Samanlaista on vanha Frankin maakunta, jonka läpi Fichtelgebirgestä alkava Main virtaa parhaan osansa. Bambergista saakka tämä ihanteellisesti muodostunut joki puhtaine uomineen, ylävine rantoineen, selvine väylineen juoksee mäkimaitten kautta, jotka ovat Saksanmaan hedelmällisimpiä ja lämpöisimpiä. Jaloimmat hedelmäpuut, viiniköynnös ja vihannekset menestyvät täällä, maa on kauttaaltaan viljeltyä, ikäänkuin laaja väkirikas puutarha. Joki välittää mitä vilkkainta liikettä, vaikka sen pitkät mutkat melkoisesti pidentävätkin matkoja.
Main on Rheinin syrjäjoista suurin, se tuo pää virtaan kolmannen osan Rheinin koko vesimäärästä. Mutta sen vedenkorkeus ei ole yhtä tasainen, kuin Alpeilta alkavan päävirran, vaan vaihtelee melkoisesti vuodenaikain mukaan. Mainin kaunein osa on Wertheimin ja Aschaffenburgin välillä, jolla matkalla joki kiertää metsäistäSpessartia.
Mainin ja Neckarin jokialuetta rajottaa etelässä vuorimaisema, joka tällä puolella erottaa Rheinin vedet Tonavan vesistöstä. Se on kokoomuksensa puolesta Sveitsin Jura-vuoriston jatkoa, jonka vuoksi sitä Saksankin puolella nimitetään Juraksi. Mutta koska maakerrokset tässä osassa Juravuoristoa ovat laaka-asennossa, niin sitä sanotaanLaaka-Juraksi (Tafel-Jura), Sveitsin Juraa taas, jossa samanlaiset maakerrokset ovat poimuttuneet moneksi rinnakkaisselänteeksi, sanotaanPoimu-Juraksi (Falten-Jura). Mutta varsinainen kansannimitys kysymyksessä olevalle vuoristolle on Saksassa "Rauhe Alb", koska se maanlaatunsa vuoksi, vaikkeivät korkeudet olekaan varsin suuria, on Saksanmaan karuimpia osia.
Rauhe Alb.
Tämä vuoristo alenee Tonavaa kohti jotenkin verkalleen, mutta Mainin ja Neckarin puoleen sitä vastoin verraten jyrkällä reunalla. Maanlaatu on kauttaaltaan kalkkikiveä, ja se se on syynä vuoriston hedelmättömyyteen. Joet ovat siihen uurtaneet syviä rotkouomia. Laihoista laidunmaista, joita siellä täällä vilkastuttavat vanhat pyökit, kohoovat harmaat kalkkikivi-kalliot, ja etäällä toisistaan on suojaisissa laaksoissa pieniä vaatimattomia kyliä olkikattoisine taloineen. Hedelmäpuut eivät enää tahdo menestyä ylängöllä, kirsikkapuiden asemesta varjostavat kotipihlajat ja valkopihlajat maanteitä. Minne katseemme luomme, kaikkialla on vedenpuute silmiinpistävä, sadevesi kun nopeaan vajoo kalkki vuoren rakoihin, kummutakseen vasta vuoriston reunalla esiin lukuisina raikkaina lähteinä. Vuoriston reunoilla on sen vuoksi vettä runsaasti, joka kylällä on alati juoksevat kirkkaat kaivonsa, mutta ylämaalaiset saavat kuivalla ajalla käydä täältä alhaalta vettä noutamassa. Suurenmoisten, yleisillä varoilla rakennettujen pumppulaitosten kautta on kuitenkin Albinkin asukkaille viime vuosikymmenien kuluessa koetettu hankkia riittävästi vettä.
Alb on, samoin kuin yleensä tämänkaltaiset kalkkivuoret, täynnään suurempia ja pienempiä luolia. Merkillisimpiä on Charlottan luola lähellä Kaltenburgia, sen pohjalta kun on löydetty runsaasti luolakarhujen ja muitten ammoin sukupuuttoon kuolleitten eläinten luita, ynnä Achin laaksossa Hohenfelsin luola, jota löydetyistä työaseista päättäen käytettiin jääkaudella ihmisasuntona.
Mahtavana seinänä Alb alenee pohjoiseen päin. Laaksot, jotka ylämaassa ovat kapeita, leviävät reunaa lähestyessään, jotta niiden väliset vuoripalstat kapeina polvina juoksevat ulos lakeudelle. Toisinaan ovat nämä nokat eronneet aivan erillisiksi kalliopatsaiksi. Harva se kallionkärki, vuorenpatsas, joka ei täällä kantaisi laellaan vanhan linnan raunioita, ja muutamat näistä linnavuorista, etenkin Hohenstaufien ja Hohenzollernien, ovat Saksan historian muistorikkaimpia.
Näiden rivien kirjottaja joutui näköpaikkoja etsiessään eräänä kesäpäivänä korkean Rechbergin juurelle, lähelle Hohenstaufien linnavuorta; mutta harmaa pilvivaippa katkaisi Rechbergin jyrkän korkean keilan, niin että siitä näkyi ainoastaan metsäinen tyvi. Laelle ei siis yrittämistäkään. Viettäessäni aikaani miten taisin alemmissa maisemissa, ihaillen erinomaisen kauniita jalokuusikoita, joissa villi muratti kierteli runkoja, ihmetellessäni eteläisen kasvullisuuden muutakin runsautta, kuulin äkkiä tuolta ylhäältä pilvien seasta kellon soittoa, joka kutsui rukoukseen laakson asukkaita. Jonkun ajan kuluttua sadeilmakin hajautui, taivas selveni ja uljaan, ihanien lehtojen verhooman vuorenkeilan päältä katsoi alas laaksoon pienoinen kappeli. Mikä tunnelmarikas ilmestys! Hartaalla mielellä nousin tuonne korkeuteen pitkin kiemurtelevaa polkua ja eteeni levisi sieltä näköala, jonka muistorikkaampaa ei Saksassa monta. Tuossa edessäni kohosi se vuori, jolla muinoin seisoi keskiajan mahtavimman hallitsijasuvun kantalinna. Mutta ei mitään ole siitä säilynyt jälkimaailmalle. Ei kaarta, ei ovea, ainoastaan muodoton läjä köynnösten ja pensaitten verhoomia raunioita. Autiona, paljaana kohoo jalomuotoinen vuori hedelmällisistä maisemista, jotka sen juurta kiertävät, joissa lehtoja, puutarhoja, viljamaita, viinimäkiä vaihtelee, kyliä, kaupungeita ja kirkkoja loistaa joka poimusta. Selvällä säällä näkyy etäimpää etelästä Alppien luminen muuri, lännessä Schwarzwald ja jostain alanteesta vielä sitäkin etäämpää kappale Vogesien selännettä. Ainoastaan idässä rajottavat näköpiiriä Albin rosoiset reunat, ja lounaassa mahtava Staufen. Mutta Staufenin ja muitten Albikukkulain takaa loistaa Hohenzollernien, Saksan nykyisen keisarisuvun korjattu linna tornineen ja harjoineen.
Keskivuoriston maisemaluonne.
Olemme antaneet saksalaisen runoilijan kuvata keskivuoriston luonnonkauneutta, suokaamme nyt puheenvuoro tiedemiehelle. Ratzel kuvaa seuraavasti Saksanmaan keskivuoriston yleistä luonnetta:
"Joka selailee keskisaksalaista tai länsisaksalaista näkee kaikkialla samat lauhkeat aaltomuodot, huomaa samain piirteitten alati toistuvan vuoristotaustassa. Joka ei tunne maisemaimme luonnetta, luulee tätä sovinnaiseksi kuvaamistavaksi, mutta sitä se ei ole, vaan todellisuuden uskollista noudattamista. Niinpä Ylä-Rheinin laaksosta nähden Schwarzwald ja Vogesit monestakin paikasta ovat aivan toistensa näköiset ja Harz ja Thüringerwald kääntävät Unstrutin laaksoa kohti aivan samanlaisia harjanteita ja kukkuloita. Brockenin kukkulalla seistessämme tosin huomaamme olevamme laajalla maaholvilla, mutta muutoin emme koko vuoristosta näe muuta, kuin ylimäiset aallonharjat.
"Näissä vuoristoissa ovat jyrkimmät vastakohdat jo aikoja sitten tasautuneet, vaikka onkin siellä täällä jäänyt jäljelle syvä laakso tai jyrkkä kallionseinä. Leveitten maanselänteitten verkallinen kumpuaminen vaikuttaa, etteivät maisemat yleensä ole niin suuremmoisia, kuin vuorien korkeus meren pinnasta oikeuttaisi odottamaan. Kuinka vähitellen kohoomme alangon reunasta, esim. Leipzigin tai Hallen seuduilta, toiselle puolen Harziin, toiselle Erzgebirgeen. Hallen luona Petersbergin 240 metriä korkea kukkula toki osottaa vuoriston reunaa, mutta melkein huomaamattamme joudumme muutoin Saksin vuorimaahan. Aluksi näemme vain alankomaan pitkä aaltoja ja kynnyksiä yhä jatkuvan. Joku pieni rautatieleikkaus taikka maantien tunkeutuminen kahden tuskin kellonlasia jyrkemmin kohoavan mäen välille osottaa, että olemme tulleet vuorimaahan. Kahden nurmikaistaleen ja kahden kirsikkapuurivin reunustama viertotie johtaa puuryhmän luo, joka selväpiirteisesti kuvastuu taivasta vastaan; lehdon alas katsova sävy antaa ensimäisen vuorimaisemavaikutuksen. Keskivuoristossa leveyssuhteet ovat niin vallitsevat korkeussuhteihin verraten, ettei korkeampaa taustaa ensinkään esiinny maisemassa, joka taas on Alppimaisemien peruspiirteitä. Vaeltaessainme Harzissa, Thüringerwaldissa taikka Schwarzwaldissa näemme korkeimmat kukkulat vasta sitten, kun seisomme niitten juurella, eikä usein silloinkaan, vaan varsinainen kukkula piilee vielä kauvan aikaa sen pyöreäselkäisen maanaallon takana, joka on vuoriston perustus. Taikka näkyy se vain lakeudelta pitkän matkan päästä. Brockenia esim. ei täydelleen näy muuta kuin vuoriston ulkopuolelta, — lukuun ottamatta sen varjokuvaa, jonka laskeva aurinko luo kukkulan itäpuolella olevaan sumuseinään. Siitä johtuu, ettei vaellus näitten vuoristoitten laaksoissa tarjoa viehättäviä näköaloja ylöspäin tai alaspäin, vaan kukin laakson kohta sisältää omat luonnonkauneusaiheensa. 'Saksin Sveitsin' vihannat laaksonpohjat, Harzin purot, jotka läiskyvät ruskeilla, ikivanhoilla, sammalisilla granittikallioilla, Murgin laakson tai Bode-laakson jyrkistä rinteistä ulkonevat kalliopatsaat, Jura-vuoriston kellanvalkoisten ja harmaitten kallioitten ja vihantain laaksonpohjain ja taas Tonavan ja Altmühlin hidasten hohtavain vesipintain vastakohdat ovat kaikki ahdaspiiristä kauneutta. Näistä ilmiöistä vaeltaja ikäänkuin etsii korvausta siitä, mitä hänelle Alpeilla näköalat tarjoovat korkeudesta käsin. Siinä syy, miksi keskivuoriston maisemissa järvillä on niin suuri viehätysvoima.
