Kuinka Saksanmaa tuli viljellyksi.
Saksanmaa oli siihen aikaan, jolloin historian valo sille ensi kerran lankesi, melkein kauttaaltaan laajaa metsämaata, suureksi osaksi koskematonta aarniometsää. Siellä täällä oli kuitenkin avoimiakin maita, ja näillä arvatenkin etupäässä asuivat germanilaiset heimot. Aukeilta asutus vähitellen raivauksien kautta tunkeutui metsiin. Peltoviljelyksen edelläkävijänä oli täälläkin kaskeaminen.
Vanhoilla germaneilla ei alkuaan näytä olleen ensinkään yksityistä maaomaisuutta, maa oli kansalaisten yhteistä omaisuutta. Mutta kun heimot alkoivat perustaa vakinaisia asuinpaikkoja, niin tapahtui tässä muutos. Heimojen alueet hajaantuivat maakunniksi (Gaue) ja nämä vielä pienemmiksi alueiksi (Marke), joitten asukkaat omistivat yhteisesti kaiken sen maan, mikä aluekunnalle kuului. Vähitellen olot kehittyivät siten, että vainiot ja niityt muuttuivat viljelijäinsä yksityisomaisuudeksi. Mutta laidun, metsä, suot ja vedet pysyivät kauan sen jälkeenkin yhteismaina, joilla jokainen aluekunnan asukas sai vapaasti kalastaa, käyttää karjaansa, ottaa tarvepuut metsästä. Ja näistä yhteismaista luovutettiin paikkoja raivattaviksi, sitä myöden kuin asukkaitten luku kasvoi ja entiset viljelykset kävivät ahtaiksi. Niilläkin aluekunnan asukkailla, joilla oli osansa varsinaisista viljelysmaista, oli oikeus raivata itselleen uutta peltoa yhteismailla, jota varten he katsomainsa palstain rajapuihin leikkasivat puumerkkinsä. Mutta näin rajotettu palsta oli määräajan kuluessa raivattava, muutoin se joutui takaisin yhteismaahan. Myöhemmin kuitenkin varakkaammat kansalaiset, jotka paremmin kuin muut kykenivät käyttämään tätä raivausoikeutta (Bifang), saivat aikaan sen, etteivät merkityt palstat määräajan kuluttua enää joutuneetkaan takasin yhteismaahan, vaan saivat jäädä asianomaisen haltuun, joka niistä itselleen kokoili metsälohkoja. Siten syntyi Saksanmaalla ensimäinen yksityismetsä.
Aluekuntien maitten välillä oli vielä kansainvaelluksien jälkeenkin laajoja metsämaita, joita ei kukaan omistanut ja joita sen vuoksi pidettiin koko heimon yhteisenä omaisuutena, maakunnan yhteismaana. Yksityisten aluekuntien maita ei tavallisesti rajotettu näitä yhteismaita vastaan, vaikka niitten keskinäiset rajat oli määrätty. Näitä maakuntain yhteismaita olivat etenkin vuoristot, mutta lakeillakin mailla oli laajoja metsäaloja, joilla ei silloin vielä ollut asukkaita. Aluekuntajako oli germanilainen laitos, se sen vuoksi kokonaan puuttui Elben itäpuolella olevissa seuduissa, joissa myöhään keskiajalle saakka asui slaavilainen väestö.
Maakuntain yhteismetsiä vaativat jo ensimäiset frankkilaiset kuninkaat valtion omaisuudeksi, etupäässä voidakseen säilyttää ne metsästysmainaan. Myöhemmin kuninkaat kuitenkin koettivat niistä tulojakin hankkia, luovuttamalla yksityisille aloja raivattaviksi. Nämä metsät julistettiin rauhotetuiksi, niissä ei saanut metsästää kukaan muu kuin kuningas itse (Bannforst). Myöhemmin hallitsijat niitä lahjottelivat, antoivat lääkitykseksi, panivat pantiksi, vaihtelivat ja ostivat, kunnes ne enimmäkseen joutuivat maallisten ja kirkollisten ruhtinaitten käsiin. Samat metsämaat muodostivat Saksanmaan nykyisten valtionmetsäin kantaosan. Vaikka kuninkaallisten metsämaitten jakeleminen alkoi jo Merovingien ajalla, niin oli kuitenkin vielä saksilaistenkin keisarien ajalla laajoja kuninkaanmetsiä. Vanhojen kuninkaanmetsien laajuudesta käsityksen saadaksemme luettelemme niistä muutamia tärkeimpiä. Vogesit olivat kokonaan Merovingien "pannametsää" aina vuoriston liepeille saakka. Harz, Spessart, suuret osat Schwarzwaldista niinikään, muita mainitsematta. Hardtissa on yhä vielä samaa juurta noin 6,000 hehtaaria laajuisia valtionmetsiä. Nürnbergin metsät, Mainin Frankfurtin nykyiset laajat kaupunginmetsät ovat niinikään vanhoja kuninkaanmetsiä.
Uudisasutus, joka näihin metsiin vähitellen syveni, ei enää tapahtunut aluekunnan toimesta, vaan sitä johtivat ne ruhtinaat, jotka olivat hallitsijoilta saaneet metsät lääneikseen. Samalla tavalla meneteltiin niissä Elben itäpuolella olevissa alueissa, jotka slaaveilta anastettiin. Siellä ei ensinkään perustettu aluekuntia vanhan saksalaisen oikeuden malliin, vaan ruhtinaat ja ritarit anastivat kaikki metsäalat, myöntäen vain käyttöoikeuksia uudisasukkaille, joita heidän hallitsemilleen maille asettui. Mutta monet alkuaan vapaatkin aluekunnat menettivät vähitellen metsänsä ruhtinaille. Jo vanhat frankkilaiset kuninkaat olivat pidättäneet itselleen metsästysmaita aluekuntainkin yhteismaista, luovuttaen niitä sitten vasalleilleen, jotka lopulta pitivät maat ominaan. Jo vuoden 1300 vaiheilla olivat useimmat vapaat alueet joutuneet ruhtinaitten vallanalaisuuteen. Alkuaan, saksalaisen oikeuden aikana, oli suhde vielä semmoinen, että ruhtinaalla oli ainoastaan tarkalleen määritelty valvontaoikeus ynnä eräitä erinäisesti määriteltyjä nautinto-oikeuksia näihin metsiin. Mutta roomalainen oikeus ei tuntenut semmoista laitosta, kuin aluekunta oli, vaan myönsi kysymyksen alaiset yhteismaat kokonaan ylivalvontaa harjottavan ruhtinaan omaisuudeksi. Lopulta asiat kehittyivät siten, että melkein kaikki metsät kuuluivat ylimystölle, jolta talonpoikain täytyi puutarpeensa ostaa kalliilla hinnalla. Kuudennentoista vuosisadalla talonpojat silloisten talonpoikaissotain aikana tekivät viimeisen yrityksen saadakseen metsänsä takaisin, mutta kun nämä kapinat kaikkialla kukistettiin, niin sai asia lopullisen ratkaisun — he menettivät lopullisesti kaikki oikeutensa niihin ja saivat tyytyä pieniin kotipalstoihinsa. Vähitellen kuitenkin aluekuntienkin menettämät entiset yhteismaat suureksi osaksi joutuivat valtioitten haltuun ja ovat vielä tänä päivänä suurena osana Saksanmaan valtionmetsistä. Protestanttisissa maissa valtionmetsät karttuivat melkoisesti, kun luostarien ja kirkon omaisuus anastettiin valtiolle. Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana ne karttuivat melkoisesti sen kautta, että paljon maita oli sodan hävityksien kautta joutunut kokonaan autioiksi. Noin kolmasosa Saksanmaan kaikista nykyisistä metsistä on valtioiden omaisuutta.
