otettiin ilmestyessänsä vastaan, ja Saksan suuret sävelrunoilijat ovat siivittäneet sen laulut niiden helkkyvään lentoon kautta maiden mannerten, niin että laulettu Heine sävellyksien lukumäärään nähden jättää kauas jälkeensä kaikki muut nimet koko maailman runoudessa.
Neljännestä vaille vuosisata on jo kulunut siitä kuin tämä nuoren Heinen laulu ensimäisellä uutuuden viehätyksellään lumosi mieliä. Lahjomattomin arvostelijoista, aika, on sen arvon jo moneen kertaan vaa'alla punninnut, saattanut selvemmin kuin silloin näkyviin sen niin vahvat kuin heikotkin puolet. Tunnemme, ettei tuo Heinen nerokas sydämentunnustus aina ole tositunteen kannattama, että se mielellään valitsee vaikuttavaisuutta tavoittelevia kaunoasentoja, yhtäläisiä kuin hänen samanaikaisissa 'Ratcliff' ja 'Almansor' tragedioissaan, että siinä monestikin on enemmän päässä kuin sydämessä liikkunutta tekotunnelmoimista. Mutta kaikesta tästä huolimatta on noissa enimmäkseen nimettömissä pikkusoinnahdelmissa säilynyt aarre himmenemättömiä laulun helmiä, runoilijan sointuvan tuskan synnyttämiä, jotka jo yksinään olisivat tuottaneet sepittäjälleen kuolemattoman nimen.
Nykyajan-ihmisen yksilöllinen sielunelämä on se sointupohja, jolta tämä uusisäveleinen runous on virinnyt, levoton, tuhatvivahteinen niinkuin meri, jonka ensimäisenä suurena laulajana Heine samalla kertaa esiintyy kotimaansa kirjallisuudessa. Meren maininkien vapaa käynti on suonut poljennon Laulujen kirjan loppusoitolle, ihanalle 'Pohjanmeri'sikermälle, ja niin on Heine tässä kirjassaan, ehkä varsinaisemmin kuin sitten vähää myöhemmin Grillparzer kuuluisassa draamassaan, saattanut "Des Meeres und der Liebe Wellen" — meren ja lemmen aallot — ikuisesti soilumaan saksalaisen runon säveleissä.
Mutta tämä tunnetuin ja tunnustetuin Heine ei ole vielä koko se henkinen mahtaja, jona hän esiintyy muissa kypsyneemmän ikänsä tuotteissa, eikä se, jona hän voimakkaimmin voi kiinnittää ja kiehtoa yhä vielä lukijansa mielen. Syvällisempiä, ikuisemmin väräjäviä ovat ne soinnut ja ne epäsoinnut, joissa hän pitkällisen kärsimyksensä vuoteella, "patjahautaansa" kahlehdittuna, lauloi ilmi kaiken sen elämän ja kohtalon tuskan, jonka syvyydet hän miltei yli-inhimilliseen määrään sai mitata, 'Romanzero'ssaan, sen 'Lamentationen' ja 'Letzte Gedichte' runoelmissa, ja vasta ennustettuna on tässä kirjassa se Heine, jonka nimi säteilee samassa tähtisikermässä, niissä Aristophaneen, Cervantesin, Rabelais'n, Swiftin ja Voltairen — 'Matkakuvain', 'Atta Trollin' ja 'Talvisen tarinan' kirjoittaja.
Harvinaiseen suuren laulurunoilijan lahjaan yhtyi näet hänessä tuo kenties vieläkin harvinaisempi suuren ivarunoilijan, jona hän esiintyy yhtenä noista maailmankirjallisuuden ensimäisistä, kotimaansa ja oman aikansa suurimpana. Herkkä lyyrillinen tunteellisuus ja sen rinnalla säkenöivä äly, sini-ilmoille vetävä haaveilu ja leikkelyveitsen terävyinen erittelevä järki — molemmat hänen rotunsa tunnusmerkillisiä hengenlahjoja — nehän ovat Heinen omituisen runoilijatemperamentin vastakkaiset päätekijät, ne muodostavat jo synnynnäisen pohjan sille särähtävälle kaksinaisuudelle, joka hänen runoudessaan niin rehellisesti tulkitsee ajanelämän sisintä sielua, sen raatelevia ristiriitoja, jossa on ikäänkuin palanen Faustia ja palanen Mefistoa yhdistyneenä yhdeksi henkilöksi. Elämän suuruuden ja elämän kauneuden polttava kaipaus, joka sitä elävämmin tajuaa näiden vastakohtiin vangitun elämän ikuisen tragi-komedian, se tekee Heinestä tuon suuren kaiken-ivaajan, jolle hänen kirjallishistoriallisessa henkilökuvassaan kaikki muu tuntuu jäävän miltei vain vaikutusta kohottavaksi taustaksi.
Sillä niin taiteellisesti oma itsensä kuin Heine kauttaaltaan onkin, on hän tässä kohden kuitenkin enimmin mukana koko olennollaan, antautuu enimmin alttiiksi ajan taistelurinnassa. Ranskasta käsin, kun kotimaassa olo kävi hänelle mahdottomaksi, hän jatkoi taukoomatonta taisteluaan Euroopan taantumussuuntaa vastaan. Hänen sähköisessä ivassaan oli iskevä väkevimmät salamansa kohti pimeämielisen ennakkoluulon ja sortovallan yökkötorneja se kapinamieli, jolla pyhän alliansin ja ruhtinas Metternichin — Mitternachtin — ajan ilman täytyi latautua. Tässä taistelussaan hänet saattaa sanoa Byronin suureksi seuraajaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin ivan säilä herpoo kuolevan Byronin kädestä, tarttuu siihen Heine ja käyttää sitä miespolven ajan yhtä kätevästi ja tehokkaasti. Mutta viimeiset kahdeksan vuotta tämän aseen käyttäjä itse kantoi kuoleman haavaa rinnassaan.
