Tämän uuden taloudellisen kehityksen kautta omaisuus kaupungeissa tuli entistä epätasaisemmin jaetuksi, mutta siitä huolimatta kaupunkien varallisuus yleensä kohosi. Mutta semmoisia suurkaupunkeja kuin Parisi, Firenze tai Venezia, ei Saksassa ollut ainoatakaan. Viidennentoista vuosisadan keskivaiheilla oli Nürnbergissä, Saksan suurimmassa kaupungissa, noin 20,000 asukasta, Strassburgissa 16,000, Baselissa noin 15,000, Frankfurtissa suurenmoisista markkinoistaan huolimatta vain 7,000, Mainzissa 5,000, Rostockissa 14,000 ja Danzigissa yli 16,000 asukasta. Melkein kaikki kaupungit vielä harjottivat melkoista maanviljelystä. Tätä laajempaakin piiriään ne tavallisesti suojelivat muureilla ja haudoilla ja vartijatorneilla. Kaupunkeja itseään ympäröivät valtaavat kaksinkertaiset muurit tornineen, portteineen, etuvarustuksineen. Kadut olivat epäsäännölliset, ahtaat, torit niinikään, paitsi itäisissä uudismaissa, joissa alunpitäen oli rakennettu suorakatuisia kaupungeita. Talot, joitten kapeat päädyt antoivat katuun päin, olivat yleensä puusta rakennetut aina neljännelletoista vuosisadalle saakka. Alikerroksessa oli kellarien päällä verstaat, ylemmissä kerroksissa asuinhuoneet ja varastohuoneet. Vasta myöhemmin alkoivat varakkaammat porvarit rakentaa tiilestä tai luonnonkivestä ja varustaa taloihinsa lasiakkunoita. Hitaammin edistyi sitä vastoin kiveämättömien katujen puhdistaminen tunkioista ja karjasta ja niitä ruvettiin siivoomaan ja valaisemaan. Mutta vaikka yksityisten asunnot olivat näin yksinkertaiset, niin sitä komeammat olivat julkiset rakennukset, sekä raatihuoneet että kirkot ja luostarit. Ammattikunnat mieluimmin asuivat yhdessä samain katujen varsilla, juutalaiset pakosta omassa erikoisessa kaupunginosassaan.
Maalaisolot keskiajan lopulla.
Kaupunkien hyötyessä maaseutu keskiajan lopulla oli tyhjempi kuin konsanaan. Käsiteollisuus ja kauppa oli melkein kokonaan kaupunkien hallussa, jota vastoin sekä aatelin että talonpoikain toimeentulo perustui kokonaan luonnontalouteen. Rahan lisääntyessä maantuotteitten hinta halpenemistaan halpeni, eivätkä tästä kärsineet ainoastaan talonpojat, vaan myös maalla asuva aateli. Sadottain joutuikin sen vuoksi vanhoja aatelissukuja rappiolle ja heidän tiluksensa siirtyivät kaupunkien rahaylimystön käsiin. Aatelin sotakuntoisuuskin oli huonontunut, he eivät enää kyenneet kaupungeille puoliaan pitämään, ja ruhtinaatkin alkoivat tulla toimeen ilman heitä. Yhä useampi sen vuoksi antautui rosvouteen, häiriten teillä kaupunkilaisten kauppaa ja korjaten kavalilla hyökkäyksillä anastetun saaliin linnoihinsa.
Raskaimman kuorman alaisina elivät tällä murrosajalla talonpojat. Jo kauan he olivat olleet aseettomia ja turvattomia, muutamia erikoisia maakuntia lukuun ottamatta. Väestön lisääntyessä oli maa jaettava yhä pienempiin palstoihin. Maanviljelijät joutuivat koronkiskurien käsiin, vajosivat maaorjuuteen. Siitä kehittyi viidennellätoista vuosisadalla vaarallinen maalaisköyhälistö. Ritarit lisäämistään lisäsivät talonpoikainsa verotaakkaa, sitä myöden kuin heidän oma velkataakkansa kasvoi. Kamalimmilla rangaistuksilla kiellettiin talonpoikaa vahingottamasta suurta metsänriistaa, vaikka se tuhosi hänen vainioitaan ja karjojaan.
Tosin oli sekä järkeviä suurtilain omistajia että varakkaita talonpoikiakin, mutta yleensä talonpoika kuitenkin tällä ajalla oli kaikista yhteiskuntaluokista turvattomimmassa asemassa. Oman kotikylänsä ahtaassa piirissä elämäänsä viettäen, kaikesta korkeammasta sivistyksestä osattomana, hän vielä joutui yleisen pilkankin alaiseksi, sen ajan kaupunkilainen kirjallisuus kuvaa häntä kaiken tyhmyyden ja raakuuden perikuvaksi. Ranskassa ja Englannissa oli talonpoika vähitellen osannut hankkia itselleen vapautta ja itsenäisyyttä, Böhmin talonpojat varstoillaan voittivat panssaroidut ritarijoukot, Sveitsissä he väkisin anastivat vapautensa ruhtinaitten loistavilta ritarijoukoilta, mutta Saksassa he olivat ylimystön orjia.
Ylenmäärin sorrettuna maalaisväestö sen vuoksi alkoi tehdä kapinoita, aluksi varsinkin Lounais-Saksassa, jossa se ensinnä pääsi maanihtinä vakinaisissa armeijoissa palvelemaan ja jälleen oppi aseitten käytäntöä! Samoin kuin hussilaisuus, samoin nämäkin kapinat perustuivat raamattuun. Kaikkialla syntyi salaliittoja, saarnattiin väkivaltaista mullistusta, ruhtinaitten kukistamista ja voimallisen keisarikunnan perustamista, joka suojelisi talonpoikia, mutta kaikkialla nämä yritykset säälimättä tukahutettiin.
Mutta ne osottivat vallanpitäjille, että yhteiskunnan alimmissa kerroksissa kiehui, ja että tämä liike vihdoin puhkeisi väkivaltaisiin mullistuksiin. Kansan syvät rivit olivat kuitenkin vielä syvästi uskonnollisia, ja siitä syystä tämä kumousliike sai uskonnollisen luonteenkin. Sekin oli valmistanut tietä uskonpuhdistukselle. Toisia syitä olivat tieteen ja valistuksen elpyminen yliopistoissa ja kirkon yhä räikeämmäksi käyvä sisällinen rappeutuminen.
Uskonpuhdistuksen aika.
Samaan aikaan kuin Lounais-Europassa Espanjalaiset ja Portugalilaiset löysivät uuden maailman ja meritien Intiaan, kuin Italiassa paavilaisuus vahvisti maallista valtaansa, Roomaan kohosivat komeat palatsit, taide kehittyi loistavimpaan kukoistukseensa, tapahtui Saksassa uskonpuhdistus. Paavilaisuuden monet väärinkäytökset olivat herättäneet sekä valistuneen tieteen, että terveen kansan vihan, ja tällä pohjalla Martti Lutherin opetukset levisivät, sytyttivät mielet, synnyttivät virtauksen, joka tempasi sekä säädyt että ruhtinaatkin mukaansa.
Uskonpuhdistus.