Mutta palatkaamme metsäalueen raivaamiseen viljelykselle.
Roomalaiset niissä osissa Saksanmaata, jotka olivat heidän vallassaan, edistivät viljelyksen laajenemista etenkin semmoisissa seuduissa, missä vuorissa oli metalleja ja lämpöisiä lähteitä, taikka jotka liikeyhteyden turvaamiseksi olivat asutettavat. Rheinin ja Tonavan välisen rajavarustuksen, "Limeksen", suunta suuressa määrin juuri noudatti viljelykseen soveliaimpain maiden suuntia. Myöhemmin germanilaiset käyttivät hyväkseen roomalaisten raivaamia maita, mutta moni raivio jäi uudelleen metsittymäänkin.
Kansainvaelluksien jälkeen alkoi väestön lisääntyessä uusi raivauskausi, jota kesti noin v:n 900 vaiheille. Ensimäisten Karolingien aikana se näyttää kehittyneen korkeimmilleen. Metsäalan vähentämisessä olivat osallisena vapaat talonpojat, kyläkunnat, jotka lähettivät metsiin liikaväestöään, mutta vielä suuremmassa määrässä maalliset ja hengelliset ylimykset, jotka sijottivat hallitsemilleen maille veroa maksavia talonpoikia. Luostarit erinomaisen innokkaasti ottivat osaa tähän työhön. Kaarlo Suuren aikana siirrettiin kokonaisia heimoja asuinsijoiltaan uusille maille, esim. pakanallisia Sakseja, kun keisari oli heidät kukistanut, ja tämän kautta viljellyn maan ala epäilemättä melkoisesti lisääntyi. Mutta vaikka tämä uudisasutus olikin laaja, vaikka viljellyn maan ala sen kautta melkoisesti lisääntyi, niin pysyivät vuorimaat vielä edelleenkin autioina. Schwarzwaldin sisäosissa tuskin on ainoatakaan kyläkuntaa, joka olisi jo Karolingien ajalla syntynyt. Odenwaldista olivat v:n 1100 vaiheilla ainoastaan reunat asutut.
Suurien raivauksien viimeinen vaihe alkoi v:n 1100 vaiheilla. Silloin alkoivat raiviot tunkeutua vuoriston sisäosiinkin ja kahden seuraavan vuosisadan kuluessa pakotettiin metsä viljelyksen edeltä vähitellen peräytymään likimain niille aloille, jotka sillä on vielä tänä päivänä. Vieläpä maanviljelys monessa seuduin anasti semmoisiakin paikkoja, jotka ajan pitkään eivät sen vaatimuksia tyydyttäneet, ja melkoinen joukko silloin perustettuja kyläkuntia on myöhemmin laskettu uudelleen metsittymään. Missä määrin sodat, varsinkin Kolmenkymmenen vuoden sota, ovat kokonaisien kyläkuntien häviämiseen vaikuttaneet, sitä ei nykyään ole helppo sanoa. Mutta kaikesta päättäen oli pääsyynä kuitenkin se, että paikkoja huonosti valittiin, kun ylemmän vuoriston epäedulliset ilmastolliset olot eivät olleet vielä riittävästi tunnetut. Muutoin nuo seudut epäilemättä olisi myöhemmin uudelleen asuttu. Paitsi paikkain nimiä osottavat nykyään metsämailla näitä muinaisia asutuksia useinkin vähäpätöiset kukkaset ja rikkaruohot, jotka ovat niin luontaisia ihmisen seurakasveja, etteivät ne muualla luonnossa esiinny kuin asuntojen läheisyydessä. Asutuksen hävittyä ne ovat yksin jääneet metsään kertomaan jälkipolville, että paikalla ennen oli uudisviljelys.
14:nnen vuosisadan alusta pitäen ruhtinaat ja metsänomistajat suurimmassa osassa Saksaa yleensä pyrkivät metsää säilyttämään. Tämä tarkotus ilmenee metsälainsäädännössäkin aina 18:nnen vuosisadan loppuun saakka. Ainoastaan ensimäisinä vuosikymmeninä Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeen tapahtui jotenkin yleiseen suurempia raivauksia, enimmäkseen ne kuitenkin tapahtuivat vain semmoisilla mailla, jotka ennen olivat olleet asuttuja, mutta pitkällisen sodan aikana päässeet metsittymään.
Elben länsipuolella olevissa maissa kesti uudisviljelystä aina 18:nnen vuosisadan loppuun saakka. Sitä edistivät tarmokkaasti Preussin kuninkaat, etenkin Fredrik II. Kun metsävirkamiehet kehottivat kuningasta, ettei hän enää vähentäisi metsäalaa, niin tämä vastasi, että hänestä ihmiset olivat arvokkaampia kuin puutavara.
19:llä vuosisadalla on huomattavana kaksi aikakautta. Kolmen tai neljän ensimäisen vuosikymmenen aikana Smithin kansallistaloudelliset periaatteet määräsivät metsäinkin hoidon, raivauskiellot kumottiin ja laajalti muutettiin metsiä pelloiksi, tosin paljon semmoisillakin mailla, jotka sitten huomattiin maanviljelykseen sopimattomiksi. Vuorien rinteitten raiskaamisesta oli seurauksena, että tulvain vahingot karttuivat. Metsäin kaataminen entisiltä dyyneiltä taas sai aikaan, että hiekka paljastui ja kohosi suuriksi vaeltaviksi nietoksiksi, jotka vähitellen hautasivat alleen paljon viljelysmaita. Tämän vahingon johdosta säädettiin vuosisadan jälkipuoliskolla lakeja, jotka suojelivat metsää ja varsinkin Etelä-Saksassa melkoisessa määrin rajottivat yksityisten metsänomistajain käyttöoikeutta metsiinsä. Samalla aljettiin suurella innolla metsittää semmoisia alueita, jotka eivät maanviljelykseen soveltuneet. Siten Saksan metsäala viime vuosisadan viimeisellä neljänneksellä lisääntyi noin 125,000 hehtaaria. Mutta noin viisi kertaa suurempi maanviljelykseen kelpaamaton alue vielä odottaa metsänkasvua. Näilläkin alueilla metsänkylvö kuitenkin ripeästi etenee.