"Niinpä keskivuoriston useimmat laaksot loivasti syvenevät, samaan laatuun, kuin niitten kahden puolen kukkulat ylenevät. Siitä johtuvat nuo loivarinteiset maljalaaksot, joissa keskivuoriston useimmat luonnonkauneudestaan tunnetut kaupungit ja kylät ovat. Noilla laaksoilla on kyllä varma ympärystänsä, mutta ne eivät kuitenkaan ole sulettuja. Näemme teitten kulkevan laaksoa reunustavain pyöreitten selänteitten poikki ulos lakeudelle taikka naapurilaaksoon. Puurivit osottavat joka suunnalle haarautuvia vainioteitä, ja usein ilmaisee vain maanaallon takaa kohoova savupatsas, että pian olemme laaksonreunauksen toisella puolella. Tosin ei ole puutetta syvistäkään laaksoista, jommoisia ovat Höllenthal Schwarzwaldissa, Saale-laakso Frankenwaldissa tai Bode-laakso Harzissa, ja juuri niitten seinämistä ulkonevat rohkeimmat kalliot, semmoiset kuin Kauriinpykälä tai Hevonporras. Yhtä ominaista kuin kukkulain tasottuminen on vuoristoillemme juuri se seikka, että rohkeimmat muodot esiintyvät niitten alaosissa. Vesi on aikaa myöten siirtänyt kalvavan ja riistävän vaikutuksensa yhä syvemmälle, ja niin ovat laaksot vuoriston nuorin osa, ja ne yhä vielä kasvavat syvyyttä ja etenevät vuoriston sisään päin.
"Vuoriston yläosissa jää rapautunut kivennäinen paikoilleen, ja sen vuoksi näyttävät meistä kokonaiset vuoristot, kuten esim. Fichtelgebirge, rauniokasoilta. Nuo tunnetut 'louhimeret' Fichtelgebirgessä, Odenwaldissa ja Harzissa ovat vain mitä pisimmälle ehtinyttä perstumista. Semmoisissa vuorimaissa kaikkialla kohoo ikäänkuin leivotuita pyöreitä tai laakoja graniittikukkuloita. Näemme ne kokonaan maan ja vihantain mustikanvarsien peitossa, ja siitä tiedämme ne vuoriksi, joiden kalliosisusta samoin on louhikoiden, rapautuneen kivennäisen ja humuspeitteen verhooma. Harvoin joku tieleikkaus uurtaa syvempiä maakerroksia, paljastamatta niistä suurempia tai pienempiä graniittipaasia. Kun muistamme, että ne ovat jäännöksiä vuoresta, jonka päältä ilma ja vesi ovat ikäänkuin pois kuorineet tuhansia metrejä vahvalta muita kalliokerroksia, niin näyttää meistä mahtavinkin 'louhimeri' vain ilman ja veden yritykseltä päästä tunkeutumaan lähemmäksi vuoriston varsinaista sisua. Fichtelgebirgen ja Odenwaldin graniitti-louhimeret, jotka ovat muodostuneet pyöreistä erinäisistä kallioista ja paasista, ovat kuitenkin aivan toisenlaiset, kuin ne hiekkurilouhikot, joita tapaamme useilla hietakivialueilla. Näissä näkyy aina selvään vanhan kerrostumisen suoralohkoinen rakenne, ja Vogeseilla on vanhoja linnanraunioita, joista on joskus hyvin vaikea sanoa, missä luonnon muuraus päättyy, missä muurarin latomus alkaa. Muurit ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni kallioon.
"Keskivuoristoa ei voida verrata Alppeihin, eikä tasaisesti kuluneeseen laakavuoreen syöpyneeltä laaksolta voi vaatia yhtä suurta muotojen vaihtelua kuin semmoiselta, joka kiertelee monijakoisen mäkimaan kautta. Keskivuoremme ovat semmoiset, kuin ikivanhan vuoriston tulee olla. Niitten tasaantuneet muodot ovat miljooneja vuosia taaksepäin ulottuvan kehityksen seuraus, ja tämä se niille toiselta puolen antaa tavallaan suurenmoisen ja kunnioitusta herättävän piirteen."
* * * * *
Laaka-Juran eteläpuolella tulemme Tonavan syvänteeseen, joka käsittää Alppien koko eteismaan aina Alppimuuriin saakka ja koko joukon aluetta joen pohjoispuolellakin. Tällä alueella on Tonavan eteläpuolella enimmäkseen hyvin yhtenäinen luonne, jonka syyn saamme myöhemmin nähdä, maisemain rakenteeseen tutustuessamme. Sen täyttävät Tonavan syrjäjoet.
Tonava.
Tonava kumpuaa maan sisästä Schwarzwaldin rinteillä, lähes 700 metriä meren pintaa korkeammalla. Vähäpätöinen on tämä valtajoki liekussaan, ei puroa parempi, se kiertelee, kaartelee, kaivelee vaatimattomana louhikoiden ja suurien kalliopaasien keskellä, toisin paikoin katoo maanalaisiin reikiin ja juoksee siellä lymyssä pitkät matkat, jopa alempana, ikäänkuin omasta suuresta tulevaisuudestaan tietämättä, lähettää salaa maanalaisen haaran alas Bodenjärveen ja Rheiniin. Laaka-Juran kohdatessaan joki on jo sen verran voimistunut, että on tämän esteen poikki kaivanut itselleen romantisen, puhdastekoisen rotkolaakson. Nämä maisemat, ja seudut tästä kappaleen matkaa eteenpäin, ovat Saksanmaan vanhanaikaisimpia. Vuoroin vanhoja metsiä, lehtoja, siellä täällä joku tuhatvuotinen uhripuukin, vuoroin rosoisia jylhiä vuoria, yksinäisiä autioita kallionkeiloja sortuneine linnoineen ja taruineen. Omituisella tunteella vaeltaja vertailee toisiinsa komeata rotkolaaksoa ja vaatimatonta nuorukaista, joka sen pohjalla levollisena matkailee kukkaista nurmipalstaa pitkin, ikäänkuin ei enää muistaisikaan suurtyötään.
Kalkkivuoristosta päästyään Tonava kappaleen matkaa virtaa suomaita, joilla joen pinta toisin paikoin on kohonnut ympäristöänsä korkeammalle, niinkuin ainakin lietteitä runsaammin kuljettavain virtain pinta laaoilla mailla. Sen uoma on tavallisella vedellä niin matalata ja soraista, ettei joesta vielä ole liikkeelle apua. Vasta ensimäisen Alppijoen saatuaan Tonava ikäänkuin herää ja huomaa, ettei se olekaan luotu toisten veronmaksajaksi, vaan määrätty mitä suurimpiin tehtäviin; kuljettamaan mereen enimmän osan Alppivuoriston vesistä. Ulmin kohdalla siihen touhuisena ja rapaisena liittyyIller, ja siitä pitäen Tonava jo kykenee aluksiakin kuljettamaan. Illerin jälkeen aina kauas Serbian rajoille saakka, vieläpä oikeastaan sitäkin edemmä Tonava nyt saa Alpeilta toisen syrjäjoen toisensa jälkeen, joiden rinnalla pohjan puolelta tulevat veronmaksajat,Altmühl, Nab, Regeny.m. ovat epäluotettavia ja vähäpätöisiä, aina Marchiin ja Unkarin Tiszaan (Theissiin) saakka. Iller,Lech, vuolasIsarja varsinkinInn, joka on vetevämpi ja vuolaampi kuin emäjoki onkaan, lisäävät Tonavan vesimäärää, niin että se Itävallan puolelle tultuaan on Rheinin vertainen kymi. Rajalla, Passaun luona, Tonavan vesimäärä on 30 kuutiometriä sekunnissa.
Tonavan oikea ranta on Ulmista eteenpäin suureksi osaksi alavaa maata, jopa suota, vasen ranta taas, jota Laaka-Jura saattelee aina Regensburgiin saakka, on korkeampaa. Regensburgista alkaen, jossa Tonava kääntyy matkansa varsinaista määrää, Mustaamerta kohti, sitä kulkevat jo suuretkin laivat. Mutta suuremman merkityksen Saksan laivaliikkeelle Tonava saa vasta sitten, kun uusi kanava Tonavasta Mainiin valmistuu. Vasemmalla rannalla saattelee virtaa nyt metsäinenBayrischerwald, Böhmerwaldinrinnakkaisvuori. Regensburgiin saakka on vasen ranta vanhanaikuisine kylineen ja kaupunkeineen asutumpi, siitä eteenpäin taas ovat tärkeämmät paikat järjestään oikealla rannalla, joka täällä on Baijerin rikkainta viljelysseutua.
Alppien eteismaa.
Alppien eteismaa, joka Tonavan laaksosta alkaen ulottuu Alppeihin saakka, on laaja ylätasanko, Kastilian ylätasangon jälkeen (800 metriä) Europan korkein. Sen keskikorkeus on noin 500 metriä (Münchenin korkeus 518 m), sen alhaisin kohta lännessä Lindau (400) ja idässä Passau (363 m). Tämä eteismaa siis koilliskulmasta vähitellen ylenee sekä Schwarzwaldia, että varsinkin Alppeja kohti, joitten juurella sen korkeus on noin 700-800 metriä. Sen vuoksi on mainitsemillamme Tonavan lisäjoilla hyvin kalteva uoma ja vinha vedenkulku. Laivaliikkeelle ne ovat siitä syystä sopimattomia ja niitten viljelysmerkitys kaikin puolin vähäinen.
Alppien eteismaa on enimmäkseen lakeutta, joka vain toisin paikoin vaihtuu aaltoilevaksi mäkimaaksi. Maanpinnan muodostumisen puolesta se suuressa määrin muistuttaa Pohjois-Saksan alankoa. Samoin kuin siellä samoin täälläkin on hietamaita, soran sekaisia savikolta, melkoisia soita ja löyhistä maalajeista muodostuneita harjuja. Lähempänä Alppirintamaa maa on kokonaan löyhäin kerrosten peitossa, vasta Tonavan puolessa ja sen syrjäjokien leikkauksissa paljastuu aluskallio. Pehmeät maakerrokset ovat, samoin kuin Pohjois-Saksan alangollakin, täynnään suurempia ja pienempiä kivilohkareita, mutta nämä eivät enää ole kotoisin Skandinaviasta, vaan Alpeilta. Pohjois-Saksan alangon yksitoikkoisuudelta näitä seutuja kuitenkin suuressa määrin turvaa Alppiseinä, joka etenkin kauempana etelässä on kaikkialla maiseman pohjana. Kuta lähemmä Alppien rintamaa etenemme, sitä vaihtelevammaksi, luonnonkauniimmaksi muuttuvat seudut. Maanpinta käy levottomaksi, mäet kohoovat, laaksot syvenevät, melkoisia järviä ilmestyy laaksoihin.
