Edellä olevassa katsauksessa Saksanmaan historiallisiin vaiheisiin olemme nähneet, miten osa germanilaisista heimoista kansainvaelluksen aikana jäi paikoilleen asumaan, ja miten nämät heimot muodostavat nykyisen Saksan valtakunnanperusväestön. Nämäkään heimot eivät sentään ole puhtaina säilyneet, vaan niitä keskiajalla yhtyi toisiinsa ja sekaantui, ja vasta tästä sekaannuksesta ovat nykyiset heimot syntyneet.
Puhtaimpina ovat säilyneet Saksilaiset, jotka asuvat Luoteis-Saksan alangolla, Westfalista Holstein-Slesvigiin. Näihin ovat enimmäkseen sulaneet Friisit. Frankkien asuinsijat ovat Rheinin kahden puolen ja Mainin laaksossa. Ylä-Rheinin laaksossa ja siitä itään asuvat Schwaabit Neckariin ja Lechiin saakka, heidän itäpuolellaan Baijerilaiset. Thüringissä ovat Thüringiläiset. Koko Pohjois-Saksa Elben itäpuolella on sekarotua, joka on syntynyt slaavilaisten maitten uudisasutuksen ja saksalaistuttamisen kautta. Eteläosassa uudisasutuksen kautta vallattua aluetta on thüringiläinen aines voitolla, pohjoisessa saksilainen.
Erilaisissa oloissa kehittyneet heimot luonnollisesti eroovat toisistaan melkoisesti, ei ainoastaan kielen vaan myös tapainsa ja koko luonteensa kautta. Suuressa määrin heimomuodostus on tapahtunut maantieteellisten olojen pohjalla. Tonavan alue, Rheinin alueet ja Pohjois-Saksan alanko sekä näitten välillä vuoristokynnys ovat luonnon maakuntia, joitten kanssa pääasiassa käy yhteen nykyinen heimojakokin.
Puhtaimpina germaneina ovat säilyneet Saksilaiset. He ovat germanien vanhan kielenkin alkuperäisimpänä pitäneet. Etelä- ja Länsi-Saksan heimoihin on sekaantunut melkoiset määrät keltiläistä verta, sillä niiden asumat maat olivat vielä roomalaisajalla keltiläisen väestön hallussa. Thüringin ja Itä-Saksan väestön suonissa virtaa paljon slaavilaista verta.
Saksilaiset.
Saksilaiset asuvat nykyään, samoin kuin keskiajallakin, Saksanmaan luoteisessa kulmassa. Heidän lakea maansa on osaksi hedelmällistä viljelysmaata, osaksi autiota suota ja nummea. Kaislikoita, kanervikoita ja värihernettä on siellä paljon, vähän sitä vastoin metsiä ja pensaitakaan, joissa katse voisi levähtää, ja vielä harvemmassa asumuksia tai muita esineitä, jotka lakeasta maisemasta kohoaisivat. Enimmäkseen yksitoikkoista seutua rajottaa pohjoisessa leveältä meri hyökyvine aaltoineen. Meren rannalla kiljuu lokki, maalla ääntelee hyyppä ja kurppa, muita ääniä tuskin kuulee, jotka yksinäisyyden rikkoisivat. Tämmöinen maisema on omiaan enemmän rauhottamaan ja herättämään mietiskelyä, taikka surumielisyyteen vaivuttamaan, kuin kiihottamaan ja elähyttämään. Ei niin ollen ole ihmettelemistä, että vaeltaja, joka kaiken päivää on näitä seutuja kulkenut, lopulta vaipuu alakuloisuuteen. Samanlaisia kuin maa ovat sen asukkaat. Vakava ja rauhallinen on heidän perusluontonsa. Vilkkaus, kiihkoileva mieli on heille vieras. Semmoinen on jo heidän kulkunsakin, kun he puukengissään, savipiippua poltellen, verkalleen taivaltavat eteenpäin. He eivät korista itseään kaikenlaisella kirjavalla rihkamalla, kuten etelämaalaiset, vaan pukeutuvat juhlatiloissakin yksinkertaiseen tummaan pukuun. Omien lampaittensa karkeasta villasta he enimmäkseen kutovat vaatteensa.
Kostea, sumuinen ilmakaan ei ole omiaan rattoisuutta herättämään. Mutta se karkaisee ruumista ja vaatii voimallisempaa ravintoa kuin lämpöisessä etelässä. Jo vanha maantieteilijä Sebastian Münster lausui 16:n vuosisadan keskivaiheilla: "Saksilaiset eivät ruoki lapsiaan vellillä eivätkä maitolaitoksilla, vaan antavat heille vankkaa ruokaa." Itse Saksilaiset vielä tänäpäivänä mieluimmin syövät karkeata ruisleipää, "mustaa leipää", joksi sitä saksalaiset sanovat, papuja ja tattaripuuroa. Mutta varsinkin silava ja kinkku ovat Westfalin talonpojan mieliruokia; niitä hän pitää niin suuressa arvossa, että Soestin kirkon alttaritaulussakin on pääsiäislampaan sijaan maalattu kinkku. Vanha on Hannoverin ja Braunschweigin lihatavarain maine koko Saksassa. Tunnetuin ja omituisin Westfalin herkuista on kuitenkin "pumpernikkeli", hapatettu paksu ruisleipä, joka erikoisella tavalla valmistetaan, niin että sitä hyvän makunsa vuoksi muualla Saksassa käytetään juuston asemesta mausteena vehnäleivän päällä. Yhtä huomattava kuin kiinteät nautintoaineet ovat juoksevatkin. Saksilainen on vanhastaan tunnettu ahkeraksi kannun appajaksi. Aina uuden ajan alkuun saakka pidettiin heitä Saksan parhaina oluenjuojina, heillä oli silloin sama epäiltävä maine, kuin Baijerilaisilla nykyään. Braunschweigin "mummi" tunnettiin Saksan rajain ulkopuolellakin jo paljon ennen kuin Münchenin oluista puhuttiin. Hannover ylpeilee "broihanistaan" (Broihan nimisen miehen keksimästä juomasta), vanhastaan kuulu "gose", jota nykyään pannaan Leipzigissä ja muuallakin, on kotoisin Gosejoelta läheltä Goslaria, ja "Eimbachin olut", jolla Braunschweigin herttua Eerik virkisti Lutheria Wormsin valtiopäivillä, on saanut nimensä Eimbeckin kaupungista. Mutta nuo ylellisen oluenjuonnin ajat ovat Luoteis-Saksassa olleet ja menneet. Ohran mehu on saanut viinasta, viineistä ja teestä vaarallisia kilpailijoita.
Saksilainen on muutoin uskollisesti säilyttänyt vanhain tapoja. Sen näkee jo päältä. Jos missään niin Luoteis-Saksassa tapaa germanilaisen ruumiinrakennuksen puhtaana. Siellä on vielä hamppupäitä, joitten hiukset ovat niin vaaleat, etteivät ne edes voi harmaantua. Lapsista on suurempi osa valkoverisiä, sinisilmäisiä, kuin missään muualla Saksassa, Itävallassa tai Sveitsissä. Stesvig-Holsteinissä ja Oldenburgissa on sinisilmäisten suhdeluku 43 %, Hannoverissa 41 %, Keski-Saksassa vain 30 % ja Sveitsissä ainoastaan 11 %. Saksilaisen kapeat kasvot ja solakka vartalo niinikään parhaiten vastaavat niitä käsityksiä, joita saksalaisilla on vanhoista esi-isistään. Idässä ja etelässä, jossa väestöön on sekaantunut slaavilaista ja keltiläistä verta, ovat leveät kasvot tavallisemmat. Saksilaiset ovat yleiseen kookasta, rotevaa kansaa, jonka sekä ankara maatyö että taistelu merta vastaan on karkaissut.