Mutta niin omituiselle kannalle ovat asiat viime aikoina kehittyneet, että monessakin paikassa Saksanmaalla taloudellinen kehitys suosii metsäin leviämistä. Viljan hinnat ovat nykyään niin alhaiset, työpalkat niin korkeat, ettei laihempien ja talosta etäämpien maitten viljelys enää kannata. Metsä sitävastoin, joka tyytyy karumpaan maahan ja helpompaan hoitoon, antaa vielä tämmöisilläkin seuduilla tyydyttäviä tuloksia. Tämä omituinen kehitys ei ole huomattavana ainoastaan vuoristoissa, vaan niinkin taajaan asutuissa maissa, kuin Ylä-Rheinin laakso on. Toiselta puolen on kuitenkin eräissä osissa Saksanmaata metsäala vielä viimeisinäkin vuosikymmeninä vähentynyt, niin on tapahtunut Itä-Preussissä, Posenissa ja Saksin kuningaskunnassa. Sillä epäilemättä on vielä tänä päivänä metsässä monikin hehtaari maata, joka erinomaisesti soveltuu viljeltäväksi. Tuntuvalla tavalla ovat metsäalaa niinikään vähentäneet suuret kaupungit ja sotaväen harjotuskentät. Ja siihen myös on vaikuttanut maanviljelyksen ahdinkotila. Varsinkin Preussin itäisissä maakunnissa metsänomistajat ovat laajalti myyneet maat paljaiksi rahoja hankkiakseen, mutta eivät ole näitä paljastettuja maita uudelleen metsittäneet, vaan jättäneet ne oman onnensa nojaan.
Yleiseen puhuen ovat siis metsä ja viljelys Saksanmaalla jo varsin varhaisina aikoina saavuttanut ne rajat, jotka niillä nykyään on. Suurin piirtein sanoen kuuluvat maanviljelykselle lakeat maat ja laaksot, metsälle taas vuoristot; mutta poikkeuksia on. Monessa vuoristossa on asukkaita semmoisissakin seuduissa, joissa ilmasto on paljon koleampaa kuin esim. Keski-Suomessa, ja toiselta puolen on alangoilla laajoja hiekkamaita, joilla metsänkasvu on ainoa menestyvä viljelysmuoto.
Saksalainen talo.
Saksalainen talo on historiallisen ajan kuluessa yksinkertaisesta alusta monen vaiheen kautta vähitellen kehittynyt. Siitä, minkälainen se oli roomalaisten tullessa germanien kanssa yhteyteen, on hyvin niukalta tietoja vanhain kirjailijain teoksissa. Kielitieteen tarjoomista viittauksista on kuvaa koetettu täydentää.
Vanhain germanien talo.
Tacituksen kertomuksesta näkyy, että vanhain germanien talo seisoi erikseen vapaalla pihamaalla. Se oli puusta rakennettu, osasta savella tai maavärillä sivelty. Tacituksen mielestä nämä talot olivat ylen yksinkertaisia ja kömpelöitä, mutta on muistettava, että Italiassa silloin jo oli kehittynyt mitä taiteellisin rakennustapa. Muurikivet ja tiilet olivat Germaniassa tuntemattomat, vasta kuudennella vuosisadalla j.Kr. tunkeutuu germanien kieleen semmoisia sanoja, jotka osottavat heidän oppineen valmistamaan tiiliä, käyttämään kalkkia ja saviruukkia. Talo rakennettiin irtaimille kiville tai maahan hakatuille paaluille, niinkuin vielä tänä päivänäkin eräissä osissa Saksaa. Pohjanmeren rannikolla olivat talot jo silloin keinotekoisille maakummuille rakennetut, jott'eivät vuoksi vesi ja aallokko päässeet niihin käsiksi. Puut kaadettiin joko tulella tai kirveellä. Näyttää siltä, että tavallisen salvoksen rinnalla myös aikaisin käytettiin patsasrakennustapaa, joka vielä tänä päivänäkin on Saksassa yleinen, s.o. huoneen kehä rakennettiin patsaista ja poikkipuista, joitten välit täytettiin puupaloilla tai savella. Tämä rakennustapa kuitenkin edellyttää täydellisempiä työneuvoja, joten se myös lienee myöhempi. Nykyään patsaskehyksen tyhjät ruudut täytetään tiilillä tai hiekkakivilaatoilla. Siten saadaan talo, joka on helpompi rakentaa ja kevyempi kuin tavallinen tiilitalo. Seinät tosin ovat ohuet, eivätkä meidän talveamme vastaan tarjoisi riittävää suojaa, mutta Saksassapa talvi jo onkin lauhkeampi ja lyhempi. Välimuotona käytettiin ilmassa kuivatuita savitiiliä, joitten seassa oli siteeksi olkia.
Huoneita oli vain yksi, mutta se saattoi olla hyvinkin laaja. Permanto oli savesta. Ja semmoisissakin taloissa, joitten permanto rakennettiin maan yläpuolelle puiselle sillalle, pantiin kuitenkin lankkujen päälle kerros savea. Tämä oli tulenvaarankin vuoksi tarpeen, koska liesi oli vapaana, keskellä permantoa; se oli vanhimpina aikoina matala ja avoin, laakakivistä ladottu. Sen päällä oli niskarauta, jonka tehtävä oli pitää puita koholla, että ne paremmin paloivat. Näitä niskarautoja käytetään yhä vielä ainakin Alppimaissa. Ne ovat enimmäkseen nelijalkaiset, kumpikin pää eläimenpäällä koristettu. Lieden päällä riippui pata käännettävän hahlon varassa. Savu pakeni ovesta taikka seinissä ja katossa olevista aukoista. Niistä tuli huoneeseen valokin, sillä ikkunoita ei ollut. Vanhin germanilainen pirtti, mitä tunnemme, oli siis aivan alkuperäinen savupirtti, vielä alkuperäisempi kuin ne savupirtit, joita omasta maastamme tunnemme. Huone valaistiin päreillä, mutta jo hyvin vanhoina aikoina käytettiin jonkinlaisia kynttilöitäkin, jotka valmistettiin pihkasta tai rasvasta. Saksilaisten maassa on hyvin myöhään ollut tämmöisiä, ehkä enemmän kehittyneitä savupirttejä, niitä tavataan vielä joku tänä päivänäkin. Huonekalustokin oli samanlaista, kuin meillä vanhimmissa pirteissä. Seinillä oli jykevät penkit, pöytä oli laaja ja tukeva, tuoli, joka oli isännän tai emännän etuoikeutettu sija, oli muita istuinpaikkoja korkeampi. Tietymätöntä sitä vastoin on, oliko vanhoilla germaneilla jo erikoisia sänkyjä. —
Eri heimojen talo kehittyi eri tavalla. Saksilaiset kokosivat kaikki taloushuoneetkin saman yhteisen katon alle, mutta muualla Saksassa rakennettiin kutakin taloustarvetta varten eri rakennus — niinkuin meilläkin Länsi-Suomessa, jota vastoin Raja-Karjalassa kaikki taloushuoneet ovat saman katon alla. Hyvin aikaisin erotettiin keittiö asuinhuoneesta. Vähitellen aljettiin varakkaammissa taloissa rakentaa palvelijoita varten omat huoneensa. Näin tapahtui varsinkin ruhtinaitten hoveissa, vaikka ne muutoin pysyivät hyvinkin myöhään tavallisten talonpoikaistalojen mallisina. Maanviljelys oli ruhtinaittenkin pääelinkeino, sitä vain harjotettiin tavallista suuremmassa mitassa.
Tacitus kertoo, että germanit myös käyttivät asumuksinaan maanalaisia kuoppia, jotka peitettiin lannalla, jotta ne pysyivät lämpöisinä talvella. Moisissa kuopissa hänen tietonsa mukaan myös säilytettiin maanviljelyksen tuotteita.