Iller, Lech ja Isar eivät vuolaan virtansa vuoksi edistä viljelystä, vaan pikemmin ovat asutuksen vihollisia. Korkeintaan ne palvelevat puutavaran lauttausta, mutta muutoin enemmän hävittävät kuin edistävät rauhan töitä. Tuskin ovat ne Alppisolista päässeet lakeudelle, niin ne kaltevaa, kivistä uomaansa pitkin, usein itse luomainsa sorasärkkäin päällä virraten, rientävät Tonavaa kohti, saaden usein aikaan turmiollisia tulvia. Usein ne käyttökelpaamattomine saarineen, hiekka- ja sorasärkkineen, umpisalmineen ja rämeineen anastavat kolme kertaa enemmän maata, kuin siivolla virraten tarvitsisivat. Toiset pysyvät tämän luontoisina aina suistamoonsa saakka ja ovat sen vuoksi saaneet kerrassaan autiomaaluonteen. Niitten rannoilla tavataan ainoastaan vähäpätöisiä kyliä, joissa lautturit matkoillaan poikkeavat.
Tämän luontoisia ovat joet varsinkin alaosallaan, mutta ylempänäkin ne pitkillä matkoilla karkottavat kylät ja viljelykset rannoiltaan. Tulvista ja laaksojen suomuodostuksista saa selityksensä, miksi koko Ylä-Baijerissä asutukset ovat vaaroilla ja korkeilla mailla. Keski- ja Pohjois-Saksassa vähäpätöisimmänkin joen varsilla useimmiten tapaa mitä kirjavinta elämää ja taajinta asutusta, mutta Ylä-Saksan joet sitä vastoin usein tuovat Alppien erämaaluontoa mukanaan kauas tasangoillekin ja vaikuttavat enemmän maisemansa yksinäisyyden ja omituisen kolkkouden, kuin hymyilevän viljelyselämän kautta luonnonystävän mieleen. Ei edes Inn ole näistä haitoista vapaa, vaikka se onkin soveliaampi laivaliikkeelle ja vaikka sen rannat ovat kuivemmat ja ilmanala leudompi ja viljelyskasveille ehtoisampaa, kuin Isarin ja Lechin. Ikivanha liike Alppien poikki Italiaan on Innin kyliin ja kaupunkeihin painanut omituisen leimansa. Tämä joki nimittäin leikkaa mahtavan laaksonsa kautta syvemmälle Alppeihin, kuin mikään muu joki, sen lähteet ovat jo aivan lähellä Ylä-Italian järviä.
Alppien rintama.
Ikäänkuin jättiläisten linnotuksen suunnattomat muurit ihmeellisine sakaroineen ja seinämineen, hopeanhohtavine huippuholvineen, kallionkielekkeineen ja jääpyramidineen Alppien rintama kohoo eteemme. Lukemattomat ja selittämättömät ovat Alppien yksityispiirteet, vuoristoryhmät, harjanteet, ylätasangot, ylhäiset vuorilaaksot, murtorotkot ja harjanteiden loveumat, mitä erilaisimmat muodoltaan, kooltaan, verhonsa ja väriensä puolesta. Missä muualla Europassa, missä koko maan piirissä kohtaisimme näin pienellä alalla näin paljon korkeita huippuja ja syviä laaksoja, metsäisiä ja ruohoisia esi- ja keskivuoria, suuria ja pieniä, pitkulaisia ja pyöreitä laaksoja, missä niin taajassa ristiin rastiin rientäviä kuohuvia jokia ja puroja, rotkoja, hautoja, äkkijyrkänteitä, pauhaavia koskia, missä niin paljon jyriseviä jääkoskia, sora- ja lumivirtoja kuin Alpeilla?
"Tosin on maanosamme muillakin mailla omituiset viehätyksensä, järvensä ja koskensa, mutta ei missään muualla vuoriston mahtavuuteen yhdy niin paljon vastakohtia. Silmää viehättää Alpeilla sekä vastakohtain että sopuisain sulautumisien hämmästyttävä runsaus, kuolleen ja elävän maailman, aution ja viljavan, vakavan ja kolkon luonnon, toiselta puolen lauhkean ja iloisen, toiselta hirmuisen jylhyyden vaihtelu. Nurmikot ja niityt ovat ikäänkuin silmän iloksi luotuja levon keitaita. Synkkäin jyrkkäin kallioseinämien vieressä hohtaa rattoisana tunturilaidun ihanine alppikukkineen tai voimallinen metsä vanhoine puineen, keskellä kolkkoja kallioerämaita ja paljaita vuoren raunioita, avaria, ainaisia lumi- ja jääkenttiä. Valon, värien ja muotojen ylenpalttisuus on kerrassaan häikäisevä. Katse vaeltaa pitkin vuorijonoja, jotka voimallisine aaltoviivoineen muodostavat mahtavan alppimaailman ensimäiset etuvarustukset, ja jää viimein lepäämään noille valkoisille, viileille huipuille, jotka etäimpänä taivaanrannalla rajottavat näköalan, tai vaahtoisen glacierivirran väkivaltaisille aalloille ja pyörteille, taikka kirkkaan alppijärven pinnalle. Missä muualla on noita ikuisesti nuoria, rohkeinta nuoruuden voimaa uhkuvia veitikoita, noita jäätiköiden synnyttämiä alppijokia, jotka pestyään vetensä kirkkaaksi alppijärven syvyyksissä vielä kaukana kotimaastaan ilahuttavat silmää smaragdiviheriäisillä aalloillaan? Missä alppijärvien vertaisia kuvastimia, joista taivasta tavottelevat vuoret heijastuvat jylhässä komeudessaan, joitten rantoja samalla koristavat kaupunkien, kauppalain, kyläin ja oivain maatalojen vilkkaat kiehkurat, taikka yksinäinen, ystävällinen alppimaja? Missä muualla kuin Alpeilla tapaamme tuota samaa, sanomatonta mielen ja kuvitusvoiman lumousta, joko niitä katselemme, kun ne uinuvat iltahämärän sinisissä autereissa, taikka loistavat aamu- tai iltaruskon väritulessa, tenhoten meitä hienoimmilla värihenkäyksillään, taikka auringon majoilleen mentyä kääntävät katsojaa kohti ylhäiset, kalpeat kasvonsa, jotka mykkinä ja äänettöminä korkeudestaan katselevat lepoon asettuvaa maailmaa?
"Tuosta saa selityksensä, miksi nämä mahtavat, ainaisesti työskentelevät luonnon työpajat, nämä maapallomme kehityshistorian suurenmoiset muistomerkit yhä vetävät puoleensa ihmisiä kaikista sivistysmaista ja heissä alati herättävät samaa hartauden ja kunnioituksen sekaista ihailua. Siitä saa selityksensä, miksi ne eivät tyydytä ainoastaan luonnonkauneuden ihailijaa, vaan myös tarjoovat tieteen ja taiteen harjottajille ehtymättömiä tutkimusaloja. Kilvan ja ilomielellä täällä työskentelevät oppineet ja taiteilijat, sekä ihmis- että maisemamaalarit, kivennäisoppineet, kasvitieteen tutkijat ja maantieteilijät, kansatieteen ja ilmatieteen harjottajat, sanalla sanoen melkein kaikkien maantutkimusta koskevain tieteitten edustajat."
Pohjoiset Kalkkialpit.
Ainoastaan pohjoisten Kalkkialppien rintama lähimpään vedenjakajaan saakka kuuluu Saksanmaan valtiolliseen kehykseen. Nähdäksemme tämän rintaman koko komeudessaan, voimme pistäytyä Münchenistä Röschenaun kukkuloille. Näemme silloin koko tuon kymmeniä penikulmia pitkän jonon Allgäusta aina Berchtesgadeniin saakka. Lännessä kohoovatAllgäun alpit; niistä itäänpäinWetterstein-vuoristo, jossa on 2,964 metriä korkeaZugspitze, Saksanmaan korkein kukkula; siitä itäänpäinKarwendel, Mangfall-vuoristoja vihdoinSalzburgin Alpitja jyhkeäWatzmann, joka jo on Inn-joen rannalla.
Jos lähestymme tätä jonoa, niin kohtaamme ensinnä matalamman esivuoriston, jonka pyöreämmät rinteet enimmäkseen ovat rehevän kasviston peitossa. Ainoastaan pystyimmät jyrkänteet ja seinämät rikkovat tunturinurmikon vihannan samettivaipan. Vasta näiden esivuorien takaa löydämme nuo rikkinäiset, rosoiset, teräväkärkiset piirteet, kolkot paasikkoylängöt, synkät rotkot, jotka ovat Kalkkialpeille omituiset.
Baijerin ylämaan Alpit eivät ole yhtä korkeita kuin Sveitsin, jäävirrat eivät yhtä valtavia, eivätkä järvetkään yhtä laajoja, mutta verrattoman kauniita seutuja täällä tapaa, maisemia, jotka kilpailevat Sveitsin uljaimpain kanssa.
Kauneimmat maisemat ovat siinä järvivyöhykkeessä, joka on vuoriston ja lakeuden rajassa. Toiset näistä järvistä ovat vielä aivan vuoriston sisässä, toiset taas jo hyvässä matkassa lakeudella; mutta koska alppitausta on jälkimäistenkin maisemapiirissä huomattavin sävy, niin luemme ne tässä varsinaiseen "Alppirintamaan" kuuluviksi.
Bodenjärvi.
Suurin järvistä on verraton Bodenjärvi, jonka läpi Rhein alkumatkallaan juoksee. Bodenjärvi on jo melkoinen selkä, kuuttakymmentä kilometriä pitkä ja toista penikulmaa leveä ja keskimäärin noin 90 metriä syvä. On laskettu, että Rhein tarvitsisi kaksi vuotta täyttääkseen järven uoman. Bodenjärvi ei tosin ole ylen suuri meikäläisten käsitysten mukaan arvostellen, mutta se on monta vertaa tärkeämpi ja luontonsa puolesta rikkaampi, kuin samankokoinen järvi täällä Pohjolassa.
Viiden valtakunnan rajat juoksevat sen rantaan, eikä niin ollen ole kumma, että liike järvellä on mitä vilkkain. Sitä välittää monta kymmentä höyrylaivaa, junalautat ja suuri määrä purjealuksia. Bodenjärven rannat ovat hedelmällisimpiä ja parhaiten asuttuja seutuja, mitä Alppien pohjoispuolella on. Ne ovat yhtämittaista hedelmäpuistoa ja viinitarhaa, täynnään kaupungeita ja kyliä. Jo roomalaisten aikoina nämä lauhkeat seudut sen vuoksi olivatkin hyvin viljellyt, ja keskiajalla papisto ja luostarit viihtyivät täällä erinomaisesti eikä vain uskonnollisista syistä.
Järven näköalat ovat lumoavan kauniit. Vesi rannassa hopean kirkasta, kauempana selällä siniviheriää, vaihdellen taivaan peiton mukaan mitä moninaisimmalla tavalla. Etelärannan takaa hallitsee järveä Alppien etäällä kohoava jyhkeä luminen seinä, muita näkyisämpänä hohtava Säntis. Alppien ja järven välillä on kuitenkin silläkin puolella leveähkö kaistale mitä hedelmällisintä ja ihaninta viljelysmaata. Kiertomatka järven ympäri on sen vuoksi suurimpia nautinnoita, mitä luonnonystävälle voi tarjoutua, joko hän sen tekee pitkin oivallisia teitä nopsalla polkupyörällä tai sukkelilla siipilaivoilla — taikka uudenaikaisimmalla tavalla, ilmalaivalla. Bodenjärven avoimen helman turvissa on kreivi Zeppelin uranaukaisevat ilmapurjehduskokeensa suorittanut.