Yhtä vähän kuin saksilainen, yhtä vähän on hänen talonsakaan muuttunut. Se on yhä vielä pääpiirteissään sama kuin vanhain germanien asunto. Asuinhuoneet, karjanhuoneet, varastohuoneet, kaikki ovat saman katon alla. Talo on yksikerroksinen, katto korkea, tavallisesti olkinen. Päätyä tavallisesti ikivanhan tavan mukaan koristaa kaksi hevosenpäätä, sillä hevosta tämä heimo on aina pitänyt suuressa arvossa. Kun pääovesta astumme rakennukseen, niin tulemme ensinnä "tanhuaan", jonka kahden puolen ovat navetat ja talli, ynnä päällä parvet heinäin ja viljain säilyttämiseksi. Tanhuan päässä on poikkipuolin seinästä seinään eteinen (flet), joka samalla on arkihuone. Siinä on tulisija ja sen päällä laaja savutorvi, jossa riippuu kaikenlaista lihatavaraa savustumassa. Eteisen takana ovat asuintupa ja kamarit. Koko talon keskusta on siis eteinen. Siitä voi talon emäntä suorittaa kaikki tehtävänsä, huolehtia ruuasta, hoitaa karjaa ja pitää pääovea silmällä. Tässä huoneessa, johon perhe illalla päivätyön päätyttyä kokoontuu aterioimaan ja juttelemaan, tapahtuvat myös kaikki juhlallisemmat toimitukset. Kun nuorukainen on häissä morsiamen juoksussa saanut kiinni valittunsa, niin kantaa hän hänet talon tanhualle ja kävelee sitten hänen kanssaan kolmasti lieden ympäri, jotta morsian mielistyisi tulevaan vaikutusalaansa. Kun nuori vaimo saapuu uuteen kotiinsa, niin appivanhemmat häntä lieden ääressä ensimäiseksi tervehtivät, lieden ympäri kuljetetaan niinikään vasta pestattua palkollista, ennenkuin hän ryhtyy talon töihin. Mutta siihen määrään talonpoika luottaa omiin voimiinsa, että hän harvoin suvaitsee vierasta käsityöläistä kattonsa alla. Jos on tarpeen puusepän tai rautasepän taitoa, niin hän joko suorittaa työn itse, taikka antaa sen rengin toimeksi.
Kodikkaassa talossaan saksilainen kiinteästi liittyy omaisiinsa, mutta vierasta hän sen sijaan ei mielellään lähesty. Saman mielialan mukaan on koko maa asuttu, ja oli jo vanhain germanien aikoina. Samoin kuin Tacituksen aikana, samoin talonpoika yhä vielä katsoo asuinpaikkansa, mikäli mahdollista, kauas naapureistaan, kauas valtateistäkin, joiden liike ei suurestikaan kiinnitä hänen mieltään. Aivan talon ympärillä ovat vainiot ja niityt, puutarhat ja aitaukset. Kaikki maat ovat enimmäkseen yhdessä lohkossa. On täällä kuitenkin melkoisia kyliäkin, jotka varsinkin Ostfalissa ovat yhdessä sekavassa ryhelmässä. Näissä kylissä on toisissa nykyaikoihin saakka säilynyt se ikivanha tapa, että samaan sukuun kuuluvat perheet asuvat yhdessä ryhmässä. Tätä sukuyhteyttä todistavat vielä monien kylien nimetkin. Toisin paikoin on kyliä ryhmittynyt yhteen yhteistä puolustusta varten. Siten Länsi-Holsteinin Ditmarshit olivat keskiajalla yhtyneet talonpoikaiseksi sukuvaltioksi, joka monasti piti puoliaan Tanskan kuninkaitakin vastaan.
Rheinin, Elben ja Harzin väliset seudut ovat koko Saksanmaan vanhimmin asuttuja. Saksilaiset ovat siis siinäkin suhteessa vanhoillisia, että he ovat pysyneet aikaisimmilla asuinpaikoillaan. Itägermanisten heimojen harhaillessa kansainvaelluksien myrskyissä länttä ja etelää kohti Saksilaiset jäykästi pysyivät perintömaillaan. Ainoastaan Anglit kulkivat Kanaalin poikki Suur-Britanniaan, jääden sinne asumaan.
Muutoinkin ovat Saksilaiset sitkeästi pitäneet kiinni henkisestä perinnöstään. Alisen Elben kahden puolen on tavattu pakanallisen germanilaisen jumaluustaruston vanhimpia piirteitä. Ne vanhanaikaiset tavat, jotka liittyvät Vapunpäivään, kesä- ja talvipäivän seisahdukseen, ovat siellä paljon alkuperäisemmät kuin missään muualla. Monessa puheenparressa ovat siellä vielä säilyneet vanhain Saksilaisten pääjumalain, Wodanin ja Friggin nimet melkein alkuperäisessä muodossaan. Ja Saksilaiset olivat kaikista Saksan heimoista viimeiset, jotka kääntyivät kristinuskoon. Kolmekymmentä vuotta täytyi Kaarlo Suuren sotia, ennenkuin he suostuivat kasteeseen. Vasta kun hän oli hävittänyt heidän pyhättönsä, kaatanut heidän valtaavat pyhät tammensa, hävittänyt maan ja surmauttanut tuhansia asukkaita, suostuivat pakanalliset Saksilaiset kristinuskoon.
Sama sitkeä vanhoillisuus on huomattavana Saksilaisten kielessäkin. Kaikki tärkeimmät äännemuutokset, jotka ovat saksankielessä tapahtuneet aikain kuluessa, ovat alkaneet Etelä-Saksasta ja vähitellen levinnet pohjoista kohti. Mutta kaikki nämä äännemuutokset, k:n, p:n ja t:n pehmenemiset, s:n muuntelut, eräitten pitkien vokalien kehittyminen diftongeiksi, seisahtuivat saksilaisen rintaman kohdatessaan, ja sen vuoksi alasaksalainen kieli ("plattdeutsch") nykyään eroo kirjakielestä siihen määrään, että se on melkein toinen kieli.
Saksilaisten maassa roomalaisetkin kohtasivat jäykimmän vastarinnan, Saksilaiset voittivat Varuksen ja hänen legionansa niin ratkaisevassa taistelussa, että roomalainen vallotus sen kautta kokonaan seisahtui ja tyytyi Rheinin ja Tonavan ja niitä yhdistävän muurin määräämään rajaan. Aina kuudenteentoista vuosisataan saakka saksilaiset kaupungit säilyttivät vanhan oikeutensa, kun muualla Saksassa jo aikoja sitten roomalainen oikeus oli vallalla, eivätkä sittenkään roomalaista oikeutta hyväksyneet, vaan sulattivat sen vanhan heimo-oikeutensa kanssa yhteen. Morsiamen ostokin pysyi Saksien maassa voimassa kauemmin kuin minkään muun heimon luona. Vielä 1500-luvulla tapahtui moisia naimiskauppoja Ditmarshien maassa.
Valtiollisella alalla vihdoin on alisaksilaisen itsepintaisuuden kuvaavimpia ilmiöitä se seikka, että Saksilaiset ovat nykyaikoihin saakka puolustaneet vanhan welfiläisen hallitsijasukunsa oikeuksia Preussia vastaan huolimatta siitäkään, että tämä suku jo on puoleksi ulkomaalaistunut.
Ritarilaitoksen oli keskiajalla vaikea saada Saksissa jalansijaa. Siitä syystä tämä kansa sen aikaisten hovirunoilijain mielestä oli ylen raakaa ja sivistymätöntä. Mutta sitä paremmin piti talonpoikainen väestö puoliaan.
Saksilainen on luonteeltaan harvapuheinen, umpimielinen, luotaan torjuva. Ensimäisessä kohtauksessa hän tavallisesti osottautuu jäykäksi ja kylmäksi, ystävällinen kohteliaisuus, puheliaisuus ovat hänelle vieraita. Usein kestää hyvinkin kauan, ennenkuin hänen karkea pintansa vähän sulaa, ja tätä vierovat varsinkin eteläsaksalaiset. Saksilaisen tunnemaailma ei näy pinnalla, melkein näyttää siltä, kuin häpeisi hän osottaa niitä tunteita, joita hänen sisällään liikkuu. Mutta miten voisikaan odottaa tunteen vienoutta maassa, jossa ihmisen elämä on yhtämittaista taistelua joko merta, tai suomaan ja kankaan karuutta vastaan. Ennen aikaan pidettiin saksilaista epävieraanvaraisenakin ja tavallinen vastaus, minkä talonpoika antoi majaa pyytävälle matkustajalle, oli: "Hyvä vieras, eukko ei satu olemaan kotona." Mutta tämän karkean kuoren alla on jalo sydän. Se joka on löytänyt tien saksilaisen talonpojan sydämeen, voi myös olla varma siitä, että hän on saanut ystävän, joka vilpittömästi tahtoo hänen parastaan.
Mutta saksilainen on epäluuloinen. Usein tapahtuu, ettei hän vastaa vieraalle, joka häneltä tietä kysyy. Pitkään ja perinpohjin hän harkitsee asioita puolelta ja toiselta, ennenkuin päätöksensä kypsyy. Mutta kun hän on kerran päätöksen tehnyt, niin sitä sitkeämmin hän siinä pysyy. Yhtä kovapintaisesti hän pitää kiinni oikeudestaan, ja päättömän pitkät riitajutut sen vuoksi ovatkin täällä tavallisia. Ylpeys ja oman arvon tunteminen kieltää häntä perää antamasta. Hänen mielilauseitaan onkin: "Mitäpä minä ihmisistä, kyllä Jumala auttaa."