Vilja puitiin katetuissa riihissä, se oli pistänyt jo vanhan kreikkalaisen merenkulkijain Pytheaksen silmään muutamia vuosisatoja Tacitusta aikaisemmin. Hän mainitsee sen esimerkkinä ilmanalan kolkkoudesta — Välimeren helteisissä maissa saatettiin puida taivasalla. Tallit ja navetat sitä vastoin näyttävät alkuaikoina olleen hyvin yksinkertaisia ja tarjonneen karjalle huonon suojan — sen verran että hengissä pysyivät talvisydännä. Tacitus kertoo, että jokaisella germanilaisella talolla jo silloin oli saunansa. Hän kertoo germanien maanneen aamulla myöhään, aina täyteen päivään saakka, ja sen jälkeen heti käyneen saunaan kuumaa löylyä ottamaan. Saunaa germanit sanoivat "tuvaksi" ("Stube"), ja kielitiede arvelee tämän sanan merkinneen löylyä (stieben, höyrytä). Saunassa oli kiuas, jonka kuumille kiville vettä viskattiin. Meillä tämä "merkillinen" laitos on yhä yleiseen käytännössä, mutta Saksassa saisi semmoista vanhaan aikaan juurtuvaa saunaa nykyään hakemalla hakea. Myöhemmin rakennettiin kivikiukaan sijasta arinan päälle savella muurattu kiviholvi, jonka päälle vesi heitettiin. Siitä kehittyi myöhemmin saksalainen kaakeliuuni.
Pihamaa rakennuksineen ympäröitiin aitauksella.
Talot olivat joko yksitellen, kullakin vainiot ympärillään, taikka olivat ne ryhmissä, viljamaat kylän ympärillä. Vainiot oli jaettu sarkoihin, kunkin sarka pyykitetty, ja kivipyykkien pyhyys oli niin ankara, että se, joka toisen pyykin maasta kaivoi tai siirti, "oli suolivöitään myöden maahan kaivettava, ja sitten auralla sydämen läpi kynnettävä, se oli moiselle miehelle oikeus ja kohtuus". Vainiopiirin ulkopuolella olivat yhteiset laidunmaat ja metsät.
Talon kehittyminen.
Kansainvaellukset, joiden aikana germanien maahan tuli paljon uusia sivistysaiheita, luultavasti saivat rakennustavassakin aikaan muutoksen. Aljettiin jakaa suuri yhteinen huone kahtia, rakentaa sen päälle orsien kannattama laipio ja laipion päälle ullakkohuone. Näin tapahtui varsinkin Etelä-Saksassa, jossa roomalaisten monikerroksinen rakennusjärjestelmä oli lähempänä esimerkkiä antamassa. Rakennusmalli sitten levisi pohjoisempaankin. Mutta niin kokemattomia oltiin kahdenkertaisten talojen rakentamisessa, että laipio tuon tuostakin sortui, kuten vanhoista asiakirjoista näkyy. Vielä 15:llä vuosisadalla mainitaan eräässä virallisessa säännöksessä, että "jos joku on rakentanut huoneen, joka viranomaisten mielestä on heikko, niin lähettäkööt he kolme keksillä varustettua miestä sitä nurin vetämään. Elleivät he sille mitään saa, niin jätettäköön rakentaja rauhaansa". Ullakon portaat kulkivat rakennuksen ulkopuolelta. Ullakkohuonetta käytettiin moneen tarkotukseen, enimmäkseen varastohuoneena ja makuuhuoneena tai naisten huoneena. Samalla kun laipio ja ullakkohuone rakennettiin, täytyi pirttiin ruveta akkunoitakin avaamaan, siinäkin seuraten roomalaisten esimerkkiä. Ne olivat alussa luukulla suljettavat, verhottiin myöhemmin eläimennahkalla tai pergamentilla. Lasiakkunat olivat vielä ylen harvinaisia. Mutta ennenkuin vielä voitiin laipioita ja ullakkohuonetta rakentaa, oli tulisija siirrettävä keskeltä lattiaa seinälle ja, roomalaista esimerkkiä noudattaen, laitettava savutorvi. Vasta sitten oli talo sillä kannalla, että se saattoi edelleen kehittyä.
Alakerran suuri huone jaettiin kahtia, sisempään huoneeseen rakennettiin samanlainen holvikiuas kuin saunaan, ja siitä vähitellen kehittyikin lämmin päähuone. Entinen valtahuone avoliesineen vähitellen jäi keittiöksi. Näin tapahtui varsinkin Keski- ja Etelä-Saksassa. Pohjois-Saksassa talo muodostui toisella tavalla.
Mutta vaikka saksalainen talo niin ollen saikin roomalaisesta monta parannusta, niin jäi se kuitenkin edelleenkin puurakennukseksi ja tai patsaskehärakennukseksi, kuten se oli ollutkin. Katto edelleenkin peitettiin joko oljilla tai paanuilla. Päätylaudat koristettiin, ehkäpä aljettiin jo koristella ullakkoon johtavaa porrastakin leikatuin käsipuin. Mutta huoneen yksinkertainen sisustus pysyi jotakuinkin ennallaan. Ainoastaan kookkaat vuodelaitokset alkoivat nyt käydä yleisiksi.
Talousrakennusten sijotukseen ei sitä vastoin roomalainen esikuva vaikuttanut, vaikka sekin muuttumistaan muuttui, koska asutus nopeaan taajeni lännessä ja etelässä, pohjoisessa ja idässä sitä vastoin pysyi jonkun verran väljempänä. Asutuksen taajetessa täytyi talousrakennuksia entistä enemmän sulloa yhteen, mutta samalla niiden sijotus kehittyi säännöllisemmäksi. Mutta vaikka yhteenkin ahdettuina, pysyivät ulkohuoneet kuitenkin kukin itsenäisenä. Ainoastaan saksilaisten luona ne yhtyivät yhteiseen katettuun tanhuaan antavaksi kokonaisuudeksi, mutta tämä järjestelmä näyttää niin alkuperäiseltä, että se lienee kaikkia muita vanhempi. Kehitys tapahtui eri osissa maata hyvinkin eri tavalla, ja sen vuoksi on nykyään talonpoikainen rakennusmalli Saksan eri osissa niin erilainen, että yhteistä alkumuotoa useinkin on vaikea johtaa.
Saksalaiset tutkijat ovat varsinkin Skandinavian vanhemmalla kannalla säilyneistä rakennuksista koettaneet parsia aukot, joita heidän oman maansa rakennushistoriallisessa kehityksessä on. Skandinaviankin vanha talo oli kauttaaltaan germanilaisella pohjalla. Norjassa esim. oli tulisija keskellä lattiaa, toisissa taloissa aina viime vuosisadalle saakka. Uunimainen seinälle asetettava tulisija saapui sinne vasta toisen vuosituhannen alulla Englannista, mutta se tuli käytäntöön ainoastaan rannikolla. Sisämaassa yhä edelleenkin rakennettiin tulisija entiseen malliin keskelle permantoa.
Maaseutu ja kaupungit varhaisella keskiajalla.