Habsburgien valtakunta oli Kaarlo V:nnen aikana mahtavimmillaan. Siihen kuuluivat Espanja, Burgundi, Italia ja Alankomaat ja lisäksi Saksan valtakunta, joka kuitenkin jäi melkein sivumaaksi, koska keisari yritti tehdä Espanjasta valtansa päämaan. Kaarlo V oli katolisen uskon harras kannattaja. Mutta Saksan valtakunnan hallitus, joka tähän aikaan sijaitsi Nürnbergissä, edisti siitä huolimatta uskonpuhdistusta, ja jotenkin yksimielisesti asettuivat säädyt samalle kannalle. Varsinkin Pohjois-Saksassa asetettiin kirkko puhdistetun uskon pohjalle, katolisen kirkon laajat tilukset otettiin takavarikkoon ja jaettiin protestanttisen kirkon, valtioitten ja ruhtinaitten kesken. Mutta kun keisarin valta oli voitollisten sotien kautta vahvistunut, niin aljettiin Lutherin saarnaamaa oppia vainota ja Kaarlo V:nnen järkähtämätön aikomus oli saattaa Saksassa kaikki ennalleen. Aluksi se hänelle onnistuikin. Mutta hallituksensa loppuajalla hänen kuitenkin täytyi, vaikka vastahakoisesti, tunnustaa Saksanmaan valtioille sisällinen uskonvapaus. Itse hän tappionsa masentamana luopui vallasta, jakaen valtakuntansa siten, että hänen veljensä Ferdinand sai Itävallan perintömaat ja Saksan keisarivallan, hänen poikansa Filip Espanjan, Burgundin ja Italian. Saksanmaa siten pääsi vapaaksi yhteydestään Italian ja Espanjan kanssa, joka oli ollut sen sisälliselle kehitykselle turmioksi. Mutta sen kautta, että uskonpuhdistus, joka oli koko kansan, varsinkin Pohjois-Saksan omantunnon asia, oli keisarivallan puolelta kärsinyt kaikkea mahdollista vastustusta, pienempäin maanruhtinaitten voimasta sitä vastoin lopullisesti voittanut, juurtui Saksassa hajaannus yhä syvemmin, saaden nyt sekä uskonnollista että kansallista tukea.
Saksan sisälliset olot.
Uskonpuhdistuksen ajalla sai Saksan kirjakieli varsinaisen perustuksensa. Siinäkin oli Luther raamatunkäännöksensä ja uskonnollisten kirjainsa, vieläpä uskonnollisen runoutensakin kautta uran aukaisijoita. Tämä kirjakieli rakentui osaksi eteläsaksan kielelle, jota keisarin hovissa käytettiin, osaksi Keski-Saksan ruhtinashoveissa käytetylle keskisaksan kielelle. Mutta aivan suureksi ei saksankielen valta kirjallisuudessa alkuaikoina päässyt, kauan piti latina puoliaan niissäkin piireissä, jotka olivat hyväksyneet evankelisen opin.
Riippumatta uskonpuhdistuksesta kehittyivät tähän aikaan Italiasta tulleitten vaikutusten nojalla monet taiteet. Rakennustaide alkoi luopua kotiutuneesta gootilaisesta tyylistä ja italialainen renessanssitaide, joka nojautui vanhoihin klassillisiin malleihin, alkoi Saksassakin nopeaan levitä, muodostuen kuitenkin suuressa määrin Saksan olojen mukaiseksi. Saksassa säilytettiin entisen rakennusmallin korkeat harjat ja pystyt päädyt, nurkkaparvekkeet ja tornit, ja ainoastaan rakennuksen jäsentely ja koristeet mukailivat renessanssin muotoja. Baijeria hallitsevat Wittelsbachit rakensivat sen tyylisiä linnoja Landshutiin, Müncheniin ja Heidelbergiin, Württembergin ruhtinaat Stuttgartiin, Habsburgit varsinkin Praagiin, Saksia hallitsevat Wettinit Torgauhin, Dresdeniin ja Augustusburgiin, Hohenzollerit Berliniin, Mecklenburgin ruhtinaat Wismariin, ja aatelikin, varsinkin yläsaksilainen, rakensi itselleen uusia upeita linnoja, osasta Erzgebirgen ylempiin metsäseutuihin saakka. Vanhoista kaupungeista varsinkin Augsburg etelässä ja Danzig pohjoisessa rakennettiin suureksi osaksi uudelleen renessanssiajan malliin. Tähän aikaan elivät myös Saksan kuuluimmat maalarit, Dürer Nürnbergissä ja Holbein nuorempi Augsburgissa, Lukas Cranach Frankissa. Erinomaisen korkealle kehittyi kaikenlainen taideteollisuus, huoneitten sisustus, huonekalut, aseet, vaatteet, kaikki sai entistä siromman taiteellisen käsittelyyn.
Mutta siitä huolimatta Saksanmaan taloudellinen elämä alkoi yhä enemmän tyrtyä. Saksanmaa menetti kuudennentoista vuosisadalla asemansa maailmankaupassa. Alkutuotanto tosin pysyi edelleenkin melkoisena. Metsiä aljettiin paremmin hoitaa ja niistä saatiin suunnattomat määrät puutavaroita. Vuoriteollisuus pysyi tuottavana vuosisadan loppupuolelle saakka, mutta ehtyi sitten, kun jalommat metallit oli jotenkin loppuun kaivettu. Mutta maanviljelystä alkoi yhä enemmän rasittaa talonpoikain sorrettu tila, joka v. 1559 oikeudellisestikin joutui suuressa osassa Saksaa maaorjuuden kannalle. Länsi-Saksan suurtilalliset, jotka etupäässä elivät talonpoikain suorittamilla veroilla, lisäsivät veroja yhä enemmän. Itäisissä uudisasutusmaissa taas ritaristo yhdisti talonpoikain maat tiluksiinsa ja alkoi harjottaa suurviljelystä. Talonpoikainen väestö menetti siellä viljelysvapautensakin, se oli maaomaisuuteen kuuluvaa irtaimistoa.
Kaupungeissa käsiteollisuus riutui, sitä myöden kuin ulkomainen kauppakin katosi. Siitä syystä ammattikunnatkin alkoivat yhä tarkemmin rajottaa jäseniensä lukua ja vainota kaikkea vapaata käsityötä. Sisämaan kaupassa vanhat suuret kauppa- ja markkinapaikat, kuten Nürnberg, Frankfurt, Leipzig, Magdeburg, Lüneburg, Hampuri, Breslau ja Stettin, taistelivat vanhan tie- ja tapulioikeutensa puolesta. Mutta monen täytyi sitä varten entistä enemmän turvautua ruhtinaihin, jotka muutoin uhkasivat kuristaa kaupungit, erottamalla ne maaseudusta.
Keskiajalla oli maailmankauppa suureksi osaksi kulkenut Italiasta Saksaan, saaden siellä syntymään suuria kauppakaupungeita, niinkuin olemme ennen nähneet. Amerikan ja Intian meritien löydön kautta kaupan suunnat muuttuivat. Espanjasta ja Portugalista tuli Europan tärkeimmät kauppamaat. Saksanmaan kaupungit ottivat alussa menestyksellä osaa sekä Amerikan että Intian kauppaan, vaikka vasta toisessa kädessä. Tämä kauppaliike yhä vilkastui, kun Saksa ja Espanja Kaarlo V:nnen aikana valtiollisestikin kuuluivat yhteen. Welser-suku, Augsburgin rikas ylimyssuku, joka oli yhdessä Fuggerien kanssa lainannut keisarille kaksitoista tynnöriä kultaa, muun muassa sai Venezuelan espanjalaiseksi läänitykseksi. Fugger-suku taas vallitsi Espanjan vuoriteollisuutta ja lainanantajina sen rahamarkkinoitakin. Venezuela kuitenkin neljännesvuosisadan kuluttua luovutettiin takaisin Espanjalle ja kun Lissabonin kauppamahti aleni, Espanjan vallotettua Portugalin, niin Welser-suku seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella kukistui.