Jo alusta alkaen on Heine, kuten sanottu, runoilijana harvinaisessa määrin oma itsensä. Ne monenmoiset herätteet ja vaikutukset, jotka voidaan osottaa hänen henkisen erikoisuutensa muodostumisessa, koko se ajan ilma, jossa hän oli kasvanut, vanhan Goethen varjossa kukoistava romantiikka, Byronin taistelukaunis esikuva, kaikki se ei vaikuta hänessä vieraina aineosuuksina, vaan on sulautunut omaksi voimakkaasti yksilölliseksi runoilijasävyksi. Ja alusta alkaen hän on tuo suuri runomuodon, samoinkuin proosatyylinkin, mestari, joka oli vallitseva saksankieltään häikäisevämmällä taituruudella kuin kukaan muu. Hänen herkkävireistä mielikuvitustaan johtaa tosirunoilijan välitön vaisto löytää vaihteleville tunnelmilleen niiden luontaisin ilmaisu. Mutta tälle vaistolle tulee hänessä tueksi itsetietoinen taiteilijapyrkimys, joka on pienintä yksityiskohtaa myöten punninnut tarkoittamansa vaikutuksen, joka ei jätä mitään satunnaisuuden varaan. Tuo luonnonäänen tapainen välittömyys, millä hänen laulunsa tuntuu soinnahtaneen ilmoille, on moninkertaisen taiteellisen muodostelutyön hienoksi hioutunut tulos. Sen kiirastulessa on koeteltu niiden muodon hivelevä notkeus ja sisällyksen voimakkaasti tihennetty, alati vastakohtaansa hypähtävä tunnelmaelo, joka ei salli mitään kuolleita kohtia väreilyssään. Aikakaudellemme ovat erikoisesti ominaisia suuret keksijät, joiden ihanteena on kehittää koneistojensa sirous ja teho yhä lähemmäksi täydellisyyttä, supistaa yhä vähempään määrään voimaenergian hukkaankulutus. Samantapainen runollinen ja ajatustaiteellinen keksijä-äly on Heine. Hänen tyylinsä välähtelevä sanansattuvuus ja nopeakäänteisyys, sen kyky sanoa vähässä paljon, sen joka tuokiossa uudeksi polttopisteeksi keskittyvä elävyys ovat ominaisuuksia, joiden merkitys on ollut mittaamattoman tärkeä sen hengensävyn muodostumiselle, jota erikoisesti sanomme nykyaikaiseksi. Sen jälkeen kuin Byronin, runouden Napoleonin, romanttinen uhmarunous oli tehnyt nopean maailmanvalloitusretkensä, nostaen kaikkiin maihin, varsinkin slaavilaisiin, vasalliruhtinaitaan, tuli Heinen vuoro. Hänen vaikutuksensa maailmankirjallisuuteen on ollut yhtä laaja, mutta meluttomampi, kestävämpi ja taiteellisesti hedelmällisempi, samoinkuin hän itse kaikkinaisen dilettantismin kukoistusajalla, samanhenkisen Musset'n keralla, oli kenties ainoa runoilija, joka ei sallinut riviäkään, mistä hän ei olisi voinut taiteellisesti vastata.
Omituisena ja mieltäkiinnittävänä ilmiönä edustaa Heine aatteellisesti 19:nnen vuosisadan toista neljännestä yhtenä aikamme tärkeimmistä henkisistä tekijöistä. Kasvaneena saksalaisen romantiikan maaperältä, itse sen kehtomailla Reinin varrella, saaden ranskalaisen sivistyksen ja viettäen suurimman osan voimansa vuosia gallialaisen maailman sydämessä, ollen sitäpaitsi jo rotuperältään erotettu kotimaansa yhteiskunnalliselta ja kirkolliselta yhteispohjalta saattoi hän sitä helpommin henkisesti vapautua näkemään kaikkia perinnäisyyden pyhittämiä olojen ja käsityskantain yksipuolisuuksia puolella ja toisella ja sitä ennakkoluulottomammin luomaan katseensa kohti uusia, inhimillisyyttä lähempiä tulevaisuuden ihanteita.
Mutta kaiken tämän takaa, ja sisällykseltään kaiken tämän määräämänä, hänen maailmankansalaishenkensä perussävy osottaa koko runollisessa ilmauksessaan ominaisuuksia, jotka epäilemättä on katsottava johtuneiksi sen rodun sielullisista erikoisuuksista, mihin hän kuului. Hänellä ei ole suuria, sopusuhtaisia kokonaisuuksia vallitsevaa plastillisuutta, mutta sen sijaan musiikin sisäisiä maailmoja avaava kyky, hänen runovoimansa ei vietä voittojaan ulkokohtaisen todellisuuden rikkaassa kuvaamisessa, vaan kohotessaan sen piiristä omituisiin haaveellisiin ilmestysnäkyihin. Mielialojen asteikossa soivat väkevässä värinässä vain äärimmäiset intohimoiset sävelet, kaikki saksalainen gemyyttisyys on siinä olematonta. Se on sama runohenki, joka ammoin hänen hebrealaisten esi-isiensä suulla runoili Korkean veisun ja Salomon saarnaajan, siirrettynä meidän aikaamme ja aatemaailmaamme, hänen sanansa siivittää sama hillitön vääjäämättömyys, millä vanhan testamentin miehet julistivat tuomionsa kansoille ja valtiaille, ja myöskin väre samaa halki aikojen kaikuvaa kantovoimaa. Heine liittyy niiden miesten lukuisaan sarjaan, joissa hänen vainojen karaiseman heimonsa henki ajasta toiseen on tärkeällä tavalla astunut vaikuttamaan ihmiskunnan kehityskulkuun.