Etelä- ja Länsi-Saksassa, Tonavan ja Rheinin rannoilla, germanilaiset talonpojat jo viidennellä vuosisadalla j.Kr. asuivat Roomalaisilta anastetuissa kaupungeissa. Monet näistä kaupungeista, kuten Trier mahtavine, roomalaisten keisarien rakentamine palatsineen, kultainen Mainz, Strassburg, Regensburg ja Augsburg olivat raunioina, ja hajallisten nelitahoisten rakennuspaasien, temppelien sortuneitten pilarien keskellä kohosi frankkilaisten puisia rakennuksia. Sekin germanilainen väestö, joka oli ollut välittömästi Roomalaisten vallan alaisena, oli pysynyt maanviljelijöinä, he eivät rakentaneet uudestaan hävitettyjä roomalaisia kaupunkeja, vaan kylvivät raunioihin viljaa, kuten Ibn Jakub niminen arabilainen matkustaja ihmeekseen näki. Kuninkaat, ruhtinaat ja ylimyksetkin, kaikki olivat maanviljelijöitä. Vieläpä Kaarlo Suuri oli valtakuntansa ensimäinen maanviljelijä, pitkin valtakuntaa olevista kruununtiloista hallitsija sai päätulonsa. Vanhasta kertomuksesta käy selville, mitä kaikkia rakennuksia tämmöinen kuninkaallinen maatila sisälti: "Tapasimme tällä maatilalla puusta säännöllisesti rakennetun kuninkaallisen asuinhuoneen, kamarin, kellarin, tallin, kolme rakennusta palvelusväkeä varten, kaksi varastohuonetta, yhden keittiörakennuksen, yhden leipomon, kolme vajaa; piha oli vallilla ympäröity, ja vallin päällä oli aitaus." Alemman aatelin rakennukset olivat vielä yksinkertaisemmat. Kaikki, mitä talossa tarvittiin, valmistettiin kotona.
Hunnien hävitysretket 9:llä ja 10:llä vuosisadalla näyttävät antaneen ensimäisen sysäyksen kaupunkien kehitykseen. Muureilla ympäröidyt vanhat roomalaiskaupungit olivat menestyksellä vastustaneet näitä retkeileviä laumoja, jota vastoin maaseutu oli kokonaan ollut niitten hävitykselle alttiina. Siitä seurasi, että asukkaat alkoivat entistä enemmän pyrkiä ahtaampiin keskuksiin, jotka saatettiin linnottaa yhteistä puolustusta varten. Varsinkin irtain väestö muutti kaupunkeihin, kehittyen siellä kaikenlaisiksi käsityöläisiksi. Maanviljelijät edelleenkin jäivät kyliinsä. Siitä pitäen alkoi saksalainen talo kehittyä pois entisestä mallistaan, ensinnä kaupungeissa, jotka sille asettivat aivan toisenlaisia vaatimuksia ja tarjosivat toisenlaisia ehtojakin kuin maaseutu.
Ajan yleinen turvattomuus ehkäisi kuitenkin talonpoikaistalon kehitystä varsinkin semmoisissa seuduissa, jotka useimmin olivat sisällisten ja ulkonaisten sotien jaloissa; rakennukset tuon tuostakin poltettiin ja revittiin, niitä ei voitu enää rakentaa yhtä vankasti, vaan asutus ränstyi. Kykenemättömänä itseään suojelemaan pienempiäkään rosvoritareita vastaan talonpoika etsi maan ja kirkon mahtavain suojelusta, mutta se suojelus hänen täytyi ostaa vapaudellaan! Paremmin kuin muualla osasivat Pohjanmeren rannikko asukkaat ja toiselta puolen alppilaaksojen asukkaat puolustaa itsenäisyyttään, ja näissä seuduissa siitä syystä vielä tänä päivänä tapaamme mahtavimmat, parhaiten rakennetut talonpoikaistalot. Mutta lisäksi tietysti ilmasto ja elinkeinojen erilaisuus vaikutti talojen kehitykseen; toisissa seuduin oli karjanhoito pääelinkeino, toisissa peltoviljelys, toisissa taas viininviljelys, hedelmäviljelys tai metsänhoito. Maan pintamuodostuskin vaikutti ratkaisevalla tavalla rakennusmaihin. Alppimaissa esim., jossa tasaista maata oli niin vähän, täytyi rakennukset sijottaa hajalleen, taikka kerätä huoneita päällekkäin moneen kerrokseen, siten että alemmassa kerroksessa asui karja, keskimäisessä ihminen, ylin kerros oli varastohuoneina. Eroavaisuuksia vaikutti vielä rakennusainekin. Tosin saksalainen talonpoika keskiajalla ja vieläpä nykyaikoihinkin rakensi talonsa pääasiallisesti puusta, mutta semmoisissa seuduin, missä asutuksen taajenemisen taikka huonon metsänhoidon kautta hirsien hinta oli kohonnut ylenmäärin, aljettiin käyttää yhä enemmän kiveä. Alppimaissa rakennukset enimmäkseen olivat ladottuja hirsirakennuksia, s.o. seinät olivat kokonaan hirsistä, ja ovat niin vielä tänäpäivänäkin. Mutta muualla saksalaisella alueella on patsaskehä melkein yksinomaan vallalla.
Saksalaisen maalaistalon monet eri muodot voidaan yhdistää kahteen suurempaan ryhmään, toinen on alasaksalainen ryhmä, joka käsittää saksilaisen ja friisiläisen talon, toinen yläsaksalainen ryhmä, johon kaikki muut vaihtelevat muodot yhdistetään. Alasaksalainen talomuoto on vallitsevana alueella, jonka eteläraja kulkee Maasista Oderiin, melkein suoraan lännestä itään. Siitä etelään talot ovat yläsaksalaista mallia. Slaaveilta vallatuissa itäisissä maakunnissa taas, varsinkin Oderin itäpuolella, käytetään sekaisin kumpaakin rakennusmailla, koska asukkaatkin ovat tulleet eri osista maata ja kukin toi oman rakennusmallinsa mukanaan.
Aina 19:nnen vuosisadan keskivaiheille saakka piti saksalainen talonpoika itsepintaisesti kiinni keskiajalla kehittyneestä talonmuodosta. Kaupunkien vaikutus oli hyvin pieni. Sen vuoksi maalaistaloissa tuskin on huomattavana minkäänlaista kehitystä keskiajasta aina 19:nen vuosisadan keskivaiheille saakka. Vasta kulkuneuvojen parantuminen sai aikaan mullistuksen. Nykyään aljetaan kaikkialla yhä enemmän luopua vanhasta historiallisesta mallista ja maaseudullakin omistaa kaupunkilaisia muotoja. Höyryn ja sähkön aikakauden tasaava käsi käy tälläkin alalla kautta maan.
Yläsaksalainen talo.
Yläsaksalaisen talon läpikäyvä omituisuus on, että asuinhuoneet kauttaaltaan ovat taloushuoneista erotetut. Mutta muutoin on vaihtelevia muotoja tavattoman paljon.
Tämänkin talon alkumuoto oli nelikulmainen huone, jonka keskellä tulisija oli. Sveitsin etäisemmissä laaksoissa vielä näkee taloja, joissa laipioton kyökki ulottuu aina vesikattoon saakka, osottaen talon ikivanhaa juurta. Tuo kyökki on jäännös alkuperäisestä germanilaisesta päähuoneesta.
Ulkohuoneet ja taloushuoneet olivat yläsaksalaisessa talossa vanhastaan laajassa hajanaisessa ryhmässä, samoin kuin vielä tänä päivänä Pohjoismaissa ja Alppimaissa. Muualla Saksassa tämä vanhin "ryhmätalo" vähitellen muuttui toisen muotoiseksi. Keski-Saksassa kehittyi säännöllinenfrankkilainen talo, useissa vuorimaissaylikatettu talo.