Myrskyillä on tämä sisämaan vesi kuitenkin pelottava. Kun Alppien etelärintamaa vastaan kasautuu niin paljon kosteata ilmaa, että se lopulta sivupaineen pakotuksesta vuotaa selänteitten yli pohjoispuolelle, ikäänkuin vesi täyttyvän astian reunain yli, niin syntyy pohjoisrinteen laaksoissa tunnettuföhn-tuuli, joka on lauhkeiden maiden väkivaltaisimpia tuuli-ilmiöitä. Alppiharjanteiden yli tulviva ilma on niin raskasta, että se suurella voimalla putoo alaspäin ja lopulta saavuttaa rajuimman myrskyn nopeuden, kaataen metsiä, repien kattoja, siirrellen kiviäkin paikoiltaan, mitä vain vihuriauran eteen sattuu. Mutta alas laskeutuessaan ilma tihenee ja samalla lämpiää ja on lopulta laaksoihin tullessaan niin lämmintä, että lumet sulavat sen tieltä, ikäänkuin lämpöisimmän kevättuulen puhaltaessa. Niin lämmin on tosinaan föhn, että niitten alppilaaksojen keskilämpö, joissa se on tavallinen ilmiö, on tuntuvasti suurempi kuin toisten laaksojen, joihin tämä tuuli ei sovi. Föhnin hyökätessä hakee Bodenjärvelläkin satamaa ken vaan voi. Purjeet eivät kestä sen kouristusta, airot ovat sitä vastaan voimattomat, järven pinta kuohuu ryöppynä, joka avoimen aluksen täyttää, ja voimakkailla höyrylaivoillakin on täysi työ satamaan päästä. Talvella melkoiset alat Bodenjärvestä jäätyvät, mutta ani harvoin tapahtuu, että jää kokonaan sitoo sen pinnan — jonkun kerran vuosisadassa.
Matkustaja tuntee, ikäänkuin joku etelän henkäys lepäisi näillä siunatuilla seuduilla. Maisemain runsaat värit, nuo lämpöiset talvituulet ja tieto siitä, että tuolla vuoriston takana, lyhyen matkan päässä, on se maa, jossa oranssit ja sitronat kukkivat — tämä kaikki herättää hänen rinnassaan iloista aavistusta siitä, että Välimeren aukea on lähellä.
Ylä-Baijerin maisemia.
Siirtyessämme Bodenjärveltä Alppien lievettä pitkin itään päin tapaamme tuon tuostakin toisia järviä, jotka niinikään ovat luonnonkauneudestaan kuulut ja lukemattomain matkailijain matkan määränä. Mainittava on ensinnäkin pieniSchwansee(Joutsenjärvi), joka suuressa määrin yhdistää kaikki eteismaan ja varsinaisen alppimaan luonnonkauneuden. Tämän järven rannalle Baijerin onneton kuningas Ludvig II rakensi Hohenschwangaun ja Neu-Schwansteinin huvilinnat, jotka ovat sekä luonnostaan että upeista rakennuksistaan kuulut.
Suurempia ovatAmmer-järvijaStarnberginjärvi (Würmsee)lähellä Müncheniä, molemmat erinomaisen suosittuja matkailu- ja virkistysseutuja. Syvempänä vuoristossa onWalchen-järvilähellä Isarin laaksoa. Kuulut ovat vieläTegern-järvija Innin itäpuolella avaraChiem-järvi, jonka toisella saarella on eräs mainitun kuninkaan komeimpia huvilinnoja, Herrenchiemsee, toisella taas vanhastaan tunnettu nunnaluostari. Lähellä Salzburgia Baijerin raja mutkaa syvemmälle vuoriston sisään, ja tässä poukamassa on Watzmannin juurellaBerchtesgaden, luonnonkaunein kolkka Alppien rintamassa ja samalla koko laajassa Saksanmaassa. Laakson näköalat ovat samalla suurenmoiset ja hymyilevät. Ja jos kuljemme vähän kauemmaksi vuoriston sisään, niin tapaamme pitkän kapeanKönig-järven, jonka rannoilla koko alppimaailman jylhyys yhtyy mahtavan ihanaksi kehäkuvaksi. "Ken on nähnyt König-järven myrskyssä? Kuinka tenhoavasti sen jaspisvärinen pinta riehuu rantainsa välissä, joista huimat hiekkurivuoret ryöppyvine koskineen nousevat jyrkkään kuin muurit. Kuinka komeina Watzmannin valkoiset huiput loistavat rantavuorien synkkäin seinämäin takaa! Mahtava on tämä järvi, tuskin on koko Europassa sen vertoja. Katsellessamme noita jylhiä seinämiä, joiden juurta sepäilee vaahteralehtojen rehevä kiehkura, ja aironlapojen välähtelyä pimeydestä, niin tuntuu meistä, kuin ei voisi kauniimpaa enää olla. Mutta tämä järvi on vain puolinainen ilman vakavampaa seurakumppaniaan jylhänromantista, syrjäistäYläjärveä, ja tätä taas ei tunne, ken ei ole nähnyt sitä myrskysäällä. Rajuilma puhkeaa äkkiä ikäänkuin pussista reveten tämän syvän kuilun päällä, taivas synkistyy, ja äsken niin valoisa vedenpinta käy mustelmiin. Ensimäiset vihurit jo alkavat vinkua terävissä kallionsärmissä ja kiukkuisina myllertävät järven pinnan. Lyhyet aallonharjat ajelevat toisiaan hurjassa sekamelskassa kohoten korkeiksi ristilaineiksi, yhä enemmän pimenee maailma, lyijyn raskaat pilvet kaatuvat järvelle ja räikeät salamat valaisevat myrsky-yötä, ukkonen jyrisee ja pauhaa ja herättää lukemattomia vihaisia kaikuja kallionseinistä ja sopista. Joka tällöin sattuu olemaan vesillä, sen myrsky armotta sortaa veneineen äkkisyviä kalliorantoja vastaan, samoin kuin se on ennen tehnyt monen monelle pyhiinvaellusveneelle, joitten surullista kohtaloa kertovat nuo kallionkoloihin kiinnitetyt ristit. Ihminen on voimatonna luonnonvoimain armoilla, jotka Alpeilla ovat valtavammat kuin missään muualla."
Olemme maininneet ainoastaan suuremmat järvet, pienempiä on monen monta. Niissä kaikissa on uskomattoman kirkasta vettä. Useimmissa voi kymmenen metrin syvyydestä ja vielä syvemmältäkin nähdä pohjassa olevat esineet.
Mutta alppijärvet eivät ainoastaan ilahuta muukalaista, joka lyhyen ajan kuljeskelee niitten rannoilla, vielä paljon arvokkaampia ovat ne seudun väestölle, sillä niitten rannoilla on ilmanala erittäin suotuisa, koska ne enimmäkseen, syvällä ollen, ovat suojassa kolkoilta tuulilta. Niitten rannoilla sen vuoksi viihtyy lämpöinen ja runsaslajinen kasvisto. Baijerin parhaat hedelmäpuut osaksi kasvavat juuri järvien ympärillä ja Bodenjärven sivusta on yhtämittaisten tuoksuvain viinitarhain kattama, vaikkei köynnös lähellä maan sisällä menesty. Loitompana järvistä vallitsevat kaikkialla havumetsät, pyökki tai tammi. Sen vuoksi on viljelys jo ikivanhoista ajoista saakka näitä järviä suosinut, niinkuin esiaikaisten paalukyläin jäännökset todistavat.
Veden teho Alpeilla.
Ei missään veden vaikutus maisemain muotoiluun esiinny niin selvään kuin vuoristoissa, joissa vesi kaltevuuden vuoksi saa suuren vauhdin ja siitä voiman. Kosteus, sateet, purot ja joet, lumi ja jää alinomaan kuluttavat vuoristoa. Mutta vaikka nämä voimat ovatkin hävittävää laatua, niin eivät ne kuitenkaan ole viljelyksen vihollisia. Ne päin vastoin rakentavat viljelykselle edellytyksiä.
Hävittävien voimien vaikutusta yleensä sanotaanriistämiseksi(denudatsioniksi), juoksevan veden kaivertavaa vaikutusta erikoisestiuurtamiseksi(erosioniksi).Rapautumiseksitaas sanotaan kivennäisten murenemista ilmastollisten vaikuttimien tehosta.
Rapautunut kivennäinen vierii jyrkiltä rinteiltä vuoriston alle ja muodostaa alppirinteiden juurelle raunioita. Purot kuljettavat mukanaan soraa, hiekkaa ja lietettä ja tulvavedellä suuria kiviä ja paasiakin, kasaten niitä laaksoon uomansa pohjaksi kalteviksi kivennäismäiksi, jotka varsinkin purojen tulvillaan ollessa valtavasti karttuvat. Päälaakson joki uurtaa näitä syrjäpurojensa "suistamomäkiä", kuljettaa mukanaan melkoisia lohkareitakin, vierittelee niitä pohjaansa pitkin, kunnes ne pyöristymistään pyöristyvät ja kulumistaan kuluvat. Kuta enemmän laakson kaltevuus vähenee, sitä enemmän menettää jokikin voimaansa ja raskaammat vierinkivet alkavat jäädä paikoilleen. Alppilaaksoissa senvuoksi on suunnattomia peitteitä kaikenlaista vierinyttä kiveä, soraa ja lietettä, joka ei kuitenkaan jää ainaisesti paikoilleen, vaan jatkaa matkaansa yhä kauemmaksi lakeudelle.
Mutta vesi ei vain kuljeta mukanaan rapautunutta kivennäistä, se myös suoranaisesti hävittää vuoristoa. Rantamainsa kivennäishiukkasten hankauksen kautta se vähitellen kuluttaa ja syventää uomaansa, muodostaen lopulta syviä laaksoja ja jyrkkäseinäisiä rotkoja, sen mukaan minkälaista kallion kokoomus on. Siten alkuaan tasainen rinne vähitellen hajaantuu monituisiksi rotkoiksi ja poikkiharjanteiksi, joita vuorostaan näitten rinteillä omat purot ja joet edelleen samalla tavalla uurtavat ja jäsentelevät. Kuta kauemmin tätä työtä jatkuu, sitä hajanaisemmaksi, rotkoisemmaksi ja harjuisemmaksi käy alppimaisema. Alkuperäisen joen uoma vähitellen syvenee ja laajenee laaksoksi, ja syrjäpurojen uomat poikkilaaksoiksi.
Mutta hävitys ei edisty ainoastaan sivuille ja syvyyteen päin, se edistyy myös taapäin. Vähitellen joen latva kuluttaa takanaan olevaa harjannetta, kunnes se on sen poikki uurtanut, siirtänyt lähteensä vastakkaiselle rinteelle, vihdoin sahannut syvenemistään syvenevän solan ja lopulta katkaissut koko vuoriharjanteen kahdeksi kappaleeksi. Monen tämmöisen puron yhteisvaikutuksesta ovat syntyneet lukuisat alppikukkulat. Moisella tavalla syntynyttä laaksoa taas sanotaanmurtolaaksoksi(Durchbruchsthal).