Itsetietoisuuden kanssa pitää yhtä saksilaisen vanha vapaudenrakkaus. Ei se ole paljas sattuma, että Saksilaiset ovat ainoat vanhoista germanisista heimoista, jotka ovat miekasta nimensä saaneet (vanh. saks. sanasahs= kivimiekka, latin.saxum). Samalla tavalla johtivat nimensä Saksilaisten alaheimotkin, kuten Kheruskit vanhasta gootilaisesta sanastahairus, joka niinikään merkitsi miekkaa. Lutherin oppi, joka myönsi yksityiselle suuren vapauden uskon asioissa, levisi alasaksalaisten kesken nopeaan, eikä Saksin talonpoika koskaan vaipunut samanlaiseen maaorjuuteen, kuin Keski- ja Etelä-Saksan. Sen vuoksi ei Saksien maassa ollut talonpoikaissotiakaan.
Henkisten lahjainsa puolesta saksilainen heimo on enemmän käytännöllisyyteen kuin ihanteellisiin pyrinnöihin taipuvainen. Saksilainen ei harkitse korkealle tähtääviä suunnitelmia, ei harrasta rohkeita seikkailuja, vaan pitää vakaasti silmällä sitä, mitä on mahdollinen saavuttaa. Järjestyksen henki on hänessä synnynnäinen, se on hänen luonteensa arvokkaimpia valtiollisiakin puolia. Monet Saksan etevimmistä valtiomiehistä, Bismarck ennen muita, ovatkin saksilaisia. Realiset tieteet ovat niinikään olleet saksilaisten kesken suosiossa, etenkin historiankirjottaminen. Saksilainen kronikka vuodelta 1240 on aikaisin saksankielellä kirjotettu historiateos. Saksilaiset niinikään kirjottivat ensimäisen saksankielisen lakiteoksen, "Sachsenspiegelin", jota sitten muut heimot matkivat. Taiteille sitä vastoin on tämän heimo aina ollut kylmäkiskoisempi. Ala-Saksassa on paljon vähemmän kansanlauluja kuin Ylä-Saksan alueella. Gudrunin taru tosin on kotoisin Pohjanmeren rannoilta, mutta Ylä-Saksassa sekin sai runollisen muotonsa. Ainoastaan huumorin alalla ovat saksilaiset olleet ja ovat yhä vieläkin ensi sijalla. Hannoverista olivat sekä Till Eulenspiegel (Uuspeili), että paroni Münchhausen. Reineke de Vos (suomeksi Kettu Repolainen, kuulu eläinsatukokoelma) on niinikään saksilainen nerontuote; se painettiin Lübeckissä v. 1498. Alisaksilainen leikkiä laskiessaan pysyy yhtä totisena kuin muutoinkin; muut saavat hänen pilapuheitaan nauraa. Sama leikillisyys kuvastuu Saksilaisten sananlaskuistakin, mainitaksemme muutamia esimerkiksi: "Alku aina raskas, sano vast'alkaja varas, kun alasimen varasti." "Kaikella pitää olla mittansa, sano räätäli kun eukkoaan kyynärkepillä kuritti". "Minä rankaisen vaimoani ainoastaan hyvillä sanoilla, sanoi entinen mies, kun nakkasi virsikirjan eukkonsa päähän." "Parempi on aina parempaa, sano poika kun sokeripalalle siirappia voiteli."
Vanhat Friisit, jotka vanhalla ja keskiajalla vallitsivat suurimman osan Pohjanmeren kaakkoisesta rannikosta, ovat sittemmin suurimmaksi osaksi unhottaneet oman kielensä ja omaksuneet Ala-Saksan murteen. Ainoastaan Friisien saarista useimmat vielä puhuvat friisiläistä. Mannermaan rannat, viljavat marshit, ovat saksilaistuneet.
Frankit.
Se alue, jolla Frankkien heimo asuu, ei ole laajaa lakeata alankoa kuten Saksien, eikä ylänköä, kuten Baijerilaisten, vaan vuorimaata ja aaltoilevaa mäkimaata, jossa kauniit jokilaaksot, metsäiset kukkulat, vihannat niityt ja päivänpaisteiset viinimäet vaihtelevat. Rheinin keskijuoksu ja alajuoksu on frankkilaista maata, frankkilaista on niinikään Mainin laakso suusta aina lähteisiin saakka. Tässä maassa on lukemattomia linnoja, jotka kukkuloiltaan ylpeästi kuvastelevat jokien pintaan, taikka raunioiksi rauenneinakin todistavat entistä loistoaikaansa, täällä on paljon vanhanaikaisia kaupungeita, jotka vielä kertovat roomalaisten vallanajoista, täällä kauneimmat tuomiokirkot ja kappelit, joista kellojen soitto vaeltajalle ilmaisee, että katolilainen kirkko yhä vielä seisoo juurillaan siellä, missä se aikaisimmin juurtuikin, yhä vielä on syvään kiintynyt asukkaitten uskonnollisiin käsitteihin.
Rheinin laakson ja sen syrjäjokien laaksojen leudolle ilmanalalle on läheisten vuorimaitten kolkko ilmasto jyrkkä vastakohta. Jokien rinteillä viihtyvät viiniköynnös, jalokastanja, pähkinäpuu ja lukuisat muut jalot hedelmäpuut, mutta ylhäällä Hunsrückillä, Eifelissä tai Spessartilla menestyy viljakin huonosti. Ne ovat köyhäin ihmisten asuinmaita. Kansan sanan mukaan Westerwaldissa kirsikkain toinen kylki kypsyy toisena, toinen vasta toisena vuonna, ja Rhönissä "lämmitetään huoneita viimeisen kerran Juhannusaattona ja ensimäisen kerran taas Juhannuksen jälkipäivänä." Asukkaitten vaatimattomuutta todistaa seuraavakin lauseparsi: "Jos minä olisin Jumala, niin söisin kolmasti päivässä maitovelliä." Paikan nimetkin vuorimaassa todistavat samaa köyhyyttä. Siellä on semmoisia kyläkuntia kuin "Schmalenau" (Laihalaakso), "Sparbrod" (Leivänvähyys), "Dürrhof" (Kuivala) ja "Kaltennordheim" (Pohjankylmälä) taikka "Steinau" (Kiviniitty) ja "Teufelsberg" (Pirunmäki), muita mainitsematta. Hessiläistenkin maa on huonossa maineessa, sillä siitä lausuu kansa: "Hessin maassa on koleita mäkiä, vähän ruokaa, suuret tuopit ja hapan viini. Ketäpä haluttaisi olla hessiläinen? Kun ei kypsy omena eikä kaura, niin ei siellä kukaan keitä, ei naura". Ja näitten vuoriseutujen karun, monessa paikassa kolkon luonnon mukaista on väestökin.
Mutta alhaalla kaupan ja liikkeen elähyttämissä laaksoissa sykkii elämä sitä iloisemmin. Jo Mainin laaksossa on väestö iloista ja yhä elämänhaluisempaa Pfalzissa. Sananparsi sanookin: Fröhlich Pfalz, Gott erhalts! (iloinen Pfalz, Jumala sitä suojelkoon). Ja kaikkein iloisinta on väestö Rheinin laaksossa. Se joka on rypäleenkorjuun aikana vaeltanut näissä seuduin, tai oleskellut esim. Bingenissä kirkollisena juhlana, se tietää, kuinka iloisesti rheiniläisten sydän voi sykähdellä.
Göthe kuvailee moista juhlaa seuraavasti: "Lähellä Rochuksen kappelia (Rochus on pyhimys) seisoi rivissä myymälöitä, niinkuin ainakin kirkollisissa juhlissa. Niissä oli varsinkin keltaisia, valkoisia ja kirjavia kynttilöitä, kullekin varansa mukaan. Näitten takana oli rukouskirjoja, seassa myös helminauhoja kaikenlaisia. Mutta huolta oli myös pidetty jos minkälaisista sämpylöistä, pähkinöistä ja kaikenlaisista voileivoksista ja myös monenlaisista leikkikaluista ja koruesineistä, kaiken ikäisten lapsien silmäherkuksi. Juhlasaattoja saapui taukoomatta. Ne kulkivat kylittäin ja kylät oli aina helppo toisistaan erottaa. Ne kulkivat vuorolauluja laulaen, liehuvin lipuin ja viirein. Kullakin seurakunnalla oli oma Jumalan äitinsä, jota lapset ja immet kantoivat, puettuina uusiin ruusunpunaisiin vaatteihin ja tuulessa liehuviin nauhoihin. Siellä oli telttoja, myymälöitä, penkkejä, kaikenlaisia suojia. Paistetun rasvan tervetullut haju huokui vastaamme. Saimme paikan pitkän pöydän ääressä, monen muun ihmisen seurassa. Iloiset lapset joivat viiniä samoin kuin aikuisetkin. Ruskeihin viiniruukkuihin oli pyhimyksen nimi maalattu valkoisilla kirjaimilla ja ahkeraan ne kiersivät perheen piiriä. Mekin olimme semmoisen tuopin saaneet ja asetimme sen eteemme, reunojaan myöden täytettynä. Ei kukaan häpeä viinihumalaa, vaan vielä siitä hienosti kerskaillaankin. Sievät vaimot tunnustavat, että heidän lapsensa äidinrinnan ohella on viiniäkin nauttinut. Koetimme tiedustella, oliko siinä perää, niinkuin oli puhuttu, että vaaliruhtinaat ja hengelliset herrat olivat täällä vuorokaudessa tyhjentäneet kahdeksan mittaa rheiniläistä, s.o. kuusitoista meidän puolen pulloa."