Puolen vuosisadan aika erottaa meidät jo Heinrich Heinestä. Ne ajanolot, jotka olivat hänen runoutensa kehyksenä, kuuluvat jo historiaan, siinä aatteiden taistelussa, jonka Tyrtaios-laulajana hän seisoi tuona modernin hengenelämän murrosaikana, ovat jo polttopisteet paljon silloisestaan siirtyneet. Mutta vielä on hänen runoutensa varsinaisesti nuorta runoutta, ei ainoastaan siinä merkityksessä, missä kaikki tosirunous on ikuisesti nuorta, vaan siten että se vielä suoranaisesti vaikuttaa elävänä voimana keskellämme, että nousevat polvet omistavat sen omana laulunaan, ja että sitä vastaan myös vielä elää kaiken kaatuvan vanhan ainainen kammo ja epäluulo kaikkea nuorta, uudistavaa vastaan. Samalla tenholla kuin syntymisensä päivinä se laulu yhä vielä herättää mielissä ihastusta ja vihastusta, ei vain kolmatta: välinpitämättömyyttä. Yhä vielä kuuluu Heine runouden taistelevaan kirkkoon. Vieläkään ei hänelle ole annettu anteeksi niitä kuolemansyntejä, joita hän teki poroporvarillisuutta ja kansallista omahyväisyyttä vastaan. Yhä vielä kummittelevat saksalaisen kuntomielisyyden kiivailut häntä vastaan kieltäen hänen arvonsa sekä runoilijana että ihmisenä, julistaen hänet pannaan kaiken pyhän ja korkean pilkkaajana, epäuskon, epäsiveellisyyden, epäisänmaallisuuden apostolina. Hänen maanpakonsa ei ole vielä laannut — onhan tähän päivään saakka runoilijan muistopatsas koditon hänen synnyinmaassaan, samoin kuin hän oli itsekin koko loppupuolen ikäänsä, neljänneksen vuosisataa. Mutta sitä enemmän hän on saanut laajaksi kodikseen koko sivistyneen maailman, tullut ihmiskunnan omaksi niinkuin harvat runoilijat. Jälkeisen ajan parhaissa, hienoimmissa hengissä voidaan havaita hänen vaikutustaan, ja koko uudemman laulurunouden yli liikkuu vielä hänen elävä henkensä. "II morto Enrico poetava ancora."
Tässä vaikutuksen yleismaailmallisessa laajuudessa on Heineen verrattava vain yksi ainoa viime vuosisadan Saksan henkisistä suurmiehistä, Friedrich Nietzsche, — filosofian lyyrikko. Hänkin oli samanlainen joustava voima, jonka mullistavaa vaikutusta koko aikamme henkiseen käsityskantaan eivät voi tehdä tyhjäksi mitkään puoskariksi-julistelut ammattifilosofien puolelta, kumpaisenkin häikäisevä esitystapa on merkinnyt uudistavaa käännettä nykyaikaisessa tyylitaiteessa, ja lopuksi, kumpaisenkin osana oli sama traagillinen murtuminen viimein yli voimien käyvässä taistelussaan niitä valtoja vastaan, joille kuolematonten jumalainkaan ei sanota mitään mahtavan.
Niinpä on sillä runoelmalla — toisella Heinen kahdesta suuremmasta yhtenäisestä runoteoksesta — joka täten suomenkielisessä asussa esiintyy, muukin kuin pelkästään kirjallishistoriallinen mielenkiintonsa Heinen säkenöivimpänä satiirina ja yhtenä koko satiiriilisen kirjallisuuden huippuja. Se aatteiden taistelu, joka on virittänyt tämän runoelman rohkeat soinnut, ei ole loppuun taisteltu. Samat sovittamattomat ristiriidat, sama vapaudenvaino ovat ominaisia nykyisenkin yhteiskunnan elämälle. Kaikki se satunnainen ajallisuus ja paikallisuus, jonka otsalle runoilijan iva on leimannut ikuisen polttomerkkinsä, on vain tullut tunnuskuvaksi samojen takana olevien voimien vaihtuville ilmiöille. Niiden yhä uudestaan kasvavia päitä vastaan viuhuu myös yhä uudestaan runoilijan kärventävä salamavaaja. Ikäänkuin leimuava ukkospilvi yli aikamme sotilasvaltaisen, kansa- ja luokkasortoisen taantumuskauden on tämä laulu silloisesta 40-luvun Saksanmaasta. Ja paljon täytyy olla toisin, ennenkuin se on jäänyt vain kaukaiseksi, kaikkien turvallisesti katseltavaksi tulitukseksi takaiselle taivaalle. Umpimähkään iskee ukkonen luonnossa. Tässä on vasamiaan singahuttamassa aatteellisen pyrkimyksen korkealle tähdätty joutsi. Kaiken tuon kirvelevän, hillittömän pilkan takana on sydän, joka enemmän rakastaa isänmaataan kuin vihaa sen vikoja, on runoilijan tietoisuus tehtävänsä suuresta oikeutuksesta, on usko voitolliseen inhimillisyyteen. Sitä pilkkaa ei asesta aution epäilyn ja kieltämisen hävitysiloinen henki, vaan sen epäilyn ja kapinan, joka on ihmisten ja kansain ainainen edistyskannus kohti vapautumista ajatuksessa ja elämässä, sen jolle Carducci on laulanut "Inno a Satana'nsa", se Lucifer, jonka nimelle henkisesti peloitetut ristivät silmiään ja jonka nimi myös on Foibos Apollon, valoisan lyyryn ja valoisien nuolten jumala.
Talvinen tarina
Alkusana.
