Paitsi Laaka-Jurassa on jurakauden kerrostumia Lothringissa, Keski-Saksan vuorimaissa, Ylä-Schlesiassa ja Alpeilla. Malm muodostaa Laaka-Jurassa tuon ylätasangon, josta olemme ennen kertoneet, joka kuivuutensa ja jyrkän reunansa kautta niin selvään eroo kahden puolen matalammista maista.
Liitukausi.
Tuskin mikään geologinen aikakausi on niin monivaiheinen, kuin liitukausi. Nimensä se on saanut valkoisesta kirjotusliidusta, joka on aikakauden huomattavin muodostuma Englannissa ja Pohjois-Saksassa ja jota ennen luultiin liitukauden yksinomaiseksi omituisuudeksi. Yhtä suurella syyllä liitukausi kuitenkin olisi voinut saada nimensä viheriäisistä, taikka nelitahoilevista hiekkakivistä, jotka ovat tämän aikakauden huomattavimmat kerrokset Saksissa, Böhmissä ja Schlesiassa.
Liitukauden kallioista on mainittava ensinnänelitahoileva hiekkuri(Quadersandstein), joka on missä hienoa, missä karkearakeista, jopa vallan mukulakiveäkin. Missä sidekivennäinen kokonaan puuttuu, siellä tapaamme hiekkakiven sijasta mahtavia esi aikaisia hiekkuripeitteitä, kuten Aachenin luona. Toisin paikoin nämä hiekkakivet glaukonittipitoisuutensa vuoksi ovat viheriäisiä. Erittäin selvät kerrostuminen ja ristiin kulkevat kohtisuorat halkosuunnat vaikuttavat, että liitukauden hiekkurit lohkeilevat nelitahoisiksi kappaleiksi, josta niitä juuri sanotaankin nelitahoileviksi hiekkureiksi. Valkoinen kirjotusliitu, liitukauden tunnetuin muodostus, on osaksi hiilihappoista kalkkia, osaksi pienen pienien merieläimien, n.s. foraminiferien ja kokkolittien kalkkikuona. Näitten kallioiden ohella on vielä liuskeilla ja liuskesavilla huomattava sija liitukauden muodostumissa, sekä vahvuutensa, että hyvin säilyneitten kivettymäinsä vuoksi. Liitukauden glaukonittiset merkelit ovat erittäin tärkeitä lannotusaineita. Kivihiiltäkin on tämän aikakauden kerroksissa, etenkin Luoteis-Saksassa.
Liitukauden kerroksia on Saksassa maanpinnassa hyvin laajalti, Harzin pohjoispuolella, Westfalissa, Aachenin seuduilla, Elben hiekkuri vuoristossa, jossa nelitahoilevan hiekkurin rapautumisen kautta on syntynyt "Saksin Sveitsin" merkillinen vuorimaa, ynnä vielä Schlesiassa ja Alpeilla.
Tertiärikausi.
Tertiäriajalla maapallon pinta saavutti likimain nykyisen muotonsa ja kasvikunta ja eläinkunta yleisluonteen, joka mitä lähimmin liittyy nykyaikaiseen luomakuntaan.
Maakuoren liikkeet olivat tertiäriajalla erinomaisen monivaiheiset, jonka vuoksi sen aikuiset peitteetkin ovat hyvin vaihtelevat. Tertiäriajan alussa oli laajoja aloja nykyisistä mantereistamme vielä meren peitossa, syviä lahtia ja pitkiä salmia ulottui nykyisten mantereitten sisäosiin, jakaen niitä saaristoiksi ja niemiksi. Mutta rannikot tertiäriajan kuluessa verkalleen kohosivat, matalia sisämeriä ja rantameriä kuivui, lahtia ja salmia maattui, syvempiä jäi sisämeriksi, entisiä saaristoita liittyi mantereihin. Mutta merestä kohosi samalla uusiakin saaristoita ja kannaksia, jotka erottivat toisistaan valtameriä ja yhdistivät mantereita. Nuorien mantereitten syvänteihin kokoontui sadevettä, muodostaen laajoja sisäjärviä. Mutta toiselta puolen tapahtui laajoja maanvajoomisiakin ja niitten jälkeen uusia kohoomisia. Ei miltään muulta geologiselta ajalta tämä luonnon suurisuuntainen rakennustyö ole niin ilmeistä, niin hyvin säilynyttä, kuin juuri tertiäriajalta. Se selittää, miksi tertiäriajan kerroksissa niin vilkkaasti vaihtelevat mereiset, rantamerien ja suolattomani vesien kerrokset, miksi kasvistot ja eläimistöt ovat niin moneen kertaan asuinsijojaan ja muotoaan muutelleet. Tertiäriajan muodostuksien moninaisuutta ovat vielä lisänneet suurenmoiset tulivuorenpurkaukset, joitten aikaansaamat katteet vielä peittävät laajoja aloja silläkin alueella, jonka geologista karttaa olemme tässä selitelleet.
Palmut, lehtipuut ja imettäväiset kehittyivät mitä runsaimmin tertiäriajalla ja ilmastovyöhykkeitten jyrkemmän eroomisen kautta elimistöt alkoivat yhä enemmän erota vyöhykkeiksi, sen mukaan miten kaukana päiväntasaajasta elivät. Mutta toiselta puolen osottavat kivettymät, että Europassa lienee silloin vallinnut troopillinen ilmanala. Palmut ja muut kuuman ilmanalan kasvit rehottivat täällä — vieläpä paljon pohjoisemmissakin maissa. Kokonaiset eläimistöt ja kasvistot ovat tällä aikakaudella karkottaneet toinen toisensa. Näin valtavain muutosten tapahtuminen yhdellä ainoalla aikakaudella on omiaan antamaan meille aavistusta geologisten ajanjaksojen suunnattomasta pituudesta.
Tertiäriaika jaetaan moneen alaosastoon. Ne ovatoligocen, eocen, miocen ja pliocen.
Tertiärikauden suurenmoiset maantieteelliset mullistukset selittävät, miksi sen aikuisia kerroksia niin usein tapaamme erillään olevien syvänteitten täytteinä vanhempien peitteitten keskellä. Nuo paikalliset muodostumat syntyivät siitä, että merenlahtia ja salmia tertiäriajalla eristyi meristä ja maattui. Saksanmaalla on kuitenkin näkyvissä laajojakin tertiäriaikuisia alueita. Omituisimpia ovatnummulittikalkkiaisetAlpeilla. Ne ovat meressä muodostuneita, täynnään nummulitti nimistä simpukankuorta, ja todistavat näiden kivettymäinsä kautta mitä vakuuttavimmin, että Alppien paikoilla vielä tertiäriajalla lainehti meri. Tuo meri oli kuitenkin matala, koska kalkkiaisten seassa on niin viljalti hiekkureita ja liuskeita. Näistä on usein löydetty tavallisen ruskolevän (Fucus) jäännöksiä. Nummulittikerrokset ovat huomattavan vahvat ja laajat. Nummulittien päällä on Alpeilla ja Ylä-Schwabissa toinen kerros hienorakeisempia löyhempiä hiekkureita ja mukulakiviä, joita sanotaanmolasseiksi. Niistä on löydetty osaksi merieläinten, osaksi järvieläinten jäännöksiä. Karkeammat molassit ovat erästä mukulakiveä, jonka saksalainen nimitys onNagelfluh. Mainzin luona on merkillinen tertiäriaikuinen peite, jonka alemmat kerrokset ovat muodostuneet suolaisessa, ylemmät sitä vastoin suolattomassa vedessä. Tämä osottaa Mainzin syvänteen olleen tertiäriajalla yhteydessä valtameren kanssa, mutta sitten tulleen eristetyksi ja muuttuneen suolattomaksi sisäjärveksi. Pohjois-Saksassa on arvatenkin hyvin laaja tertiärikautinen peite, mutta se on suurimmaksi osaksi nuorempien peitteitten alla ja pistää ainoastaan siellä täällä näkyviin. Sikäläisissä tertiärikerroksissa on runsaasti sen aikuisissa soissa muodostunutta ruskohiiltä, jolla on melkoinen polttoarvo, vaikkei se olekaan verrattavaa vanhaan mustaan kivihiileen. Samlandin meripihkaa (Bernstein) sisältävät kerrokset ovat niinikään tertiärikauden peitteitä, jotka myöhemmin ovat uponneet mereen.
Jääkausi.
Omituisen jyrkkä vastakohta tertiäriajalle on jääkausi, joka tertiärikautta seurasi. Tertiärikaudella Europassa oli troopillinen kasvullisuus, mutta jääkaudella vallitsi siinä osassa Saksanmaata, joka ei ollut maajäätiköiden peitossa, napaseutujen ilmasto. Fenno-Skandiasta [geologia käsittää Skandinavian, Suomen, Kuolan, Vienan Karjalan ja osan Aunusta samaksi geologiseksi kokonaisuudeksi ja nimittää sitä "Fenno skandiaksi"] valui eri tahoille suunnattoman laaja maajäätikkö — samanlainen, kuin nykyään Grönlantia peittää, — ja tämän maajäätikön eteläinen reuna toisin ajoin ulottui Keski-Saksan vuoristokynnyksen juurelle saakka. Saksanmaan korkeimmilla vuorilla oli omat ikuiset lumensa ja jäävirtansa, samanlaiset kuin nykyään Alpeilla. Ja Alpeilla taas oli ikuisen lumen ja jään peite valtavan paljon laajempi kuin nykyään. Alppien jäävirrat täyttivät suuren osan nykyisestä eteismaasta ja muovailivat Sveitsin ja suurimman osan Baijerista samalla tavalla, kuin pohjoinen maajäätikkö Pohjois-Saksan alangon. Pohjois-Saksassa maajäätikkö ja sen peräytyessä sulamavedet lajittelivat tuon sekavan, missä lihavamman, missä laihemman maapeitteen, johon olemme jo ennen tutustuneet, kattaen suurimman osan tertiärikauden muodostumista.
Vielä jääkauden jälkeenkin on Saksanmaan maantieteellistä muovailua jatkunut, irtaimia maalajeja uudelleen järjestynyt, merenlahtia maattunut, jokilaaksoja syventynyt. Mutta näistä puhumme vasta enemmän.
Näin olemme luoneet yleissilmäyksen niihin kallioihin ja irtaimiin maapeitteihin, jotka muodostavat Saksan mannun, ynnä niiden maantieteelliseen esiintymiseen Saksanmaan pinnassa. Jos ajattelemme vaikka mitä paikkaa ja huomioon otamme, miten monen ajan kerroksia siinä on päällekkäin, miten erilaisissa maantieteellisissä oloissa nämä peitteet ovat muodostuneet, niinkuin niitten kokoomus ja elimellisen elämän jäännökset epäämättä todistavat, niin alamme saada aavistusta siitä, miten erinomaisen monivaiheinen ja valtavan suurisuuntainen geologinen menneisyys on ollut, kuinka tuskin löytyy sitä paikkaa, missä eivät maa ja meri olisi vallasta taistelleet, vuoroin edeten ja peräytyen. Ja vielä monivaiheisemmaksi huomaamme tämän kehityksen, jos huomioon otamme, että paljon peitteitä on joko aaltojen syövytyksen taikka maavesien uurtamisen kautta kokonaan pois kulunut, jättäenepätasaisen, syöpyneen pinnan, joka mereen uudelleen vaivuttuaan, uusia lietteitä suojakseen saatuaan on säilynyt välissä, todistamassa syytä kerrossarjassa tavattavaan aukkoon.