Kölnissä vietetään karnevalia iloisilla juhlilla, jotka ovat laajalta kuulut. Niitten viettäminen juurtuu aina kahdenteentoista vuosisataan saakka. Suotta ei sen vuoksi runoilija varota nuorukaista: "Poikani, älä lähde Rheinille, siellä eletään liian iloisesti". Lurlei, joka Heinen runossa laulaa mahtavaa, hurmaavaa säveltään, on Rhein itse hymyilevine rantamaisemineen ja juhlivine asukkaineen.
Nämä ihmiset täysin määrin ansaitsevat Frankkien, s.o. vapaitten nimen, sillä he ovat kaikista Saksan heimoista liikkuvimmat. Heillä ei ole ainoastaan nimi yhteinen Ranskalaisten kanssa, vaan myös kevyt veri ja kevytmielinen luonne. Jo puheen nopeuskin ja koko puheenlaatu oli toisenlainen kuin muualla Saksassa, varsinkin Saksissa. Saksilaiset näyttävät aina moneen kertaan punnitsevan ja harkitsevan joka sanaa, ennenkuin sen sanovat, mutta nämä sitä vastoin syytävät sanoja niin tulvanaan, että ajatus usein tulee vasta jäljestäpäin ja huomataankin, ettei ole ajateltu sitä, mitä on sanottu. Mutta siitä ei heillä suurta huolta, kuulija tietää ne käsittää sen mukaan. Monet seikat ovat vaikuttaneet siihen, että Frankkien mielenlaatu on tämmöiseksi muodostunut. Vähemmän siihen kuitenkaan lienee syynä keltiläisen ja roomalaisen veren sekotus, kuin se melkoinen liike, joka ammoisista ajoista on Rheiniä pitkin kulkenut sekä ylöspäin että alaspäin, lauhkean ilmanalan suomat helpot elämänehdot, ynnä tulisen viinin kiihottava nautinto.
Frankkien luonteen mukaista on, että he ovat laajimmalle levinneet ja ovat valtiollisesti enimmän hajaantuneet. Enemmän kuin muita saksalaisia on heitä levinnyt kautta koko Saksan ja sen ulkopuolellekin, frankkeja on aina Loiren suusta Karpattien eteläpäähän saakka, sillä Unkarinkin saksalaiset ovat frankkeja Moselin rannoilta. Etelä-Afrikan Buurit ovat frankkeja. Frankissa oli enemmän kuin missään muualla Saksassa suuria ja pieniä, maallisia ja kirkollisia pikkuvaltioita. Siellä oli myös vapaakaupunkien luku suurin.
Samanlainen hajaannus on huomattavana uskonnollisella alalla. Frankissa ovat uskontunnustukset kirjavimmin sekaantuneet. Tämä saa selityksensä siitä, että protestanttisuuteen kallistuvien vapaitten kaupunkien rinnalla oli niin paljon kirkkoruhtinaitten hallitsemia pieniä valtioita. Niitä oli Rheinin rannalla niin taajassa, että jo keisari Maksimilian sanoi Rheiniä oikeaksi "pappien kujaksi". Ja vielä tähän päivään saakka on katolilaisuus täällä pitänyt niin lujasti puoliaan, että Rheinin maakunnat ovat katolilaisen puolueen vahvimpia tukia Saksan valtiopäivillä, iloinen Köln ennen muita.
Yhteiskunnallisellakin alalla on huomattavana Frankeille ominainen keskityksen puute. Taipumus maatilain jakamiseen ja palstottamiseen on täällä suurempi kuin muualla Saksassa ja täällä on yleinen se muualla harvinainen tapa, että ihmiset maaseudullakin asuvat vuokralla. Mutta frankkilainen talonpoika onkin kaupunkilaisen ja maaseutulaisen välimuoto, hänen mielestään on luonnollista, että hän kaupunkilaiseen tapaan jakaa asuntonsa muitten kanssa. Berliniä lukuun ottamatta on juutalainenkin kansanaines täällä versonut lukuisemmaksi kuin missään muualla. Kuvaavaa on, että Rotschildit, jotka muissa maissa ovat asettuneet pääkaupunkeihin, Parisiin, Lontooseen ja Wieniin, Saksassa ovat pysyneet perheen vanhassa kantakaupungissa, Mainin Frankfurtissa. Siellä ovatkin jo vanhastaan olleet Etelä-Saksan suurimmat rahamarkkinat ja sieltä varsinkin ovat israelilaiset levinneet kautta Frankkien ihanan maan. Ja vaikka he jo aikaisin ilmestyivät muihinkin raja-alueihin, joita roomalaiset pitivät hallussaan, niin eivät he kuitenkaan ole Baijerissa eivätkä Schwaabissa lisääntyneet siihen määrään kuin Frankkien maassa (Rheinin maakunnissa on 1,000:sta asukkaasta aina 9 juutalaista, Hessi-Nassaussa kokonaista 25).
Kielelliselläkin alalla on huomattavana samanlaisia ilmiöitä. Muitten heimojen kieliraja on enimmäkseen jotenkin selvä, mutta Frankkien kielialalla on tapahtunut monenlaisia sekaantumisia ja sulautumisia.
Tämmöinen kielen heikkeneminen rajoja kohti on tapahtunut siitä huolimattakin, että frankkilaiset jo vanhastaan pitivät itseään muita saksalaisia paljon parempina, kohdellen heitä niin kopeasti, että muualla Saksassa oli tapana sanoa: "Frankkia en ainakaan naapuriksi huolisi."
Frankkien talonrakennusmallikin, joka on Saksassa laajalti levinnyt, on kansan luonnon laadun mukainen. Se ei ole suljettu, yhteen koottu, kuten saksilainen talo, vaan huoneitten ryhmittely on avonainen. Frankkilainen mielellään rakentaa paljon erillisiä taloushuoneita. Tosin rakennukset tavallisesti ovat nelikulmiossa keskellä olevan pihan ympärillä, mutta aina on talossa kuitenkin huomattavana neljä erillään olevaa osaa. Pihan pääsivulla ovat asuinhuoneet, niitten vieressä toisella sivulla, taikka vastapäätä toisella puolella, karjan rakennukset, kolmannella puolella varastohuoneet, neljännellä portti ja taloushuoneet. Usein ovat rakennukset monenkertaiset, täynnään ikkunoita, ja mieluimmin ne ovat tien läheisyydessä. Sillä vilkkaat, liikkuvat Frankit mielellään näkevät, mitä maailmassa tapahtuu, eivätkä lymyile maailmasta erotetuissa sisähuoneissa, kuten westfalilainen talonpoika. Usein taloja elähyttävät kaikenlaiset puurakennelmat, päädyt ja kellotapulit, joista väkeä soitetaan päivälliselle ja illalliselle, ynnä runsaat koristukset.
Tämän henkisen vilkkauden kanssa on sopusoinnussa Frankkien rikas mielikuvitus. Ei missään Saksassa ole niin runsaasti satuja ja taruja kuin Rheinin rannoilla, lukemattomilla paikoilla on siellä tarinansa, kuten Bingenin hiiritornilla, Rolandseckillä, Lurleilla, Drachenfelsillä y.m. Rheinin seutuihin liittyvät tarut Siegfriedistä, hänen syntymästään ja traagillisesta kuolemastaan, Kriemhildin ihanasta onnesta ja katkerasta surusta, joista Niebelungien laulussa lauletaan. Sanalla sanoen, minne vain kulkunsa kääntää, joka puolella täällä kohtaavat tarut. Yksin taru ihanasta Melusinestakin ja Genovevasta liittyy näihin seutuihin.
Luonnollista on, että näin vilkkaan mielikuvituksen ja iloisen elämänkäsityksen kansassa runous jo vanhastaan on ollut voimassa. Saksan etevimmät sekä vanhemmat että uudemmat runoilijat suureksi osaksi ovatkin frankkilaisia. Frankkilainen oli keskiajan etevä runoilija Wolfram von Eschenbach, joka "Parzivalissaan" on niin ihanasti kuvannut sielun taistelua korkeimpain henkisten avujen saavuttamiseksi.
Göthe oli syntynyt Frankfurtissa, Mainin rannalla. Hans Sachs, suutari, ajattelija ja runoilija, oli nürnbergiläinen, siis frankki. Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana kuvasi Mainin maassa syntynyt Grimmelshausen aikansa hirmuja ja siveellistä raaistumista, uudempia runoilijoita mainitsematta.