Alankomaat sitä vastoin, edullista maantieteellistä asemaansa hyväkseen käyttäen, anastivat yhä suuremman sijan merentakaisessa kaupassa. Brüggen jälkeen, jonka satama hiekottui, oli Antwerpen kohonnut erinomaisen tärkeäksi kauppakaupungiksi, Espanjalaisten kukistettua Antwerpenikin, Amsterdam. Pohjoismaissakin alankomaalaisten kauppa nopeaan kehittyi, kun Skandinavian maat olivat sen verran voimistuneet, että ne saattoivat tehdä lopun Hansan pakollisesta kauppaylivallasta. Ruotsi uhkasi katkaista saksalaisten kauppatiet, laskemalla valtansa alle yhä enemmän Itämeren rantamaita. 1600:n vaiheilla Hollannin kauppalippu vallitsi Itämerellä. Mutta Hollanti oli jo kokonaan vieraantunut Saksan valtakunnasta. Hollannin ohella alkoi Englanti voimistua ja liikkua merillä. Englantilaiset alkoivat nyt vuorostaan tehdä kauppaa Saksan merisatamissa. Nämä koettivat saada sen valtakunnan välityksellä estetyksi ja lainasivat Espanjalle laivoja ja sotatarpeita Englannin nousevan kauppamahdin kukistamiseksi. Siitä suuttuneena kuningatar Elisabeth v. 1597 sulki Hansan viimeisenkin suuren kauppatoimiston, Lontoon teräshovin. Vanhoista Hansakaupungeista piti puoliaan ainoastaan Hampuri, joka ei oman etunsa vuoksi suuria välittänyt muusta Saksasta, ynnä Danzig, joka ei edes valtakuntaan kuulunut, vaan eli Puolan turvissa.
Kahdeksi ja puoleksi vuosisadaksi Saksa siten suljettiin pois maailmankaupasta. Tämä Saksan tulevaisuudelle tuhoisa kehitys oli seurauksena valtakunnan heikontumisesta ja maanruhtinaitten vallan vahvistumisesta.
Saksan maitten hallinnossa tapahtui tähän aikaan kuitenkin edistyksiä. Oikeudenkäyttöä koetettiin saada yhtenäisemmälle kannalle. Lait alkoivat ulottua kaikille elämän aloille, omaisuuden ja hengen turvallisuus alkoi olla entistä parempi, virkamiehistö muodostua ja hallinto kehittyä kirjalliselle pohjalle, syntyä keskusvirastolta, jotka valvoivat virkamiesten toimia. Mutta paikallishallinto pysyi edelleenkin enimmäkseen säätyjen käsissä. Kaupungeissa sitä hoitivat kauppaylimykset, jotka alkoivat yhä enemmän omistaa kirjallistakin sivistystä, maaseudulla aateli, jolla varsinkin itäisissä osissa oli alempi hallinto-oikeus ja tuomarivalta, kirkkojen ja koulujen isännyys, ja evankelisissa maissa suureksi osaksi katolisen kirkon entinen omaisuuskin. Mutta vanhasta sotilaallisesta itsenäisyydestään ja vaino-oikeudestaan aatelin täytyi vähitellen luopua. Eri valtioissa olot kuitenkin kehittyivät suuressa määrin eri tavalla. Varsinaisella kansalla vaan ei ollut missään mitään oikeuksia.
Suurisuuntaiseen politikaan, jota Saksa silloin olisi tarvinnut, tämmöinen valtakunta oli kykenemätön. Ei ollut yhteisiä päämääriä, eikä yhteisiä keinoja niiden saavuttamiseksi. Sisälliset vastakohdat saivat vapaasti versota. Vanhan valtiollisen yhteytensä, suurvalta-asemansa menettänyt Saksan kansa joutui musertavan kohtaloniskun uhriksi.
Uskonvainot. Kolmenkymmenen vuoden sota.
Evankelinen usko oli Kaarlo V:nnen hallituksen viimeisinä vuosina saanut suurimmassa osassa Saksaa suvaitun aseman, Pohjois-Saksassa siitä oli tullut maanuskonto. Seuraavina aikoina valtasi mieliä lamaannus, evankelisissakin piireissä pääsivät valtaan sisälliset uskonriidat, maalliset pyyteet heikonsivat taistelun synnyttämää siveellistä voimaa. Sitä ankarammin katolilaisuus näinä jälkiaikoina varustausi taisteluun, voittaakseen takaisin menetetyn valta-asemansa. Jesuiittain veljeskunta perustettiin yksinomaan sitä varten, ja pian se sai keisarin hovissa Wienissä ratkaisevan vaikutusvallan. Mutta vielä enemmän keisarit valtiollisista syistä rupesivat katolisen kirkon puolustajiksi. Kaarlo V:nnen lähimmät seuraajat tosin koettivat ylläpitää uskonnollista rauhaa. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alussa oli jännitys kuitenkin kasvanut niin pelottavaksi, että evankeliset ruhtinaat tekivät liiton yhteisiä etuja puolustaakseen, katolilaiset taas liigansa, jonka tarkotus oli katolinuskon palauttaminen kaikkialla. Evankelisten ruhtinaitten puolella oli Ranska, katolisten Espanja. Kahden ulkovallan vaikutus kilpaili Saksassa. V:sta 1608 evankeliset säädyt eivät enää ottaneet osaa valtiopäivien töihin.
Kolmenkymmenen vuoden sota alkoi Böhmissä, jossa keisarit väkivallalla koettivat tukahuttaa evankelisen opin. V. 1619 oli Ferdinand II noussut valtaistuimelle ja hän otti katolilaisuuden asian kokonaan omakseen. Böhmissä katolilaisuus asevoimalla saatettiin kaikkialla jälleen voimaan. Sitten keisarin armeijat lähtivät Etelä-Saksan evankelista kirkkoa tukahuttamaan. Protestanttinen liitto nousi sopimuksensa mukaan uskoa puolustamaan, mutta sen toimet olivat epäröiviä ja puuttuivat yksimielisyyttä ja tarmoa. Wallenstein vallotti keisarin armeijan ylipäällikkönä vielä suurimman osan Pohjois-Saksastakin ja suunnitteli jo sotaretkeä Ruotsiakin vastaan. Keskellä näitä suuria tuumiaan hän kuitenkin kateellisten katolisten ruhtinaitten vaatimuksesta sai eronsa. Tämän kautta keisarin sotatoimet lamaantuivat, ja lisäksi saivat Saksan hätääntyneet protestantit apua Ruotsilta. Kuningas Kustaa II Adolf nousi v. 1630 maihin Pommerin rannalle. Saksan evankelisetkin ruhtinaat kuitenkin, epäillen Ruotsin valtiollisia tarkotuksia, kannattivat häntä alussa heikosti. Breitenfeldtin loistava voitto, jossa Tilly perinpohjin lyötiin, muutti yhdellä iskulla aseman Ruotsin eduksi. Koko Pohjois-Saksa oli samalla vapautettu keisarillisesta sotaväestä, joka oli sitä julmasti hävittänyt ja ryöstänyt. Sota siirtyi Böhmiin ja Etelä-Saksaan. Entistä tehokkaammin ryhtyivät Pohjois-Saksan evankeliset ruhtinaat nyt auttamaan Ruotsin armeijoja. Toiselta puolen Ranska, jonka kanssa samat ruhtinaat olivat jo aikaisemmin silloin tällöin olleet välipuheissa, teki Ruotsin kanssa liiton, auttaen sitä alussa rahallisesti, myöhemmin armeijoillaankin. Se ei suinkaan tapahtunut uskonpuhdistuksen harrastuksesta, vaan valtiollisista syistä. Ranskalla oli etua siitä, ettei keisarivalta päässyt Saksassa vahvistumaan, se sen vuoksi, mikäli saattoi, ylläpiti Saksan sisällistä hajanaisuutta. Samaa politikaa on Ranska myöhemminkin uskollisesti noudattanut.
Ruotsin armeijat — niiden mukana suomalaisetkin — vallottivat pian koko Saksan ja uhkasivat jo keisarin perintömaita ja Wieniä. Hädissään keisari silloin teki sovinnon Wallensteinin kanssa, tämä kokosi armeijan ruotsalaisten selkäpuolella, Kustaa II Adolfin täytyi, Nürnbergin pelastettuaan, kääntyä takaisin Saksiin, jossa hän Lützenin kentällä (v. 1632) sai surmansa voitollisessa tappelussa.