Maan muotoilun vaiheet.
Jos näine tietoinemme lähdemme lähemmin tutkimaan Saksanmaan "arkitehtuuria", niin on meidän nyt paras alkaa retkemme siitä, jossa maisemakuvauksen päätimme, nimittäin Alpeista. Luomme samalla silmäyksen vähän ulommaksikin rintamaosaa, joka tuosta uljaasta vuoristosta vain kuuluu Saksanmaan valtiollisiin rajoihin. Piirrämme lyhyesti koko vuoriston kehityshistorian, huomauttaen kuitenkin, ettei tiede vielä ole siitä täysin selvillä. Alppien rakenne on siksi monimutkainen ja jokainen uusi tunneli paljastaa uusia, ennen aavistamattomia seikkoja vuoriston sisällisestä rakenteesta.
Alpit.
Alppien kohoominen on pääasiallisesti johtunut sivulta päin sysäävien voimien vaikutuksesta. Kerrospeitteet ovat sen kautta poimuttuneet selänteiksi ja laaksoiksi. Mutta sitä myöden kuin vuorijonot ovat kohonneet, sitä myöden on kallio rapautunutkin ja juokseva vesi on harjanteihin uurtanut poikkilaaksoja ja siten syntyneihin syrjäharjanteihin yhä toisia poikkilaaksoja. Vasta tämän kautta vuoristo on saanut nykyisen monimutkaisen muotonsa. Mutta poimutkaan eivät ole säännöllisesti muodostuneet, kuten esim. Sveitsin Jurassa, joka säännöllisen rakenteensa vuoksi on otettu poimuvuorien perikuvaksi, vaan Alppien poimurakenne on monella tavalla häiriintynyt. Hyvin tavallinen ilmiö Alpeissa on, että poimut ovat vähitellen kaatuneet nurin, nuorempia kerroksia siten on joutunut vanhempien alle. Tämä niin kummalta näyttävä mullistus ei kuitenkaan ole tapahtunut äkkiä, vaan vähitellen. Mutta aikain kuluessa se on saanut suuria aikaan. Toisissa paikoin taas ovat suuret vuoret halkeilleet viistoon taikka vaakasuoraankin ja luistelleet paikoiltaan, niin että kerroksien jatkoa saa etsiä pitkäin matkain päästä. Hyvin yleiseen on poimuilmiöön liittynyt halkeilemista ja lohkojen kokoomista tai vajoomista tai kallistumista; tämäkin suurimmassa määrässä rikkoo vuoriston sisällisen rakenteen säännöllisyyttä.
Toisissa paikoissa taas osottaa kerroksien kallistuminen, että poimujen harjat helpommin rapautuvina ovat kuluneet pois ja poimulaaksot siten jääneet kukkuloiksi. Tai on epätasaisuuksia syntynyt sen kautta, että kovat purkautuneet vuorilajit ovat jollain kohdalla suojelleet alaisiaan pehmeitä kallioita ja jääneet koholle, pehmeiden kallioiden rapauduttua pois niiden ympäriltä.
Tapaamme Alpeilla mitä eriaikaisimpia geologisia muodostumia, niinkuin olemme jo ennen nähneet, mutta järkkymisien kautta ne ovat hyvinkin sekaantuneet ja samain muodostumain jatkot erottuneet kauas toisistaan. Yleiseen voimme kuitenkin huomata vuoristossa kolme pääosaa, nimittäin gneisseistä, graniteista, liuskeista y.m. vanhoista kallioista rakennetun keskiosan ja tämän kahden puolen nuorista kalkkiaiskallioista rakennetut Eteläiset ja Pohjoiset Kalkkialpit. Tästä tekisi mieli ensi näkemällä päättää, että Keski-Alpit ovat vuoriston vanhin osa, ja että siis ne ovat olleet manterena aina alkuajoista saakka. Monet seikat kuitenkin viittaavat siihen, että niittenkin päällä on ollut nuorempia kallioita, vaikka nämä ovat rapautuneet ja veden mukana valuneet pois. Koettakaamme näkyvissä olevien geologisten muodostumain, vuoriston rakenteen ja muitten yleisten geologisten seikkain perustuksella muodostaa kuva Alppien geologisista vaiheista.
Alppien muodostuminen.
Silurisella ja devonisella ajalla aaltoili meri koko sillä alueella, missä nykyään mahtava vuoristo kohottaa ilmoille kilometriä korkeita lumisia huippujaan. Tämän meren pohjalle kerrostuivat siluriset ja devoniset liuskeet, joita Alpeilla tavataan. Kivettymiä vertaamalla on tultu siihen johtopäätökseen, että tuo Alppimeri oli avoimessa yhteydessä niiden merien kanssa, jotka samaan aikaan peittivät Böhmiä ja Etelä-Ranskaa. Mutta pohjoisessa tätä merta reunusti vuorijono, joka ulottui Böhmin nykyisistä rajavuorista nykyisen Schwarzwaldin eteläpäähän ja vielä sitäkin edemmä. Keski-Alppien tilalla lienee ollut pitkä saari, taikka meren peittämä matalikko, jolla korallit rakentelivat suunnattomia riuttoja, samoin kuin ne vielä tänä päivänä tekevät tropikin merissä. Vähitellen kohosi pohja, meri pakeni sekä pohjoista että etelää kohti, ja saariston paikalle kohosi hiilikaudella matalakukkulainen vaaramaisema, jonka läntisissä laaksoissa kivettymistä päättäen oli runsas troopillinen kasvullisuus. Jättiläis-sananjalat, kortteet ja liekopuut joutuivat ylämaista alamaihin vieriväin sorain ja hiekkain peittoon ja muuttuivat aikain kuluessa kivihiileksi. Siitä syntyivät Länsi-Alppien hiekkurikallioista löydetyt kivihiilikerrokset. Mutta idästä käsin näyttää tämän vaaramaiseman sisään pistäneen syviä laaksoja, jotka myöhemmin kasvamistaan kasvoivat, kunnes meri jälleen aaltoili koko alppialueella.
Sitten nähtävästi alkoivat ne suuret puserrukset, jotka perma-ajan alussa kohottivat Alpit korkeaksi vuoristojonoksi jyrkkään kallistuvine kerroksineen. Mutta samalla kun kerrokset pusertuivat poimuiksi sivulta päin vaikuttavain voimain sysäyksestä, halkeili myös maa, lohkareet toisin paikoin kohoilivat, toisin paikoin laskeutuivat ja halkeamista purkautui sulia kallioaineita. Niin syntyivät Alppien etelärinteellä Luganon ja Bozenin omituiset porfyrikalliot. Alppien pohjoisella rinteellä sitä vastoin ei tapahtunut samanlaisia vajoomuksia, ja sen vuoksi on Baijeri vielä tänä päivänä ylänköä, eikä tällä puolella tavata nuorempia purkautuneita kallioita. Vuoristo rapautui, sitä myöden kuin kohosikin, siten syntyneet sorat ja hiekat muodostivat hiekkureita ja mukulakiviä. Sekä pohjoisella että eteläisellä rintamalla kerrostui mereen kerrostumistaan kalkkiaista lukemattomien pienien merieläinten kuorista, ja kalkkiaiseen sekaantui hienompia lietteitä, joita vuorijoet kuljettivat mereen.
Levollisemmat näyttävät Alppien vaiheet olleen triaskaudella. Vuoristo näyttää silloin joko pysyneen ennallaan, taikka vähitellen vajonneen. Vuoret rapautumistaan rapautuivat, alenemistaan alenivat. Kahden puolen jatkoivat korallit rakennustöitään. Sen aikuisia koralliriuttoja tavataan nykyään pohjoisessa rintamassa Dachstein-Alppien kukkuloilla, eteläisellä puolella taas Dolomittien omituisilla laakaselänteillä. Pohjoisella puolella oli kaikesta päättäen yhä vielä tuo vuorijono, joka erotti Alppimeren Pohjois-Saksan merestä, ja tämä välikynnys lienee syynä siihen, että triaskauden ajan peitteet Alpeilla ovat niin eri tavalla kehittyneet, kuin varsinaisella saksalaisella alueella, niinkuin jo edellä huomautimme.
Jura-ajalla meret kahteen kertaan peittivät melkein koko alppialueen, ainoastaan vuoriston keskusta ja tuo Geneven seuduilta Böhmiin laajassa kaaressa ulottuva ikivanha pohjoinen vuorijono pysyivät veden yläpuolella. Meret olivat osasta niin syviä, että niitten pohjalle kerrostui ainoastaan hienoimpia lietteitä, joita nykyään tapaamme harmaina ja punaisina kalkkiaisliuskeina.
Vähitellen maa jälleen laajeni, meret pakenivat itää kohti ja alppialueelle tekivät tuloaan uudet, liitukauden elimistöt. Lännestä käsin näyttää meri sitä vastoin vallanneen yhä enemmän alaa ja olleen avoimessa yhteydessä Ranskan liitumeren kanssa, jopa pohjoisellakin puolella peittäneen aloja, jotka siihen saakka olivat olleet mantereina. Ennen mainittu ikivanha vuorijono, joka kaarena kulki Keski-Saksan vuoristokynnyksen kohdalla, oli vähitellen aikain kuluessa rapautunut aivan matalaksi ja painui vihdoin liitukauden mereen. Mutta Alpit sitä vastoin nyt kohosivat kohoomistaan. Silloin syntyivät arvatenkin nykyiset Pohjoiset Kalkkialpit, jotka juuri muodostavat Saksanmaan rajoihin kuuluvan Alppirintaman. Lännessä tämä vuoristo tertiäriajalla vielä joutui meren peittoon, mutta Itä-Alpeissa se on siitä pitäen pysynyt manterena. Silloisten mantereitten rapautumisen kautta syntyneitä kallioita ovatflyschja muut samanaikaiset hiekkurit ja mukulakivet. Etelässä meri eteni Keski-Alppeihin saakka, kerrostaen pohjalleen paljon merkeleitä, mutta peräytyi sitten pian uudelleen, koska idästä käsin oli tulossa uusi maankohoominen. Seurasivat sitten ne suuret korkeusmuutokset, jotka kaikkiallakin maapallolla ovat tertiäriajalle ominaiset.
Samaan aikaan, kuin Alppien pohjoisella ja eteläisellä puolella mereen kerrostui valtavan vahvoja nummulittikalkkiaisia ja hiekkureita, kohosivat Kalkkialpit niin korkeiksi, että ne arvattavasti olivat kolmatta osaa nykyistään korkeammat. Tämän kolmannen kohoomisen aikana purkautui Alppien eteläpuolella laajain vajoomuksien yhteydessä jälleen valtavia laavapeitteitä, basaltteja ja trakyttejä, varsinkin Adigen laaksossa. Pohjoispuolella taas syntyivät riistävien voimain vaikutuksesta nykyisetmolassit.
Jääkausi Alpeilla.