Suuressa määrin riippuvat juoksevan veden uuttamisen kautta syntyneet vuoristomuodot itse kallion laadusta, varsinkin siitä, miten helposti se läpäisee vettä. Alkuaikain vanhoista kallioisista muodostuneissa vuorissa ei vesi yleensä pääse syvälle tunkeutumaan, jonka vuoksi laaksot niissä muodostuvat verraten loiviksi ja säännöllisiksi. Kalkkialpeissa sitä vastoin vesi vaipuu syvälle kallioon syöpyneisiin halkeamiin, uurtaen niitä suoraan alaspäin, jonka vuoksi laaksot siellä muodostuvat syviksi rotkoiksi. Korkeammalle vuoristoon jää hyvin vähän rapaunutta kivennäistä, siellä sen vuoksi kasvullisuudellakin on vähän jalansijaa, autius ja karuus ovat vallitsevana piirteenä; mutta syvissä laaksoissa sitä vastoin ovat edellytykset sitä paremmat, siellä tapaamme runsaita lähteitä, ihania metsiä ja viljavia vainioita ja niittyjä.
Alppijärvet enimmäkseen sekä vuoristossa, että eteismaan rajallakin, ovat jääkauden aikuisten jäävirtain uurtamia syvennyksiä. Mutta juoksevankin veden vaikutuksesta syntyy järviä ja entisiä järviä jakaantuu useammiksi. Sivulta laaksoon juokseva joki voi kuljettamillaan kivennäisillä kokonaan salvata laakson, niin että tokeen yläpuolelle muodostuu järvi.
Taikka voi se samanlaisella kivennäispadolla jakaa kahteen osaan ennen olleen järven.
Aikain kuluessa on Alppien tasaisista harjanteista pääasiallisesti juoksevan veden vaikutuksesta muodostunut nykyinen erinomaisen muotorikas ja vaihteleva jylhä vuoristo.
Mutta kun veden hävitys on kyllin pitkälle edistynyt, niin alkavat lopulta kukkulat ja harjanteet alentua ja pyöristyä, kunnes Alpeistakin vihdoin jää vain perustukset jäljelle. Niistä tulee samanlainen vuoristo, kuin Saksanmaan keskivuoret nykyään ovat. Ikuinen lumi sulaa, selänteet kadottavat yhtäjaksoisuutensa, rinteet saavat tunturikorkeuteen saakka metsäisen verhon. Mutta näistä seikoista saamme vast'edes tarkemmin kertoa.
Näin olemme tutustuneet Saksanmaan maisemain yleispiirteihin. Seuraavassa käymme tarkastamaan niitten sisällistä rakennetta, joka meille avaa tien luonnon syvempään ymmärrykseen.
* * * * *
Edellä olevat luonnonkuvaukset ovat enimmältä osalta seuraavista teoksista:
August Sach: Die Deutsche Heimat (kokoelma parhaiden saksalaistenkirjailijain luonnonkuvauksia).Fr. Ratzel: Deutschland.J. KutzenjaV. Steinecke: Das deutsche Land.R. Sieger: Die Alpen.
Geologiset ajanjaksot ja muodostumat.
Kivettymä.
Vaeltaessamme Helsingissä vanhemmilla katukäytävillä voimme siellä täällä huomata edessämme kivilaatoissa omituisia kuvioita, jotka kokonaan poikkeavat meidän kallioissa ja kivissä tavallisista kirjailuista. Tarkemmin katsoen huomaamme niitten ehkä olevan ikäänkuin jonkun ihmeellisen äyriäisen muodosteluita tai kivettyneitä jäännöksiä, ja ihmetellen kysymme itseltämme, missähän meidänkin maassamme mahtaa olla tuommoista kiveä? Jos havainnon tekijä ryhtyy asiaa tarkemmin peräämään, niin hän joltakulta kivennäisiä tuntevalta toveriltaan voi saada tietää, ettei semmoista kiveä meidän maassamme ole, ja että jos semmoista täällä löydettäisiin, niin se herättäisi ei ainoastaan oppimattomien, vaan syvästi oppineittenkin kesken mitä suurinta huomiota ja voisi kukistaa ja luoda kokonaisia opinrakennelmia. Museoissamme löytö saisi kunniasijan. Asiantuntijamme luultavasti meille ilmottaisi, että kummastustamme herättänyt kivi on tuotu Suomenlahden eteläpuolelta, Virosta, jossa on semmoisia vaikka kuinka paljon ja ehkä vielä paljon kummempiakin ja paremmin säilyneitä, kuin tämä katukäytäväämme kiinnitetty onkaan. [Karjalan kannaksella, esim. Kiviniemen koskessa on huomattu samanikäistä savea, kuin Viron kuorikalliokin on, mutta siitä ei ole löydetty kivettyneitä eläimen jäännöksiä. Ahvenanmaalla on aivan äsken löydetty samanaikuisia kivettymiäkin sisältäviä kallioita. Ne ovat säilyneet vanhemman kallion lovissa.]
Virossa on semmoista kiveä vaikka miten pitkältä, ja siitä eteenkin päin — melkein halki maailman. Moiset kivet, joissa tuon tuostakin tavataan ikäänkuin vanhain eläinten ja toisinaan kasvienkin kuvia ja kivettyneitä muotoja, ovat maanpinnalla yleisimmät, vaikka meidän maamme sattuu olemaan niistä niin merkillisen tyhjä. Jo hyvin varhain ovat nuo kuviot ja kivettymät herättäneet tutkijain huomiota, vaikka ovatkin aina viime vuosisatoihin saakka pysyneet salaperäisinä ilmiöinä.
Syventyessämme näille aloille meidän on hyvä muistella, kuinka suuren työn tulos tietomme on, kuinka vaikea on ollut päästä luonnon syvien syntyjen perille.
Piirteitä geologian historiasta.
Keskiajan tiedemiehet luulivat kivettymäin (fossilien) syntyneen luonnon oikusta. Toiset pitivät niitä Luojan ensimäisinä epäonnistuneina kokeina; Luoja muka ensinnä harjotteli muodostellen tämmöisiä kivisiä esineitä, ennenkuin ryhtyi täydellä todella luomaan elävää maailmaa. Vieläpä uudenaikaisen kivennäisopin perustajakin, Yrjö Agricola (opetti Zwickaussa, Saksissa, kuudennentoista vuosisadan alussa) piti kallioista löytyviä simpukankuoria muodostuksina, jotka olivat syttyneet lämmön vaikutuksesta paksusta sitkeästä kivennäistahtaasta. Kallioissa löydetyitä eläimenluita ja kasvipainalmuksia hän kuitenkin arveli entisten eläinten ja kasvien jäännöksiksi. Muuan filosofi luuli kivettymien syntyneen tähtien vaikutuksesta ja vielä kahdeksannellatoista vuosisadalla vallitsi jotenkin yleiseen se luulo, että mereltä puhaltava "siementuuli" kehitti kallioissa tämmöisiä kuvioita. (Tämä omituinen arvelu mahtoi johtua siitä, että fossilit enimmäkseen ovat alempien merieläimien jäännöksiä.) Matkustajat luulivat Afrikan erämaissa tapaamiansa vanhoja puunilaisia ja roomalaisia marmoriveistoksia samanlaisiksi muodostuksiksi, mutta toiset vuorostaan selittivät päin vastoin marmorin luonnonkuvioita kaikenlaisiksi maisemiksi, rakennuksiksi ja kaupungeiksi. Vielä yhdeksännellätoista vuosisadalla esiintyi geologeja, jotka arvelivat fossileja "maan aikaisemman kehityskauden syntymättömiksi alkioiksi", jäännöksiksi jostain suuresta, Luojan varustamasta alkiovarastosta.
Mutta jos harhaluulot näin pitivät sitkeästi puoliaan, niin lausuttiin kuitenkin jo aikaisin julki oikeampiakin mielipiteitä. Jo 15. vuosisadalla lausuttiin sekin arvelu, että kivettymät olivat vedenpaisumuksen aikaisten eläinten kivettyneitä jäännöksiä, ja tämä käsitys onkin tavallaan oikea. Tuo oppi näytti vain vahvistavan raamatun kertomusta, ja sitä sen vuoksi suvaittiin teologisissakin piireissä, jotka muutoin niin kovapintaisesti vastustivat geologian, samoin kuin niin monen muunkin luonnontieteen kehitystä. Käsitykset tuon vedenpaisumuksen laadusta vain ovat nykyään aivan toiset, niinkuin saamme vasta nähdä. Ensimäisiä, jolla oli merkillisen oikea käsitys kivettymäin ja yleensäkin geologisten muodostumain synnystä, oli italialainen Lionardo da Vinci, yhtä etevä tutkijana kuin taiteilijanakin. Johtaessaan nuorempana kanavatöitä hän oli puhkaissut kallioksi kovettuneita kuorisärkkiä ja niistä päättänyt, että meri oli sillä paikalla ennen ollut korkeammalla. Mutta hän teki vielä muitakin, aivan uudenaikaisia johtopäätöksiä. Kivimukulain pyöristymisestä hän päätti, että paikan läheisyydessä oli ollut joki, joka oli vyörytellyt kivet mereen. Juuri semmoisiin havainnoihin ja päätelmiin perustuu koko uudenaikainen geologia.
Ennenkuin kivettymäin luonteesta päästiin täydelleen selville, saatiin maan geologia kuitenkin eräällä toisella alalla varmalle pohjalle. Saksalainen Werner kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista vuosisadan vaihteessa määritteli ja lajitteli eri kallioiset ja kivekkeet [sanoja "kallioinen" ja "kaltio" on tässä teoksessa käytetty merkityksessä "vuorilaji" (Bergart); sanaa "kiveke" taas merkityksessämineral. "Kallioinen" on tavallisesti koottu useasta "kivekkeestä"], saattaen siten kivennäisopin varmalle pohjalle. Tämä järjestely tapahtui pääasiallisesti semmoisten havaintojen pohjalla, jotka oli tehty Saksin vuorikaivoksissa. Englantilainen Smith tutki tarkemmin n.s. kerrostuneita kallioita ja erotti ne toisistaan kivettymäin johdolla. Ranskalainen Cuvier vihdoin yhdeksännentoista vuosisadan alussa epäämättömästi todisti, että maan sisästä löydetyt fossilit ovat entisten aikain eläinten ja kasvien jäännöksiä ja määräsi niitten johdolla sarjan ajanjaksoja maapallon kehityshistoriassa. Näitä ajanjaksoja on sittemmin jaettu yhä pienempiin, hienompia erotuksia tehden, ja niin on saatu pitkä jakso maahistoriallisia muodostumia, joissa elämän muotojen huomataan vähitellen kehittyvän alemmista muodoista yhä korkeampiin, Darwinin esittämän kehitysopin mukaisesti. Luomakunnan kehityskulku äärettömän pitkäin aikain kuluessa oli näin pääpiirteissään selville saatu. Mutta lisäksi on maakerrosten asennoista ja keskinäisistä suhteista voitu ihmeteltävällä tavalla valaista maanpinnan nykyisten ja entisten muotojen luomishistoriaa ja niitä työtapoja ja apuneuvoja, joita luonto käyttää maanpintaa muovaillessaan. Niistä olemme oppineet vuorien ja laaksojen, merien ja mantereitten merkilliset syntysanat.
Kun Suomen nykyisiä pintamuotoja tutkimme, niin meille enimmäkseen riittää viime jääkauden, sen voimien ja ilmiöitten, ynnä jälkiaikain tunteminen. Meidän ei, geologisesti puhuaksemme, tarvitse katsoa paljon kauemmaksi taaksepäin kuin eilispäivään. Mutta Saksanmaan rakenteen ja pintamuotojen ymmärtämiseksi on tunnettava koko geologinen entisyys ja paljon monipuolisemmin tutustuttava niihin voimiin, jotka saavat maanpinnalla aikaan korkeuserotuksien ja maanlaatujen muutoksia.