Frankkilaisessa talossa kaikki talousrakennukset ovat järjestyneet nelikulmaisen pihan ympärille. Tämä frankkilainen talonkaava on vallitsevana kaikkialla Keski-Saksassa, Ruhr-joesta aina Alpeille saakka, vieläpä Böhmissä, Schlesiassa, Ylä-Itävallassa ja Siebenbürgissä. Joskus on vain kaksi pihan sivua täyteen rakennettu, toisinaan kolme, suurimmissa taloissa kaikki neljä sivua. Toisinaan ovat eri rakennukset niin lähellä toisiaan, että kaikki ovat saman pihaa kiertävän katon alla. Karjalan kannaksella näkee samanlaisia taloja.
Mutta vielä lähemmäksi toisiaan ryhmittyivät huoneet Etelä-Baijerissa, Alppien pohjoisrinteillä, Elsassissa ja Schwarzwaldissa, s.o. Allemannien ja Baijerilaisten heimojen asuma-aloilla. Arvatenkin ilmaston kolkkous vuorimaissa pakotti vähentämään ulkoseinäin lukua ja saattamaan kaikki tärkeämmät taloushuoneet saman katon alle. Siitä syntyi ylikatettu talo.
Vanhimmalla kannalla on talo säilynyt varsinkin Itävallan Steiermarkissa. Siellä tapaa vielä monessa talossa porstuan keittiönä, keskellä permantoa avonaisen suuren lieden, josta savu vapaasti kiiriskelee kohti vesikaton lakeisaukkoa. Talousrakennukset ovat hajallaan, miten parhaiten soveltuu. Vieläpä on siellä saunakin säilynyt, mutta nimeksi vain. Siinä ei enää kylvetä, vaan ainoastaan rohditaan pellavia. Sveitsinkin puolella tavataan samanlaisia hajallisia taloja, vaikka ne ovat paljon muhkeampia. Sveitsissä on ulkohuoneet usein siirretty pihastakin pois, koska karjatalous suuren osan vuotta on korkealla tuntureilla, joten sen yhteys asuinrakennusten kanssa ainakin on jäänyt löyhäksi.
Alppitalossa on pohjakerros (Underhus) kivestä, milloin matalampi, milloin korkeampi. Siinä on säilytyshuoneita ja useinkin kutojain tupa. Pohjakerroksen päällä on kaksi puusta rakennettua asuinhuonekerrosta. Näissä useinkin asuu kaksi perhekuntaa, ei kuitenkaan päällekkäin, vaan rinnakkain, siten että kummallakin on osansa molemmista kerroksista. Ylemmät kerrokset ovat hirsistä, erittäin huolellisesti rakennetut. Katot ovat korkeat ja jyrkät, paanuilla katetut, seinät tuulen puolelta niinikään usein paanuilla vuoratut. Merkillisenä muinaisen juuren säilymisenä lienee pidettävä sitä, että näissäkin taloissa keittiön lakeinen joskus nousee kaikkien kerroksien läpi leveänä aina ulkoilmaan saakka, päättyäkseen vesikaton rajassa rautaisilla vitjoilla avattavaan ja suljettavaan luukkuun. Muutoin ovat alppitalot ulkopuolisen somistuksensa, rakennustaiteellisen kauneutensa puolesta jo vanhastaan tunnetut. Niissä on kehittynyt oma erikoinen rakennusmallinsa, joka on voitokkaana pitänyt puoliaan varsinaisen taiderakennuksen rinnalla, vieläpä sitä aiheilla elähyttänyt.
Alppien sisäosissa on hajallinen talo yleinen, eteismaassa sitä vastoin ja sen edustalla olevissa vuoristoissa ylikatettu talo. Nämä ovat suuria, mahtavia rakennuksia, jotka valtavan kattonsa kautta saavat vielä suuremman voiman ja varallisuuden ilmeen. Tämän talonmuodon syntymisen ovat arvatenkin määränneet ilmastolliset syyt. Niiden asujat elävät etupäässä karjanhoidolla ja heillä täytyy siis olla alati mukava yhteys asuinhuoneitten ja karjanhuoneitten välillä. Koska näissä vuorimaissa sataa usein ja rankasti, ja lunta on talvella vahvalta, niin koottiin talon kaikki huoneet saman katon alle; varastohuoneet, sekä heinäsäiliöt että viljavarastot sijotettiin navetan päälle. Päältä nähden tämä talo muistuttaa alasaksilaista, mutta eroaa siitä sen puolesta, ettei asuinhuoneisiin kuljeta saman porstuan kautta kuin taloushuoneisiin, vaan on niillä päädystä oma ovensa, joka suoraa päätä johtaa keittiönä käytettyyn porstuahuoneeseen. Asuinhuoneitten takana on kapea käytävä, joka kulkee koko talon poikki, ja vasta tämän takana ovat taloushuoneet, aivan erillään asuinhuoneista. Ulkonaisen somistuksensa puolesta nämä talot muistuttavat alppitaloja, mutta sisällinen järjestys on aivan toinen. Ylä-Baijerissa ovat talot kokonaan kivestä ja koristetut värikkäillä maalauksilla, jotka esittävät raamatullisia aiheita. Omituisen vaikuttavan näön nämä talot kaikkikin saavat mahtavan kattonsa kautta, jonka leveät räystäät tuulen ja sateen puolella usein ulottuvat melkein maahan saakka.
Frankkilaisen talon asemakaavan huomasimme suunnikkaan muotoiseksi. Talon kaikki rakennukset ovat nelikulmaisen pihan ympärillä. Taloushuoneissa harvoin on ulospäin ikkunoitakaan. Frankkilaiset talot yleensä ovat heikomman näköiset, kuin Alppien ja Pohjanmeren rannikon mahtavat ylikatetut talot. Niissä maissa, missä frankkilainen talo on vallalla, etupäässä Länsi- ja Keski-Saksassa, eli kansa keskiajalla maallisten ja hengellisten herrain sorron alaisuudessa, jonka vuoksi talonpoika ei päässyt vaurastumaan. Frankkilainen talo enimmäkseen on patsaskehälle rakennettu, koska metsää jo vanhastaan oli niukalti. Ainoastaan Itä-Saksassa, varsinkin Schlesiassa, ovat tämänkin malliset talot suureksi osaksi hirsistä rakennetut. Kadulta tai maantieltä frankkilaisen talon pihaan melkein aina johtaa katettu porttikäytävä, joka on tämän rakennusmallin tunnuksellisimpia omituisuuksia. Se arvatenkin on jäännös vanhasta germanilaisesta pihaportista. Mahtavimmat frankkilaiseen malliin rakennetut talonpoikaistalot tavataan nykyään Saksi-Altenburgin herttuakunnassa. Siellä ne tavallisesti ovat runsaasti koristetutkin ja pihaa kiertävät somat parvekkeet.
Yläsaksalaisen talon kehityksessä sai liesi aikaan ratkaisevan käänteen. Se oli alussa kömpelö, paasista rakennettu ja savettu. Vasta keskiajan loppupuolella aljettiin rakentaa liesi lasituista kaakeleista. Uunin muoto muuttui korkeaksi, "kakluunimaiseksi", ja semmoisena se on talonpoikaisissa taloissa pysynyt meidän aikoihin saakka. Mutta sitä ei lämmitetä samasta huoneesta, vaan ulkoapäin, keittiöstä, jonka lieden kanssa se on yhteydessä. Uunia kiertää istuinpenkit, ja sen ympärille talonväki vielä tänä päivänä työstä päästyään kokoontuu tarinoimaan ja puhdettaan viettämään.