Osaksi on Alppien nykyisistä muodoistaan myös kiittäminen jääkautta, jolloin ne kokonaan olivat ikuisen lumen ja maajäätikön peitossa. Näiden jäätiköiden pohjaravat elimorenitosottavat nykyään kaukana Alppien eteismaalla, minne saakka glacierikielet silloin ulottuivat, järvet, vierinkiviharjut ja hioutuneet kalliot reittejä, joita ne kulkivat. Rhonen jäätikkö, joka nykyään päättyy korkealla Wallisin vuorilaaksossa, ulottui jääkauden aikana Ranskaan aina Lyoniin saakka. Koko Sveitsi oli maajään peitossa. Rheinin nykyistä uomaa pitkin valui Bodenjärven kautta jäävirta, joka Tonavan laakson yli kuljettuaan päättyi vasta Laaka-Juran juurella. Illerin, Lechin ja Isarin laaksojen jäätiköt eivät ulottuneet niin pitkälle, mutta Inn-laakson vanhan glacierin päätemoreneja on löydetty aina Chiemseen luoteispuolelta nykyisen Wasserburgin luota. Kaikkialla osottavat Alppien alemmilla rinteillä hioutuneet kalliot jääkauden glacierien vaikutusta ja jäätiköiden kuljettama sora ja rapa peittää Alppien eteismaan kauas lakeuksille saakka, Jääkauden jättämistä moreneista ja vierinkiviharjuista se on suureksi osaksi saanut nykyisen ryhmyisen pintansa.
Selvimmin ilmaisevat alppijärvet näitten jääkauteen glacierien reittejä, Varmana pidetään nykyään, että tuo alppijärvien kielikuva, josta olemme aikaisemmin kertoneet niin innostunein sanoin, on juuri jäävirtain muodostama. Mutta ainoastaan ne järvet ovat säilyneet, joita jäätiköt koversivat vuorisolain edustalle, ja joista tuli verraten hyvin syviä; etäämpänä lakeuksilla tulivat järvet matalampia ja sen vuoksi pikemmin maattuivat, — niinkuin on meidänkin maassamme suureksi osaksi tapahtunut ja yhä vieläkin tapahtuu. Mutta epäilemättä säilyneetkin syvät järvet vähitellen maattuvat niistä runsaista lietteistä, joita voimalliset alppipurot riistävät mukaansa ja järviin kuljettavat. Rhein on jo rakentanut melkoisen suistamon Bodenjärveen, jonka Rhein-glacieri koversi. Mutta kymmeniä-, ehkä satojatuhansia vuosia kuluu, ennenkuin se jaksaa järven kokonaan täyttää.
Tonava, joka nykyään lähtee Schwarzwaldin rinteiltä maanalaisesta lähteestä, alkoi jääkaudella Rheinin jäätikön päästä. Vasta ne pohjaravat, joita jäätikkö sulaessaan ja peräytyessään jätti jälkeensä, loivat Rheinin ja Tonavan vesialueitten välille vedenjakajan.
Oppineet luulevat voivansa muodostuksista päättää, että tertiäriaikaa myöhempiä jääkausia on oikeastaan ollut neljä, taikka että samassa jääkaudessa ainakin on ollut neljä selvästi toisistaan eroavaa vaihetta. Väliaikoina jäätiköt sulivat melkoisesti ja vuoristojen alemmat liepeet paljastuivat ilmastollisten vaikuttimien hävitettäviksi. Alppilaaksot siitä syvenivät, kukkulat ja rinteet kävivät jyrkemmiksi, harjanteet terävämmiksi.
Jääkauden leima Eteismaassa.
Alppien eteismaassa huomaamme selvään kolme eri maisemavyöhykettä, joiden nykyisen luonteen jääkausi on määrännyt. Eteläisin ulottuu Alppien juurelta järvivyöhykkeen toiselle puolelle ja on morenipohjaista kunnasmaata järvineen, lampineen ja suottuneine syvänteineen. Tämän vyöhykkeen edustalla on pohjoisessa sora- ja hiekka-alue, joka verkalleen kallistuu pohjoista ja itääkin kohti; sekin on kauttaaltaan maajään pohjarapaa, mutta maajäätikön sulaessa lajitteli vesi ravan, jättäen huuhdottua soraa ja hiekkaa tämän alueen pintapeitteeksi. Hiekka läpäisee helposti vettä, samoin kuin sorakin, sadevesi vaipuu nopeaan läpäisemättömiin pohjakerroksiin saakka ja valuu niitä pitkin Tonavaa kohti. Hiekka- ja sora-alue on sen vuoksi kuivaa ja hedelmätöntä, enimmäkseen metsämaata. Ainoastaan syvissä laaksoissa ja alueen ulkoreunalla, jossa hiekkapeite on ohuempi, pohjavesi kohoo pinnalle ja synnyttää soita. Siitä ovat syntyneetDachaun ja Erdingeninlaajat suot; ne eivät ole umpeen suottuneita järviä, vaan suottuneita sorakenttiä. München on tämän sora-alueen keskellä. Kolmas alue on lähempänä Tonavaa. Siellä emme enää tapaa jääkauden peitteitä, vaan alue on osasta erinomaisen hedelmällistä tertiärikauden maata, johon hävittävät voimat ovat muovailleet melkoisia kunnaita ja laaksoja. Tonava ei kaikkialla juokse tämän laakson pohjoista reunaa, vaan on toisin paikoin uurtanut uomansa kappaleen matkaa Laaka-Juran sisään. Tämä omituinen ilmiö saa selityksensä siitä, että tasanko, jonka pohjoista reunaa virta aikanaan juoksi, on kulunut matalammaksi, joten on paljastunut Jura-vuoriston peruskallioita tasangon alta. Mutta aleneminen tietysti tapahtui aina nopeammin Tonavan uoman kohdalta kuin muualta, ja siitä syystä Tonava ennätti sahata paljastuvaan vuoreen uoman, ennenkuin tämä ennätti kohota kierrettäväksi. Näin selvitetään se seikka, että Tonava nykyään oikullisesti katkoilee kallionnokkia, joita ei olisi ollut vaikea kiertääkään.
Niinkuin edellisestä on selville käynyt, on Alppien eteismaa kautta geologisten aikakausien, mikäli sen vaiheita tunnemme, ollut meren pohjana kahden rinnan kulkevan vuoristoalueen välillä. Vasta tertiäriajan jälkipuoliskolla se kohosi kuivaksi maaksi, kohosi niin korkealle, että Etelä-Saksan ylänkö nykyään on Kastilian jälkeen Europan korkein ylänkömaa.
Luojan taltta nykyisissä Alpeissa.
Ennenkuin jätämme nämä seudut luokaamme vielä silmäys Alppeihin, lausuaksemme sanan niitten yhä jatkuvasta nykyisestä muotoilusta. Kuta ylemmäksi vuoret paljastuvat ikuisen lumen peitosta, sitä tehokkaammin pääsevät vesi ja ilma niitä hävittämään ja samalla muotoilemaan. Sateet viruttavat kalliosta pois ainetta, jyrkentävät siten harjanteita yhä jyrkemmiksi, huippuja terottavat. Poikkilaaksot taas syöpyvät yhä enemmän taapäin juoksevan veden vaikutuksesta, kosket kun kuluttavat kynnyksiään ja sitä myöden kulkevat takaperin harjanteita kohti. Noin vähitellen "sahautuvat" poikki vuoren harjanteet ja katkeilevat yhä lyhempiin kappaleihin. Kuta enemmän rinteellä sataa ja muodostuu puroja, sitä kukkulaisemmaksi, rotkoisemmaksi muodostuu vuoristo. Näiden voimain vaikutuksesta ovat alkuaan tasaiset maapoimut vähitellen muovautuneet lukemattomiksi kärjekkäiksi, teräviksi harjanteiksi, kukkuloiksi ja keiloiksi. Luonnollisesti on kallion eri kovuuskin ollut määräävänä. Moni laavan purkautumisesta syntynyt kova kalliotappi on jäänyt seisomaan korkeana, ikuisen lumen peittämänä huippuna, pehmeämpien kallioitten rapauduttua pois sen ympäriltä.
Mutta vihdoin hävitys edistyy niin pitkälle, etteivät vuoriston muodot enää voi jyrkentyä, eivätkä terottua, vaan päin vastoin alkavat käydä loivemmiksi ja pyöristyä, kunnes Alpeistakin on tullut — ellei uutta maankohoomista tapahdu, — samanlainen matalahko, kauttaaltaan ravan ja kasvullisuuden peittämä keskikorkea vuoristorunko, jommoinen Keski-Saksan vuoristokynnys on. Siitä jäävät jäljelle vain riutuneet perustukset. Mutta määräämättömän pitkiä aikoja kuluu siihen, kunnes tämä on tapahtunut. — On laskettu, että ikuisen lumen raja Alpeilla oli jääkaudella noin 1,200 metriä korkealla. Jäävirrat tietysti ulottuivat paljon alemmaksi lumirajaa.
Luonnon mahtavat työtavat.
Alppien rakennetta tarkastaessamme huomasimme, että paitsi maanpinnan poimuttumista lohkojen vajoominen ja toisin paikoin kohoominenkin synnyttää maanpinnalla epätasaisuuksia.
Maanpinta on tosiaan ikäänkuin murtunut jääkenttä, halkeillut erimuotoisiksi ja erisuuruisiksi lohkareiksi, jotka toistensa sivuitse luisuen missä kohoovat korkeammalle, missä laskevat alemmaksi, taikka vinosti nousevat toisensa päälle tai luisuvat toisensa alle. Tämä ilmiö on niin suurenmoinen, että sitä on vaikea ensi kuulemalta uskoa, etenkin kun tottumattoman on vaikea omine tietoinensa havaita näitä järkkymisiä. Mutta hyvin monen pengermän, yksinäisen vuoriston, pitkän maanportaan on muodostumisestaan kiittäminen juuri tämänlaista enimmäkseen vähitellen tapahtunutta luonnonmullistusta. Helpompi kuin meikäläisissä alkuvuorissa on moisia lohkojen liikkeitä halkeamia pitkin osottaa semmoisissa maissa, missä selvään erilaistuneet geologiset kerrokset peittävät maan pintaa. Jos esim. huomaamme, että jonkun rinteen juurella on samanlaista hietakiveä, kuin ylhäällä pengermän päällä, mutta että välillä rinteessä tulee näkyviin toisenlaista kalliota, niin voimme siitä melkein varmaan päättää, että rinteen juurella oleva maa on halkeamaa pitkin vajonnut, oltuaan ennen samalla tasalla, kuin pengermän päällä oleva hietakivi — taikka päinvastoin pengermä kohonnut. Tarkemmin tutkiessamme huomaamme myös, että välillä näkyvä kerros on vanhempaa — ellei kerrosjärjestelmä ole poimuttumisen vaikutuksesta nurin kääntynyt — kuin pengermän päällä ja rinteen juurella oleva peite. Vuorikaivoksissa näkee tuhkatiheään semmoisia halkeamia, joita pitkin kerrokset selvään ovat luisuneet, niinkuin hankauksesta hioutuneet ja naarmuihin uurtuneet kalliopinnat ja niiden väliin jäänyt rouhinnainen (breksia) selvään osottavat.
Ylä-Rheinin laakso vajonta-alue.