Geologiset ajanjaksot.
Maakerrosten ja kivettymäin johdolla on maan kehityshistoria jaettu neljään pääajanjaksoon. Ne ovatalkuaika eli arkainenaika, jonka kalliot ovat vanhimmat ja siis myös alinna; sen päällä maapallonvanhan ajan eli paleotsoisen ajankerrostumat; niitten päällä maapallonkeski-ajan eli mesotsoisen ajanja vihdoin ylinnä maapallonuuden eli kenotsoisen ajankallioiset. Nämä pisimmät ajanjaksot taas jaetaan lyhempiin aikakausiin, kuten seuraavasta taulusta näkyy:
Aika. Aikakausi.
Kenotsoinen ajanjakso Nykyaika.eli Kvartarikausi eli jääkausi (Diluvium).maapallon uusi aika. Tertiärikausi.
Mesotsoinen aika Liitukausi.eli Jurakausi.maapallon keskiaika. Triaskausi.
Permakausi.Paleotsoinen aika eli Kivihiilikausi.maapallon Devonikausi.vanha aika. Silurikausi.Kambriokausi.
Alkuaika eli arkainen aika.
Aikakaudet erotetaan useampiin vielä lyhempiin ja vahvuuteensa nähden ohempiin "kerroksiin", ja vielä näissäkin on huomattavana missä selvempiä, missä vähemmän selviä geologisia "horisontteja".
Johtakaamme vielä muistoon näiden muodostumain tärkeimmät luontaisuudet ja elämänilmiöt, ennenkuin lähdemme tutustumaan niiden sijotukseen Saksanmaan äärissä.
Arkaisen eli alkuajan kallioiset ovat kauttaaltaankiteytyneitä, eikä niistä tavata minkäänlaisia jäännöksiä entisistä eläimistä eikä kasveista. Ei kuitenkaan ole varmaa, eikö alkuaikoinakin ole ollut jonkinlaista eläimistöä tai kasvistoa, vaikka näitten jäännökset ovat kerroksien kiteytyessä kokonaan kadonneet.
Kambriokauden kerrokset, jotka ovat lähinnä arkaisten päällä, ovat enimmäkseen kiteytymättömiä. Niistä tavataan, vaikka niukasti, huonosti säilynyttä elimistöjäännöksiä. Mutta vaikka kambriokauden alimmat kerrokset ovatkin kivettymistä köyhät, niin on näitä sitä runsaammin ylemmissä, vaikka lajeja on vähän. Yleisimmät ovat eräät esiaikaiset äyriäiset, joita sanotaan trilobiteiksi.
Silurikaudella elämä käy yhä monipuolisemmaksi ja yhä korkeampia elimistöjä esiintyy, luurankoisia kuitenkin ainoastaan joku kala siellä täällä aikakauden ylemmissä kerroksissa. Kasveja tunnetaan useita merikasveja, etupäässä leviä; maakasveja sitä vastoin niukalta.
Devonikaudella käyvät kalat yleisemmiksi, etenkin ihmeelliset panssarikalat. Devonikaudelta tunnetaan niinikään joitakuita maaeläimiä, ainakin hyönteisiä, ja ehkä muutamia maakotiloitakin, sekä useita maakasveja.
Kivihiilikaudella jo tapaamme mantereilla elämän rikkaimmassa kehityksessään. Tämän aikakauden kasvisto tunnetaan jotenkin hyvin niistä valtavista kivihiilikerroksista, joita etenkin tältä ajalta on säilynyt maapallomme eri osissa. Sen aikuisista kasveista ovat varsinkin puun kokoiset sananjalat huomattavat. Havupuita kasvoi yleiseen. Maaeläimistä mainittakoon maakotilot, tuhatjalkaiset, skorpionit, hämähäkit ja lukuiset hyönteiset. Mutta meristä panssarikalat ankarista varustuksistaan huolimatta katoovat. Sen sijaan sikiää niihin uivia sammakkoeläimiä.
Permakauden eläimistöstä tiedämme, että varsinkin kalat silloin kehittyivät monilajisiksi, vaikka tämän aikakauden muodostumat Europassa ovatkin jotenkin köyhät. Permakaudella niinikään esiintyvät ensimäiset varmaan tunnetut matelijat.
Triaskaudella ovat haikalat huomattavana lisänä meren eläimistössä, ynnä monenlaiset suuret sammakkoeläimet. Mutta vielä kookkaammiksi kehittyvät matelijat, etenkin merimatelijat. Maalla tapaamme lentoliskot ja ensimäiset imettäväisetkin, vaikka nämä vielä ovatkin pieniä ja vaillinaisesti kehittyneitä. Ne ovat järjestään pussieläimiä.
Jurakauden muodostumat sisältävät erinomaisen runsaasti fossileja. Sammakkoeläimet ja matelijat ovat vielä valtavammat kuin edellisellä aikakaudella. Juran ylimmistä kerroksista on löydetty ensimäisen linnun jäännökset. Tuolla linnulla oli vielä samanlainen pyrstö kuin matelijoilla ja liskoilla, ja hampaalliset leuvat, mutta höyhenpuku samanlainen kuin linnuilla.
Liitukaudella käyvät linnut yleisemmiksi, mutta näyttävät vielä olevan hampaallisia. Imettäväisiä ei ole vielä löydetty jurakauden kerroksista, vaikka mitä epäilemättä oli jo silloin olemassa. Maakasvistosta mainittakoon, että tällä aikakaudella äkkiä kehittyi suuret määrät lehtipuita ja muita kaksisirkkaisia kasveja.
Maapallon uusin aika eroo hyvin suuressa määrin keskiajasta.
Tertiärikauden eläimistä puuttuu paljon edellisen aikakauden eläimistä. Varsinkin ovat matelijat merkillisen nopeaan vähentyneet. Mutta nyt paisuu sitä vastoin imettäväisten luku niin suureksi, että ne ovat manterella vallitseva eläinluokka. Alempien tertiärikerroksien aikana eläneet imettäväiset ovat kuitenkin jo suureksi osaksi kadonneet; mutta ylempien kerroksien eläimistä suuri osa on yhä vielä eläviä lajeja.
Kvartarikaudella taas, jolla suuri jääkausi painoi raskaan leimansa pallomme pintamuotoihin ja oloihin, ilmestyi maan päälle, sen mukaan kuin tiedämme, ensimäinen ihminen.
Jos tarkastelemme geologista karttaa, niin näemme maanpinnan tavallisesti jaettuna värivyöhykkeihin sen mukaan, minkä ikäisiä kerroksia kullakin kohdalla on maanpinnassa. Tutkimalla näitten kerrosten asentoa, ovatko ne vaakasuorassa, vaiko kallellaan, vääntyneet poimuiksi, jotka muodostavat vuoria ja laaksoja, vajonneet halkeamia pitkin syvyyteen tai samoin korkeammalle kohonneet, voimme tehdä melkoisen pitkälle meneviä johtopäätöksiä maanpinnan rakenteesta. Saamme selville, kuinka tämmöisten maankuoren liikkeitten kautta Alpit ovat ilmoille kohonneet — vieläpä voimme määrätä ajankin, milloin se on tapahtunut, — kuinka laajat laaksot ovat maan vajoomisen kautta syntyneet, missä on vanhoina geologisina aikoina kohonnut korkeita, perustuksiaan myöden hävinneitä vuoria. Mutta tämä tieto ei vielä riitä maankuoren rakenteen selittämiseksi. Paitsi muodostumain ikää, tulee meidän myös tietää, millä tavalla ne ovat muodostuneet. Sitä varten on tutkittava kallioisien, kivekkeitten ja maanlaatujen kokoomusta.
Kallioiden ja maakerrosten kokoomus vaihtelee lakkaamatta samanikäisissäkin kerroksissa sen mukaan, missä oloissa kerros on syntynyt, syvän meren pohjallako, matalassa rantameressä, rannalla, sisäjärvissä, jokien rannoilla tai suistamoissa, taikka mannermaalla rapautumisen vaikutuksesta. Kallio itsessään sisältää tarvittavat todistuskappaleet. Samat luonnonvoimat ovat kaikkina aikoina rakennelleet ja hävitelleet maankuorta, ja sen vuoksi tavataan aivan samanlaisia kallioita eri kerroksissa, joiden ikäerotus voi olla kymmeniä miljoonia vuosia. Tapaamme hiekkakiveä, kalkkikiveä, liuskeita sekä vanhimmissa että uusimmissa kerroksissa. Jos kallioiden ja löyhäin maapeitteiden laadun mukaan piirtäisimme maanpinnan kivennäiskartan, niin saisimme kuvan, joka kokonaan eroisi kerrosten ikää esittävästä geologisesta kartasta. Kerrosten iän tunteminen on tärkeä maankuoren niin sanoaksemme arkitehturin tuntemiselle, mutta kallioisten laatu sitä vastoin määrää seutujen viljelysarvon.
Kalliot ja maanlaadut.
Luonnossa esiintyvät kalliot jaetaan kahteen päälaatuun, purkautuneihin eli eruptivisiin ja kerrostuneihin eli sedimentärisiin. Purkautuneet kalliot, jotka varhaisempina geologisina aikakausina ja vielä tertiärikaudellakin peittivät paljon laajempia osia maanpinnasta kuin nykyään, ovat yleensä luonteensa ja ainelaatunsa puolesta keskenään läheisiä heimolaisia, vaikka niitten kokoomus ja rakeisuus jonkun verran vaihtelee sen mukaan, miten vetelää tai sitkeätä purkautunut laava on ollut, onko se kiteytynyt maanpinnalla, vaiko syvällä maan sisässä, kerrostuneitten kallioitten välissä, josta se vasta myöhemmin, päällä olevien kerrosten rapauduttua ja pois hävittyä, on ilmoille joutunut. Ero näitten kallioitten ominaisuuksien ja kemiallisen kokoomuksen välillä on paljon pienempi, kuin niitten monimutkaisista nimistä tekisi mieli päätellä. Vanhimpia purkautuneita kallioita ovat etenkin granitti, syenitti, dioritti, gabhro, monenlaiset porfyrit ja melafyri, vaikka useimpia niistä on myöhemminkin muodostunut. Ne ovat kiteytyneet syvällä maan sisässä, mutta päällään olevain kerrosten hävittyä tulleet esiin. Semmoisia ovat meidän maamme vuoret. Nuoria purkautuneita vuorilajeja taas ovat esim. rhyolitti, trakytti, jonolitti, andesitit ja basaltit. Näitä ei meidän maassamme tavata, mutta Saksassa ne ovat hyvin yleiset. Fonolitti, trakytti ja basaltti eroovat toisistaan siitä, miten sitkeätä purkautunut laava on ollut. Sitkeintä on fonolittilaava, joka on maan sisästä kummuttuaan paikalleen jäähtynyt tulpaksi tulivuoren kitaan, jääden siihen ainaiseksi mäeksi. Semmoisia, fonolittikukkuloita on Keski-Europassa monessa paikassa; ne ovat muotonsakin puolesta helpot erottaa muusta maisemasta. Basaltti taas on kolmesta mainitusta laavasta vetelintä ja se muodostaa sen vuoksi etupäässä leveälle levinneitä ohuita pintakallioita.