Sodan seuraavassa vaiheessa pohjoissaksalaiset ruhtinaat, etupäässä Brandenburg ja Saksi, pysyivät erillään sodasta, heikontaen siten suuressa määrin Ruotsin sotatoimia. Sitä tehokkaammin antoi kuitenkin Ranska apuaan. Vaihtelevalla onnella käytiin sen jälkeen sotaa yli puolentoista vuosikymmentä, Saksan maita kamalimmin hävitettiin. Sota oli, Ranskan siihen sekaannuttua, saanut kokonaan valtiollisen luonteen. Lopulta keisari Ferdinand III joutui niin ahtaalle, että hänen täytyi suostua rauhaan, joka tehtiin Westfalin Münsterissä ja Osnabrückissä v. 1648. Tässä rauhassa vakuutettiin Saksassa uskonnonvapaus, keisarin perintömaita lukuun ottamatta, joissa katolinuskon väkivaltaista palauttamista jatkettiin. Ranska sai osan Elsassista, Ruotsi Saksan valtakuntaan kuuluvana läänityksenä osan Itämeren etelärannikosta, muun muassa Oderin suistamon ja Stettinin kaupungin. Alankomaitten ja Sveitsin itsenäisyys lopullisesti tunnustettiin. Saksalaisten ruhtinaittenkin alueita jonkun verran vaihdeltiin, Brandenburg sai Taka-Pommerin, Magdeburgin ja pienempiä alueita, Baijeri Ylä-Pfalzin. Mutta tärkeämpi oli se seikka, että heille myönnettiin oikeus tehdä ulkovaltain kanssa liittoja. Tosin säilytettiin valtakunnan valtiopäivät, joissa paitsi vaaliruhtinaita ja muita maallisia ja hengellisiä ruhtinaita ainoastaan valtakunnankaupungeilla oli edustajia, mutta valtiopäivät olivat vielä entistäkin enemmän heikontuneet.
Ainoastaan nimi ja käsite oli Saksan valtakunnasta jäänyt jäljelle. Todellisuudessa se ei enää ollut valtakunta, eikä edes valtioliittokaan. Seuraavina aikoina näiden muutosten vaikutukset tulivatkin väleen näkyviin. Brandenburg alkoi ennen muita esiintyä itsenäisesti ulkomaitakin kohtaan ja voimistua voimistumistaan, kunnes siitä varttui Preussin kuningaskunta.
Hävitetty Saksa.
Suunnattoman hinnan oli Saksan kansa saanut maksaa uskonvapaudestaan. Se oli menettänyt kaiken valtiollisen mahtinsa, joutunut naapurivaltain holhouksen alaiseksi, ja lisäksi se oli niin perinpohjin hävitetty, että väestö oli vähentynyt kolmasosaan entisestään. Suunnattomat määrät omaisuutta oli menetetty, kokonaisia ammatinhaaroja oli saanut surmaniskun, kauhistuttava raaistus päässyt valtaan, ulkomaalaisuus kaikilla aloilla tunkeutunut ensi sijalle. Valtakunnassa, jossa 1620:n vaiheilla vielä oli 13 miljonaa asukasta, oli v. 1650 tuskin neljää miljonaa. Enemmän kuin kaksitoistatuhatta kylää ja kaupunkia oli hävitetty. Monesta ei ole meidän päiviimme nimeäkään säilynyt. Varsinkin Baijeri, Böhmi, Schlesia, Württemberg, Elsass, Franki ja Hessi olivat sodan kautta kärsineet. Pitkillä matkoilla ei ollut jäljellä ainoatakaan kylää. Vielä v. 1700 oli enemmän kuin kolmas osa ennen viljellystä maasta mahona. Työvoimia puuttui melkein kaikkialla, raha ja tavara oli maasta viety. "Ei koskaan ole suuri uudenaikainen kansa joutunut niin kamalan kohtalon uhriksi!" huudahtaa eräs historiankirjottaja. Kolmenkymmenen vuoden sota oli Saksan "Iso viha". Hansa oli menettänyt mahtinsa tähteetkin; samoin kuin Hansa ennen Pohjoismaissa, samoin nyt Pohjoismaat isännöivät Saksan rannoilla. Danzig menetti suuren viljakauppansa. Etelä-Saksan kaupunkien täytyi lakata kauppaa käymästä Italian kaupunkeihin. Näihin aikoihin elpyi Rheinillä suurenmoinen tukinuitto, kun Alankomaitten rikkaat kaupungit alkoivat tuottaa Schwarzwaldista puita laivain rakentamiseen. Mutta melkein kokonaisen vuosisadan olikin tämä tukinuitto melkein ainoa liike, mitä ennen vilkas Rhein välitti. Kuitenkin olivat kaupungit sodan kautta kärsineet verraten vähemmän kuin maaseutu. Muutamat Ylä-Saksan ja Rheinin kaupungit olivat sodan kautta hyötyneetkin koronkiskomisen ynnä sotamiesten ryöstämän tavaran ostamisen ja myymisen kautta. Ryöstetty tavara myytiin hyvällä voitolla Alankomaihin.
Seuraavana pimeänä aikana, jolloin murha ja ryöstö olivat jokapäiväisiä tapauksia, huolimatta äärettömän ankarista rangaistuksista, tapahtuivat lukuisat noitain vainot, evankelisissa maissa melkein vielä säälimättömämmällä julmuudella kuin katolisissa. Oikeudenkäytössä kidutus kehittyi vielä julmemmaksi kuin keskiajalla. Yliopistot pikemmin lisäsivät kuin heikonsivat aikansa taikaluuloa.
Saksan kansan alennuksen aika.
Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeisinä aikoina saavutti Ranska Saksan läntisissä maissa yhä lujemman jalansijan. Ludvig XIV saattoi anastaa sekä koko Elsassin että Lothringin ja vielä kamalammin kuin kolmenkymmenen vuoden sodassa hävittää koko Ylä-Rheinin laaksoa. Saksan keisari kykeni tätä entistä vähemmän estämään siitä syystä, että samaan aikaan Turkkilaiset idästä kohden uhkasivat Habsburgien perintömaita, piirittäen jo Wieniäkin. Puolan avulla tämä hyökkäys torjuttiin, Unkari vallotettiin takaisin. Saksin vaaliruhtinas kääntyi katolinuskoon ja sai tämän kautta ajaksi Puolan valtaistuimen, kunnes Ruotsin kuningas Kaarlo XII pakotti hänet siitä luopumaan. Brandenburgin vaaliruhtinas v. 1701 kruunasi itsensä sukumaana perimänsä Preussin kuninkaaksi, mutta piti kuitenkin edelleenkin Brandenburgin vaaliruhtinaskuntaa varsinaisena päämaanaan. Hannover sitä vastoin, jonka vaaliruhtinas perimäoikeuden nojalla v. 1714 nousi Englannin valtaistuimelle, joutui personali-unioniin Englannin kanssa ja oli vuoteen 1837 muusta Saksasta erotettuna.
Saksan ruhtinashoveissa pääsi 18:lla vuosisadalla yhä enemmän valtaan ranskalainen ylellisyys, ranskalainen vaateparsi ja tapa, mutta ne eivät saavuttaneet ranskalaista hienostusta, vaan kuluttivat alamaisilta kiskomansa rahat ylellisyyteen. Tuhlauksessa varsinkin Saksi antoi muille esimerkkiä. Preussi kuitenkin oli poikkeus, Preussin hallitsijat isällisellä huolenpidolla omistivat voimansa maan taloudellisen tilan parantamiselle. Ja vaikka tämän nousevan valtakunnan alueet olivat niin hajallaan, jopa aivan toisistaan erotettuina, niin pääsi se kuitenkin siihen määrään voimistumaan, että siitä oli tuleva Saksan valtakunnan perustus. Tämä oli varsinkin "suuren vaaliruhtinaan" Fredrik Vilhelmin ansio (1640-88). Samalla kuin Preussin hallitsijat noudattivat sekä valtion taloudessa että omassakin taloudessaan mitä suurinta säästäväisyyttä, he käyttivät kaikki liikenevät varansa melkoisen armeijan ylläpitämiseen. V. 1740 Preussi Tukholman rauhassa sai Oderin suistamon ja Stettinin kaupungin. Varsinkin Fredrik II (1740-86) kohotti valtaavasti Preussin sekä sisäistä että ulkonaista voimaa. Hän kuivatti soita, levitti asutusta, auttoi alamaisiaan vaikeissa oloissa, mutta kävi samalla menestyksellä sotia, päämääränään Preussin kohottaminen Saksan johtavaksi vallaksi. Puolalta hän riisti Länsi-Preussin, Itävallalta Schlesian. Loistavien voittojensa kautta usein ylivoimaisista vihollisista, murtumattoman sitkeytensä kautta raskaimmissakin vastoinkäymisissä Fredrik II kohotti Preussin kansan itseluottamusta ja kansallistuntoa, teki maastaan suurvallan. Menestyksellä hän esti Itävaltaa enää saamasta Saksan nimellisessä valtakunnassa takaisin entistä mahtiasemaansa. Puolan ensimäisessä jaossa Preussi sai Länsi-Preussin ja osan Suur-Puolaa, toisessa Danzigin ja Thornin sekä loput Suur-Puolasta. Kansansa valistumisestakin piti tämä itse erinomaisen valistunut ruhtinas huolta.