Seuraavan runoelman kirjoitin tämän vuoden tammikuulla Pariisissa, ja sikäläinen vapaa ilma puhalsi moneen säkeesen paljoa kirpeämmin kuin oikeastaan olisin suonut. Jo heti kohta koetin lieventää ja erottaa pois sellaista, mikä ei näyttänyt Saksan ilmanalaan soveltuvalta. Yhtäkaikki, kun maaliskuussa lähetin käsikirjoituksen kustantajalleni Hampuriin, asetettiin mietittäväkseni vielä monenmoisia arveluttavuuksia. Minun oli vielä kerran pakko ryhtyä tukalaan korjaustyöhön, ja niinpä on kyllä saattanut sattua, että vakavat sävelet ovat tulleet hillityiksi yli tarpeen tai niiden ääni hukkunut huumorin kulkusten liian hilpeään helinään. Muutamilta alastomilta ajatuksilta olen pikastuksissani jälleen riistänyt viikunalehdet pois, ja sievistelevän arkoja korvia olen kenties loukannut. Olen siitä pahoillani, mutta lohtunani on tieto että suuremmatkin kirjailijat ovat tehneet itsensä vikapäiksi samanlaisiin rikoksiin. Aristophanesta en tahdo mainitakaan puolustuksekseni, sillä hän oli sokea pakana, ja hänen ateenalainen yleisönsä oli tosin saanut klassillisen kasvatuksen, mutta ei tietänyt paljoakaan siveydestä. Cervantes ja Molière olisivat minulle jo paljon parempia puoltomiehiä; kirjoittipa edellinen vielä molempain Kastiliain ylhäiselle aatelille, jälkimäinen taas Versaillesin suurelle kuninkaalle ja suurelle hoville! Ah, minä unohdan, että elämme hyvin porvarillisessa ajassa, ja näen ikäväkseni jo ennakolta, kuinka moni sivistyneiden säätyjen tytär Spreen, jopa aina Alsterinkin varrella, on runoelma-rukalleni nyrpistävä enemmän tai vähemmän pystyä nenän-typykkäänsä! Mutta se, minkä näen edessäni suuremmalla suruntunteella, on noiden kansallisten fariseusten sadattelu, jotka nyt käyvät käsityksin hallitusten nurjamielisyyden kanssa, jotka myös nauttivat sensuurin täyttä rakkautta ja kunnioitusta ja sanomalehdistössä osaavat antaa oikean tunnussanan, kun on käytävä niiden vastustajien kimppuun, jotka ovat heidän kaikkeinkorkeinten isäntäinsäkin vastustajia. Sydämemme on pantsaroitu noiden sankarillisten, musta-puna-kulta-livreessä liikkuvain lakeijain epäsuosiota vastaan. Kuulen jo heidän olut-äänensä: "Sinä herjaat meidän värejämmekin, isänmaan ylenkatsoja, ranskalaisten ystävä, joille sinä tahdot luovuttaa vapaan Reinin!" Rauhoittukaa! Tahdon antaa väreillenne arvon ja kunnian, kun ne sen ansaitsevat, kun ne eivät enää ole joutilasta tai orjailevaa ilveilyä. Pystyttäkää musta-puna-kultainen lippunne saksalaisen ajatuksen kukkulalle, tehkää se vapaan ihmisyyden viiriksi, ja minä olen antava parhaan sydänvereni sen edestä. Rauhoittukaa, minä rakastan isänmaata yhtä paljon kuin tekin. Tämän rakkauden tähden olen elänyt kolmetoista vuotta elämästäni maanpaossa, ja juuri tämän rakkauden tähden palaan jälleen maanpakoon, kenties ainiaaksi, joka tapauksessa ruikuttelematta tai vääntämättä suupieltäni väärään irvistäväksi kärsimysnaamaksi. Olen ranskalaisten ystävä, kuten olen kaikkien ihmisten ystävä, jos he ovat järkeviä ja hyviä, ja koska en itse ole niin tyhmä enkä paha, että soisin omien saksalaisteni ja ranskalaisten, molempien ihmiskunnan valittujen kansain, taittavan niskat toisiltaan Englannin ja Venäjän eduksi ja kaikkien aatelisjunkkarien ja pappien vahingoniloksi tämän maan kamaralla. Olkaa rauhassa, minä en ole ikinä luovuttava Reiniä ranskalaisille, jo siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että Rein on minun omani. Niin, minun omani luovuttamattomana synnyinperintönä, minä olen vapaan Reinin vielä paljoa vapaampi poika, sen rannalla keinui kehtoni, enkä ensinkään käsitä, miksi Reinin pitäisi kuulua keillekään muille kuin maan omille lapsille. Elsassia ja Lothringia en tosin voi yhdistää Saksan valtakuntaan niin helposti kuin te sen teette, sillä näiden maiden asukkaat ovat lujasti kiintyneet Ranskaan niiden oikeuksien vuoksi, jotka he Ranskan vallankumouksen kautta ovat saaneet, noiden tasa-arvoisuuslakien ja vapaiden laitosten, jotka ovat hyvin mieluisia porvarilliselle mielelle, mutta joissa suuren joukon vatsalle on vielä paljon toivomisen varaa. Kuitenkin kaikitenkin, elsassilaiset ja lothringilaiset ovat jälleen liittyvät Saksaan, kun me täytämme, mitä ranskalaiset ovat alottaneet, kun me voitamme heidät teossa, niinkuin jo olemme heidät voittaneet ajatuksessa, kun me kohoamme aatteen äärimmäistenkin johtopäätöksien tasalle, kun me hävitämme orjailevaisuuden viimeisestäkin piiloloukostaan, taivaasta, kun me pelastamme sen jumalan, joka asuu maan päällä ihmisissä, alennuksestaan, kun me tulemme jumalan lunastajiksi, kun me asetamme köyhän, onnenorvon kansan ja pilkatun neron ja raiskatun kauneuden jälleen arvoonsa, niinkuin meidän suuret mestarimme ovat lausuneet ja laulaneet, ja niinkuin me sen tahdomme, me, opetuslapset — silloin, ei ainoastaan Elsass ja Lothringi, vaan koko Ranska on silloin joutuva haltuumme, koko Eurooppa, koko maailma — koko maailma on tuleva saksalaiseksi! Tästä Saksan kutsumuksesta ja maailmanvallasta uneksun usein käyskellessäni tammien alla. Tämä on minun isänmaallisuuteni.
Jossakin seuraavassa kirjassani olen palaava tähän aineesen, äärimmäisellä päättäväisyydellä, ankaralla vääjäämättömyydellä, mutta kuitenkin kaikella lojaalisuudella. Jyrkimmänkin vastustuksen olen pitävä arvossa, jos se lähtee vakaumuksesta. Raaimmankin vihamielisyyden olen silloin antava anteeksi; itse tyhmyydellekin tahdon tehdä tiliä, jos se vaan on rehellisesti tarkoitettua. Koko äänettömän ylenkatseeni omistan sitävastoin niille tunnottomille roistoille, jotka ilkeästä kateellisuudesta tai katalasta yksityiskiukusta tahtovat alentaa minun hyvän maineeni yleisen mielipiteen silmissä ja sitä tehdessään pukeutuvat isänmaallisuuden, jopa itse uskonnon ja siveellisyyden naamioon. Saksan valtiollisen ja kirjallisen sanomalehtimaailman anarkia-tilaa on tässä suhteessa toisinaan käytetty kyvyllä sellaisella, jota minun suorastaan täytyy ihaella. Toden totta, Schufterle, Schillerin rosvosissi, ei ole kuollut, hän elää yhä edelleen ja on jo vuosia johtanut hyvin järjestettyä kirjallisten maantierosvojen joukkoa, jotka tekevät tekosiaan päivälehdistömme böömiläismetsissä, ovat joka pensaan, joka lehden takana väijyksissä, valmiina noudattamaan kelpo päämiehensä hiljaisintakin vihellystä.