Purkautuneitten kallioitten ikää ei ole mahdollista määrätä entisen elämän jäännöksistä, vaan niitten iän määrääminen tapahtuu etupäässä sen mukaan, mikä niitten asema kerrostuneihin maalajeihin on. Jos esim. laavapeitteen alta löydämme jura-aikaisen muodostuman, niin tiedämme siitä, ettei laava ainakaan ole jurakautta vanhempaa.
Paljon laajempia aloja peittävät kuitenkin Saksanmaalla ja yleensäkin maanpinnalla kerrostuneet kalliot. Ne ovat syntyneet maanpinnan rapautumisesta ja rapautuneen aineen kiintymisestä sekä elimistöjen jätteistä. Rapautuneet, ilman, kylmyyden, aaltojen vaikutuksesta hienontuneet kivennäisaineet pyrkivät aina samaa päämäärää kohti: mitä lähimmäksi maan keskipistettä. Painovoima, siinä se yleismahti, joka niitten lajittelun suorittaa, kun ne ovat kerran siksi pieniksi murentuneet, että sadevesi, joet ja tuulet kykenevät niitä liikuttamaan. Kuta hienompia hiukkasia rapautumisen kautta syntyy, sitä kauemmaksi ne matkaavat. Suuret paadet jäävät vuorille, kunnes ovat hiekkajyväsiksi murenneet. Rinteille, virtain pohjiin, rannoille jäävät sorat ja hiekat, savet järviin ja suvantoihin, hienoimmat lietteet taas kulkevat jokien suistamoon ja mereen, jossa merivirrat jatkavat järjestelyä, Kuta kauemmaksi etenemme rannasta, sitä hienompia hiukkasia kerrostuu meren pohjalle, kunnes valtameren rauhallisiin syvyyksiin laskeutuvat melkein mittaamattoman hienot ainehituset. Mutta verraten vähäisiä ovat nämä jokien kuljettamat lietteet niiden rinnalla, joita meri itse aaltojen avulla murtaa rannoistaan. Uupumattoman työnsä kautta se murtaa ja helmaansa levittää saaria ja mantereita, jättää kivet, sorat ja hiekat rannoille, kuljettaa lietteet syvemmälle, hienoimmat syvimpiin hautoihinsa saakka. Saadessaan päälle yhä uusia kerroksia alle jääneet kerrokset kivennäisliiman vaikutuksesta kiinnittyvät kallioksi. Siten syntyvät hienoimmista aineista liuskeet, karkeammista hietakivet eli hiekkurit ja vielä karkeammista mukulakivet (konglomeratit). Rouhinnaiset (breksiat), taas ovat musertuneista teräväsärmäisistä kallioaineista muodostuneet. Nämä ovat kerrostuneita kallioisia eli vuorilajeja. Niihin luetaan myös löyhät hiekat, savet ja lietteet, vaikka ne eivät olekaan vielä ennättäneet kiintyä kallioksi. Meressä muodostuneista sedimentärisistä kallioista ja pehmeistä maalajeista pitää yleensä paikkansa, että ne ovat sitä syvemmässä vedessä kerrostuneet, kuta hienompirakeisia ovat.
Myös kemiallisten voimain vaikutuksesta syntyy kerrostuneita kallioita ja kallioaineita. Semmoisia ovat kipsi ja tavallinen keittosuola, joita Saksan maaperässä on suuret aarteet.
Kolmas laatu kerrostuneita kallioita on elimellistä alkujuurta. Näihin kuuluvat kivihiili (myös suoturve), petroli, asfaltti, ynnä kaikki karbonattikivet, kuten kalkkikivet eli kalkkiaiset, näihin piikivet ja fosforitit. Kalkkiaiset ja piikivet ovat syntyneet merivedessä elävien pienen pienien, mutta äärettömän lukuisien eläinten ja kasvien kuorista.
Kallioiksi kovettuessaan voivat kerrostuneet kalliot myös kokonaan kiteytyä, jos ne joutuvat kovan puristuksen alaisiksi, esim. maankuoren poimuttuessa vuorijonoiksi.
Mutta jos nuoremmat kerrokset aina peittävät alla olevia vanhempia, niin miten näitä ensinkään näkyy maanpinnalla?
Kerrosten järkkyminen.
Jos maanpintaa kaikkialla peittäisi yhtämittainen jakso vaakasuoria kerroksia, niin emme tosiaan tuntisi muuta kuin sen kerroksen, joka kullakin paikalla on nuorin, paitsi kaivoksissa ja syvissä virranleikkauksissa. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Enimmäkseen ovat kerrokset kääntyneet kallelleen, niin että niiden päät kohoovat maan pintaan. Voimme siten jotakin seutua kulkiessamme tulla joko nuoremmista yhä vanhempiin, taikka päinvastaiseen suuntaan vanhemmista yhä nuorempiin kerroksiin. Kerroksen leveys maanpinnassa on silloin yhtä suuri kuin sen paksuus, huomioon ottaen, kuinka viistoon maanpinta katkaisee kerroksen pään. Kuta vähemmän kerrokset kallistuvat, sitä viistompaan leikkaa maanpinta niiden päät. Missä aivan nuoret irtaimet maalajit peittävät pohjakalliota ei sen rakennetta eikä geologisia ikäkerroksia tunneta, kuin mikäli ne vuorikaivoksissa tai porausreikäin kautta on puhkaistu. Niin on laita melkein koko Pohjois-Saksassa, jonka huomasimme melkein kauttaaltaan olevan hiekkain, savien ja soitten peitossa.
Jos näine tietoinemme käymme lähemmin tutustumaan Saksanmaan geologiseen karttaan, niin huomaamme vanhimpain alkuvuorten paljastuvan ainoastaan vuoristoissa, kuten Sudeteilla, Erzgebirgessä, Thüringerwaldissa, Fichtelgebirgessä, Baijerin itäisissä rajavuorissa, Spessartissa, Odenwaldissa, Schwarzwaldissa ja Vogeseilla, ja kaikkialla ne muodostavat vuoristojen korkeimmat osat. Tuosta tekisi mieli paikalla päättää, ettei näitten vuorenselänteitten päälle olekaan alkuaikain jälkeen enää tullut maata, ja tämä johtopäätös tuntuu sitä luonnollisemmalta, kun mainitsemme jo etukäteen, että suurin osa maan pinnalla olevista kerrostuneista kallioista on meressä muodostunut. Mutta jos tarkemmin asiaa perätään, niin huomataan piankin, etteivät nuo alkukiviharjanteet suinkaan ole aina olleet niin paljaina. Kalliopeitteet aina nopeimmin kuluvat pois korkeilta selänteiltä, ja selänteet sen vuoksi paljastuvat ensi kädessä nuoremmista kerroksista ja alkukallio tulee näkyviin. Tämä on yleinen ilmiö. Ainoastaan suojaisissa paikoissa voi siellä täällä kukkuloillakin säilyä joku kappale hävinneitä nuorempia peitteitä, ja niistä voimme silloin päättää, että vuoristo on aikoinaan nykyisen alkukallion päällä kantanut yhtämittaisen peitteen nuorempia kallioita, vaikka nämä ovat ennättäneet kulua pois. Saksan alkuaikaiset kalliot ovat pääasiassa granitteja, gneissejä ja kiilleliuskeita, kaikki omasta maastamme hyvin tunnettuja kallioita.
Mutta heti kun tulemme paleotsoisen ajan kallioihin, niin kohtaamme muodostumia, jotka ovat meille aivan outoja, eikä ainoastaan kivettymäinsä vuoksi, vaan suureksi osaksi kivennäisrakenteensakin puolesta.
Ennenkuin niihin puutumme, johtakaamme kuitenkin muistoon muutamia seikkoja kivettymäin tai fossilien yleisestä luonteesta.
Semmoisiin kerroksiin, jotka maalla muodostuvat, jää yleensä hyvin vähän eläinten tai kasvien jäännöksiä, jälkimaailmalle kertomaan oloista kerroksien muodostumisaikoina. Jos ajattelemme maapallon nykyisiä luonnonmaantieteellisiä oloja, niin huomaamme heti, ettei voikaan toisin olla. Kuolleet eläimet ja kasvit mätänevät kuivalla maalla paljon nopeammin kuin vedessä. Ja harvassa paikassa kuivalla maalla ensinkään muodostuu kerroksia, enimmäkseen entisetkin maapeitteet päin vastoin rapautuvat ja kuluvat pois. Toisin on merissä ja sisävesissäkin asian laita. Vesieläinten luurangot ja kuoret ynnä veteen uponneitten maaeläinten ja kasvien jäännökset voivat säilyttää ainakin muotonsa määräämättömän pitkiä aikoja. Lietteen peittoon jouduttuaan ne useinkin ovat kemiallisten voimain vaikutuksesta saaneet kokonaan toisen ainekokoomuksen, mutta muoto on siitä huolimatta säilynyt. Eläinten pehmeämmistäkin ruumiinosista on usein syntynyt ikäänkuin valukaavoja, jotka voidaan täyttää kuontuvalla aineella ja siten saada osapuilleen alkuperäisen elimistön muoto. Kasvit ovat muuttuneet pelkäksi hiileksi, taikka ovat lietteisiin painaneet kuvansa, josta nyt voimme tehdä tärkeitä johtopäätöksiä niitten koko rakenteesta. Näin on luonto säilyttänyt jälkimaailmalle tietoja kymmeniä, jopa satojakin miljoneja vuosia. Vanhoissa savissa ja kallioissa voidaan nähdä eläinten jälkiä, aaltojen juomuja, jopa sadepisarain pieniä kuoppia, jotka painoivat kuvansa näiden kallioiden ollessa rannan märkää savea tai hiekkaa. Geologinen kerrosjärjestelmä tosiaan on verraton kirja, josta voimme tutkia luonnon syvimpiä syntyjä määräämättömän kauas taaksepäin, maapallon varhaisen nuoruuden ajoille saakka. Mutta se on kirja, jonka lehdet ovat missä kuluneet, missä hajonneet tai sekaantuneet niin perinpohjin, että ainoastaan vaivalloisin tutkimus voi likimain selittää lehtien oikean yhteyden ja järjestyksen, ja että kaikista ponnistuksistamme huolimatta aukkojen luku sittenkin jää paljon suuremmaksi, kuin lehtipaikkain.
Olemme jo huomauttaneet, että suurin osa maanpinnalla nykyään tavattavista peitteistä on vedessä, pääasiallisesti meressä muodostunut. Ihmeekseen täytyy tutkijan vähitellen tottua siihen ajatukseen, että melkein joka kohta maanpallollamme on joskus ollut meren pohjana, vieläpä moneen kertaan kohonnut kuiville ja taas sukeltanut aaltojen helmaan. Sanattomaksi hämmästyksekseen hän löysi valtameren syvyyksien kivettymiä korkeimpainkin vuorenkukkulain päältä!
Saksanmaan geologinen kartta.
Kambrisen ja silurisen aikakauden muodostumia, joita on Skandinaviassa ja Virossa niin laajalti, tapaamme Saksanmaalla maan pinnassa vain kapeita kaistaleita erinäisissä vuoristoissa, alkuvuoren ja nuorempien kerroksien rajoilla. Arvatenkin niitä kuitenkin on laajemmalta nuorempien kerroksien peitossa.
Devonikausi.