Mutta Fredrik II:sen seuraajain aikana Preussi jälleen rapistui, vaikkei siihen määrään kuin jotkut muut Saksan pienistä valtioista, joiden ruhtinaat, saadakseen rahoja ylelliseen hovinpitoon, möivät alamaisiaan sotamiehiksi ulkomaille, varsinkin Englantiin. Niinpä myytiin Amerikkaan 30,000 saksalaista tappelemaan Yhdysvaltoja vastaan. Muista pienistä hoveista oli Weimarin hovi loistava poikkeus. Se oli Saksan kohoovan runouden suojelija, siellä saivat sekä Schiller että Göthe että monet muut Saksan klassillisen ajan runoilijat tyyssijan ja toimeentulon.
Mutta Saksanmaan aineellinen vaurastuminen 18:lla vuosisadalla yleensä edistyi melkoisesti. Vuosisadan loppupuoliskolla ryhtyivät valistuneimmat valtiomiehet toimiin maaorjuuden lakkauttamiseksi. Perustettiin ensimäiset maanviljelysopistot, maanviljelysyhdistykset, maanviljelyskirjallisuuden perusteet laskettiin. Kaupungit vähitellen vaurastuivat Kolmenkymmenen vuoden sodan hävityksistä, vaikkeivät enää saavuttaneetkaan keskiaikaista mahtiansa. Kauppaa rasittivat sisämaan tullit, joita oli niin tiheässä, että esim. laivan, joka kulki Rheiniä pitkin Strassburgista Hollantiin, täytyi välillä maksaa tullia 30 tulliasemalla. Weserillä oli 19, Elbellä 35, Mainilla 33 tulliasemaa. Edullisesti taas vaikutti liikkeeseen se, että muuttovapaus vähitellen alkoi tulla tunnustetuksi. Sitä ennen ei alamainen saanut muuttaa toisesta Saksankaan maasta toiseen ilman lupaa, josta usein vaadittiin melkoinen vero. Saksanmaan väkiluku kohosi puolessatoista vuosisadassa (1650-1800) 4 miljonasta 26 miljonaan. Mutta Saksalaisilla ei enää ollut samaa toimintatarmoa kuin edellisinä vuosisatoina. Ennen oli edes kaupungeilla ollut melkoinen vapaus. Valtioiden kehityttyä täydellisen itsevaltiuden kannalle ei sitä vapautta enää ollut millään kansanluokalla.
Ranskan vallankumouksen ja Napoleon I:sen aika.
Kahdeksannentoista vuosisadan valistusfilosofia, joka Ranskassa lopulta johti vallankumoukseen, oli Saksassakin valmistanut alaa uusille sekä valtiollisille että yhteiskunnallisille liikkeille. Saksan valistuneissa piireissä sen vuoksi tervehdittiinkin yleisellä tyytyväisyydellä vallankumouksen ensi vaiheita. Mutta kun kumous muuttui hirmuvallaksi, niin mielipiteetkin kääntyivät, monarkinen aate voimistui ja vanhoillisuus sai uusia voimia. Syynä tähän oli sekin seikka, että kumouksellinen Ranska, sisällistä voimaa saavuttaakseen, käänsi ulkomaita kohtaan sodan. Vallankumous ja siitä versonut Napoleonin keisarivalta taistelivat menestyksellä. Vallankumousta vastaan liittyneitten valtain, Venäjän, Itävallan ja Preussin, täytyi peräytyä Ranskan alueelta, pian ne eivät voineet omiakaan alueitaan puolustaa, vaan Saksan ja Itävallan yli hyökyi myrskylaine, joka nämä maat ajaksi kokonaan peitti tulvillaan, pyyhkäsi olemattomiin Saksan valtakunnan ja sen valtiot ja levitti Ranskan ylivallan Venäjän rajalle saakka. Sekä Itävallan että Preussin täytyi, monet sodat sodittuaan, nöyrtyä Napoleonin edessä, suostua hänen määräämiinsä rajoihin, seurata häntä vihdoin onnettomalle sotaretkelle Venäjän sydämeen. Napoleon mielin määrin muutteli Saksanmaan karttaa. Ensinnäkin hän hävitti Rheinin rannoilla ja Länsi-Saksassa joukon melkoisia hengellisiä ruhtinaskuntia, jotka siellä valtakuntakäsitteen turvissa olivat eläneet ja säilyttäneet katolilaisina nämä maat. Semmoisia olivat Moselin laaksossa Trierin arkkihiippakunta, Rheinin vasemmalla rannalla Kölnin arkkihiippakunta, Westfalissa Münsterin hiippakunta sekä Mainin laaksossa Mainzin, Würzburgin ja Bambergin hiippakunnat. Nämä muutokset jäivät pysyviksi, hengelliset herrat eivät sen koommin saaneet alueitaan takaisin. Varsinaisen Ranskan raja siirrettiin koillisessa aina Elbeen saakka. Preussi ja Itävalta tosin säilyivät valtakuntina, mutta niitten ja Ranskan rajain väliset maat yhdistettiin "Rheinin liitoksi", joka oli Napoleonin käskyn alainen. Siihen kuuluivat Baijeri, Württemberg, Badi, Hessi-Darmstadt, Berg (Rheinin varrella), Nassau y.m. Liittolaisilleen Napoleon auliisti jakoi arvonimiä: Saksista tuli kuningaskunta, Baijerista ja Württembergistä niinikään, Badista ja Hessistä suurherttuakuntia. Itävallan keisari luopui kaikista vaatimuksista näihin maihin ja tyytyi arvonimeen: Itävallan perinnöllinen keisari. Saksalais-roomalainen keisarikunta oli siten vihdoin muodollisestikin lakannut olemassa olemasta. Pohjois-Saksassa muodostettiin Hannoverista ja muista maista Westfalin kuningaskunta, jonka Napoleon antoi nuorimmalle veljelleen. Näin Saksan maita, joita vanhat läänityslaitoksen aikuiset perimäolot olivat pysyttäneet niin pienissä liuskoissa, niin voimattomina suurempiin yhteisiin tehtäviin, nyt hävitti, palotteli ja yhdisteli muutamassa vuodessa mielin määrin mies, joka vielä vuosikymmen takaperin oli ollut pieni ranskalainen upseeri. Ja tämä vallottaja lähetteli nyt miten halutti saksalaisia vertaan vuodattamaan milloin minnekin etäisiin maihin, joihin hän valtaansa levitteli, hänen itsekkäitä suunnitelmiaan toteuttamaan. Saksa ei tosin joutunut yhtä suuren hävityksen alaiseksi kuin Kolmenkymmenen vuoden sodassa, mutta nöyryytys oli vielä masentavampi. Mutta siitäkin huolimatta piti suuri osa silloisesta Saksan kansasta Napoleonia vapauttajanaan, sillä paljon hyödyllisiä uudistuksiakin hän toi mukanaan. Rheinin Liiton maissa oikeudenkäyttö ja raha-asiain hoito, ranskalaisen esimerkin mukaan, järjestettiin yksinkertaiselle ajanmukaiselle kannalle, sotalaitos järjestettiin ajanmukaiseksi, vanhat säätyetuoikeudet kumottiin, kirkon omaisuus otettiin takavarikkoon ja käytettiin muihin tarkotuksiin, liikkeen salvat kumottiin, ammattipakon poistamisen kautta ammattielämä elpyi entistä vireämmäksi. Sanalla sanoen, yhdessä suursiivouksessa lakaistiin pois paljon vanhaa romua, joka oli estänyt kansan elämää vapaasti kehittymästä.