Ensimäisiä alueita, joissa osotettiin tämmöisien valtavien järkkymisien vaikuttaneen maanpinnan muotoiluun, oli Ylä-Rheinin laakso, tuo Schwarzwaldin ja Vogesien sekä niitten jatkojen välinen syvä laakso, jonka pohjalla Rhein virtaa. Olemme jo nähneet, kuinka nämä vuorijaksot joka suhteessa ovat toistensa vastineita, asemansa, muotonsa, kukkulainsa ja kallioittensa laadun puolesta. Tutkimalla niitten Rheinin laaksoon antavia sisärinteitä huomaamme, että ne todella ovat yhteen kuuluneetkin, muodostaen aikanaan yhtenäisen laajan, matalasti kumpuavan vuorikilven. Tämän kilven keskiosa on sitten vajonnut alas pitkiä halkeamia pitkin, jotka nyt muodostavat Vogesien itäisen ja Schwarzwaldin läntisen rinteen. Nämä vastakkaiset rinteet ovat siitä syystä jyrkät ja näyttävät Rheinin laaksosta nähden korkealta seinämältä, jota vastoin molemmat vuoristot ulospäin alenevat verkalleen, samoin kuin alkuperäisen yhtenäisen vuoriston vanhat kaltaat. Sisärinteillä huomataan vielä porrasmaiset pengermät, jotka vajoomisen kautta syntyivät, kun sisemmät lohkot vaipuivat enemmän kuin ulommat.
Sekä Schwarzwaldin että Vogesien harjanteilla tapaamme nykyään etupäässä vanhoja alkuaikaisia kallioita ja paleotsoisen ajan kallioita näiden jatkona. Niistä päättäen olisivat vuoristot olleet paleotsoisen ajan jälkeen manterena. Mutta siellä täällä tavataan kuitenkin korkeimmillakin selänteillä suojaisissa paikoissa myös myöhäisempiä merimuodostuksia. Siitä päätetään, että vuoristot kokonaisuudessaankin ovat ennen kantaneet myöhäisempiä merimuodostumia, vaikka nämä ovat muualta rapautuneet pois. Näyttää siltä, että molemmat vuoristot jurakauden keskivaiheille saakka ovat olleet meren peitossa. Jurakauden kerroksia on löydetty esim. Feldbergin, Schwarzwaldin korkeimman kukkulan laelta 1,000 metrin korkeudesta vanhan gneissikallion halkeamista. Ja puraukset Rheinin laaksossa, siis vajonneen keskustan alla, ovat osottaneet, että laakson pohjalla on koko mesotsoinen kerrosjakso hyvässä järjestyksessä vielä nuorempien peitteitten alla. Jurakauden keskivaiheilla seutu kohosi merestä ja näyttää Lothringissa tavatuista särkkämuodostuksista päättäen silloin olleen suuri saari. Vanhimman mesotsoisen muodostuman, triaksen yläpinta on nykyään noin 1,000 metriä syvällä Rheinin alla. Jos otaksumme kerrosten vahvuudeksi 750 metriä ja otamme huomioon, että samanlaiset vanhat kalliolajit, joitten päällä nämä kerrokset syvyydessä lepäävät, ovat laakson kahden puolen 1,000 metriä korkealla vuoristoitten selänteillä, niin voimme siitä päättää maan tällä kohdalla vajonneen ainakin 2,500-2,800 metriä. Ylä-Rheinin laakson vajoominen tapahtui tertiäriajalla, samaan aikaan jolloin Alpit kohosivat ilmoille, ja sen kautta muodostuneen syvänteen täytti meri, jokaHessin notkonkautta oli yhteydessä tertiäriaikaisen Pohjanmeren kanssa. Tämä aukko maattui kuitenkin umpeen kynnyksen kautta ja Ylä-Rheinin laakso erottui sisäjärveksi. Rhein oli sille vielä tuntematon, Rhein oli silloin vain lyhyt sweitsiläinen joki. Vasta jääkauden alussa Rhein katkaisi Juran muodostaman kynnyksen ja murti itselleen Schwarzwaldin ja Vogesien väliin syntyneen laakson kautta tien mereen.
Rheinin liuskevuoret olivat silloin matalammalla nykyistään, tämän laakson pohja taas nykyistään korkeammalla, ja siitä syystä virta etsi itselleen Liuskevuoriston poikki tien. Ylä-Rheinin laakson vaipuessa alemmaksi, nykyiseen tasapintaansa, ja Liuskevuoriston kohotessa virta sitä myöden uurti Liuskevuoriin uomaansa ja sai suuntansa pitää.
Siten syntyi Rheinin Bingenistä alkava omituinen kaunis rotkolaakso, joka ilman näitä otaksumia olisi selittämätön luonnonihme.
Samoin kuin yleensäkin suurien vajoomisalueitten rajalla, samoin Ylä-Rheinin laaksossakin purkautui maan sisästä laavoja ja vielä tänä päivänä monet kuumat lähteet vuoristojen rinteillä todistavat entisten tuliperäisten voimain läheisyyttä.Kaiserstuhlinomituinen kukkulamaisema keskellä Badin lakeutta erillään Schwarzwaldista on sen aikainen purkausmuodostuma, toisin sanoen tertiäriajan tulivuori.
Jääkaudella oli sekä Vogeseilla että Schwarzwaldilla ikuista lunta ja jäätiköitä, joitten kovertamia näiden vuoristojen somat järvet ovat.
Frankin ja Schwabin pengermää.
Frankin ja Schwabin pengermaata, joka käsittää maan Ylä-Rheinin laakson itäisen reunavuoriston, Tonavan, Böhmin rajavuorten ja Thüringerwaldin välillä, pidettiin niinikään ennen tyypillisenä vajonta-alueena, mutta nyt tiedetään, että se onkin saanut pengermaan luonteen etupäässä toisista syistä. Vajoomisen kautta se on eronnut rajavuoristaan, mutta sen omat pintamuodot ovat syntyneet toisien geologisien voimien vaikutuksesta.
Sen paremmin käsittääkseen lukija kertomustamme lukiessaan silmäilköön tähän liitettyä kuvaa. Hän huomaa silloin, että kulkiessamme luoteesta, esim. Odenwaldista Tonavaa kohti, kohtaamme yhä nuorempia kerrosmuodostumia. Ensinnä on kirjohiekkuri, triaksen vanhin peite, sitten kuorikalkkiainen, ja tämän jälkeen triaksen nuorin kerros, keuper, sekä Laaka-Juralla vihdoin jurakauden peitteet. Nämä kerrokset viettävät luoteesta kaakkoa kohti. Poimuharja siis olisi luoteessa, laakso kaakossa. Luonnollisesti täytyisi siis maanpinnankin viettää samaan suuntaan. Mutta asianlaita onkin päin vastoin. Vaikka kuljemme kerrospoimun harjalta sen laaksoa kohti, "tektonisesti korkeammasta seudusta tektonisesti matalampaan", niin kohoommekin siitä huolimatta yhä korkeammalle merenpinnasta ja virrat juoksevat vastaamme, vaikka niiden pitäisi juosta kanssamme Tonavaa kohti.
Vihdoin kohoo eteemme Laaka-Juran rinne, joka tällä puolella on korkea ja jyrkkä.
Kerrostumain s.o. juran, keuperin, kuorikalkkiaisen ja kirjohiekkurin rajoilla kohoo maa aina äkkitörmin vanhemmasta nuorempaan, niin että kukin peite on toisestaan selvään eroava portaana kohoova pengermänsä. Maa siis kohoo portaittain, ja siitä on koko alue luonnontieteessä saanutSchwabin ja Frankin pengermaannimen.
Todettu asia on, että maa koko tämän pengermaiseman alueella on vajonnut. On löydetty pitkiä halkeamia Böhmerwaldin, Thüringerwaldin, Odenwaldin, Schwarzwaldin rinteillä ja Tonavan pohjoisella rannalla, joita pitkin pengermaa on kokonaisuudessaan vajonnut. Mutta nuo kerrosmuodostumain rajalla kohoovat portaat, joitten ennen luultiin syntyneen vajoomisen kautta, ovatkin ilmastollisten vaikuttimien työtä. Maa on toisin sanoen luoteessa rapautunut ja vesien kantamana juossut pois nopeammin kuin kaakossa, ja siitä syystä maa nyt alenee luodetta kohti, vaikka kerrosten viistous osottaa, että se on ennen ollut luoteessa korkeammalla. Siihen taas, että aleneminen tapahtuu portaittain, on syynä peitteiden eri kovuus.
Frankin ja Schwabin pengermaakin erinomaisen selvään osottaa, kuinka kerrosmuodostumain ynnä riistäväin ja maankuorta järkyttäväin voimain tunteminen avaa valaisevia näköaloja nykyisten pinnanmuotojen tuntemiseen.
Ennenkuin käymme tekemään selkoa Keski-Saksan vuoristokynnyksen geologisesta rakenteesta, luokaamme lyhyt silmäys maanosamme vuorimuodostuksen yleisiin vaiheisiin menneinä geologisina aikoina.
Europan vuoristojen historia.
Geologisten kerrosten, kerrossuuntain ja vajoomisien tutkiminen osottaa, ettei vuoristoja ole muodostunut samalla tavalla kaikkina geologisina aikoina, vaan voidaan niiden vaiheissa erottaa kolme pääjaksoa, jolloin vuoria muodostavat voimat ovat olleet vilkkaammassa työssä, joiden kuluessa on kohonnut korkeita ja laajoja vuorijonoja eri osissa maapalloa. Nämä ajanjaksot ovat samat kaikkialla maapallolla. Seuraavassa kuitenkin viittaamme ainoastaan Europan vuorimuodostuksen entisiin vaiheisiin. Vuorimuodostuskausien väliajoilla on maankuori ollut verraten alallaan ja riistävät voimat, sadevesi, joet ja tuulet ovat saaneet rauhassa hajottaa kohonneita vuoristoita, uurtaa niihin laaksoja, katkoa niitä kappaleiksi ja lopulta, usein vielä yhdessä meren aaltojen kanssa maan vähitellen vaipuessa, jäytää korkeatkin alppijonot mataliksi perustoiksi, runkokappaleiksi, tai tasanteiksi.
Vanhimpia esiaikaisia vuoristoja, jonka kuluneet perustukset ovat säilyneet, on n.s.Kaledonian vuoristo(saanut nimensä Skotlannin pohjoisesta osasta). Tämä vuoristo kohosi ilmoille silurisen ajan lopulla tai devonisen ajan alulla Luoteis-Europassa, ulottuen Skotlannista Pohjanmeren ja Norjan kautta Ruijaan saakka. Keski-Europassakin on huomattu tämän aikaisia poimuja, mutta ne eivät ole yhtä selvästi säilyneet, koska kaledoniset poimut täällä ovat myöhempien vuorennusliikkeitten kautta peräti järkkyneet. Devonikaudella ja hiilikaudella Kaledonian vuoristo vähitellen rapautui ja hajaantui lopulta perustuksiaan myöden.
Hiilikauden lopulla alkoi uusi vuorimuodostuskausi. Silloin syntyi mahtava vuorijono, jota sanotaanArmorikalais-variskiseksi(vanhain latinalaisten maan- ja kansannimien mukaan, vaikka vuoristot tietenkin ovat muutamia kymmeniä miljooneja vuosia vanhemmat kuin nuo vanhat nimet). Tämä vuoristo ulottui Irlannista ja Etelä-Englannista Bretagneen ja sieltä Keski-Europan kautta Sudetteihin, joitten tuolla puolella sen vanhat poimut laskeutuvat nykyisten Karpattien alle. Etelässä tämä vuoristo ulottui aina Espanjan keskiosiin saakka. Keski-Europassa ovat Ardennit, Hunsrück ja Taunus ynnä Rheinin liuskevuorien jatko sen jäännöksiä, Thüringerwald ja Sudetit niinikään; jopa yksinäisen vähäpätöisen Harzinkin piirteet osottavat, että se on samaa suurta ja ikivanhaa sukua. Alpeissakin on tavattu tämän vuoriston jäännöksiä, mutta samoin kuin kaledonialaiset poimut samoin nämäkin ovat hämmentyneet myöhempiin vuorimuodostuksiin.