Laajempia aloja peittävät sitä vastoin devonikauden muodostumat, jotka ovatkin Saksassa paremmin kehittyneet, kuin missään muualla Europassa. Rheinin liuskevuoret ovat Saksanmaan ja koko Europankin suurin yhtenäinen devonimuodostuma, toisin sanoen Taunus, Hunsrück, Eifel, Westerwald, Sauerland, Hohes Venn. Ainoastaan semmoisissa kohdissa, missä myöhemmät tulivuorenpurkaukset ovat laavoillaan ja tuhkillaan peittäneet maanpinnan, ovat devoniset kerrokset näkymättömissä. Alemmat kerrokset ovat kvartsitteja, hietakiveä, mukulakiveä (konglomerattia), siis rantamuodostuksia, joista ei kuitenkaan ole löydetty runsaasti kivettymiä. Liuskeet ovat monessa kohden puristuksen kautta kiteytyneet, ja juuri näistä kallioista voitiinkin ensinnä päättää, että kerrostuneetkin kalliot voivat ankaran puristuksen kautta kiteytyä, s.o. muuttua samanlaiseksi kiveksi kuin alkuvuorikin, kadottaen samalla kaikki elimellisen elämän jäännökset. Tätä sanotaan kallioiden metamorfosiksi eli muodon muutokseksi. Näissä kerroksissa on paljon hyötykiviä, kuten oivallisia kattoliuskeita ja hiekkureita, joita käytetään rakennusaineina. Ylä-Harzissa tavataan devonikautisia kalkkikiviä ja liuskeita, sekä mukulakiviä, Thüringissä ja Fichtelgebirgessä kalkkikiviä, Schlesiassa ja Vogeseissa niinikään, Ala-Harzissa taas liuskeita, hiekkakiviä, kvartsitteja ja piikiviliuskeita. Useimmat näistä muodostuksista ovat meressä syntyneet.
Kivihiilikausi.
Kivihiilikauden kerrokset ovat merkillisiä siitä, että niissä etupäässä tavataan Saksanmaan tärkeimmät varsinaiset kivihiilisuonet.
Hiilikauden aikuisia peitteitä on Saksanmaalla maanpinnassa melkoisilla aloilla. Tuskin löytyy toista geologista muodostumaa, jota olisi yhtä tarkoin tutkittu kuin tätä, ja joka yhtä suuressa määrin olisi valaissut entisten geologisten aikain elämää, koska n.s. "hyötyisä kivihiilimuodostuma" on pääasiallisesti rannikkomuodostuma ja sen vuoksi sisältää runsaasti sekä maaeläinten että maakasvien jäännöksiä. Alimmat kerrokset ovat enimmäkseen merimuodostumia, liuskeita ja kalkkiaisia, niitten jälkeen seuraa rantamuodostumia, joissa on elimellisten eläinten jäännöksistä muodostuneita kalkkiaiskerroksia ja kasvijäännöksistä muodostunutta kivihiiltä, sekä vahvoja hiekkuripeitettä, jotka ympäröivät kivihiilikerroksia. Tärkeimmät kivihiilialueet ovat Ranskan rajalla Saarbrücken, Moselin etelästä tulevan lisäjoen Saarin varrella, Westfalissa Ruhrin alue, ynnä Saksin ja Schlesian alueet. Thüringissä ja Schwarzwaldissa on myös kivihiiltä, mutta niukasti.
Perma.
Perman muodostuma on saanut nimensä Venäjän Permasta, mutta ensimäiseksi se tutkittiin tarkemmin Saksissa Mansfeldin kuparikaivoksissa ja erotettiin kahteen pääkerrokseen ja sanotaan siitä myös dyakseksi. Alempi kerros on n.s. rotliegendes, suomeksi punainen pohjakivi, koska se mainituissa kaivoksissa on kuparisuonien alla; ylempi kerros taas, kuparisuonien kate, on nimeltään zechstein, s.o. sitkaskivi. Punainen pohjakivi on enimmäkseen jokimuodostumaa, missä mukulakiveä, missä hiekkuria tai liusketta, jota sitoo savinen tai piinen kivennäinen. Punaisen värinsä se on saanut rautaoksidista. Liuskeet, joita usein on mahtavat kerrokset hiekkurin ja mukulakiven välissä, ovat toisin paikoin aivan veripunaiset väriltään. Punainen pohjakivi esiintyy puolen kilometriä, jopa toisin paikoin parikin kilometriä vahvoina kerroksina. Saksan kallioista se on tunnetuimpia ja useimmin mainittuja.
Punaisen pohjakiven päällä on Saksanmaalla maapihkan sekaista mustaa merkeliä, jossa kupari on erittäin hienorakeiseksi jakaantuneena. Kuparisuonien katteena taas on äsken mainittu sitkaskivi, harmaata, lujaa, usein dolomitimaista kalkkikiveä. Muitakin kallioita on samanaikuisissa muodostumissa, mutta yllämainitut ovat laajimmalle levinneet ja kaivosteollisuuden vuoksi tärkeimmät ja yleisimmin tunnetut. Perman kerroksissa on myös laajoja suolamuodostuksia, kipsiä y.m., etenkin arvokkaita kalisuolakerroksia. Perma on varsinkin Harzissa synnyttänyt hyvin vanhan ja tuottavan kaivosteollisuuden.
Paljon laajemmilla aloilla ovat Saksassa kuitenkin maapallon keskiaikaiset, mesotsoiset kerrokset maan pinnassa. Jos jatkamme tutkimuksiamme, kulkien vanhemmasta nuorempaan, niin seuraa järjestyksessä trias.
Trias.
Siinä esiintyy pääasiallisesti kahdenlaista kalliota, hiekkakiveä ja saviliusketta, jotka enimmäkseen sisältävät maaeläinten ja kasvien jäännöksiä. Niitten välillä on kuitenkin kalkkiaismuodostuma, jossa tapaamme eläinten jäännöksiä.
Tunnetuin triaksen kallioista on yleiseen levinnyt bundtsandstein eli kirjohiekkuri, joka on saanut nimensä siitä, että siihen kuuluu hyvin erivärisiä hietakiviä, punaisenruskeita, keltaisia, vihertäviä, tai monikirjaisia ja pilkullisia, sen mukaan minkä väristä on hiekkajyväsiä sitova kivennäinen. Hiekkakiven ohella sisältää muodostuma kirjavia liuskeita, savia ja merkeleitä. Usein tavataan kirjohiekkurista metallejakin. Kirjohiekkuria seuraa järjestyksessä toinen erittäin tärkeä ja laajalle levinnyt muodostuma, kuorikalkkiainen (Muschelkalk), joka on meressä muodostunutta, niinkuin nimestä on helppo päättää. Kuorikalkkiaisessa on usein vahvalta merkeleitä ja näitten seassa anhydrittiä, kipsiä ja vuorisuolaa.
Kuorikalkkiaisesta kohotessamme kohtaamme triaskauden ylimmän muodostuman, keuperin, joka enimmäkseen on koottu erittäin monivärisistä punaisista, harmaista, viheriäisistä, vieläpä keltaisista, ruskeista, sinisistä ja violeteistakin liuskeista ja merkeleistä. Joukossa on vielä monivärisiä savia, ynnä kipsiä, anhydrittiä ja suolakerroksia. Hiekkureitakin on keuperissä, mutta ne ovat enimmäkseen aivan hienorakeisia ja jotenkin kirjavia väriltään. Siellä täällä on köyhänlaisia kivihiilikerroksiakin joukossa. Toisin paikoin keuperkallio on niin täynnään kalanhampaita, että ne muodostavat yhtenäistä, kivennäisen yhteen liimaamaa luukiveä. Kun joukossa kuitenkin on maaeläintenkin jäännöksiä, niin on keuper kaikesta päättäen rannikkomuodostus.
Luodessamme silmäyksen Saksanmaan geologiseen karttaan huomaamme siinä neljä suurempaa, osasta hyvinkin laajaa triasaluetta: pohjoissaksalaisen ja frankilais-schwabilaisen, jotka ovat samassa kappaleessa, Elsassin ja Lothringin sekä Schlesian triasalueet. Verra, Fulda, nuo Weserin molemmat lähdejoet, Leine, Saale, Main ja Neckar siten enimmäkseen virtaavat triasalueitten kautta. Pohjois-Saksassa ne täyttävät koko Harzin ja Thüringin välimaan, ulottuen luodetta kohti kauas Oldenburgiin saakka. Arvattavasti ulottuu tämä peite kuitenkin vielä paljon laajemmallekin, vaikka se muualla on nuorien maapeitteitten alla. Schlesian triasalue on pienin, mutta tärkeä malmirikkautensa vuoksi. On vielä Alpeissa olemassa viideskin triasalue, mutta se eroo kokonaan edellämainituista sen puolesta, että se, vaikka nykyään on korkeimmalla, kuitenkin on syvän meren muodostuma. Kirjohiekkuri ja kuorisimpukka tosin ovat jotenkin samanlaiset Alpeilla, kuin muillakin triasalueilla, mutta keuper on aivan erilainen. Se käsittää suunnattoman vahvoja kalkkiais- ja dolomittikerroksia, jotka ovat äärettömän rikkaat kaikenlaisista alemmista merieläimistä, varsinkin koralleista. Mutta samanaikuisissakin muodostumissa kiven luonne täällä hyvin äkkiä vaihtelee, kalkkiaisesta pehmeiksi liuskeiksi ja merkeleiksi ja päin vastoin.
Jura.
Tulemme sitten jurakauden muodostumiin, joitten pääala on Tonavan pohjoispuolella kulkeva, Thüringiin polveava Laaka-jura (Tafel-Jura). Jurakauden noin 1000 metriä vahvat kerrokset jaetaan elimellisten jäännöstensä mukaan kolmeen alaosaan. Ne ovat alin eli musta (Lias), keskimäinen eli ruskea jura (Dogger) ja ylin eli valkoinen jura (Malm). Ne ovat erinomaisen rikkaita kaikenlaisista kivettymistä, todistaen jurakauden rehevää kasvullisuutta ja rikasta eläinmaailmaa.
Lias-muodostumassa tapaamme pääasiallisesti hiekkakiveä, kalkkiaisia, merkeleitä ja savia, joissa elimelliset jäännökset ovat oivallisesti säilyneet. Merkeliliuskeet ovat niin rikkaita maapihkasta (bitumenista), että ne ovat verrattavat palaviin liuskeisiin. Muutamissa seuduissa, esim. Oderiin suistamossa, lias sisältää vähempiä hiilikerroksia. Dogger, jonka kalliot ovat hienorakeista hietakiveä, savea, merkeliä ja kalkkiaista, sisältää paljon rautamalmia. Samoin kuin lias on doggerkin merimuodostuma. Juran ylimmässä kerroksessa, malmissa, kivennäisväri melkoisesti vaalenee, koska hiekkurit ja savet siinä ovat harvinaisemmat, kalkkiaiset taas yleiset. Siitä muodostumaa on ruvettu nimittämään "valkoiseksi juraksi". Toisin paikoin nämä kalkkiaiset, joitten luonne muutoinkin vaihtelee erinomaisen paljon, ovat aivan vailla kivettymiä; toisin paikoin ne taas ovat mitä rikkaimpia kaikenlaisista eläinjäännöksistä, etenkin sienistä ja koralleista. Kuuluisimpia tämän aikaisista kallioista on Solenhofenin kivipainokivi Baijerissa, Pappenheimin kreivikunnassa. Solenhofen on paleontologien aarreaitta. Sieltä muun muassa on löydetty ensimäisen linnun luuranko, niinkuin olemme jo maininneet.