Toisinaan uunin päällä maataankin. Usein on tupa siten asetettu, että siihen lankeaa valo kahdelta taholta. Akkunat eivät ole isoja, ja valon lauhduttamiseksi mielellään käytetään maalatuita ruutuja. Toisissa taloissa tapaa pieniä seinästä ulos pistäviä parvekkeitakin, joissa pöytä on. Huoneitten sisustaan on eri aikain rakennus- ja huonekalumalli melkoisesti vaikuttanut. Varsinkin tapaa semmoisia tupia taajassa, joissa on kauniit gootilaiset laipiot ja seinät. Kaunis on tupain sisustus varsinkin Etelä-Saksassa ja Alpeilla. Keski-Saksassa ne ovat sisältäkin yksinkertaisemmat.
Alasaksalainen talo.
Alasaksalaisen talon parhaiten käsitämme, kun ajattelemme sen vanhanaikaiseksi germanilaiseksi huoneeksi, jonka keskellä oli avoin liesi, jossa karja, ihmiset, talous, kaikki oli samassa huoneessa. Aikain kuluessa kutakin tarvetta varten aluksi erotettiin karsinoita. Huoneen toiseen päähän erotettiin kahden puolen karjan suojat, väliin jäi tanhua; toiseen päähän myöhemmin erotettiin isäntäväkeä varten makuuhuoneet. Porstuan tapainen, tanhuaan avoin arkihuone (flet), joka kulkee rakennuksen poikki, jäi yhteiseksi ruoka- ja yhtymäpaikaksi ja palvelusväen asunnoksi. Ulkoseinät ovat aivan matalat, mutta sitä mahtavampi on vankkain puukannattimien päälle rakennettu olkikatto. Sisällepäin avoimessa ullakossa säilytetään varsinkin viljoja, ja liedestä on savulla sinne vapaa pääsy, jotta ne pysyvät kuivina. Syynä tämän yksikattoisen talon kehittymiseen on ehkä se seikka, että marshimaalla talonpaikka on keinotekoiselle kummulle rakennettava, jotta se kuivana pysyisi, jonka vuoksi se pakostakin pysyi ahtaana. Mutta sama rakennustapa on sittemmin säilynyt kuivemmalla geestilläkin, jossa sen nykyään tapaammekin vanhanaikaisimpana. Marshilla talo on kehittynyt edelleen, koska sikäläiset varakkaat isännät ovat pyrkineet enemmän erottautumaan palvelusväestä. Porstua on seinällä erotettu tanhuasta, jotta ei karjan puolelta paha ilma pääse tunkeutumaan rahvaan puolelle, usein on porstuasta erotettu erityinen kyökki, asuinhuoneet on sisustettu mukavammin ja osasta ylellisestikin. Mutta palvelusväki saa edelleenkin asua karjan puolella, jonne sille on joko karsinain päälle taikka niitten viereen erotettu erikoiset kopit.
Mutta marshitalossakin yhä vielä on selvänä sama yhteinen alkumuoto, sama vanhanaikuisuus koko rakennustavassa. Varsinkin karjan ja ulkotalouden puoli on säilynyt ennallaan. Avoimesta leveästä ovesta ajetaan viljakuormat tanhuaan, jonka permanto on yhä vielä savesta, jonka laipiota jykevät orret kannattavat. Tanhuan kahden puolen ovat karjansuojat, tanhuassa itsessään kaikki talon työkalut ja ajovehkeet. Alasaksalainen talo on kauttaaltaan patsaskehyksen varaan rakennettu, hirsien saanti kun on näillä seuduilla vaikea.
Samanlaatuinen on peruspiirteissään Friisienkin talo, vaikka monessa kohden toisin kehittynyt. Ulkona meren hengessä seinät ovat vielä matalammat, räystäät useinkin vain pari metriä korkealla maasta, harjan korkeus sitä vastoin parikymmentä metriä.
Päältäpäin nämä talot, suuruudestaan huolimatta, ovat hyvin yksinkertaiset. Seinäin mataluus, katon korkeus, ei suonut sijaa koristuksille, eivätkä puukoristeet olisikaan kestäneet alituiseen vaihtelevassa kosteassa ilmastossa. Sitä kauniimmin on monikin saksilainen tai friisiläinen isäntä koristellut asuinhuoneensa. Niissä hän mielellään käyttää kirkkaita värejäkin, vilkastuttamaan mieltä yksitoikkoisen, vaikka suuren luonnon keskellä. Monet täältä saadut vanhat talonsisustukset ovat kauneimpia, mitä Saksanmaalla on aikain kuluessa kehittynyt ja säilynyt.
Kylän vaiheet.
Saksalainen kylä on eri osissa maata kehittynyt hyvinkin eri lailla. Kyläinkin ulkomuoto ja järjestys osottaa, kuinka erilaisten vaiheitten alainen kansa on aikain kuluessa ollut.
Alkuperäinen viljelysmuoto oli hajallinen yksinäinen taloviljelys. Kullakin talolla oli maansa ympärillään ja talojen välimatka sen vuoksi oli verraten suuri. Tämän asutusmuodon rinnalla kehittyi kuitenkin jo aikaisin kyliäkin, kun asukasten luku lisääntyi ja tilat alkoivat käydä ahtaammiksi.
Kaikkialla Saksassa tapaamme rinnan nämä molemmat asutusmuodot, yksinäisen talon ja kylän. Luoteis-Saksassa on yksinäinen talo tavallisempi, osassa Alppimaata ja Alppien eteismaata niinikään. Talot voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan, mikä minkin lähteen, niityn tai metsikön reunalla, välillään vain syrjäisiä teitä ja polkuja. Luoteis-Saksan marsheillakin talot kuitenkin ovat enimmäkseen järjestyneet samain valtateitten varrelle, jotka kulkevat pitkin kapean marshimaan reunaa.
Kylissä talot ovat samassa ryhmässä ilman erikoista järjestystä, kukin sen mukaan, miten maat parhaiten vaativat. Kuta enemmän kylä on kehittynyt, kuta suuremmaksi talojen luku kasvanut, sitä epäsäännöllisempi on tavallisesti kylän pohjakaavakin. Näillä ryhelmäkylillä oli kuitenkin keskellään torin tapainen yhteinen kyläpiha (Anger), jossa tavallisesti korkean puuryhmän suojassa kyläoikeutta istuttiin. Tämä kyläpiha on säilynyt varsinkin niissä nuoremmissa kylissä, joita Saksalaiset perustivat Elben itäpuolelle, slaaveilta valtaamiinsa maihin. Näillä uudismailla kylä muutoinkin kehittyi toisella tavalla, säännöllisemmäksi. Talot järjestyivät yhteisen valtatien kahden puolen, niinkuin kadun varrelle. Tämä säännöllisempi kylämuoto on perintöä slaaveilta, joilla se on yleinen. Saksalaiset sen lienevät omistaneet siitä syystä, että he suureksi osaksi anastivat slaavien valmiiksi rakentamia kyliä. Slaavilaisen kylän pohjakaava on jotenkin säännöllinen. Kaikki talot ovat vierekkäin, joko tien varrella niin lähellä toisiaan, että melkein räystäät yhteen ottavat, taikka laajemman yhteisen kyläkedon ympärillä. Slaavien taloilta sen vuoksi piha puuttuu. Epäsäännölliset saksalaiset kylät tekevät vilkkaamman vaikutuksen. Eri osissa maata ne vielä melkoisesti vaihtelevat talojen rakennusmallin, rakennusaineitten ja kattoaineitten mukaan. Toisin paikoin on katto oljista, toisin paikoin paanuista, viheliäisestä, sinisestä tai harmaasta liuskekivestä, vieläpä punaisesta tiilestäkin. Värin käyttäminen lisääntyy sitä enemmän, kuta kauemmaksi kuljemme vakavasta Pohjois-Saksasta iloisempaa Etelä-Saksaa kohti. Vakava on alasaksalainen kylä väriensä puolesta. Mahtavan harmaanruskean katon alla seinäin koruton, ruskeanpunaiseksi, viheliäiseksi tai valkoiseksi maalattu patsaskehä tuskin voi rakennusta elostuttaa. Kirjavampi on jo Keski-Saksassa talo, ruskeaksi tai mustaksi maalatusta kehästä esiintyvät loistaen valkoisiksi maalatut kehäruudut. Vielä vilkkaampaa on rakennusten väritys Etelä-Saksassa, varsinkin Alppien eteismaalla ja Alppivuoristossakin.