Frankkien maassa keksittiin kirjanpainamisen taito, siellä se ensiksi kehittyi kukoistukseen. Tieteen alalla tämä heimo menestyksellä kilpailee muittenkin saksalaisten kanssa, teollisuuden alalla vie kaikista muista voiton. Keskiajalla oli varsinkin Nürnberg teollisuuden ja ammattielämän keskusta. Siellä keksittiin uuden ajan alulla käsiampuma-aseet, ja monet muut parannukset, siellä myös "Nürnbergin munat", joita vielä tänä päivänä joka mies pitää taskussaan, vaikka ne ovatkin alkumuodostaan melkoisesti pienenneet. — Nürnbergin munat olivat ensimäiset vieterin voimalla käyvät taskukellot. Rheinin maakunnissa taas on nykyinen teollisuus kehittynyt valtaavammaksi kuin missään muualla Saksassa. Taidekin on Frankkien maassa vanhempi ja kehittyneempi kuin muualla Saksassa. Saksan suurin maalari, Albrecht Dürer, oli frankkilainen, malminvalaja Peter Vischer niinikään.
Baijerilaiset.
Baijerilaiset ovat asuinsijoikseen vallanneet Tonavan molemmat rannat Lechin suusta aina Madjaarien ja slaavien kielirajoihin saakka idässä. Pohjoisessa heidän alueensa pistää Ylä-Pfalzin kautta Fichtelgebirgeen saakka, etelässä Baijerin ja Itävallan Alppimaan kautta Steiermarkiin, Kärnthiin ja Etelä-Tiroliin, — lukuun ottamatta niitä kielikeitaita, joita on Unkarissa ja Habsburgin suvun muissa maissa.
Ne tiedot, joita heistä on aikaisemmilta vuosisadoilta, ovat enimmäkseen jotenkin epäedullisia. "Tuhmaa kuin Baijerin kansa", oli Wolfram v. Eschenbachin aikana laajalle levinnyt sananparsi, ja huonon mainesanan heistä antava monet muutkin vanhat kirjailijat. Kauneimman arvolauseen Baijerilaiset saavat Lutherilta, siis siltä mieheltä, jota he kiivaimmin vihasivat, jonka perustamaa kirjakieltä he pari vuosisataa niin peräti halveksivat, että he erinäisiä keskisaksalaisia kirjaimiakin pilkaten hylkivät vain niitten "lutherilaisuuden" vuoksi. Pöytäpuheissaan Luther lausui: "Jos minun pitäisi paljon matkustaa, niin en minnekään mieluimmin lähtisi, kuin Schwaabiin ja Baijerilaisten maahan. Siellä on kansa ystävällistä ja hyväntahtoista, se suo vierasvaraisesti suojan matkustajalle ja hyvän hoidon hän saa rahansa edestä." Monet piirteet siitä kuvasta, jonka saamme entisten aikain kirjotuksista, ovat sittemmin hävinneet, mutta monet luonteen ominaisuudet ovat ennallaankin säilyneet, kuten vastahakoisuus kauppaan ja teollisuuteen, laulun ja tanssin suosiminen, uskollisuus vanhaa juurtunutta hallitsijahuonetta kohtaan, ynnä harraskatolinen mieliala.
"Baijerilaiset eivät pidä väliä kauppiaista, sen vuoksi eivät kauppiaatkaan tule heidän luokseen", sanoi eräs heikäläinen oppineensa. Vaikka Innin laakson ja Brennerin solan kautta kulkee tärkeä kauppatie, niin ei siitä huolimatta ylänkömaalla, Tonavan eteläpuolella, ainoakaan kaupunki kehittynyt melkoiseksi kauppapaikaksi. Regensburg, vanha rajalinnotus, joka harjotti Tonavalla itämaista kauppaa ja keskiajalla oli niin vilkas, että vielä tänä päivänä erästä Thüringiin vievää tietä sanotaan "Regensburgin tieksi", menetti piankin kauppamahtinsa Schwaabin kaupungeille, etupäässä Ulmille, Augsburgille ja Nürnbergille. Maanviljelys ja karjanhoito ovat vanhastaan olleet Baijerilaisten toimeentulon pohja ja valtiontaloudenkin varsinainen perustus. Baijerin talonpoika joutuu hyvin vähän tekemisiin muun maailman kanssa. Sen vuoksi ei hänen talossaankaan ole niin paljon akkunoita kuin frankkilaisen talossa, ja akkunat ovat useinkin niin pieniä, että melkein näyttävät ampumareijiltä. Kaupungeissa baijerilainen ei yleensä mielellään asu. Suurempia kaupunkiyhteiskuntia on Baijerilaisten maassa vähän. Heidän lukuisien jokiensakin laaksoissa on vähän kaupungeita; syyt siihen ovat etupäässä luonnonmaantieteelliset, niinkuin jo olemme nähneet. Asutus on verraten harvaa, tilaa on Baijerilaisten maassa vielä kauttaaltaan enemmän kuin Keski-Saksassa, pellot ovat Keski-Saksan vainioihin verraten ylen laajat.
Mutta vaikka kansalta puuttuukin kaupallista vilkkautta, niin suosii se kuitenkin hauskaa elämää, leikkejä ja tansseja ja muuta rattoa. "Schuhplatteln" (eräänlainen kansantanssi) on vanha taito, jota yhä vielä mielellään harjotetaan, usein sitran säestyksellä. Vielä suositumpaa on "Schnadahüpfl", joka on nimensä saanut leikkuutyötä muistuttavista liikkeistään. Baijerilaiset ovat tunnetut iloisista kansanlauluistaan, joista monet ovat levinneet kautta Saksan. Alpeilla on joikuminen (jodlaus) joka paimenen taito. Mutta kaikkein iloisinta on elämä kansanjuhlissa. Lokakuun alussa itse pääkaupungissa, Münchenissäkin kaikki nuoret ja vanhat lähtevät kaupungin ulkopuolelle Therese-niitylle, jossa silloin raikuu vallaton riemu ja nautitaan suunnattomat määrät ohran mehua. Ennen vanhaan olivat Saksilaiset suurimpain juomarien maineessa ja heidän oluensa oli laajimmalti tunnettu. Tätä nykyä sitä vastoin ovat Baijerilaiset parhaat oluenpanijat ja suurimmat juopot. Vatsaa retikalla kiihotetaan, jotta siihen mahtuisi enemmän tätä mielijuomaa. Kapakkain komeudesta baijerilainen viis välittää, kunhan vain olut on pätöistä. Sananlasku sanookin, että baijerilainen kestää vaikka mitä, vaikka kiirastulen, kunhan vain saa olutta.
Münchenissä puhkesi v. 1844 ilmi kapina vain siitä syystä, että olutkannun hintaa oli ylennetty pari penniä, ja asukkaat paikalla rauhottuivat, kun oluen hinta laski ennalleen. Se baijerilainen, jota hyvä haltija kerran kehotti ilmaisemaan kolme toivomusta, pyysi ensinnä "kylläkseen olutta", sitten vielä "riittävästi rahoja oluen juontiin" ja kolmanneksi, vähän aikaa tuumittuaan… "vielä vähän olutta". Saksassa on kaikkiaan humalan viljelyksessä 35,000 hehtaaria maata ja tästä alasta tuli yksin Baijerin osalle 25,000 heht., ja 70 miljonasta hehtosta olutta, jotka koko Saksa valmistaa, tulee Baijerin osalle 17 1/2 miljonaa. Münchenissä v. 1903 valmistettiin yli 3 miljonaa hehtolitraa olutta ja pääkaupunki itse joi tästä määrästä enemmän kuin puolet. Mutta baijerilaisen ruoankin tulee olla ravitsevaa, ja siitä syystä hän onkin punakka ja verevä, vaikka vartaloltaan lyhyenläntä, harteikas ja jäntevä. Yleensä Baijerilaiset ovat hitaanlaisia, mutta siitä huolimatta heissä asuu paljon liikaa voimaa, jota he mielellään osottavat kirkollisissa juhlissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa. Tappelut ovat hyvin tavallisia, ja nyrkkiraudan käyttämisessä Baijerilaiset ovat mestareita. Baijerilainen laulu sanookin:
"A Büchsel zum Schiessen und an Stossring zum SchlagnUund a Diandl zum Lieben muss a frischa Bua habn."
(Pyssy ampuakseen ja nyrkkirauta lyödäkseen ja tyttö lempiäkseen pitää reippaalla pojalla olla).