Mutta tämä valtava vuoristo jälleen hävisi. Jo permakauden kerroksia tapaamme siellä täällä sen poimujen päällä. Mutta varsinkin mesotsoisella ajalla, jolloin vuorimuodostus oli alallaan, kuluttivat riistävät voimat Armorikalais-variskista vuoristoa, purkaen sen lopulta aivan pohjiaan myöden, niin että sen päältä nykyään tapaamme sekä triaksen, juran että liitumerien pohjalle kerrostuneita lietteitä.
Tertiäriajalla alkoi uudelleen erittäin vilkas ja suuripiirteinen vuorimuodostuskausi, silloin syntyivät Europassa nykyiset Alpit ja eräät eteläisemmät vuorijonot. Muualla taas samaan aikaan tapahtui suurenmoisia vajoomisia ja kohoomisiakin. Mustameri ja suurin osa Välimerestä syntyi tertiäriajalla, niinkuin niiden saarilla tavattavat muodostumat ja eläinjäännökset todistavat. Vajoomisen kautta syntyivät niinikään Unkarin ja Lombardian syvänteet, jotka myöhemmin lietemuodostuksista ja maan kohoamisen kautta maattuivat tasangoiksi. Pohjoisessa tapahtui sekä Kaledonian että Variskisen vuoristopohjan seuduilla suuria maanvajoomisia ja kohoomisia. Toiset lohkareet vaipuivat syvyyteen, toiset taas kohosivat harjapengermiksi eli saarennoiksi, muodostaen matalanlaisia vuoristoita. Pohjois-Atlantin seudut vajosivat syvyyteen nykyisen meren pohjaksi ja Europan luoteisrintama sen kautta sai likimain nykyisen muotoilunsa. Keski-Saksan vuoristokynnys näyttää enimmäkseen kohonneen, menettäen sitten korkeammilta kohdiltaan mesotsoisen meren peitteet, mutta säilyttäen ne laaksoissa ja maljauksissa.
Keskivuoriston poimusuunnat.
Saksan Keskivuoriston muodostumisessa huomataan kaksi yleistä sauma- eli vuoripoimusuuntaa, jotka määräävät vuoristojenkin suunnat, koska halkeamasuunnatkin ovat samat. Ne ovatalankomaalais-rheiniläinensuunta, joka kulkeelounaasta koilliseen, ollen esim. Rheinin liuskevuoristossa vallitsevana; sekäherkyninen, joka kulkee melkein suoraan sen poikkikaakosta luoteeseen. Parhaiten nämä suunnat esiintyvät niissä vuoristoissa, joitten näemme kartalla yhtyvän Fichtelgebirgessä: Thüringerwald ja Böhmerwald ovat herkyniläisessä, Erzgebirge taas alankomaalais-rheiniläisessä suunnassa. — Tarkemmin erotusta tehden erotetaan usein vielä rheiniläinen kahtia, nimittäin alankomaalaiseen, jonka suunta on länsilounaasta itäkoilliseen ja varsinaiseen rheiniläiseen, joka kulkee melkein suoraan etelästä pohjoiseen, Schwarzwaldin ja Vogesien ja niitten välisen syvänteen suuntaan. Nämä suunnat määräävät koko Saksanmaan pintamuodostuksen pääpiirteissään.
Rheinin liuskevuoret.
Geologisesta kartasta näemme paremmin kuin maantieteellisestä, kuinka Rheinin liuskevuoristo oikeastaan on yhtenäinen muodostuma, vaikka se jokien kautta jakaantuu niin moneen erilliseen ja eri nimillä mainittuun vuoriseutuun. Tämä vuoristo on vanhan Variskilaisen vuorijonon läntisin osa Saksanmaan kehyksissä. Se on perustuksiaan myöden rapautunut ja meren jäytämä runkokappale, joka nykyään ylängön tavoin kohoaa alavampien lähiseutujen yli. Melkein koko vuoristo on paleotsoisia, etupäässä devonisia kallioita, niinkuin olemme jo ennen maininneet. Luoteisessa osassa on myös kambrisia ja koillisessa erinomaisen tärkeitä hiilikauden kerroksia. Kaikkialla, missä kalliopohja paljastuu, ovat kerrokset jyrkästi pystyssä. Mutta korkeuksien erotusta eivät enää määrää kerrospoimut, poimut ovat kaikki poikki kuluneet, vaan sen määrää kallioiden kovuus. Kovemmat kalliot ovat paremmin rapautumista vastustaneet ja jääneet kukkuloiksi, pehmeämmät kuluneet alanteiksi. Tämä muovailu ei kuitenkaan ole niinkään paljon tapahtunut ilmastollisten vaikuttimien toimesta, vaan se on vanhain merien aaltoilun työtä. Korkeammat harjut ovat kvartsittia, tuota kaikista kallioista kovinta. Kvartsittiselänteitten väliltä ovat pehmeämmät kalliot kuluneet pois. Siellä täällä tapaamme kuorikalkkiaisen ja kirjohiekkurin kerroksia semmoisten paleotsoisten peitteitten päällä, joita meri jo on jäytänyt tasanteiksi. Luultavasti oli siis Liuskevuorien kukistaminen jo vanhimman mesotsoisen meren työtä, vaikka sen päälle kerrostuneet trias- ja jurakerroksetkin ovat melkein kauttaaltaan hävinneet. Ainoastaan Moselin keskijuoksulla niitä on vielä säilynyt.
Eifelin tulivuoret.
Tertiärikauden kerroksia on Liuskevuorilla säilynyt semmoisissa paikoissa, missä myöhemmin purkautuneet laavat ovat niitä peittäneet ja suojelleet. Tertiäriajan alkupuolella olivat nämä seudut siis vielä meren peitossa. Mutta Alppien kohotessa ilmoille syntyi täälläkin mullistuksia. Liuskevuorien koko alue kohosi, mutta ympärillä oleva maa aleni. Samaan aikaan tapahtui täällä erinomaisen voimallisia tulivuorenpurkauksia, jopa toisin paikoin niinkin myöhään, että näillä seuduin luultavasti oli toimivia tulivuoria siihen aikaan, jolloin ensimäinen asutus täällä alkoi.
Luonnon syntyihin perehtymätön vaeltaja ei ehkä kiinnitä hyvinkään suurta huomiota näihin esihistoriallisiin tulivuoriin, mutta ken voi kivennäisistä lukea entisyyden vaiheita, se ihmetyksellä ja syvällä mielenkiinnolla tutkii tätä luonnonkirjan lehteä, jota eivät metsät, nurmikot, kylät eivätkä kaupungit ole vielä voineet kokonaan peittää, eivätkä sateet, pakkaset, purot ja virrat lopen hävittää. Tuskin mikään geologinen seikka niin elävästi kolkuttaa luonnontutkijan mieltä, kuin nuo manalan sammuneet ahjot keskellä hymyilevää viljelysmaisemaa, jonka toimeliaat asukkaat eivät osaa uneksuakaan, kuinka väkivaltaisia, hävittäviä jättiläisiä nuo heidän lauhkeat pyöristyneet vuorinaapurinsa ovat olleet verraten myöhäisinä aikoina.
Eifelissä voimme erottaa noin nelisenkymmentä vulkanikeilaa, joiden rinteillä kasvaa sankkoja metsiä laavalohkareitten ynnä tuhkan ja laavan sekotuksesta syntyneiden kuonakivien eli "tuffien" muodostamalla pohjalla. Kauneimpia näistä vanhoista tulivuorista onMosenberg, jonka ruskeassa kuonakeilassa erotamme neljä krateria. Eräästä kraterista löydetyt vanhat muurin jäännökset ja roomalaiset rahat todistavat kuitenkin epäämättömästi, että Mosenberg jo oli kokonaan kylmillään ainakin roomalaisten näihin seutuihin saapuessa.
Eifelin keilain lukuisuus ja pienuus viittaa siihen, etteivät ne olleet kauaakaan toimessa, vaan että maanalainen tuli alati aukoi itselleen uusia kitoja. Keilat eivät voineet kasvaa niin mahtaviksi vuoriksi kuin Vesuvio tai Etna. Samanlaisen tulivuoritoiminnan jälkiä ovat ne omituiset pienet järvet, "määrit", joita tällä alueella tavataan. Suurin niistä on Laachenin järvi, vaikkei senkään pinta-ala ole muuta kuin kolmisen neliökilometriä. Mutta syvyyttä tällä pikkujärvellä on kokonaista 51 metriä. Vesi on kylmää, raudanpitoista ja ilkeän makuista. Järven läheisyydessä on parikymmentä pientä vulkanikeilaa sekä niin suuret määrät tulivuorenpurkauksessa syntynyttä hohkakiveä, että sitä on kautta vuosisatain louhittu ja myyty sekä kotimaahan että ulkomaalle. Näistä merkeistä päättäen on Laachenin järvi, samoin kuin Eifelin muutkin määrit, syntynyt räjähdyksen kautta, maanalaisten kaasujen ponnistuksen äkkiä voittaessa päällä olevan kuoren vastustuksen. Samanlaisia räjähdyksiä tapahtuu vielä tänä päivänä tuliperäisissä seuduissa. Laachenin synkkä järvi ikivanhoine luostareineen on se seutu, jossa kaikille tunnetun tarinan mukaan pyhä Genoveva erämaassa eleli pienoisen poikansa keralla.
Siebengebirge, viimeinen seitsenkukkulainen vuoristo Rheinin rotkolaakson pohjoisessa päässä, on sekin vanha tulivuoriryhmä! Ja Rheinin itärannalla näemme vielä mahtavampia todistuksia tertiärikauden ja vielä myöhempäinkin aikain tulivuorien toiminnasta.
Rheinin huomasimme, vaikka se on Ylä-Rheinin laaksoa korkeammalla, uurtaneen rotkolaaksonsa Liuskevuoriston poikki siitä syystä, että korkeuserotukset ennen olivat päinvastaiset. Virta uurti vuoristoa, sitä myöden kuin se kohosi. Korkealla rantatöyräillä tapaamme vielä joen vanhoja rantapenkereitä sorariuttoineen.
Hessin vanhat tulivuoret.
Rheinin liuskevuoriston länsipuolella tutustuimmeHessin vuorimaahan. Se on tuliperäisin seutu, mitä koko Saksanmaassa on, ja sen vuoksi on sen rakennekin rikkinäisin, pienien maakappaleitten vajoomisen ja kohoomisen kautta enimmän sekaantunut. Koko maa Mainista Weseriin saakka on täynnään basalttilaavasta muodostuneita kukkuloita. Niitä tunnetaan jo toista tuhatta. Vogelsberg, joka kilven tavoin kohoo Westerwaldin ja Spessartin välillä, on valtavan laaja basalttikumpu, josta esiintyy lukuisa joukko pienempiä kukkuloita. Moisille vanhain tulivuorien purkauksesta syntyneille kukkuloille ritarit keskiajalla rakentelivat linnojaan, varsinkin virtain rannoilla.Korkea Rhönon samanlainen muodostus. Rhön on Saksanmaan omituisimpia vuoria ja hämmästyttää pohjoismaalaistakin autiudellaan. Pilvet ja sumu kietoilevat melkein ainiaan sen kolkkoa ja kosteata sammallakea. Vesi, joka ei pääse maahan painumaan, muodostaa kosteita niittyjä ja raakoja soita, joihin taikauskoinen kansa luulee vajonneen kyliä ja kaupungeita. Vasta rinteillä kasvaa suurempia metsiä. Rhönin juurella on Kissingenin kuuluisa kylpylaitos, jonka lämpöiset kivennäislähteet ovat sammuneitten vulkanisten voimain viimeinen elonmerkki.