Saksalaisella kylällä on vielä eräs vilkastuttava piirre, joka naapurimaissa kokonaan puuttuu, nimittäin talojen vaihteleva koko. Romanisissa maissa maaomaisuus on paljon pienempiin palstoihin jaettu, romanilainen talonpoika ei yleensä ole niin varakas kuin saksalainen, talojen maat ovat vähäiset, rakennukset ja pihat ovat sen mukaan pienet. Slaaveilla taas yksityis-maaomaisuutta ei ole ensinkään, vaan yhä vielä viljellään maita yhteismaina, ikivanhaa tapaa noudattaen, ja ne yhä uudelleen jaetaan perheitten kesken. Slaavilaisissa kylissä ei sen vuoksi toinen talo voi sanottavasti kehittyä toistaan suuremmaksi, vaan kaikki ovat likimain samanlaatuiset. Saksalaisissa kylissä sitä vastoin vaihtelee talojen koko suuresti. Niissä on suuria varakkaita taloja, on vuokrataloja, pieniä taloja, palstatiloja ja mökkejä, ja rakennukset ovat sen mukaan.
Saksalaisen kylän ulkomuotoa kaunistavat vielä melkoisessa määrässä puistotkin, siinäkin suhteessa ne edullisesti eroovat naapurimaitten kylistä. Varsinkin romanilainen vieroo metsää ja on sen jotenkin lopen hävittänyt. Saksalainen talonpoika sitä vastoin on perinyt esi-isäinsä rakkauden metsää kohtaan, ja vaikka hänen on täytynytkin suurimmaksi osaksi raivata metsä pelloksi, niin on hän sitä kuitenkin aina jonkun palstan säilyttänytkin maakappaleellaan. Ainakin on talojen ääreen jätetty milloin lehti- milloin havupuita. Saksalainen kylä sen vuoksi sulavasti mukautuu maisemaansa. Se näyttää maaperästään kasvaneen, koska sen kaikki laitokset ovat maiseman ja asukkaitten luonnon mukaiset ja rakennusaineet ovat kauttaaltaan oman seudun tuotteita. Pohjois-Saksan lakeudella kylä on laajalla alalla, kylän ulkopiirteessä vallitsevat talojen pitkät vaakasuorat harjaviivat. Alasaksalaisten marshien suuret kylät melkein häviävät maisemassa sen lakeudesta huolimatta, siihen määrään ne sulavat luontoon, katot kun ovat oljista ja räystäät ulottuvat melkein maahan saakka. Vuoristoissa taas kylät luikertelevat pitkin kapeita laaksonpohjia, kohoten niiden mukaan korkeammalle, talot ovat monenkertaisia, kattojen ulkoviivat juoksevat levottomina ristiin rastiin, esiintyen mahtavaa vuoristotaustaa vastaan.
Näin olemme seuranneet saksalaisen talon ja kylän kehitystä yksinkertaisesta alusta nykyisiin vaihteleviin muotoihin. Mutta kun nykyaikana astumme saksalaiseen kylään, niin kohtaa meitä jo kaikkialla uusia outojakin muotoja, jotka eivät ole kehityksen synnyttämiä, vaan ovat vieraan vaikutuksen kautta kylään tunkeutuneet. Uusi aika on häiritsevästi puuttunut maaseudun omavaraiseen kehitykseen ja muuttamistaan muuttaa kyläin ulkomuotoa, eikä suinkaan hauskemmaksi. Yhä enemmän näkee kylissä onnistumattomia jäljennöksiä kaupunkilaisista rakennusmalleista, kolkkoja tiiliseiniä ja akkunain ja ovien kehyksiä, joissa on kaikenlaisia kaupunkilaisia tyylejä tapailtu. Kotoinen olkikatto alkaa kadota ja sen sijaan ilmestyy rumaa mustaa tiiltä, taikka vielä rumempaa kattohuopaa. Jos huoneeseen astumme, niin turhaan monessakin talossa etsimme noita kauniita entisiä, kotoista toimeliaisuutta ja taitoa todistavia huonekaluja. Penkit ovat kadonneet, kömpelöitä sohvia on ilmestynyt sijaan, astiahyllyiltä eivät enää loista jykevät tina- ja messinkiastiat, vaan kaikenlainen helppohintainen kaupunkilaisrihkama. Talonpoika on hyljännyt esi-isäinsä taiteen ja on nyt keskellä ruminta murrosaikaa. Vuosisatoja pysyivät kaupunki ja maaseutu toisilleen vieraina, mutta heti kun ensimäinen rautatie rakennettiin, alkoi lähestyminen, ja tämä lähestyminen on ollut aivan liian nopea. Maaseudun kotitaide ei ole voinut pitää puoliaan kaupungin kilpailun rinnalla. Tulvanaan alkoi tehtaitten valmistamaa halpaa rihkamaa virrata maaseuduille, jopa etäisimpiin nurkkakuntiin saakka, lamauttaen ja lakkauttaen vanhan kotiteollisuuden.
Tietysti talonpojalla tätä nykyä on uusia elämänvaatimuksiakin, joita hänen vanha talonsa ei sinään tyydytä. Niitä asettaa sekä terveydenhoito, että ajanmukainen maanviljelystalous. Sitä ei valiteta, että hän rakennusmalliaan muuttaa, vaan sitä, millä tavalla se tapahtuu. Mutta samanlaisen muutoksen alainen on kaupunkienkin rakennusmalli. Sekin on menettänyt vanhan periytyneen, aikain kuluessa kehittyneen itsenäisen ja kotoisen luonteensa ja omaksunut paljon vierasta korua, jota se ei ole voinut sulattaa, eikä taiteellisesti käsitellä, vaan luonut rumia, epätyydyttäviä välimuotoja. Kansallisissa taiteellisissa piireissä on herännyt virtaus, joka yrittää säilyttää maaseuduilla entistä historiallista rakennusmallia, sovelluttaen sitä uuden ajan vaatimuksiin. Saman suunnan harrastajat ovat huomanneet, että heillä on kaupungeissakin paljon tehtävää. Saksan kaupungeissakin löytyy vanha historiallinen pohja, jolle voi edelleen rakentaa.