Ja tämä esimerkki pakotti Preussinkin ryhtymään perinpohjaiseen sisälliseen uudistukseen, jonka välttämättömyyden etevät ja isänmaalliset miehet älysivät.
Niin rasittavaksi kävi kuitenkin Napoleonin mielivalta Saksassa, että se vihdoinkin viritti Saksassa isänmaallisen innostuksen, joka liittyi ruhtinaitten ponnistuksiin maittensa ja valtaistuimiensa puolesta. Preussissa tämä kansallinen hehku ensinnä kohosi ja se voimistui niin mahtavaksi, että se tempasi masennetun hallituksenkin mukanaan. Napoleonin armeijan jouduttua Venäjällä tuhon omaksi Preussi alkoi ylimielistä käskijää vastaan sodan. Venäjä oli tässä sodassa luonnollinen liittolainen. Englanti niinikään, pian liittoon yhtyi Itävaltakin, vaikka Preussin ja Itävallan vanha ristiriita esti tätäkään sotaa käymästä niin suurella tarmolla, kuin olot olisivat myöden antaneet. Mutta Rheinin liittoon kuuluvat vallat sitä vastoin pysyivät Napoleonin puolella osasta ruhtinaitten itsekkäistä huolista, osasta ehkä kansan suosiosta. Vasta kun ensimäinen ratkaiseva voitto oli saatu Leipzigin suuressa kansaintaistelussa (1813), luopuivat Rheinin liiton ruhtinaat Napoleonista, kun heille vakuutettiin, että he saisivat maansa pitää. Heidänkin maistaan nostettiin sotaväkeä, joka nyt sai kääntää aseensa Ranskalaisia vastaan, sen sijaan että se edellisissä taisteluissa oli omia maanmiehiään vastaan taistellut. Seuraavana vuonna Venäjä, Englanti, Preussi ja Itävalta määräsivät rauhanehdot Parisissa. Ne olivat Ranskalle jotenkin lievät, mutta sitä raskaammat hänen saksalaisille liittolaisilleen, etenkin Saksille, jonka täytyi luovuttaa Preussille nykyinen Saksin maakunta ynnä Lausitz. Lisäksi Preussi sai Rheinin vasemman rannan, Westfalin ja Posenin. Ruotsilta Preussi sai vaihtojen kautta Pommerin. Mutta kun Napoleon maanpakonsa jälkeen Elbassa uudelleen anasti vallan ja kruunautti itsensä Ranskan keisariksi, niin käsittivät Europan muut vallat hänet nyt siihen määrään vihollisekseen, että entinen liitto paikalla uudistettiin ja Ranskaa vastaan aljettiin sota. Englannin ja Preussin armeijat yhdessä Waterloon taistelussa tuhosivat Napoleonin armeijan, Parisi vallotettiin uudelleen, Napoleon uuden kerran sysättiin valtaistuimelta, Ranskalle asetettiin kovemmat rauhanehdot. Mutta Elsass jäi yhä vielä Ranskalle. Anastetut taideteokset sen sitä vastoin, muita rauhanehtoja mainitsematta, täytyi antaa takaisin. Varsinaisen Saksan maat yhtyivät Saksan liitokunnaksi. Tähän kuuluivat Preussista ja Itävallasta ne maat, jotka ennen olivat kuuluneet Saksan keisarikuntaan, Tanska Holsteinin puolesta ja Alankomaat. Vapautussodan kautta Saksanmaa oli luonut päältään ulkomaalaisen ikeen, mutta kansallista yhteyttä se ei vieläkään ollut saavuttanut. Mutta sota oli kylvänyt siemenen, joka vuosisadan kuluessa kypsyi.
Saksan valtakunnan syntyminen.
Saksan liittokuntaan kuuluvat maat ja valtiot lähettivät edustajia yhteisille liittopäiville, jotka kokoontuivat Frankfurt am Mainiin. Toiset niistä, etenkin eteläsaksalaiset valtiot, järjestivät omat kansaneduskunnatkin sisäisistä asioistaan päättämään, toiset, etenkin Itävalta ja Preussi, säilyttivät edelleenkin itsevaltiuden. Preussissä päättivät kuitenkin maakuntapäivät maakuntain asioista. Muutoin ei liitto voinut sanottavassa määrässä edistää Saksan sisällistä kehitystä. Se piankin alistui itsevaltiuden apulaiseksi vapaudenvirtausten tukehuttamiseksi, peläten niistä uutta vallankumousta. Liittopäivien tointa ei sekään ollut, että useimmat Saksan valtiot, Itävaltaa lukuunottamatta, v. 1833 perustivat Saksan tulliliiton, joka mitä tehokkaimmin edisti Saksanmaan sisäistä liikettä ja oli tienraivaajana varsinaisen valtakunnan aikaan saamiselle.
Frankfurtin kansalliskokous.
Helmikuun vallankumous, joka tapahtui Parisissa v. 1848, sai Saksassakin ja Itävallassa leimahtamaan liekkeihin sen tyytymättömyyden, joka kaikissa edistysmielisissä aineksissa vallitsi. Siitä kehittyi suuri kansallinen liike, joka käsitti koko Saksan ja Itävallankin saksalaiset. Vihdoin oli kaikissa Saksalaisissa juurtunut vakaumus, että Saksan kansa ainoastaan yhtenäisenä valtakuntana saattoi olemassa olonsa turvata, ja vihamielisyydessä edistystä vastustavia, vapautta sortavia, itsekkäitä päämääriä tavottelevia ruhtinashuoneita vastaan ryhdyttiin tätä valtakuntaa luomaan laajalla kansanvaltaisella pohjalla. Heidelbergissä pitivät etevät saksalaiset edistyksen ystävät ja isämnaanmiehet kokouksen, jossa kehotettiin kaikkia Saksan liittokuntaan kuuluvia valtioita aikaan saamaan yhteisen kansanedustuksen Saksan kansaa varten. Niin voimakas oli nyt maassa vapausliike ja samalla kansallisliike, etteivät hallitsijat uskaltaneet nousta sitä vastaan. Baijerin kuningas luopui kruunustaan, Wienissä kapina kukisti Metternichin, joka oli ollut vapauspyrinnöiden sortamisen varsinaisena johtavana sieluna, ja Preussin silloinen kuningas näki parhaaksi itse ruveta liikkeen johtajaksi, koska se muutoin olisi voinut hänet kukistaa. Hän kutsui Berliniin koolle valitun eduskunnan. Mutta Mainin Frankfurtiin kokoontui hallituksista huolimatta, kansan omasta alotteesta, n.s. esiparlamentti, johon oli saapunut jäseniä sekä Pohjois-Saksasta että Etelä-Saksasta. Tämän esiparlamentin toimesta kokoontui sitten ensimäinen saksalainen kansalliskokous samaan kaupunkiin v. 1848. Siihen oli saapunut valittuja edustajia Saksan liittokunnan kaikista maista, Itävallastakin. Tämä eduskunta, joka oli muodostettu maan oppineista ja edistysmielisistä aineksista, yritti rakentaa uuden Saksan isänmaallisen innostuksen pohjalle, hallituksista huolimatta. Se julisti itsensä kansan korkeimmaksi lainsäätäjäksi, jonka käskyjä hallitusten täytyi totella. Vasemmisto suorastaan puolusti tasavaltaa. Valtakunnanhoitajaksi valittiin Itävallan