Rhön ja Vogelsberg ovat koko Keski-Europan mahtavimmat tulivuoret. Jos niiden muoto oli samanlainen, kuin nykyistenkin tulivuorien, niin lienevät niiden keilat kohonneet pari tuhatta metriä ilmoihin. Nyt on edellinen 950, jälkimäinen vain 770 metriä korkea. Ainoastaan tyvet olisivat siis jääneet jäljelle entisistä keiloista. Tuhkan muodostaman pehmeämmän yläosan ovat sateet ja purot arvatenkin vähitellen huuhtoneet pois ja vieneet mukanaan laaksoihin.
Hessin syvänne.
Muutoin on Hessin vuorimaa sekä Rheinin liuskevuoriin että Thüringiin verraten vajonnutta aluetta. Niin se on ollut kautta aikainkin, sillä Hessin syvännettä pitkin ulottui Ylä-Rheinin laaksoon pohjoinen merenlahti kauan sen jälkeenkin, kun molemmin puolin maat olivat kohonneet ylängöiksi. Tämä haudan kaltainen vajonta-alue kulkee Frankfurtin seuduilta Kasseliin ja on nykyään tärkeimpiä liiketeitä Etelä-Saksan ja Pohjois-Saksan välillä. Vanhat variskilaiset vuoripoimut ovat tällä alueella hautaantuneet syvälle mesotsoisten kerrosten alle, jotka siten, matalammalla ollen, ovat säilyneet paremmin kuin Liuskevuoristossa. Täälläkin on rapautuminen kuitenkin niin pitkälle ennättänyt, että jurakauden peitteet ja triaksestakin keuper ja kuorikalkkiainen ovat pois kuluneet, ja triaksen alin kerros, kirjohiekkuri, enimmäkseen on esillä. Se on punertavaa ja hedelmätöntä maata. Missä kallio on paremmin rapautumista vastustanut, siellä se on täynnään arkun muotoisia vuoria, kantaa laajoja metsiä, joitten lomassa kuitenkin on herttaisia viljelyslaaksojakin.
Weservuoristo.
Weservuoristossa tapaamme maanpinnassa mesotsoisen ajan kaikkia kerroksia, ja sitä nuorempia, kuta kauemmaksi kuljemme pohjoista kohti, triaksen jälkeen juraa ja sitten liitua. Tästä voimme päättää, että tämä alue kuta kauempana pohjoisessa, sitä myöhemmin on merestä kohonnut aaltojen ja ilmaston vaikuttimien riistettäväksi. Erinomaisen monimutkainen halkeamaverkko jakaa koko alueen kappaleihin, jotka osaksi ovat aivan omituisen vähäpätöisiä. Vallitseva halkeama- ja samalla vajoomissuuntakin on kuitenkin kaakosta luoteeseen, joten vuoristonkin suunta on pääasiassa sama. Lohkareet ovat puserrelleet ja painelleet toisiaan, toiset ovat kohonneet, toiset vajonneet, kääntyneet kallelleen, sukeltaneet osaksi toistensa alle, jopa pusertaneet toisiaan paikallisiin poimuihinkin. Huolimatta vähäpätöisistä korkeuksistaan tämä alue sen vuoksi on Saksanmaan enimmän järkkyneitä. Siitä syntynyttä pinnan epätasaisuutta vielä lisää se seikka, että kerrosmuodostumat vaihtelevat erinomaisesti, kovemmat ja pehmeämmät kalliot vuorottelevat ainaisessa vaihtelussa, kuluen epätasaisesti ja synnyttäen lisäksi tektonisista liikkeistä itsenäisiä mäki- ja laaksomuodostuksia. Weserin maisemilta sen vuoksi puuttuu suuria yhtenäisiä piirteitä.
Mutta sen sijaan siellä tapaa erinomaisen paljon paikallista vaihtelua.Tuliperäiset kalliot ja vuoret sitä vastoin tältä alueelta puuttuvat.
Thüringerwald ja Harz.
Thüringerwaldissa ja Harzissa tapaamme monta samaa piirrettä, kuin Rheinin liuskevuoristossa. Tapaamme siellä esillä vanhoja paleotsoisia liuskeita, ja näissä liuskeissa samat poimusuunnat kuin Rheinin kahden puolen, kulkien lounaasta koilliseen. Thüringerwald ja Harz ovatkin, sen on perusteellinen tutkimus osottanut, saman Variskisen alkuvuoren kappaleita, jonka kerroimme paleotsoisen ajan lopulla ulottuneen Irlannista ja Englannista Bretagnen ja Ardennien kautta Sudetteihin, ja jonka perustuksia koko vuoristokynnys on, vaikka se on eri paikoissa eri tavalla säilynyt. Mutta molempien vuoristojen nykyinen pituussuunta ei ole tämä, vaan se kulkee päin vastoin poimusuunnan poikki, herkyniseen suuntaan, s.o. kaakosta luoteeseen. Selityksensä tämä näköjään ristiriitainen ilmiö saa siitä, ettei Harz, sen enempää kuin Thüringerwaldkaan, ole saanut nykyistä vuoristomuotoaan poimuttumisen, vaan halkeilemisen ja sitä seuranneitten kohoomis- ja vajoomisliikkeitten vaikutuksesta. Molemmat ovat harjapengermiä eli saarennoita, joitten ympäriltä maa on portaittain vajonnut. Moista tektonista vajoomista osottavat täällä muun muassa melkoiset porfyripurkaukset, jotka yhä vielä peittävät laajoja aloja. Semmoisten pintalaavain purkauksia tapahtuu tavallisesti aina suurempien vajoomisliikkeitten yhteydessä. Harzin reunoilla näemme, suurempaa geologista karttaa katsellessamme, eri kerrosmuodostumain ohuina saumoina piirittävän vuoristoa, ja nämä vyöhykkeet ovat sitä nuorempia, kuta kauempana vuoristosta ne ovat. Ne ovat vajoomisessa kallelleen taipuneitten kerroksien syrjiä. Näemme toisin sanoen vuoren juurella melkoisen sarjan poikki viistettyjä kerrosreunoja. Kauempana lakeudella lepää yhtenäinen triaspeite vaakasuorassa. Valkoiset kipsikukkulat, jotka kulkevat Harzin juurella vuoriston ympäri, ovat permakauden pystyyn taipuneita, poikki viistettyjä kerrosreunoja.
Sekä Thüringerwald että Harz ovat variskisen vuoristoaikansa jälkeen maanneet monta geologista aikakautta meren peitossa, saaden päälleen suuren joukon nuorempia kerroksia; mutta nämä ovat vuoriston päältä kuluneet pois ja vanhat kerrokset ovat sen vuoksi nykyään vallitsevina kummassakin vuoristossa. Arvokkaan muiston on Thüringerwaldin kaltaille jättänyt permakauden nuoremman jakson, n.s. sitkaskiven (Zechsteinin) meri. Siitä näyttää tuon tuostakin hiekka- ja sorakielekkeitten kautta eronneen lahdelmia sulkioiksi, jotka kuivuivat, menetettyään yhteyden meren kanssa. Sulkioihin jäi valtavia kipsi- ja suolakerroksia, joita nykyään kaivetaan esiin nuorempien kerroksien alta. Samanlaisia sulkioita ja suolamuodostumia tunnetaan niinikään triasajalta.
Harzin ja Thüringerwaldin välisessä syvännepoukamassa kohtaamme ensi kerran jääkauden Pohjolasta kulkeneita peitteitä, mutta ennenkuin niihin puutumme, jatkamme vaellustamme vuoristokynnyksen itäpäähän saakka.
Böhmi ja sen reunavuoret.
Böhmi on ilmeisimpiä esimerkkejä siitä, kuinka geologinen menneisyys saattaa ratkaisevasti vaikuttaa maitten nykyisiin valtiollisiin ja kansallisiin oloihin, sanalla sanoen niiden historiaan. Böhmi on ikäänkuin tshekkiläinen saari keskellä saksalaisuutta, turhaan ovat germanilaisuuden aallot joka puolelta koettaneet sitä vallottaa. Samoin se on geologisten vaiheittensa ja rakenteensa puolesta ikäänkuin saari, kova yhtenäinen maankappale, joka ikiajoista saakka on vastustanut kaikkia poimuttavia, ylentäviä ja alentavia voimia, joitten olemme huomanneet tekevän Saksanmaan geologisen menneisyyden niin vaiherikkaaksi, sen nykyisen rakenteen niin monimutkaiseksi.
Böhmi on geologisesti katsoen Europan merkillisimpiä seutuja. Samoin kuin maantieteellisellä, samoin se geologisellakin kartalla jyrkästi erottautuu ympäristöstään. Etelässä ja lounaassa ensinnäkin huomaamme valtavan kappaleen vanhoja kiteytyneitä kallioita, jotka käsittävätBöhmerwaldinja sen kanssa rinnan kulkevanBayrischerwaldin, Etelä-Böhmin, ynnä molempain Itävaltain ja Mährin läheiset osat. Tapaamme tällä alueella kaikkialla samoja vuorilajeja kuin omassakin maassamme, granitteja, gneissejä, kiilleliuskeita, vanhimpia saviliuskeita, jotka kaikki ovat aikaisimpiakin elollisia jäännöksiä sisältäviä kallioita vanhemmat. Vasta tämän alueen pohjoispuolella,Böhmin maljauksessa, tulee vastaan myöhempiä, vaikka naapurimaihin verraten kylläkin vanhoja muodostumia, ensinnä kambrion, sitten silurikauden peitteitä, joille Prag on rakennettu, ynnä muita paleotsoisia muodostumia.
Yllä mainittu ikivanha runkokappale (Rumpfscholle) on vielä siitä merkillinen, että sen päällä tuskin on ollutkaan uudempia geologisia peitteitä. Se on toisin sanoen kautta aikain ollut saarena, silloinkin kun meret ovat aaltoilleet sekä Alppien että Keski-Saksan vuoristokynnyksen seuduilla, jopa Sudetitkin alleen haudanneet. Böhmerwald ja Bayrischerwald, joiden poimusuunta on kaakosta luoteeseen, samoin kuin vuoristojen omakin suunta, ovat viimeinen jäännös korkeasta alppijonosta, joka näyttää niiden paikoilla kohonneen samaan aikaan, kuin Kaledonian vuoristo ulottui Skotlannista Norjaan, siis silurikauden ja devonikauden vaiheilla. Äärettömän pitkäin aikain kuluessa ovat hävittävät voimat näin voineet riistää tätä vuoristoa, ja niinpä se onkin rapautunut ja kulunut runkoansa myöden. Yhtenäinen vuoriselänne on hävinnyt, rakenteen muinoinen yhtenäisyys tulee näkyviin vain kerrossaumojen suunnasta. Vanhat harjanteet ovat hajautuneet lukemattomiksi kukkuloiksi, joilla ei ole mitään yhtenäistä järjestystä, sillä ne eivät enää ilmaise poimuaaltoja, vaan kallioitten erilaista kovuutta. Arberin kukkula Böhmerwaldissa kohoo kuitenkin vielä yhtä korkealle, kuin Schwarzwaldin ja Vogesien korkeimmat tunturit. Böhmerwaldin ja Bayrischerwaldin välille on jäänyt ympäristöään korkeammalle toistakymmentä penikulmaa pitkä ihmeellinen luonnonmuuri, "Pfahl", joka selvään osottaa erilaisen rapautumisen vaikutusta maan muotoilussa. Pfahl nimittäin on pystyyn kääntyneen kvartsittikerroksen reuna, joka on paremmin kestänyt rapautumista, kuin ympärillä oleva kallio ja sen vuoksi jäänyt korkeana muurina koholle ainaiseksi luonnonihmeeksi. Pfahlin kvartsittiin perustuu lasiteollisuus, josta väestö suureksi osaksi saa elatuksensa näissä etäisissä, harvaan asutuissa, laajain metsäin peittämissä vuoriseuduissa.