Nyrkkirengasta käytetään taidolla ja tuntuvasti. Voittaja koristaa aina hattunsa höyhenellä kylän kaunottaren silmäniloksi ja tyttöjen sananparsi puolestaan sanoo: "Koa Feda am Huet, der Bua is net guet" (Tuon pojan hatussa ei ole sulkaa, hänestä ei ole mihinkään). Kuta enemmän pojan hatussa on sulkia, sitä tervetulleempi hän on tyttöjen akkunan alle. Leikkipuheisiin ei baijerilaisen luonto muuten taivu; sitä paremmin hän viihtyy tutunomaisessa juttelussa olutkannun ääressä. Siinä baijerilainen sulaa ja avaa sisunsa. Säätyerotus on Baijerissa yleensäkin paljon pienempi kuin Pohjois-Saksassa ja olutpöydän ääressä se kokonaan katoo. Olutkannujen ääressä ihminen näkee vain ihmisen. Sen vuoksi kapakassa kaikki istuvatkin kirjavassa sekamelskassa, ei korkeinkaan virkamies häpeä kallistaa lasiaan samassa pöydässä kuin halpa työmies.
Mutta kuitenkin baijerilainen kunnioittaa esivaltaa suuresti, ja varsinkin on hänen uskollisuutensa hallitsijahuonetta kohtaan vanha ja koettu. Harvoin hän on kapinoinut vallanpitäjiä vastaan, vaikka Baijerinkin talonpoika on saanut raskaasti tuta aatelin sorron. Maansa puolesta on baijerilainen talonpoika monasti urhoollisesti taistellut, vaikka Baijerilaisilla ei olekaan ollut eteviä kenraaleja, sen enempää kuin valtiomiehiäkään.
Baijerin kansa pitää sitkeästi kiinni vanhoista tavoistaan. Siellä ovat vielä Alppien juurella säilyneet nuo keskiaikaiset kärsimysnäytelmätkin, joissa rahvas itse esittää kuvia Vapahtajan elämästä. Baijerilaiset ovatkin harraskatolisia, uskonpuhdistus ei ole saanut heidän maassaan jalansijaa. Kirkon koristelemisesta pidetään hyvää huolta, sille lahjotetaan maata ja tavaraa, melkein aina tapaa naiset neulomassa joko uusia lippuja, joita kannetaan kirkollisissa juhlasaatoissa, taikka messupukuja. Uusia erakkomajoja, kirkkoja ja kappeleita rakennetaan yhä mäille ja vuorille, vaikka niitä ennaltaan on laaksoissakin liian paljon. Mutta kirkosta pidetäänkin niin hyvää huolta, että koulu saa jäädä vähemmälle. Koulunopettajain täytyy yhä vieläkin tulla toimeen kovin huonoilla palkoilla. Kun talonpoika kuollessaan tekee testamenttinsa, niin hän aina muistaa kirkkoa, mutta koulua ei muista yksi tuhannesta.
Kirkko vallitseekin Baijerissa koko yleistä elämää. Jo pääkaupungin, Münchenin ("Munkkilaisen"), nimi on kuvaava. Tiedettä ja taidetta on hyvin myöhäisiin aikoihin saakka harjotettu ainoastaan sen verran, kuin katolinen kirkko ja harrasuskoiset ruhtinaat ovat sitä sallineet. Kirjallisuus kukoisti melkein yksinomaan kirkollisella pohjalla. Vaikka kansa niin mielellään laulelee ja lauluja rakentaa, niin ei sitä vastoin taidekirjallisuus ole Baijerissa viihtynyt, Baijerin runoilijat ja kirjailijat yleensä eivät ole tunnettuja kotomaansa rajain ulkopuolella. Parhaiten menestyvät tässä kirkollisessa ilmakehässä maalaus ja kuvanveisto. Pyhimyskuvien puusta leikkaaminen, freskojen maalaus, lasimaalausten valmistaminen kirkkoihin ja kappeleihin olivat kirkonmiesten mieleisiä taiteita ja niitä he pyrkivät edistämään. Vanhimmat Saksassa tavattavat lasimaalaukset, jotka ovat 10:nneltä vuosisadalta, ovatkin sen vuoksi Tegernseen luostarissa, eikä "kuolemantanssin" esityksiä ole missään niin taajassa, kuin Baijerien heimon asumilla alueilla Alpeissa. Soitantoakin piispat ja ylimystö uutteraan edistivät. Mutta vapaata tutkimusta sitä vastoin kaikkialla estettiin ja hyvin vähän tehtiin kansan henkisen tietovaraston korottamiseksi. Kaikenlaiset taikauskot säilyivät sen vuoksi Baijerissa kauemmin kuin missään muualla Saksassa, ja vielä tänä päivänä tämän taikauskoisen rahvaan kesken elää paljon taikauskoisia tapoja. Pyhimystaruja ja kertomuksia ihmeistä halusta kuunnellaan. Tavallisen baijerilaisen mieleen ei edes juolahda epäillä näitä kertomuksia. Ihme onkin uskon rakkain lapsi. Maan sananparsistakin selviää, missä ilmapiirissä täällä eletään. Baijerilainen sanoo nopeaan liikkuvasta esineestä, että se juoksee kuin "Isä meidän", tarkottaen sillä rukousnauhan nopeata rukoilemista, ja rapajuoposta hän sanoo, että hän "juo kuin temppeliherra". Oluthumalankin eri asteet erotellaan kirkollisilla vertauksilla. Aivan vähäisestä alkavasta humalasta sanotaan, että se on "jesuiittahumala", mutta kovasta humalasta, että se on "kapusinihumala". Mutta vanhoja pakanallisiakin tapoja on säilynyt, vaikka ne ovat melkoisesti muuttuneet kirkon vaikutuksesta. Monta nykyistä kirkollista taikaluuloa johtuu suorastaan pakanuuden aikaisista käsityksistä.
Suurimpana syynä siihen, että kansansivistys on niin hitaasti edistynyt, on Jesuiittain veljeskunta, joka kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilta on hallinnut maan valistusoloja, vallinnut sekä Ingolstadtin että Münchenin yliopistoja ja koettanut ituunsa tukahuttaa kaikki korkeammalle tähtäävät valistuspyrinnöt. Semmoisten miesten, jotka eivät tahtoneet luopua vapaasta vakuutuksestaan, täytyi lähteä maasta pois. Kun sen vuoksi kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla Münchenin tiedeakatemia perustettiin, niin täytyi erityisellä lailla säätää, että akatemian julkaisut olivat vapaat jesuiittain tarkastuksesta, koska muutoin akatemiaan ei olisi saatu oppineita. Vasta siihen aikaan nuori benediktiniläismunkki uskalsi ehdottaa, että Lutherin kirjottamaa keskisaksan kieltä aljettaisiin Baijerissakin kirjakielenä käyttää. Siihen saakka baijerilaiset kirjailijat olivat käyttäneet rahvaan kieltä sinään. Mutta ellei samaan aikaan Saksan kirjallisuus olisi Keski-Saksassa kohonnut suurien runoilijain kautta niin kauniiseen kukoistukseen, niin tuskin Baijerin hallitus olisi kehotusta noudattanut, vaan Baijerilla olisi ehkä vielä tänä päivänä yläsaksalainen puhekielensä kirjakielenä. Vasta kun Jesuiittain veljeskunta 1773 muodollisesti lakkautettiin, paranivat asiat. Ja yhdeksännellätoista vuosisadalla taiteiden ja tieteiden harrastus vihdoin pääsi Münchenissä elpymään siihen määrään, että sitä nykyään sanotaan "Pohjolan Atheenaksi", etupäässä erinomaisen runsaitten taidekokoelmiensa ja palatsiensa vuoksi. Mutta yleiseen sanoen pitää paikkansa erään kirjailijan lausunto, että "Baijerilaiset ovat reipasta, kunnollista ja rattoisaa kansaa, mutta ei heistä ole tiedemiehiksi eikä taitelijoiksi. Kun baijerilainen on kunnolla hoitanut peltonsa taikka käsityönsä päättänyt, virkansa toimittanut, niin hän mieluimmin heittää huolet ja nauttii elämästä. Hän lähtee silloin oluttupaan ja on hidas sieltä eroamaan. Vähänpä hän silloin välittää henkisistä riennoista."
Hallituksen toimesta on kuitenkin valistuksen asia viime aikoina paljon parantunut ja alemmankin kansan keskuuteen koetetaan kylvää tiedon siemeniä, koska tietämättömän kansan on aineellisellakin alalla vaikea pysyä aikansa tasalla.
Allemannien eli Schwaabien heimo asuu siinä kauniissa maassa, joka käsittää Rheinin, Tonavan ja Neckarin lähteitten väliset alueet. Tähän heimoon kuuluvat saksaa puhuvat Sveitsiläiset, Elsass-Lothringin saksalaiset asukkaat, Badin ja suurimmaksi osaksi Württembergin väestö, ynnä osa Baijerin asukkaista. Tästä maasta on kohonnut kokonaista viisi hallitsijahuonetta: Hohenstaufit, keskiajan mahtava keisarisuku, Welfit, jotka aikanaan hallitsivat koko Pohjois-Saksaa ja vielä Baijeriakin melkein itsenäisinä, Habsburgit, jotka yhä vielä ovat Itävallan valtaistuimella, Hohenzollerit, jotka nykyään hallitsevat sekä Preussiä että koko Saksaa, ynnä Zähringit, jotka lähes vuosituhannen vallitsivat Schwaabia sukumaanaan ja nykyään istuvat Badin valtaistuimella.