Hampurissa, 17 p. syyskuuta 1844.
Heinrich Heine.
Ah Pariisi, kallis kaupunki, nyt eroomme — Herran huomaan! Sinut heitän riemua, hekkumaa ma täysin maljoin juomaan.
Sydän saksalainen mun rinnassaintuli sairahaks äkkipikaa,tuolla pohjolass' ainoa poppa on,joka lääkitä voi sen vikaa.
Hän kohta sen korjaa, on kuulut maantuon lääkärin suuret kuurit;vaan mua, sen myönnän, jo hirvittääne ankarat mikstuurit.
Ah ranskalaiset te rattoisat,iloveikkoni, huomaan Herran!Minut kaiho lapsekas ajaa pois,mut en viivy kuin täytymän verran.
Ken uskois — mun haikea kaihoni onkäry turpeen, on lammaskullattuoll' Lüneburgin nummella, onhapankaalit, perunapullat.
Savu tupakan on, salaneuvoksetja parvet yöpatrullein,alasaksa, ruislimppu, raakuuskin,papintyttäret poskin pullein.
Myös äitiä on minun ikävä,sitä peittelisin ma suotta;siit' onkin, kuin emo-vanhan näin,jo kolmetoista vuotta.
Ah vaimoni, vaimoni kaunis, ettuta vaivaani voi, et lientää,sinut vasten rintaani painallan,vaan pois mun täytyy rientää.
Luota suloimman onneni ajaa poisminut vaino polttavan vaivan —jos en ilmaa saa minä Saksanmaan,niin tukahdun ma aivan.
Kipu, tuska, kiihko hillitönihan kouristuttaa rintaa.Mun jalkani halusta vapiseetaas astua Saksan pintaa.
Tulen ennen loppua vuoden jo pois, ja taas olen mies mitä vankin, sen lupaan, ma lahjat kauneimmat iloks uuden vuotesi hankin.
Oli silloin kolkko marraskuu ja päivät himmeinä hiipi, kun kotimaahan ma matkustin, — puut tuuli paljaiksi riipi.
Ja rajalle tullessa tunsin ma,kun kiivahammin sykkisydän rinnassa, luulenpa, silmääniihan kyyneleitä lykki.
Ja kieltä kotoista kuullessaniin mieli kummaksi meni,ihan kuin verenvuotohon suloiseenois riutunut sydämeni.
Oli harpputyttönen tyllerö,tosituntein ja äänin väärinhän lauloi, vaan mua liikuttitoki soitto se suuressa määrin.
Hän lauloi, kuin lempii ja uhrautuuja kärsii ja jälleen tapaatuoll' iloissa paremman maailmansydän toisensa, vaivoista vapaa.
Maan murhelaaksosta lauloi hän,sen riemuista rikkuvista,isänmaasta sielun kirkastuneen,ilohäistä sen ikuisista.
Soi vanha kieltäymysvirsi taas,tuo taivaan aa-lulla-loru,jolla kansan, tuon ison vintiön,pois tuuditellaan poru.
Hyvin virren ja virrentekijätne tunnen ma, tiedän ettähe salassa viiniä itse joi,mut julki veisasi vettä.
Uus laulu, laulu parempinyt, veikot, laulakamme!Me taivaan valtakunnan jomaan päälle perustamme.
Tääll' olla tahdomme onnelliset,pois puutteet, polot ja raiskat!Käden ansiota ei ahkeransaa ahmia vatsat laiskat.
Joka ihmislapselle kasvavitääll' leipä ja leivän apu,ilo, kauneus, ruusut ja myrtit myös,joka suuhun sokeri papu.
Niin, sokeripapuja kaikille,heti kohta kun halkee palot!Me huostaan houkkain ja enkeleinjo jätämme taivaan talot.
Ja luoksenne vieraiksi lennämme,jos kuoltua siivet saamme;autuuden kauneimmat kakkusetme siellä kanssanne jaamme.
Uus laulu, laulu parempi!kuin viulun ja huilun humu!Ohi Miserere on, vaiennutjo kuolinkellojen kumu.
Europa-neitseen kihlannuton Vapaus, sulho suuri,ens syleilyn, ens suutelonjumalaisen he vaihtaa juuri.
Sitä vaikka pappi ei siunannut,on luja se liitto ja sauma —pari kaunis kauan eläköön,jalo nouskoon lapsien lauma!
Häälaulu on mun lauluni,se uus, mi vanhat voittaa!Olen haltioitu, mun sielussainpyhät, korkeat tähdet koittaa —
tulitähdet tenhotut, hillittömät kuin tulvivat liekkilammet — väen kumman tunnen ma itsessäni, käsin voisin taitella tammet!
Kotimaahan jalkani käytyä mun lumonesteet suonissa soutaa — emon tapasi jättiläinen taas, hält' uusia voimia noutaa.
Kun tyttönen lauloi ja liritti, min taisi, taivahan taikaa, niin tulliherrat ne tutkivat mun arkkuni sillä aikaa.
Nenäliinat ja paidat ja housut muut,joka nurkan ne nuuski ja kurkki;jalokiviä, pitsejä, kirjojamyös kielletyitä ne urkki.
Te tomppelit arkkujen tutkijat,te tutkitte turhin vaivoin!Salatavarat, joita ma kuljetan,ne mull' on arkussa aivoin.
Siell' on mulla pitsit hienommatkuin Brüsselin parhaat — ne jahkama näytän, niin neulasin neulotuiksne tunnette, tulessa nahka.
Jalokivet on, valtatimantitajan uuden otsalle mulla,nuoren jumalan temppelikalleudet,suuren tuntemattoman tulla.
Ja kirjoja päässäni mulla myös,sen sanon, on sangen monta!Kuin laulava linnunpesä se päälukemista on luvatonta.