Vaikka Böhmin maljaus eli kattilasyvänne nykyään onkin matalammalla kuin sitä ympäröivät vuoret, niin on se kuitenkin ikivanhoista ajoista saakka ollut ylänköä, joka on kohonnut melkein koko muuta Europpaa korkeammalle. Sen vuoksi se on kautta geologisten aikain enimmäkseen ollut manterena, naapurimaitten ollessa meren peitossa. Laajin sedimentärinen peite on kambrio, siis vanhin paleotsoinen muodostuma, ja tämän keskellä on pieni, mutta tavattoman kivettymärikas silurinen alue ja pieni kappale devonikauttakin. Nämä näyttävät olevan vain viimeinen jäännös paljon laajemmasta peitteestä, joka on ulottunut Böhmin eteläosan ja Itävallan kautta Alppeihin saakka. Mutta devonikauden alimpaan osaan päättyvätkin määrättömän pitkiksi ajoiksi kaikki geologiset kerrokset Böhmissä. Myöhempiä paleotsoisia muodostumia, kivihiilimuodostumaa ja permaa on tosin melkoisia alueita, mutta koska niistä ei ole löydetty merieläinten jäännöksiä, niin lienevät ne järvimuodostumia. Ylemmällä liitukaudella meri uudelleen tunkeutui Böhmiin, mutta vain pohjoisosaan ja viipyi sielläkin vain lyhyen aikaa, pysyäkseen sieltä sitten poissa nykyaikoihin saakka. Kaikki tertiäriajan kerrokset ovat sisävesien muodostumia, jotka basalttipeitteitten alla ovat säilyneet hävitykseltä.
Erittäin mieltäkiinnittävä on tämän vanhan runkokappaleen suhde Erzegbirgeen ja Sudetteihin, jotka korkeina muureina rajottavat sitä luoteessa ja koillisessa.
Böhmin maljauksen kivihiilikautiset ja permakautiset järvikerrostumat ovat järkkymättä vaakasuorassa asennossa. Se osottaa, ettei tämä maakappale ole sen koommin liikkunut. Mutta Sudettein ja Erzgebirgen reunoilla sitä vastoin ovat vielä liitukaudenkin kerrokset jyrkkään kallellaan. Näitä molempia vuoristoita ovat tektoniset voimat siis paljon myöhemminkin mullistelleet. Ne ovat arvatenkin ennen olleet Böhmin nykyisen maljauksen pohjaakin alempana. Tätä todistaa Sudeteissa sekin seikka, että siellä tapaamme merikerroksien seurannon paljon täydellisempänä kuin Böhmin sisäosissa, taikka oikeastaan vain niitten jäännöksiä, sillä vuoriston ylemmistä osista ne ovat niin tyyni pois kuluneet, että kiteinen alkuvuorirunko on kaikkialla esillä. On luultavaa, että vielä jurakauden viimeisellä ajalla koko Sudettialue oli meren peitossa, koska Riesengebirgen ja Isergebirgen eteläreunalla on sangen korkealla säilynyt tämän aikuisia muodostuksia kumoon kääntyneitten granittipoimujen suojassa. Jurakauden kerrokset makaavat vielä nuorempien liitupeitteitten päällä, joka juuri osottaa poimun ja samalla kerrosjärjestyksen nurin kääntymistä. Tämä ilmiö selitetään siten, että mainittu juramuodostuma on vain jäännös entisestä laajasta peitteestä, joka on muualta melkein kokonaan hävinnyt, mutta tämmöisissä paikoissa granitin suojelemana säilynyt.
Böhmin maljausta, jolla tarkotetaan maan maljamaista keskustaa, rajottaa pohjoispuolella Erzgebirgen kanssa rinnan kulkeva syvänne, jonka pinta on maljauksenkin pohjaa alempana. Tämä kaukalon kaltainen syvänne, jonka pohjalla juoksee Eger, on valtava tertiärikautinen vajonnainen. Erzgebirge, joka niin loivasti kohoo pohjoiselta puolen tullen, suistuu tälle puolelle jyrkkään, mahtavana seinämänä. Tuo seinämä on suuri maanhalkeama, jota pitkin vuoristopoimun eli holvin eteläinen puoli on syvyyteen vajonnut. Tämä suuri vajoominen sai tuliperäiset voimat ankaraan liikkeeseen ja laavapurkausten kautta syntyi Egerin syvänteessä kukkulamaisema. Karlsbad, Marienbad, Teplitz y.m. kuulut kivennäislähteet nauttivat vielä tänä päivänä tämän vajoomisliikkeen tuottamia etuja, sillä nuo tuliperäiset voimat viimeisenä heikkona elonmerkkinään kuohuttavat näissä paikoissa maanpinnalle runsaita kuumia terveyslähteitä. Kaiserwald niminen vuorenharjanne Egerin laakson eteläpuolella on vajoomatta säilynyt jäännös Erzgebirgen entisestä etelärinteestä.
On suuripiirteistä luonnon työ!
Böhmin pohjoiskulmassa, siinä missä Elbe murtautuu ulos Pohjois-Saksan alangolle, tapaamme Liitumeren lyhytaikaisen tulvauksen aikana syntyneen hiekkurialueen, joka kuitenkin on täällä vajonnut matalammalle, kuin varsinaisessa Elben hiekkurivuoristossa, johon jo olemme tutustuneet. Tämä hiekkurikallio, jota suorakulmaisen ristihalkeilemisensa vuoksi sanotaan nelitahoilevaksi hiekkakiveksi, on rapautumisen kautta saanut omituiset muotonsa, jylhät jyrkänteensä, patsaansa ja jos jonkinlaiset kallionkeilansa. Mutta vanhan ylänköluonteen johdosta vuorien laet ovat tasaiset. Katse piankin oppii huomaamaan tämän luonnonmuodostuksen historian, ja tuon entisen yhtenäisyyden oivaltaminen näissä rikkinäisissä maisemissa juuri tekee vielä mahtavamman vaikutuksen, kuin vuoret muutoin suhteittensa kautta tekisivätkään.
Siirtyessämme nyt Pohjois-Saksan alangolle tulemme pinnalle, jonka muodot ja peitteet kokonaan eroovat edellä kuvailluista seuduista, vaikka ne meille, Pohjolasta tullessamme, tuntuvat paljon tutummilta ja selvemmiltä. Hietakankaita, soita, kivisiä harjuja ja mäkiä näemme omassa maassamme yllin kyllin, olemme tottuneet siihen, että maa laajoilla alueilla on täynnään isompia ja pienempiä paasia, joitten keskelle usein on hyvinkin vaikea peltoa raivata.
Samanlaista juuri on suureksi osaksi Pohjois-Saksa. Käymme nyt tutkimaan näiden muusta Saksasta eroavien muotojen syitä.
Pohjois-Saksan alanko jääkauden muotoilema.
Kauan pysyivät arvotuksena Pohjois-Saksan alangon irtaimet maapeitteet ja niihin hautaantuneet, paikkakunnan kalliopohjalle kokonaan vieraat paadet. Kiven kokoomus viittasi siihen, että ne olivat kotoisin Skandinaviasta. Samoin kuin nuo vieraat paadet, samoin tuli vihdoin selityskin Skandinaviasta. Siellä oli nykyisten pintamuotojen tutkiminen lopulta johtanut siihen tulokseen, että koko Pohjola on tertiäriajan jälkeen ollut samanlaisen laajan maajäätikön peitossa, kuin Grönlanti meidän aikoinamme. Tästä sai samalla selityksensä Pohjois-Saksan alangon muodostushistoria. Huomattiin tuon maajäätikön ulottuneen Saksaan saakka, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, peittäneen koko Pohjois-Saksan alangon aina Keski-Saksan vuoristokynnykseen saakka. Tämän maajäätikön pohjarapaa on Pohjois-Saksan alanko, sen tuomia ovat nuo lukemattomat suuret ja pienet kulkupaadet.
Pohjarapa eli moreni ei kuitenkaan ole enää samanlaista, kuin se oli maajäätikön alta paljastuessaan. Juokseva vesi on sitä jäätikön peräydyttyä monella tavalla lajitellut. Missä se puhtaammaksi huuhtoutui, siihen jäivät laajat hietikot, nykyiset kankaat, tyvenempien vesien alle taas savikoita. Mutta missä moreni semmoisenaan säilyi, kuten esim. Baltisella maanselänteellä, siellä jäi maanpinnaksi tosin kivinen, mutta siitä huolimatta jotenkin viljava rapasavi. Toisin paikoin ovat nämä jääkauden tuomat irtaimet peitteet parikinsataa metriä vahvat. Ainoastaan muutamassa harvassa kohdassa pistää peruskallio polveaan morenipeitteen läpi, ja huonosti on sille käynyt, missä se vain tapahtuu. Maajäätikkö ensinnäkin hioi kalliota, samalla tavalla kuin meidänkin maassamme kaikkialla — muualla Saksassa tapaa moisia hiottuja kallioita ainoastaan Alpeilla ja korkeimmilla keskivuorilla, joilla oli jääkaudella omat maajäätikkönsä — ja nykyään ihminen niitä murtaa, minkä ennättää. Niinpä ovat kivilouhimot niin nopeaan syöneet Rüdersdorfin kalkkikallioita Berlinin eteläpuolella, että kallio nykyään on saman verran kuopalla, kuin se ennen kohosi ympäristön yläpuolelle. Nämä kohdat, ynnä monet puraukset osottavat kuitenkin, että Pohjois-Saksan alangolla on jääkautisten peitteitten alla vahvat peitteet varhaisempien geologisten aikakausien kerrostuneita kallioita, lähinnä tertiärikauden muodostumia, vaikka alue näyttääkin olleen maata tertiäriajan keskivaiheilta saakka. Syvällä maan uumenissa piilevästä sitkaskivestä on löydetty valtavat määrät kipsi- ja suolakerroksia, joista toisin paikoin kohoo suolalähteitä maan pinnallekin. Tertiärikauden muodostumissa taas on suuria ruskohiilikerroksia. Mutta koska tertiäriset kerrokset ovat täynnään halkeamia ja maankappalten keskinäiset asennot ovat muuttuneet, niin osottaa tämä, että Pohjois-Saksan alanko on sen jälkeen ollut järkkymäin alainen. Ehkäpä on Baltinen maanselänne, joka kaarena kiertää Itämeren etelärantaa, syntynyt noiden järkkymäin kautta, pidättäen sitten kynnyksenä enemmän pohjarapaakin päälleen, kuin monet muut seudut. Vieläpä jääkautisetkin peitteet ovat olleet tektonisten järkkymisien alaisia. Suomi vajosi jääkaudella jääkuorman painosta niin syvälle, että se jäätikön sulattua oli suurimmaksi osaksi meren peitossa, ja vanhoja sen aikuisia rantaviivoja tapaamme nykyään jonkun satakunnan metriä korkealla kuivalla maalla. Tiirismaalla esimerkiksi näkyy vielä selvä vanha merenranta. Mutta Pohjois-Saksa sitä vastoin näyttää siihen aikaan olleen nykyistään korkeammalla — maajäätikkö oli siellä jo paljon ohuempaa kuin meidän maassamme — ja Itämeren etelärannikko on sen jälkeen jonkun verran vajonnut. Siten ovat esim. meripihkakerrokset joutuneet merenpinnan alle.