arkkiherttua Juhana, joka ottikin toimen vastaan ja nimitti valtakunnan ministeristön. Preussi tämän kautta kokonaan syrjäytettiin, etenkin kun hylättiin sen esitys, että keskushallituksen ohella eri valtioitten valtuutettuja koottaisiin neuvostoksi. Uusi valtakunnanhallitus ja parlamentti menettelivät kumouksellisesti. Lähetettiin ulkomaitten hoveihin lähettiläitä — niitä ei otettu vastaan, laadittiin uusi sota- ja kauppalippu koko Saksaa varten — sitä ei tunnustettu. Etelä-Saksan valtiot tosin pelosta tottelivat uuden hallituksen käskyjä, mutta Preussi asettui nyt jyrkästi vastustavalle kannalle. Kun niin tärkeän maan kannatus puuttui, niin uuden valtakunnanhallituksen asema kävi mahdottomaksi, sen täytyi luopua. Samalla kuin kansalliskokous joutui hallitusten kanssa ristiriitaan, ei se enää tyydyttänyt jyrkimpäin vasemmistolaistenkaan mieliä, vaan syntyi kapinoita ja väkijoukot yrittivät väkivallalla hajottaa koko edustuskunnan. Kansalliskokouksessa pääsivät silloin jälleen maltillisemmat ainekset voitolle ja ryhdyttiin täydellä todella rakentamaan uutta perustuslakia yhdessä hallituksen kanssa. Tätä työtä kuitenkin ehkäisi nyt Itävallan jyrkkä menettely. Kansalliskokous ei suostunut siihen, että Itävalta-Unkari kokonaisuudessaan rupeisi uuden valtakunnan jäseneksi, vaan ainoastaan Itävallan saksalaiset maat. Mutta Itävalta puolestaan epäsi kaikki toiset suunnitelmat, yhdistämällä kaikki Habsburgin suvun maat ynnä Unkarin ja Lombardian jakamattomaksi perustuslailliseksi monarkiaksi. Edustuskunnan enemmistö silloin valitsi Preussin kuninkaan perinnölliseksi keisariksi ja tarjosi hänelle tätä arvoa. Samalla säädettiin uusi perustuslaki, jonka mukaan keisarin tuli hallita maata edesvastuunalaisen ministeristön kautta. Hänellä itsellään olisi vain kielto-oikeus edustuskunnan päätöksiä vastaan. Itävalta näiden päätösten jälkeen kutsui edustajansa pois kansalliskokouksesta. Preussin kuningas taas ei suostunut ottamaan vastaan keisariarvoa, elleivät siihen kaikkien saksalaisten valtioitten ruhtinaat suostuneet. Kun neljä kuningaskuntaa kielsi suostumuksensa, niin asia raukesi. Preussin hallitus puolestaan ilmotti kansalliskokoukselle, että ellei tämä suostu hallitusten kanssa yhteistoimeen, niin hallitukset itse laativat uuden perustuslain. Tämän vastauksen kautta saivat kansalliskokouksessa jälleen radikalisemmat ainekset ylivallan, tasavaltalaiset virittivät koko maassa kansanliikkeen, joka kuitenkin kukistettiin, ja näissä pyörteissä kansalliskokous vähitellen hupeni ja hajaantui; Frankfurtin kansalliskokouksen suuret suunnitelmat raukesivat Preussin ja Itävallan ristiriidan vuoksi ja koska kokous ei pysynyt olevien valtiollisten olojen pohjalla. Mutta siitä huolimatta oli sen kautta vihdoinkin laskettu kansallinen pohja tulevalle Saksan valtakunnalle.
Uusia valtakuntapuuhia.
Kansallinen liike oli niin voimakas, että tämä tulos jälleen synnytti kapinoita useissa Saksan maissa. Badin ruhtinas ja hallitus ajettiin maasta pois, vaikka juuri Badi oli ollut suosiollisin kansalliskokouksen aatteitten toteuttamiselle. Tämä kapina kuitenkin kukistettiin ja samoin muutkin yritykset. Preussi koetti nyt toteuttaa valtakunta-aatteen valtioliiton kautta Saksan valtioitten kesken, mutta sen puuhaamaan "unioniin" eivät Baijeri ja Württemberg yhtyneet. Näitä valtoja Itävalta, Unkarin kapinan kukistettuaan, kaikin voimin kannatti. Se ei tahtonut menettää Saksassa ylivaltaansa, vaan vaati vanhain liittopäiväin kokoonkutsumista.
Nämä kokoontuivatkin Frankfurtissa v. 1850. Preussi pakotettiin hajottamaan unioninsa. Uusien liittopäivien ensimäinen tehtävä ei kuitenkaan ollut valtakunnan rakentaminen kansanliikkeen pohjalle, vaan päin vastoin edellisellä ajalla aikaan saatujen vapaitten laitosten hävittäminen ja entisen itsevaltiuden palauttaminen. Laivasto, jonka Saksan kansa oli vapailla lahjoilla rakennuttanut Frankfurtin kansalliskokouksen toimesta, myötiin huutokaupalla. Itävalta pyrki kaikkine maineen Saksan tulliliiton jäseneksi, mutta siihen eivät Hannover eikä Preussi suostuneet. Preussin jouduttua valtakuntapuuhissaan tappiolle Saksan keskivallat koettivat perustaa puhtaasti saksalaisen valtioliiton (Trias), johon ei huolittu Preussiä eikä Itävaltaa. Tämä uusi valtakunta aikoi Krimin sodan aikana ajaa itsenäistä ulkopolitikaakin, mutta molemmat mahtavat kilpailijat yrityksen estivät. Itävalta puolestaan, joutuessaan Ranskan kanssa sotaan Pohjois-Italiassa (1859), vaati Saksan valtioiden apua vanhan liittovaltakuntaoikeuden nojalla. Muut vallat siihen olivat taipuvaisia, ja Preussikin puolestaan oli valmis asevoimalla torjumaan kaikkia Ranskan yrityksiä anastaa liittokunnalta maita, mutta Preussi ei suostunut antamaan sotaväkeään liittopäivien komennettavaksi. Niin ollen Itävaltakin näki parhaaksi tehdä Ranskan kanssa nopean rauhan, vaikka se Lombardian menetti. Se piti tärkeämpänä, ettei Preussi pääsisi, sotaa hyväkseen käyttäen, sen kustannuksella vahvistamaan valtaansa Saksassa. Preussin ja Itävallan kilpailu siitä pitäen kävi kahta kiihkeämmäksi. Molemmilla oli kansalliseltakin kannalta puolustajansa. Ne jotka tahtoivat Saksan valtakunnan uudestaan luomista Itävallan johdolla, pitivät etupäässä silmällä sitä, että sen kautta Itävallan kahdeksan miljonaa saksalaista tulisivat suuresta yhteisestä isänmaasta osallisiksi. Ne taas, jotka Preussin johtoa kannattivat, pitivät tärkeämpänä, että valtakunnalla olisi täydellinen kansallinen eheys, vaikkapa se ei voisikaan koko Saksan kansaa kehyksiinsä koota. Mutta yhtä tärkeitä vaikuttimia olivat seuraavassa kehityksessä epäilemättä myös puhtaasti hallitsijasuvulliset syyt. Preussin hallitsijahuone ei tahtonut luopua valta-asemasta, jonka se monisatavuotisen kehityksen kautta oli saavuttanut.