Sen sanon ma, Saatanan kirjastoss'on tuskin niin turmiokkaita;ei Hoffmann von Fallersleben eesniin vaarallisia laitat —
Joku matkustaja se mainitsi,ett' edessämme juurioli Preussin tulliliitto nyt,tuo tullirengas suuri.
"On tulliliitto" — hän huomautti —"perus kansallisuutemme vakaa,isänmaalle eheän yhteydense pirstotulle takaa.
Meille ulkonaisen se yhteyden suo,niin sanotun aineellisen;suo sensuuri henkisen yhteyden,tuon tosi-aatteellisen.
Meille tahtoo se sisäisen, mielien, ajatusten yhteyden taata; yksimielinen Saksa me tarvitaan, sisält', ulkoa yhtä maata."
Tuoll' Aachenin tuomiokirkossaKarolus Magnus maatuu, —Karl Mayer, Svaabissa eläjä,mies vallan toist' on laatuu.
Vähät maata Aachenin kirkossama keisarivainaana soisin;ennen Stukkertiss' äärellä Neckarjoenrunopiltti pieni ma oisin.
Kovin Aachenin koirill' on ikävä,alamaisesti anoo ne suita:"Meille potku suo, vähän virkistäämeit' ehkä se, vieras kulta.":
Tuossa kuivassa pesässä kulutinma saappaan korkoja tovin.Sotaväkeä preussiläist' oli taas,eip' ollut muuttunut kovin.
Sama vanha, harmaa manttelija korkea punainen kaulus —"Puna verta frankkien merkitsee",soi muinen, Körner, sun laulusi
Nuo samat pedanttiset pökkelöt,yhä vaan sama suora kulmajoka kääntehessä, ja kasvoillasama samea, puutunut pulma.
Yhä tuo sama jäykkä jäppäily,sama asento seivässojo,kuin kitaansa kepin he nielleet ois,josta kyljiss' ol' ennen mojo.
Niin, sisäll' on heillä nyt pamppu, seole milloinkaan ihan laannut;on sijaansa vaan tuo vanha "hän""sinän" tuttavallisen saanut.
Noina pitkinä viiksinä virkaan taassama vanha palmikko palas:takapuolia se ennen puikkeli vaan,nokan alta nyt riippuu alas.
Tuo uus univormu ratsuväenmua miellytti melkoisesti,teräspiikkinen kypäri semminkin, —hyvä sillä on ollut lesti.
Sen ritarisuudessa kangastaakaikk' armahat romantiikit,jalorotuiset rouva Montfauconit,Fouquét, Uhlandit, Tieckit.
Keskiaika kaunoinen kangastaa,sen linnat ja ritarituvat,asepojat, povissa uskollisuus,takamuksissa vaakunakuvat.
Kaikki ristiretket ja turnaukset,hovit lemmen ja kaihot kainot,ajat aapisettoman uskon, jot' eivielä vienehet kirjapainot.
Jalo kypäri, kaikkein korkeimmanse sukkeluuden on väläys!Se piikkiä, kärkeä puutu ei —kuninkaallinen päähänpäläys!
Vain pelkään, ett' ukkosen noustessapian moinen piikki se johtaaupo-uusimmat taivaan salamatromanttista päätänne kohtaani
On köykäisemmät päähineetsodan tullen tarvis ostaa;kovin raskas on kesk'ajan kypäri,jalat laukkaan kun saatte nostaa. — —
Ovell' Aachenin postitalon se taastuo lintu kilvessä liehui,jota vihaan ma niin! Mua kohti senkähy musta silmissä kiehui.
Sa lintu-iljetys, maltas kunsun käsiini saamaan osun,mä kyllä sun kynin ja höyhennänja kyntes murskaksi hosun.
Sa maltas, ilmassa heilua saatpian varressa pitkän luudan;ma hauskahan haukan-ammuntaankytät, reiniläiset huudan.
Ken alas sun ampuu, se valtikan saasekä kruunun mult', uros oiva!Torvet raikuvat, "kuningas eläköön!"on riemuhuutomme soiva.
Tulin Kölniin myöhään illalla, luo pauhuisen Reinin partaan, mua hyväili ilmat jo isänmaan, niin minussa herätti hartaan
ne ruokahalun. Ma siellä söin munakakkua, kinkkua sian, liha suolainen vaati suun kostukkeeks myös Reininviiniä pian.
Yhä vehreissä roomalaislaseissase vielä kultana hohtaa,ja liikaa jos puolikon jonkun juot,nokan päähän se nousee kohta.
Nokan päähän niin makea kutkutus,että malta et maistamatt' olla; —ulos lähteä katuja kaiuttamaanpiti öisellä kuutamolla.
Kivitalot ne katseli mua, kuin oisajan ammoisen tarinoita,pyhän Kölnin kaupungin tahtoneetmulle kertoa muisteloita.
Niin, tääll' ovat nähneet elostavanne pappein, hurskasten sutten,täällä "hämärät miehet" on häärineet,kuten kertoo Ulrik von Hutten.
Täällä kesk'ajan nunnain ja munkkienoli kankaani-maskeraati;Hoogstraaten, Kölnin Menzel, tääll'ilmiannot äkäiset laati.
Tääll' ihmisiä ja kirjojatulirovio tuhosi muinen;soi kellot ja kyrie-eleisonnous ilmoille tuhatsuinen.
Täällä tyhmyys ja kiukku ne kiimailikuin koirat raitteja pitkin;vielä tuntea uskonvimmastaanvoi jälkeläiset ne nytkin. —
Vaan tuolla kuutamossa, kas,tuota jylhää kummitusta!Se Kölnin tuomiokirkko ontuo pelätti peikko-musta.
Tuli olla sen hengen bastilji,ketut Rooman ne tuumi: tänne,tähän jättityrmään turtuvaon Saksan järjen jänne!
Tuli silloin Luther, luja mies,seis-huutonsa kuului suuri —sen koommin korkenematta jäituon tuomiokirkon muuri.
Se kesken jäi — ja se hyvä on.Juuri valmistumatta-jääntisen Saksan voiman ja tehtävänprotestanttisen merkiks säänti.