Tässä maassa kehittyi jo roomalaisaikana edistyneempi kultuuri kuin muualla Germaniassa, Ylä-Rheinin laaksoa lukuun ottamatta. Kansa on lahjakasta ja sen vuoksi kukoisti täällä aikaisimmin runouskin. Tristanin ja Isolden hehkuva rakkauslaulu on Allemannien keskuudessa runoiltu. Ritariaikain runoutta viljeltiin varsinkin Bodenjärven rannoilla. Allemannien alueella "mestarilaulukin" syvimmälle juurtui. Sitä harjotettiin suurella innolla Augsburgissa ja Ulmissa, Strassburgissa ja Kolmarissa, Freiburgissa ja monessa muussakin kaupungissa, ja tämä laulu pysyi sitkeästi hengissä. Ulmissa se sammui vasta v. 1839, Memmingenin kaupungissa, Allgäussa, v. 1852. Uudemman ajan runoilijoista olivat Wieland ja Schiller kotoisin Württembergistä. Tunnettu ballaadirunoilija Uhland oli schwaabilainen. Useimmat kuvaustaiteetkin täällä, jossa kultuuri oli niin vanha, kehittyivät ennen kuin muualla Saksassa. Useat Saksan etevimmistä ajattelijoistakin, Hegel muun muassa, ovat näiltä seuduilta syntyisin. Ruutia ensinnä käytettiin suuremmassa mitassa Schwaabin kaupungeissa. Uskonnollisellakin alalla on Allemannien syvällinen ja samalla kuitenkin vilkas henki itsensä ilmaissut, sillä vaikka tämä maa onkin lähempänä katolilaisuuden pesäpaikkoja kuin esim. Frankki, niin on Allemannien kesken siitä huolimatta uskonpuhdistus melkein kauttaaltaan voittanut katolilaisuuden, jopa vapaassa Sveitsissä pukeutunut uuteen itsenäiseen muotoonkin.
Kaikenlaiseen ansioon on tämä heimo aina osottanut halua. Varsinkin se on jo vanhastaan käynyt vilkasta kauppaa. Vanha sananlaskukin vielä hokee, kuinka kautta maailman Ulmin raha kävi. Sveitsiläisillä ei ollut tavaraa myydä, mutta he sen sijaan palkkautuivat milloin millekin maalle sotamiehiksi, ja vielä tänä päivänä pitää paavi sveitsiläistä henkivartiota. Augsburg ja Ulm olivat keskiajalla mahtavia kauppakaupunkeja. Siellä vaurastuivat keskiajan Saksan rikkaimmat rahaylimykset, siellä perustettiin ensimäiset puutarhat ja hedelmäpuistot, mehiläishoito ja viininviljelys pääsivät voimaan aikaisemmin kuin monessa muussa osassa Saksaa. Kun pyhä Columbanus v:n 400 vaiheilla saapui tähän maahan, niin oli olut vielä ylinnä ja sitä uhrattiin Wodanillekin. Mutta pian täytyi sen väistyä rypäleen viljelyksen edestä, johon syvät virranlaaksot ovatkin erinomaisen soveliaita. Omituisuutena on vielä mainittava, että tällä alueella ensinnä ovat kehittyneet ne äännemuutokset, joitten kautta saksan kieli on aikain kuluessa kehittynyt nykyiseksi kirjakieleksi. — Schwaabissa on säilynyt monta ikivanhaa tapaa, jotka muualla Saksassa jo ovat hävinneet, kuten kiekon heittäminen, jota vanhain asiakirjain mukaan tiedetään ainakin jo ensimäisen vuosituhannen vaihteessa harjotetun, raskaitten kivien heittäminen ynnä paini. Schwaabilaiset ovat voimallista kansaa. Mutta vähemmän kuin missään muualla tapaa Schwaabissa vanhaa saksalaista rotua vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Siellä ei ole omaa rakennusmallia, kuten Saksissa ja Frankissa, vaan on Allemannien maassa paljon erilaisia rakennusmalleja käytännössä. Kaikki tämä johtuu siitä, että tämä osa Saksasta on kautta aikain ollut enimmän alttiina vieraille vaikutuksille.
Thüringiläiset.
Muuan kirjailija lausuu Thüringiläisistä: "He ovat vilkasta, hyvänluontoista kansaa, ilomielisiä, vähään tyytyväisiä, kohteliaita, uutteria ja yritteliäitä, mutta eivät he ole kovin kestäviä. He ovat taipuisia, mutta eivät kovin vakavia yrityksissään. He ovat paremmin puheliaita kuin uutteria ja kovin kärkkäitä omaksumaan kaikkea vierasta." Tapaamme siellä sekotuksen pohjois-saksalaista valppautta ja etelä-saksalaista herttaisuutta, slaavilaista elämänhalua ja saksalaista herkkätunteisuutta. Tunteella on yhtä paljon sananvaltaa kuin tahdollakin. Jos on totta, että kukkaset ja laulut ovat tunteen mittakaavoja, niin voi Thüring kilpailla Saksan kaikkien muitten maitten kanssa. Sillä Thüringissä erityisesti suositaan kukkien hoitoa, melkein joka talon edessä on pieni kukkatarha. Soitanto on niin suosittua, että sananlaskun mukaan aina kahdessa talossa soitetaan kolmea viulua. Konsertteja ja tanssitilaisuuksia on tuhka tiheään, ei tanssita ainoastaan huoneissa, vaan ulkona kedoillakin. Thüringissä jos missään seuraelämä on vilkasta. Kansalla on jos minkälaisia huvitilaisuuksia, kansanjuhlia, kirkollisia juhlia, urheilujuhlia ja laulujuhlia, joissa vietetään iloista elämää. Keilan heittäminen on niin suosittua, että sitä teilläkin harjotetaan, ja tien vieressä kärvennetään hiilitulessa thüringiläistä paistinmakkaraa. Varsinaista kansallisruokaa ovat perunakokkareet, mutta piirakkaitakin mielellään leivotaan, varsinkin juhlatilaisuuksissa. Vuoristossa on seutuja, joissa köyhyys on mitä suurin. Jo keskiajalla oli käypä latinalainen sananlasku, että Thüringissä oli paistettu sillikin herkkua. "Yhdestä sillinpäästä valmistettiin viittä ruokaa." Peruna on tärkein ravintoaine. Perunoista sanoo toinen sananlasku, että niitä syödään "aamulla pyöreinä, päivällä huttuna, illalla viipaleiksi leikattuina, ja siinä pysytään, sillä se on terveellistä." Liikuttavan pienet ovat varsinkin vuoristossa väestön elämänvaatimukset. Mutta vaikka vuorelaiset ovatkin tottuneet niin vähällä toimeen tulemaan, niin luonto on siitä huolimatta heille suonut mitä iloisimman mielen ja kotiseutunsa kauneuden ymmärryksen. Thüringiläinen ei ylenmäärin välitä omaisuudesta eikä murehdi tämän maailman rikkauksia, kunhan hänellä on edes sen verran, että nipin napin toimeen tulee. Lapset tavallisesti jo hyvin aikaiseen alkavat ansaita tehtaissa, taikka ovat apuna kotiteollisuudessa. Laululintuja visertelee joka mökissä, jopa toisissa monet häkit. Pojat ja tytöt laulavat kilpaa peipposten kanssa. Iloisina he juhla-aattona vaeltavat pitkin kylän kujia ja laulavat täydestä sydämestään: "Minulle yksikaikki, onko rahoja, vai eikö" ('s ist mer alles eins, 's ist mer alles eins, ob ich Geld hab' oder habe keins.) [Niinkuin lukija tästä näkee, emme osanneet aivan oikeaan, kun sanoimme Thüringerwaldin olevan jyrkkänä erona Etelä-Saksan herkemmän ja runollisemman ja Pohjois-Saksan arkiluontoisemman rahvaan välillä. Tämä raja todellisuudessa kulkee pohjoisempana.] Thüringiläiset ovatkin hyvällä syyllä herttaisuuden maineessa. Preussilaisten jäykkyys on siellä vihattu, keveämpää ja taipuisempaa menettelyä heidän maassaan suositaan. Helppo on muukalaisenkin saada siellä tuttavuuksia ja päästä tutunomaiselle kannalle, helposti ruvetaan toisiaan sinuttelemaan. Mutta on toiselta puolen totta, etteivät ystävälliset sanat aina käy yhteen tekojen kanssa, ja että suu usein puhuu semmoista, johon sydämellä ei ole mitään osaa.