Kahden maajäätikön erilaiset pohjaravat.
Samoin kuin Alpeilla, samoin Pohjois-Saksan alangollakin erotetaan useita eri jääkausia, taikka samassa jääkaudessa useita "heilahduksia". Maajäätikkö on milloin edennyt, milloin peräytynyt, laajin oli viimeistä edellinen maajäätikkö. Se ulottui muutamia satoja metrejä korkealle Keski-Saksan vuoristokynnyksenkin rinteille, ohi Harzin Thüringerwaldiin, Erzgebirgeen, Sudetteihin ja Karpatteihin saakka. Niin kaukana tapaamme suurempia tai pienempiä skandinavisia kulkukiviä, mutta varsinainen pohjarapa on täällä etelämmässä melkein kaikkialla, jo hajaantunut ja tullut perinpohjin uudelleen lajitelluksi. Viimeisen maajäätikön pohjamoreni ei ulotu niin pitkälle etelään, vaan sen rajan tapaamme jo Altmarkin, Magdeburgin ja Breslaun seuduilla. Tämän viimeisen maajäätikön peräytymisasteita osottaa pitkä jono päätemoreneja, Salpausselkään verrattavia, vaikkei yhtä yhtenäisiä harjuja, jotka kaartaen ympäröivät Itämeren etelärantaa.
Molempain viimeisten maajäätiköiden eri laajuudella on ollut ratkaiseva vaikutus Pohjois-Saksan alangon nykyisiin irtaimiin peitteisiin ja niiden viljelyskelpoisuuteen.
Jääkauden peitteitä tarkastellessamme huomaamme Pohjois-Saksan alangolla kaksi selvään toisistaan erotettavaa osaa. Niiden rajana on jotenkin tarkkaan Elbe.
Pohjanmeren entisiä vaiheita.
Elben suistamon ja Rheinin suistamon välillä löytyy ainoastaan vanhemman jääkauden pohjarapaa. Tämä on paljon hedelmättömämpää. Sitä on tuo ennen mainitsemamme karu geesti. Geesti on enimmäkseen vanhoja hiekkoja, joita tuuli on maajäätä seuranneina aroaikoina useissa paikoin puhaltanut dyyneiksi. Missä tämä morenipohja on kuivaa, siellä on hedelmätöntä nummea, missä taas kosteata, siinä laajat kohosuot.
Tähän geestitasankoon vanhat joet uursivat syviä laaksoja, jotka ulottuivat kauas nykyiseen Pohjanmereen saakka, koska Pohjanmeren pohja jääkauden jälkeen oli pitkät ajat manterena. Kun sitten meri eteni maan vajotessa ja rantain syöpyessä aaltojen hankauksesta, niin nämä vanhat laaksot joutuivat veden alle. Mutta yhä vielä ne tuntuvat meren pohjassa kauas Pohjanmeren syvemmille seuduille. Myöhemmin aallot alkoivat vuorostaan maata rakentaa, kun rantameren syvyys oli siihen sopiva. Ne kasasivat särkkiä matalain mutkain eteen, rakensivat samanlaisia kielekkeitä, kuin nykyään tapaamme Itämeren haffien eli sulkioitten suulla. Joet täyttivät sulkiot lietteillään ja kasvullisuus auttoi maattumista. Rantasärkkäin suojelevan dyynivyöhykkeen taakse jäi ainoastaan vähäpätöisiä lahdelmia ja järviä, suurin osa sulkioista oli muuttunut joko suoksi taikka lihavaksi marshimaaksi. Näin maattui se avara matala merenlahti, joka ennen täytti suuren osan nykyisestä Hollannista ja johon Rhein, Maas ja Schelde purkivat lietteiset vetensä. Roomalaisten aikana nykyisen Zuyderseen kohdalla oli jäljellä ainoastaan pieni Flevojärvi tämän merenlahden viimeisenä jäännöksenä.
Mutta maa näyttää edelleen vajonneen. Maattuneet lietemaat suureksi osaksi vajosivat vuoksen yläpintaa alemmaksi ja aallot pääsivät siten hävittämään dyynivallia. Siitä alkoi Pohjanmeren rannikolla kamala hävityksen aika. Maan sortumista ulottui Schelden suistamosta aina Jyllannin rannoille saakka. Tämä tapahtui historiallisella ajalla, keskiajalla. Tulvavuoksilla dyynisärkät murtuivat monesta kohdasta, katkesivat saariksi, ja takana olevat marshit kylineen kaupunkineen hautaantuivat aaltoihin, lietteet huuhtoutuivat pois ja entiset vihannat marshit muuttuivat missä pysyviksi merenlahdiksi, kuten Zuydersee, Dollart ja Jade, ynnä Schelden ja Maasin suistamot, missä wattimereksi, ollen vuoksen aikana merenä, mutta luodevedellä maana. Tätä menetettyä maata koettaa ihminen nyt vähitellen vallottaa takaisin ja saattaa uudelleen viljelykseen.
Pohjois-Saksan alanko Elben itäpuolella eroo melkoisesti geestistä. Jääkautiset peitteet ovat vaihtelevammat, koska täällä viimeinenkin jääkausi on ollut maata muotoilemassa. Molempien pohjarapain ja niistä huuhtoutuneitten jokihiekkain erilainen esiintyminen maanpinnalla vaikuttaa, että Elben itäpuolella hedelmällinen savi ja hedelmättömät karut hiekkamaat moninaisemmin vaihtelevat. Mutta tuulimultaa, "lössiä", joka Etelä-Saksassa peittää laajoja aloja ja on monen sikäläisen seudun hedelmällisyyden pohjana, sitä on Elben itäpuolellakin niukalti, ainoastaan alueen eteläreunalla.
Pohjois-Saksan esiaikaiset jokilaaksot.
Olemme jo ennen maininneet ne omituiset leveät laaksot, jotka kulkevat Baltisen maanselän ja Eteläisen maanselän välimailla idästä länteen, joita sekä nykyiset joet että kanavat osaksi käyttävät. Niilläkin on omituinen alkuhistoriansa. Ne ovat jääkauden jälkiaikain luomia, ne kertovat pohjoisen maajäätikön viimeisistä vaiheista. Näitä laaksoja luullaan jääkauden jälkeisten jokien uomiksi, jonka vuoksi niitä nimitetäänkin "esiaikaisiksi jokilaaksoiksi" (Urstromtäler). Laaksot syntyivät sitä myöden, kuin maajäätikkö peräytyi pohjoista kohti. Jäätikön seisahtuessa Keski-Saksan vuoristokynnykseltä laskevat joet virtasivat yhteen valtajokeen, "esiaikaiseen Weichseliin", joka seuraili jäätikön eteläreunaa ja laski Pohjanmereen. Tähän vanhaan Weichseliin sekä Oder että Elbe kaikkine syrjäjokineen laskivat. Maajäätikön vanhoja reunalaaksoja yhdistävät toiset laaksot, jotka kulkevat niiden poikki etelästä pohjoiseen. Niiden arvellaan syntyneen siten, että jäätikön peräytyessä esiaikainen valtajoki ja sen varrella patoutuneet järvet jääreunan väistyttyä murtautuivat pohjoiseen, muodostaakseen uuden valtajoen järvineen ja uuden jokilaakson maajäätikön uuden reunan eteen. Nykyiset joet kulkevat missä itä-länsilaaksoja, missä etelä-pohjoislaaksoja seuraillen, ja siitä saa selityksensä Pohjois-Saksan jokien omituinen polvinen juoksu.
Näin on jääkauden jättämä pohjamoreni muodostunut saarekkeiksi, joitten välillä on lakeita laaksoja, laaksoissa huuhtoutuneita hiekkoja entisten virtain kohdalla, tai vanhain järvien tilalla hedelmällisiä lietteitä. Koska tärkeimmät rautatielinjat kulkevat näitten vanhain laaksojen pohjia, niin matkustaja sen vuoksi Brandenburgin läpi ajaessaan enimmäkseen näkee vain nummia, joilla vielä on siellä täällä korkeita vanhoja dyynejäkin, muistuttamassa esiaikoja, jolloin tämä alue oli hedelmätöntä kasvutonta aroa. Missä viimeisen jäätikön pohjarapa on huuhtomatonta, siellä se on jotenkin hedelmällistä rapasavea. Tällä alueella sen vuoksi korkeammat maatyleensäovat hedelmällisempiä, kuin nuo vanhat joenpohjat.
Kuta lähemmäksi Itämerta saavumme, sitä selvemmäksi käyvät jääkauden muodot. Maajäätikön pohjamoreni on kasaantunut korkeiksi mäiksi varsinkin niillä seuduin, missä vanhat päätemorenit ovat. Tapaamme täällä vierinkiviharjujakin, vaikkei niin runsaasti ja niin suuria, kuin omassa maassamme. Toisissa paikoissa taas nähdään samanlaisia syviä pyöreitä hautoja, kuin meidänkin kangasmaillamme Baltisella maanselällä on morenin kuoppiin jäänyt vettä, ja siten ovat syntyneet nuo lukemattomat järvet ja vesistöt.
Matkustaja vaeltaessaan Saksanmaan maisemien läpi kummastelee kylläkin useatakin maiseman omituisuutta, mitä hän sattuu tiellään havaitsemaan, mutta useimmat näistä piirteistä, useimmat lehdet alkuaikain suuresta kehityshistoriasta makaavat nykyään runsaan vihannuuden, voimallisen viljelyksen peitossa, ja vähänpä hän niistä päältä katsoen selvää saa. Niitten selvittäminen onkin kysynyt pitkällistä ja etevimpäin tutkijavoimain työtä. Mutta vaikka niiden ymmärtäminen saattaakin näyttää enemmän tiedonhalun kuin käytännöllisen hyödyn tyydyttämiseltä, niin osottanee kuitenkin seuraava silmäyksemme mannun aarteihin ja maakamaran viljelysedellytyksiin, että maan geologisen kehityshistorian tuntemisella on myös erinomaisen suuri käytännöllinen merkitys.
Mannun aarteet ja maakamara.
Tehdessämme selkoa Saksanmaan maakerroksista olemme jo nähneet, kuinka luonto äärettömän pitkän kehityksensä aikana on kerroksien väliin latonut kivennäisaarteitaan ja elimellisen elämän jätteitä, ikäänkuin varastohuoneen hyllyille kerran syntyvän ihmiskunnan esiin kaivettaviksi.
Voimme jakaa nämä mannun aarteet neljään ryhmään:suoloihin ja kivennäislähteihin, palaviin kivennäisaineihin, metalleihin ynnä irtaimeen maakamaraan, jonka laatu määrää kasvullisuuden ja viljelyksen edellytykset.
Keittosuola.