Te tomppelit tuomioneuvoston,onko aikomus kättenne heikkointyö jäänyt päättää, valmistaapesä vanha se sorron peikkoin?
Voi mielettömyyttä! Te kalistakaaropopussia, juoskaa rahaakereteiltä ja juutalaisiltakin —siit' apua ei pahan pahaa.
Suotta suuri Franz Liszt hän soitollaantuota tuomiokirkkoa tukee,ja muuan lahjakas kuningassuotta hyväks sen lausuu ja lukee!
Tule tuomiokirkko se valmiiks ei,vaikka Svaabin narrit keksikoko laivan kiviä lähettääsen jaloksi jatkamiseksi.
Tule valmiiks ei, vaikka kirkunamiten korppein ja pöllöin kiihtyy,jotka vanhanaikaisin aatteineenhyvin vanhoissa torneissa viihtyy.
Niin, aika on saava, mi itseäänsen valmistelull' ei vaivaa,päinvastoin suojat sen sisäisetse hevostalliksi raivaa.
"Hevostalliksi tuomiokirkkomme!Mut kuinkas silloin noidenpyhän kolmen kuninkaamme käy,tabernaklissa nukkujoiden?"
Niin kysytte multa, mut pakkokoon kursailla tämän ajan?Itämaan pyhät kolmet kuninkaatsaa muuttaa muualle majan.
Ma teitä neuvon, ne pistäkäänoihin kolmeen rautavakkaan,jotka Münsterissä on ripustetutPyhän Lambertin tornin lakkaan.
Ja jos triumviraatti ei täys, joku muu mies lisäksi pankaa vainen, sijast' itäisten maitten kuninkaan joku pankaa länsimainen.
Ja tuonne kun Reinin sillalle tulin Satamavallin luoksi, näin isä Reinin, kun valossa kuun se juhlallisna juoksi.
Ole tervehditty sä, isä Rein,sa oletko voinut hyvin?Sua olen monesti muistellutma kaipauksin syvin.
Noin virkoin, ja oli kuin veestä oisniin outo urina soinut,mies vanha kuin yskäisin, vapisevinois äänin vaikeroinut:
"Tervetullut, poikani, kiitos, kunnoin vuott' olet kolmetoistamua muistanut, poissa ollessassain kokea monenmoista.
Biberichissä kiviä niellä sain,ei kiittää kestä se kekker'!Mut pahemmin lastasi laulullaanmun vatsani Niklas Becker.
Mua laulanut on hän, kuin oisin mamikä puhtahin impi ikään,kenen kunniankukkaista riistämäänei tulla saa mies mikään.
Tuon tuhman laulun kuullessainihan valkopartani voisinpois reväistä, itseni hukuttaaihan omaan itseeni soisin.
Pojat Ranskan ne paremmin tietävät,mi on impeydessäni perää;ovat voittajavetensä sekoittaneetmun vesiini monta jo erää.
Tuo tuhma laulu ja tuhma mies!Mua herjasi suotta syyttä.Tavallaan mulle hän tuotti myöspoliittista ikävyyttä.
Näet ranskalaiset jos palaa nyt,saan hävetä niiden eessä,joka taivaalta heit' olen takaisinain' anonut silmät veessä.
Pikku ranskalaisia rakastanutolen aina — vieläkö siellävain leikkivät, laulavat, valkoisetheill' onko housut vielä?
Ilo heit' ois tavata, elleiväthe irvisteleis mua nähdentuon kirotun loilotuksen vuoks,tuon häväistyksen tähden.
Alfred de Musset, katupoika tuo,etupäässä päälleni käydenehkä rummunlyöjänä rummuttaamulle kompia korvan täyden."
Noin huoltaan päivitti isä Rein,koko oloa onnetonta.Koin häntä rohkaista, haastelinhälle lohdun sanaa monta:
Ole huoleti ilkuista, isä Rein,ei enää he moniin vuosiinole vanhoja ranskalaisia,myös housut on uuteen kuosiin.
Ne on punaiset nyt, ei valkoiset,napit toiset myös niitä sulkee.Heiltä leikit ja laulut on lakanneet,päät kuurussa miettein he kulkee.
He filosofeeraa nyt Kanteistaja Fichteistä, Hegeleistä,he piippua polttaa ja olutta juo,lyö keilaakin moni heistä.
Poroporvareiksi kuin mekin he käy,ja vimmatummiksi vielä;Voltairen henki on heistä pois,pian Hengstenberg herra on siellä.
Alfred de Musset'llä tosiaanvielä katupojan on eljet;mut rauhaan jää, hänen kielelleenkyllä teemme häijylle teljet.
Pahan komman sulle jos rummuttaa,saa kuulla hän pahemmat kommat,saa kuulla, kuin kävi kauniissahamekansassa häitä hommat.
Viis tuhmista lauluista, isä Rein,pois huolet ja huonot tuulet!Jää hyvästi, jälleen tapaamme —pian paremman laulun kuulet.
Paganinia seurasi alati oma spiritus familiaris, kuin koira milloin, milloin kuin edesmennyt herra Georg Harrys.
Näki punaisen miehen Napoleon,kun suurt' oli tapahtuva,ja Sokrateell' oli daimoni,ei ollut se hourekuva.
Minä itse, kun pöytäni ääressävälin myöhään yöll' olin työssä,olan takaa olennon kammokkaannäin naamio kasvoilla yössä.
Salas jotain kummasti kiiluvaahänen vaippansa vaiheella hihan,se kirveeltä, teloituskirveeltämun silmääni näytti ihan.
Oli olento vanttera varreltaan,ja silmät kuin tähteä kaksi;ei koskaan työtäni häirinnyt,jäi tyynnä vaan taemmaksi.
Ei vuosiin ollut näyttäynyttuo kumma kumppani luona,kun äkisti Kölnissä tapasin taashänet kuutamoyönä tuona.
Ma miettien katuja mitatessainhänen keksin takana käyvän,kuin varjoni ois, ja kun pysähdin,näin hänenkin pysähtäyvän.
Hän pysähti, kuin mit' ois odottanut,kävi taas, kun käydä ma aloin.Noin tuomiokirkon torilleoli tultu me jalka jaloin.