Kun Itävallan hallitus v. 1863 kutsui Frankfurtiin Saksan ruhtinaat päättämään valtakunnan perustamisesta, niin ei Preussi ottanut tähän kokoukseen osaa. Bismarckilla oli silloin Preussin ohjakset käsissään, ja hänen järkähtymätön vakaumuksensa oli, että ehjä ja elinvoimainen Saksan valtakunta voitiin luoda ainoastaan Preussin johdolla, ilman Itävaltaa. Tekosyynä, miksei Preussi muka voinut ottaa osaa ruhtinaspäiviin, sen hallitus mainitsi, ettei se voinut hyväksyä muuta kuin valitun kansanedustuskunnan päätöksiä, — huolimatta siitä, että Preussi samaan aikaan oli julkiriidassa oman edustuskuntansa kanssa ja hallitsi ja kantoi veroja ilman sen suostumusta. Toiselta puolen Preussin, toiselta puolen Itävallan ynnä Saksan liittokunnan pienempien valtioitten ristiriita puhkesi sotaan Slesvig-Holsteinin kysymyksen johdosta. Tämä riita oli virinnyt sen kautta, että Tanska, Itävallan esimerkkiä noudattaen, aikoi kiinteästi liittää molemmat ruhtinaskunnat alueihinsa, vaikka Holstein kuului Saksan liittokuntaan, ja vaikka ruhtinaskuntain saksalainen väestö sitä vastusti. Preussi menetteli omin päin. Se anasti Tanskalta yhdessä Itävallan kanssa vallotetut ruhtinaskunnat, mutta yhdistikin ne omiin alueihinsa. Siten Preussi sai aikaan sodan Itävallan ja Saksan liittokunnan muiden valtain kanssa (v. 1866). Ihmeteltävän nopeaan hyvin varustettu Preussi tässä sodassa voitti kaikki vastustajansa, Itävallan viikkokauden kestäneessä sodassa Böhmissä, Hannoverin ja Etelä- ja Lounais-Saksan valtiot erikseen. Ranska oli hyvillään katsellut tätä sotaa. Napoleon III toivoi siitä etua omalle politikalleen, mutta sodan nopea ratkaisu teki nämä toiveet tyhjiksi. Ranska ei voinutkaan, sotaa käyväin valtain heikontumista hyväkseen käyttäen, anastaa alueita Rheinin rannoilta, niinkuin se oli toivonut. Preussi soi Itävallalle edulliset rauhanehdot, tehdäkseen sitä helpommaksi vastaisen liiton rakentamisen Itävallan kanssa. Itävalta sai pitää kaikki alueensa, kun se täydelleen luopui Saksan valtioliitosta. Preussi anasti sitä enemmän liittokunnan maita, liitti itseensä Hannoverin, Slesvig-Holsteinin, Hessin vaaliruhtinaskunnan ja Nassaun, sekä taivutti kaikki Pohjois-Saksan valtiot yhtymään kanssaan Pohjois-Saksan liittokunnaksi, jolla oli yhteiset, yleisen äänioikeuden kautta valitut valtiopäivät, ynnä muut laitokset jotenkin samoilla perusteilla kuin nykyisessä Saksan valtakunnassa. Suomalla Etelä-Saksan valtioille edulliset rauhanehdot Preussi sai nämä tekemään kanssaan salaiset hyökkäys- ja puolustussopimukset. Ainoastaan sen Napoleon sai aikaan, että Slesvigin tanskalaisen osan piti saada yleisen kansanäänestyksen kautta ratkaista, tahtoiko se yhtyä Tanskaan, mutta tämän ehdon Preussi jätti täyttämättä, suureksi tappioksi kansalliselle valtioaatteelle.
Saksan-Ranskan sota. Saksan valtakunnan perustaminen.
Ne vaikeudet, joita vielä oli voitettavana koko Saksan yhdistämiseksi, voitettiin Saksan ja Ranskan välisen sodan kautta w. 1870-71. Tämä sota syttyi oikeastaan aivan vähäpätöisestä syystä. Hohenzollerilaisen prinssin valitsemista Espanjan kuninkaaksi hyväkseen käyttäen Ranska asetti Preussin kuninkaalle ehtoja, joihin tämä ei mitenkään voinut suostua, ja käytti kieltoa hyväkseen alkaakseen sodan. Tämä sota jos mikään viritti Saksassa vihdoinkin kansallisen innostuksen, kaikille oli selvä, että nyt oli lopullisesti ratkaistava, saisiko Ranska ainaisesti käyttää hyväkseen Saksan eri osain sisällistä eripuraisuutta sekaantuakseen Saksan kansan asioihin, sitä silpoakseen ja sortaakseen. Preussi ja Saksan muut valtiot olivat hyvin varustetut tätä sotaa käymään. Saksalaiset siirtivät heti alussa voitollisten taisteluitten kautta sodan Ranskan alueelle. Nopeaan kehittyi sota verisissä taisteluissa saksalaisille kaikin puolin onnellisesti. Metzin täytyi antautua, Napoleonin antautua Sedanin luona koko armeijansa kanssa, Parisi piiritettiin, vallotettiin, ja Versaillesissa, Ludvig XIV:nnen upeassa linnassa, perustettiin vihdoin Saksan valtakunta ja Preussin hallitsija valittiin perinnölliseksi "saksalaiseksi keisariksi". Lopullinen rauha tehtiin Frankfurtissa ja Ranskan täytyi luovuttaa Saksalle Elsass ja Lothrinki, joitten väestö jo vanhastaan oli enimmäkseen saksalaista, vaikka se olikin monta vuosisataa Ranskan yhteydessä elettyään ennättänyt jonkun verran ranskalaistua. Saksan valtakunnan lainsäädäntö ja hallinto järjestettiin samalle kannalle, kuin Pohjois-Saksan liittokunnan oli ollut. Preussi sai valtakunnassa ehdottoman ylivallan. Mutta toiselta puolen säilytettiin pienemmille valtioille melkoinen sisällinen itsenäisyys ja oikeus lähettää edustajiaan ulkomaitten hoveihin, vaikka valtakunnan ulkopolitikka onkin kokonaan keisarin ja hänen valtiokanslerinsa johdossa. Yhteisten valtiopäiväin lainsäädäntöoikeus on vielä tänäpäivänäkin jotenkin rajotettu, vaikka ne yleisen äänioikeuden perustuksella valitaan. Valtakunnan perustuslaissa on kauttaaltaan koetettu sulattaa yhteen kansallisen yhteyden vaatimukset menneisyyden kehittämiin valtiollisiin oloihin, ja tämän viisaan järjestyksen kautta ovat Saksan eri osat, jotka niin kauan ovat toisiaan vastaan sotia käyneet, vieläpä aivan vereksinä aikoina, voineet hämmästyttävän nopeaan unhottaa vanhat vihat, ja yhtyä suureksi kansaksi. Erinomaisen suuri valtiollinen mahti, jonka Saksa viime sotansa kautta saavutti, ja vielä valtavampi aineellinen kehitys kaikilla aloilla, ulkomaisen kaupan vaurastuminen, Saksan kohoominen maailman kolmanneksi kauppavallaksi, oivallisen sisäisen liikeverkon kehittyminen, ovat tehokkaalla tavalla lujittaneet valtakuntaa ja osottaneet sen kaikille osille, minkä turvallisuuden, voiman ja menestyksen valtakuntayhteys on tuottanut. Tosin puhutaan edelleenkin Etelä-Saksan eriseuralaisuudesta, "partikularismista", mutta sillä ei enää ole vakavaa valtiollista merkitystä. Se on enemmän eteläsaksalaisten vapaamman käsityksen ilmaus vastapainona kireälle preussilaiselle virkavallalle.
Kansallisen eheytensä saavutettuaan on Saksa johdonmukaisesti noudattanut rauhallista politikaa ja vaikuttanut muittenkin maitten riitain ratkaisemiseen rauhallisella tavalla. Vanhasta kilpailijastaan Itävallasta Preussi on saanut uskollisimman liittolaisensa. Saksan kansa on saanut omistaa voimansa rauhalliseen työhön, ja vaikka sen onkin täytynyt kantaa raskasta sotavarustustaakkaa, voidakseen säilyttää pitkällisten ponnistusten kautta saavutettu valtiollinen eheys, niin on se kuitenkin uusissa oloissa voinut lisääntyä, kehittyä ja vaurastua, niin että se nykyään on Europan mahtavin valtakunta.