Thüringiläiset ovat erinomaisen toimeliasta kansaa. Harvoissa vuorimaissa on niin monipuolisesti kehittynyt teollisuus, kuin Werran ja Elsterin välisillä vaaroilla. Kolmasosa Saksanmaan posliinitehtaista on tällä alalla. Toiset niistä ovat jo hyvin vanhoja. Niitten perustamista edisti varsinkin puun halpuus ennen aikaan, jolloin ei vielä hiiltä käytetty tähän teollisuuteen. Lasiteollisuus tuli Thüringiin Böhmerwaldista. Leikkikalujen valmistaminen taas saapui Nürnbergistä kauppiaitten mukana, jotka kulkivat Leipzigin markkinoille. Vuoriston eteismaa on vilkasta teollisuusaluetta.
Rheinin seutujen jälkeen on Thüring saduista rikkainta. Varsinkin Brockeniin liittyy lukemattomia tarinoita, Hörselbergiin niinikään, niinkuin olemme jo aikaisemmin maininneet.
Valtiollisten olojensa puolesta on Thüring sen puolesta omituista, että siellä on säilynyt suurin luku pikkuvaltioita, jäännöksenä keski-ajan hajanaisista valtiollisista oloista.
Entisiä ja nykyisiä slaavilaisia kansoja.
Olemme Saksanmaan alkuvaiheista selkoa tehdessämme maininneet, että germanit tosin siihen aikaan, kuin heidän varsinainen historiansa alkaa, asuivat koko sillä alalla, joka nykyään kuuluu Pohjois-Saksaan, mutta että he kansainvaelluksen aikoina osaksi luopuivat näistä vanhoista maistaan, aina Elbeen ja sen syrjäjokeen Saaleen saakka lännessä, ja että pois vaeltaneiden heimojen sijaan saapui slaavilaisia. Toisen vuosituhannen ensimäisellä vuosisadalla Saksalaiset alkoivat uudisasutuksen kautta vallottaa takaisin näitä menetettyjä maita ja suureksi osaksi siinä onnistuivatkin. Keskellä nykyistä saksankielistä asutusta on siellä täällä säilynyt meidän aikoihin saakka pieniä tähteitä noista entisistä slaavilaisista heimoista, suurimmasta osasta sitävastoin vain nimi tai hämärä muisto. Ainoastaan Puolalaiset ovat säilyttäneet kansallisuutensa ja heitä vastaan kansallisuustaistelu yhä vielä jatkuu, vaikka epätietoisella menestyksellä.
Slaavilaisen asutuksen ollessa laajimmillaan asuivat Saalen ja Oderin välillä Berlinin seuduille saakka pohjoisessa, Erzgebirgeen ja Lausitzin vuorimaahan saakka etelässäSorbit, joitten jäännöksiä Lausitzin nykyiset Vendit ovat. Heidän pohjoispuolellaan Itämereen saakka asuivatLatitsit eli Viltsit ja Obotritit. Saksalaiset nimittivät näitä kansoja jo vanhastaan yhteisellä nimellä Vendeiksi, mutta slaavilaiset itse eivät tätä nimitystä tunne heimo- sen enempää kuin rotunimenäkään. Sorbien ja Viltsien itäpuolella asui Puolalaisia. Nykyisen Saksan koillisessa kolkassa, Niemenin ja alisen Weichselin välillä sekä Itä-Preussissä, asui kaksi liettualaista kansaa,Preussiläiset ja Liettualaiset, joitten jäännöksiä yhä vieläkin elää.
Liettualaisia, jotka ennen olivat lukuisa kansa, elää Saksanmaan rajoissa enään vain puoliväliin toistasataatuhatta henkeä. Tämä kansa, joka kielitutkimusten osotuksen mukaan on ammoisina aikoina ollut Suomalaisten lähin naapuri, jolta Suomalaiset ovat saaneet paljon sanoja, ehkä runoaiheitakin ja kanteleen, on sekä Saksalaisten että Puolalaisten sorrosta huolimatta suuressa määrin säilyttänyt kansallisuutensa, erinomaisen runollisen luonteensa, kielensä, vanhoja pukujaan ja tapojaan. Se on ryhtynyt omaa kirjallisuuttakin luomaan, vaikka sitä tässä työssä, Saksassa samoin kuin Venäjälläkin, kohtaavat ainaiset vastukset viranomaisten puolelta. — Liettualaiset eivät ole slaavilaista kansaa, vaan itsenäinen osa indo-europpalaisesta kansaryhmästä.
Lausitzissa on meidän aikoihin säilynyt pieniä tähteitä Vendejä, eli oman nimityksensä mukaan Sorbeja, jotka ovat puhtaita slaaveja. Heidän lukunsa nousee tuskin sataantuhanteen henkeen. He elävät saarekkeena saksankielisen väestön keskellä, jonka sukujuuri kuitenkin suureksi osaksi liene slaavilaista, vaikka kieli onkin muuttunut.
Näiden Sorbitähteitten pesäpaikka on Spreewald, se rämeseutu, jonka Spree lukemattomine putaineen muodostaa Berlinin kaakkoispuolella. Asuinpaikkainsa pääsemättömyyden vuoksi tämä kansantähde on voinut puoliaan pitää yleistä saksalaistuttamista vastaan. Sitä on kuitenkin vielä etelämpänä kuivillakin mailla, varsinkin Kottbusin kaupungin seuduilla. Melkoisessa määrin ovat tämän maata viljelevän kansan olot mukautuneet ympärillä asuvain Saksalaisten olojen mukaisiksi, vaikka ne ovatkin yleensä säilyneet vanhanaikuisemmalla kannalla.
Vendit eli Sorbit ovat iloista, seuranrakasta kansaa, niinkuin yleensäkin slaavit. Heidän puheliaisuutensa, kisahallinsa on yleiseen tunnettu. Keskenään kansa vielä puhuu vanhaa slaavilaista kieltään, mutta melkein kaikki osaavat jo saksaakin. Koulu on kauttaaltaan saksalainen, ainoastaan ensimäinen, alkeisopetus tapahtuu lasten omalla kielellä ja uskonnon opetus korkeimmillakin luokilla. Jumalanpalvelus tapahtuu osaksi rahvaan omalla, osaksi saksan kielellä. Ajan kysymys vain on, koska tämä kansantähde kokonaan saksalaistuu. Paitsi koulua edistyttää saksalaistuttamista varsinkin asevelvollisuus.
Paremmin pitävät Puolalaiset puoliaan. Heidän lukunsa on siksi suuri, kansallistuntonsa niin valpas ja yhteys Venäjän ja Itävallan Puolalaisten kanssa yhä vielä siksi vilkas, etteivät Saksalaiset suurista ponnistuksistaan huolimatta ole voineet heidän kansallisuuttaan hävittää.
Mutta heillä onkin takanaan suuri historia. He ovat olleet itsenäistä kansaa, hallinneet valtakuntaa, joka aikoinaan ulottui Itämerestä Mustaanmereen saakka, olleet koko länsimaisen sivistyksen etuvartijoita sekä mongooleja että Turkkilaisia vastaan. Kovat kohtalot, vaikea maantieteellinen asema kehittyväin suurvaltain välissä, murtivat Puolan itsenäisyyden. Mutta kansallisuuttaan Puolan kansa yhä sitkeästi puolustaa Saksassa, samoin kuin Venäjällä ja Itävallassakin. Siinä asiassa ovat ylhäiset ja alhaiset yksimieliset, räikeistä yhteiskunnallisista epäkohdista huolimatta.
Puolalaiset ovat yhä vielä suuri kansa ja asuvat, valtiollisesta jaosta huolimatta, yhtenäisessä kappaleessa. Heidän lukunsa nousee kaikkiaan 17 miljonaan. Tästä määrästä asuu Saksanmaan rajoissa noin 3 miljonaa, varsinaisia Puolalaisia 3,300,000, sekä pari pientä puolalaista kansantähdettä, Länsi-Preussissä 100,000Kassubia, Itä-Preussissä 150,000Masuria.
Hävittääkseen nämä 3 1/2 miljonaa Puolalaista on Saksan hallitus käyttänyt satoja miljoneja markkoja. Rahoilla vähitellen ostetaan Puolalaisilta maita ja näihin maihin tuodaan saksalaisia uudisasukkaita. Mutta Puolalaiset ovat tähän saakka melkoisella menestyksellä pitäneet puoliaan tätä järjestelmällistä hävitystyötä vastaan. Sitä myöden kuin Saksalaiset ovat valtion rahoilla ostaneet puolalaisia taloja, sitä myöden Puolalaiset ovat ostaneet toisia maita saksalaisilta. Heille on tässä taistelussa ollut suurena apuna se seikka, että saksalaisesta maanviljelysväestöstä alkaa olla puute, koska nopeaan kasvava teollisuus nielee niin suunnattomasti voimia. Puolalaisten kesken sitä vastoin, joiden sivistys on alhaisemmalla kannalla, on maanviljelys yhä vielä melkein koko kansan elinkeino.