Sit' en sietänyt enää, ma käännähdin:"Tee tili, mies, mikä suliajok' askel noin läpi aution yönon tarvis takana tulla?
Sun aina tapaan, kun laineihinsaa maailmantunteet laajatmun poveni, kun läpi aivojenlyö hengen hehkuvat vaajat.
Sa minuun jäykästi tuijotat noin —tee tili: sa mitä salaat,joka vilkkuu ja välkkyy suu viitastas?Ken olet ja mitä halaat?"
Mut toinen laiskan kuivastivain vastaa: "Salli nyt saattos,älä pois mua manaa, pyydän ma,ja semminkin, jätä paatos!
Ole aave en aikojen menneiden,en hautojen kouko ja peikko,ja retoriikast' en pidä, mun onhyvin filosofiiakin heikko.
Olen käytännön mies ma, vaiteliasja verkkainen aina. Vaan tiedä:mit' olet sa miettinyt mielessäs,sen lupaan ma perille viedä.
Ja vuodet jos menköön, ma työtä teenyhä väsymättömin voimin,kunis todellisuutena aattees nään;sa tuumit, ja ma, ma toimin.
Sa tuomari olet, ma pyöveli,joka täytän tuomios määrät,kuin tulee orjan tottelevan,oli oikeat ne tai väärät.
Kävi Roomassa liktori kirveineenain' edellä konsulin ennen.Niin sunkin, mut takana tappara käy,nyt itses edellä mennen.
Ma olen sun liktoris, alati sua seuraan, liepeessä vaatteen teloituskirves, mi valmis on — Teko olen ma aivojes aatteen."
Menin maata, ja oli kuin tuutineet ois enkelit. Sulolta tuntuu uni Saksan sängyissä, semminkin jos untuvapatjoille untuu.
Kuink' usein kaipasin makeuttama pieluksen kotimaisenöin unettomin noilla kovillamatrasseilla maanpakolaisen!
Hyvät untuvapatjamme maata onja ne hyviä unia suopi.Niissä sielu saksalainen se maankaikk' ikeet yltään luopi.
Luo ikeet ja kohoo ja korkeimmatvalontaivasten tarhat tapaa.Sielu saksalainen, kuink' untes tieon öisten uljas ja vapaa!
Käy kalpeiksi korkeat jumalat,kun kotkanlentoos sa rupeet!Sun siipes kirkasti kiitäissäänjo monen tähtösen kupeet!
Maa ranskalaisten ja ryssäin on,ja meren on herroina britit,mut isännät ilmojen ihannemaanon meidän Meyerit, Schmidtit.
Se on valtamaamme, siellä onehyt heimomme, pilvien päällä;muut kansat kaikki on kehittyneetmaan matalan tasalla täällä. — —
Ma nukuin ja katuja noita taas,valetuita kuutamon valoin,olin kaikuvin askelin astuvinainohi vanhanaikaisten taloin.
Taas naamio silmillä takana muntuli tumma se seuralainen.Mua väsytti, polvet kuin poikki ois,mut yhä me astuimme vainen.
Yhä astuimme. Sydän mun rinnastainoli avattu, auki rippuise ammottavasti, virtanaanveri sydänhaavasta tippui.
Verivirtaan monesti sormenima kastoin ja pieltä ovenmyös monta ohitse astuissainma sivusin punalla poven.
Ja aina, kun talon ma minkä noinolin merkinnyt, kuolinsoittoniin väräjävästi valittainmun korvaani kumahti loitto.
Mut yöhyt synkkeni, kirkas kuutaa peittyi kolkkojen varjoin,rajut pilvet mustina ratsuinaens ilmassa häilyvin harjoin.
Ja yhä olento tumma tuotuli perässä. Tuima terähihan varjosta välkki. Niin vaellettiinme katuja hyvä erä.
Yhä mentiin, tuomiokirkkoon taasme kunnes jo yhdyttäytiin;ovet kaikk' oli sepposen selällään,me kirkkoon sisälle käytiin.
Tuon holvin äärettömän vain yöja kuolo äänetön täytti;joku palava lamppu se ikäänkuinvain pimeytt' oikein näytti.
Pilaristoa kauan ma kävelin,vain askelet saattajan vakaanmun korviini soi yhä, jäljistäinei jäänyt hän askeltakaan.
Oli vihdoin paikka, min kynttilätvalas kirkkaat, mi kiviin ja kultiinoli koristeltu; — me kappeliinpyhän kolmen kuninkaan tultiin.
Vaan nuo pyhät kuningas-vainajat,jotka muuten niin hiljaa nukkuu,kas ihme! nyt arkkuinsa kannellane siellä kolmisin kukkuu.
Luurankoa kolme, koristeineriskummaisin, — kurjat, valjutpääkallot kruunua, valtikkaakäsirangat kanteli kaljut.
Kuin nuoranuket ne heiluivatnuo luut, jotka ammoin kuoli;mädän löyhkää puol' oli hajussaanja suitsutussavua puoli.
Höpis yhden huuletkin, puheen hänhyvin pitkän ja laajan laati;hän selitti, miksikä minultahän kunnioitusta vaati.
Näet koska hän kuollut ensiksikinja toiseksi kuningas oli,ja pyhimys kolmanneksi, mut eimoneks auttanut tuo holipoli.
Vain nauravin mielin ma vastasin:"Tuo kaikki on hukka-huolta!Mies ollut ja mennyt sa olet, sen nään,vaikka katsoisin miltä puolta.
Pois täältä, pois! Tilaks omansateille haudan on mustat mullat.Nyt elämä ottaa haltuunsatään kappelin kivet ja kullat.
Ajan uuden ratsassaatto saailon lyöden ja ottaa majantässä templissä — mielin menkää pois,tai ma asevoimalla ajan!"
Niin lausuin ja käännähdin ja näin,kun kamalasti se välys,ase kamala saattajan sanattoman —ja hän viittaukseni älys.
Kävi kirveineen hän päin ja löialas armahtamattomastinuo taikauskon katalatluurangot pirstoiks asti.
Joka holvissa, sopessa raikui, soikuin tuomiopäivän pauhu!verivirrat syöksähti rinnastain,ja siihen mun herätti kauhu.